Turhaan sen rakentajat vaivaa näkevät

Kurpitsa saavutti 100 gramman painon

Ihmispolo joutuu taistelemaan luonto vastaan kaikilla mahdollisilla elämän saroilla. Viime kesä oli nelosvyöhykkeellä kituliaalla pohjoispalstalla viljelevälle ankea kokemus. Mistään ei tullut mitään. Sinänsä tuttua ja turvallista. Sen sijaan rintamailla maata viljelevät kertoivat kilvan sadostaan, joka ei mahtunut mihinkään pakastimeen eikä suvun suuhun. Tämä on alueellista epätasa-arvoa!

Kun toissakesäinen kurpitsa painoi 40 kiloa ja sitä lohkottiin sahalla (ei moottorisahalla), ylsi nyt parhain kurpitsa 100 gramman painoon. En nyt osaa edes itkeä tämän vuoksi, mutta harmittaa vietävästi, kun kasvin vaalimisprosessi alkoi jo huhtikuulla, ja mielikuvituksessa kangastelivat jo monet kurpitsaherkut. Myös pavut olivat kuin Riutulan lastenkodista: kapoisia ja vaivaisia ja niitä sai vain pari kourallista. Mistä minua rangaistaan? Onneksi kaupasta saa kaikkea. Tässä vanha kurpitsakeiton ohje: Tom kha ti carrot king sad.

Psalmin 51 innoittamana pistin pystyyn myös iisoppipenkin (Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut). Maa tunki hentoja varsia, joissa oli pienoisia lehtiä. Kasvi oli oudon makuinen niin ruuassa kuin teenäkin, joten päätin, että se saa olla Raamatun ja baijerilaisen kirkkokimpun kukka.

Vaimoni nerouden hedelmä oli sienituro. Sieniähän ei voi kasvattaa eikä komennella, vaan ne tekevät juuri, niin kuin itse tahtovat. Vakituinen kantarellipaikka kärsi koko kesän milloin mistäkin. Kun heitteli havuja sientenalkujen päälle, sai sieltä kohtalaista satoa pitkin kesää, kun havut säätelivät sienten kosteus- ja lämpötaloutta. Tästä intoutuneena kaadoin rannasta lepän kaloille turoksi. Kalaa ei kuitenkaan tullut juuri mitään, mutta ehkäpä kutupuuhat onnistuvat turon katveessa sitäkin paremmin.

Onneksi oli mustikoita ja puolukoita läkähtymiseen asti. En muista, milloin olisi näin paljon ollut puolukoita kuin tänä syksynä. Puolukkahilloa sopii laittaa miltei aina pöytään ja viinihappoon tehty puolukkamehu on erinomainen juoma. Suomen luonto on ihana.

Sienituro turvaa kantarellisadon kuivalla paikalla

Liebster award

Tahaton lueskelija Ketjukolaaja blogista nimeltä http://ketjukolaaja.blogspot.fi/ on pyytänyt minua vastaamaan seuraaviin kysymyksiin. Kiitos palkinnon antajalle eli Ketjukolaajalle. Tässä haasteen säännöt, vastaukset kysymyksiin ja uudet kysymykset.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

Ketjukolaajan kysymykset ja vastaukseni niihin ovat tässä: 

1. Ostatko kirjoja divareista vaikka et oikeasti niitä kirjoja tarvitse ja lukemattomia kirjoja on jo hylly pullollaan?

Kyllä ostan, vaikka nykyään aina vain vähemmän. Johonkin tarpeeseen ne kirjat on tullut hankittua. Osa on jäänyt hyllyyn, osa taas huuhtoutunut pois takaisin kiertoon. Divarireissu on aina tapahtuma ja seikkailu. Koskaan ei tiedä, mitä mukaan tarttuu. Sopivaa jännitystä setä-ikäiselle.

      2. Tarvitseeko ihmisen nykyään ylipäätään lukea kirjoja?

Kyllä kirjoja tarvitsee, varsinkin kun niistä on oppinut pitämään. Pidän myös pelkästään kirjojen pitelemisestä, toisia kirjoja nuuhkin. Yksikin kirja on tuoksunut aivan samalle jo 50 vuotta. 

      3. Naiset lainaavat Kuopion pääkirjastosta arviolta kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin miehet. Ovatko Kuopion miehet suuressa vaarassa? Pitäisikö meidän huolestua miesten vähäisistä lainaamisista?

Kyllähän miehet köyhdyttävät sielun- ym. elämäänsä, jos eivät lue. En tällä väitä sitä, etteikö henki liiku myös kardaaniakselin ja kiekon välissä. Lukemattomuus vaan rajaa yhden hienon elämänalueen pois. Kuopiolaismiehistä en nyt jaksaisi huolestua, edustavathan he ranskalaisuutta Suomessa. Heh, heh...

    4. Mitä kirjoja pitäisi lukea sellaisen mieshenkilön, joka ei ole lukenut elämänsä aikana yhtään kirjaa?

Jostain fyysisestä varmaan kannattaisi aloittaa: eräjuttuja tai seikkailuja. Erotiikkakin olisi sopivaa (aluksi hieman karkeampaa touhua, maun kehittyessä voi siirtyä enemmän vertauskuvalliselle alueelle à la Lika loi pehmeitä varjoja naisen vartalolle, kuten Manon Lescaux´ssa kerrotaan). 

   5.Voiko kirjasta oppia miten elämään pitää suhtautua tai mitä siitä pitäisi ajatella?

Kirja tekee kylvöä, joka kasvattaa hitaasti satoa. Minä jaksan uskoa kirjallisuuden jalostavaan vaikutukseen. Kun lukupiirissä luettiin Hosseini Khaledin Leijapoikaa, kysyi joku, että olemmeko parempia ihmisiä luettuamme kirjan. Kaikki vastasivat että "kyllä". Uskon, että se oli totta.

   6. Arvaapa kummanko valitsisin: eurokossun vai sen hintaisen kirjan?

25 eurolla saa antikvariaatista ja kirjakaupasta jo monenlaista mukavaa. Blogiystävyytemme perusteella jaksan uskoa, että kallistut kirjan suuntaan.

   7. Jos kirjallisuus voi toimia mielipidejohtajana eikö se voi toimia myös harhaanjohtajana?

Hyvä kirjallisuus ei johda harhaan. Lukijan pitää kouluttaa makuaan ja arvostelukyään tällä saralla. Tosin kerrotaan itsemurha-aallosta, minkä Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti.

   8. Jos sinun pitäisi suostua siihen, että selkääsi tatuoitaisiin jokin teksti, mitä haluaisit siinä lukevan?

Kai minä teologina tatuoittaisin 1. Kor. 13 viimeiset sanat: μείζων δὲ τούτων ἡ ἀγάπη - siinä on sanottu kaikki olennainen, jos nyt joku sitä minun selästäni haluaisi tavata. 

   9. Jos tammukat osaisivat lukea perhokalastuksesta, jossa kiinnisaadut kalat päästetään vapaiksi, miten ne mahtaisivat lukemaansa suhtautua?

Ne sanoisivat: Voehan helevetti!

   10. Onko kunnollisessa romaanissa oltava jokin selkeä sanoma?

En nyt jaksa aina sanomaa vaatia. Minulle riittää joskus vain se, että kirjailija kuvaa taitavasti jotain asiaa. Kyllä se sanoma siinä mukana nilkuttaa. Muoto on tärkeää ja se heijastaa myös järjestäytynyttä sisältöä. 

   11. Puhutteleeko Sinua kansanomaisen kirjoittajan teksti vai pitääkö lukemasi kirjan olla kirjallisuuden maisterin tekstinkäsittelyohjelmalla laadittua?

Pidän kaikenlaisesta, kunhan on se on hyvin kirjoitettua. Joskus kansanomaisen kirjoittajan tekstiä olisi voinut hieman toimittaa, esimerkkinä vaikkapa Yrjö Partasen teos Hevoskauppiaan poikana Sortavalassa, jossa olisi aihioita Sotaan ja rauhaan, mutta jota ei ole toimitettu oikein millään tavalla. Sääli. 

Lahjoitan awardin seuraaville herra-bloggaajille ja pyydän vastaamaan lopussa oleviin kysymyksiin. 

Jormalle, joka kirjoittaa blogia http://totuuttasilmiin.blogspot.fi/
Harmaaparralle: http://harmaaparranlukutarnoita.blogspot.fi/
Jokkelle: http://joklaaja.blogspot.fi/
Ilkalle: http://miekkaamahtavampi.fi/
Mikalle: http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/

Tässä nämä kysymykset:

1. Nimeä kolme kirjaa, jotka olet lukenut yli viisi kertaa.

2. Minkä kirjallisen klassikon maine on mielestäsi perusteeton?

3. Minkä hengellisen kirjan ottaisit Raamatun lisäksi mukaan luostariin?

4. Millä hyllyssäsi olevalla kirjalla on mielestäsi kaunein kansi?

5. Oletko lukenut/aioitko lukea Alastalon salissa? 

6. Minkä Thomas Mannin romaanin ottaisit autiolle saarelle?

7. Nimeä Suomen kolme hienointa kirjastoa.

8. Kumpi on suurempi: Leino vai Runeberg?

9. Kumpi on suurempi: Sarkia vai Kailas?

10. Minkä kirjan olet lukenut ensimmäisenä lapsellesi?

11. Onko taivaassa kirjoja?

Skövde - Volvoja ja pyhimyksiä

Pyhä Elin

Skövdeen ei matkailija eksy muuten kuin työ- tai perheasioiden vuoksi, siksi paljon se on syrjässä Ruotsin turismin valtateiltä. Toisaalta tällä pienellä Länsi-Göötanmaan kaupungilla (34.000 asukasta) on monta mielenkiintoista piirrettä, sen lisäksi että se on perusruotsalainen viehättävä pikkukaupunki, jonka yllä tuntuu leijuvan jatkuvan mysfredagin aura. Prinssi Daniel on Länsi-Göötanmaan herttua, prinsessa Viktoria sen herttuatar ja Göötanmaan koirakin on pieni, terhakka ja soma.

Kaupungissa ovat Volvon tehtaat, jotka ovat tuoneet sinne kaikkiaan noin 4000 suomalaista. Suomea kuulee vielä kaikkialla kaduilla, kaupungilla on paljon suomenkielisiä palveluita ja myös suomalainen seurakunta on aktiivinen. Tästä linkistä voi lukea Ketjukolaajan arvostelun kirjasta, jossa kuvataan Skövden suomalaisten elämää: Silta.

Vähemmän tunnettua lienee kaupungin hengellinen menneisyys ja mm. se, että Skövde on katolisena aikana ollut yksi pohjolan merkittävimpiä pyhiinvaelluskaupunkeja. Tästä saamme kiittää Pyhää Eliniä eli Elin Skövdeläistä. Elin on kuvattuna myös kaupungin vaakunaan: hänellä on lesken huntu, toisessa kädessä miekka (joka alunperin on ollut pyhiinvaeltajan sauva) ja toisessa kädessä kirja, jonka kannessa on kuvattuna sormi merkkinä Elinin marttyyrikuolemasta. Elinin päätä ympäröi nimbus.  

(Kuva: Wikimedia)

Elinistä tiedetään vähän. Hänestä kertova legenda on peräisin 1200-luvulta. Pyhimykseksi hänet julistettiin 1164. Legendan mukaan hän jäi leskeksi nuorena, ja omisti sen jälkeen elämänsä kirkolle lahjoittaen omaisuuttaan sen tarpeisiin. Kävi kuitenkin niin, että eräs Elinin tyttäristä joutui jatkuvasti miehensä pahoinpitelemäksi, josta suuttuneen eräs rengeistä tappoi tuon kurjan miehen. Tapetun aviomiehen omaiset alkoivat tutkia asiaa, jolloin rengin sukulaiset sanoivat Elinin yllyttäneen renkiä tekemään tuon veriteon. Sitten vuonna 1160 Elinin palattua pyhiinvaellukselta Pyhältä Maalta vävyn omaiset tappoivat Elinin erään kirkkomatkan aikana. Murhapaikalle syntyi välittömästi lähde ja toinen lähde syntyi Elinin hautauspäivänä. Tämä lähde on vieläkin olemassa ja sitä kutsutaan Elinin lähteeksi. 

Katolisella kirkolla oli kiire julistaa Elin pyhimykseksi, koska Ruotsi eli vielä tuolloin puolin pakanuudessa. Ihmeet olivat omiaan vakuuttamaan ihmisiä kristinuskon voimasta. Pyhä Elin on haudattuna Skövden kirkkoon. Elinin haudalla kerrotaan tapahtuneen monia ihmeitä ja hänen esirukouksensa kerrotaan parantaneen monia ihmisiä. 

Myös Elinin murhapaikalta kerrotaan legendaa, jonka mukaan murhailtana oli paikalle saapunut sokea mies pienen pojan kanssa. Pensaasta tien viereltä oli loistanut kirkasta valoa ja heidän mentyä lähemmäs, löysivät he Elinin verisen sormen. Poika siveli sormella sokean silmiä ja tämä sai heti näkönsä takaisin. Myös Elinin lähteet olivat keskeisiä palvontapaikkoja, jossa etsittiin parannusta vaivoihin. Nykyään voi Skövden kirkossa nähdä portaat, jotka vievät Elinin haudalle alttarin vasemmalla puolella. Myös kummatkin lähteet on kunnostettu. (Osa Eliniä koskevista tiedoista on peräsin Kristian Pellan artikkelista Elin).

Portaat Pyhän Elinin haudalle

Kymmenen käskyä Skövden kirkosta (taiteilija Olle Nyman)

Skövden kirkko on periaatteessa vanha keskiaikainen kirkko, joka on kuorrutettu eri aikakausien taidenäkemyksillä, joista mikään ei tunnu kovin onnistuneelta. Ulkoa kirkko näyttää uusgoottilaiselta, sisältä modernilta kirkkotilalta, josta tosin puuttuu vaikkapa leiviskämäinen metafysiikka. Kaikki on lagom ja mysig, lapsille on leikkinurkka ja kirkkosalia koristaa Olle Nymanin Kymmenen käskyn sinänsä ihan puhuttelevat kuvat. Kirkon ulkoseinää koristaa Pyhän Elinin patsas. Tässä vähän maallisempaa Elin-touhua: Drömmen om Elin.

Vad jag drömt om dig
Lilla Elin lik som sommarns vind
Söt som sockerstrut
Med brun och fjunig kind
Under alla år
Har jag burit med mig drömmen
Drömmen om Elin
Leende under en blommande lind
Vad min dröm är skön där är du så ung och varm och ljus
Solen i ditt hår
Ett avsked vid ditt hus
I min ensamhet vänder jag tillbaks till drömmen
Drömmen om Elin
Barbent i tunn sommarblus
Elin i min dröm
Går ditt skratt mot skyn som en ballong
Du far i min famn och vinden drar en sång
Det blev aldrig vi
Men jag drömmer ändå drömmen
Drömmen om Elin
Och om en sommar en gång.

Meinasi mennä taas ruotsalainen mainio aamukahvi väärään kurkkuun, kun luin artikkelia Tukholman vauhdikkaasta piispasta Eva Brunnesta. Valtiopäivien avajaisissa hän oli ottanut tehtäväkseen haukkua svenskdemokratit rasisteiksi, jolloin tuon puolueen edustajat olivat marssineet kirkosta ulos. Linja on sama kuin tällä hetkellä Kirkossa ja kaupungissa, missä perussuomalaisia saa vapaasti pilkata. Kirkko ei ole vaalihuoneisto, ei myös kirkollinen media. 

Eva Brunne on myös ehdottanut, että Tukholman merimieskirkosta poistettaisiin tai peitettäisiin kaikki kristilliset symbolit, koska ne saattavat loukata muslimi-merimiehiä, ja sakraalitilaan laitettaisiin viiva osoittamaan Mekan suuntaa. Kuinka pitkälle me olemme vieraantuneet omasta perinnöstämme, joka näköjään mahdollistaa myös tällaisten hullutusten esittämisen? Jään odottamaan vastaavia progressiivisia avauksia meidän piispaltamme. 

Onko tämä  katunäkymä  Torkkelinkadulta Viipurista vai Skövdestä?

Onko tämä Niemeyerin Brazilista tai Skövden maauimalasta?

Sienikesä

Hartautta herättävä Stillleben

Tämä sienikesä oli varsin outo. Kevään runsaat korvasienimatot lupailivat jo runsasta sieniriistaa, mutta toisin kävi. Ainoa sieni, jota sai läpi kesän syksyyn saakka oli kanttarelli - hyvä niin. Tatit jäivät koloihinsa, samoin haperot, kehnäsienet ja jopa kangasrouskut. Nyt on muutaman viikon saanut jo suppiksia, ehkäpä niistä tulee hyvä sato. 

Tämän valituksen taustalla on masentava kokemus, ettei ole ollut sieni-rauschia, metsätunnelmaa, jonka saa aikaan sienten loputtomat jotokset. Toissa vuonna täyttyivät metsät kehnäsienten helmiäisestä, joskus vuosia sitten oli herkkutatteja kompastumiseen asti. No oli sentään pieni hekkuman hetki, kun vanhasta kuusikosta löytyi korillinen pinkeitä haaparouskupienokaisia, jotka napsahtivat kauniisti niitä poimiessa. 

Sienten löytäminen on puhdasta iloa, mihin ei sekoitu mitään luopumista tai ahdistusta onnen pikaisesta loppumisesta. Sienimetsä täyttää poimijan ainoastaan hyvän ruuan odotuksella ja metsän lenseällä auvolla. Sienet ovat myös itsenäisiä olentoja, jotka eivät käskien kasva, vaan ne noudattavat ihan omaa logiikkaansa ja aikataulujansa. Lisäksi ne ovat salaperäisiä olentoja, jotka leijuvat eläinten ja kasvien välimaastossa. Monta syytä tutustua sienimaailmaan. 

Saksalaisen sienikirjan mukaan korvasieni on  myös käsiteltynä myrkyllinen ja vältettävä

Tämä näky nostattaa kyynelen sienestäjän silmään

Mäntykukka on outo olento ilman lehtivihreää

Montalbano ja arancini

Arancinejä ja caprese-salaattia

Yksi pöllöimpiä poliisisarjoja on italialainen Montalbano. Sarjan rakenne on yksinkertainen ja heijastellee berlusconilaista Italiaa: vaatimattoman oloisen keski-ikäisen poliisin vällyissä mylläävät Italian kauneimmat näyttelijättäret, ja siinä ohessa ratkotaan myös Sisilian rikoksia. Tämä kaikki on sylttyä ilman suurempaa syvyyttä, mutta sarjaa kannattaa joskus katsella kauniiden maisemien ja ruuan vuoksi. Romaaninen elämänmuoto tuntuu kiertyvän erotiikan ja ruuan ympärille ja mikäpä siinä. Minkä Montalbano työltään ja lemmenleikeiltään ehtii, käyttää hän ruokailuun kauniissa rantaravintolassa. Ruokia esitellään laajasti ja niistä keskustellaan asiantuntevasti. Yhdessä jaksossa mentiin syömään isoäidin tekemiä arancineja, joiden täytettä oli haudutettu kuusi tuntia. Eräänä kesäpäivänä tempaisin annoksen näitä sisilialaisia herkkuja. Ne olivat aika tymäköitä. Itse en jaksanut syödä kuin pari palleroa, mutta hyviä ne olivat ja loihtivat pikamatkan Sisilian aurinkoon. Tässä ohje kokeneemmalle kokille: 

Tee tanakka risotto, johon laitat vielä ricottaa ja munan. Anna jäähtyä. Tee jauhelihasta, sipuleista, paseeratusta tomaatista, yrteistä ja mausteista paksuhko kastike ja muovaile risotosta puolen nyrkin kokoisia palleroita, jotka täytät kastikkeella. Pyöritä pallerot vielä vatkatussa munassa ja sitten korppujauhoissa. Uppopaista ne öljyssä kullanruskeiksi. Tarjoa caprese-salaatin ja sisilialaisen valkoviinin kanssa ja kuuntele siihen Roberto Murolea: Marechiaro.

Vieraalla maalla kaukana: slovenialaisia kulttuurikuvia

France Prešerenin patsas keskellä Ljubljanaa

Kuinka vieraaksi voi itsensä tuntea omassa kulttuuripiirissäänkin! Tämän kesän Slovenian retki aukoi silmiä monella tapaa: kuljettuani Ljubljanassa ja Bledissä kymmenien muistomerkkien ohi, ei yhdenkään niissä kuvattujen kuuluisuuksien nimi ollut millään tavalla tuttu. Patsaat ja laatat oli omistettu kansallisille merkkihenkilöille, joiden merkitys muulle maailmalle on jäänyt vähäiseksi. Tämä lienee pienten kulttuurien kohtalo.

France Prešeren on Slovenian Runeberg ja Leino samassa persoonassa. Runoilija syntyi vuonna 1800. Hän opiskeli Wienissä ja valmistui juristiksi. Hänen runoilijantaipaleelleen oli merkityksellinen kohtaaminen Julija Primicin kanssa, josta tuli hänen saavuttamaton Dulcineansa ja inspiraation lähde. Myöhemmin hänellä oli monenkirjavia muusia, naissuhteita ja lapsia näistä touhuista. Hän vietti myös kosteaa runoilijaelämää. Lopulta hän asettui Kranjiin juristiksi ja sai jo elinaikanaan mainetta runoilijana. Prešeren kuoli vuonna 1849 maksakirroosiin. Hänen merkityksensä on ennen kaikkea slovenian kielen vaalijana ja kansallisena merkkihenkilönä. Hänen runonsa Zdravljica on Slovenian kansallislaulu. Tässä linkki runoilijan kolmikielisille kotisivuille: Preseren. Esimerkkinä runo tammesta, mikä liikutti ainakin tällaista vanhenevaa setä-ihmistä:

Die Eiche, die der Sturm des Winters fällte,

Wird, wenn sich warme Sonnenstrahlen zeigen,

Noch da und dort ergrünen an den Zweigen,

Die noch die alte Kraft der Säfte schwellte;

Und doch ist keine Hoffnung mehr, die gälte;

Beginnt der nächste Lenz den Jahresreigen,

Wird kaum noch Leben in den Schössling steigen,

Den schon der Moder sich zum Frasse wählte.

So steht der Ärmste, Schicksal, deinem Grimme

Zur Wehr, den du aus hohen, klaren Sphären

Zu Boden streckst mit Macht und Donnerstimme.

Der Tod wird, wenn auch zögernd, sein begehren,

Die Lebenskerze, ob sie gleich noch glimme,

Wird bald bis zum Erlöschen sich verzehren.

Edellisen runon oli kääntänyt Lili Novy, Slovenian tunnetuin naisrunoilija. Novy syntyi Grazissa 1885 saksankieliseen perheeseen, jossa isä oli saksalainen ja äiti sloveeni. 1920-luvulla Novy alkaa kirjoittaa runoutta sloveeniksi ja hän kääntää mm. Prešerenin runoja saksaksi ja Goetheä sloveeniksi. Hän julkaisi elämänsä aikana vain yhden runokokoelman Temna vrata (1941). Tässä näyte kokoelman runosta Nocoj (Tänä iltana). Runossa tähdet tuikkivat, ikkunaan koputetaan ja sen avaa vaalea käsi. Suudellaan tähtien valossa ja vannotaan rakkautta, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin traagista. Tämä runo ei nyt käänny enempää, koska kääntelen sitä muiden slaavilaisten kielten avulla, mutta ääneen lukemalla voi maistella sloveenien suurta runoutta:

Nocoj me drago pričakuj dekle,

ko vas po delu trudna vsa pospi,
ko v tisoč lučkah nebes zagori,
potrkal bom na tvoje okence.

Naj tvoja bela roka ga odpre,
naj v luči zvezdic gledam ti v oči,
in srcu naj srce spregovori,
naj združijo v poljub se ustnice.

Saj me ne bo, le bodi brez skrbi,
ne boste, zvezde, več me goljufale,
ne boste več mi sonca zakrivale.

Po novih potih šel bom v nove dni,
srca in duše Bog bo le vladar,
šla moja pot bo pred Njegov oltar.

Suuri runoilijatar Lili Novy

Ljubljanan osuuspankin julkisivua

Ivan Vurnikin piirtämä Ljubljanan osuuspankin rakennus vuodelta 1921 on yksi kaupungin arkkitehtuurihelmiä. Arkkitehti halusi yhdistää wieniläisjugendin kansallisiin motiiveihin. Vurnikin mielestä rakennusten tuli olla sekä moderneja että myös heijastella slovenialaista identiteettiä. Tästä löytyy paljonkin yhtymäkohtia meidän omaan jugend-arkkitehtuuriimme. Tämän rakennuksen koristekuvio on peräisin slovenialaisen maalaisnaisen pukukankaasta. 

Keskellä Bledin kaunista vuoristokaupunkia on Josip Plemeljin patsas. Hän oli huomattava matemaatikko, joka ratkaisi Riemann-Hilbertin ongelman... Tämä kulttuurin laji ylittää täysin kaikki osaamisalueeni, joten jätän viisaampien lukijoiden kommentoitavaksi tämän merkkimiehen merkityksen.

Bledin linna on Slovenian suosituin nähtävyys

Henrik II antaa Albuin Brixeniläiselle Bledin linnan omistuskirjan

Bledin järven rannalla kohoaa jyrkkä kallio, jonka laella on Bledin linna. Piispa Albuin (kuoli 1006) sai lojaalisuudestaan kuningas Henrikiä kohtaan palkkioksi suuret läänitykset Sloveniasta, mm. Bledin linnan. Albuinia pidetään suojeluspyhimyksenä. Hänen luunsa ja albansa löytyvät Bressanonen eli Brixenin tuomiokirkosta. Itseäni liikutti  yllä oleva maalaus Bledin linnassa: kumpikin sankari tietää tarkalleen, mistä heidän valtansa on kotoisin. 

Slovenia tarjoaa ihanaa luontoa, kauniita kaupunkeja ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä, joissa sekoittuvat itävaltalaiset, italialaiset ja balkanilaiset vaikutteet. Lisäksi Slovenia on ollut pieni urhea kansa, joka on kamppaillut itselleen itsenäisyyden, äidinkielen, omintakeisen kulttuurin ja hyvän elintason. Tässä on jotain tuttua ja kotoista...

Sateenkaarimaassa

Tämä ruotsalaistyttö on saanut vapaasti valita maailmankuvansa

Tämä nigerilaistyttö on mullahien aivopesemä lapsimarttyyri

Kohtaat sateenkaaren kaikkialla Ruotsissa

Örebron kirkossa mennään ehtoolliselle ja vihille sateenkaarimattoa pitkin 

Marianne Alopaeus kirjoitti mainion esseekokoelmansa Ruotsin pauloissa vuonna 1983. Joka haluaa sukeltaa sosialidemokratian, Ruotsin, kätketyn totalitarismin ja yhtenäiskulttuurin maailmaan, lukekoon tämän teoksen. 

Viikko sateisessa Ruotsissa sai minutkin pauloihinsa, tällä kertaa sateenkaarenvärisiin... Aamukahvilla Dagens Nyheteriä selatessa osui silmään kaksi juttua pienistä tytöistä, ruotsalaisesta Irmasta ja nigerialaisesta Zahra´usta. Irma esittäytyy koko sivulla heilutellen onnellisena sateenkaarilippua Tukholman Pride-tapahtuman yhteydessä, mutta Zahra´usta piti tulla elävä pommi. Onneksi hänet saatiin kiinni ennen kuin mitään kamalampaa ehti tapahtua. Seuraava ajatus aamukahvin äärellä oli, ketä on aivopesty ja millä tavalla? Voiko pikku-Irma tietää seksuaalisen suuntautumisensa jo pikkulapsena? Onko Irman indoktrinaatio parempaa kuin Zahra´un? Jos ruotsalaisiin on uskomista, on sateenkaarimaailma ehdoton positiivinen issue: kaikkialla oli tämä symboli nähtävillä kirkosta hampurilaispaikkaan. Tukholman hotellien katoilla liehui sunnuntaina sateenkaariliput. 

Varmasti rakkaus sateenkariperheessä on parempi arvo kuin lapsen uhraaminen uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien vuoksi. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Kysymys on lasten maailmankatsomuksellisesta valinnanvapaudesta.