La Bohème

Mimi riutuu pois tästä maailmasta/Kuva: Stefan Bremer/Suomen Kansallisooppera

Kaksi viikkoa sitten oli ilo jälleen kuulla Puccinin La Bòheme Kansallisoopperassa. Ensimmäisen kerran kuulin tuon teoksen Tallinnassa 1977. Esityksen lavastus on jäänyt erityisesti mieleen, koska se poikkesi kovasti tuon aikaisesta suomalaisesta tyylistä: siinä heijastui tarttolaisen Pallaksen taidekoulun suosimat vaaleat pastellisävyt. Mielenkiintoinen jännite syntyi myös esityksen romantisoidun kurjuuden ja tuolloisen Neuvosto-Viron harmaan arjen välillä. 

Seuraavan kerran näin oopperan Savonlinnassa kesällä 2016, jolloin Teatro Regio di Torino oli oopperajuhlilla vieraana. Esitys oli varsin dynaaminen ja solistit hienoja, saaden yleisön heti alusta asti tunnelmiin. Lavastus oli hieman kotikutoinen, mutta se ei menoa haitannut, koska musiikki oli keskiössä. Ryhmä loi aidon latinotunnelman Savonlinnan lämpimään iltaan.

Parin viikon takaisen esityksen johti Patrick Fourmillier, Rodolfona oli Markus Nykänen ja Miminä Marianne Fiset. Esitys oli kokonaisuudessaan korkeatasoinen, sali oli täynnä viimeistä paikkaa myöten, ja yleisö sai varmasti sitä, mitä oli tullut hakemaan: belcantoa, suuria tunteita ja upeita lavasteita. Pääparin keskinäinen jännite oli kohdallaan, ja viimeistään Che gelida maninan kohdalla alettiin kaivaa jo nenäliinoja esiin. Erityinen ilonaihe oli rikas lavastus: Café Momusin edustan jouluinen markkinatunnelma ja Pariisin esikaupunkialueen synkät takapihat. 

Oopperan kuoro oli jälleen vedossa ja lapsikuorolaiset olivat liikuttavia. Myös orkesteri pani parastaan. Oopperan libretto on hauska, mutta muuten kertomus on perinteistä oopperasylttyä. Henry Bacon on sanonut mainiossa Oopperan historia -teoksessaan La Bohèmesta:
"Oopperan viehätys ja suuri suosio perustunee pitkälti tähän sentimentaalisuuden ja huumorin samoin kuin romanttisuuden ja arkisuuden sekoitukseen."  Pääasia on, että rakastetaan, ymmärretään väärin ja lopuksi kuollaan: Mimi ja La Traviatan Violetta menehtyvät keuhkotautiin, Patarouvan Jelizaveta hukuttautuu kanavaan ja Thaïs sekä Manon Lescaux riutuvat kuoliaaksi lemmentuskan vuoksi. 

Kuuntelin kotona peräjälkeen Mario Lanzan, Luciano Pavarottin, Andrea Bocellin ja Jussi Björlingin tulkinnat Che gelida maninasta, ja täytyy sanoa, että pisimmän korren veti Jussi Björling, vaikkei olekaan etelän poika. 

Kuhaa Véronique

Kuiva vermutti on hyvän ruuanlaiton salaisuus

Jos tekee joskus mieli syödä kalaa hieman juhlallisemmin, on kuha Véronique hyvä vaihtoehto. Kahden hengen Candlelight Supperia varten tarvitset kuhaa kahdelle, hieman jauhoja, 2 dl kermaa, 2 dl kuivaa vermuttia ja 2 dl kuivaa valkoviiniä, yksi rkl kapriksia, 150 g tummia viinirypäleitä halkaistuna, mustaa pippuria, persiljaa ja hieman sitruunamehua. 

Laita aimo annos voita pannulle (50 g min.), pyöräytä fileet jauhoissa ja paista fileitä voissa noin 2 minuuttia kummaltakin puolelta, suolaa ja pippuroi fileet ja laita ne lämpimään. Laita pannuun viinirypäleet ja noin yksi rkl jauhoja ja pyörittele niitä hetki pannussa. Lisää vähitellen kerma, kaprikset, viini ja vermutti. Säädä nestemäärää niin, ettei tule liian löysää tai tanakkaa. Lisää vielä sitruunamehua ja suolaa, jos on tarpeen. Suolan voit korvata kalaliemikuutiolla. Jos et pidä kermasta, jätä se pois. Kypsyttele jonkin aikaa ja tarkista maku, kaada sitten lämpimien kalojen päälle ja tarjoa keitettyjen perunoiden kera. Ripottele päälle hieman hienonnettua persiljaa. Viiniksi sopii saksalainen tai elsassilainen riesling, musiikiksi Veronika, der Lenz ist da. (Kalaliemen voit valmistaa myös itse lämmittämällä viinit miltei kiehuviksi ja laittamalla rullatut kuhafileet liemeen oleilemaan. Ota sitten fileet pois liemestä lämpimään ja kaada neste suurusteen päälle). 

Tämä ei ole vain hyvä, vaan herkullinen kalaruoka. Annos on hieman valjun näköinen, mutta maku korvaa esteettinen vajeen. Ateriassa on hedelmäisyyttä, viinillisyyttä ja kalan raikkautta. Jos et satu pitämään kalasta, korvaa se kananrinnoilla. Tulos on yhtä hyvä. Tämä on vanha ohje ja kulkee Saksassa nimellä Schollenfilets Winzer Art. Tuossa ohjeessa on lisäksi hieman neilikkaa ja pari omenaa, ja ruoka tarjoillaan curryriisin kera. Tämä on alkuaan suuren ranskalaisen kokin Auguste Escoffierin kehittämä resepti Lontoon Carlton hotelliin, missä juhlistettiin André Messagerin koomisen Véronique-oopperan esitystä. Escoffier käytti ruuassaan tosin ranskalaisittain rakuunaa, ei persiljaa. 

(Kuva: https://realfood.tesco.com/recipes/sole-veronique.html)

Anteeksi, anteeksi, anteeksi...

Anteeksi ruotsalaiset kun olette niin hönöjä!

Nyt kun oikein ollaan poliittisesti korrekteja, niin tuli mieleen monta asiaa ja henkilöä, joista monikin on mielensä pahoittanut. Pirkka Pekka Petelius voisi pyytää anteeksi myös romaneilta, unkarilaisilta, tamperelaisilta, homoilta, vammaisilta, suomenruotsalaisilta... Heikki Kinnunen, Aku Hirviniemi, Erkki Saarela... voisivat syvästi pyytää anteeksi sitä irvikuvaa, jonka he ovat antaneet Suomen papistosta. Jari Tervo häpäisi julkisesti Raamattua tv-ohjelmassa. Seuraavat edesmenneet taitelijat Ismo Kallio ja Jukka Virtanen olisivat eläessään voineet pyytää anteeksi rasistisia näkemyksiään (Arabi Ahab ja Hottentottilaulu) sekä misogyniaa (Jäkäti jäk). Ja tämähän on vain jäävuoren huippu. Toivottavasti kaikki kielletään, ja jokainen suomalainen pitää suunsa korrektisti supussa. 

Mikä meitä vaivaa?

Anteeksi Lasarus,  kun annoimme sinulle vain leivänmuruja!

Adèlen kysymys

En yleensä kirjoita uudemmasta kirjallisuudesta, koska harrastan kaikkea vanhempaa ja kehällistä. Sain kuitenkin keväällä Joel Haahtelan Adèlen kysymyksen lahjaksi, ja se herätti mielessä kaikenlaisia ajatuksia niin tematiikkansa kuin kertomatapansa puolesta. Kysymyksessä on pienoisromaani, eli kyseessä oli miltei pidemmän novellin oloinen teos. Kirja on kauniisti sidottu ja sidos vastaa monella tapaa sisältöä. Sanoisin kirjan olevan viihdettä sivistyneistölle.

Yritin kaivella Heiligenlexikonista Adèle-nimistä pyhimystä, muttei löytynyt kuin Adela, joka oli Pfalzelin luostarin abbedissa 600-luvulla. Adèle oli keskiaikana Pyreneillä jyrkänteeltä tippunut tyttö, joka ihmeen avulla selvisi putouksesta ja hänestä tuli vähitellen pyhimys, jolle perustettiin sittemmin myös luostari. Suomalainen tutkija lähtee kyseiseen luostariin tutkimaan legendaa ja erityisesti sitä, mikä siinä on ollut totta. Rinnan luostaritapahtumien kanssa kulkee tutkijan (jolla ei ole nimeä) epäonninen avioelämä, ongelmat lapsen kanssa ja äitiin liittyvä menneisyyden taakka. Luostarissa kirjoittaja tutustuu veli Pauliin, joka oli valinnut luostarielämän traagisten tapahtuminen jälkeen. Paul toimii romaanissa kirjailijan alter egona.

Teos asettuu romaanitraditioon, jossa tekijä hakeutuu luostariin selvittääkseen oman elämänsä solmuja (Huysmans, Houellebecq). Tiedemiehen rationaalisuus ja luostarielämän mystiikka käyvät koko ajan vuoropuhelua. Kirjaa on helppoa lukea, mutta se ei sisällöltään ole helppo. Haahtela kirjoittaa ilmavasti. Lukija saa myös koko ajan teologisia, taiteellisia ja kirjallisia täkyjä nieltäväkseen. 

Itse pidin veli Paulin ajatuksista: 
Maailma on menettänyt yhteyden Jumalaan...Ihmisille annetaan elämä, mutta heillä ei ole aavistustakaan mitä sillä pitäisi tehdä...Ihmiset rakentavat koteja, mutta ne eivät ole todellisia koteja. Ihmiset tekevät työtä, mutta se ei ole todellista työtä. Sen jälkeen, kun ihminen teki itsestään maailman keskipisteen, hänen suuntansa katosi.

Jos haluaa miellyttävän lukukokemuksen, jossa ei ole väkivaltaa eikä seksiä, on Adèlen kysymys tähän tarpeeseen juuri sopiva kirja. Haahtela puolustaa myös kauniisti niitä arvoja, joiden varaan kulttuurimme katoamattomin osa on rakennettu. Teos johdattelee myös mukavasti katolisen spiritualiteetin maisemiin. Hiljaisella tavalla poikkeava kirja. Kirjasta ovat postanneet monet, mm. Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjan pauloissa.

Mitä on rippi?

Rippiä meidän kirkossamme on kahdenlaista: yleistä ja henkilökohtaista. Yleinen rippi on aina jumalanpalveluksen alussa synnintunnustuksen ja synninpäästön muodossa. Katolisessa kirkossa rippi on pyhä toimitus, joka kulkee nimellä parannuksen sakramentti. Meillä rippi ei ole keskiössä, vaikkakin papit ottavat ripittäytymisiä vastaan sielunhoidossa. Toisaalta herätysliikkeissä, kuten lestadiolaisuudessa ripillä on keskeinen osa spiritualiteetissa. Luin viime kesänä hankkimani Martin Rammin kirjoittaman Beichtspiegel. Praktische Beihilfe für Erwachsene (Thalwil 2016), joka on varsin käytännönläheinen opas ripittäytyvälle ihmiselle. 

Asuin koulupoikana yhden kesän Münsterin lähellä umpikatolisessa perheessä. Päivittäin pidettiin ruokarukous, mutta pyhäisin ei juuri kirkossa käyty. Kerran vuodessa mentiin ripille. Kun kysyin perheen nuorilta, että mitä te siellä rippituolissa kerrotte ja mitä rippi teille merkitsee, sain vastaukseksi, että se on pelkkä muodollisuus, jotain voi kertoa pienistä konnuuksistaan vuoden varrella muttei muuta. Meillä taas Suomessa kaupattiin yhteen aikaan ajatusta, että katolisissa maissa on matalat itsemurhaluvut ripistä johtuen. Synnintunto ja katumus eivät oikein ole nykyihmiselle tuttuja käsitteitä, vaikka kumpaakin olisi syytä tuntea. Rammin rippiopas johdattaa hyvin katumuksen ja synninpäästön maailmaan myös luterilaisen lukijan.

Ramm vertaa sieluamme puutarhaan, jota pitää hoitaa, ettei rikkaruoho saa siellä yliotetta. Monet ihmiset ovat ahdistuneita, mutta eivät tunne todellista ahdistuksensa syytä. Ihmisen tulisi hoitaa omaatuntoaan hyvin, jotta myös jumalasuhde toimisi kunnolla. Tähän hoitotyöhön on erikoistunut ripin sakramentti, jonka tehtävänä on parantaa ja vahvistaa ihmistä. 

Rippi on Jeesuksen asettama, ja parannuksen sakramentti on ylösnousseen Vapahtajan pääsiäislahja kirkolleen. Ripin toimittaa nimenomaan pappi, kristittyjen yleisestä pappeudesta oppaassa ei puhuta mitään. Ripittäytymisestä on kehittynyt myös katolisen kirkon vallankäytön väline, olkoonkin, että tarkoitus on hyvä. 

Rippiä edeltää katumus ja hyvä aikoumus. Katumus voi olla rakkauskatumusta, jolloin ihminen suree sitä, että on rikkonut Jumalan rakkautta vastaan, ja pelkokatumusta, jolloin syntinen pelkää rangaistusta ja pelkää, ettei ole tarpeeksi arvokas tulemaan ripille. Ensimmäinen katumuksen muoto on korkeampi, toinen alempi, mutta tarpeellinen. Ihminen voi myös olla katuvinaan, jolloin puhutaan turhasta katumuksesta, joka on täysin merkityksetön, koska ihminen pelkää tuolloin vain toisten ihmisten tuomiota. 

Hyviä aikomuksia on kahdenlaisia: yleinen aikomus, jolloin ihminen sitoutuu olemaan tekemättä syntiä, kun seuraava tilaisuus siihen tarjoutuu ja erityinen aikomus, jolloin ihminen kouluttaa, kurittaa ja kasvattaa itseään heikkouksissaan. Rikkaruohon yläosien kitkeminen ei auta, on otettava irti myös sen juuret. Tämä kaikki toimi vaatii hyvää itsetuntemusta. 

Rippiin valmistuminen käy viiden kohdan kautta: rukoilun, mietiskelyn, katumuksen, parannuksen ja tunnustamisen kautta. Ripittäytyessä meidän pitää olla luottavaisia eikä hävetä. Jumala tietää meidän kaikki konnankoukut, eikä rippiämme tarvitsisi, mutta ripissä ihminen muotoilee kehnoutensa itselleen, tosin papin kuullen, jonka tehtävänä on antaa katuvalle synninpäästö. Synnit pitää kertoa tarkkaan, myös se, kuinka usein ja millä tavoin syntiä tekee. Tunnustus pitää aloittaa siitä, mikä ihmistä eniten hävettää: silloin on helpompi puhua myös muista rikkeistä. Ripittäytyjän tulisi pitää edessään luonteensa raskaimmat virheet ja yrittää katumuksessa löytää tien niiden parantamiseen. Säännöllinen ripittäytyminen on tähän erinomainen apuväline. Kirkkoisä Chrysostomos sanoo: Piru on se, joka täyttää meidät ennen rippiä pelolla ja häpeällä. Kun me teemme syntiä, ottaa hän meiltä pelon pois, mutta kun me haluamme tunnustaa rikkomuksemme, antaa hän meille pelon takaisin ja saattaa meidät häpeään. 

Seuraavaksi Rammin kirjasessa on rukouksia ennen rippiä ja kymmenen käskyn (Luther sanoo Vähässä katekismuksessa, että tutki tilaasi kymmenen käskyn avulla) pohdintaan perustava Beichtspiegel, ripittäytymisen käytännöllinen apuneuvo. Seuraavassa muutama ohje, jotka kumpuavat käskyistä:

1. käsky: Onko rukouselämäni kunnossa?
2. käsky: Olenko puhunut kunnioittavasti hengellisen säädyn ihmisistä?
3. käsky: Olenko huolehtinut perheeni pyhäkulttuurista, ja olenko huolehtinut myös fyysisestä kunnostani?
4. käsky: Olenko ollut hyvä esikuva lapsilleni? Olenko tukenut puolisoani lastenkasvatuksessa?
5. käsky: Olenko nauttinut liikaa alkoholia? Olenko tuhonnut syntymätöntä elämää?
6. käsky: Olenko saattanut muut huonoihin ajatuksiin liian rohkealla pukeutumisella? Olenko nauranut sopimattomille jutuille? Olenko harrastanut itsetyydytystä puolisoni avulla?
7. käsky: Olenko antautunut keräämään jotain ylenmääräisesti. Pimitänkö perheeni käyttövaroja?
8. käsky: Olenko valehdellut? Olenko hurskastellut?
9.-10. käsky on jätetty pois.

Lopuksi luetellaan pääsynnit, annetaan ohjeita, kuinka kirkkoon ja työelämään tulee suhtautua (pyri aina järjestykseen ja täsmällisyyteen), esitellään muutamia katumusrukouksia ja ripin kulkua rippituolissa.  

Jos vertaa tätä Rammin esitystä Lutherin Vähä katekismuksen Miten tietämättömiä on neuvottava ripittäytymään, erot löytyvät lähinnä kirkko-oppiin liittyvissä asioissa ja siinä, ettei rippi ole meillä sakramentti. Katolinen Beichtspiegel antaa käytännönläheisiä, osin kovin muinaisiakin ohjeita katumuksen ja ripittäytymisen valmisteluun. Luin tämän mieluummin kuin saman tekijän kuudennen käskyn selityksen. Mea culpa, mea maxima culpa...

Mitä on siveys?

Kesäkuisella vaellusmatkalla Itävallassa piti välillä poiketa pakoon tolkutonta hellettä kirkkoihin (ehkä myös vähän hoitamaan spiritualiteettiakin). Salzburgin Sankt Sebastienkirchen esitehyllystä tuli mukaan katolinen katekismus, kirja ripittäytymisestä ja pieni valkoinen kirjanen nimeltään Was ist Keuschheit? Hilfen zur Gewissensbildung im 6. Gebot. Katumus ja siveys lienevät meillä Suomessa uskonnollisen keskustelun ulkokehällä, mutta katolisessa maailmassa ne ovat hyvin keskeisiä teemoja. Esimerkiksi katolisen kirkon Uskonopin kongregaatiossa Roomassa on kolme suurta osastoa, joista yksi käsittelee pelkästään avioelämään liittyviä kysymyksiä. 

Martin Rammin satasivuinen kirja siveydestä on varsin mielenkiintoinen, vaikkei kaikkia kirjoittajan käsityksiä jaakaan, ja avaa lukijalleen näkymiä katoliseen ajatteluun. Aluksi tekijä käsittelee omaatuntoa, joka hänen mukaansa on osa ikuista jumalallista lakia. Omantunto toimii järjen avulla. Kirkon opetus ja ihmisjärki eivät ole tässä asiassa koskaan ristiriidassa. 

Seuraavaksi käsitellään kymmentä käskyä ja esitetään, ettei kuudes käsky ole vain "älä tee huorin/aviorikosta", vaan "älä harjoita siveettömyyttä", jolloin se koskee kaikkia ihmisiä, ei pelkästään aviossa eläviä. Kuudennen käskyn tehtävä on suojella sitä, mikä ihmisessä on pyhää. Voi vain kysyä, miksi meillä uusimmassa katekismuksessa huorinteko muutettiin aviorikokseksi.

Seuraavaksi teoksessa siirrytään kritisoimaan nykyaikaista gender-ajattelua, erityisesti sitä harhaa, joka väittää, että sukupuolet ovat yhteiskunnan ja perinteiden tuotosta, ja jokainen voi itse valita sukupuolensa. Ihmisen pitäisi kuitenkin hyväksyä se sukupuoli, mihin on sattunut syntymään, eikä olla siihen tyytymätön. Tekijä puuttuu myös siihen, että nainen provosoivalla pukeutumisellaan herättää miehissä animaalisia tunteita sen sijaan, että "edle frauliche Kleidung" pukisi häntä. 

Ihmisen ruumiillisuudesta on tekijällä myös selvät sävelet: ihminen voi itse päättää antautuuko viettiensä vietäväksi vai ei. Jos valitsee viettielämän lavean tien, on ihminen eläintäkin alempana, koska eläimet luonnostaan toimivat viettiensä varassa. Ihmisen ruumiillisuus ei ole vain sitä, että ruumis toimittaisi meissä koneen virkaa, vaan se on kiinteässä yhteydessä ihmisen sieluun. Kristityt uskovat ruumiin ylösnousemukseen, joten ei ole yhdentekevää, kuinka ihminen ruumiinsa kanssa toimii. Koska perkele tuntee heikot paikkamme, on meidän koulittava aistejamme, ettei viettelijä pääse sisäämme. Aistit nimittäin ovat portteja sieluumme. Ei ole olemassa "kauniita syntejä", vaan kaikki synti on rumaa, vaikkakin synninteon ensimmäiset askeleet saattavatkin tuntua ihanilta. Kun tuntee kiusaajan vehkeet, on voittanut jo puolet taistelusta pahaa vastaan. 

Esiaviolliset suhteet ovat tuomittavia, ja pidättyvyys on merkki siitä, että ihminen on vastaisuudessakin viettiensä herra. Ihmisten tulee rukoilla itselleen hyvää puolisoa, ja todellisen rakkauden merkki on olla harjoittamatta siveettömyyttä ennen avioliittoa. Avioliitossa seksuaalisuus on ainoastaan merkki henkisestä rakkaudesta, eikä se koskaan saisi redusoitua pelkäksi ruumiillisten halujen tyydyttämiseksi. Tekijä suosittaa myös ajoittaista selibaattia aviossa eläville.

Tekijä omistaa seuraavaksi luvun avioliitolle sakramenttina ja aviolliselle uskollisuudelle, minkä jälkeen hän laajasti käsittelee syntyvyyden säännöstelyn problematiikkaa. Lähtökohtana on, että kaikki ehkäisy varmoja päiviä lukuun ottamatta on aborttiin verrattavaa toimintaa. Tekijän mukaan ehkäisypilleri on johtanut Euroopassa demografiseen katastrofiin, mikä johtaa esim. Saksassa siihen, että vuonna 2050 kuolee yli 600.000 ihmistä enemmän kuin syntyy. Ehkäisyllä on siis suora vaikutus esim. eläkepolitiikkaan. Ehkä tekijä olisi voinut ottaa huomioon myös ne ryhmät, jotka Saksassa lisääntyvät varsin voimakkaasti, ja pohtia, miksi he eivät säätele lisääntymistään niin kuin kantaväestö.

Ehkäisypillereillä on hajottava vaikutus ekosysteemiin, koska hormoneja joutuu jatkuvasti vesistöihin ja sitä tietä pieneliöihin. Myös muita ehkäisyn kauhuvaikutuksia kuvataan tarkasti: syöpää, klamydiaa, depressiota, unihäiriöitä... Pillerin tuomalla seksuaalisella vallankumouksella on ollut myös kielteinen vaikutus naiskuvaan, koska naisista ei ole tullut vapaampia, vaan "käytettävämpiä" (verfügbarer). Tätä väitettä tukemaan on otettu sitaatti tunnetulta feministiltä.

Erityisen tuomittavaa on kondomien käyttö, koska ne eivät täysin suojele viruksilta eivätkä raskauksilta. Niiden lateksi sisältää myös syöpää aiheuttavia aineita. Kondomien käyttö saman aviopartnerin kanssa voi olla myös kohtalokasta, koska raskausmyrkytyksia esiintyy enemmän juuri kondomia ehkäisyssä käyttävillä naisilla.

Kaikkia edellä esitettyjä väitteitä perustellaan väitöskirjasitaateilla ja otteilla liberaaleista aikakauslehdistä (esim. Spiegel). Kirjan lopussa annetaan lukijoille ohjeita siveän elämän viettämiseen ja kehotetaan tutkimaan eri paavien ensyklikoita, esim. Humanae vitae (1968) ja Veritatis splendor (1993). 

Rammin kirja herätti monenlaisia ajatuksia. On ihailtavaa, että ihmiselämän keskeisiä asioita käsitellään ymmärrettävällä tavalla. Myös kirkon viesti tällä alueella tulee selvästi esiin: ihmisen tulee ohjata viettiä eikä vietin ihmistä. Se että seksuaalisuus on henkisen ja hengellisen ihmisen yksi ilmaus ja että nämä elämänpiirit leikkaavat toisiaan, on hieno ajatus. Toisaalta nuo ehkäisyjutut olivat paikoin kovin kummallisia ja tarkoitushakuisia. Myös se kuvitelma, että pidättäydytään avioliittoon saakka, on ainakin meillä kovin marginaalista. Pohjoismaisesta lukijasta Rammin naiskuva on myös kovin museaalinen. 

Meidän kirkkomme ei ole onnistunut seksuaalietiikan alalla kovinkaan hyvin, ja se on antanut punavihreän sateenkaarilobbyn ja homofoobikkojen juoksuttaa itseään miten sattuu. Tämä kertoo meidän piispojemme johtajuuden puutteesta. Ehkä kannattaisi luoda katse Rooman kirkkoon? 

Eutiner Bierbrot

Olutleipä Eutinista on tukevaa syötävää

Eutin on viehättävä pohjoissaksalainen pikkukaupunki, joka säästyi sodan tuhoilta, kun siellä ei ollut mitään pommitettavaa. Kaupungin tunnetuin poika on Carl Maria von Weber. Kolmannen valtakunnan aikana kaupunki oli tunnettu kiihkeästä kansallissosialismin kannatuksesta, ja sodan viimeisinä päivinä Saksan hallitus ja ministeriöt aikoivat siirtää toimintansa Eutiniin. 

Eutiner Bierbrot ei ole mikään käsite, tuskin edes Eutinissa, mutta löysin ohjeen kesällä hankkimastani Roswitha Huberin kirjasta Gutes Brot. Ohje tuntui hyvin saksalaiselta, joten päätin kokeilla sitä. Toimi näin:

50 g pellavansiemeniä
50 g auringonkukansiemeniä
50 g seesaminsiemeniä

Laita siemenet likoon 2 desiin 60 asteista vettä kahdeksi tunniksi.

Laita taikinakulhoon

300 g vehnäjauhoja
175 g ruisjauhoja
125 g vaaleaa leivänjuurta

Lisää joukkoon 20 g hiivaa/pussillinen kuivahiivaa, 15 g suolaa, 2,5 dl olutta ja vedessä paisuneet siemenet. Vaivaa aineista taikina ja anna sen nousta noin puoli tuntia. Nujertele tämän jälkeen taikinaa aikansa, muotoile se leiväksi ja anna nousta liinan alla noin puoli tuntia. Tee leipään muutama viillos. Sivele sitten leipä oluella ja laita se sitten uuniin, jonka lämpö on 250 astetta ja laske lämpö 200 asteeseen. Paistoaika noin 50-60 minuuttia tai kun leivän sisälämpö on 98 astetta (kinkkumittari!).

Tuloksena on näyttävä leipä, jonka voi viedä kylään tuliaisena. Itse veimme sen rotinaleipänä miniälle. Leipä sopii myös alppihenkiseen iltapalaan juuston, ilmakuivatun kinkun ja oluen tai viinin kanssa.