Ikärasismia!

Kaikki vanha ei ole rumaa

Meinasi sepelvaltimon LAD-haara mennä lopullisesti umpeen luettuani Helsingin Uutisten numeroa 21. Yksi lehden juttu käsitteli ravintola Kasakkaa, josta tulee nyt ravintola Nälkä. Ravintolan mainio omistaja kuvailee tulevaa lukullista paikkaa seuraavasti: "...luvassa on fuusiokeittiöhenkistä meininkiä ilman hillitöntä hifistelyä... Nälkä hakee asiakkaikseen 20-45 vuotiaita. Otamme hyvin röyhkeästi asiakkaiksemme kaikki Punavuoren hipstereistä Kruununhaan toimistoissa istuviin mainosdirikoihin." 

Jos ravintolanomistaja olisi sanonut haluavansa asiakkaikseen sinisilmäisiä etelähelsinkiläisiä arjalaisia, valkoisia kantasuomalaisia tai heteromiehiä, niin jo olisi poliisi perässä. Meitä vanhoja saa sen sijaan pilkata ja syrjiä karkeasti, eikä kukaan siihen puutu. Miksi tämä yhteiskunta segregoituu? Miksi nuoruuden palvontaan syyllistyy nykyisin jopa Opetushallitus ("unohtakaa kaunokirjoitus", "koulussa pitää olla kivaa", "ei sisältöjä vaan asennetta", "poikia pitää ymmärtää"...). Kuinka köyhiksi me kasvamme, kun eri ikä- ja sosiaaliluokat eivät enää kohtaa toisiaan? Ehkä lähden tästä Lehtovaaraan nauttimaan Cœur de filet Provençalea muiden harmaapäiden kanssa... 

Jos minulla olisi ravintola, sisään pääsisivät vain:

- hurskaat
- arvokonservatiivit
- wagneriaanit
- sienien ystävät
- punttisalin ystävät
- kiitolaukan ystävät
- fennofiilit
- russofiilit
- germanofiilit
- svekofiilit

(Hipster ja aadeekin pääsee sisään, jos täyttää yllämainitut ehdot).

Nürnbergin mestarilaulajat

Kaunista keskiaikaista Saksaa Lyypekistä

Jälleen kerran oli mahdollisuus uppoutua Wagnerin sävelkudelmiin Nürnbergin mestarilaulajien kenraaliesityksessä Oopperassa. Talo oli täynnä ja odottava tunnelma korkealla, kuten aina Wagner-tapahtumissa. Se joka jaksaa istua viisi tuntia yhtä soittoa oopperassa, tietää mitä on tullut hakemaan. Wagnerin oopperat ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä elämyksiä. Kuulijat odottavat kollektiivista Rauschia. Parhaat Wagner-illat ovat ikimuistoisia henkisiä ja hengellisiä tapahtumia. Koska Wagnerin kuuntelu on myös fyysisesti vaativaa, on kuulija kunnon oopperaillan jälkeen raukea mutta onnellinen. Wagner-vuohon kuuluu heittäytyä (tämä on nyky-Suomen suosikkisana) ja antaa sen kuljettaa kohti kuohuvia tunnekurimuksia, kohti kirkkaita ja syviä henkisiä suvantoja.

Keskiviikkoinen ilta ei tosin sujunut aivan puhtaassa hurmiossa. Tähän löytyi muutamia syitä. Hans Schavernochin lavastuksen sanoma ei kokonaan minulle auennut: oltiin kai pommitetun Nürnbergin raunioilla. Oliko ajatus se, että kaupungin rauniot symboloivat laulajakillan vanhakantaista ja katoavaa taidekäsitystä, jonka päälle uusi taide rakentuu? Vaikea sanoa. Sinänsä kaikki oli muuten näyttävää ja kaunista, erityisesti karnevaalikohtaus, mutta enemmän olisi kertomusta tukenut keskiaikaiset kaupunkimaisemat. Toisaalta olen nähnyt Siegfriedin esityksen, missä oli kaksi tukkia ristissä eikä mitään muuta ja siitä huolimatta tunnelma oli väkevä.

Oopperan miehitys oli solidi. Hans Sachsin rooli on laulajalle rankka suoritus, minkä Ralf Lukas hoiti hienosti. Walther von Stolzingin roolissa oli Mika Pohjonen, jonka prinssiys tuli esille toisen näytöksen lopussa, jolloin hänen äänensä soi parhaimmin. Evan roolin laulaneen Tiina-Maija Koskelan lavahabitus oli liian tyttömäinen hänen kypsään naiseuteensa nähden, mutta ajoittain oli kyllä hehkua tarjolla. 

Ehdottomasti koskettavin ääni oli Davidin roolia laulaneella Tuomas Katajalalla: soljuva, voimakas, herkkä, mutta samalla poikamainen tenori, myös Niina Keitelin Magdalene oli kaunis suoritus. Yllätävän ja hienon aksentin iltaan antoi Marko Nykäsen Yövartijan rooli: pieni tehtävä, joka esitettiin kuitenkin täysin henkisesti ja äänellisesti keskittyneesti. Michael Kraus ei voinut laulaa Sixtus Beckmesseriä täysillä flunssan vuoksi: siitä kertoi Lilli Paasikivi ennen ensimmäistä väliaikaa.  

Mestarilaulajat käsittelee suuria aiheita: rakkautta, taiteen sisäisintä olemusta, kansallistunnetta ja taiteilijuutta. Tästä huolimatta on kyseessä komedia. Loppukohtauksen (saksalaisen) kulttuurin ylistyshymni on koskettava:

Ehrt eure deutschen Meister,

dann bannt ihr gute Geister;

und gebt ihr ihrem Wirken Gunst,

zerging' in Dunst

das heil'ge röm'sche Reich,

uns bliebe gleich

die heil'ge deutsche Kunst!

Ehdottomasti hieno oopperailta, ja kaiken lisäksi oli mahdollista kuulla harvinaista teosta Suomen oopperassa. Kuitenkin jään Wagner-illasta kaipaamaan tragiikkaa, miekankalsketta, hojotoho-huutoja, kohtalontuntua ja metafysiikkaa. Sitä saa kyllikseen Ringiä kuuntelemalla. Wagner on kuin mämmi: siitä joko pitää tai ei - välimuotoa ei ole ja se on hyvä. Jedem das Seine.

Mari Saat - Lasnamäen lunastaja

Mari Saatin pienoisromaania lukiessa tuli mieleen ensimmäinen lukemani moderni virolainen proosateos, Mats Traatin Riippusilta. Saatin teoksessa vallitsee samanlainen elegisen alistunut tunnelma, mikä lienee varsin tyypillistä virolaisessa kirjallisuudessa. Lasnamäen lunastajassa kuvataan Viron venäläisiä neuvostovallan kaatumisen jälkeen. Pienen kertomuksen avulla kuvataan venäläistä, virolaista ja vähän suomalaistakin sielunmaisemaa. 

Kirjan juoni ei ole monimutkainen: Viron venäläinen Natalja joutuu työttömäksi liukuhihnatyöstä elektroniikkatehtaalla. (Ei liene sattumaa, että pääsankarin nimi on sama kuin Dostojevskin Idiootin Nastja Filippovna Baraskovalla. Katso tähän seuraava klippi, missä nerokas Gérard Philipe näyttelee Idioottia: https://www.youtube.com/watch?v=cBUX4quVpRU). Ehdottoman hieno veto kirjan tekijältä: kummatkin Nastjat kärsivät rakkaudessaan.

Nataljan tyttärelle Sofialle täytyy tehdä iso hammasoperaatio, joka maksaa hyvin paljon. Rahoittaakseen tämän Natalja ryhtyy tapaamaan miehiä tuttavan tuttavan yksityisasunnossa maksusta. Aluksi tämä on vaikeaa, mutta Natalja selittää itselleen, että kumi erottaa hänet omaan mikrokosmokseen miehistä, eikä hän oikeasti ole heidän kanssaan. Lopulta hän on varsin hyvä tässä hygieenisessä toimessa ja hän voittaa itseinhon toistelemalla 250, 250... sulhasten työntöjen tahtiin: 250 kruunua oli nimittäin kertalaakin hinta. 

Natalja alkaa käydä kirkossa ja hän löytyy syvempiä hengellisiä ulottuvuuksia elämäänsä. Pastori tuntuu katsovan häntä suoraan sielun syvyyksiin. Kirkkokohtaukset ovat varsin puhuttelevia ja tuovat romaanin ankeuteen valoa. 

Yksi asiakkaista, Dima ei ensiyhdynnän jälkeen tahdo Nataljalta mitään fyysistä, vaan ainoastaan henkistä läsnäoloa. Diman tapaaminen muuttaa Nataljan elämän. Miehelle käy kuitenkin huonosti, mutta onneksi suomalainen Jaakko pelastaa naisen kurimuksesta. Loppu jää kuitenkin auki, ja lukija saa päätellä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei siis kovin kummoista eikä uutta kertomataiteen saralla. 

Jos Maaninkavaara on allegoria suomalaisuudesta, voi tätä teosta pitää vastaavana esityksenä venäläisyydestä ja virolaisuudesta. 

Tai jos onkin, eivät virolaiset ole ahkeruudessaan sen parempia, he ovat vain erilaisia. He ovat jyrkempiä ja yksioikoisempia, kuin täsmällisiä pisteitä, kun taas venäläiset ovat vuolaampia, sumeampia...

Romaanissa virolaisuus on kulmikasta, eettistä, kovaa ja tehokasta, venäläisyys taas epämääräistä, vellovaa ja ajelehtivaa. Natalja ei näe vaivaa opetella viroa, kouluttaa itseään tai muutenkaan ottaa elämäänsä haltuun, vaan hän menee siitä läpi mikä on yksinkertaisinta. Natalja elää maassa, missä hän ei ole henkisesti kotonaan. Sen sijaan hänen tyttärensä on hyvin kotoutunut virolaiseen yhteiskuntaan. Viron kansalaisuuskokeessakaan Natalja ei tiedä Kalevipoegin koirien nimiä (Irmi, Armi ja Mustukene), jotka tytär Sofia latelee heti äidilleen. 

Naisia kuvataan venäläisestä perspektiivistä:

Mutta naiset, heissä on jotain kaunista, herkkää, kiihottavaa, silloinkin kun he ovat laihoja ja ryppyisiä, sellaisia. joiden katsomisesta tulee apea olo...tai likaisia ja turpeakasvoisia juoppoja juomassa päivän ensimmäisiä tasoittaviaan Baltian rautatieasemalla - heidän katsomisensa teki jo kipeää. Mutta silti heissä oli jotain herkempää, kauniimpaa kuin kaltaisissaan miehissä.

Virolaista kirjallisuutta kannattaa aina lukea, vaikkei se aina maailmankirjallisuutta olisikaan. Saatin pienoisromaani vie parin vuosikymmenen taakse maahan, mikä elää voimakkaassa murroksessa. Teoksella on monelaisia ansioita: se kuvaa hyvin Viron vanhempaa ja uudempaa historiaa, siinä on oiva sosiologinen näkökulma ja itse kertomuskin on uskottava. Venäläisyyttä ja virolaisuutta kuvataan oivaltavasti ja todentuntuisesti. Kuuntele tähän loppuun iki-ihania Marju Kuutia ja Uno Loopia: kevyttä neuvostojässiä, palun!

 https://www.youtube.com/watch?v=jLXmO4AlE38

Kolmen kalan keitto

Madetta, lohta ja kuhaa sulassa sovussa

Pari vuotta sitten työmatkalla Saksassa sain maistaa Aalsuppea eli ankeriaskeittoa. Keitto ei kai alun perin tarkoittanutkaan ankeriasta (Aal), vaan keittoa, missä oli kaikkea (alles, mikä plattdeutschiksi on all). No siitä viis: keiton liemi oli vahva puljonki, mihin laitettiin kuivattuja omenoita, päärynöitä ja ankeriasta ja maustettiin yrteillä ja juureksilla. Siis kirkas, kevyesti hapan ja makeahko vihanneskeitto kalan kera. 

Nyt parhaaseen madeaikaan voi tehdä Aalsuppen innoittamaa Kolmen kalan keittoa. Keitä nyljetty made kalaliemessä (kuutioista, noin kaksi litraa), ota se liemestä pois ja puhdista ruodoista. Keitä sitten liemessä (jossa on maustepippuria, laakerinlehti ja tilliä) pari kuutioitua porkkanaa, palsternakkaa ja yksi fenkoli sekä yksi purjo renkaiksi leikattuna miltei kypsäksi. Voit lorauttaa joukkoon myös kuivaa vermuttia tai valkoviiniä. 

Sammuta virta levyltä ja lisää joukkoon kolme desiä paloiksi leikattuja sekahedelmäpussin omenoita, päärynöitä ja luumuja. Tarkasta suola ja lisää hieman viinietikkaa tai sitruunaa. Leikkaa pari kuhafilettä ja saman verran lohta suupaloiksi ja laita liemeen kypsymään. Lisää joukkoon myös madepalat.  Nauti karkean ruisleivän ja kuohuviinin kera. 
Tämä on kevyttä, hyvää ja keväistä kalaruokaa.

Granaattiomenan väri

Harvoin vanhalle tulee sellaisia kulttuurielämyksiä vastaan, että henki salpautuu. Viime viikolla katsottuani Teemalta Sergei Paradžanovin elokuvan Granaattiomenan väri näin kuitenkin kävi. Vaikka olen harrastannut itäisen naapurimaamme kulttuuria ikäni, ei gruusialais-armenialaisen ohjaajan nimi ollut tuttu. Väkevyydessään filmi oli Pasolinin Matteuksen evankeliumin tai Eisensteinin Potemkinin veroinen teos. Jos haluaa siirtyä filmin avulla toiseen todellisuuteen, on Granaatiomenen väri siihen paras kulkuneuvo. Filmissä astutaan elokuvan kautta kuvataiteeseen ja sieltä sitten siirrytään sielun syövereihin. Tämä voisi olla se elokuva, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. 

Teeman sivuilla filmi ja sen tekijä esitellään seuraavasti: "1968 ohjaaja oli palannut esi-isiensä maahan, Armeniaan. Työn alla oli elokuva Sajat-nova (Laulujen kuningas), nimi viittaa muusikkoon ja runoilijaan, ashugiin, joka eli 1700-luvulla. Elokuva ei ole perinteinen elämänkerta, itse asiassa siinä ei ole juonta eikä dialogia, mutta se noudattaa tietynlaista kronologiaa sarjassa toinen toistaan visuaalisempia ja runollisempia tableaux vivanteja... Näyttelijätär Sofiko Tšiaureli esittää kuutta eri roolia, sekä miehiä että naisia. Elokuvan alussa poika kasvaa värjääjäperheessä, myöhemmin hän oivaltaa naisten vartalot, rakastuu, menee luostariin ja lopuksi kuolee. Ehdotukseni katsojalle on vain antautua Paradžanovin huikealle estetiikalle, sen läpitunkemattomasta symboliikasta huolimatta. Tämä on tajunnanvirtaa, väriloistoa, runoutta. Samalla ohjaaja tuli luoneeksi jotain ennennäkemätöntä mikä tietenkin sijoittuu virstaanpylvääksi elokuvan historiassa. Neuvostoviranomaiset eivät olleet huvittuneita. Elokuvasta leikattiin viisi minuuttia, mm. uskonnollista symboliikkaa, sen nimi vaihdettiin, ja se tunnetaan vielä tänäkin päivänä nimellä Granaattiomenan väri. Kaiken huippuna elokuva kiellettiin ja lukittiin kaappiin. Se sai ulkomaisen ensiesityksensä vasta 1980 New Yorkissa ja joitain vuosia myöhemmin Länsi-Euroopassa. Elokuva alkaa kuvalla, jossa granaattiomenat vuotavat punaisen mehunsa valkoiselle kankaalle. Silmiemme edessä piirtyvät muinaisen Armenian kuningaskunnan rajat. Rajat laitettiin myös Paradžanoville, hän joutui tekaistuin syyttein työleirille vuonna 1973. Vaikka moni taiteilijakollega vetosi hänen vapauttamisen puolesta (mm. Tarkovski, Godard, Fellini) Brežnev myöntyi vasta kun Paradžanov oli riutunut Siperiassa neljä vuotta. Kesti tovin ennen kuin hän vapauduttuaan sai mahdollisuuden jatkaa ohjaustyötä."

Ehkä järkyttävintä elokuvassa oli kaiken sanomisen rikkaus. Runoilijan elämä käydään läpi tuokiokuvina, jotka on ladattu täyteen vertauskuvia. Tableau vivantit ovat väreiltään niin voimakkaita, että niitä voisi katsella taukoamatta. Sajat-Novalle aukeaa jo lapsuudessa taiteen ja uskon maailma. Vanhemmat yrittävät suojella lasta maailman pahuudelta, mutta runoilijan on kuitenkin kuljettava tiensä loppuun saakka. 

Seuraavaksi aukeaa runoilijalle lämpimän ihmisruumiin maailma keisarillisessa kylpylässä.Nuori Sajat katselee hämmästellen hamamin katolta tulevaa elämäänsä. Intohimon ja aistillisuuden kuvaamiseen riittää vain Sajatin yksi katse. Ei mitään enempää: katsoja ymmärtää heti, mistä on kysymys. Aistiriemut ovat katoavaisia, vaikka ovatkin erottamaton osa elämää. Mitään pysyvää ei niiden varaan voi rakentaa. 

                                                             

Sajat kutsutaan hovirunoilijaksi, ja hän saavuttaa kuuluisuutta. Hän rakastuu myös keisarin siskoon. Tämä suhde osoittautuu kuitenkin tyhjäksi. Seuraavan kohtauksen keskiössä on kultainen pallo, jota ihmiset heittelevät toisilleen. Pallo symboloi tyhjiä maallisia iloja, joista Sajat vähitellen luopuu. Metsästysretkellä hän joutuu tyhjän haudan luo, missä hän löytää himonsa tuhkaksi palaneina. Silloin hän päättää lähteä luostariin munkiksi ja Jumalasta tulee Sajatin uusi intohimo. 

Luostarielämä tuntuu antavan tyydytystä runoilijalle, mutta mennyt tulee jatkuvasti luokse unissa ja näyissä. Nykyistä ei ole ilman mennyttä aikaa. Sajat joutuu palaamaan aina lapsuuteensa saakka, mistä hän sai kaikkein merkittävimmät kokemuksensa. Loppukohtauksessa kuuluu kurkkulaulua, ja hevosen selässä kirkkoon karauttanut tataari ampuu jousella kirkon kupolissa olevaa Neitsyt Mariaa, jonka kasvot tippuvat lattialle... 

Filmin uskonnollinen symboliikka oli verrattain selvää. Armenialaisen kulttuurin tuntijalle avautuisivat tosin myös monet ovet, jotka meiltä muilta pysyivät suljettuina. Myös poliittinen viesti oli selvä, vaikka se olikin hienovaraisesti kertomukseen kudottu. 

Tällainen Sajat-Novan runon fragmentti löytyi englanniksi:

You’re a jewel, a ruby.

Whoever has you is happy.

Whoever finds you never feels sorry

for the one who has lost you.

Blessed be the parents who bore you.

Death arrives always early.

But if one is to live, let it be

as an artist,

an artist painting you.

You are a jewel by birth,

a gem set in gold clothes.

Your hair a halo,

your eyes golden crystal.

Your eyelids shaped

from the wheel of the world’s

most wonderful potter.

Your eyelashes, arrows and knives.

(Jos haluat nähdä oikean halon, niin tässä on viime kesänä Rautalammilta vangittu halo-ilmiö):

Jean Kwok: Käännöksiä

Luin männäpäivänä Hesarin toimittajan vuodatuksen, jossa ylisteltiin fazereita ja bernereitä mamuina, jotka ovat rikastuttaneet Suomea toimillaan. Jutun pointti (nykysuomea!) oli siinä, että lisää vaan maahanmuuttajia maahan, niin hyvin pyyhkii. Ehkä Pietarissa oppinsa saaneella, Keski-Euroopasta kotoisin olleella Fazerilla ja Afrikansarven lukutaidottomalla pakolaisella on kuitenkin jokin laadullinen ero. Esimerkiksi Kanada ottaa vastaan vain sellaisia maahanmuuttajia, joilla on ammattitaito, jotka osaavat englantia tai ranskaa ja joilla on tietty varallisuus. Tämä tematiikka kuuluu kuitenkin sarjaan Pyhiä lehmiä, joihin emme koske, joten ei siitä enempää.

Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar, Juva 2011) on mielenkiintoinen kehitystarina ummikosta kiinalaistytöstä Kimberly Changista, joka lahjakkuudellaan ja yritteliäisyydellään raivaa itselleen paikan amerikkalaisessa unelmassa. Lopulta hän työskentelee sydänkirurgina. 

Kimberly pääsee äitinsä kanssa emigroitumaan Hong Kongista New Yorkiin tätinsä Paulan avulla, jolla on Chinatownissa tekstiilitehdas. Täti riistää surutta kumpaakin orjatyöllä tehtaassaan, ja äiti sekä tytär joutuvat asumaan tädin omistamassa kammottavassa torakkaluolassa Brooklynissä. Täti kuppaa vielä kumpaakin vaatiessaan rahaa muuton järjestämisestä ja työpaikasta. Äiti ja tytär maksavat velkaa uskollisesti. Heidän rahayksikkönsäkään ei ole dollari, vaan se, kuinka monta hametta he saavat tehtaassa viimeistellyksi. Kirjassa kuvataan hienosti kaksi amerikkalaista todellisuutta: varakkaiden valkoisten ja orjatyöllä elävien siirtolaisten maailmat. 

Kimberly on kuitenkin huomattavan lahjakas ja hän etenee stipendin avulla tavallisesta koulusta hienoon yksityiskouluun ja lopulta Yalen yliopistoon lääketiedettä lukemaan. Kertomukseen on kudottu myös liikuttava rakkaustarina, mutten ryhdy sitä tässä avaamaan, ettei kirjan viehätys katoa jos tartut teokseen. 

Kwokin kerronta on sujuvaa ja pitää sisällään aitoja dickensiläisiä ulottuvuuksia (Changien koti, orjatyö Chinatownissa, Paula-tädin demonisuus). Kirjassa on myös kauniita kuvauksia rakkaudesta ja ystävyydestä. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa - ei mitään dostojevskimäistä vellomista hyvän ja pahan välimaastossa. Amerikkalaiset kuvataan myönteisinä ja New York kauniina, houkuttelevana kaupunkina. Kimberlyn tärkein tavoite oli sopeutua, selvitä ja voittaa. Tämä vaati itsekuria ja lahjakuutta, joita hänellä oli runsain mitoin. Tämä on siis todellinen herstory.

Länsimaiselle lukijalle oli mielenkiintoista kiinalainen puhetapa: koskaan ei sanota mitään suoraan ja pyritään aina olemaan kohtelias toiselle. Hankalatkin asiat esitetään kukkaiskielellä ja vertauksin. Kimberlylle oli erityisen tärkeää, että hänen kiinansa oli huoliteltua. Kirjassa hän mainitsee usein, kuinka jokin henkilö puhui kiinaa ja millä murteella. Toisaalta kiinalaiset riistävät toisiaan suruttomasti ja viis veisaavat työturvallisuudesta tai kunnon palkasta. Heidän moraalikoodinsa on toinen kuin meidän. Tämäkin seikka olisi tällä hetkellä syvemmän pohdinnan kohde: me ihmiset emme jaa samoja arvoja, vaikka kuinka väitetään toisin.

Jos maahanmuuttajat olisivat tällaisia kimberlyjä, niin tervetuloa tänne! Tosin aasialaiset taitavat muutenkin olla toimeliaita, eikä heillä ole makailun ja viipyilyn kulttuuria. Kwonin kirja lienee osittain omaelämäkerrallinen. Teos on nopealukuinen, koska kieli ei ole monikerroksista. Tärkeintä on itse kertomus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. 

Kuninkaantieltä kerrottua. Matkailijoiden kuvauksia 1700-luvulta

Suomalainen kulttuuri olisi paljon köyhempi ilman SKS:n erinomaista kustannuspolitiikkaa. Seura julkaisee toinen toistaan mielenkiintoisempia teoksia, joita kaupalliset kustantajat eivät välttämättä ottaisi ohjelmaansa. SKS:n teoksissa on miltei aina tieteellinen apparaatti, ja painojälki on aina tyylikästä paperia myöten. Kirjoista on siis iloa päälle, silmälle ja kädelle. 

Kuninkaantieltä kerrottua. Matkailijoiden kuvauksia 1700-luvulta (Hämeenlinna 2005) valottaa hauskasti matkailijoiden elämää Kuninkaantiellä. Useimmat näistä matkamiehistä olivat ulkomaalaisia, mikä tuo mukaan oman nyanssinsa.  

Kuninkaantie kulki Turusta Viipuriin (tai sitten Bergenistä Pietariin) ja se oli Suomen toiseksi vanhin tie Hämeen Härkätien jälkeen. Värälän rauhassa 1780 rajalinja vedettiin Kymijokeen, ja samalla muodostui Vanhan Suomen alue, jonka rajat olivat voimassa Haminan rauhaan saakka. Värälän rauha katkaisi Kuninkaantien, ja tien linjaus alkoi Alisen Viipurintie sijasta kulkea Lappeenrannan kautta. Raja-asema Suomen ja Venäjän välillä oli Ahvenkoskella. Matkailijoiden kuvauksissa on mielenkiintoista siirtymä Suomesta "venäläisiin" Haminan ja Viipurin kaupunkeihin. 

Venäläiset ylittämässä Ahvenkoskea 1808 (Kuva: Wikimedia)

Matkakuvaukset alkavat Turusta. Kaupungista matkailijat antavat kovin erilaisen kuvan: joistakin kaupunki on viheliäinen loukko, toisten mielestä huomattavan merkittävä kulttuurikaupunki. Englantilaismatkailijat aiheuttavat hilpeyttä kirkossa istuessaan siellä naisten puolella. Käydään myös kylässä Porthanin luona. Ylioppilasnuorisokin oli hyvin käyttäytyvää ja sivistynyttä verrattuna Uppsalan juopotteleviin ja räyhääviin opiskelijoihin.

Matka Turusta Helsinkiin on suuri yllätys matkailijoille, jotka luulivat tulleensa synkkään korpimaahan: suuret peltoaukeat ja hoidetut maalaistalot saavat kiitosta, samoin myös huomattavan lihavat, uhkeat ja vahvat naiset. Hollikyyditysjärjestelmä ei saa aina kiitosta, ei myöskään kestikievareiden siisteys ja palvelut.

1700-luvun Helsinki on ensisijaisesti Viapori linnoitus. Muuten kaupunki on vaatimaton, jossa on vain lankkukattoisia pieniä taloja, mutta sopuisia kaupunkilaisia. Viapori sen sijaan tekee matkaajiin suuren vaikutuksen edistyksellisen linnoitusjärjestelmänsä vuoksi. 

Loviisaa kuvataan suurellisesti rakennetuksi, missä kadut ovat leveämmät kuin missään ruotsalaisessa kaupungissa. Kaupunkia pidetään myös sievänä. Loviisa on ennen kaikkea linnoituskaupunki ja siellä on paljon sotilaallista toimintaa. 

Haminan kaupunki on kuvauksissa huomattavan kansainvälinen kaupunki: siellä puhutaan suomen lisäksi saksaa, ruotsia, hollantia ja venäjää. Kaupunki kukoisti myymällä lankkuja ja tervaa, kaupungin venäläiset kaupitsivat teevateja, paloviinaa, sipuleita, ryöpättyjä herneitä, leipää. Haminan asemakaava herättää huomioita, koska se muistutti Lontoon 1666 asemakaavaa. 

Lopulta matkailijat päätyvät Viipuriin, josta ei kertomusten perusteella saa kovin mairittelevaa kuvaa. Rakennukset ovat rappiolla, linna luhistunut, kaikkialla vallitsee venäläinen flair. Venäläiset tunnisti pitkästä parrasta ja kauhtanasta ja he muistuttivat juutalaisia. Kaupunki on ennen kaikkea Pietarin etuvarustus ja varuskuntakaupunki: taukoamaton rumpujen pärinä kaikuukin kaupungissa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Yksi matkaaja pääsee todistamaan venäläistä sotilaskuria, kun eräs sotilas joutuu kujanjuoksuun: viisisataa miestä pieksi ihmispoloa kuusi kertaa. Kyseessä oli sotilaskarkuri, joka oli halunnut paeta Suomeen Venäjän armeijaa. 

Keitä nämä matkustajat olivat? Moni Kuninkaantien kulkija oli virkamatkalla, toimittamassa armeijan tai kirkon asioita. Pohjois-Eurooppa oli tullut eksoottisena paikkana muotiin Englannin sivistyneissä piireissä, ja siksi matkaa teki moni grand tourilla oleva gentleman. Kirjallisesti merkittävin matkustaja lienee ollut Edward Clarke, joka julkaisi kotimaassaan runsaasti matkakirjoja, mm. teoksen Matka Suomen halki Pietariin 1799. 

Kuninkaantieltä kerrottua on viihdyttävä kirja, joka vie lukijansa menneisiin aikoihin. Teoksen lopussa oleva artikkeli Kuninkaantiestä on mielenkiintoinen. Matkakuvaukset ovat tavallisten ihmisten päiväkirjamerkintöjä, eikä niillä ole suurempaa kirjallista arvoa, kulttuurihistoriallista arvoa tosin senkin edestä. 

1700-luvun Turkua Tuomiokirkkosillan liepeiltä