Laajenna maailmankuvaasi: lue Tulvaa ja Probodyä!

Tallinnanaukion voimatyty

Onneksi on hyviä työtovereita, ystäviä, lapsia ja vaimo, jotka tuovat uusia näkemyksiä kapeahkoon maailmankuvaani. Joululomilla tutustuin kahteen lehteen, joita en suin surminkaan muuten olisi lukenut: työtoverini toi töihin pinon Tulva-lehtiä ja lapsilta sain lahjaksi Probody-lehden.

Tulvan pääkirjoittajan sukupuolesta ei valokuvan tai nimen perusteella voinut saada selvää, mutta kun hän sitten alkoi valittaa, ettei tyttöskeittareita hyväksytä skeneen, päättelin hänen olevan naisen. Pääkirjoituksen perusteella en lukisi lehteä eteenpäin vaikka olisin nainen.

Kiintoisa oli runoilija Tiina Lehikoisen haastattelu, jossa hän totesi: "Minua kiinnostavat eletyn kehon sekä kulttuurisen ruumiin väliset jännitteet, ja subjektiuden muodostumiseen liittyvä vallankäyttö." Oli tämä vähän abstraktia, mutta katsoin netistä muutaman Lehikoisen runon, ja ne olivat kyllä mielenkiintoisia.

Erityisen mielenkiintoinen oli WTF/EI!-palsta, jossa todettiin, "ettei feminismi synny sukupuolesta vaan halusta murtaa sukupuolijärjestelmien hierarkia". Ongelma on nimittäin siinä, etteivät miehet voi olla Naisasiain Unionin jäseniä. Unionissa on tällä hetkellä kahtalaista tuulta, puolesta ja vastaan. Tiedostavia miehiä ja transsukupuolisia olisi kuitenkin jonossa tulossa liittymään Unioniin. Tässäpä tasa-arvon paikka! Muutama vuosi sitten joku Selma vaati, ettei äijäjooga-nimeä saisi käyttää, koska se syrjii naisia.

Sukupuolisen identiteetin etsiminen tuntui olevan muutenkin keskeinen teema lehdessä. Sarjakuvassa Loimu-nimimen nuorimies toteaa, että hän "aikoo elää täysillä ilman sukupuolta", josta uutisesta hänen tyttöystävänsä on silminnähden pettynyt. Myös transsukupuolinen Taru Luojola toteaa artikkelissaan Hyvää päivää, tarkastetaan kaikkien sukupuolielimet että "Uimahalli on hankala paikka, sillä siellä sukupuolen binäärijako on konkreettisin."  

Trendikäs oli myös Tiina Rosenbergin haastattelu, jossa ansiokkaasti esitellään feminismin historiaa ja naiseuden ja vallankäytön suhteita. Ihmetyttää vain se, että kaunis ja älykäs nainen haluaa näyttää mieheltä. Miksi miehekäs nainen otetaan vakavasti, muttei naismaista miestä? Ovatko queerfeministit tasa-arvoisemman maailman tienraivaajia vai onnettomien kotiolojen uhreja?

Räp-maailmankuvani on myös laajentunut Cheekin ja Elastisen lisäksi. Hyvä työtoverini kehotti salikäyntien jälkeen kuuntelemaan Mustan Barbaarin Salill eka salill vika-kappaleen. Se on oikein hyvää ja viihdyttävää musiikkia ja kannustaa lisäämään puntteihin painoa. Tulva-lehti esitteli sitten Itä-Helsingin räppiäänen Mercedes Bentson. Mercedes kertoo: "Yhtenä aamuna silloinen poikaystäväni oli pahoinpidellyt minut aika pahasti...Makasin bentsoissa lattialla ihan Pami Pamelana kun sain tekstarin Pyhimykseltä." Tämän kaiken ymmärtäminen vaati hieman selvitystyötä, samoin artikkelin maailman sisäistämiseen olisi pitänyt kuroa umpeen neljänkymmen vuoden kuilu. Teksti oli muutenkin kovin biologista. Tässä kuitenkin Linda-Maria Roineen eli Mercedes Bentson Personal Raineri, kuuntelija tehköön itse johtopäätöksensä.

Mercedeksen kaasunaamariystävä

Lehdessä oli vielä Anna-Reetta Korhosen laajempi artikkeli vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä ja lestadiolaisuuden naiskuvasta. Tämä juttu oli yllättävää kyllä kiihkoton ja asiallinen, mitä taas ei voinut sanoa Sari Roman-Lagerspetzin Ideologinen vartti-jutusta, jossa hän vuodattaa, kuinka uskonnonopetuksen välittämä maailmankuva on niin naisvihamielinen. En tiedä mistä uskonnonopetuksesta nämä tiedostajattaret repivät vanhentuneet käsityksensä: ehkä Irlannista, ehkä Irakista...

Tulva avasi maailman tietynalaiseen naiskuvaan, joka asettuu vihervasemmalle ateistiselle linjalle. Naisasianaisena en lukisi tätä lehteä enkä jakaisi useitakaan sen mielipiteistä. Kaikki oli liian provosoivaa ja estrogeenissä pyörivää. Eivätkö naiset olekaan henkisiä olentoja?

Voimapoika Matias

Sitten voimailun maailmaan. Joulupukin kontista löytyi Probody-lehti, josta on irronnut monenlaista hauskuutta vaatimattomaan elämääni. Päätoimittaja, Tomi Takamaa on terveen miehen näköinen supermies-paidassaan, jossa lukee ISI. Tämä oli koskettavaa. Pääkirjoitus käsitteli asiallisesti kuntoilun ja ruokailun suhdetta. "Olkaa itsellenne armollisia, kuunnelkaa kehoanne, niitä on vain yksi". Tämä voisi olla vaikka Helsingin piispan joulusaarnasta.

Mainoksista opin, että superfoodia ovat mm. kylmäpuristettu kookosöljy, kaakaonibsit, maca, Opti-MSM, raakasuklaa ja proteiinivanukas. Myös kreatiini monohydraattia, Citrulline malatia ja Cocovi pikapakuria tulee nauttia kunnon edistämiseksi.

Henkilökuvassa on huippubodari Matias Kari. Erityisesti Matiaksen vatsalihakset ovat hienot: "Etenkin sivuposeerauksissa Matiaksen sivuprofiilista katsottuna huippukapea vyötärö tuo esiin syvääkin syvemmät ja paksut vatsapalikat."Muuten jutussa kuvataan positiivisesti sitä työtä ja itsekuria, millä Matias on saanut itsensä Suomen ja Pohjoismaiden mestariksi.

Mielenkiintoisia juttuja ovat myös "Podkatchka - kiertoharjoittelua kehonpainolla venäläisittäin", "Lisää tuntumaa rutistuksilla" ja "Kadonneiden pohkeiden metsästys". Hauska oli myös kuntoilijaperheen vauvavoimailu: vauvelikyykky, pusupunnerrus, vauvatyöntö ja etuheilautus vauvaa käyttäen. Ilo irti vauvoista! 

Ravitsemukseen liittyvät juttu oli Testovallankumous. Miten boostaat testotasoja luonnollisesti? T-ruokia ovat mm. avokado, kookosöljy, punainen liha, osteri, munat, parsakaali, pähkinät ja sitrukset. Siitäpä pojat boostaamaan!

Probody ei ollut ryppyotsainen testosteronilehti. Jutuissa kannustettiin syömään hyvin ja liikkumaan paljon. Sitten oli hifi-ohjeita niille, jotka kehittävät bodyään enemmän. Lehti oli mitä lupasi: kehoa käsitteleva lehti. Luen tätä mieluummin kuin Tulvaa. Sori siitä.

Matias voimailee

Downton Abbey ja kedgeree

Kedgereestä tulee keväinen olo

Minulla on Downton Abbey-riippuvuus. Tuskin olen jaksanut odottaa seuraavaa jaksoa tai seuraavaa tuotantokautta, siksi intensiivinen on jokainen katselukokemus. Miehinen suosikkini on tietenkin  Charles Carson ja naisista ehdoton on Mary Crawley. Sarja liikuttaa varmaan ennen kaikkea siksi, että ihmiset ovat diskreettejä: vaikka maailma kaatuisi, pokka pitää. Hahmoissa on myös jotain miellyttävän vanhanaikaista.

Koska Abbey-tunnelmaa on vaikeampi luoda suomalaisissa kotioloissa, josta puuttuvat laajat salit ja hallit, voi ainakin ruokien kautta olla brittiläisessä hengessä mukana. Sarjassa ruokailulla on keskeinen sija, mutta ruokailukuvauksissa keskitytään enemmänkin sosiaaliseen puoleen kuin kulinaariseen. Joulun jälkeen esitetyssä jaksossa kuitenkin kävi ilmi, mitä Crawleyn perhe sai syödäkseen Lontoon huvikauden iltapalalla kaupunkipalatsissaan: kedgereetä. Perheen pääkokki Beryl Patmore nimittäin totesi, että vieraat olivat erityisesti arvostaneet hänen kedgereetänsä.

Ruuan alkuperästä ollaan kahta mieltä: toiset väittävät sen olevan intialaista perua, joka sitten siirtomaaherrojen kautta olisi kulkeutunut Englantiin, toiset pitävät sitä skottilaisena ruokana, joka olisi kulkeutunut Intiaan ja sieltä takaisin Brittein saarille. Samapa tuo, koska kumpikin tuntuu uskottavalta, mutta ryhdyin tuumasta toimeen ja kaivelin ohjeita, koska ruokalaji oli minulle tuntematon johtuen vajavaisesta brittiläisen kulttuurin tuntemuksestani. Käytin pohjana saksalaisen tv-kokin Sarah Wienerin ohjetta, jota olen kuitenkin muokannut ja keventänyt vihanneksilla. Periaatteessa tämä on jonkinlaista paellaa tai pilahvia.

Ota siis noin 400 g lohta kolmessa muodossa: raakaa, lämmin- ja kylmäsavustettua. Raakaa voi olla yli puolet kalan määrästä. Laita kasariin tai syvään paistinpannuun yksi pilkottu fenkoli, yksi pilkottu iso sipuli, yksi pilkottu punainen paprika, pari sitruunanlohkoa, laakerinlehti, muutama valkopippuri, suolaa, persiljanoksa, 3 dl valkoviiniä ja 3 dl vettä ja päälle raaka kala. Anna liemen kiehahtaa ja kypsennä kala kannen alla juuri ja juuri kypsäksi. Ota kala liemestä ja pane sivuun. Pienennä muut kalat suupalan kokoisiksi.

Siivilöi liemi riisikattilaan ja keitä siinä noin 400 g basmatiriisiä kypsäksi. Lisää vettä ja suolaa tarvittaessa. 

Keitä neljä munaa koviksi.

Laita kalakattilan vihannekset paistinpannulle ja paista ne voissa kauniin kypsiksi. Lisää joukkoon vielä pakastehernepussi tai pakastepapuja. Voit maustaa vihannekset vielä jeeralla, chilillä, sitruunan kuorella ja kardemummalla.

Kun riisi alkaa olla kypsää, lisää riisin joukkoon tuoreita, hiennonnettuja yrttejä, ruohosipulia ja kevätsipulia. Sitten mukaan vielä voissa kypsennetyt vihannekset ja varovaisesti myös kalat. Koristele ruoka muna- ja sitruunalohkoilla ja yrteillä.

Juomaksi tämän herkun kanssa sopii hyvä muscat-arominen valkoviini, esimerkiksi Brown Brothersien Dry Muscat. Musiikiksi laittaisin 1930-luvun henkeen Eric Coatesin By sleepy lagoon.

Steckrübenauflauf, lanttulaatikko - Die Perle der finnischen Kochkunst

Die feine Randkruste und die saftige Mitte des Auflaufs



Schon als junger Mann in Deutschland erfuhr ich, dass die Steckrübe nur Viehfutter sei und auch sonst ihr Flair mit KZs und mit den letzten Kriegstagen Berlins verbunden war, also sie war eine Art Notnahrung. Das ist leider ein krasser Fehler.

Fünf Millionen Finnen ernähren sich ab den ersten Adventswochen bis zum Dreikönigsfest mit dem Steckrübenauflauf. Steckrübenauflauf ist eine Weihnachtsspeise par exellence in Finnland. Der Auflauf wird normalerweise mit Schinken, Truthahn oder Gans genossen. Am besten passt mit ihm noch eine feine Sahnesosse, die aus den Bratsäften, Ebereschengelee und Kognak gekocht ist.

Der Auflauf ist leicht zu machen: nimm zwei Kilo Steckrüben, schäle sie und schneiden in grobe Würfel. Koche die Würfel weich in wenig Salzwasser mit einem Lorbeerblatt. Das Blatt entnehmen und die Rüben im Kochtopft stampfen so dass es ein grober Brei entsteht. Dann zwei Deziliter Semmelbrösel, ein Deziliter Sirup, Ingwer, Pomeranz, Muskatnuss, Salz und Sahne (etwa drei Deziliter) untermengen. Geschmack noch überprüfen (soll leicht süss und würzig sein) und in eine eingefettete Backform oder Ofentopf reintun. Mit Löffel noch eine schöne Fischschuppenmuster auf die Oberfläche des Auflaufs formen, drauf noch Semmelbrösel und Butterflocken nach Geschmack. Im vorgeheizten Ofen (180 Grad) etwa anderthalb Stunden garen lassen. Der Auflauf wird mit dem Aufwärmen immer besser.

Hier noch ein finnischer Weihnachtsklassiker Mökit nukkuu lumiset:

Me käymme joulun viettohon

Italialainen seimi Tuomiokirkon kryptassa

Onko ihanampaa kuin joulun aika? Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat, etteivät ole jouluihmisiä. Minusta he ovat köyhiä ihmisiä. Haluaisin olla koko vuoden jouluihminen. Joulussa on kaikkea runsaasti, ainetta ja henkeä. Minua liikuttaa yhtä paljon sekä jouluevankeliumi että lanttulaatikko. Ajatelkaa: yksi aika vuodessa, jolloin ihan kaikki tavalla tai toisella etsivät jotain pysyvää ja kaunista elämäänsä ja yksi aika vuodessa, jolloin ruokakulttuurimme muuttuu muutaman päivän ajaksi aivan toisenlaiseksi. 

Tämän vuoden joulunvietto alkoi seiminäyttelystä Tuomiokirkon kryptassa. Näyttelyyn oli koottu seimiä, presepe, pääasiassa Etelä-Italiasta. Ei voinut kuin ihmetellä seimihahmojen eloisuutta ja kaiken kuvatun elämänläheisyyttä. Jeesus-lapsen lisäksi oli seimen viereen tuotu juusto- ja makkarakuormia. Koko elämän kirjo, ja nimenomaan italialaisen elämän kirjo avautui katsojan eteen. Olipa paavinkirkon touhuista mitä mieltä tahansa, ovat kansanomaisen spiritualiteetin ilmenemismuodot etelän katolisissa maissa koskettavia. 

Arjen teologiaa Italiasta

Seiminäyttelystä menin suoraan Uspenskin katedraaliin Lumen valon Mysterium-konserttiin. En ole kuorolaulannan ystävä, mutta tämän kokemuksen jälkeen pitää harkita asiaa uudelleen. Ryhmä vei todellakin kuulijansa mysteerion äärelle. Kaikki musiikki on klassista joulumusiikkia, latinaksi, saksaksi ja suomeksi. Kuulijat tiesivät mitä olivat tulleet etsimään, siksi intensiivinen oli tunnelma koko konsertin ajan. Mikko Sidoroffin Pyhän yön aikana alkoi moni mieskin kaivella nenäliinaa takintaskusta.



Ja monta paimenta parrakasta
lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta
petojen saaliiksi joutumasta-
maa, taivas kiitosta soi.

 
Kunpa vielä tulisi se aika, jolloin kirkkokonsertissa ei taputettaisi, vaan kaikki saisivat hiljaa poistua tutkistellen kuultua sydämissään.

Joululaulut ovat ihan oma lukunsa joulunvietossa. Virsikirjan suosikkini on Enkeli taivaan lisäksi Kas yöllä paimenille, jota lauletaan valitettavan vähän kirkoissa. Taas kaikki kauniit muistot on suomalaista joulua puhtaimmillaan elegisessä vakavuudessaan, eikä joulu tule kunnolla, jos ei saa kuulla Heino Kasken Mökit nukkuu lumiset. Kaikki kristityt maat ovat kehittäneet hienon joulumusiikin perinteen. Tänä jouluna olen kuunnellut erityisesti määriläistä ja englantilaista joulumusiikkia. Sen sijaan petteripunakuonot saisivat hävitä mustaan aukkoon koskaan sieltä palaamatta. 

Lumen valon konserttiohjelmaa

Helsingin piispa lohdutteli joulukiireissä olevia armonsanalla, ettei kaikkea tarvitse jaksaa ja keskeneräisyys tulee hyväksyä. Ihan kiva niin, mutta eikö meidät ole tehty tänne kulumaan ja tekemään asioita, kuten esim. valmistelemaan joulua? Eikö otsan pitänyt olla hiessä? Juhla ei tule valmistelematta. Joulun valmistelu on mukavaa puuhaa, koska siinä rakentaa juhlaa itselleen ja toisille. Onko parempi maata sottaisessa kodissa valmispitsaa syöden, kaljaa juoden ja Sikaa kuunnellen? Ei ole, jos et arvannut vastausta!

Jokainen koti luo oman joulukulttuurinsa ja se on hieno asia. Minulle luovuttamattomia jouluperinteitä ovat kirkko, lahjat, tortut ja lanttulaatikko. Tänä vuonna kävimme joulukirkossa hyvinvoivien ihmisten kaupunginosassa. Kirkko oli täynnä kansaa, joka ihan selvästi odotti saavansa jotain kättä pidempää jouluun. Pastori oli hyvä supliikkimies, puhui ilman paperia, loruili perheestään ja kanttorista, mutta joulua sivuttiin kovin kevyesti. Toimitus kesti puoli tuntia, ja tuli sellainen olo, että enemmänkin olisi voitu antaa ihmisille, jotka ehkä yhden ainoan kerran vuodessa tulivat kirkkoon. Ihmisten teologista ymmärrystä ja jumalaikävää ei pappien sovi aliarvioida. Tärkeintä ei ole se, että on kivaa. Kiva voi olla oheistuote, muttei kuitenkaan kaiken keskiö. Olisi edes veisattu enemmän! Ensi vuonna taidan hakeutua Luther-säätiön joulukirkkoon.

Sitten syvempää teologiaa eli lanttulaatikkoa. Syömme tätä Suomi-gourmetin huippusaavutusta vain joulusta loppiaiseen. Tuhansin kielin oi jos voisin lanttulaatikkoa ylistää, niin hyvää se on! Ota siis kaksi kiloa lanttuja, kuori ne ja leikkaa isoiksi palasiksi ja keitä laakerinlehdellä ja suolalla maustetussa vedessä kypsäksi. Kaada liika vesi pois, ota laakerinlehtikin pois ja survo lantut muusiksi. Lisää pari desiä korppujauhoja, muskottia, pomeranssia ja inkivääriä makusi mukaan ja sitten vielä joukkoon suolaa, siirappia ja kermaa. Tarkista maku ja laita seos voideltuun vuokaan. Pinnalle veitsellä vielä klassinen suomukuvio, ja sen päälle korppujauhoja ja tanakasti voita. Paista kypsäksi 180 asteessa. Nauti laatikko kinkun tai kalkkunan liemeen tehdyn, kermalla, pihlajanmarjahyytelöllä ja konjakilla maustetun kastikkeen kera. Saamme jo maan päällä aavistuksia taivaan ilosta! Hyvää joulumieltä aina Nuutinpäivään saakka!

Piispanhiuksia, ässiä ja solmuja: sahramintuoksuinen joulu

Tässä valmistuvat tortut voi-rahkataikinasta

Voiko tämä soma näky loukata edes ruotsalaista?

Vad månne den vara?

Weihnachtsteller on joulukodin musti

Keskellä Hildegard Bingeniläisen hermopipareita,

very trendy!

Ei joulua ilman pähkinöitä

Kävelyllä Viipurissa III: Uno Ullbergin Viipuria

Uno Ullberg

Uno Werner Ullberg (1879- 1944) oli ennen muuta Viipurin ja Sortavalan arkkitehti. Helsingissä hänen töitään ovat Sairaanhoitajataropisto Tukholmankadulla ja Esplanadilla oleva Bensowin talo, kummatkin vaikuttavia rakennuksia. Ullberg opiskeli Suomen lisäksi useassa maassa, mikä rikastutti hänen arkkitehtuurinsa kieltä. Hän toimi Viipurin kaupunginarkkitehtinä 1932–1936. Viipurissa hänen kädenjälkensä näkyy monessa paikassa ja häntä voi pitää merkittävimpänä arkkitehtina, joka on vaikuttanut Viipurin kaupunkikuvaan.

Hänen lahjakkuutensa ytimeen kuului, että hän pystyi rakentamaan hienostuneita moderneja rakennuksia historialliseen ympäristöön, hän ymmärsi, mitä genius loci merkitsee. Otto-I. Meurman kuvaa häntä teoksessa Viipurin arkkitehdit (Lappeenranta 1976) seuraavasti: ”Uno Ullberg oli taiteellisesti lahjakas. Luonteeltaan hän oli hieno ja seurallinen, kulttuuripersoona. Kaikelle työlleen hän asetti korkeat vaatimukset kilpaillen niitä sommitellessaan itsensä kanssa.(…) Suomi on kärsinyt suuren menetyksen, kun Ullbergin töiden enemmistö ja niistä parhaimmat ovat Karjalan menetyksen yhteydessä jääneet rajojemme ulkopuolelle.” 

Pienin, muttei vähäisin Ullbergin kädenjälki: Pyöreän tornin kilpi

Pienen Ullberg-vaelluksen voi alkaa Pyöreältä tornilta. Ravintolan sisustus oli Ullbergin suunnittelema vuonna 1923. Ullberg kuului osana niihin vaikuttajiin, jotka ymmärsivät Viipurin kaupunkikuvan ainutlaatuisuuden. Osa kalustusta ja seinämaalauksia on säilynyt, joten kulttuurihistorian vuoksi Pyöreään torniin kannattaa poiketa. Ravintolat sen sijaan ovat vaatimattomia. Ullbergin suunnittelema on myös ulkona oleva kaunis liikekilpi. Meurmann kuvaa tätä Ullbergin rakennustehtävää seuraavasti: "Siihen työhön hän sai upottaa kaiken rakkautensa historialliseen kotikaupunkiinsa ja syventyä pieniä yksityiskohtia myöten luomaan tunnetta täynnä olevia huonetiloja, missä ikäänkuin saattoi kuulla historian hengettären siipien suhinan."

Hackmanin sokerivaraston eleganttia julkisivua

Kun kulkee Kauppatorilta pitkin Pohjoisvallia, tulee vastaan Hackmann & Co:n sokerimakasiini vuodelta 1925. Rakennus tehtiin läpi korttelin Karjaportinkadulle. Pohjoisvallin puoleinen julkisivu on elegantti, puhdasta 1920-luvun klassisismia, ja se sopii erinomaisesti 1700-luvun katukuvaan. Julkisivu tuo mieleen Erik Bryggmanin Turun 1920-luvun rakennukset. Talossa oli Karjaportinkadun puolella Suomen Sokeri Oy:n konttori. Talon julkisivu on onneksi nykyään entisöity ja siksi se hyppää katsojan silmään muusta hoitamattomasta ympäristöstä.

Seuraava Ullbergin työ on Hackmanin asuin-ja liikepalatsi vuodelta 1909. Palatsin rakennuttajasta, Wilhelm Hackmanista kertoo SKS:n biografia seuraavaa: "Hackman oli pitkään Viipurin kaupunginvaltuuston jäsen ja sen puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja. Sekä kunnallisella että yleisemmällä tasolla Hackmania kiinnostivat muun muassa työväen olot ja koulutus. Hän piti yllä lukusalia, tuki Viipurin diakonissalaitosta ja lukemattomia sosiaalisia avustushankkeita. Hän oli myös merkittävä kulttuurimesenaatti. Valtiollisessa ja kunnallisessa elämässä hänen liberaalit näkemyksensä saivat tukea yli puoluerajojen, mikä toi hänen sovittelijankyvyilleen runsaasti käyttöä. Yhteiskunnallisessa elämässä Hackman teki sen, mitä Viipurin suurinta ja koko Suomen suurimpiin kuuluvaa yritystä johtavalta kauppaneuvokselta voitiin odottaa – ja paljon ylikin..." Rakennus sijaitsee kauniilla paikalla Pohjoisvallilla: ikkuniosta avautuu näkymä Viipurin linnalle ja Pohjoissatamaan. Rakennuksen julkisivu on rikas ja elävä huolimatta raskaasta graniitista.

Hackmanin palatsi

Kun kävelee Pohjoisvallia pitkin Torkkeli Knuutinpojan torille, avautuu sieltä uljas näköala Viipurin linnaan ja Tervaniemelle, missä on Ullbergin piirtämä Viipurin maakunta-arkisto. Arkisto rakennettiin 1914 aloitetun ortodoksikirkon perustalle vuonna 1933. Hyllykilometrejä on 11, ja siellä säilytetään vieläkin paljon suomalaista arkistomateriaalia. Vertikaalit linjat tekevät rakennuksesta juhlallisen näköisen. Jos haluat hieman laajemmin tutustua rakennukseen, niin osoitteesta http://www.lut.fi/documents/10633/83959/Arkkitehti_Ullberg_ja_Viipurin_maakunta-arkisto.pdf/b4fa3dd6-5d69-46fd-8768-38b27c6ff54e löytyy enemmän tietoa.



Viipurin maakunta-arkisto

Jätän hyvästi valkoiselle arkistotemppellille ja jatkan matkaa Piispankatua pitki Luostarinkadulle. Luostarinkatu kumpuilee kauniisti ja sen varrella on rakennustaidetta yli puolen vuosituhannen ajalta, hienona aksenttina maaseurakunnan kirkon keskiaikainen tornikello. Luostarinkatu päättyy Hovioikeudenkatuun, josta aukeaa ehkä yksi sotaa edeltäneen Suomen vaikuttavimmista moderneista katunäkymistä: oikealla kädellä Pietari-Paavalin seurakuntatalo ja Pantsarlahden bastionin päällä Viipurin taidemuseon ja taidekoulun rakennus, kummatkin Ullbergin suunnitelemia.  Tämä katuosuus on onneksi entisöity, osaksi siksi, että taidemuseon rakennuksessa on nykyään Eremitaasin filiaali.

Näkymä Preobrazhenskin katedraalin suuntaan

Pietari-Paavalin seurakuntatalo

Seurakuntatalo palveli ruotsalais-saksalaista seurakuntaa. Rakennus on selvinnyt sodan koettelemuksista hyvin. Seurakuntatalon arkkitehtuuri on selkeää, ikkunajaottelu korostaa ylöspäin suuntautuvaa liikettä ja salikerroksen ikkunoiden ja sisäänkäynnin harmaat vuolukivipuitteet istuvat kauniisti valkoisiin seiniin. Rakennuksen muotokielessä on muistumia klassisismista (ikkunoiden kaideratkaisut ja kirjasinmalli sisäänkäynnin yläpuolella), mutta muuten rakennus edustaa jo puhtaasti modernia arkkitehtuuria.Rakennus on myös todisteena kaupungin rikkaasta etnisestä perinnöstä.

Klassisen hillittyä fasadia, orgaanisen ja epäorgaanisen vuoropuhelua

Ullbergin päätyö on Viipurin taidemuseon rakennus. Rakennuksen muotokieli on monikerroksista. Hovioikeudenkadulta avautuu voimakas, miltei saksalaista ekspressionismia edustava taitettu, sileä julkisivu. Kun portaat on noussut ylös, tullaan juhlallisen portin kautta, jonka kattoa koristaa svastika-kuvio, intiimille sisäpihalle, joka on päällystetty rapakivellä, ja jonka keskellä on pieni, pyöreä suihkulähde. Pihalla ollaan 1920-luvun arkkitehtuurin sydämessä. Kun sieltä astuu hieman eteenpäin, avautuu puolipyöreän, herooisen pylväikön välistä näkymä Viipurin lahdelle. Tämä rakennus tarjoaa katsojalle monenlaisia elämyksiä: juhlallisia, intiimejä, klassisia ja moderneja. Rakennus avautuu ja sulkeutuu - se on siis orgaaninen luomus ja siksi katsojaa syvästi liikuttava. Mikä sääli, ettei tämä Ullbergin mestariteos enää sijaitse Suomen kamaralla.   

Portaat kohti Viipurin Akropolista

Viipurinlahti avautuu juhallisena pylväikön takaaa

Intiimin sisäpihan tunnelmaa

"Sika" on huono joululaulu

Uunissa kypsyvä lanttulaatikko edustaa hyvää joulua

Adventtiaika tuo monenlaista koettelemusta radionkuuntelijalle, jos et sitten halua kuunnella Radio Ykkösen oivaa tarjontaa. Radio Suomen rohkeimmat teologiset vedot ovat rallatukset, joissa "joulumaa löytyy sydämestä" tai peräti "sydämeeni joulun teen". Näitä tunnelmoivia omavanhurskauden ylistyksiä kuunnellessa tulee outo olo, ikään kuin välteltäisiin sitä, mitä oikeasti haluttaisiin sanoa. Liikutaan joulun kehällä, ettei juhla tulisi liikaa kohti. Mutta ehkäpä on hyvä näin. Kehällisetkin asiat saattavat heijastaa ydintä. 

Tosikkona aion nyt puuttua onnettomaan lauluteelmään nimeltä "Sika". Tätä rallia kuulee runsaasti joulun alla ja se on "hauska". Ensiksi puutun karjataloudellisiin kysymyksiin.  Läävässä lojuvaa karjua ei syö kukaan täyspäinen, koska sen liha maistuu virtsalta. Tämän uskoisi Tuoremehunkin tienneen maalaispoikana. Karju salvetaan eli kastroidaan aivan pienenä possunpoikasena, jotta sen liha täyskasvuisena olisi hyvää. Joskus kives voi jäädä karjun sisään ja silloin puhutaan piilokarjusta, jonka liha ei ole hyvän makuista, mutta jota maalla syödään kuitenkin toisinaan, koska ei haluta heittää ruokaa hukkaan. Kinkku ei siis ole koskaan karjua eikä sitä kannata vahdata himoiten.

Lasten puhtaan jouluilon sotkeminen siantappoon ja verenjuoksutukseen on kamalaa. Toivoisin, ettei yksikään lapsi kuulisi, saati laulaisi tätä laulua. Eikä lapsi myöskään laula, että ”joulun tähti on ehdoton”. Säe on tarkoituksellisesti huonoa tyyliä ja edustaa matalaa mieltä, jolla aliarvioidaan lasten kykyä ymmärtää joulun keskeisin sanoma. Lapset jos ketkä tietävät, mistä joulussa on kyse – salaisuudesta. Tämä laulu pilkkaa salaisuutta.

Laulun tekijän mukaan joulua valmistelevat ihmiset ovat myös naurettavia juostessaan pitkin kaupunkia (”ihminen rypee läävässään”). Juhlan valmisteleminen on siis moraalisesti tuomittavaa, ja heitä sopii verrata sikoihin. Laulu on kuin tiskirätti päin kotikulttuuria vaalivien ihmisten kasvoja. Ainoa lohtu tässä on se, että ”kyllä kansa tietää” ja Tuoremehu erehtyy.

Avaja siis porttis ovesi ja käy joulunviettoon hyvin valmistautuneena ja sikaa iloisesti syöden!

Kävelyllä Viipurissa II: Kellotornilta kellotornille

Vanhan tuomiokirkon raunioilta näkyy kellotorni

Lempi Jääskeläinen kuvaa novellissaan Kiirastorstai-ilta Vanhan tuomiokirkon kellon ääntä seuraavasti: " Vanhan kirkon kello, ikänsä vuoksi jo melkein puolikuuro ja kovin uupunut, pitkästä taivalluksestaan edestakaisin särähtelee ja katkeaa kuin joskus kesken, ei jää kaikumaan kuten muut kellot, vaan sen ääni hukkuu hämärään. Mutta uudelleen ja uudelleen se yrittää opettavaisen koulumestarin äänellään toistella:"Sursum corda - sursum corda". Se heiluu hetken vaiti, ikäänkuin kuunnellen ääniä alhaalta ihmisten maailmasta ja alkaa jälleen toistella "Sursum corda-," ylentäkää sydämenne. Se sanoo sen latinaksi, sillä kun vanha kirkko on entinen luostarikirkko, se on tottunut siihen, että kaikki pyhät, hurskaat asiat piti sanoa latinankielellä."

Piispankadun ja Linnankadun kulmassa on vanhan tuomiokirkon rauniot. Kirkko on aikanaan rakennettu paavin määräyksestä ja se on ollut historiansa aikana katolinen, luterilainen ja ortodoksinen herranhuone. Itsenäisyyden aikana se oli luterilainen kirkko, ja sitä kutsuttiin Agricolan kirkoksi tai Varuskuntakirkoksi, koska siellä Viipurissa palvelleet sotilaat vannoivat sotilasvalansa. Meille suomalaisille paikka on pyhä, koska Agricola on oletettavasti haudattu sinne. Lempi Jääskeläinen kirjoittaa: "Ja ehkä tämän vanhan temppelin suojissa pieni Mikael Agricola, tuleva suuri uskonpuhdistajamme, tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että "kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaiken mielen." 

Viipurissa asuva vieraslaji ei valitettavasti ymmärrä, minkälaisten kulttuuriaarteiden äärellä se asuu. Tästä asenteesta kertoo kaupungin nykyinen kunto. Tätä ei voi kuin surra. Sen sijaan Viipurissa olevaa Lyyli ja Juho Latukan kodista tehtyä Lenin-museota on vaalittu ja vaalitaan... Lyyli Latukka sai palkan Leninin auttamisesta vuonna 1938, kun hänet ammuttiin kansanvihollisena. Katso oheisen linkin sivulta, miltä kirkko näytti vuonna 1939. http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/fi/block/6/plot/71.  Erityisen hieno on kevyen jugend-aidan ja jykevän kirkon välinen dynamiikka. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon kaunista ja merkittävää kaupunkirakentamista on voinut olla näin pienellä alueella.

Uinuvan Luostarinkadun talot katsovat Viipurinlahdelle

Näkymä Pantsarlahden suuntaan

Jätän kirkon rauniot ja kävelen Piispankatua kohti Luostarinkatua. Luostarinkatu on mäen päällä ja se kumpuilee kauniisti. Vanhat puu- ja kivitalot katsovat Eteläsatamaan. Katunäkymä on ainutlaatuinen: kaikki tyylisuunnat keskiajalta funktionalismiin löytyvät matkalla kohti Pantsarlahtea. Katu päättyy hienosti Uno Ullbergin piirtämään Pietari Paavalin seurakuntataloon. Luostarinkadulla kävellessä tulee mieleen Amalfin näkymät - tässä on pohjoinen versio välimerellisestä maisemasta. 

Oikealla puolella tulee sitten vastaan maaseurakunnan kirkon rauniot ja kirkon jylhä kellotorni. Kirkko rakennettiin alunperin dominikaaniluostarin kirkoksi vuonna 1481. Rakennus on sittemmin toiminut, kuten vanhan tuomiokirkkokin, kolmen tunnustuskunnan kirkkona. Itsenäisyyden aikana se toimi Viipurin maaseurakunnan kirkkona.  Kirkko tuhoutui talvisodassa. Neuvostoaikana kirkossa oli sähkölaitetehdas, joka kuitenkin paloi. Palon jälkeen kirkko on ollut rauniona ja odottaa lopullista tuhoaan. 

Lempi Jääskeläinen kuvaa teoksessaan Se oli Viipuri vihanta luostarin tunnelmaa seuraavasti: "On kaunis elokuinen lauantaiehtoo. Kellotornista, jonka ympärillä mustat naakat kirahdellen  lentelevät, on soitettu juuri päivän kuudes rukoushetki eli vespera prima, joka on julistanut samalla pyhän saapuneeksi. Mutta vaikka ulkona on vielä valoisa päivä ja aurinko korkealla, palavat luostarikirkon alttarilla lukuisat vahatuohukset, sillä tänne sisälle ei auringonpaiste pääse paksujen sarvikalvoikkunoiden lävitse muuta kuin kalpeana heijastuksena."  

SA-kuva 30.8.1940

Erkki Tantun näkemys kellotornista 

Lokakuinen kävelyretki päättyy vanhan kellotornin luokse. Suomalaisen kaupunkikulttuurin genius loci on täällä puhtaimmillaan. Muutaman sadan metrin matkalla on suomalaisen sivistyksen muinaisia muistomerkkejä. Tätä katua on kulkenut aikoinaan Mikael Agricola ja Paavali Juusten. Täällä on pyhän tuntua. Käy vielä katsomassa näitä maisemia, ennen kuin on liian myöhäistä.  

Luostarin pääty odottelee lopullista luhistumistaan