Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa II)

 

Keväinen flaneeraus johtaa tällä kertaa Laaksoon ja Taka-Töölöön. Kuvat ovat seepia- ja retrovärikuvia - jotenkin tämä ympäristö vaati sitä. Eino Forsmanin piirtämä Helsingin tuberkuloosisairaala valmistui Laaksoon 1930. Rakennuskompleksi on ennen kaikkea arvokas ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Suomalainen klassisistinen arkkitehtuuri voi olla suurta ja juhlavaa, kuten tämä sairaala, tai sitten kevyttä ja hienostunutta, kuten vaikkapa Hilding Ekelundin 1920-luvun rakennukset (Helsingissä esim. Taidehalli Nervanderinakdulla). Sairaalan sivussa on myös pieni kappeli. Keuhkotautia ei voi sivuuttaa, kun liikkuu Laaksossa. Mitä olisi Suomen Parnasso ilman tubia? Kailas, Sarkia, Harmaja... Saima Harmajan juhlavuonna voisi mielessään lausua seuraavan runon astellessa kohti Auroransiltaa:

 

Oi Jumala, siipeni murtuneet

ota käsiisi ihmeellisiin!

Olen lentänyt liian kauas,

olen lentänyt eksyksiin.

Olen lentänyt siivin voitollisin

läpi ilmojen häikäiseväin.

Tuhat aurinkokuntaa kiersin,

joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan

ja rajalla kuoleman maan

minä vapisen enää hiljaa

ja rukoilen, rukoilen vaan.

Kun laskeutuu kappelin ohi Laakson ratsastuskentälle, tullaan jo Suomen urheilun pyhiin lehtoihin. Ratsastien päässä on uljas valkoinen maneesi, joka on valitettavasti sisältä pilkottu puoliksi, ja jonka toinen puoli on annettu rahvaanomaisemmille urheilulajeille. Mikä onkaan kaunimpaan kuin koottu hevonen, joka kuolainta purren nostaa pyöreän, pehmeän laukan...

Kaikkia vuoden 1940 olympialaisia varten suunniteltuja rakennuksia leimaa hyvä suunnittelu - vaikkapa tätä kuvassa näkyvää tuomariaitiota, joka on vain lautaa ja betonia, mutta kuitenkin se on edelleen elegantti ja mittasuhteiltaan oikea.

Kentältä matka kulkee Auroran sairaalan ohi Auroransillalle. Aurora Karamzinille voi helsinkiläisenä aina nostaa hattua: hän oli nainen, joka edisti rahoillaan monia karitatiivisia toimia maassamme. Siinä esimerkkiä meidän rikkaillemme, jotka pakenevat rahoineen veroparatiiseihin. Eikö jakamalla saa? Kuinka harhaan me olemme kulkeneet, kun rikkaat eivät tunne vastuutaan?

Kun ensi kerran kävelin sillan yli, oli assosiaatio heti aivan selvä: tämä on Aioluksen harppu! Sillalla on myös hengellinen tausta: kolmesta loppukilpailun siltaehdotuksesta arkkipiispa Kari Mäkinen valitsi parhaan. Silta on hieno ja dynaaminen. En voinut myöskään välttää runo ja musiikkiassosiaatioita.Ensimmäisenä Vasili Zhukovskin "Эолова арфа", sitten Goethe-sitaatti Faustin ensimmäisestä osasta ja viimeksi Bachin kantaatti "Zerreißet, zersprenget, zertrümmert die Gruft". Kaikki liittyy kaikkeen: elämä on orgaaninen kokonaisuus. Sen todistaa parhaiten kulttuuri.

 

«О милые струны,

Играйте, играйте... мой час недалек;

     Уж клонится юный

Главой недоцветшей ко праху цветок.

     И странник унылый

     Заутра придет

     И спросит: где милый

Цветок мой?.. и боле цветка не найдет».

 

Und mich ergreift ein längst entwöhntes Sehnen

Nach jenem stillen, ernsten Geisterreich,

Es schwebet nun in unbestimmten Tönen

Mein lispelnd Lied, der Äolsharfe gleich,

Ein Schauer faßt mich, Träne folgt den Tränen,

Das strenge Herz, es fühlt sich mild und weich;

Was ich besitze, seh ich wie im Weiten,

Und was verschwand, wird mir zu Wirklichkeiten.

 

 

Sillalta avautuu urbaani näkymä pitkin Nordenskiöldinkatua. Talojen vihreät, beiget ja keltaiset seinät heijastavat pehmeästi valoa. Talojen rappukäytävät ovat juhlallisia ja niissä on käytetty hyviä materiaaleja. Arkkitehtuuri ei ole suurta, mutta se on soliidia, yhtenäistä ja uskottavaa. Lisäksi asuntojen pohjat ovat hyvät (esim. isot olohuoneet). Kivijaloissa on kauppoja, palvelut ovat vierellä: tämä on Helsinkiä parhaimillaan. Tätä katunäkymää Mannerheimintien puolelta käytti Heikki von Hertzen teoksessaan "Koti vai kasarmi lapsillemme" vuodelta 1946 varoittavana esimerkkinä kaupunkielämän rappiosta propagoidessaan Tapiolan puutarhakaupungin puolesta. Hänen mukaansa tällainen  kaupunkiympäristö tuottaa huonoa sosiaalista ainesta. Itse kaksi lasta tässä ympäristössä kasvattaneena en oikein voi allekirjoittaa von Hertzenin ajatuksia. Espoo tuntuu enemminkin tuottavan huppupäisiä silpojia.

 

 

Sillan jälkeen täytyy pysähtyä Taisto Martiskaisen "Crescendon", 1918 kanslaissodan uhrien muistomerkille. Tämä on punaisen Helsingin muistomerkki, kaunis ja arvokas teos. Ilman näitä uhreja ei Suomi olisi sellainen kuin se nyt on. Tähän paikkaan kuuluu tämä Heli Keinosen esittämä laulu. Kun kyyneleet ovat kuivuneet, voit sydämessäsi miettiä kumpi on parempi laulu, tämä tai Kaisa Korhosen "Hiljainen kevät", kummatkin saman hengen lapsia. Tämä tematiikka kaipaisi lisää postausta, koska siksi massiivista oli polsutus nuoruudessani, ja niitä traumoja ei ole vielä kaikkia purettu. Siis kuuntele ja liikutu!

 

 

 

Saavumme nyt Olympian kentille. Mikä maa pystyy esittämään näin hienon urheilurakennusten kokonaisuuden? Korkeintaan Berliinin stadionalue yltää lähellekään tätä. Katsokaapa vaikka uimastadionin sisäänkäyntiä: hienot pylväsrivistöt ja upotetut loggiat. Kaikki on kevyttä mutta arvokasta. Berliini pystyy arvokkaaseen, muttei keveyteen. Katselkaa myös seuraavalla uimareissulla stadionin valaisimia: uskotteko, että muotoilu on 1930-luvun Suomesta-kyllä vaan!

 

Itse stadion saa ihmisen runolliseksi.Torni on jo oma lukunsa ja kuuluu absolument ihmiskunnan suuriin torneihin. Tarkastelipa sitä Kuusitien päästä, Tilkanmäeltä tai Töölönlahdelta, on se merkittävä kaupunkikuvallinen aksentti, tahtipuikko, fallos. Stadionin selostamo tuntuu leijuvan ilmassa ja katsomon lippa on täydellinen siroudessaa ja voimassaan. Nyt alkaa hurmio nousta sellaisiin mittoihin, että annetaan Aale Tynnin Olympia-runon tuoda hieman viilennystä:

 

Oi Hellaan laakeri ylhäinen,

sinä ikävöity puu!

Kädet ylitse vuosituhanten

sinun lehviis kurkottuu.

Miten ylhäällä hohtaen kruunaavat

ne varttasi korkeaa!

Olet ylpeä puu: sinä kumarrat

vain voittajaa.

 



 

Näistä korkeista sfääreistä on mukava poiketa yhteen Helsingin miellyttävimpään nähtävyyteen, kaupunginpuutarhaan. Lapsiperheitä ilahdutetaan jouluna ja pääsiäisenä sadunomaisilla asetelmilla talvipuutarhassa. Pakkaspäivänä on mukava poiketa palmujen alle katselemaan kultakalojen touhuja ja haaveilemaan ikuisesta kesästä (mitä kukaan suomalainen ei kuitenkaan pohjimmiltaan toivo). Rakennus itse asettuu eurooppalaiseen talvipuutarhaperinteeseen kalalampineen ja palmuhuoneineen. Tämä on GEHEMTIP liebe deutsche Leser!

 

                                    

 

Kevät Helsingissä alkaa siitä, kun Mäntymäellä ensimmäiset krookukset nousevat Paavo Nurmen patsaan lähellä. Aaltosen patsas asettuu samaan herooiseen maailmaan stadionin kanssa, vieressä oleva Virenin patsas on Hyvonin alushousumainos. Sama tragiikka jatkuu kääntyessämme Floorakadulle, anteeksi Urheilukadulle. Vasemmalla puolella on rivi puhdasta suomalaista klassisismia ja funktionalismia, oikealla puolella on hjallisharkimoismia. Zum Weinen, sanoo saksalainen...

                                 

 

                                   

Klassista ylevyyttä



 

                                   

 Valon leikkiä Floorakadulla

 

         

Aitoa Bauhausia Taka-Töölössä

 

 

Viimeiset ylistyslaulut tulevat Jaakko Kontion suunnittelemalle Helsingin jäähallille. Ensimmäinen muisto rakennuksesta on syyskuulta 1970, jolloin Richard Wurmbrand saarnasi hallintäyteiselle yleisölle. Hän oli Romanian juutalainen, joka kääntyi ennen sotaa kristinuskoon vaimonsa kanssa. Monenkirjavien vaiheiden kautta hän päätyi Romanian kommunistivallan vastustajaksi ja evankelistaksi. Hän pääsi pakenemaan Norjaan, josta käsin hän teki evankelioimismatkoja ympäri maailmaa. 1970-luku oli suomettumisen kulta-aikaa, eikä Wurmbrandia olisi kukaan valtaapitävä halunnut nähdä Suomessa. Muistan lopun ikääni, kun Wurmbrand jäähallissa huusi: "Te neuvostoagentit, jotka olette täällä: Kristus voittaa teidän jumalattoman järjestyksenne!" Niin kävikin, mutta nyt idän kirkko vanhan traditionsa mukaisesti kulkee putinistien talutusnuorassa.

No, sitten tuli hallivierailuja luistelukoulun, vanhaintanssien ja kirpputorien myötä. Kuten hyvä lukijana on huomannut, äijämaailman asioita en ole oikein käsitellyt blogissani. Ei siksi, että väheksyisin tätä rikasta hielle ja testosteronille tuoksuvaa maailmaa, vaan siksi, etten ole siihen kasvanut. Erinomainen työtoverini antoi kuitenkin pari kuukautta sitten liput HIFK-JYP-otteluun (ehkä halusi avata minulle oven suljettuun maailmaan, kiitos siitä!) ja silloin tämäkin sivistysaukko täyttyi.Kokemus oli varsin vaikuttava, mutten ehkä halua toistaa sitä muutamaan vuoteen. Nakkimuki ja olut kädessä sanon teille hyvä jääkiekkoväki: Te pidätte kansan pois kaduilta - hyvä! Halli on betonibrutalismissaan vaikuttava ja hyvin toimiva. Vertauskohtana voisi olla materiaalin käsittelyn puolesta Turun uusi Ylösnousemuskappeli tai muodon puolesta Hugh Stubbinsin Berliinin kongressihalli. Jäähallin betoni on niin kaunista, että sitä tekee mieli silittää.

 

Viimeksi luomme katseen Auroransillan yli Juhani Leiviskän piirtämään Auroranlinnaan. Leiviskä on sanonut arkkitehtuurista seuraavasti: »Minulle arkkitehtuuri ja musiikki ovat toisiaan lähinnä olevat taiteenlajit. Ne ovat sama asia eri kielillä sanottuna. Kummassakin pyritään luomaan ihmisen mittaista, ihmisen koettavissa olevaa tilaa ... tähän äärettömään, käsityskykymme ylittävään maailmankaikkeuteen. Kummassakin taiteenlajissa on aikaulottuvuus keskeinen ominaisuus. Arkkitehtuuri on, kun on kysymys tilaprosesseista ja tilojen järjestäytymisestä suhteessa toisiinsa, koettavissa parhaiten nimenomaan liikkumalla, elämällä tiloissa. Samoin musiikki on elämistä säveltilassa." Rakennus on vaikuttava erityisesti Itä-Pasilasta katsottuna. Talo vaikuttaa valoisalta ja elävältä. Kaikissa Leiviskän töissä tila ja valo harjoittavat vuoropuhelua. Oma Leiviskä-suosikkini on Saksan suurlähetystön talo. Leiviskä on ollut Olli Pöyryn ja Hilding Ekelundin oppilas (katso ensimmäinen flaneerausblogi!). Talo on pinnoitettu vaaleilla keramiikkalaatoilla, joita itse kutsun "ervilaatoiksi", tämän laattamaailman pyhiinvaelluskohde on Turun yliopistonmäki: siellä Genius ohjaa nuoruutta...oi mennyt nuoruus!

 

 

Kierros on ummessa: Helsinki on kaunis.

 

 

 

Luterilainen pääsiäinen on ihana!

Kuolemassa on elämä

Suomalaisessa mediassa on pääsiäisen aikaan outo optinen harha: Suomen 50.000 ortodoksia viettää kristikunnan suurinta juhlaa pääsiäistä, mutta 4,5 miljoona muuta suomalaista lapioi apaattisena mämmiä, eikä ymmärrä tästä idän kirkon suuresta juhlasta mitään. Maan pääpropagandalehdykkä

("Erkkoer Beobachter") kertoo laajasti metropoliitan juhlavalmisteluista, radiossa haastatellaan kaikki johtavat vatruska- ja käspaikkahenkilöt. Kaiken huippu oli radion pääsiäisaamun pääuutislähetyksen juttu, jossa SKS:n tutkija esitelmöi "hauskasti", kuinka  läntisen perinteemme mämmiä ensi kertaa maistanut ortodoksi-isä totesi, että "samanlaista on lännen oppi kuin sen ruokakin". Olisin nauranut, jos kyseessä olisi ollut radion kansanperinneilta "Tuohitorven törähdyksiä Suistamon karjamajoilta", mutta pääsiäisaamuna: TÄMÄ OLI VIHAPUHETTA ENEMMISTÖÄ KOHTAAN! Tartuin heti tastatuuriin ja annoin palautetta YLE:n uutisille. Luultavasti myös monet muut olivat valittaneet asiattomasta uutisoinnista ja Luoja lyönyt rutolla toimittajaa, koska seuraavassa lähetyksessä tätä ankkaa ei enää ollut.

Olisiko jo aika olla kiinnostunut enemmistön traditiosta?  Miksi me pilkkaamme omaa perinnettämme? Mistä kumpuaa tämä kaiken oman väheksyntä? Osasyynä on varmastikin toimittajien kehno yleissivistys ja ennakkoluuloisuus erityisesti hengellisellä alueella. Uskontoon liittyvät asiat ovat kuitenkin aitoja asioita, joita voi käsitellä intellektuaalisesti ja analyyttisesti. No, Bysanttihan ei näistä niin välitä...

Tästä mielenkuohusta siirryn nyt kuitenkin pääsiäisen seesteiseen suvantoon. Helsingin tuomiokirkossa oli vaikuttava pitkäperjantain sanajumalanpalvelus. Kirkko oli mustissaan, urkuja ei soitettu ja kirkkokansa tiesi, miksi se oli tullut kirkkoon. Ei ollut mitään turhia toivotteluja ja imelloksia alussa: täällä oltiin fokuksessa, kaikki turha oli riisuttu. Tuomiorovasti Matti Poutiaisen saarna kosketti, liturgi Tiina Silvo johdatti kauniisti jumalanpalvelusta eteenpäin ja kanttori Seppo Murto ja Cetus noster-lauluyhtye toivat syvällisen lisän tähän juhlaan. Tämä oli luterilaisuutta puhtaimmillaan: syntinen ristin juurella. Tästä viimeistään alkoi pääsiäisen vietto.

Toisena pääsiäispäivänä oli Huopalahden kirkossa Vox Silentiin konsertti. Olen kuullut tätä ryhmää aikaisemminkin, mutta nyt oli mukana Johanna Korhosen ja Hilkka-Liisa Vuoren lisäksi Tuomo Pulkkinen. Miesääni, joka tosin oli miltei aina "urkupiste", antoi esityksille syvyyttä. Ryhmä lauloi keskiaikaisia pääsiäisen ajan lauluja. Erityistä oli sopraanojen hillityt kädenliikkeet laulettaessa.Tunnelma oli kirkkosalissa intensiivinen: kauniit äänet kuljettivat kuulijaa pääsiäisen riemuun ja konsertti päättyi hiljaisuuteen. Voiko enemmän pääsiäissanoma tulla kohti kuin laulun Victime paschali laudes suomalaisessa käännöksessä "Kaikki usko unta vaan, jos on Jeesus haudassaan, vaan hän elää, niin myös me, hänen kanssaan elämme, kyrie eleis!"

Konsertti päättyi Dulcis Jesu memoria-lauluun. Mikä aarre meillä on Piae cantiones-lauluissa, omaa sisäistä valoaan hohtava helmi! Kun ajattellee sitä hengellisyyden runsautta ja syvyyttä, mitä meidän läntiseen pääsiäisperinteeseemme kuuluu, ei voi kuin iloita siitä ja seuraavaa pääsiäistä odotellessa veista:

 

1. Jeesuksen muisto ihana on mieltä ilahduttava. Ei voisi kuulla kalliimpaa, ei veisata suloisempaa kuin nimeänsä ihanaa. 2. Vaan parhain manna, hunaja on hänen läsnäolonsa. Se sydänten on lohdutus, elämän alku, valkeus ja sielun pyhä riemastus. 3. Mun, Jeesus, anna tuntea rakkautesi suuruutta. Oi Jeesus, anteeksantaja ja taivaan kruunun kantaja, ainoa armon jakaja.

Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa I)

Tilkan parvekkeen ja pilvien dialogia

Aurinkoinen kevätpäivä houkuttaa flaneeraamaan (tarkka lukijani tunnistaa jo, kenen hengessä tänään kuljetaan). Retki alkakoon Tilkan luota. Tilkka on Olavi Sortan vuonna 1936 suunnittelema sotilassairaala, joka oli aikanaan hyvin moderni rakennus. Tilkan aula on itsessään jo nähtävyys, joka huokuu spartalaista maanpuolustustahtoa. Sortta suunnitteli myös sotilassairaalan Viipuriin ja hän oli yksi Helsingin Lastenlinnan arkkitehdeista. Tilkan valaistu parvekepääty erityisesti talvi-iltoina on hieno rakennustaiteellinen nähtävyys ja se päättää arvokkaasti Mannerheimintien. Sortan esikuvina lienevät olleet Erich Mendelsohnin luomukset (esim. Schockenin tavaratalo Stuttgartissa). Rakennuksella oli ihan oma flairinsa silloin, kun sotalippu vielä liehui talon katolla. Minusta talo on Helsingin helmiä, erityisesti sen avantgardistinen viesti on merkittävä: Rakentamalla modernia rakennamme uudenlaista tulevaisuutta Suomelle. Jos 30-luvun Suomi oli muuten konservatiivinen, se ei koskenut arkkitehtuuria, ei edes sotilasarkkitehtuuria. Funktionalismi oli kansallinen projekti. Tätä sopisi jonkun tutkia. Elävän arkiston linkistä löytyy liikuttava kuvaus sairaalan arjesta 40-luvulla: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tilkassa_tapahtuu_15728.html#media=15736

Mannerheimintien Naisten Huoltosäätiön yhteistalosta alkaa 12 apostolin, 12 aravatalon uljas rivi. Tämä on tulevaisuuden matkailunähtävyys Helsingissä. Talojen dialogi on voimakasta: Yhteistalo, joka oli Lotta Svärdin rahoilla rakennettu sosiaalinen kompleksi sotaleskeksi jääneille naisille, katsoo kohti Tilkkaa, jossa hoidettiin kansakunnan puolustajia. Koko katuosuus Töölön tulliin saakka on kuin kiveen muotoiltua optimismia. Jokaisessa talossa on jokin huomionarvoinen yksityiskohta, parveke, ikkunanpielet, pihasuunnittelu tai sisäänkäynti, jotka miellyttävät ohikulkijaa. Huomionarvoista on, että kaikki tämä rakennettiin köyhässä, sodasta toipuvassa Suomessa.

Kuusitien päästä raitiovaunupysäkiltä avautuu yksi Helsingin uljaimmista katunäkymistä Mannerheimintietä pitkin kohti Stadionin tornia. 20 vuotta kadun varrella asuneena ihailen joka päivä tämän väylän dynaamisuutta ja grandezzaa. Mannerheimintie on ainoa todellinen suurkaupunkiavenyy Suomessa. Stadionin torni loistaa  valkeana tahtipuikkona katulinjan päässä ja talojen terrastirappauksen helmiäinen hohtaa irisoivaa valoaan auringossa - tämä on puhdasta kaupunkirunoutta...

Olli Pöyryn piirtämä Tullinpuomin talo on myös yksi Taka-Töölön aarteita - katsoi sitä sitten miltä kulmalta tahansa. Massoittelu on hienoa, parvekkeet aistikkasti sijoitettu ja talo on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Se on yksinkertaisesti elegantti. Toinen Olli Pöyryn merkkiteoksista löytyy vielä Viipurista, entinen Karjala-Ilmarisen vakuutusyhtiön talo: puolipyöreiden ja vertikaalien massojen sinfonia. Sääli, että talo on nykyään surkeassa alennustilassa, kuten kaikki muukin Viipurissa. 

 

Kannattaa poiketa katsahtamaan Pihjalatietä, yhtä Helsingin kauneinta asuinkatua. Talot sinänsä eivät nouse esiin arkkitehtonisten arvojensa ansiosta, mutta niiden mittasuhteet ovat hyvät ja vehreä ympäristö kaunistaa koko katua. Uljaana aksenttina nousee Markus Tavion suunnittelema Meilahden eli Laupiaan Samarialaisen kirkko. Kirkon kampanile nousee herkästi kirkon edessä olevasta piazzasta ja luo välimerellisen tunnelman. Toinen kirkon kelloista oli suunniteltu jälleenrakennettavaan Viipurin tuomiokirkkoon, mutta sitä ei sinne ehditty asentaa. Kirkon sisätiloissa on kaunis liuskekivilattia, orjantappurakruunuvalaisimet ja saarnastuolin hienostunut muoto ja materiaailmaailma pysähdyttää kirkkoon tulijan. 

Seuraavaksi Topeliuksenkadulle: kurkistus Naistenklinikan porttikäytävästä sisäpihalle. Ajorampin elegantti kaari johtaa pääovelle. Naistenklinikka edustaa samaa uusasiallista muotokieltä kuin Turun ja Tampereen  keskussairaalat, ei tosin yllä samalla tasolle kuin Paimion parantola. Erityisen kaunis on lääkäritalon ulkoseinän pintakäsittely. 

Jatkan eteenpäin kohti Aarne Ervin piirtämää Töölön kirjastoa. Rakennus on yksi suosikkejani Helsingissä. Yksi syy on herkän travertiinin käyttö rakennuksessa. Tätä jaloa marmoria soisi käytettävän enemmän rakentamisessa: sen pinta on elävän rosoinen ja auringonvalossa se hehkuu aivan omaa lämpöään. Ervi oli Aallon apulaisena Viipurin kirjastoa rakennettaessa, ja Ekelundin Ylösnousemuskappeli on ollut myös hänelle tuttu. Töölön kirjaston sisäänkäynnissä on nimittäin sama elementti: ulkoseinä jatkuu sisäseinänä - ulkotila liukuu sisätilaan kauniisti. Kirjaston julkisivu on tehty lämpimästä travertiinista, sisähalliin saavuttaessa kannattaa nostaa katse ylös porraskuiluun, joka on silmän muotoinen: olet sisällä lukukoneessa -nerokas arkkitehdin idea. Kirjaston väreissä toistuvat kermanvalkoinen, kulta, puunväri ja vihreä - tämä luo levollisen ja valoisan ilmapiirin kaikkiin tiloihin. Sääli vain, että kaikki repsottaa vähän à la russe.

 

Kirjastolta suoraan eteenpäin - halki ainoan funktionalistisen puiston tässä kaupungissa - kohti Hilding Ekelundin suunnitelemaa Töölön kirkkoa.  Sekä Ervi, Sortta, Tavio että Ekelund olivat opiskelleet Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Italia jätti jälkensä sekä Tavioon että Ekelundiin. Töölön kirkko on saanut inspiraationsa suoraan italilaisista kirkoista. Vanhoissa kuvissa näkyy myös se, kuinka kirkon edessä oli italialaishenkinen puisto aina alas Sibeliuspuistoon. Tämä kaunistus on valitettavasti hävinnyt. Töölön kirkossa on intiimi kastekappeli sijoitettu kirkkosalin edessä olevaan aulaan. Saarnastuoli ja apsiksen kupolikatto ovat hienoa työtä. Kaikessa huokuu osaaminen ja kyky luoda intiimejä tiloja. Näiden entisajan arkkitehtien suuri etu oli, että he olivat aidosti sivistyneitä ihmisiä, jotka imivät vaikutteita monelta taholta. Heille kiitos rikkaasta rakennusperinnöstä, jota ei käsittääkseni edes vieläkään osata täysin arvostaa.

Ehkä Helsingin arvokkain asuinkatu avautuu Töölön kirkon takaa: Välskärinkatu. Talot huokuvat porvarillisuutta, niiden ovet, ikkunat, julkisivut ja kattolistat ovat kaikki huoliteltua työtä. Erityisesti silmää ilahduttavat julkisivun rikkaat reliefit. Miksi ei enää rakenneta näin? Miksi rappukäytävät uusissa taloissa ovat ankeita? Tämän kaiken kauniin, mitä tämän flaneerauksen aikana on nähty, on rakentanut köyhä Suomi.

Laskeudun alas rinnettä Hesperian kentälle: tässä on kirjallinen topos, joka löytyy Helvi Hämäläiseltä, Mika Waltarilta ja Olavi Paavolaiselta. Hesperiankatu ansaitsisi oman flaneerauksensa.Vielä Runebergin katu ylös ja harras pysähdys Hugo Harmian suunnitteleman kauppakorkeakoulun edessä. Katsokaa vaikkapa kuinka talon Lutherinkadun ja Runeberginkadun kulma on tehty, kuinka rikas tiilen käsittely, kuinka elävä tiilipinta voi olla. Kaikki yksityiskohdta ovat harkittuja ja kaiken kruununan on Schilkinin reliefi.

 
Tämä flaneeraus kesti noin 20 minuuttia. Ajan lyhyydestä huolimatta ehti nähdä ja kokea paljon. Helsinki on kaunis. Helsinki on kätkettyjen nyanssien kaupunki. Hyvä lukijani: missä sinä flaneeraat?

Neuvostoilta: Shostakovitshia musiikkitalossa 20.3.2013

 

Kaupunginorkesterin tiistainen ilta oli omistettu Shostakovitshin musiikille. Ohjelmassa oli Sarja suomalaisiin teemoihin (1939), Orkesterisarja musiikista elokuvaan Zoja (1944) ja Stepan Razinin mestaus op. 119 (1964). Kaikkiin kappaleisiin oli ladattu niin paljon kuuluvaa ja latenttia kärsimystä, että loppuillassa tuntui konserttiyleisö hoippuvan katharsiksen partaalla. Tästä yhteisestä draamasta kiitettiin erityisesti kapellimestari Azhkenazya ja kiinalaista bassoa Shenyangaa.

Voisihan olla myös niin, että kuuntelisimme Shostakovitshia O.W.Kuusiselle omistetussa kulttuuritalossa ja venäjä olisi väliajan vallitseva kieli. Tätä (dystopiaa) varten oli kuulemamme laulusarja sävelletty: kun neuvostosotilaat olisivat vallanneet Suomen, olisi kulttuuriväkeä (sitä osaa nimittäin, jota ei olisi lähetetty Siperiaan) pehmitetty näillä lauluilla. Vauhdikasta suomalais-venäläistä musiikkia kuunnellessa kävi mielessä ajatus, keitä siinä establishmentille tarkoitetussa konsertissa tammikuussa 1940 olisi ollut läsnä. Jokainen tehköön oman ajatusleikkinsä. Mari Palo lauloi kuitenkin kauniisti ja Tuomas Kataja syttyi erityisesti viimeisissä lauluissa. Olisi voinut itkeä, jos olisi alkanut miettiä kohtalon oikkuja pidempää.

Elokuvamusiikki filmiin "Zoja" oli illan neukkimaisin osa. Rummut pärisivät ja torvet törisivät, kun draamaa kehrättiin, mutta kaikkein kauneinta antia oli ensiviulujen kamarimusiikkimaiset osat. Sävellys kuvasi partisaani Zoja Kosmodemjanskajan elämän viimeisiä vaiheita. Zoja oli partisaani, jonka saksalaiset tappoivat hirttämällä. Silmukka kaulassa hänen kerrottiin huutaneen: "Hirttäkää niin paljon kuin jaksatte, mutta 170 miljoonaa te ette pysty hirttämään!" Zojan vaiheet eivät uusimman tutkimuksen mukaan ole olleet niin sankarilliset, kuin on kuvattu (hän oli skitsofreeni petturi), mutta hän on venäläisille yhä yksi kansakunnan ikoneista. Musiikki oli kuitenkin kokonaisuudessaan vaikuttavaa ja lisäpuhtia antoi Latvian valtionkuoro.

Ilta huipentui Stepan Razinin mestaukseen. Sävelmä oli tehty Jevgeni Jevtushenkon runoon kasakkapäällikkö Razinin teloituksesta Punaisella torilla. Kiinalainen basso Senyang oli ulkoisesti kuin Maon veli, onneksi ei sisäisesti. Luvassa oli intensiivinen musiikkihetki. Solisti lausui myös kauniisti venäjää. Itse runokin on vaikuttava, erityisesti kohta, missä kuvataan, kuinka pyövelin piilukirveessä välkkyy ikäänkuin Volgan kuvajainen, jossa lokit lentelevät:"...а в руках у палача над толпой голубой топор, как Волга, голубой. И плывут, серебрясь, по топору струги, струги, будто чайки поутру..." Ilta oli erilainen konsertti-ilta, sen aisti myös konserttitalon hyvä yleisö, joka runsaasti kiitti esiintyjiä. Kaikessa oli kuitenkin jotain hyvin traagista. Ehkä tämä sopi myös piinaviikon edelle.

 

 

Paavin palli - ajatuksia vuoden 1701 virsikirjasta

Vaikka erkkolaiset kulttuurisatraapit olisivatkin lopettamassa uskonnonopetuksen kouluista ja kaiken muunkin julkiseen spiritualiteettiin liittyvän toiminnan (paitsi tietenkin Valamon), ei uskonnon voimaa pidättele mikään. Henkeä haukkoen seurasimme paavin valintaa, Intiassa alkutalvesta kumbh mela-juhlassa kylpi miljoonia ihmisiä pyhässä virrassa ja ensi kesänä kymmenettuhannet suomalaiset vaeltavat omille hengellisille kesäjuhlilleen, kukin korvasyyhynsä mukaan. Tämäkö on kuolevaa kansanperinnettä kuten virvelöt ja rupalötöt?

Virkistävän hengellisen tuulahduksen, sanoisinko peräti luterilaisen miehekkään hönkäyksen, tuo Vanhan virsikirjan osio "Antikristuksesta". Kaikkihan me tiedämme, että antikristuksia on kaksi: yksi maan päällä ja toinen muualla (tosin aktiivinen maan päällä). Virsi 240 kertoo tuosta ensimmäisestä: "Ruomi röykkiä, kuink´ kätes käy nyt? Kun olet elän´ tuiki tuiman´/Kaikkein ylits´korkiast´korottanut/ Sen pahan paavin, julki julman".

Rooman herran spesialiteetteihin kuuluu mm. "Sull´pahall´Babelin huorall´/ Kunniat´, palvelust´paljo tehtiin, / Kuin väärän opin nuorall´ / Ympärs´ kiedoit, kaikki kiinni sidoit/...Et lohduttaa ketään tiennyt." Vielä lisää löylyä: "Hinnall´ synnin anei antelit, /Oman väärän valtas perään, /Ketkä kultaa, rahaa sull´kantelit´/Ei ne synnis´ surneet enää." Lisäksi paavin apulaiset hämmentävät mukana tässä jumalattomassa menossa: "Munkkein menoill´, nunnain eloill´/Jesuitain jumalattomain juonill´".

Ennen oli ennen, nyt on nyt. Toivottavasti Franciscus johtaa Rooman kirkon pois harhojen poluilta. Neuvoa voisi kysyä vaikkapa Wittenbergin suunnalta. Tässä loppuun rukous ekumeeniseen henkeen...

Me rukoilemm´sua, Jesu Christ´/Pääst´meitä pahan paavin orjuust´/ Kuin on se antichristus vissist´ /Meit kerit´ sen kovast´koiruust´/ O Herra Christ!”

Tähän on nyt tullut enemmän provokaatiota, kuin Peegeehydatoonissa on tapana.  Paavin ystävät: ilmoittautukaa ja puolustakaa herraanne! Sitä ennen voitte kuunnella ihanan "Mä elän laupeudesta ja armon antimista":

Talven riemuja

Citrus sinensis eli Kiinanäpylä hohtaa kevään valoa

Laita lylyt teloilleen hiihtolenkin jälkeen ja keskity olennaiseen: talvipäivän herkkuihin. Metsän puna poskilla ryhdy valmistamaan ensiksi cock-a-leekietä. Toimi näin: ota kana.Laita se kattilaan, jossa on kaksi litraa vettä ja heitä perään pieni kourallinen suolaa. Anna kiehahtaa ja kuori pois vaahto. Lisää kattilaan halkaistu sipuli kuorineen, pala porkkanaa, persiljaa, timjamia, muskotinkukkaa, maustepippuria, valkopippuria ja pari laakerinlehteä. Keitä kana kypsäksi, ota pois liemestä, siivilöi liemi ja vie se ulos jäähtymään ja sillä aikaa perkaa kanan lihat ja leikkaa ne suupaloiksi. Hae kattila kylmästä ja kuori pois rasva. Ota kaksi tanakkaa purjoa (noin 700 g) halkaise, huuhdo ja leikkaa sivistyneiksi palasiksi. Laita purjot hissukseen kiehumaan kanaliemeen ja kun purjo on kypsää, lisää joukkoon kananpalat ja 12 kuivattua luumua, jotka on halkaistu. Älä keitä enää, vaan anna luumujen pullistua. Tarkista maku. Kuiva vermutti jalostaa yleensä ruokaa kuin ruokaa. Tämän kanssa sopii tarjota ravintola-akatemian leipää, ohje on Ruotsin leipägurun Jan Hedhin.

Laita monitoimikoneeseen (mielellään leipäkoukulla varustettu, mutta terällinenkin käy, mutta terän kanssa ole varoivainen, ettei taikinan lämpötila nouse liian ylös, jolloin hiiva kuolla kupsahtaa) puoli litraa kädenlämpöistä vettä ja viidesosa hiivapalasta (noin 12 g), laita vielä joukkoon vajaa ruokalusikallinen suolaa ja 550 g vehnäjauhoja. Vaivaa taikinaa koneella täysillä kierroksilla 15-20 minuuttia (konettasi säästäksesi voit vaivata välillä taukoja pitäen!), kunnes se irtoaa reunoilta. Ota taikina (joka tuntuu sulaneelta muovilta) öljyttyyn kannelliseen kulhoon ja anna sen olla siellä tunti. Kumoa sen jälkeen taikina jauhotetulle pöydälle (taikina on ihan lötköä) ja muotoile siitä varovasti kaksi leipää ja laita ne pellille nousemaan tunniksi. Laita uuni 250 asteeseen.Tunnin nostatuksen jälkeen pistä leivät uuniin, minne ruiskutat vielä vettä ja annat leipien paistua aluksi 10 minuuttia, laske uunin lämpö sitten 200 asteeseen ja paista vielä 30 minuuttia.

Tätä odotellessa sopii tehdä coctail: jos on sofistikoitunut olo, on Dry martini aina paikallaan (3/4 lasia giniä, ja sitten vilautetaan hieman Noilly prat-pulloa - vitsi, vitsi. Eli coctailsekoittimeen gini, kuiva vermutti, jäitä ja pala sitruunan kuorta ja sitten sheikkaamaan). Jos on daamiseuraa, tee Paradise: puolet giniä, sitten neljännekset Apricot brandyä ja appelsiinimehua, dash siruunamehua ja kuivaa vermuttia, jäitä sekaan ja ranne tutisemaan. Miellyttävä raukeus on jo laskeutunut tämän touhun jälkeen, joten tuoreelle leivälle tanakasti suolaista voita ja keittoa nauttimaan. Sulje silmät ja ajattele keväistä havuntuoksuista metsää ja suksen suhinaa ladulla...Sitten vielä Yrjö Kilpisen tunturihenkinen "Laululle" soimaan.

 

 

 

Pyhä Lucius ja Pyhä Theodul: juustontekijöiden suojeluspyhimykset

 

Pulskana henkilönä on paastonaika antanut aiheen luopua jostakin, joka aiheuttaa riippuvuutta ja lisää ennestäänkin runsasta lihaa – juustosta. Tämä luopuminen ei ole ollut niin raskasta kuin kuvittelin, mutta hieman sublimoidakseni tätä viettiäni palautan viime kesän alppimaisemat mieleen.

Wilder Kaiserin alppiniityt avautuvat eteesi, laaksosta kuulet kirkonkellojen ja laitumelta lehmänkellojen kalkatusta, raikas tuuli puhaltaa ja askel nousee keveästi. On aika pitää taukoa: istut puisen juottokaukalon ääreen, täytät pullon puron vedellä ja otat repusta rapeat sämpylät, jotka on täytetty ilmakuivatulla kinkulla. Juottokaukalon vierellä rehottaa kymmenittäin maariankämmeköitä. Mensch, was willst du mehr?

Tauon jälkeen nouset harjanteelle, jonka päällä on vaatimaton kappeli. Astut sisään ja hiljennyt. Ilmassa on suitsuketta ja
lehmänlantaa. Kappelin lasimaalauksissa on kuvattuna juustontekijöiden suojeluspyhimykset Lucius ja Theodul.

Lucius oli paimen ja maitomies 1200-luvun Italiassa. Legendan mukaan hänen isäntänsä erotti Luciuksen paimenen virasta.Tämä otti heraa mukaansa, valmisti siitä ricottaa ja antoi sen köyhille. Uuden isännän alaisuudessa työskennellessään alkoi karja lypsää paremmin ja Lucius toi hänelle lisää varakkuutta. Tästäpä vanha isäntä tuli kateelliseksi ja tappoi puukolla Luciuksen. Tämän vuoksi häntä pidetään myös marttyyrinä. Italiassa vietetään monin paikoin Pyhän Luciuksen juhlia. Lucius on usein kuvattu juustokyörän kanssa, josta on leikattu palanen.

Tässä alppikappelissa kyörää piteli sitävastoin Pyhä Theodul. Theodul oli Sitten/Sionin piispa Wallisista Sveitsistä. Alppimaissa häntä pidetään juuston keksijänä. Theodul kuoli vuonna 400. Theodulin luita säilytettiin Sittenissä, mutta ranskalaisten hyökkäyksen jälkeen vuonna 1789 ne katosivat. Ottobeurenin luostarissa on muutamia Theodulin pyhäinjäännöksiä. Siis on aina aihetta matkustaa Ottobeureniin.

Theodul on myös ajankohtainen paavirintamalla. Kerrotaan, että pienet pirut tulivat Theodulin luo kellot kaulassa ja kertoivat, että paavi on joutumassa koviin kiusauksiin Roomassa. Theodul meni tätä varoittamaan, ja kiitokseksi siitä hän sai mukaansa kellon, jonka itse piru kantoi Theodulin solan kautta Sitteniin. Tästä kellosta otettiin palasia, jotka valettiin sitten nk. "sääkelloihin". Kun näitä kelloja soitetaan, häätää Theodulin esirukous myrskyt pois. Vielä nykyäänkin alppikylissä soitetaan kirkonkelloja myrskyn lähestyessä.

Näiden pyhien äärellä on kovin kahtalainen olo. Vanhan virsikirjan sanat "Ruomi röykkiä, kuink´kätes käy nyt" tulee mieleen tätä pakanuutta katsellessa, mutta samalla kaikki on kovin maanläheistä, kaunista ja juustontuoksuista. Pääsiäisen iloa odotellessa...