Kaupunginorkesterin tiistainen ilta oli omistettu
Shostakovitshin musiikille. Ohjelmassa oli Sarja suomalaisiin teemoihin (1939),
Orkesterisarja musiikista elokuvaan Zoja (1944) ja Stepan Razinin mestaus op.
119 (1964). Kaikkiin kappaleisiin oli ladattu niin paljon kuuluvaa ja latenttia kärsimystä, että loppuillassa tuntui konserttiyleisö hoippuvan katharsiksen partaalla. Tästä yhteisestä draamasta kiitettiin erityisesti kapellimestari Azhkenazya ja kiinalaista bassoa Shenyangaa.
Voisihan olla myös niin, että kuuntelisimme Shostakovitshia O.W.Kuusiselle omistetussa kulttuuritalossa ja venäjä olisi väliajan vallitseva kieli. Tätä (dystopiaa) varten oli kuulemamme laulusarja sävelletty: kun neuvostosotilaat olisivat vallanneet Suomen, olisi kulttuuriväkeä (sitä osaa nimittäin, jota ei olisi lähetetty Siperiaan) pehmitetty näillä lauluilla. Vauhdikasta suomalais-venäläistä musiikkia kuunnellessa kävi mielessä ajatus, keitä siinä establishmentille tarkoitetussa konsertissa tammikuussa 1940 olisi ollut läsnä. Jokainen tehköön oman ajatusleikkinsä. Mari Palo lauloi kuitenkin kauniisti ja Tuomas Kataja syttyi erityisesti viimeisissä lauluissa. Olisi voinut itkeä, jos olisi alkanut miettiä kohtalon oikkuja pidempää.
Elokuvamusiikki filmiin "Zoja" oli illan neukkimaisin osa. Rummut pärisivät ja torvet törisivät, kun draamaa kehrättiin, mutta kaikkein kauneinta antia oli ensiviulujen kamarimusiikkimaiset osat. Sävellys kuvasi partisaani Zoja Kosmodemjanskajan elämän viimeisiä vaiheita. Zoja oli partisaani, jonka saksalaiset tappoivat hirttämällä. Silmukka kaulassa hänen kerrottiin huutaneen: "Hirttäkää niin paljon kuin jaksatte, mutta 170 miljoonaa te ette pysty hirttämään!" Zojan vaiheet eivät uusimman tutkimuksen mukaan ole olleet niin sankarilliset, kuin on kuvattu (hän oli skitsofreeni petturi), mutta hän on venäläisille yhä yksi kansakunnan ikoneista. Musiikki oli kuitenkin kokonaisuudessaan vaikuttavaa ja lisäpuhtia antoi Latvian valtionkuoro.
Voisihan olla myös niin, että kuuntelisimme Shostakovitshia O.W.Kuusiselle omistetussa kulttuuritalossa ja venäjä olisi väliajan vallitseva kieli. Tätä (dystopiaa) varten oli kuulemamme laulusarja sävelletty: kun neuvostosotilaat olisivat vallanneet Suomen, olisi kulttuuriväkeä (sitä osaa nimittäin, jota ei olisi lähetetty Siperiaan) pehmitetty näillä lauluilla. Vauhdikasta suomalais-venäläistä musiikkia kuunnellessa kävi mielessä ajatus, keitä siinä establishmentille tarkoitetussa konsertissa tammikuussa 1940 olisi ollut läsnä. Jokainen tehköön oman ajatusleikkinsä. Mari Palo lauloi kuitenkin kauniisti ja Tuomas Kataja syttyi erityisesti viimeisissä lauluissa. Olisi voinut itkeä, jos olisi alkanut miettiä kohtalon oikkuja pidempää.
Elokuvamusiikki filmiin "Zoja" oli illan neukkimaisin osa. Rummut pärisivät ja torvet törisivät, kun draamaa kehrättiin, mutta kaikkein kauneinta antia oli ensiviulujen kamarimusiikkimaiset osat. Sävellys kuvasi partisaani Zoja Kosmodemjanskajan elämän viimeisiä vaiheita. Zoja oli partisaani, jonka saksalaiset tappoivat hirttämällä. Silmukka kaulassa hänen kerrottiin huutaneen: "Hirttäkää niin paljon kuin jaksatte, mutta 170 miljoonaa te ette pysty hirttämään!" Zojan vaiheet eivät uusimman tutkimuksen mukaan ole olleet niin sankarilliset, kuin on kuvattu (hän oli skitsofreeni petturi), mutta hän on venäläisille yhä yksi kansakunnan ikoneista. Musiikki oli kuitenkin kokonaisuudessaan vaikuttavaa ja lisäpuhtia antoi Latvian valtionkuoro.
Ilta huipentui Stepan Razinin mestaukseen. Sävelmä oli tehty Jevgeni Jevtushenkon runoon kasakkapäällikkö Razinin teloituksesta Punaisella torilla. Kiinalainen basso Senyang oli ulkoisesti kuin Maon veli, onneksi ei sisäisesti. Luvassa oli intensiivinen musiikkihetki. Solisti lausui myös kauniisti venäjää. Itse runokin on vaikuttava, erityisesti kohta, missä kuvataan, kuinka pyövelin piilukirveessä välkkyy ikäänkuin Volgan kuvajainen, jossa lokit lentelevät:"...а в руках у палача над толпой голубой топор,
как Волга, голубой. И плывут, серебрясь, по топору струги, струги, будто чайки
поутру..." Ilta oli erilainen konsertti-ilta, sen aisti myös konserttitalon hyvä yleisö, joka runsaasti kiitti esiintyjiä. Kaikessa oli kuitenkin jotain hyvin traagista. Ehkä tämä sopi myös piinaviikon edelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti