Valkoinen täplä

A.Petrelius kartoittaa Kuolan niemimaata vuonna 1887 (Kuva: Helsingin Yliopiston museo)

Jyväskylän hienosta Päijänne Antikvariaatista löysin Ville Muilun teoksen Valkoinen täplä (Otava 1966). Tekijä oli herännäispappi ja kirjailija, joka toimi mm. rajaseutupappina Lentiirassa. Hänen tuotantonsa käsittää parikymmentä teosta. Valkoinen täplä käsittelee suurta Kuolan retkeä vuonna 1887. Kuolan niemimaa oli Venäjällä vielä 1800-luvulla kartoittamatonta aluetta. Tätä puutetta paikkaamaan lähti Helsingin keisarillisen yliopiston tutkijaryhmä pitkälle ja vaikealle matkalle. Tutkimusrynhmää johti Johan Axel Palmén, eläintieteilijä. Mukana oli myös geologeja, kasvitieteilijöitä ja maanmittaajia. Mikko Ivanov oli vienankarjalainen apumies matkan aikana. Muilun kirja on mielenkiintoinen esitys tuosta tutkimusretkestä, mutta ennen muuta se on hieno esitys Kuolan luonnosta ja sen ihmisistä. 

Kirja alkaa kehyskertomuksella, jossa kirjoittaja tapaa Petterin, joka oli ottanut osaa Kuolan retkeen. Petteri kertoo yhden yön aikana kaikki retken vaiheet. Kirjoittaja kuvaa kauniisti Turjanmaan luontoa:

Joutsenten tullessa järvi oli vielä jäässä. Nuorttijärven suussa välähteli silti uveavanto joutsenten levätä ja syödä. Hopealle heleähtelevä, kuulaassa pakkasaamussa kulahteleva soitto herätti erämaan. Rantakoivikoitten teeriparvet laskeutuivat jäälle hääjuhlia tanssimaan ja pyrähtelemään.  

Retkikuntaa kuvataan tarkasti, myös eri osanottajien persoonallisia ominaisuuksia. Koko matkan ajan kartoitetaan, otetaan kivi-, kasvi- ja eläinnäytteitä, ja lukija saa kuvan, että tieteellinen työskentely oli hyvin organisoitua. Retkieväinä miehillä oli säkeittäin kuivattua leipää, pemmikaania, voita, juustoa ja kuivattua kalaa. Alkuasukkailta ostettiin tarvittaessa lisämuonaa ja lisäksi kalastettiin ja metsästettiin. 

Retkikunta lähti liikkeelle Tulomasta Murmanskin vierestä kohti Imandran järveä. Kirjoittaja kuvaa elävästi kolttien nuotanvetoa. Naiset tekivät raskaimmat työt, ja kaloja tuli suuret määrät, joista valmistettiin heti rannalla rantakala, joka syötiin kädestä. 

Koltat söivät suunnattomasti. Syötyään he vääntyivät kammeihinsa pohjavarvuille nukkumaan. Mikään voima ei saisi heitä ennen iltaa jalkeille. Koirat hotkivat kalojen ruodot, päät ja sisälmykset, nuolivat padan ja vetäytyivät varjoon. Retkeläiset totesivat, että heidän läsnäolonsa ei häirinnyt kolttien elämää.

Koltat eivät pitäneet vieraista. He kokivat, että retkikunta puuttui heidän ikiaikaisiin nautinta-alueihinsa ja toi tullessaan asioita, jotka saivat heidän elämänmuotonsa järkkymään. Järkytystä olikin sitten myöhemmin luvassa, kun Hiipinän luonnonrikkauksia oli kuokkimassa tuhannet Stalinin vangit 1930-luvulla. Retkikunnan geologi Ramsay löysi kaikki ne mineraalit, joita myöhemmin kaivettiin tuolta alueelta, ja hän suunnitteli myös radan vetämistä Kuolasta Ouluun, jossa sitten jalostettaisiin Hiipinän aarteet. 

Imandralta suunnattiin kohti Kuolan niemimaan keskiosaa, Ponoi-joen latvoille ja tavoitteena oli Ponoin kaupunki Kuolan niemimaan itäkärjessä. Luujärven saarella miehet tapaavat varsin erikoisia paikallisia asukkaita.

Kiven takaa nousi näkyviin outo olento. Ihminen aivan ilmeisesti. Miehen vyötäisille laskeutuivat tukka ja parta lumivalkoisina. Ukko oli lakiton, paljasjalkainen, niin laiha ja luiseva kuin juuri haudasta kaivettu. Hänen yllään oli tuohipunoksella vyötetty, repelereunainen viitta, alkuun kai musta, mutta nyt tuntemattomaksi värittynyt. Mies ojenteli paljaita käsivarsiaan. 

Tämä hahmo puhui venäjää ja vei retkikunnan kolmen danilolaisen yhteisöön, joka oli paennut valtionkirkon vainoa tänne Luujärven saareen jo viisikymmentä vuotta sitten. Yksi veljistä oli sitoutunut vaikenemiseen, jota oli harjoittanut jo 80 vuotta. Danilolaiset olivat paenneet Paleostrovin saarelta, missä yli 3000 munkkia oli polttanut itsensä tsaarin joukkojen piirittäessä saarta. Tsaari Nikolai I oli munkkiveljille antikristus. 

Yksi munkkiveljistä lankesi yht´äkkiä loveen ja alkoi profetoida tulevista:

Niinkuin porot kaarteeseen ajetaan ihmiset korkeitten aitojen sisään. Niiden täytyy kaivaa, kaivaa, kaivaa...Kultaa, hopeaa, rautaa, kahleita ja itkua.

Järkyttävän tosi profetia. Kuulijat olivat laamaantuneita kun näkyjä saanut vanhus pyörtyi ja hänet kannettiin pois. Matkaa jatkettiin Siet-Jaurin suoalueelle, missä asui turvekammeissaan puolivillejä ihmisiä. Kukaan ei halunnut retkeläisiä auttaa, mutta pirtun voimalla voitiin hieman lypsää tietoja tulevista seuduista. Tältä seudulta Ramsay löysi myös harvinaista ioliittia. 

Retkikunta päättyi lopulta Älnä-joen suulle, joka oli vedenjaka-alueella: täältä joet alkoivat viettää kohti itäistä Kuolan niemimaata. Koska karttoja ei ollut, joutuivat tutkijat suunnistamaan paikallisten ihmisten tietojen perusteella. Tämä tuntui aina onnistuvan hyvin. Kirjan hurjimpiin kuvauksiin kuluu Ponoin eli Turjankosken lasku Vega-veneellä. Lopulta retkikunta pääsee Ponoin kaupunkiin, jonka asujamiston muodosti pääasiallisesti tsaarin karkottamien ihmisten jälkeläiset. Meno kaupungissa oli varsin venäläistä ja värikästä. Lopulta ryhmä lähtee höyrylaivalla Murmanskiin, johon retki päättyy. 

Tämä kirja oli pieni, tiivis ja hieno matkakirja, joka vie lukijansa merkittävälle löytöretkelle. Olisi mielenkiintoista käydä näissä maisemissa. 

Tundralta ja taigalta

Ganjkka-šamaani

Toivo Lehtisalo oli suomalainen kieli- ja kansantieteilijä (1887-1962). Hän oli samojedikielten tutkija, erityiskohteenaan tundrajurakit. Kirjassaan Tundralta ja taigalta (Porvoo 1959) tekijä kuvaa matkojaan 1910-1914 samojedikansojen parissa. Lehtisalon piti alunperin mennä Kasaniin suomalais-ugrilaisten kielten lehtoriksi, mutta puutteellisen venäjäntaitonsa vuoksi hän päätti lähteä tutkimaan samojedeja. Matkakuvauksen perusteella hän kuitenkin oppi varsin nopeasti tulemaan toimeen venäjäksi. Teokselle olisi tehnyt hyvää, jos se olisi aikoinaan ollut kunnolla toimitettu, ja jos itse tutkimustyön esittelyä olisi paremmin fokusoitu. Puutteistaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen avatessaan lukijalleen kuvia ja tunnelmia sadan vuoden takaiselta Venäjän maalta. 

Matkakuvauksensa Pietarista Tobolskiin Lehtisalo aloittaa toteamalla, että tsaarien Venäjä on takapajuinen maa, missä ei ole vapautta, ja edistystä jarrutettiin kaikin voimin. Maa oli tekijän mukaan kypsä poliittiseen muutokseen. Pietarissa hän vietti aikaa opiskellen kirjastoissa mahdollisimman paljon tietoja jurakkisamojedeista, osallistuen samalla myös opiskelijaelämään. Pietarin elämää kuvataan kovin värikkääksi: juoppoja, kerjäläisiä ja ilotyttöjä oli joka kulmalla, mutta toisaalta kaupungissa oli hienoja museoita, taidekokoelmia ja korkeatasoisia yliopistoja. Pietarissa hän tutustui myös Andrei Rudneviin, joka toimi suomal.-ugrilaisten kielten professorina Pietarissa. Rudnev pakeni sitten vallankumouksen jälkeen Viipuriin, josta joutui maailmansodan aikana taas pakenemaan. Suomessa hän toimi kielitieteilijänä ja muusikkona. 

Pietarista matka kulki Vologdaan, Vjatkaan, Permiin, Jekaterinburgiin ja Tjumeniin, tataarikaupunkiin, minne rata päättyi. Junamatkan kuvaus on varsin eloisa, ja sen aikana ehditään poiketa em. kaupungeissa ihailemassa muinaisvenäläistä arkkitehtuuria. Permistä Tobolskiin on noin 300 kilometriä ja matka taitetaan reessä turkkiin kääriytyneenä 40 asteen pakkasessa heinien ja vällyjen alla hevosten laukatessa kiivaasti pitkin Irtyš-joen jäätä. Välillä pysähdytään kestikievareissa juomassa teetä ja vaihtamassa hevosia. Kun hevosia ei enää voi käyttää, valjastetaan porot nartan eteen. Lehtisalo alkaa tavata samojedeja, joiden kulttuuritasosta saa varsin vaihtelevan kuvan. Kirjassa puhutaan ostjakeista, joita nykyään kutsutaan hantyiksi. Nartta-ajelun päämääränä on Obdorskin kaupunki (nykyään Salehard), jonne tekijä asettui vuodeksi haastattelemaan samojedejä ja tekemään tieteellistä työtä.  

Kaupunki oli varsin hyvinvoiva, joka eli kalastuksesta ja turkiskaupasta. Kaupungin säätyläiset kuluttivat aikansa korttia lyöden, seurustellen ja juopotellen, mutta myös henkisempiä harrastuksia oli silloin tällöin tarjolla. Kaupungin kielimaisemasta kertoo Lehtisalo seuraavaa:

Obdorsk oli oikea kielentutkijan paratiisi. Kadulla kävellessä kuulee puhuttavan venäjää, syrjääniä, ostjakkia tai samojedia. Monet puhuvat näitä neljää kieltä.

Tekijä saa kielenoppaakseen ehdonalaisessa olevan vangin, Maksimin, joka oli kielellisesti lahjakas ja ymmärsi Lehtisalon työskentelytapoja. Varsinaista tieteellistä työskentelyä teoksessa ei juuri kuvata, mutta kansantieteelliset kuvaukset ovat mielenkiintoisia, vaikkapa tämä hetki paikallisen šamaanin luona:

Ganjkka meni rankisen taa ja lauloi hiljaisella vaikeroivalla äänellä teevadilla hyvä annos tuoretta verta, hänen omaa vertaan, jota hän kehotti minua syömään. Kun en suostunut siihen, asetti Ganjkka minut ja alaikäisen poikansa rinnakkain istumaan ja siveli kasvoillemme veritäpliä määrättyihin paikkoihin...Nämä veripilkutkin kai tarkoittivat sitä, että olimme nyt šamaanikokelaita.

Lukijalle avautuvat Obin ja sen laajojen lahtien luonnon kauneus ja pohjoisten jokien suuret mittakaavat. Yllättävää on myös, että kesällä Siperiassa voi on kuuma, ja veden lämpötila voi nousta 23 asteeseen. Kalaa joesta nousee myös loputtomiin. Paikallisten pääravintona on raaka kala ja raaka poronliha.

Moni asia hämmästyttää nykylukijaa, vaikkapa se, että samojedit voivat taivaltaa satoja kilometrejä läpi tiettömän tundran jollekin kalastus- tai erämajalleen eksymättä kertaakaan. Myös luonnonkansan sukupuolielämä on varsin suorasukaista. Samojedi-isäntä saattaa tarjoaa vaimoaan tai tytärtään vieraalle yöseuraksi, ja nuoret tytöt antavat monien miesten maata kanssaan "teenjuonnin" merkeissä. Muu erotiikka nuorten kesken hoidellaan tundralla. Kirjoittajalla itsellään oli myös lemmenseikkailu Obdorskissa opettajattaren kanssa, mutta afääri kariutui, kun paljastui, että kaiken takana oli taloudellinen hyöty.

Venäjä sata vuotta sitten tuntui olevan monellakin tapaa kulttuurivaltio, kun se avokätisesti tuki tutkimustyötä maan pohjoisilla alueilla. Tässä tosin lienee ollut myös takana sotilaalliset ja taloudelliset intressit. Lehtisalon kirja avaa lukijalleen silmäyksen pohjoisen paimentolaisten ja tsaarin Venäjän elämään.

Jos tematiikka kiinnostaa, olen aikaisemmin postannut Kuolan niemimaalle tehdystä tutkimusmatkasta (Ville Muilun Valkoinen täplä).