Ellei vehnänjyvä kuole

 

André Giden Ellei vehnänjyvä kuole ilmestyi Ranskassa vuonna 1926 (Si le grain ne meurt), ja se suomennettiin vuonna 1967 (kääntäjänä Leena Löfstedt). Luin kirjan lukiolaisena viisikymmentä vuotta sitten, ja se teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen lähinnä nuoren ihmisen henkisen kasvun kuvauksena. Uutta oli minulle tuolloin myös varsin peittelemätön poikkeavan viettielämän kuvaus. 

Teoksessaan Gide kuvaa elämäänsä varhaisesta lapsuudesta aina kihlaukseensa serkkunsa Madeleine Rondeux´n kanssa vuonna 1895. Kirja on kaksiosainen: ensimmäisessä kuvataan kirjailijan lapsuutta ja nuoruutta, toisessa hänen vuoden pituista matkaansa Algeriaan. Luin myöhemmin Giden L´immoralistin ja Vääränrahantekijät, ja minusta hän tuntui vaikealukuiselta, mutta mielenkiintoiselta kirjailijalta. Vehnänjyvään tartuin nyt uudelleen klassikkohaasteen puitteissa osin siksi, että halusin palata nuoruuden inspiroiviin kirjoihin. Vanhempana ja lukeneempana ehkä ymmärtää asioita paremmin tai ainakin toisin. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun vuosikymmenten jälkeen luin Sofokleen Antigonen.

Gide oli aikoinaan varsin arvostettu kirjailija, hänet palkittiin myös Nobelilla vuonna 1947. Sittemmin on hänen maineensa kirjailijana häältynyt. Giden persoona herättää nykyihmisessä ambivalenssia: hän harrasti sukupuoliyhteyttä alaikäisten arabipoikien ja -tyttöjen kanssa, nai serkkunsa "parantuakseen" homoseksuaalisuudestaan, mutta piti samanaikaisesti yllä eroottisia suhteita nuoriin miehiin. Hän oli myös antisemiitti (hänen mukaansa juutalaiset kirjailijat saastuttivat ranskan kielen, ja hän tekee kirjassaan myös suorasukaisia huomioita juutalaisista rotupiirteistä). Vanhemmassa kirjallisuudessa tällainen oli tosin varsin tavanomaista, eikä liene aikalaisissa herättänyt kovin paljon pahennusta. Gide oli myös varsin kiinnostunut stalinismista, kuten tuon ajan ranskalainen sivistyneistö yleensäkin. Giden vierailu Neuvostoliitossa avasi kuitenkin hänen silmänsä totalitarismin olemukselle, ja hän kirjoitti matkastaan teoksen Retour de l'U.R.S.S (1937).

Suomeksi häneltä on käännetty neljä teosta. Giden tuotantoa on Suomessa tutkinut Göran Schildt (Gide och människan) vuodelta 1946. Jostain luin, että pitkälti Schildtin tutkielman ansiosta Nobel-komitea myönsi Gidelle kirjallisuuspalkinnon. Giden tuotanto pääsi aikoinaan myös katolisen kirkon Index librorum prohibitorumiin, mikä lienee jonkinlainen laadun mittari.

Muistan, että tässä viattomassa iässä, jolloin sielun oletetaan olevan pelkkää kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, minussa ei ollut kuin varjoa, rumuutta, kieroutta.

Giden omakuva lapsena oli varsin kielteinen: hän piti itseään naurettavana, kierosilmäisenä, sairaalloisen ja ilkeännäköisenä lapsena, joka harjoitti itsetyydytystä salin pöydän alla talonmiehen pojan kanssa. Toisaalta hän oli harvinaisen herkkä poika, joka ymmärsi paljon ympäröivästä maailmasta. Hänen ensimmäinen suuri oivalluksensa oli ihmisen tajunnan kolmijakoisuus, joka muodostui todellisuudesta, unista ja toisesta todellisuudesta. Tähän viimeiseen maailmaan hän alkoi päästä sisälle kirjallisuuden ja musiikin avulla. 

Gide kasvoi sivistyneessä ja varakkaassa hugenottiperheessä, jossa Andrén koulutukseen satsattiin paljon erityisesti sen vuoksi, koska hän ei viihtynyt koulussa. Hän kehitti siksi itselleen erilaisia vaivoja vapautuakseen kouluelämästä, jota hän kuvasi raa´aksi. Erityisesti luonnontieteet tuntuivat aluksi avaavan portteja tuohon toiseen todellisuuteen. Kodin ankara protestanttisuus oli Andrélle sekä hedelmällistä että samalla ahdistavaa. Hän ihaili hugenottien menneisyyttä ja kuvaa, kuinka he aikoinaan pitivät jumalanpalveluksissa hattua päässä muistona siitä, kun heidät pakotettiin pitämään jumalanpalveluksensa helteellä avoimen taivaan alla. Tämä johtui Fontainebleaun ediktistä, jonka seurauksena hugenotteja alettiin vainota, ja noin puoli miljoona hugenottia pakeni naapurimaihin. Toisaalta Gide kapinoi tuotannossaan perinteistä kristillistä moraalia vastaan. Oman seksuaalisuuden löytäminen asettui myös jyrkkään ristiriitaan lapsuudessa saadun kasvatuksen kanssa. Uskon, että tämä jännite on ollut hedelmällinen ja keskeinen Giden kirjailijauralla. 

En hyväksynyt enää muita kuin henkilökohtaisia siveysoppeja ja saatoin ajatella, että eri ihmisiä käskettiin aivan päinvastaisiin tekoihin.

Gide kutsuu varhaislapsuuttaan toukkatilaksi. Tämä toukka alkoi kuitenkin kuoriutua kotelostaan koulusivistyksen ja sosiaalisten kontaktien myötä. Perhe muutti usein: joskus oltiin suvun maatiloilla, toisinaan muutettiin Andrén terveyden vuoksi Montpellieriin tai Cannesiin. Perheen kodit olivat suuria, isän kirjasto laaja ja taloudellisia huolia ei ollut. Palveluskunta avasi nuorelle Andrélle näkymiä toisenlaiseen sosiaaliseen todellisuuteen: köyhyyteen, epätasa-arvoon ja sukupuolisiin poikkeamiin (En vielä silloin ymmärtänyt, miten vaurauden näkeminen saattaa loukata köyhää). 

Keskeisenä Giden lapsuudessa kulkee ajatus, että hän on erilainen kuin muut, hänet on valittu ja että hänestä kerran tulisi kirjailija. Myös ensimmäiset rakastumiset (poikiin) ja ystävyydet kuvataan tarkkaan. Kirjassa kerrotaan myös laajasti Andrén monista yksityisopettajista, jotka tuntuvat olleen toinen toistaan kummallisempia. Outoudestaan huolimatta nämä opettajat jättivät oman jälkensä nuoren ihmisen kehitykseen. 

Kirjan lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus on vaikuttava esitys 1800-luvun porvarisperheen elämäntavasta ja sivistysihanteista. Myös perheen uskonnollisuus alkoi tuottaa kahdenlaista hedelmää: toisaalta "taide ja uskonto yhtyivät sielussani ja mitä läheisempi niiden suhde oli, sitä onnellisemmaksi tulin", toisaalta "...en lopulta ollutkaan aivan varma, että se uskonto, johon minut kasvatettiin, protestanttinen nimittäin, vastasi parhaiten sieluni tarpeita..."  

Tiettyä kirjallisuutta sai lukea, tiettyä musiikkia kuunnella tai soittaa kuten esim. Chopin oli Giden äidin mielestä "epätervettä musiikkia". Musiikki, runous ja Raamattu olivat Giden nuoruuden keskeisimmät välineet toiseen todellisuuteen pääsemiseen. Runoista hurmioiduttiin, samoin esimerkiksi Rubinsteinin tukinnasta Schumannin Ennustajalinnusta. On häkellyttävää lukea, kuinka hyvin tuolloin ranskalaiset lukiopojat olivat perillä klassisesta kirjallisuudesta ja musiikista, ja millaisia keskusteluja he kävivät taiteesta.

Ja kuitenkin sykähdyttävintä, minkä tästä lasiovisesta kirjakaapista löysin, oli Heinrich Heinen Laulujen kirjan käännös. Varmaankin rytmin ja runomitan puuttuminen lisäsi tunneviehätykseen petollista houkutusta...

Kirjan toisesta osasta alkaa kirjailijan taiteellisen ja eroottisen heräämisen kuvaus. Tähän liittyvät myös kohtaamiset Oscar Wilden ja Pierre Louÿs´n kanssa, jotka toimivat Gidelle sekä kirjallisina että eroottisina mentoreina. Hän matkusti ystävänsä Paul Laurensin kanssa Algeriaan, jossa he keskittyivät kaikenmoiseen nuorten miesten elelyyn. Etelän kokemus huumasi nuorukaiset aistillisuudellaan.

Elimme sitä elämän kautta, jolloin kaikkeen uuteen ihastuu; nautimme sekä janostamme että sen tyydyttämisestä. Kaikki näkemämme ylitti odotuksemme.

Nykylukijaa hämmentää kirjan eroottiset kuvaukset, koska niiden kohteena olivat alaikäiset pojat ja tytöt. Uskoisin, että ne asettuvat samaan perinteeseen kuin vanhemmassa matkakirjallisuudessa esitetyt kuvat alastomista alkuasukkaista, jotka edustivat tuolloin toiseutta ja alempaa ihmisyyttä kuin valkoinen eurooppalaisuus. Toisaalta en jaksa uskoa, että Gide olisi Ranskassa harjoittanut samanlaista eksessiä kuin Algeriassa. Pedofilian estetisointi on kovin kyseenalaista, vaikka sitä on taiteessa harjoitettu iät ajat. Gide puolustaa itseään sanomalla, että hän haluaa erottaa rakkauden lihan himosta, muttei kuitenkaan halua puolustella ratkaisujaan. 

Vaate putosi; hän heitti kauas takkinsakin ja kohosi pystyyn alastomana kuin jumala. Hetken hän piti hentoja käsivarsiaan taivasta kohti ja kaatui sitten hymyillen minua vasten. Hänen ruumiinsa oli tulikuuma, mutta se tuntui käsissäni raikkaalta kuin varjo. Miten kaunista hiekka olikaan! Millaiseen sädepukuun iloni pukeutuikaan illan ihanassa loistossa!...

Oscar Wilden tapaamisen kuvaus on kirja hauskimpia ja ristiriitaisimpia osia. Wilde näytteli omaa henkilöään, mutta tämä henkilö oli aito. Gide oli hurmautunut Wilden persoonasta, ja ennen muuta tämän henkisestä suuruudesta. Gide kuvaa myös hänen yhteydessään klassista taiteilijaelämää, jossa asetutaan moraalin tuolle puolen. 

Ehkä lopuksi kannattaa käsitellä itse kirjan nimeä. Sehän on lainaus Johanneksen evankeliumin 12. luvusta: Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Meidän virsikirjassamme on ainakin kaksi vehnän- tai nisunjyvään liittyvää virttä: 249 (Vain Jeesus, nisunjyvä, nyt saakoon kiitoksen) ja 941 (Vehnänjyvä nukkuu, alla paksun jään). Jeesus puhuu seuraajilleen halujen kuolettamisesta, itsekurista ja ristin kantamisesta, Gide sitävastoin antautui aistielämänsä vietäväksi. Hänen siemenensä ei kuollut, muttei myöskään tuottanut satoa. Minulle Giden teos oli varsin ristiriitainen, mutta rikas lukukokemus. 

Kirjasta ovat myös postanneet Jokke ja Marjatan kirjat ja mietteet. On mielenkiintoista nähdä, miten erilaisia näkökulmia teokseen voi luoda. 

Vienan Karjala - Kalevalan kehto

 

Ilmari Kiannon teos Vienan Karjala - Kalevalan kehto. Erämaankävijän elämyksiä ilmestyi Kalevalan riemuvuotena 1935. Kirja on 300-sivuinen kooste useasta Kiannon Vienan Karjalaa käsittelevästä teoksesta, joista suurimman osan vie Vienan neitsyt -teos. Kianto kirjoitti paljon Vienan Karjalasta, ja hän oli agitaattorina mukana everstiluutnantti Malmin johtamassa Vienan retkessä vuonna 1918 saamatta kuitenkaan paikallisia Suur-Suomi -ajatuksen taakse. Vienan neitsyt käsittelee juuri tätä aihetta.

On varsin ristiriitaista, että Kiannon maine kirjailijana perustuu köyhälistöromaaneihin Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, vaikka hän poliittisesti oli varsin oikealla.  Hänen suuresta tuotannostaan moni teos on kirjoitettu varsin keveällä kädellä, jolloin kirjoilla on enää korkeintaan kulttuurihistoriallinen arvo. Tämä koskee myös tämän postauksen kirjaa. Kirjan arvo piilee sen rikkaassa kielessä ja vienalaisen elämänmuodon monipuolisessa kuvauksessa. Toisaalta lukemista haittaa runsas karjalan kielen ja venäjän käyttö sekä misogyyninen asenne (lue: naiset ovat joko impiä tai sitten ämmiä). Kirjan parasta antia on kirjan alussa oleva kuvaus hiihtoretkestä, jossa Kianto ystävänsä kanssa kiitää suksilla Karjalan hangilla poron vetämänä. Luontoa ja vienalaista elämää kuvataan koskettavasti ja hauskasti.

Alakuloisa rämemaisemia nyt talvitie nyt suikersi. Näki ettei sitä oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta tienakallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta. Tässä sijaitsi pieni Kuivajärven pieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka, Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitten välissä. Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen tottunut silmä heti erotti karjalais-kirjavaksi.

Kianto haluaisi nostaa Vienan kansan kansallistietoisuutta, mutta venäläiset ja englantilaiset tekevät parhaansa kansan alistamiseksi. Venäläiset kuvataan kirjassa erityisen vastenmielisiksi ja sivistymättömiksi. Kiantohan oli slavisti, joten hän osasi iskeä juuri oikeaan paikkaan suurvenäläistä kulttuuria arvostellessaan. Venäläisten moukkamaisuus tuntuu tiivistyvät ortodoksipapistoon, josta Kianto osaa kirjoittaa ainoastaan ilkeästi. Vastaavaa kritiikkiä ortodoksipapiston heikosta sivistyksestä esitti myös Ernst Lampén Raja-Karjalan matkakertomuksessaan. Ehkä on syytä huomata, että sekä Kianto että Lampén olivat vapaa-ajattelijoita.

Vienan Karjala on Kiannolle jonkinlainen utopia, aurea prima, jossa orjuudessa elää yksinkertainen, mutta moraalisesti korkeatasoinen suomalainen heimo, joka Suomen täytyisi pelastaa hukkumasta slaavilaisuuden suohon. Tämän ajattelun tiivistymä on kirjan lopussa oleva runo Suomi suureksi - Viena vapaaksi. Myös Vienan puhtaat neitsyet on yksi kirjan kantava topos. Tämä neitsyt-ajattelu huipentuu viimeisen kertomuksen Jeanne d´Arc -hahmon, Tarja Trohkimaisen marttyyrikuolemaan, joka asettuu maailmankirjallisuuden perinteiseen naisen uhraamisen perinteeseen.  

Vienan Karjala - Kalevalan kehto. Erämaankävijän elämyksiä on antoisa lukuelämys, jos osaa erottaa jyvät akanoista. Aikoinaan olisi tästäkin toimittamalla saatu parempi teos aikaiseksi. Kianto on kuitenkin kielenkäytön taituri, jonka tyyliä voi vain ihailla, vaikka kerronta olisikin välillä vähän vaatimattomampaa.

Ruumiin ikävä

Iris Uurron Ruumiin ikävä yllätti minut nykyaikaisuudellaan. Teos ilmestyi 1930 herättäen aikaan paljon huomiota ja pahennusta rohkean aihemaailmansa vuoksi. Aviorikosta ja naisen halua oli tosin kuvattu ennenkin (Anna Karenina, Papin rouva), muttei näin suorasanaisesti. Teoksen kielikin on yllättävän modernia.

Romaanin rakenne on varsin erikoinen: pohjavireenä on Paula ja Olli Lassilan sekä Eric Thorpen kolmiodraama, johon punoutuu laajoja kertomuksia sekä työ- että perhe-elämästä. Mitään aihetta ei erityisesti fokusoida, ja varsin kehälliseltä tuntuvia asioita voidaan kuvailla sivukaupalla (esim. Lassilan kouluelämää tai naisten keskustelua eväistään työmaaruokalassa). Teoksen päähenkilöt edustavat keskiluokkaista helsinkiläistä sivistyneistöä. Maaseutua teoksessa ei kuvata lainkaan, Helsinkiä senkin edestä.

Juonen kulku on seuraava: Olli Lassila on matematiikan lehtori, jonka vaimo on Paula. Lassila ei pidä työstään, koska monet oppilaat hänen mielestään olivat lahjattomia tai typeriä, ja tämä heijastuu kotielämään, jossa Olli on kalsea ja pelaa mieluummin shakkia ystävänsä kanssa kuin seurustelee puolisonsa kanssa. Paula kaipaa jotain muuta kuin tätä tunkkaista avioelämää, ja tämä muu löytyykin perheystävä Eric Thorpesta, jonka kanssa Paula aloittaa suhteen. Eric ja Paula pakenevat Englantiin ja menevät myöhemmin naimisiin.

Olli alkaa naisen puutteessa palkata kotiinsa kotiapulaisia, ja hän saattaa yhden näistä naisista raskaaksi, josta hän tosin pääsee maksamalla eroon. Paulan uudessa elämässä arkkitehti Ericin kanssa arki kuitenkin yllättää, koska hän ei koe saavansa tarvitsemaansa huomiota edes tältä uudelta mieheltä. Hän jopa pelkää, että Eric on miehimys. Porvariskodin elämää kuvataan muodoltaan kauniiksi, mutta sisällöltään tyhjäksi. Sunnuntaisin syödään tomaattikeittoa, paistettua lintua ja ananasta, mutta Eric välttelee fyysistä ja henkistä kosketusta vaimoonsa. Lapsi saadaan kuitenkin aikaiseksi.  

Kerran Stockmannin kellon alla Paula kohtaa Ollin, joka houkuttelee naisen kotiinsa ja raiskaa tämän siellä. Tämän seurauksena Paula tulee raskaaksi, mutta synnytys on niin vaikea, että sekä äiti ja lapsi menehtyvät siihen kummankin aviomiehen pyöriessä lapsivuoteen ympärillä. Klassisen draaman luonteeseen kuuluu se, että naisen pitää kuolla. Vielä Paulan siunaustilaisuudessakin miehet ottavat mittaa toisistaan. 

Romaanissa on myös mielenkiintoisia sivuhahmoja, kuten Eeva-piika, joka haluaisi sivistyä ja kouluttaa itseään, mutta jota Olli tylyttää kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hän palkkaa kotiinsa myös entisen oppilaansa, joka oli lahjakas, mutta ruma ja köyhä. Kaikkia Lassilan naissuhteita leimaa naisen halveksunta, ja samalla hän kieriskelee jatkuvasti hekuman poltteessa.

Kirjan miehet ovat jonkinlaisia viettiensä varassa eleleviä ressukoita. Heille moderni nainen on kummallisuus, koska heidän maailmassaan halu kuuluu yksin miehille. Kirjan rikkain hahmo on Paula, joka kamppailee sovinnaisuuden vaateiden ja oman rumiinsa ja henkensä tarpeiden kanssa. Mielenkiintoinen kohta kirjassa oli se, kun Paula selasi Ericin äidin perintöraamattua löytäen sieltä kaikki Paavalin siveyttä käsittelevät kohdat. No mikä on se ruumiin ikävä? Luulen, että Uurto puolusti käsitystä ihmisestä sekä henkisenä että fyysisenä kokonaisuutena, jossa kummallakin elementillä oli oma paikkansa. 

Kirjasta on postannut Lumiomena ja Anna-Leena Härkösen haastattelussa on mielenkiintoisia näkökulmia teokseen. 

Afrikka-kirja

Homo Victor

Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirja vuodelta 1931on varsin erikoinen ja ambivalenssia herättävä matkakirja. Jos teoksen käsikirjoituksen olisi antanut nykyaikaiselle kokemuslukijalle (sensitivity reader), olisi siitä jäänyt tuskin mitään julkaisukelpoista eläinkuvauksia lukuun ottamatta, koska kenialaisia on kirjassa kovasti toiseutettu. Teos kuvaa taiteilijan ja hänen perheensä matkaa Keniaan vuosina 1909–1910. Matkalla oli kaksi tavoitetta: se oli sekä safari, jolla saalistettiin suurriistaa, että retki taiteilijan ilmaisun laajentamiseksi. Kirja on painettu kermankeltaiselle vesileimapaperille, ja teoksen taide- ja valokuvajäljennökset ovat korkeatasoisia. Kirjan on koonnut taiteilijan poika Jorma Gallen-Kallela isänsä päiväkirjojen ja muistiinpanojen pohjalta.

Tana-joella

Kirjan parasta antia on afrikkalaisen luonnon kuvaus: Gallen katselee luontoa taiteilijan silmin ja analysoi myös väri- ja valokokemuksiaan, jotka sitten välittyivät yli 150 maalauksessa, jotka hän teki tuon matkan aikana. Gallenin Afrikka-aiheiset työt ovat olleet ulkokehällä taiteilijan tuotantoa käsiteltäessä, koska yleensä on arvostettu ennen muuta hänen kansallisiin aiheisiinsa perustuvia teoksiaan. 

Kirjan perusteella Gallen nauttia elämästään safarilla, myös hänen perheensä, vaikka nykynäkökulmasta on ollut varsin vastuutonta viedä esim. lapset alkeellisiin oloihin ja vaaroihin. Pieni Jorma Gallen oppi matkan aikana suurriistan metsästäjäksi, jolla oli myös oma aseenkantajansa. Muutenkin hän tuntui oppineen, kuinka siirtomaaherran pitää käyttäytyä. Kymmenet kantajat ja palvelijat mahdollistivat Gallenin perheelle savannilla säädynmukaisen elämän kylpyineen ja katettuine päivällispöytineen. Jorma Gallen-Kallelan kohtalona oli kuolla talvisodan ensimmäisenä päivänä: heittäytymällä ratsumestari Adolf Ehrnroothin päälle hän pelasti tämän hengen itse menehtyen. 

Ammuttu virtahevonpoikanen

Nykylukijan voimille ottaa loputun eläinten tappamisen yksityiskohtainen kuvaaminen. Eläimet olivat pääosin ryhmän ravintona, mutta osa eläimistä preparoitiin, säilöttiin spriihin tai niiden osia kuivattiin ja lähettiin Helsinkiin museoihin. Osa eläimistä tapettiin ainoastaan tappamisen ilosta, tosin tämä alkoi vähitellen olla myös Gallen-Kallelalle vastenmielistä. Norsuja ja kirahveja hän ei enää halunnut ampua lainkaan. 

Mustien toiseuden korostaminen ottaa myös välillä voimille, vaikkei olisikaan taipumusta anakronismiin. Neekerit haisevat, juovat verta suoraan eläinten valtimoista, hierovat itseensä tapettujen eläinten sisälmyksiä ja haluavatpa jopa maistaa valkoisen miehen lihaa. Toisaalta Gallen kuvaa jopa eroottisesti kenialaisten miesten kauneutta ja heidän alkukantaista voimaansa. Kuvauksista tuli mieleen Leni Riefenstahlin nuba-kuvat. Gallenille syntyi retken aikana luottamussuhde paikallisiin metsästäjiin, joiden luonnonymmärystä hän osasi arvostaa.

Hänen täydellisen kaunis klassillinen muotonsa, hänen hartiainsa komeat kaaret, paisuvat kaulajänteet, koko hänen himmeässä tulenloimossa loistava mustasilkkinen ihonsa, kaikki syöpyi liekkien välkkeessä silmänräpäyksessä lujasti mieleen. Hänen lujat mantelinmuotoiset silmänsä loivat minuun miehekkään katseen ja hänen sieraimensa kaartuivat värähtelevinä kuin nuoren gasellin; koko hänen asentonsa oli luja kuin pronssiin valettu.

 

Ensi vuoden tammikuun loppuun on Tarvaspään museossa Paluu Keniaan -näyttely, jossa luodaan nykyaikainen näkemys tästä taiteilijan Afrikan matkasta. Mukaan on otettu ajan hengessä myös kenialaisten näkemyksiä. Museoon kannattaa poiketa katsomaan hienoja maalauksia ja muita esineitä Gallen-Kallelan Afrikan matkalta. Kirjaan kannattaa tarttua kauniiden kuvien ja piirustusten vuoksi. 

Teltat kuutamossa Kahara-vuorella

 

Siegfried

Ring-leivos

Olin toissailtana nauttimassa kulttuuriluksusta eli kuuntelemassa Wagnerin Siegfriediä, kanssani oli 1300 muuta kuulijaa. Teoksen kaikki esityksen ovat olleet loppuunmyytyjä, ja ooppera on myös striimattu, joten katsojia lienee ollut toistakymmentätuhatta. Koska Suomessa oopperalaitosta tuetaan, emme maksa sellaisia hintoja lipuista, kuin esim. saksalaiset tai italialaiset johtavissa oopperataloissaan. Wagner-esityksissä on aina erityinen tunnelma: ihmiset ovat juhlamielellä, koska odotettavissa on aito Wagner-Rausch, viisituntinen heittäytymien tunteiden vuohon. Olen aikaisemmin postannut Nürnbergin mestarilaulajista, Parsifalista ja lentävästä hollantilaisesta sekä Tristanista ja Isoldesta.

Siegfridin tapahtumat menevät tiivistetysti näin: Sieglinden ja Siegmundin sukurutsaisesta suhteesta (tässä yhteydessä kannattaa lukea Thomas Mannin novelli Wälsungen Blut) syntyi Siegfried, ja Sieglinden kuollessa synnytykseen Ikimetsässä, joutuu poika Mime-kääpiön kasvatettavaksi. Lapsen mukana tulivat myös Notung-miekan sirpaleet. Siegfried herää vähitellen miehuuteensa ja haluaa takoa Notungin ehjäksi ja onnistuukin siinä. Siegfried haluaisi myös oppia tuntemaan, mitä on pelko. Mime kuitenkin juonittelee saadakseen haltuunsa sormuksen ja muut Nibelungin aarteet sekä toivoo onnistuvansa tässä kasvattamansa Siegfried-sankarin avulla. Wotan saapuu Vaeltajan hahmossa ja hän kertoo Mimelle, että Siegfried on vapaa sankari, joka palauttaa sormuksen Reinintyttärille ja samalla vapauttaa jumalat Alberich-kääpiön kirouksesta. 

Fafner-jättiläinen on muuttanut itsensä Tarnhelm-kypärän avulla lohikäärmeeksi ja vartioi Niebelungin aarteita. Lohikäärmeen luolan edessä pitää vahtia Mimen veli Alberich, joka myös himoaa aarteita. Wotan paljastaa itsensä ja ennustaa Siegfriedin tulevaisuuden. Siegfried tappaa Fafnerin Notung-miekallaan ja myös kavalan Mimen, joka aikoi hänet myrkyttää. Siegfried maistaa miekastaan Fafnerin verta ja saa samalla kyvyn ymmärtää paikalle lentäneen Metsälinnun laulua, joka johdattaa hänet Brünnhilden, Erdan tyttären luo. Wotan pitää vielä neuvoa maasta kohonneen Erdan kanssa, ja hän yrittää estää Siegfriediä pääsemästä kalliolla, tulikehän takana lepäävän Brünnhilden luo, mutta Siegfried lyö miekallaan rikki Wotanin keihään, joka oli aiemmin lyönyt Notung-miekan pirstaleiksi, ja pääsee Brünnhilden luo. 

Päästyään naisen luo hän luulee kohtaavansa kuolleen äitinsä, mutta paljastuukin, että kyseessä on valkyyria Brünnhilde. Nyt Siegfried alkaa tuntea pelkoa ja samalla lemmenkiihkoa. Aluksi Brünnhilde pidättelee Siegfriedin hurmiota, koska sankarin pitää olla puhdas, mutta lopulta he heittäytyvät toistensa syliin antautuen ruumiilliselle rakkaudelle ja vannoen Valhallan ja sen jumalten tuhoa. 

Kun edellisen kertomuksen riisuu myyteistä, jää jäljelle kertomuksen ydin, rakkauden ja vallan vastakkaisuus, mikä kulkee läpi koko Ring-tetralogian. Mimen hahmossa (pieni, ahne ja juonikas) voi myös nähdä itäisen naapurimme johtajan, joka on valmis myrkyn ja murhan avulla saavuttamaan tavoitteensa. 

Illan esityksessä teos oli todellakin riisuttu monista Wagner-kliseistä. Ensimmäisen näytöksen ympäristö oli kuin suoraan Tattarisuolta, Siegfried oli keskenkasvuinen peräkamarin poika ja Brünnhilde olisi asunsa puolesta paremmin sopinut temppareihin. Laulu ja rekvisiitta kulkivat aivan omia latujaan ja herättivät humoristisia riitasointuja, mutta ehkä sillä oli syvempi merkitys. Bataillen mukaan nauru ja kuolema ovat sisarukset ja ne aiheuttavat luisumia tavassa, jolla käsittelemme ympärillä olevaa maailmaa. Nauru paljastaa ihmiselle asioiden äärellisyyden ja katoavaisuuden sekä muistuttaa meitä omasta haavoittuvaisuudestamme (Georges Bataille, Sisäinen kokemus s.271). 

Daniel Brennanin Siegfried oli riisuttu kaikesta sankaruudesta, hän oli kuin miehuuteensa heräävä teinipoika. Johanna Rusasen Brünnhilde oli vakuuttava, ja viimeinen näytös oli jo sinänsä taidesuoritus, jota voi vain ihailla. Tommi Hakalan Wotan oli voimakas ja Dan Karlströmin Mime vikkelä. Krista Kujalan Metsälintu nosti esitystä jo metafyysiselle tasolle. Orkesteria johti Hannu Lintu. Musiikillisesti ilta oli suurenmoinen. Väliajalla söin Ring-leivoksen, jossa sormus oli upotettu Fafnerin vereen...

Amelie Materna oli ensimmäinen Brünnhilde
(Kuva: Richard-Wagner-Verband Bamberg e. V.)

Sisäinen kokemus

Georges Bataillen teos Sisäinen kokemus (Gaudeamus 2020) on vaikeaselkoinen, mutta nerokas teos. Luin sen kahteen kertaan, koska siitä jatkuvasti tuntui avautuvan uusia ovia ja kaninkoloja kuin Liisan seikkailuissa ihmemaassa. Viljami Hukan ja Anna Nurmisen käännös on todellinen kulttuuriteko, jota on tukenut Koneen säätiö. Olen aikaisemmin postannut Bataillen teoksesta Madame Edwarda. 

Bataille toimi Ranskan kansalliskirjastossa numismaatikkona, mutta vietti samalla varsin vilkasta taiteilijaelämää ja kirjoitti myös hyvin paljon. Bataillen maine on kasvanut vuosien saatossa ehkä osaksi siksi, että hän on osannut sanoittaa modernin (uskonnottoman) ihmisen sisäisen etsinnän vaikeutta. Bataillen filosofian kasvualustana ovat toimineet Kierkegaard, Durkheim, Heidegger, Hegel, Proust ja Nietzsche sekä kristilliset mystikot. Sisäinen kokemus on sisällöltään kuin teema ja muunnelmat, joita kirjoittaja käsittelee seuraavien otsikoiden alla: Hahmotelma johdatuksesta sisäiseen kokemukseen, Piina, Komedia, Uusi mystinen teologia ja runokokoelma Manibus date lilia plenis.  

Bataillen tarjoama lukukokemus oli vastaava kuin kesällä lukemani Emanule Coccian Kasvien elämä: koko ajan oli tunne, että liikut ymmärryskykysi äärirajoilla, ja teksti tarjoisi jatkuvasti uusia virikkeitä ja ajatuspolkuja. Seuraavassa tyydyn kuitenkin käsittelemään muutamia Bataillen teoksen ajatuskulkuja, jotka tuntuivat olevan keskeisiä. Eilen illalla olin kuuntelemassa Wagnerin Siegfriediä, josta löytyi myös bataillelainen problematiikka: elämän arvoitus, ihmisen oma arvoitus ja halu päästä näiden salaisuuksien sisälle. 

Bataille sanoo kirjoittavansa epätoivosta, joka syntyy siitä, että maailma annetaan ihmiselle arvoituksena, jota hän pyrkii kuumeisesti ratkaisemaan. Keino ymmärtää tai ainakin lähestyä tätä ongelmaa on sisäinen kokemus, joka on sukua ekstaasille, mutta joka on kuitenkin paljas ja mihinkään kiinnittymätön (ei siis esim. uskonnollinen tai seksuaalinen hurmio). Sisäisessä kokemuksessa ei epätäydellinen yhdy täydelliseen kuten uskonnollisessa kokemuksessa, se ei myöskään ole tieteellinen, taiteellinen tai esteettinen kokemus, vaan ihminen lopettaa sisäisessä kokemuksessa diskursiivisen, siis loogisesti etenevän ajattelun. Sisäinen kokemus on ihmisen matka mahdollisen ääriin, ja se kieltää muut arvot ja auktoriteetit ja muuttuu itse arvoksi ja auktoriteetiksi. Toisaalta em. arvot ja niihin liittyvät diskurssit ovat edellytyksenä sisäisen kokemuksen tuntemiselle. Ihminen joutuu ei-tiedon tilaan, josta ainoana ulospääsynä on ekstaasi. 

Sanat, joilla ajattelemme ja puhumme ovat myös osa diskurssia, joka on kuin lentohiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä. Kieli luo äärettömän labyrintin, johon me olemme tuomittuja harhailemaan, sanat ovat kuin väsymätön muurahaislauma, joka kokoaa elämämme pienimmätkin osat, mutta me aavistamme, että on olemassa jokin käsittämätön osa sanojen diskurssin tietämättömissä. Ihmisen tulisi suojata itseään puheen orjuudelta. Toisaalta runous on Batailelle väline matkalla sisäiseen kokemukseen. Hän sanoo, että runous johdattaa tiedetystä tuntemattomaan ja luo sellaista, mitä me emme voi tietää, ja on näin sanojen diskurssin ulkopuolella. 

Bataillen ajattelun taustalta löytyy transgression ajatus, jota eri ajattelijat ovat lähestyneet monin tavoin. Kristilliset mystikot vaelsivat sisäisessä linnassa etsien kaikkein salaisinta huonetta, jossa minä ja Jumala voisivat kohdata. Hindut haluavat siirtyä korkeampaan tietoisuuteen hengitysharjoitusten avulla (Bataille esittelee laajasti hindulaisia ja buddhalaisia ajatustapoja). Kierkegaardilla oli uskon hyppy, jolla päästään sisäiseen kokemukseen ja Nietzschellä se on dionyysinen sankarielämä, joka ammentaa voimansa hurmiosta. Durkheimillä ihmisyhteisö kohoaa metafyysiseen asemaan. Kaikkien em. ajattelijoiden jälki näkyy Bataillen filosofiassa.

Sisäinen kokemus aiheuttaa lukijassaan levottomuutta ja vastustusta. Toiset etsivät uskon hyppyä jääkiekosta ja kaljasta, toiset Wagnerista. Näillä ei batallelaisessa maailmassa ole laatueroa, koska kumpikin kuuluu diskurssin piiriin, kuten myös uskonto, taiteet ja tieteet. Jäljelle tuntuu jäävän vain ahdistus, tyhjyys ja kuolema. Kaikesta huolimatta Sisäinen kokemus on rikas teos, johon jokaisen lukevan ihmisen kannattaisi tutustua, ajattelipa sitten mitä tahansa Bataillen näkemyksistä.   

Hurskastelijoiden äänillä on vastaus kaikkeen.

Ilon huippu ei ole iloa, sillä ilossa aistin ennalta, että se tulee päättymään.

Jokainen ihminen, joka jättää kulkematta mahdollisen ääriin, on ihmisyyden orja tai vihollinen.

Katkeraan loppuun asti nautittuna kristinusko on pelastuksen poissaoloa ja Jumalan epätoivoa.

Tahto harmoniaan on suurta orjuutta.

Ekstaasissa ei ole enää subjekti-objekti-suhdetta vaan "ammottava aukko" kahden osapuolen välillä.

Kaikki mahdollinen merkitys päätyy lopulta merkityksettömyyteen.

Mongolian matkalta

Ruhtinaallinen rahastonhoitaja puolisoineen

Sakari Pälsi on kirjoittanut neljännessata matkakirjaa, ja hän on suomalaisen matkakirjallisuuden suuria nimiä. Olen aiemmin postannut hänen matkoistaan Balkanilla, ja nyt alkuvuodesta olen lukenut hänen teoksensa "Pohjankävijän päiväkirjasta", jossa hän kuvaa tutkimusmatkaansa vuonna 1916–1918 Koillis-Siperiassa ja "Mongolian matkalta", jossa Pälsi kertoo yhteisestä tutkimusmatkastansa G.J. Ramstedtin kanssa Mongoliassa 1909.

Suomalais-ugrilainen Seura rahoitti kaksi retkikuntaa, joiden tehtävänä oli tutkia uigurilaisia muinaisjäännöksiä. Erityisinä tutkimuskohteina olivat kirjoituksilla varustetut arkkuhaudat ja steelat. Ramstedtia pidetään mongolistiikan perustajana, ja hän liittyy viime vuosisadan merkittävien suomalaisten tiedemiesten joukkoon. Kirjassa liikutaan erityisesti burjaattien alueella. Burjatian pojat ovat nyt joutuneet tykinruuaksi Ukrainaan Putinin puhdistaessa omia ja muidenkin nurkkia etnisesti.

Pälsin ja Ramstedtin matka alkoi Verhneudinskista ja jatkui sitten Kjahtaan, Urgaan, Lamin Gegeniin ja sieltä takaisin Urgaan. Pälsi kuvaa elävästi matkantekoa, mongolien elämää ja ryhmän tieteellistä työtä, jonka tekeminen oli ajoittain varsin hankalaa, koska mongolit eivät pitäneet siitä, että heidän pyhiä paikkojaan tutkittiin tai kaivettiin esiin. Ramstedt puhui paikallisia kieliä, ja hän pystyi herättelemään mongoleissa myös ylpeyttä heidän omasta kulttuuristaan. Pälsin kertojanansioksi on sanottava, ettei hän kaunistele paikallista elämää, muttei myöskään tuomitse todella toisenlaisia elämänmuotoja. Hän uskoo kuvailun voimaan ja siihen, että lukija osaa tehdä omat johtopäätöksensä. Kirjan ansio on Pohjois-Mongolian elämän ja kulttuurin monipuolinen ja ymmärtävä esittely. 

Pälsi oli myös erinomainen valokuvaaja, yksi hänen tunnetuimmista kuvistaan lienee šamaani Ötshir-böön kuva, jonka löytää useista muinaisuskontoja esittelevistä kirjoista.

Mongolian pääkaupungin nimi oli tuolloin Urga. Aikaisemmin se oli Örgöö (palatsijurtta), Dhaa-Khure (iso luostari) tai Bogdin-Khure (taivaallinen luostari). Neuvostovallan myötä kaupunki sai nimen Ulan Bator (punainen sankari). Pälsi kuvaa kaupunkia seuraavasti:

Ihmisten ja koirain puhtaaksikaluamia luita, karvoja ja nahan palasia, rääsyjä ja muuta roskaa on joka paikassa, ja sateen tästä sekotuksesta liuottama kura on ihmeen lemuavaa. Päällimiten katsoen luulisi koko Urgaa isonpuoliseksi sontaläjäksi.

Urga oli kuitenkin ennen muuta uskonnollinen pääkaupunki, jossa asui mongolien hengellinen päämies bogdin gegen. Kaupungissa oli neljä kaupunginosaa: luostari, lamojen kaupunki, kiinalaisten kaupunginosa ja tavallisten mongolimaallikkojen kaupunginosa. Bogdin gegestä Pälsi ei anna kovin mairittelevaa kuvaa, vaan kutsuu tätä maailmanmieliseksi herraksi, joka harrastaa juominkeja ja mässäyksiä, ja jolla on rajaton kokoilukiihko (mm. leikkikalut, norsu Hampurin eläintarhasta). Varat tähän elämään ja hovin ylläpitoon tuli kymmenyksistä, joita saatiin uskovaisten yleisistä vastaanotoista ja synninpäästötilaisuuksista, joissa gegen kulkee ojennettujen lippujen kanssa kansalaisten ohi, jonka jälkeen heiltä kerätään rahaa.

Urgassa oli myös yliopisto, joka oli samalla pappisseminaari, jossa opetettiin myös tähti- ja lääketiedettä. Opiskelijoita oli paljon, mutta opinnot eivät olleet kovin intensiivisiä, vaan opiskelijat keskittyivät lähinnä kaupantekoon, juopotteluun ja tyttöihin, joita varten on rakennettu oma kaupunginosansa ja risaisten kaupunginosa, jossa saattoi viettää repaleisissa teltoissa laatuaikaa neitojen kanssa. Joissakin luostareissa, missä naisten läsnäoloa ei sallittu, harjoitettiin poikahyväilyä (omiatuntoja täydellisesti rauhoittava myöntöperäinen ratkaisu). 

Pälsin antama kuva buddhalaisesta spiritualiteetista on kovin masentava. Kaikesta päätellen lamat vastasivat eurooppalaista aatelissäätyä, jonka tehtävänä oli hallinnoida, ei edistää kansalaisten uskonnollista elämää. Myös maallikot siirtyivät hengelliseen säätyyn iän myötä: naiset 40-vuotiaina, jolloin he ajavat päänsä paljaaksi ja miehet 50-vuotiaina, jolloin he alkavat kasvattaa pujopartaa. Naisilla on myös vapaus lähteä huonosta avioliitosta pois ottamalla mukaan perheen jurtan, jonka hän oli tuonut myötäjäisinä. Pälsi kuvailee elävästi myös mongolien naimatapoja.

Mongolit olivat paimentolaisia, jotka karjan ravintotilanteen mukaan siirtyivät useita kertoja vuodessa paikasta toiseen. Leirin purkaminen kävi nopeasti, myös sen pystyttäminen. Lampaat ja hevoset olivat talouden tukijalat. Hevosen maidosta tehtiin kumissia, joka oli kansallisjuoma, ja lampaasta saatiin villaa ja lihaa. Myös nautoja kulki heidän mukanaan, mutta maitotalous ei ollut kovin kehittynyttä. Venäläisiltä kiertäviltä kauppiailta ostettiin muita tuotteita. On ihme, että niin karuissa oloissa kuin mongolit elivät, elettiin kuitenkin hyvää elämää. Aina retkikunnan tullessa uuteen jurttaan otettiin vieraat lämpimästi vastaan, tarjottiin voiteetä, kumissia ja keitettyä lihaa. Mongolit olivat myös oivallisia ratsastajia, jotka oppivat taitonsa jo pikkulapsina. Pääasia oli, että hevosilla mentiin lujaa. Pälsi kertoo laajasti sekä hevostaloudesta että myös siitä, miten jurtassa tuli elää ja käyttäytyä.

Oli aika ihme, että Pälsi ja Ramstedt löysivät etsimänsä rauniot ja steelat, koska kartat olivat varsin viitteellisiä tai vääriä. Oikeaan paikkaan päästiin kuitenkin alkuasukkaiden avulla, jotka tosin suhtautuivat nihkeästi ryhmän työskentelyyn. Ramstedt sai kuitenkin kopioitua runsaasti kivien tekstejä. Kuuntele iloksesi kurkkulaulua, ja anna mielesi laukata pitkin Gobin aavikoita. 

Shamaani Ötshir-böö