Minä rakastin venäläistä

Maimu Bergin romaani Ma armastasin venelast ilmestyi vuonna 1994, suomennos 1998. Otsikon innoittajana lienee ollut Tammsaaren klassikko Rakastin saksalaista. Tammsaaren kirjassa pohditaan kansallista alemmuudentuntoa rakkaustarinan avulla. Bergin kirjassa on myös erikoinen rakkaustarina, jonka kautta avautuu virolaisten ambivalentti suhde valloittajakansaan, venäläisiin: yksityisesti heitä voi rakastaa, mutta kansana he edustavat raaempaa ja yksinkertaisempaa kulttuurimuotoa kuin virolainen kulttuuri on. Berg kirjoittaa:

Minun lapsuudessani heitä (venäläisiä) oli vähän, aluksi he olivat jopa kiinnostavia ja eksoottisia kuten alati vieraat, jotka eivät ole uhaksi omille. Sitten heitä tuli aina enemmän ja enemmän. Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edessä, meille tuntemattomat tavat ja itsestään selvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin oli loitontanut meitä heistä...heitä oli tullut Viroon yksinkertaisesti liikaa.  

Bergin romaani etenee kahden kertomuksen voimalla kahdessa eri ajassa: ollaan 1950-1960 -lukujen Neuvosto-Virossa ja 1990-luvulla Wiepersdorfin taiteilijaresidensissä Jüterbogissa. Nämä näennäisesti erilaiset kertomukset leikkaavat kuitenkin metatasolla toisensa. Kirjassa on kaksi isompaa teemaa: kulttuurien kohtaaminen ja kielletty rakkaus. 

1950-luvun Viro näyttäytyy romaanissa ankealta paikalta. Kaikki on harmaata ja likaista, niin Tallinna kuin sen ihmisetkin. Henkinen ilmapiiri kaupungissa on ahdistava. Kaikki kurjuus kulminoituu kouluun, missä ei ole minkäänlaista ilmaa hengittää. Kirjan päähenkilö on pieni tyttö, jonka nimeä ei mainita. Hän elää yhdessä äitinsä kanssa vaatimattomissa oloissa. Tytön isä on "kadonnut" Venäjälle sodan aikana, ehkä kyyditetty tai ammuttu. Tästä asiasta äiti ei halua puhua tyttärensä kanssa koskaan mitään.

Tyttö saa pienenä koululaisena tuberkuloositartunnan ja hän joutuu lääkärin vastaanotolle keuhkokuvaa varten. Keuhkolääkäri on vironvenäläinen Hän, joka kuuntelee töissä tubikuvausten taustamusiikkina Bellinin Casta Divaa ja erottuu muutenkin kaikin tavoin ankeasta neuvostoympäristöstä. Tyttö on vakuuttunut, että tämä mies on hänen kadonnut isänsä ja lapsi rakastuu mieheen silmittömästi. Vuosien saatossa lääkäri alkaa vierailla tytön kotona ja lopulta tytön ollessa 14- vuotias tulee suhteesta myös eroottinen. Tytön äiti ja tämän miesystävä yllättävät epäsuhtaisen pariskunnan intiiminä hetkenä, minkä seurauksena lääkäri pidätetään ja asetetaan syytteeseen pedofiliasta. 

Voisi ajatella, että olisi vastenmielistä lukea tällaisesta suhteesta, mitä kirjassa kuvataan, mutta Berg tekee sen kauniisti ja perustelee lukijalle, miksi nämä ihmiset ajautuivat toistensa seuraan. Lääkäri oli orpo, eikä tuntenut itseään virolaiseksi tai venäläiseksi. Hän etsi hyväksyvää ja lämmintä syliä, mitä hänellä ei koskaan ollut, Del fido amor primiero, kuten hänen lempiaariassaan Normassa lauletaan. Lääkäri miettii usein, että tämä suhde pitäisi lopettaa sopimattomana ennen kuin se on alkanut, muttei pysty siihen. Tytön rakkaus mieheen on pyyteetöntä ja isänikävän täyttämää. Tyttö toteuttaa kaipaustaan unissakävelijän varmuudella. 

Meidän rakkautemme oli liian intensiivistä ja liian kiellettyä kestääkseen kauan, liian vahva, jotta me itse olisimme pystyneet lopettamaan sen. 

Rakkauskertomuksen taustana on neuvostoaika, jota Berg kuvaa varsin osuvasti. Nykyään Bergin kuvaus lienee jo vihapuhetta, mutta kaikki Virossa tuolloin käyneet tunnistavat ympäristön.

Heistä (venäläisistä) ei huokunut minkäänlaista salaperäisyyttä, vaan valkosipulin hajua, eikä heihin sopinut yhdistää kaunista musiikkia vaan raakojen naisäänten laulamia kehnoja kansanlauluja ja juoppojen räyhäämistä. Nuo huiveihin, huovikkaisiin ja rautahampaisiin verhoutuneet ihmiset eivät koskaan olleet olleet nuoria, eivätkä koskaan kauniita, heidän katseensa ei ollut unelmoiva eikä suuntautunut kaukaisuuteen vaan se harhaili saaliinhimoisesti pitkin kaupan tiskejä ja hyllyjä, heidän ilkeät äänensä eivät kyenneet saavuttamaan sydämellisen sävelen sointia. 

Toinen kertomuskokonaisuus kuvaa kirjailijan elämää Wiepersdorfin taiteilijaresidenssissä Saksassa. Kartano oli Achim ja Bettina von Arnimin kotitalo, joten tämä runoilijamenneisyys luo omaa tunnelmaansa taiteilijayhteisöön. Tämä osa kirjaa on huomattavasti kiltimpi ja sitä säestää kevyt ironia länsisaksalaista kulttuurielämää ja sikäläisissä Vuokko-asuissa liehuvia kulttuuritätejä kohtaan. Kirjailija kokee, etteivät toiset oikein ymmärrä virolaisten erityislaatua ja Viron kansan kovaa kohtaloa. Sivistyneet ihmiset jakavat tietyn kulttuuriperinnön keskenään huolimatta siitä, mistä päin maailmaa he tulevat, mutta kansalliset kohtalot ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi aina kovin helposti ymmärtää.

Me olemme antaneet miljoonien satunnaisten tulijoiden virrata läpi yhden miljoonan virolaisen ja jääneet henkiin. Nyt me olemme voittajia, me olemme saavuttaneet moraalisen voiton, joskaan sattuman osuus siinä ei ole ollut vähäinen. Ja kuten jokainen voittaja, meistäkin alkaa tulla häviäjiä. Kirkkain tavoitteemme on voitostamme huolimatta yhä sama - jäädä eloon, säilyä kansakuntana.   

Suomen vaiheissa on paljon samaa kuin Viron. On sattuman ja meidän oman sitkeytemme ansioita, etten tänään kirjoita tätä postausta vaikkapa ruotsiksi tai venäjäksi. Kaikki optiot olivat auki. Bergin kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta kulttuurien kohtaamisesta ja erilaisuuden ymmärtämisestä. 

Rakastin saksalaista

A.H. Tammsaaren teos Rakastin saksalaista ilmestyi Virossa vuonna 1935. Kirja edustaa psykologista realismia. Teos sai aikanaan hyvän vastaanoton, vaikka yksi sen keskeisistä teemoista on virolaisten huonon itsetunnon kritiikki, mikä ei välttämättä istunut silloiseen pätsiläiseen kulttuurielämään, jossa korostettiin kansallisia arvoja. Tammsaaren kertomus on myös moderni mukaelma Romeosta ja Juliasta. Teos on rakennettu päiväkirjan muotoon, jossa minäkertoja vie tapahtumia eteenpäin.

Ajattelin, että tämä lukukokemus voisi olla johdatusta Totuuden ja oikeuden lukemiseen. Jos haluat katsoa toisten postauksia tästä kirjasta, niin niitä ovat laatineet Annelin kirjoissa ja Panu Rajala. Jos osaat viroa, niin Viron television kaksiosainen filmi Ma armastasin sakslast kuvittaa romaania elävästi. 

Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: Oskar on opintonsa kesken jättänyt maalaispoika, joka tekee pätkätöitä pankissa ja asuu alivuokralaisena keskiluokkaisessa virolaisperheessä. Perheen lasten kotiopettajana toimii vironsaksalainen aatelisneito Erika. Perheen yhteisten ruokahetkien puitteissa nuoret oppivat tuntemaan toisiaan paremmin ja lopulta Oskarin ja Erikan välille kehkeytyy suhde, joka tosin pysyy koko kertomuksen ajan platonisena. Oskar onnistuu kerran halaamaan Erikan jalkoja ja suutelemaan tämän sormia. Rakkausasioita pohditaan yhdessä puistossa, jonka Erika lopulta nimeää Valheiden puistotieksi. 

Erikan vanhemmat ovat kuolleet ja hän elää yhdessä isoisänsä kanssa pienessä asunnossa, joka on tungettu täyteen tyylihuonekaluja suvun maareformissa menetetystä kartanosta. Erika on kovasti kiintynyt isoisäänsä, mutta vielä enemmän Oskariin. Oskarin tavattua isoisän ensimmäistä kertaa, tulee hänelle selväksi, ettei virolaispojan kannata tavoitella nuoren saksalaisen paronittaren kättä. Tämä tuo ongelmia nuorten elämään, vaikka Erika haluaisi paeta yhdessä Oskarin kanssa ja aloittaa uuden elämän.

Elämä alivuokralaisena tuo myös monenlaista lisää Oskarin elämään, koska talon emännällä ja Loona-piialla on myös omia tavoitteitaan Oskarin suhteen. Lopulta Erika ja Oskar eroavat, ja Erika menee yhteen saksalaispoika Ervinin kanssa, jota hän ei tosin rakasta, mutta suhteesta heille kuitenkin syntyy lapsi. Synnytyksessä lapsi kuolee ja pian sen jälkeen myös Erika. Hän kirjoittaa ennen kuolemaansa pitkän kirjeen Oskarille, jonka tämä noutaa Erikan isoisältä. Erikan kuolinilmoituksen nähtyään onneton Oskar päätyy lopulta tekemään itsemurhan. 

Tammsaaren romaani on käännetty saksaksi, venäjäksi, lätiksi ja suomeksi. Suomalaisille ja latvialaisille teoksen pääteema avautuu hyvin: kuinka suhtautua valtaapitävään vieraaseen vähemmistöön. Tavalliselle venäläiselle tai saksalaiselle romaanin ydin avautunee hieman vaikeammin, koska kummatkin kansakunnat ovat olleet kilvan nitistämässä naapureitaan ja muovaamassa niitä omien ihanteittensa mukaan. 

Kirjassa on vähän henkilöitä: Oskar, Erika, Erikan isoisä, vuokraperheen (emäntä, isäntä, piika), Oskarin vanhemmat ja Ervin. Oikeastaan koko teoksen dynamiikka pyörii vain Erikan, isoisän ja Oskarin ympärillä, mihin vuokraemäntä tuo oman (usein aika hauskan) lisän. 

Kirjan alussa Oskar kuvaa hyvin ominaislaatuaan, köyhyyttään ja elämänsä vaatimattomia puitteita ja tavoitteita. Joistakin asioista hän on tarkka, kuten kengistään, joiden täytyy olla pyöreäkärkiset ja kokoa 43, tai oikeammin 43½ (mutta tätä kokoa oli saatavilla vain tsaarin aikaan). Kengistä voi päätellä, minkälainen mies on kyseessä. Väriä Oskarin elämään oli tuonut ylioppilaskorporaatio, osin siksi, että se edusti "korkeampaa" saksalaista perinnettä, mistä osalliseksi hän oli päässyt painaessaan päähänsä ylioppilaslakin. Isoisä ja Erika kuitenkin halveksivat oluenhajuista osakuntaelämää. Suku oli tehnyt paljon uhrauksia saattaakseen Oskarin opintielle, mutta hän oli pettänyt sen toiveet. Vanhempien mielestä koulutus oli sitä varten, että nuori pääsisi myöhemmin kermankuorintaan, mutta Oskar halusi jotain muuta elämältään. 

Ylioppilaslakissa hän oli siitä paikasta hienompaa sukua ja säätyä, ihan kuin ties mikä venäläinen tai saksalainen.

Oskarin ongelma on siinä. ettei hän tartu kunnolla mihinkään, mitä elämä hänelle tarjoaa: ei opintoihin, korporaatioelämään, ja mikä kohtalokkainta, ei Erikaan. Tämä selittyy osin päähenkilön omasta sielunrakenteesta ja osin kansallisesta alemmuudentunteesta: kaikki vieras on parempaa ja hienompaa kuin oma. Oskar kirjoittaa mm.:

Me tunnemme itsemme näköjään yhä edelleen orjiksi omassa maassamme.


Sillä naiset ovat sitä mieltä, että vain suora- ja konkkanenäiset ovat parempaa väkeä, niin sanoakseni jaloja, ja heidän rakkautensa kaipaa jaloutta kuin mehiläinen mettä.

Erikan pientä aksenttia Oskar puolustaa näin:

Virheellinen ja puutteellinen viron kieli ei nolaa ketään vaan antaa hänelle pikemminkin tietynlaista vierasperäistä ja ylhäistä charmia...minun huono saksani oli nöyryyttävää.

Hieman Oskar ryhdistäytyy, kun Erika alkaa miettiä, kuinka heidän yhteiset lapsensa oppisivat lausumaan viron õ:n. Äänne on Oskarin mielestä kansallinen ylpeydenaihe ja sitoo viron kielen pitkään indoeurooppalaiseen perinteeseen. Lopulta hän kuitenkin päätyy pitämään ajatusta lapsista naurettavana. 

Erika on rakkaudessaan loppuun saakka uskollinen, ja hän on myös valmis ylittämään sosio-kulttuuriset raja-aidat, mihin Oskar ei kykene. Myös Erikan isoisä pystyy tarkastelemaan omia lähtökohtiaan objektiivisesti, ja hänestä paljastuu virolainen patriootti huolimatta siitä, ettei hän enää saa olla Herr Baron. Jäähyväiskirjeessään Erika kirjoittaa Oskarille, että Teillä on uskollinen ja rehellinen Viron sydän. Kauniisti sanottu.

Kirja on hieman vanhanaikainen ja paikoin se etenee kovin hitaasti, mutta kaikesta huolimatta Tammsaare käsittelee ikuisia aiheita elävästi. Myös tuota kulttuurisen dominanssin ongelmaa on punottu romaaniin mielenkiintoisesti ja koskettavasti. Kirjassa on paljon aforisminkaltaisia lauseita, joita uskon virolaisten edelleenkin käyttävän sopivan paikan tullen.

Me olimme ottaneet kartanot haltuumme, ja nyt riennämme ottamaan haltuumme myös kartanoiden elämäntyylin.

Tuntekoot hekin vähän nahoissaan, mitä palveleminen on.


Saksalainen nainen on kodin ja kotilieden puolustaja ja ylläpitäjä.

Köyhyys on häpeällistä.

Vaimojakin vaihdetaan nyt kuin paitaa vain, aivan kuin hekin tarvitsisivat pesemistä.

Minä en usko minkäänmoiseen kulttuuriin, ellei ole kunnollista ruokataloutta

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä (Keuruu 2008) oli mukaansatempaava retki muinaiseen Suomeen, missä läheisetkin ihmiset saattoivat teititellä toisiaan ja seurustella muutenkin diskreetisti. Kallaksen ja Tallgrenin ystävyys syntyi pohjoismaisessa kirjailijakongressissa vuonna 1919 ja kesti aina Tallgrenin kuolemaan saakka 1949. Kirjeenvaihdon keskiössä on taide, mutta siinä ohessa käsitellään myös kulttuuripolitiikkaa, toimeentulohuolia, perheasioita ja itsenäisen naisen asemaa miesvetoisessa sivistyselämässä. Nykyihmiselle kirjeystävien kiintymyksenosoitukset ovat hieman über, mutta ne kertovat kuitenkin pitkästä ja liikuttavasta sitoutumisesta toisen ihmisen elämään ja toisen erikoislaadun kunnioittamisesta. 

Anna-Maria Tallgrenia voisi pitää nykytermein akateemisena pätkätyöläisenä. Hän toimi erilaisissa kulttuurin asiantuntijatehtävissä ja lisäksi Turun Teatterin ja Kansallisteatterin dramaturgina ja kirjallisena neuvonantajana. Hän teki käännöksiä, kirjoitti monografioita, arvosteluja ja esseitä, mutta vakinaista virkaa hänellä ei ollut, ja niistä vähistäkin säännöllisistä toimeentulon lähteistä hän joutui erinäisten syiden vuoksi luopumaan. Erityinen kohtalon isku oli erottaminen Kansallisteatterin neuvonantajan tehtävästä. Tallgren kirjoittaa näin:

Uusi tulokas, virallinen dramaturgi - joka nelinkert. palkan - on mies ja kai tohtori; minua ei edes kysytty, sillä olenhan vain nainen, eikä minulla ole edes kannattajalaumaa takanani. Joku oli uhrattava susille..."

Tallgren palaa usein yksinäisen naisen kehnoon asemaan, jolloin hän joutui hädän sattuessa turvautumaan veljeensä tai vanhempiinsa. Erityisen katkera hän oli siitä, kuinka vähän vaativasta henkisestä työstä maksettiin. Ainainen rahanpuute heijastuu usein kirjeissä. Esim. ystävysten tapaaminenkin oli usein hankalaa siksi, ettei Tallgrenilla ollut aina varoja matkustaa tai majoittua edes Suomessa. Tilannehan olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut avioliitossa. Tallgren avioitui vasta vuonna 1944 arkkipiispa Erkki Kailan kanssa, mutta ehti olla naimisissa vain puoli vuotta miehensä kuoleman vuoksi.

Tallgren ja veljensä professori Oiva Tuulio tavataan Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän Taunona ja Naimina. Tallgren ei sanallakaan mainitse tästä kirjasta vuoden 1941 kirjeissä, vaikka teos oli aikanaan kovasti kohuttu ja romaanin henkilöt tunnistettiin välittömästi. Tuulion perheelle kirja oli kova isku. (Helvi Hämäläinen kertoo kirjan syntyprosessista ja seurauksista teoksessaan Ketunkivellä.)

Tallgrenin merkitys Kallakselle oli suuri, koska Kallas luetti monet teoksensa hänellä, erityisesti 1930-luvun draamat. Tallgren myös edisti Kallaksen näytelmien esitystä Suomessa. Nykyään varsin ajankohtainen problematiikka näkyi 1930-luvun teatterielämässä. Kallaksen Dibbuk esitettiin Kansallisteatterissa vain muutaman kerran, kun se antisemiittisen äärioikeiston painostuksen vuoksi otettiin pois ohjelmistosta. Samoin kävi Tallinnassa Mare ja hänen poikansa kanssa: kansallismieliset piirit pitivät Imantin petturuutta epävirolaisena, ja vaativat teoksen poistamista ohjelmistosta. Tauno Pylkkänen sävelsi draamasta oopperan vuonna 1943, mutta ulkopoliittisista syistä teosta ei esitetty vuoden 1953 jälkeen kuin vasta tänä vuonna. 

Aino Kallas on tässä kirjeenvaihdossa usein vahvempi osapuoli. Hänellä oli merkittävä taiteellinen ura, ja hän pystyi viettämään säädynmukaista elämää. Kallasta koetteli Suomen kulttuurielämän epäluulo hänen "vierasmaalaisuuttaan" kohtaan, mistä hän tosin sai kärsiä myös Virossa. Neuvosto-Virossa kohtalo koetteli Kallasta kovalla kädellä, kun hänen poikansa teki itsemurhan, ja kun venäläinen sotilas ampui hänen tyttärensä.

Vaikka lukija saa eteensä intiimin kirjeenvaihdon, säilyttävät ystävykset aina korkean henkisen tason, vaikka kohtalo olisi heitä kuinka kovaan lyönyt. Kumpikin pystyy reflektoimaan omaa sielunelämäänsä rakentavalla tavalla. Tallgrenin kirjeiden kautta avautuu hyvin 1920-1930 - lukujen Suomen henkinen maailma, ja lukijalle on mielenkiintoista kuulla Kallaksen Lontoon ja Kassarin elämästä ja kirjailijan teosten syntyprosesseista. Elämisen taiteesta on  kaikin puolin mielenkiintoinen ja liikuttava lukukokemus. Lukija kysyy mielessään: onko tällaisia ihmisiä enää olemassa? 

Laulasmaalla

Aurinko laskee Paldiskin niemen taa

Laulasmaan pieni kylä sijaitsee Lohusalun niemellä Laheperen lahden rannalla Virossa. Kylän raitin varrella on kauppa, pari kahvilaa, koulu ja rannassa iso kylpylähotelli Hestia. Seutu on ollut jo kauan suosittua loma-aluetta kauniiden hiekkarantojensa takia. Kylä on mitä parhain paikka vanhemman ihmisen lomailuun, koska mitään turhia aktiviteettejä ei ole tarjolla. Tammikuussa vietimme Laulasmaalla neljä päivää meren rannalla jodipitoista meri-ilmaa hengitellen ja paikkakunnalla retkeillen. Sää oli aidosti keväinen, lehtipuissa oli jo urpuja. 

Kurjempaa puolta alueen historiassa edustaa Kloogan keskitysleiri, jossa surmattiin noin 2000 juutalaista ja Paldiskin niemi, jonka lentotukikohdasta käsin pommitettiin mm. Turkua 63 kertaa. Ettei totuus unohtuisi, voit kuunnella muistin virkistämiseksi vaikkapa tätä. 

Luonnon ohella kylän mielenkiintoisin nähtävyys oli Arvo Pärtin keskus. Modernissa rakennuksessa on konserttisali, Pärtin musiikkikirjasto, kahvila, elokuvasali ja aivan rakennuksen keskellä Athoksen Pyhälle Siluanille omistettu kappeli. Pärtin elämää esiteltiin lyhyen filmin keinoin, ja kuulokkeilla saattoi kuunnella hänen musiikkiaan vaellellessa pitkin rakennusta. Kaikki oli kaunista, juhlallista ja hieman harrasta. Pärtiä kuuntelee ilokseen ja hengen rakennukseksi, hiljenny vaikkapa Spiegel im Spiegelin äärellä. Virolaisilla on aito suurmies, jonka elämä on hieno esimerkki siitä, kuinka henki voittaa aina aineen. Pärtin maailmaan pääsee myös tutustumaan hänen kotikaupungissaan Rakveressä.

Noin kuuden kilometrin päässä Laulasmaalta on Keilan putoukset ja goottilainen Keila joan moisio. Keilan joki on kalkkikivipohjainen, ja linnan kohdalla se virtaa monihaaraisena lehtoalueen halki. Itse putous on 70 m leveä ja kuusi metriä korkea. Kivilajin huokoisuuden vuoksi putous vetäytyy noin 10 senttiä vuodessa sisämaahan päin. Kartanoalue on kauniisti entisöity, ja se johdattaa eittämättä ajatukset niihin moniin kärsimyksiin, joita viron kansa on saanut kokea näitä palatseja rakentaessaan. Elämän arpajaisissa vetivät virolaiset suomalaisia lyhemmän korren. 

                        Keilan moisio (Kuva:Liilia Moroz – Üleslaadija oma töö, CC BY-SA 4.0,                      https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=72787383)

Berliini, Leipzig, Luxemburg: syksyisiä kulttuurikuvia

Syksyn hiljaista kauneutta Luxemburgissa

Ensimmäisenä syksynä vapaana eläkeläisenä päätin marraskuussa lähteä katsomaan Keski-Eurooppaa ja tapaamaan alte Kameraden. Jätän tuon privaattipuolen rauhaan, koska en muutenkaan tässä blogissani käsittele vaatimattoman yksityiselämäni juttuja, mutta muutama kohde reissulta ansaitsee tulla kuvatuksi, ja ehkä ne innostavat lukijaanikin matkailemaan hieman valtareittien ulkopuolella. 

Syksyinen Berliini on aina kaunis ja tuo mieleen nuoruuden hehkeät ajat tässä kaupungissa 1970-luvulla. Puoli vuosisataa sitten Berliini oli toisenlainen kaupunki kuin nykyään, mutta kadut, kanavat, puistot, radat ja korttelit puhuvat edelleenkin vahvaa ja muuttumatonta urbaania kieltään. 

Kävelin Friedrichstrassea pitkin Dussmannin Kulturkaufhausiin: viisi kerrosta kirjoja ja musiikkia. Talo on ehdoton musti Berliinissä käydessä. Ostin Theodor Fontanen juhlavuoden kunniaksi Frau Jenny Treibelin ja Die Poggenpuhls. Fontane on suosikkikirjailijani, valitettavasti ainoastaan Effi Briest on käännetty suomeksi vuonna 1924 nimellä Naisen kohtalo. Fontane kuvaa ympäristöä, yhteiskuntaa ja ihmismieltä syvällisesti, muttei koskaan ilkeästi. Naiskuvaajana hän on myös paljon aikaansa edellä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan. Hienoa on myös se, että hänen neroutensa puhkesi vasta vanhalla iällä.

Jatkoin matkaa pitkin Friedrichstrassea, käännyin Unter den Lindenille ja pysähdyin Neue Wachen luo miettimään menneitä. Paikalta avautui myös näkymä yliopistolle, oopperalle, tuomiokirkolle ja linnalle, joka on nyt harjakorkeudessaan. Aina kun voin, käyn Alte Nationalgaleriessa. Vielä DDR-aikana museo oli osin raunioina ja koko tuomiokirkon ympäristö oli epämääräistä jättömaata. Rahan magic touch (ja tietysti myös saksalaisten sivistystahto) on saanut ihmeitä aikaan parissakymmenessä vuodessa. 

Käyn katsomassa Caspar David Friedrichin. Carl Spitzwegin ja Adolph Menzelin töitä. Saksan 1800-luvun kulttuuri on ollut maailmankulttuurin kannalta merkittävä ajanjakso. Preussilaisuudesta voi ajatella monenlaista, mutta se on antanut pohjan monelle merkittävälle taideteokselle ja keksinnölle. Ehkäpä spengleriläisittäin voisi sanoa, että saksalaisen kulttuurin keskipäivä osui juuri 1800-luvulle. Muutenhan hän oli sitä mieltä, että eurooppalainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla, missä hän ei suinkaan erehtynyt. Kaikki merkittävä oli siihen mennessä jo ajateltu, ja kaikki se mikä sitä seurasi, oli tämän pääteeman variaatioita. 

Alte Nationalgalerie

Näkymä Alte Nationalgaleriesta tuomiokirkolle

Berliinissä oli mukava flaneerata: käydä KaDeWe:ssä ihailemassa kaikkea sitä, mitä ei tarvitse, ajella metrolla ja katsella ihmisiskirjoa, käydä syömässä Kuchenia kahvilassa ja juomassa negronin baarissa. 

Junamatka Leipizigiin sujui Sampo Haahtelan Adèlen kysymystä lukien. Pieni hieno kirja antoi mm. vihjeen kuunnella Josquin de Près´n musiikkia. Myös ajatus kenosiksesta, että Jumala tyhjentää itsensä Jeesuksessa ihmisten hyväksi, oli koskettava. Wittenbergin kohdalla konduktööri totesi selvällä suomen kielellä, että "sitä ollaan Suomesta". Turusta syntyisin oleva konduktööri oli tullut Saksaan nuorena miehenä töihin ja jäänyt maahan. Wittenberg, vaikka junasta nähtynä, liikuttaa syvästi luterilaista sydäntä: kaupunki on meidän mekkamme.

Leipzigin asema on omaa kokoluokkaansa

Leipzigiin saapuva ihmettelee asemarakennuksen kokoa. Wilhelmin ajan Saksassa kaiken piti olla suurta ja näyttävää. Tuo belle epoque näkyy niin tuon ajan julkisissa rakennuksissa kuin myös muussakin kaupunkirakentamisessa. Leipzig tuhoutui pahoin sodassa ja kommunismin kurimuksessa, mutta siitä huolimatta kaupunki on ennen kaikkea Gründerzeitin muistomerkki. Stefan Zweig on teoksessaan Eilispäivän maailma kuvannut kauniisti tuota vaurasta rauhanaikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. 

Ensimmäinen ilta päättyi Auerbachin kellariin, erääseen saksalaisen kulttuurin keskeiseen topokseen ja Faustin ensimmäisen osan viidennen kohtauksen tapahtumapaikkaan. Oluessa haudutettu naudanrinta punakaalin ja mykyjen kera ei antanut epäillä, mihin maahan oli tultu. Kellarisali oli täynnä hilpeää väkeä, palvelu ystävällistä ja ruoka hyvää. Illalla ystäväni esitteli vielä kirjastonsa aarteita, esimerkiksi 

Lutherbibeliä vuodelta 1542, Winkelmannin Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerey und Bildhauerkunstia vuodelta 1756 ja 23-osaista Nietzschen Musarion Ausgabea (1920-1929), joka on ilo silmälle, kädelle ja päälle. Kaikesta huomasi, että oli tultu vanhaan kulttuurimaahan. Todellinen aarre oli Wassonin kaksiosainen Mushrooms, Russia and History, joka käsitteli sienten kulttuurihistoriaa Venäjällä, erityisesti keskittyen sienten käyttöön huumausaineena. Sieniplanssit oli painettu käsin, ja kirjassa oli käytetty paksua kermankeltaista paperia. Olisin voinut asettua viikoksi tämän kirjaston ääreen...

Arkkienkeli Mikael vartoi monumenttia

Seuraava päivä oli mitä kaunein syyspäivä, ja se kannatti aloittaa Kansojen taistelun muistomerkiltä vuodelta 1913. Valtava rakennelma on yli 90 metriä korkea, ja se pystytettiin vuoden 1813 Leipzigin taistelun muistoksi. Preussin, Venäjän ja Ruotsin armeijat löivät tuolloin kaksipäiväisessä taistelussa Napoleonin armeijan. Taistelussa kaatui kaikkiaan 52.000 sotilasta. Napoleonin tappion tunnelmiin pääset tästä. Alueella on kaunis puisto ja pieni museo, missä on pienoismalli taistelusta ja kokoelma sotilasasuja.

Muistomerkki on ollut varsin taipuisa kulloisillekin vallanpitäjille: keisari Wilhelmin ajan Saksassa muistomerkkinä Ranskan kukistamisesta, Kolmannen valtakunnan aikana symbolina saksalaisesta sotilaskunnosta ja DDR:n aikana ystävyyden merkkinä Venäjän kansan kanssa. Nykyiset saksalaiset ovat tunnetuista syistä joutuneet pitämään sotilaallisen profiilinsa matalalla, joten muistomerkki ei toistaiseksi ole saanut mitään aatteellista tehtävää. Ehkä AfD-väki keksii jotain seuraavan vaalivoiton jälkeen... 

Näkymä Leipzigin yliopistolle Kansojen taistelun muistomerkiltä

Raitiovaunu toi takaisin kaupunkiin, missä alkoikin sitten varsin intensiivinen kulttuuripäivä. Juutalaisten osuus saksalaisen kulttuurin rakentamisessa on merkittävä. Tätä ei tarvitsisi erikseen mainita, jos saksalaisten suhde omaan vähemmistöönsä olisi ollut sellainen, kuin vaikkapa meillä valtaväestön suhde suomenruotsalaisiin. Siksi on varsin surullista lukea jatkuvista antisemitistisistä hyökkäyksistä Saksassa. Islam on uhka Saksassa, ei juutalaisuus. 

Ensimmäinen kohde oli Mendelsohn-Haus. Rakennus on ainoa jäljellä oleva rakennus, jossa Mendelsohn on asunut. Talo selvisi sodasta ja DDR:stä, mutta sitten kiinteistöspekulantit halusivat rakentaa talon paikalle jotain tuottoisampaa. Gewandhausin kapellimestarin Kurt Masurin johdolla rakennuksesta, jossa Mendelsohn työskenteli ja kuoli, saatiin kuitenkin aikaan museo. Talo on restauroitu suurella pieteetillä, ja toisen kerroksen kotimuseoon on saatu runsaasti huonekaluja Mendelsohnin suvulta, mm. säveltäjän työhuoneen alkuperäiset kalusteet. On liikuttavaa, kuinka hienosti nykyään Saksassa hoidetaan näitä kulttuurikohteita, joilla on liittymäkohta maan juutalaiseen kulttuuriin. 

Mendelsohnin työhuone

Seuraavassa kohteessa oli kaksi liittymää juutalaisuuteen: Krochin pankkitalossa oleva Leipzigin yliopiston Egyptiläinen museo. Hans Kroch oli juutalainen pankkiiri, joka pidätettiin 1938 ja joutui keskitysleiriin. Hänet vapautettiin sillä ehdolla, että hän luopuisi kaikesta omaisuudestaan. Kroch pääsi lähtemään Hollantiin, mutta hänen vaimonsa pidätettiin ja tapettiin keskitysleirissä. Kroch eli myöhemmin Israelissa. Leipzigissä toimiessaan hän edisti mm. sosiaalista asuntorakentamista (Krochsiedlung). 

Krochin talon pankkisalissa on Egyptiläinen museo. Silläkin on juutalainen tausta. Sen kokoelman 7000 kohdetta oli kerännyt Leipzigin yliopiston egyptologian professori Georg Steindorff. Hän menetti virkansa 1933 ja emigroitui Yhdysvaltoihin 1938. Suuren kansainvälisen maineensa vuoksi natsit eivät voineet häntä pidättää. Yksityiskokoelmansa hän joutui myymään Leipzigin yliopistolle. Vaikuttavinta museossa oli pienten hautapatsaiden, uschebtien kokoelma. Pääosin esineistö oli noin 4000 vuotta vanhaa. Kaikin puolin hieno paikka, jossa kevyesti vieri pari tuntia. Ystäväni erityiskiinnostus kohdistuu egyptiläisiin hautaustapoihin, joten sain visiittini aikana tästäkin tematiikasta valistusta.

Kroch-Hochochausin esikuvana on Venetsian Torre dell´Orologio

Uschebteja

Haikeus täytti mielen, kun oli näiden kulttuuriaarteiden äärellä: kuinka paljon ihmisiä ja kulttuuriarvoja on hävitetty, kuinka paljon esiin puhkeamatonta lahjakuutta on tuhottu sotien ja hullun politikoinnin tiimellyksessä. Sota ja kommunismi hävittivät mm. kuusi kirkkoa Leipzigistä.

Seuraava pyhiinvaelluskohde olikin sitten Thomaskirche, mihin on haudattu Johann Sebastian Bach, missä Luther saarnasi ja josta lähti liikkeelle Saksojen jälleenyhdistyminen. Siis kaikin puolin merkittävä paikka. Leipzigin kaupunginmuseossa on myös Charta 77 -näyttely, missä kuvattiin tapahtumia, jotka johtivat osaltaan kommunismin loppuun Itä-Euroopassa. 

Bachin hauta Thomaskirchessä

Vielä riitti hieman voimia mennä Museum für bildende Künste Leipzigiin. Rakennus on tyypillinen moderni saksalainen taidemuseo: paljon betonia ja lasia. Ihmisiä oli todella vähän, joten sai ihan rauhassa kierrellä museossa. Museossa oli muutamia tuttuja teoksia, kuten Böcklinin Kuolemansaari, hienoja saksalaisten ekspressionistien töitä ja Max Klingerin Beethoven. Veistoksessa Beethoven on kuvattu antiikin jumalan kaltaisena hahmona, materiaalin käyttö on polykromaattista (marmoria, puolijalokiviä, messinkiä, rautaa...). Teos on vaikuttava ja antaa aihetta monenlaiseen pohdiskeluun. 

Max Klinger: Beethoven

Päivä oli ollut varsin monipolvinen ja rikas. Sulateltavaa on riittänyt tänne asti. Leipzig on vanha kulttuurikaupunki, jota historian myrskyt ovat koetelleet monella tapaa. Vanha, hieno menneisyys kulkee koko ajan taustalla, mutta kaikesta myös huomaa, että edelleenkin eletään postkommunistisessa yhteisössä.

Leipzig on ennen muuta kirjakaupunki. Jokainen saksan kieltä harrastanut on lukenut Reclamin pieniä keltaisia kirjoja, jotka ovat halpoja ja hyvin toimitettuja. Säilytän vieläkin lukiolaisena puhkiluettua Faustin Reclam-painosta kalliina aarteena nuoruuden henkisestä keväästä. Insel-Bücherein kirjat ovat kuin pieniä kirjapäärlyjä: kauniisti sidottuja ja klassisia sisällöltään. 

Saksan kulttuuria kauneimmillaan

Oli aika jättää hyvästi ystävälle ja Leipzigille. Seuraavana kohteena oli Luxemburg. Nyky-Saksassa ei junaosastossa enää seurustella kuten ennen, koska kaikki ovat keskittyneet dataamaan omassa digikosmoksessaan. Kahdeksan tunnin matka kului maisemia katsellen, päiväkirjaa kirjoitellen ja kokemuksia sulatellen. Trieristä astuin Luxemburgin junaan, missä ei juuri ollut muita matkustajia. Tunnin matkan jälkeen saavuttiin Luxemburgin rautatieasemalle, missä ystäväni oli vastassa. 

Näkymä alakaupunkiin

Kulttuuripiiri oli vaihtunut: nyt oltiin jo frankofonian alueella. Asiat oli parasta toimittaa ranskaksi, koska ripuaarinmurteen eli letzteburgischin puhuminen ei oikein vielä luontunut. Yhden talon seinään oli kirjoitettu Mir wölle bleiwe wat mir sind, haluamme pysyä sellaisena kuin olemme. Taitavat olla samanlaisia adolfivareita kuin me suomalaiset. Luxemburgissa ovat pitäneet komentoa roomalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja saksalaiset, joten monenlaiseen menoon on jouduttu tottumaan. Isäntäni sanoi, että aidot luxemburgilaiset tunnistaa siitä, että he ovat maalaismaisia (käytti sanaa juntti). 

Seuraavana päivänä tutustuttiin Musée national d'histoire et d'art Luxembourgiin. Museon on ulkopäin lasista ja travertiinistä tehty kuutio. Sisätilat yllättävät suuruudellaan: alhaalta ylöspäin edetään Luxemburgin historiassa kuin aikajanaa pitkin. Aivan alhaalla ilahdutti suomalaista ihka aito porontaljoilla katettu lappalaiskota. Luxilaiset asuivat muinaisuudessa tällaisissa asumuksissa. Kerrosta ylempänä oli siirrytty jo roomalaisaikaan, jonka jäänteitä Luxemburgissa on paljon. Vichtenissä sijainneen roomalaishuvilan terassin lattiamosaiikki lienee museon merkittävin nähtävyys. Mosaiikki on valmistunut noin 240 jKr., ja siinä kuvataan taiteen yhdeksää muusaa, Zeusta ja Homerosta. Roomalaisella eliitillä on ollut hyvä maku.  

Museon roomalaisen, varhaiskristillisen, flaamilaisten ja barokkimaalareiden kokoelmat olivat vaikuttavat. Koska ei oltu missään Louvressa, jaksoi rakennuksen kiertää oikein hyvin. Oli mielenkiintoista ja avartavaa luoda silmäys pienen maan rikkaaseen kulttuuriperintöön. Museossa oli myös iso rahan ja pankkilaitoksen historiaan liittyvä kokoelma sekä luxemburgilaisen taiteen kansallisgalleria. 

Päivän viimeinen kulttuuriosio oli Musée d’Art Moderne Grand-Duc Jean eli Mudam. Rakennus sinällään oli nähtävyys: ilmava tila, missä valo leikki travertiinipinnoilla. Tuntui kuin olisi siirtynyt toiseen, korkeampaan todellisuuteen. Mielenkiintoisin näyttely oli Anri Salan Le Temps coudé, missä musiikilla ja luontoon kätkeytyvällä matemaattisella säännönmukaisuudella oli keskeinen osa. Ehkä hauskin oli filmi viulistista, joka soitti Stravinskyn sonaattia samalla kun etana kiipesi pitkin jousta. Mudam oli myös siitä mukava modernin taiteen museo, ettei siellä ollut kovinkaan paljon mitään kamalaa katsottavaa. Ei millään jaksa katsella mitään iiususirajoja, kun tuota rujoutta on muutenkin elämässä ihan tarpeeksi. Illalla käsiteltiin vielä päivän saldoa alakaupungin kapakoissa. 

Valon ja varjon runoutta

Alakaupungin hiljaiseloa

J. -K. Huysmans: Vastahankaan

Rokokootuolin verhoilu vie suoraan Huysmansin maailmoihin

Huysmansiin tutustuin luettuani Michel Houellebeqin profeetallisen romaanin Alistuminen. Romaanin päähenkilö pakenee samaan luostariin, minne Huysmans itse vetäytyi yli sata vuotta sitten etsiessään pysyviä arvoja elämäänsä. Alistumisessa on samoja piirteitä kuin Vastahangassa, jälkimmäinen on tosin monin verroin sofistikoidumpi teos. Huysmansin teoksessa on paljon samaa kuin  Alastalon salissa tai Kadonnutta aikaa etsimässä: se on tavattoman tiiviisti kirjoitettu ja vaatii lukijaltaan viitseliäisyyttä, jotta ymmärtäisi, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Toisaalta, jos lukija edes ylimalkaisesti näkee vaivan perehtyä teoksen runsaisiin viitteisiin ja esimerkkeihin, saa hän erinomaisen rikkaan lukukokemuksen. 

Itse käytin joulunpyhät Vastahangan lukemiseen. Suomeksi romaanin on kääntänyt Antti Nylén, ja teos on varustettu varsin perusteellisella apparaatilla ja kääntäjän kolmikymmensivuisella esseellä. Kirjan lukeminen oli aito lukuelämys. Nyléniä voi myös ylistää hienosta käännöksestä. Tämän kirja on aito kulttuuriteko Suomen sivistyselämälle.

Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon: pariisilainen dandy des Esseintes on turhautunut kaikkiin aisti-iloihin ja hän pakenee lääkärinsä suosituksesta kaupungista maaseudulle, missä hän viettää aikaansa eksentristen harrastustensa parissa ja rakentaa taloonsa erilaisia mikrokosmoksia. Romaanissa hän vain kerran lähtee kävelylle maaseudulle ja kerran hän poikkeaa Pariisiin suunnitellessaan matkaa Lontooseen, josta ei kuitenkaan tule mitään, vaan hän palaa kiireesti kotiin. Muuten des Esseintes viettää aikaansa talonsa seinien sisällä palvelijoidensa kanssa. Kirjan lopussa hän palaa takaisin Pariisiin. Ihmissuhteita kirjassa ei juuri kuvata, tai jos kuvataan, ovat ne epämiellyttäviä ja outoja. Kerronnan keskiössä on hengenelämän eri ilmiöt, joista des Esseintes yrittää saada elämäänsä sisältöä ja joita hän kertomuksessa käsittelee pikkutarkasti. Päähenkilön esikuvana on ollut kuuluisa dandy Robert de Montesquiou-Fenzensacia, jota myös Marcel Proust käytti pääteoksessaan paroni Charlysiä kuvatessaan. 

Luku luvulta des Esseintes erittelee suhdettaan esim. väreihin, jalokiviin, ruokiin, alkoholiin, naisiin, filosofiaan, taiteeseen, matkustamiseen... Esimerkiksi hän innostuu harvinaisista kukista, mutta haluaa teettää niistä kopiot kuolleista aineista eikä nauttia luonnollisten kukkien kauneudesta. Alkoholinautintoja hän kokeilee eräänlaisten viinaurkujen muodossa: erilaisia sävelmiä soittamalla valuu hänen suuhunsa letkuja pitkin mitä ihmeellisimpiä viinejä ja liköörejä, luoden siten muuttuvia tunnelmia ja mielikuvia. Mitä mielikuvituksellisemmat eksessit seuraavat toistaan, mutta mikään näistä puuhista ei tunnu antavan sankarille mitään pysyvämpää tyydytystä, olipa sitten kyseessä karkeat aistilliset ilot tai taiteen ja kirjallisuuden tarjoamat sublimoidut herkut. Kaikesta, ylevästäkin, löytyy vastenmielistä tai puolivillaista. Toisaalta taiteen, uskonnon ja kirjallisuuden ilmiöitä analysoidaan mitä tarkimmin, ja tämä lienee koko kirjan parasta antia. Tekijän huima oppineisuus tarjoaa lukijan hengelle monenlaista matkaa ja ajattelemisen aihetta. Antiikin ajattelijoista, kirkkoisistä ja Bachista des Esseintes löytää pysyviä arvoja, joita hän ei ivaa eikä arvostele. Tässä pieni näyte Huysmansin tyylistä:

Jotkin Schubertin sellosävellykset olivat todella saaneet hänet haukkomaan henkeään ja nostaneet hysterian kuristavan palan hänen kurkkuunsa. Mutta ennen kaikkea Schubertin liedit olivat kohottaneet hänen mieltään, saaneet hänet irtautumaan itsestään - ja aiheuttaneet siten tyhjiin rauenneen olon kuin hermostollisen fluidumin erkaneminen, mystinen sielullinen mässäily. 

Kirjaa lukiessa tuli vähän samanlainen ähky kuin Alastalon salin äärellä: aineksia on loputtomiin, eikä aina tiedä, mihin tarttuisi. Kirja on myös hauska. Esim. des Esseintes halusi matkustaa Lontooseen katsomaan taidenäyttelyitä, ja hän aloittaa matkan valmistelut hankkimalla monia oppaita, esitelmöimällä lukijalle englantilaisista taiteilijoista yms. Matkapakaasien kanssa hän lähtee asemalle, mutta haluaa ennen junan lähtöä mennä ravintolaan, missä on paljon englantilaisia turisteja. Hän tilaa englantilaistyyppistä ruokaa, juo portviiniä ja katselee kriittisesti punakoita, kapeanaamaisia ja pitkänenäisiä englantilaistyyppejä: illaksi hän kuitenkin palaa kotiinsa, koska ei uskalla eikä jaksa lähteä oikeaan Englantiin. Korvike kelpasi aidon sijasta. Des Esseintes muotoilee tämän asenteen seuraavasti:

Asian ydin on siinä, että pitää tunteensa kurissa ja keskittää henkensä yhteen pisteeseen, uppoutuu omiin ajatuksiinsa niin täydellisesti, että onnistuu synnyttämään hallusinaation tietoisesti ja korvaamaan varsinaisen todellisuuden omalla haavetodellisuudellaan. 

Ajattelin aluksi kirjoittaa kustakin kirjan luvusta erikseen, mutta ehkä siitä olisi ollut kiinnostunut vain minä. Vastahankaan on teos, joka vaatii useita lukukertoja, ja se avautuu lukijalleen kerta kerralta aina syvempänä. Ehdottoman hieno kirja, yksi suurista romaaneista. Kaada kauneimpaan lasiisi parasta portviiniä, vetäydy herkimpään mikrokosmokseesi, kuuntele Satien Je Te Veux  ja heittäydy des Esseintesin maailmaan...

La Bohème

Mimi riutuu pois tästä maailmasta/Kuva: Stefan Bremer/Suomen Kansallisooppera

Kaksi viikkoa sitten oli ilo jälleen kuulla Puccinin La Bòheme Kansallisoopperassa. Ensimmäisen kerran kuulin tuon teoksen Tallinnassa 1977. Esityksen lavastus on jäänyt erityisesti mieleen, koska se poikkesi kovasti tuon aikaisesta suomalaisesta tyylistä: siinä heijastui tarttolaisen Pallaksen taidekoulun suosimat vaaleat pastellisävyt. Mielenkiintoinen jännite syntyi myös esityksen romantisoidun kurjuuden ja tuolloisen Neuvosto-Viron harmaan arjen välillä. 

Seuraavan kerran näin oopperan Savonlinnassa kesällä 2016, jolloin Teatro Regio di Torino oli oopperajuhlilla vieraana. Esitys oli varsin dynaaminen ja solistit hienoja, saaden yleisön heti alusta asti tunnelmiin. Lavastus oli hieman kotikutoinen, mutta se ei menoa haitannut, koska musiikki oli keskiössä. Ryhmä loi aidon latinotunnelman Savonlinnan lämpimään iltaan.

Parin viikon takaisen esityksen johti Patrick Fourmillier, Rodolfona oli Markus Nykänen ja Miminä Marianne Fiset. Esitys oli kokonaisuudessaan korkeatasoinen, sali oli täynnä viimeistä paikkaa myöten, ja yleisö sai varmasti sitä, mitä oli tullut hakemaan: belcantoa, suuria tunteita ja upeita lavasteita. Pääparin keskinäinen jännite oli kohdallaan, ja viimeistään Che gelida maninan kohdalla alettiin kaivaa jo nenäliinoja esiin. Erityinen ilonaihe oli rikas lavastus: Café Momusin edustan jouluinen markkinatunnelma ja Pariisin esikaupunkialueen synkät takapihat. 

Oopperan kuoro oli jälleen vedossa ja lapsikuorolaiset olivat liikuttavia. Myös orkesteri pani parastaan. Oopperan libretto on hauska, mutta muuten kertomus on perinteistä oopperasylttyä. Henry Bacon on sanonut mainiossa Oopperan historia -teoksessaan La Bohèmesta:
"Oopperan viehätys ja suuri suosio perustunee pitkälti tähän sentimentaalisuuden ja huumorin samoin kuin romanttisuuden ja arkisuuden sekoitukseen."  Pääasia on, että rakastetaan, ymmärretään väärin ja lopuksi kuollaan: Mimi ja La Traviatan Violetta menehtyvät keuhkotautiin, Patarouvan Jelizaveta hukuttautuu kanavaan ja Thaïs sekä Manon Lescaux riutuvat kuoliaaksi lemmentuskan vuoksi. 

Kuuntelin kotona peräjälkeen Mario Lanzan, Luciano Pavarottin, Andrea Bocellin ja Jussi Björlingin tulkinnat Che gelida maninasta, ja täytyy sanoa, että pisimmän korren veti Jussi Björling, vaikkei olekaan etelän poika.