Berliini - Moskova. Jalan kohti itää

Syyskesällä 2001 saksalainen toimittaja Wolfgang Büscher lähti jalan Berliinistä Moskovaan. Hän seuraili reittiä, jolla hänen isoisänsä oli ollut Moskovaa valloittamassa toisen maailmansodan aikana. Matka kulki Puolan ja Valko-Venäjän kautta Venäjälle. Matkaan kului noin kolme kuukautta ja Moskovan hän saavutti ensi lumien tullessa. Kirja on palkittu Saksassa ja kirjoittaja on saanut monenlaista huomionosoitusta töistään. Kirjailija tällä hetkellä toimii Zeit-lehden toimittajana. 

Löysin kirjan työpaikan kirjanvaihtokorista, vein itse sinne Outsiderin Egypti-kirjan. Kukaan ei esitelmöinyt tästä kirjasta, kumma kyllä. Ehkäpä se oli saatu lahjaksi ja pantu sitten jonnekin hyllyn perille. Kirja on kauniisti sidottu ja sitä oli myös siksi mukava lukea.

Kirjoittajalla on omat syynsä lähteä jalan tälle matkalle: Napoleon oli marssinut joukkoinensa Moskovan porteille ja myöhemmin isoisä yritti samaa. Tähän sopii sotaisen tunnelman nostattamiseksi Die beiden Grenadiere. Kirjan parasta antia onkin juuri tämä maanläheisyys. Vaeltaja joutuu kävelemään verkkaisesti ja samalla ehtii pohtia sekä maisemaa että siihen liittyvää historiaa. Läheltä näkee enemmän.

Yleiskuvana voi sanoa, että kirjan perusteella itäinen Eurooppa ei juuri houkuttele matkustamaan, ei ainakaan jalan: yöpaikat ovat toinen toistaan kurjempia, ruokaa sai jos sai, ja kaikki kohtaamiset eivät olleet kovin miellyttäviä. Toisaalta kirjoittaja kulkee monen merkittävän paikan ohi ja tapaa sattumalta yllättäviä ihmisiä.  

Puolan historian traagisuus käy hyvin ilmi Mankowskin aatelissukua koskevassa luvussa "Puolalaisen kreivittären rakkaus". Puolasta kirjoittaja kävelee Valko-Venäjälle, mistä lukija saa varsin myönteisen kuvan. Valkovenäläistä Navahrudakin kaupunkia Büscher kuvaa näin: "En ole vielä käynyt Pohjoismaissa, mutta jos olisi olemassa pohjoismaista kommunismia, se varmaan muistuttaisi Navahrudakia... Kaiken yllä tuntui leijuvan kiiltävän puhtaan, mutta vain isoisän syntymäpäivänä käytössä olevan ruotsalaisen tuvan aura." Toisaalta valkovenäläisistä ei kovin mairittelevaa kuvaa anneta: "Nuoret miehet edustivat romuluista, kirveellä veistettyä tyyppiä; heidän suurista silmistään kuvastui sisäinen tyhjyys ja lohduttomuus. Heidän kasvoiltaan heijastuvissa sisäisissä kuvissa näin vankileirejä ja pitkiä nahkatakkeja." 

Sodan ja kommunismi jäljet tuntuvat kaikessa, joka mutkan takana löytyy katyneitä ja treblinkoja. Harmaat ihmiset asuvat harmaissa kaupungeissaan ja kylissään ja he hukuttavat ankean elämänsä viinaan. Absurdi arkipäivä leikkaa absurdia historiaa. Itä tarjoaa toisaalta myös hyvin henkisiä kokemuksia. Kirjoittaja tapaa siperialaisen joogin ja antautuu tämän hoidettavaksi. Büscher käy myös varsin erityislaatuisessa Boris-Glebin luostarissa Smolenskissa. 

Büscherin tyyli on mukaansatempaavaa ja rikasta. Hän luo jatkuvasti historian ja kulttuurin ketjuja: kaikki liittyy salatulla tavalla johonkin toiseen. Arkisista ja ankeistakin asioista saattaa avautua metafyysiset syvyydet. Koska tekijä on venäjäntaitoinen ja sitä myötä perehtynyt tuohon kulttuuripiiriin, säästyy lukija monelta päivittelyltä ja hämmästelyltä. Idässä on toisin ja se täytyy hyväksyä. Kirja on hieno matka eurooppalaisen kulttuurin varjoisemmalle puolelle ja suosittelisin sitä erityisesti saksalaisille ja venäläisille lukijoille. Tähän loppuun sopisi varmaan monestakin syystä Wladyslaw Szpilmanin soittama Chopinin Nocturne No. 20.









  

Kirkollista pääsiäistä

Pääsiäisen vietto alkoi koulun kiirastorstain hartaudesta. Hartaushetken alussa oli tämä votum:

Rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Liebe Brüder und Schwester in Jesus Christus!

Andacht bedeutet eine innere Sammlung, Hingabe oder eine religiöse Versenkung. Sie ist ein kurzer Gottesdienst, der oft dem Gebet gewidmet ist. Gott pflegt uns und wir pflegen einander durch die Lieder, Gebete und Stille. Das haben wir nicht allzu viel in unserem Leben.

Die heutige Osterandacht steht unter dem Namen „ökumenisch“. Die Ökumene ist eine Bewegung von allen  Christen, die eine weltweite Einigung und Zusammenarbeit der verschiedenen christlichen Kirchen anstreben. In Christus sind wir einig, obgleich wir unterschiedliche Traditionen und Betonungen haben. Wir bewundern die liturgische Tiefe und die Schönheit der orthodoxen Kirche, wir sind stolz auf die klare Verkündigung des Evangeliums in der evangelischen Kirche, wir verehren die katholische Kirche, unsere Mutterkirche, wegen ihrer Universalität, wegen ihrer sozialen und karitativen Arbeit überall in der Welt.

Unsere heutige Andacht trägt das Motto „Seid barmherzig wie auch euer Vater barmherzig ist“.  In Anbetracht der vorgestrigen Ereignisse in Brüssel, ist das eine harte Forderung. Warum müssen wir denen verzeihen und die lieben, die unsere Werte zertreten und verachten?

In Anbetracht der immer schriller werdenden Stimmen der inneren Spaltung in unserer Gesellschaft, ist das ein harter Brocken: Seid barmherzig wie auch euer Vater barmherzig ist. Warum müssen wir immer mehr Flüchtlinge aufnehmen, obgleich wir schon genug eigene Probleme haben? Warum müssen wir tolerieren?

Die Kraft und der Lebensborn unserer Kultur sind ihre tiefen christlichen Wurzeln. Dass das menschliche Leben unantastbar ist und dass der Mann und die Frau gleichwertig sind, sind Früchte des christlichen Menschenbildes. Und wenn Jesus sagt: „ Was ist denn schon Besonderes daran, wenn ihr nur zu euresgleichen freundlich seid? Das tun auch die, die Gott nicht kennen!“ Da sind wir schon ganz dicht daran was bedeutet ein Christ zu sein. 

Das kennen sowohl die, die bei uns Schutz und Asyl suchen, weil sie wissen, dass hier die Menschen menschlich behandelt werden, als auch die, die nicht an die Gleichberechtigung der Menschen glauben und unsere Werte mit Gewalt abschaffen wollen. „Seid barmherzig wie auch euer Vater barmherzig ist“ - allein das ist eine feste Burg für das menschliche Zusammensein. 

Pitkäperjantain kirkko on aina ollut minun suosikkini kirkkopyhien joukossa: silloin ollaan oikeiden asioiden äärellä ilman mitään imelloksia ja heleitä. Liikuttavaa on myös veisata ilman urkujen säestystä. Jumalanpalveluksesta teki erityisen kauniin Caetus Nosterin esiintyminen ja yhdessä laulettu litania: Pahan vallasta maailmassa, kiusaajan juonista ja petoksista,epäuskosta ja syntisestä elämästä... Itku tulee, kun ajattelee, kuinka totta tuokin on. Harri Viitanen jyräytti uruilla temppelin esiripun halki evankeliumia luettaessa. Vain saarna oli valitettavasti tällä kertaa lyhyt, vaatimaton ja sitaatteja täynnä. Kaikkea ihminen ei voi aina saada, mutta kuitenkin riittävästi. Kiitos siitä.

Seuraava kirkollinen hetki oli Tuomiokirkon kryptassa pääsiäispäivänä, joka kulki nimellä "Pääsiäisen ilovirret ja laulut". Teologista ja musiikillista osaamista oli runsaasti paikalla, mutta jotenkin tuo lauluhetki oli hieman vaatimaton - osaksi siksi, että monen laulut eivät olleet kovinkaan kummoisia, osaksi siksi, että valmistelemattomuus paistoi kaikesta läpi. Vetäjiltä puuttui ote kuulijoihinsa, mikä kätkettiin näennäisen rentouden ja välittömyyden alle. Riemua ei synny siitä, että hihkutaan, että nyt iloitaan! Antakaa minun olla niin kuin olen! Olen piukkapipo: haluan laatua myös kirkossa, jossa tiedän olevan hyviä ja osaavia ihmisiä. Kuulijoiden ymmärrystä ei sovi aliarvioida. Onneksi laulettiin Nyt se suuri päivä koitti. Olisin mielelläni vuorolaulanut myös Kiitosta nyt uhratkaamme. Ehkä ensi pääsiäisenä...

Pääsiäisen kirkollisen annin pelasti ja kruunasi Vox Silentiin Felix Thomas lumen mundi - Tuomas Akvinolaisen muistopäivien lauluja -konsertti Kallion kirkossa. Johanna Korhonen ja Hilkka-Liisa Vuori lauloivat 26 laulua Tuomas Akvinolaisen muistopäivien liturgioista. Heidän kaksiääninen gregoriaaninen laulunsa oli syvästi liikuttavaa. Vaikka tekstissä ylistetään Tuomasta: "Näemme hänet kaksikierteistä seppelettä kantavana jalokiviviitassaan; hänen taivaantulisesta käädystään heijastuu maailmaan säteilevä valo", koin kuitenkin, että kuulijoille avattiin porttia Kristuksen luo. Kirkkossa oli paljon väkeä ja kaikki olivat syvän liikutuksen vallassa. Duo käy myös kouluttamassa tavallisia ihmisiä tähän laulutapaan. Tässä linkki tuohon projektiin: Ossa gloriosa.

Rumpujen Afrikka

Vinjetti kirjan kannessa

Olen harrastanut vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta jo pari vuosikymmentä. Teoksia on kertynyt hyllyyn noin neljäsataa, joista olen valtaosan myös lukenut. Olen rajannut harrastuksen 1950-luvulle saakka, uudempaa en kerää, vaikka sitä luenkin. Näiden teosten hankkiminen on helppoa, koska matkakirjat Lappia ja Karjalaa lukuun ottamatta eivät ole kovin trendikkäitä. Kirjoja saa antikvariaatista parilla eurolla, ehkäpä vain Eino Palolan kirjoista olen joutunut maksamaan enemmän. Tällaisella keräilyllä ei ole oikeastaan mitään järkeä, koska kirjat päätynevät joskus roskalavalle, mutta kerääjällä on aina löytämisen ja lukemisen ilo.

Ennen ei matkusteltu, vaan pysyttiin kotona. Ne harvat, jotka maailmalle pääsivät, kirjoittivat kokemuksestaan kirjan. Erityinen matkakirjabuumi on toisen maailmansodan jälkeinen aika, jolloin janottiin tietoa ja kokemuksia ulkomailta. Nämä matkakirjailijat ovat usein neitseellisiä matkaajia, joilla ei yleensä ole muuta tiedollista rasitetta ja esiymmärrystä kuin hyvä yleissivistys, joka auttoi analysoimaan kunkin maan elämää ja vertaamaan sitä omaamme. Näissä kuvauksissa leijuu menneen maailman charmi - siksi luen niitä mielelläni. 

Nyt postattava teos Rumpujen Afrikka on Anna-Liisa Kukkamäen kirjoittama vuodelta 1948. Kukkamäki oli geodeetti

Tauno Johannes Kukkamäen puoliso. Tieteen historiaan on T.J.Kukkamäen nimi jäänyt auringonpimennyksiä koskevista mittauksista, erityisesti vuoden 1947 täydellisestä auringonpimennyksestä, jonka avulla hän ja Teknillisen korkeakoulun geodesian professori Reino Antero Hirvonen mittasivat 5,458.8 kilometriä pitkän välimatkan Atlantin valtameren ylitse Brasilian itärannikolta Afrikan Kultarannikolle - lähes kaksi vuosikymmentä ennen tekokuiden aikakautta. Rumpujen Afrikka kertoo tämän tutkimusmatkan vaikutelmista Kultarannikolla eli nykyisessä Ghanassa. 

Kirjan alussa selostetaan ryhmän tutkimustyön tarkoitusta: "Retkikunnan käyttämä menetelmä perustui siihen, että tähtitieteellisten mittausten perusteella voidaan laskea täydellisen auringonpimennyksen aikana pitkin maan pintaa kiitävän kuun varjon nopeus. Kun pimennysvyöhykkeen keskiviivalle sijoitetaan havaitsijoita, jotka mittaavat tarkasti pimennyshetket, voidaan pimennyshetkien väliajasta ja kuun varjon nopeudesta laskea havaitsijoiden sijoituspaikkojen välimatka... Erityisrakenteisen kameran filmiin saadaan kuva itse auringosta, ja samanaikaisesti piirtää oskillaattori filmin toiseen reunaan radiosignaaleiden merkit ja toiseen reunaan tarkan kronometrin äänimerkit. Näin saadaan 3/100 sekunnin tarkkuus, joka vastaa 30 metrin tarkkuutta välimatkan mittauksessa." Ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sodasta toipuvassa Suomessa oli halua ja varoja lähettää tällaisia retkikuntia maailmalle. Nykyään ei tunnu olevan varaa mihinkään, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan. 

Kultarannikko oli yllätys matkaajille: kaikkialla hyviä teitä ja parempia autoja kuin Euroopassa, kaupunkeja, vireää liike-elämää, tavarataloja, puistoja, klubeja, lainelautailijoita, siirtomaaherrojen ylellistä elämää ja paikallisten värikästä katuelämää. Hotellissa, minne ryhmä oli majoittunut, sai 48 lajia cocktaileja. Kirjoittaja kutsuu alkuasukkaita mustiksi, ei neekereiksi, vaikkei tuo sana vielä tuolloin ollut leimautunut, ja hän ihailee myös ghanalaisten luonnollista kauneutta: "Ihmiset ovat kauniita ja mustia ja kirjaviin vaatteisiin kietoutuneita, ja aina he heiluttavat tervehdykseksi käsiään afrikkalaisittain valkeapohjaista kämmentään pyörittäen, samalla huutaen ja nauraen niin, että valkoiset hampaat välkkyvät kuin pienet salamat."  

Teos tarjoaa mielenkiintoisia välähdyksiä Kultarannikon elämästä 1940-luvulta. Ilmasto asettaa omat haasteensa pohjolan ihmisille: lämpötila on jatkuvasti noin 30 astetta ja ilmankosteus 80 %. Vaatteita sai olla vaihtamassa jatkuvasti, myös erilaisten sosiaalisten tilanteiden vuoksi. Piti olla säällisesti pukeutunut, jos aikoi liikkua seurapiireissä.  Retkikunta asui leveästi isoissa taloissa palveluskunnan ympäröimänä. Luonto uhkaili välillä kaatosateilla, tornadoilla ja termiiteillä. Kirjoittaja kuvaa varsin laajasti pukeutumista Kultarannikolla, myös kansanomaisia vaatteita hän kuvaa tarkasti. Valkoisen vähemmistön elämää oli kuvauksen perusteella varsin ylellistä: päivällä pyörittiin hieman toimittamassa jotain työn tapaista, mutta muuten heittäydyttiin seuraelämän pyörteisiin. Näin voisin minäkin elää...

Tekijä kuvaa myös seikkaperäisesti alkuasukkaiden asumista, ruokailua ja perinteitä. Lukija voi ihmetellä fufun ja kenkin valmistusta, ja kuvitella vain mielessään, miltä nuo ruuat maistuisivat. Yleensäkin Kukkamäen lähestymistapa vieraaseen kulttuuriin on positiivinen ja utelias. Mitään ei päivitellä eikä moralisoida: asiat Kultarannikolla hoituvat maan tavan mukaan ja sillä siisti. Myös asukkaiden hengellisestä elämästä annetaan asiallinen kuvaus. Spiritualiteetti maassa on vahvasti synkretistinen: pakanuus ja kristinusko ovat sekoittuneet keskenään. 

Yhden luvun tekijä omistaa rummuille. Afrikkalainen rumpukulttuuri on monisyinen ja rikas. Rummut toimivat viestiminä siellä, missä puhelinta ei ole, rummut säestävät kaikkia elämänkaaren tapahtumia. Rummuilla ilmoitetaan mm. päällikön kutsu, vihollisen lähestyminen, tulipalo, kuolema, eurooppalaisen lähestyminen ja liikekannallepano. Kirja päättyy kanoottiretkeen Voltalla. Tähän jokeen liittyvän runon (joka voidaan myös rummuttaa) on tekijä liitänyt kirjaansa: 

Me kuljemme, kuljemme, oi äiti Joki,

olemme kävelleet tähän saakka, ja pian tulee yö.

Oi, kuoleman ja surun vuoksi me tässä kuljemme.

Kukkamäen kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja viihdyttävä. Tekijä luo myös validin ja syventävän katsauksen ghanalaiseen kulttuuriin. Teos on myös vapaa kaikesta valkoisen miehen taakasta - johtuneekohan se siitä, että se on naisen kirjoittama. 

Tuokiokuvia Lissabonista

Iltapäiväkiirettä Baixa Chiadolla

Maailmalla liehuvien lapsien perässä päädyimme helmikuussa aurinkoiseen Portugaliin. Mielikuvat tästä kauniista maasta olivat kovin hajanaiset: fado, vinho verde, Camões ja Avril au Portugal. Helmikuussa vallitsi lenseä kevätilma, lämpöä noin 20 astetta ja maa ja puut tunkivat esiin vihreyttä ja kukkia. Lissabonin kaupunki oli elegantti, kulunut, moderni ja muinainen. Ruoka ihanaa, kahvi vahvaa, kaupunkiliikenne toimivaa, ihmiset ystävällisiä ja maallista sekä hengellistä nähtävää ja koettavaa loputtomiin. Tänne heti kaikki kynnelle kykenevät!

Keskellä vilkkainta Lissabonia on Baixa Chiadon aukio, jonka päässä seisoo Luis de Camõesin patsas. Kirjahyllyn kätköistä löytyi Insel Verlagin julkaisema Sonette, joka tuntui aikoinaan kovin raskaalta luettavalta. Camões on kirjoittanut Portugalin kansalliseepoksen Os Lusíadasin, jossa hän kuvaa Vasco da Gaman retkeä Intiaan. Tässä säe teoksen alusta:

As armas e os barões assinalados,
Que da ocidental praia Lusitana,
Por mares nunca de antes navegados,
Passaram ainda além da Taprobana,
Em perigos e guerras esforçados,
Mais do que prometia a força humana,
E entre gente remota edificaram
Novo Reino, que tanto sublimaram;

Camões syntyi luultavasti Coimbrassa, joka on Portugalin vanhin yliopistokaupunki. Hän vietti vaihtelevaa elämää, ja lemmensuhteidensa kariuduttua hän joutui lähtemään sotapalvelukseen maureja vastaan, jossa hän menetti toisen silmänsä. Camões lähti sitten Vasco da Gaman mukana Intiaan, jotui haaksirikkoon, josta sai pelastettua Os Lusíadasin käsikirjoituksen. Hän palasi köyhänä Lissaboniin, jossa eli pienellä kuninkaan myöntämällä eläkkeellä ja lisäksi hänellä oli neekeriorja, joka kerjäsi hänelle rahaa kadulla. Camõesia pidetään Petrarcan ohella merkittävimpänä renessanssirunoilijana. Hän kirjoitti noin 600 runoa. Tätä tietoa ammensin Erwin Laathsin Geschichte der Weltliteraturista.

Conserveira de Lisboa -kauppa on nähtävyys, joka löytyy osoitteesta Rua dos Bacalhoeiras 34. Kaupassa myydään lukemattomia kalasäilykkeitä eikä sitten muuta. Kaikki on aseteltu pinoihin ja pyramideihin, kuin lapsuuden kaupoissa oli tapana. Liikuttava kauppa. 

Vanhan turkulaisen sydän värähti, kun näki keltaisen raitiovaunun marnivan mäkeä ylös. Raitiovaunut ovat olennainen osa tätä kaupunkia, varsinkin nämä lähes satavuotiaat kaunottaret, joista ei tunnelmaa puutu. Kulttuurikaupungissa täytyy olla raitiotie. 

Fado on olennainen osa Portugalin ja erityisesti Lissabonin kulttuuria. Radiossa olin kuullut Amalia Rodriguezia ja Marizaa. Yhtenä iltana tarjoutui mahdollisuus kuulla kuutta fadistaa. Laulajaa säestää aina guitarra portuguesa ja bassokitara. Ilta oli hieno ja musiikki ihanaa, vaikkei sanoja ymmärtänytkään. Fadossa on kuulemma tärkeää se, mitä ei sanota, ja tämä sanomattomuus konsentroituu hiljaisuudessa. Tässä on jotain tuttua. Kuulijat olivat intensiivisesti mukana. Nämä Euroopan laita-alueen tunnelmat istuivat hyvin toisen periferian kasvattiin. Tässä tunnelmaa Portugalin huhtikuusta: Amalia Rodriguez.

Lissabon ei ole sellainen kirkkojen aarreaitta kuin Rooma, mutta matkaajalle riittää paljon sakraalia nähtävää. Lissabonin tuomiokirkko Sé de Lisboa on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Se on rakennettu 1100-luvulla vanhan moskeijan päälle. Maurilaisuus näkyy edelleenkin kaupunkikuvassa, ihmisissä, kielessä ja kulttuurissa, ja moni rakennus tässä kaupungissa lepää moskeijan päällä. Tuomiokirkko on osin tuhoutunut kahdessa maanjäristyksessä, ja siksi siinä on eri aikakausien tyylielementtejä. Kerrotaan myös, että Pyhä Antonius on kastettu tässä kirkossa. 

Tuolla vuoden 1755 maanjäristyksellä, jossa arvellaan kuolleen 60.000 -100.000 ihmistä, oli myös filosofisia seurauksia. Hävitys nosti esille jälleen teodikean ongelman, jota tuolloin käsittelivät tuotannossaan mm. Voltaire, Kant ja Lessing. Voltairen Candiden alkuluvut käsittelevät pääsankarin vaiheita tuossa tuhotussa kaupungissa. 

Sén katedraali nähtynä Baixa Altosta

Lissabon on myös kaupunki, jossa saa erinomaista kalaruokaa. Söin turskaa eri muodoissaan neljä päivää enkä ehtinyt siihen kyllästyä. Myös raakakypsytetty kala oli erinomaista. Portugalilainen ruoka on yksinkertaista ja hyvää. Padan pohjalle pannaan perunat ja sipulit, päälle lihat, kalat ja mausteet ja sitten pata uuniin. Leipä oli juureen tehtyä vehnäleipää. Iso limppu maksoi euron (!). Viineistä en edes jaksa esitelmöidä, siksi runsaasti halpaa ja hyvää tämä kaunis maa tuottaa. Voisin jo huomenna pakata matkalaukkuni ja matkata Lissabonin kautta Coimbraan, Fatimaan ja Portoon...

Raakakypsyttettyjä kaloja

Bacalau- kansallisherkku

Viiden kirjan haaste

Vakituinen haastajani Ketjukolaaja laittoi Kirjanpauloissa -blogin Viiden kirjan haasteen eteenpäin, eikä siihen voi olla tarttumatta. Viisi kysymystä ja haaste eteenpäin mahdollisille blogisti-lukijoilleni. Nämä ovat mukavia!

1. Kirja, jota luen parhaillaan on Gustave Flaubertin Bibliomania. Teos on pieni ja sievä ja siinä on Flaubertin novellin lisäksi Hannu Salmen essee Kirjojen narrit ja orjat, jossa mielenkiintoisesti kuvataan Bibliomanian syntyhistoriaa ja esitellään kuuluisimpia bibliomaaneja ja Antti Nylénin essee Kirjoista ja ihmisistä. Novelli kuvaa hauskasti ja traagisesti, mihin kirjojen omistamisen himo johtaa. Kaikin puolin rikas teos, vaikka sivuja on hiukan päälle sata. Lukija joutuu pohtimaan omaa kirjasuhdettaan: onko se filiaa vai maniaa. Kirja kuuluu luokkaan Helmet, jonka haluaisin omistaa. 

2. Kirja, josta pidin lapsena oli Kapteeni Marryatin Uuden metsän lapset. Silloin kuvittelin, ettei parempaa kirjaa ole kirjoitettu. Illuusio särkyi muutama vuosi sitten, kun löysin kirjan sattumalta ja luin sen uudelleen: ei olisi pitänyt! Olisi pitänyt pitää mielikuva mestariteoksesta. Tapahtumat sijoittuvat Cromwellin ajan Englantiin, jossa kartanon lapset joutuvat isänsä väkivaltaisen kuoleman vuoksi mieron tielle, mutta raivaavat neuvokkuudellaan itselleen hyvän elämän, kunnes lopulta oikeus voittaa ja he voivat palata kotikartanoon. Minusta parasta oli lasten neuvokkuus ja keskinäinen solidaarisuus. Rakentava kirja.

3. Kirja, joka jäi kesken on valitettavasti edelleenkin Volter Kilven Alastalon salissa. Jos haluat mennä katsomaan keskeneräistä rakennustyömaata, niin tästa klikkaamalla sinne pääset: Alastalon salissa lukupäiväkirja. Tämä kuuluu kirjoihin, jonka haluasin lukea loppuun saakka: vielä puuttuu noin 200 sivua, mutta koska näin julkisesti tässä voivottelen osaamattomuuttani, täytynee tarttua itseään niskasta kiinni keväällä. Teos on niin toisenlainen kuin tavalliset romaanit, että se vaatii lukijalta täydellistä submersiota kirjan maailmaan. Lukemisen keskeyttäminen haittaa kovasti uudelleen uppoutumista. Nerokas teos kaikesta huolimatta. 

4. Kirja, joka teki vaikutuksen on Tolstoin Anna Karenina. Yhtä paksu kuin edellinenkin teos, mutta draamaa ja sisältöä riittää niin paljon, etteivät lukuhalut lopu kesken. Todellisuuden ja illuusioiden ristiriitaa, kulttuurikuvia leveällä siveltimellä, ikuisia aiheita, suuri romaani.

5. Kirja, johon palaan uudestaan on Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Luin kirjan ensi kertaa joskus 1970-luvulla ja ajattelin, että miksei näin merkittävä teos ole laajemmin tunnettu. Asia korjautui sitten Hämäläisen Finlandia-palkinnon myötä. Kerronnan draama on kuin Anna Kareninassa, kerronnan rikkaus kuin Volter Kilvellä. Ainutlaatuinen sivityneistökuvaus, josta välittyy sekä hieno ajankuva että yleisinhimillinen tematiikka. Tämän pitäisi kuulua jo koulun äidinkielen opsiin. 

Leningrad - Ost-Berlin -haaste

Ketjukolaaja esitti mainiossa blogissaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteen:Leningrad - Ost-Berlin,  johon ei voi olla tarttumatta - siksi paljon oman nuoruuden muistoja, tapahtumia ja luettua kirjallisuutta kiertyy noiden entisten sosialististen maiden ympärille. Olen ottanut mukaan runoutta, kulttuurihistoriaa ja proosaa. Kyseessähän uponneen mantereen, Atlantiksen kirjallisuus, johon aikaan myös oma nuoruus sijoittui.

Kirjahyllyä penkoessani tuli käteen nuoruuden ehdoton lukukokemus, Osip Mandelstamin "Ajan kohina". Kirjassa on 14 pientä novellia ja yksi pidempi kertomus, Egyptiläinen postimerkki. Mandelstam avasi myös portin Anna Ahmatovan maailmaan ja koko hopea-ajan venäläiseen kirjallisuuteen. Mandelstamin puoliso Nadezda Mandelstam on kirjoittanut myös muistelmateoksen Ihmisen toivo, joka avaa elävän ja järkyttävän näkymän Neuvostoliiton kultuurielämään 1930-luvulla. Mandelstameja ympäröi marttyyriuden aura, mikä ei kuitenkaan sulje pois heidän lahjakkuuttaan. Mandelstamissa ruummiilistuu se, mitä venäläinen kulttuuri olisi voinut olla ilman Leniniä ja Stalinia. 

Ajan kohinan kertomuksissa avautuu Pietarin ja erityisesti sen juutalaisten elämänkirjo: "Koko tämä kaunis Pietarin kangastus oli vain uni, loistava peite kuilun yllä. Joka puolella minun ympärilläni ammotti juutalaisuuden kaaos..." Mandelstam oli visionääri, joka näki tulevat jo omassa ajassaan. 

Egyptiläinen postimerkki on taas kirjallinen ilotulitus: Flyygeli on viisas ja kiltti kotieläin, sillä on murea puinen liha, kultaiset suonet ja aina kuumentunut luusto." Ajan kohina on kirja, jota lukee toistamiseen suurella ilolla, koska se on samalla nerokas ja hauska. Venäjää osaavan kannattaa lukea myös Mandelstamin runo Нашедший подкова, Hevosenkengän löytäjä, joka on venäläisen lyriikan hienoimpia saavutuksia. Hopea-ajan runoilijoissa voisi viipyillä kauankin, mutta heillä on toinen jalka vielä vanhalla Venäjällä, aitoja neuvostorunoilijoita he eivät siis ole. 

Viimeiseltä Pietarin matkalta tuli hankittua Igor Bogdanovin teos Ленинградский лексикон. Itku meinasi tirahtaa kirjan artikkeleita lukiessa, kun neuvostoaika tulvaili mieleen. Ei niin, että kaipaisi noita puutteen ja ahdistuksen aikoja, mutta kun toistakymmentä vuotta juoksin työn takia Neuvostoliitossa, jäi siitä väistämättä syviä muistijälkiä, joita tämä kirja houkutteli esiin mielen sopukoista. 

Kirjoittaja esittelee laajasti pieniä ja suuria asioita, jotka leimasivat Leningradia ja sen asukkaita alkaen verkkokassi avos´kasta aina Leniniin saakka. Käydään saunassa, kapakassa, teatterissa, kyläillään, lahjotaan ja tehdään töitä. Mennään työpaikan mukana mielenosoituksiin ja tehdään subbotnik-työtä. Jonotetaan elintarvikkeita, autoja, kirjoja, matkoja... Tähän mylläkkään pääsi myös moni suomalainenkin mukaan. Ainoa outo väite tosin kirjassa oli: Suomessa on kieltolaki. Suomalaisten neuvostomuistoista kannattaisi kirjoittaa tutkimus, ehkäpä se on tehtykin. Pietari on järkyttävä ja kaunis kaupunki. Näissä neukkunostalgioissa on aina liikuttavaa, kuinka hyvää elämää yritettiin rakentaa vaatimattomista raaka-aineista. Venäläiset ovat inspiroinnin ja hetkessä olemisen asiantuntijoita. 

Elena Hellberg-Hirnin Leninburg on yksi hienoimpia suomeksi kirjoitettuja kulttuurihistoriaalisia teoksia. Joulupukki toi sen muuta vuosi sitten ja joulupyhät kuluivat sitä lukiessa ja Russian Earl Greytä juoden. Jo pelkästään tuosta jouluisesta lukukokemuksesta on jäänyt miellyttävä muisto.

Teos vaatisi oman postauksensa, mutta pieni luonnehdinta toivottavasti herättää halua tutustua teokseen. Tekijä käsittelee Pietaria fantasian kaupunkina, keisarillisena ja kulttuurikaupunkina, Neuvostoliiton provinssina  ja uudelleen nousevana venäläisenä metropolina. Hellberg-Hirnillä on projektina ymmärtää kaupunkia kokonaisena kulttuuritaideteoksena, joka on antanut materiaalia ja energiaa erilaisten pietareiden ja leningradien rakentamiseen. Tekijä liikkuu Pietarin kaikilla tasoilla ja tekee yllättäviä päätelmiä. Mielenkiintoista on myös se, kuinka merkittävä Pietari on ollut Suomelle. Ehdottomasti viipyilevän lukemisen arvoinen teos, joka johdattaa tutkimaan venäläistä kulttuuria enemmänkin. 

Ensimmäinen lukemani neuvosto-virolainen kirja oli Mats Traatin Riippusilta. Se on traaginen sivistyneistökuvaus 1970-luvun Virosta, jossa yhteiskunnan yksimuotoisuus ja ahtaus tuhoavat nuoren parin elämän. Teos käsittelee varsin suoraan niitä ongelmia, joita sosialistisessa yhteiskunnassa oli riittävästi: ahdasta asumista, pulaa päivittäistavaroista, tehotonta työn organisointia, näköalattomuutta ja etnisiä ristiriitoja. Kirjan päähenkilö on Ola, joka ajautuu onnettomasta miessuhteesta toiseen ja saa siinä samalla kaksi lasta. Kirjan venäläiset edustavat yksinkertaista dionyysistä elämänvoimaa, virolaiset taas ovat ahdistuneita ja umpimielisiä. 

Riippusilta on symboli kahden eettisen maailman välillä: sillan toinen pää on porvarillisessa Virossa ja toinen Neuvosto-Virossa. Ihmisiltä tuntuu puuttuvan orientaatio kumpaankaan päähän: he ovat keskellä huojuvaa siltaa. Teoksen perusvire on pessimistinen, mutta lopussa on myös toivonpilkettä. Romaanissa on vahva tunnelma ja siinä mennään syvälle ihmisen eksistentiaaliseen ahdistukseen. 

Toisenlaiseen virolaiseen kirjallisuuteen pääse tutustumaan Mehis Heinsaaren avulla. Tässä linkissä vanha postaus mainiosta teoksesta Epätavallinen ja uhkaava luonto:Mehis Heinsaar.Virolainen kirjallisuus on oikea aarreaitta. Jaan Krossin kirjat ovat ehtymättömiä lähteitä naapurimaamme rikkaaseen ja traagiseen kulttuuriin. Alla kuvassa on tallinnalainen Sõprus-elokuvateatteri: muodoltaan stalinistinen, materiaaliltaan ja aiheiltaan virolainen (pylväät muistuttavat setu-naisten kansallispuvun hihoja, materiaali virolaista kiveä). Näitä dialogin paikkoja löytyy runsaasti sekä kirjallisuudesta että Tallinnan kaupunkikuvasta.

Matka kohti Itä-Berliiniä jatkuu Puolan kautta. Puolalla on ollut suuri menneisyys ja kansa on ollut aina itsetietoinen kulttuurinsa ominaislaadusta ja erinomaisuudesta. 1980-luvulla Puola oli Itä-Euroopan toivo, sen kulttuuri oli monimuotoista ja varsinkin kirjallisuus, elokuvat ja graafinen taide olivat maailmalla tunnettuja. 

Oma Puola-suhteeni alkoi 1975 Münchenin yliopiston puolan kurssilla, jossa grand lady Käthe Schmid Puolan (!) Lembergistä johdatteli meitä tämän kauniin kielen maailmaan.  Oppikirjana käytettiin itäsaksalaista Móvimy po polsku -teosta. DDR:ssä tehdyt oppikirjat olivat erinomaisia: ne olivat didaktisesti hyvin rakennettuja ja vaativia. 

Sitten oli vuorossa runous. Suomeksi oli käännetty jonkun verran puolalaista runoutta. Itselleni hankin Tadeusz Rózewicziä, jonka synkkä runous oli miellyttävää ja istui maailmantuskaa potevan lukiolaisen mieleen. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart sisälsi jo monenlaista modernia runoa, mm. Wisława Szymborskaa. Varsinainen henkinen Puola-rysäys syntyi luettuani Czesław Miłoszin Vangitun mielen. En koskaan aikaisemmin ollut lukenut niin hienoa ja kirkasta totalitarismin analyysiä kuin tässä teoksessa. Miłosz kuvaa alussa esseessään Murti - Bing totalitarismia sivistyneistön huumeena, joka vähitellen tuhoaa koko ihmisen ja sitten yhteiskunnan. Hän kuvaa erilaisia menetelmiä selviytyä totalitarsimissa ja teoksen lopussa hän omistaa luvun Baltian kansojen kohtalolle kommunismin ikeen alla. Teos on täynnä viittauksia puolalaiseen ja maailmankirjallisuuteen. Tuolloin teosta pidettiin Suomessa neuvostovastaisena. Miłoszin ajattelun keskiössä on henkisen valheen paljastaminen. Hieno kirja! Jokaisen päättäjän ja poliitikon ehdoton lektyyri myös tänään.

Matka päättyy Itä-Berliinin Stalin-Alleelle. Kadun kävelee päästä päähän noin tunnissa. Brechtin runossa hallitus haluaa vaihtaa napisevan kansan parempaan. Moni muukin hallitus olisi halunnut vaihtaa kansaa, tai ainakin kirjailijoita, jotka olivat liian äänekkäitä tai hankalia. Kirjallisella matkalla olisi vielä voinut poiketa Unkariin, missä kirjoitettiin erinomaista runoutta myös kommunismin aikana tai Tšekkoslovakiaan, missä oli monta maailmanluokan kirjailijaa. Leningrad-Ost-Berlin - kuinka paljon muistoja, kuinka paljon historiaa...

Bertold Brecht: Die Lösung

Nach dem Aufstand des 17. Juni

Ließ der Sekretär des Schriftstellerverbands

In der Stalinallee Flugblätter verteilen

Auf denen zu lesen war, daß das Volk

Das Vertrauen der Regierung verscherzt habe

Und es nur durch verdoppelte Arbeit

zurückerobern könne. Wäre es da

Nicht doch einfacher, die Regierung

Löste das Volk auf und

Wählte ein anderes?

Réginald Outhier: Matka Pohjan perille 1736 - 1737

 Outhier - BnF, Gallica, figure extraite du Journal d'un voyage au Nord, accès en ligne, Gemeinfrei, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=38474623

Réginald Outhierin "Matka Pohjan perille 1736 - 1737" on julkaistu suomeksi vuonna 1975. Teoksen on ranskasta kääntänyt Marja Itkonen-Kaila. Ranskan Kuninkaallisen tiedeakatemia jäsen, pastori Outhier kuvaa varsin koruttomasti ranskalaisen mittausryhmän matkaa Pariisin, Dunkerquen, Tanskan ja Ruotsin kautta Pohjan perille eli Torniojokilaaksoon. 

Retkikuntaa johti Pierre Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen matemaatikko, jonka tehtävänä oli mitata yhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellinen pituus maastossa. Tarkoituksena oli näin selvittää, onko maapallo navoiltaan litistynyt. De Maupertuis´n myöhemmät vaiheet olivat vauhdikkaat: hän oli Émilie de Châtelet´n geometrian opettaja ja tämän rakastaja (Émilieltä liikeni rakkautta myös Voltairelle), eri tiedeakatemioiden jäsen ja monialainen tiedemies. Hänellä kerrotaan olleen varsin hankalan luonteen. Tosin tämä karaktääriongelma ei käy ilmi millään tavalla Outhierin kirjasta, koska kirjoittaja on lojaali esimiehelleen ja esittää tämän toimet aina parhaassa valossa.

Kirjan alussa on suomentajan alkusanat, jossa kiinnitetään huomiota lähinnä ortografisiin ongelmiin ja Toivo Harjunpään kirjoittama suomalaisen laitoksen esipuhe, jossa varsin seikkaperäisesti esitellään teoksen aatteellinen ja tieteellinen ympäristö ja jossa kerrotaan myös teoksen kirjoittajan vaiheista. Kirja kokonaisuudessaan on kaunista painotyötä ja sitä on ilo pitää kädessä.

Teos on laadittu päiväkirjan muotoon. Jokainen paikkakunta ja jokainen mittauspäivä on kuvattu tarkasti. Nykypäivän matkailija voisi varsin hyvin tehdä saman matkan vaikkapa Tukholmasta Tornioon käyttämällä Outhierin kirjaa matkaoppaanaan. Kerronta on hieman kuivakkaa ja asiallista, mutta lukijalle avautuu kuitenkin eteen 1700-luvun Ruotsi varsin elävänä. Teos oli tarkoitettu matkakertomukseksi projektin rahoittajalle, ei kaunokirjalliseksi teokseksi. Tosin paikoin löytyy myös herkkiä kohtia: ”Perjantaina huomattiin mastoissa pieni vihervarpunen; se lenteli kannen ja köysistön välissä ja seurasi meitä kuukauden kahdeksanteen päivään asti, jonka jälkeen sitä ei enää näkynyt.”

Pastorina Outhier kuvaa usein paikkakunnan kirkollisia oloja: Tukholmassa hän voi ottaa osaa katoliseen messuun, ja hän toimi myös retkikunnan sielunhoitajana. Luterilaisuuteen hän suhtautuu myönteisesti ehkä myös siksi, että Torniossa he asuivat sikäläisen kirkkoherran luona, joka puhui sujuvasti ranskaa ja auttoi kaikin tavoin retkikuntaa. He osallistuivat myös säännöllisesti luterilaisiin jumalanpalveluksiin. Toisinaan Outhier jopa ihmettelee pohjolan ihmisten hurskauden määrää. 

Mittauksia kuvataan seikkaperäisesti. Paikallinen väestö oli myös mielellään mukana auttamassa. Metsää kaadettiin surutta, jotta linjamerkit saatiin näkymään. Ainoa todellinen vaiva olivat sääsket ja mäkäräiset. Miehet saattoivat päiväkaudet viettää luonnossa ja yöpyä teltoissa. Ruuan he hankkivat maalaistaloista. Koskia laskettiin ja vaaroille noustiin ja kaikkia matkan käänteitä kuvataan tarkasti. 

Torniojokilaaksosta tarjoutuu lukijalle varsin kaunis kuva: ystävälliset ihmiset, kaunis luonto ja viljavat, hyvin hoidetut kulttuurimaisemat. Säätyläiset ovat sivistyneitä, he puhuvat joko ranskaa tai latinaa ja heillä on runsaat pitopöydät. Paikallista aineellista kulttuuria kuvataan myös: "Kaupungin porvareilla samoin kuin maaseudun talonpojilla on vuoteissaan vain yksi lakana, toisen lakanan sijaan on valkea jäniksennahkapeite. Monilla talonpojilla on hopeisia lusikoita, pikareita ja maljoja..." Kaikessa elämässä maalla ja kaupungissa heijastuu siisteys, järjestys ja hurskaus. 

Matkan tuloksena oli laaja mittausaineisto, kartat mittausalueista ja monista kaupungeista. Ranskan akatemialla on ollut rahaa ja sivitystahtoa lähettää yli kymmenmiehinen retkikunta vuodeksi Tornijokilaaksoon. Outhierin matkakuvausta luettiin aikanaan paljon ja se on nykylukijallekin viehättävää luettavaa huolimatta kirjan hieman luetteloivasta tyylistä.