Rumpujen Afrikka

Vinjetti kirjan kannessa

Olen harrastanut vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta jo pari vuosikymmentä. Teoksia on kertynyt hyllyyn noin neljäsataa, joista olen valtaosan myös lukenut. Olen rajannut harrastuksen 1950-luvulle saakka, uudempaa en kerää, vaikka sitä luenkin. Näiden teosten hankkiminen on helppoa, koska matkakirjat Lappia ja Karjalaa lukuun ottamatta eivät ole kovin trendikkäitä. Kirjoja saa antikvariaatista parilla eurolla, ehkäpä vain Eino Palolan kirjoista olen joutunut maksamaan enemmän. Tällaisella keräilyllä ei ole oikeastaan mitään järkeä, koska kirjat päätynevät joskus roskalavalle, mutta kerääjällä on aina löytämisen ja lukemisen ilo.

Ennen ei matkusteltu, vaan pysyttiin kotona. Ne harvat, jotka maailmalle pääsivät, kirjoittivat kokemuksestaan kirjan. Erityinen matkakirjabuumi on toisen maailmansodan jälkeinen aika, jolloin janottiin tietoa ja kokemuksia ulkomailta. Nämä matkakirjailijat ovat usein neitseellisiä matkaajia, joilla ei yleensä ole muuta tiedollista rasitetta ja esiymmärrystä kuin hyvä yleissivistys, joka auttoi analysoimaan kunkin maan elämää ja vertaamaan sitä omaamme. Näissä kuvauksissa leijuu menneen maailman charmi - siksi luen niitä mielelläni. 

Nyt postattava teos Rumpujen Afrikka on Anna-Liisa Kukkamäen kirjoittama vuodelta 1948. Kukkamäki oli geodeetti

Tauno Johannes Kukkamäen puoliso. Tieteen historiaan on T.J.Kukkamäen nimi jäänyt auringonpimennyksiä koskevista mittauksista, erityisesti vuoden 1947 täydellisestä auringonpimennyksestä, jonka avulla hän ja Teknillisen korkeakoulun geodesian professori Reino Antero Hirvonen mittasivat 5,458.8 kilometriä pitkän välimatkan Atlantin valtameren ylitse Brasilian itärannikolta Afrikan Kultarannikolle - lähes kaksi vuosikymmentä ennen tekokuiden aikakautta. Rumpujen Afrikka kertoo tämän tutkimusmatkan vaikutelmista Kultarannikolla eli nykyisessä Ghanassa. 

Kirjan alussa selostetaan ryhmän tutkimustyön tarkoitusta: "Retkikunnan käyttämä menetelmä perustui siihen, että tähtitieteellisten mittausten perusteella voidaan laskea täydellisen auringonpimennyksen aikana pitkin maan pintaa kiitävän kuun varjon nopeus. Kun pimennysvyöhykkeen keskiviivalle sijoitetaan havaitsijoita, jotka mittaavat tarkasti pimennyshetket, voidaan pimennyshetkien väliajasta ja kuun varjon nopeudesta laskea havaitsijoiden sijoituspaikkojen välimatka... Erityisrakenteisen kameran filmiin saadaan kuva itse auringosta, ja samanaikaisesti piirtää oskillaattori filmin toiseen reunaan radiosignaaleiden merkit ja toiseen reunaan tarkan kronometrin äänimerkit. Näin saadaan 3/100 sekunnin tarkkuus, joka vastaa 30 metrin tarkkuutta välimatkan mittauksessa." Ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sodasta toipuvassa Suomessa oli halua ja varoja lähettää tällaisia retkikuntia maailmalle. Nykyään ei tunnu olevan varaa mihinkään, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan. 

Kultarannikko oli yllätys matkaajille: kaikkialla hyviä teitä ja parempia autoja kuin Euroopassa, kaupunkeja, vireää liike-elämää, tavarataloja, puistoja, klubeja, lainelautailijoita, siirtomaaherrojen ylellistä elämää ja paikallisten värikästä katuelämää. Hotellissa, minne ryhmä oli majoittunut, sai 48 lajia cocktaileja. Kirjoittaja kutsuu alkuasukkaita mustiksi, ei neekereiksi, vaikkei tuo sana vielä tuolloin ollut leimautunut, ja hän ihailee myös ghanalaisten luonnollista kauneutta: "Ihmiset ovat kauniita ja mustia ja kirjaviin vaatteisiin kietoutuneita, ja aina he heiluttavat tervehdykseksi käsiään afrikkalaisittain valkeapohjaista kämmentään pyörittäen, samalla huutaen ja nauraen niin, että valkoiset hampaat välkkyvät kuin pienet salamat."  

Teos tarjoaa mielenkiintoisia välähdyksiä Kultarannikon elämästä 1940-luvulta. Ilmasto asettaa omat haasteensa pohjolan ihmisille: lämpötila on jatkuvasti noin 30 astetta ja ilmankosteus 80 %. Vaatteita sai olla vaihtamassa jatkuvasti, myös erilaisten sosiaalisten tilanteiden vuoksi. Piti olla säällisesti pukeutunut, jos aikoi liikkua seurapiireissä.  Retkikunta asui leveästi isoissa taloissa palveluskunnan ympäröimänä. Luonto uhkaili välillä kaatosateilla, tornadoilla ja termiiteillä. Kirjoittaja kuvaa varsin laajasti pukeutumista Kultarannikolla, myös kansanomaisia vaatteita hän kuvaa tarkasti. Valkoisen vähemmistön elämää oli kuvauksen perusteella varsin ylellistä: päivällä pyörittiin hieman toimittamassa jotain työn tapaista, mutta muuten heittäydyttiin seuraelämän pyörteisiin. Näin voisin minäkin elää...

Tekijä kuvaa myös seikkaperäisesti alkuasukkaiden asumista, ruokailua ja perinteitä. Lukija voi ihmetellä fufun ja kenkin valmistusta, ja kuvitella vain mielessään, miltä nuo ruuat maistuisivat. Yleensäkin Kukkamäen lähestymistapa vieraaseen kulttuuriin on positiivinen ja utelias. Mitään ei päivitellä eikä moralisoida: asiat Kultarannikolla hoituvat maan tavan mukaan ja sillä siisti. Myös asukkaiden hengellisestä elämästä annetaan asiallinen kuvaus. Spiritualiteetti maassa on vahvasti synkretistinen: pakanuus ja kristinusko ovat sekoittuneet keskenään. 

Yhden luvun tekijä omistaa rummuille. Afrikkalainen rumpukulttuuri on monisyinen ja rikas. Rummut toimivat viestiminä siellä, missä puhelinta ei ole, rummut säestävät kaikkia elämänkaaren tapahtumia. Rummuilla ilmoitetaan mm. päällikön kutsu, vihollisen lähestyminen, tulipalo, kuolema, eurooppalaisen lähestyminen ja liikekannallepano. Kirja päättyy kanoottiretkeen Voltalla. Tähän jokeen liittyvän runon (joka voidaan myös rummuttaa) on tekijä liitänyt kirjaansa: 

Me kuljemme, kuljemme, oi äiti Joki,

olemme kävelleet tähän saakka, ja pian tulee yö.

Oi, kuoleman ja surun vuoksi me tässä kuljemme.

Kukkamäen kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja viihdyttävä. Tekijä luo myös validin ja syventävän katsauksen ghanalaiseen kulttuuriin. Teos on myös vapaa kaikesta valkoisen miehen taakasta - johtuneekohan se siitä, että se on naisen kirjoittama.