Ketjukolaaja esitti mainiossa blogissaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteen:Leningrad - Ost-Berlin, johon ei voi olla tarttumatta - siksi paljon oman nuoruuden muistoja, tapahtumia ja luettua kirjallisuutta kiertyy noiden entisten sosialististen maiden ympärille. Olen ottanut mukaan runoutta, kulttuurihistoriaa ja proosaa. Kyseessähän uponneen mantereen, Atlantiksen kirjallisuus, johon aikaan myös oma nuoruus sijoittui.
Kirjahyllyä penkoessani tuli käteen nuoruuden ehdoton lukukokemus, Osip Mandelstamin "Ajan kohina". Kirjassa on 14 pientä novellia ja yksi pidempi kertomus, Egyptiläinen postimerkki. Mandelstam avasi myös portin Anna Ahmatovan maailmaan ja koko hopea-ajan venäläiseen kirjallisuuteen. Mandelstamin puoliso Nadezda Mandelstam on kirjoittanut myös muistelmateoksen Ihmisen toivo, joka avaa elävän ja järkyttävän näkymän Neuvostoliiton kultuurielämään 1930-luvulla. Mandelstameja ympäröi marttyyriuden aura, mikä ei kuitenkaan sulje pois heidän lahjakkuuttaan. Mandelstamissa ruummiilistuu se, mitä venäläinen kulttuuri olisi voinut olla ilman Leniniä ja Stalinia.
Ajan kohinan kertomuksissa avautuu Pietarin ja erityisesti sen juutalaisten elämänkirjo: "Koko tämä kaunis Pietarin kangastus oli vain uni, loistava peite kuilun yllä. Joka puolella minun ympärilläni ammotti juutalaisuuden kaaos..." Mandelstam oli visionääri, joka näki tulevat jo omassa ajassaan.
Egyptiläinen postimerkki on taas kirjallinen ilotulitus: Flyygeli on viisas ja kiltti kotieläin, sillä on murea puinen liha, kultaiset suonet ja aina kuumentunut luusto." Ajan kohina on kirja, jota lukee toistamiseen suurella ilolla, koska se on samalla nerokas ja hauska. Venäjää osaavan kannattaa lukea myös Mandelstamin runo Нашедший подкова, Hevosenkengän löytäjä, joka on venäläisen lyriikan hienoimpia saavutuksia. Hopea-ajan runoilijoissa voisi viipyillä kauankin, mutta heillä on toinen jalka vielä vanhalla Venäjällä, aitoja neuvostorunoilijoita he eivät siis ole.
Viimeiseltä Pietarin matkalta tuli hankittua Igor Bogdanovin teos Ленинградский лексикон. Itku meinasi tirahtaa kirjan artikkeleita lukiessa, kun neuvostoaika tulvaili mieleen. Ei niin, että kaipaisi noita puutteen ja ahdistuksen aikoja, mutta kun toistakymmentä vuotta juoksi työn takia Neuvostoliitossa, jäi siitä väistämättä syviä muistijälkiä, joita tämä kirja houkutteli esiin mielen sopukoista.
Kirjoittaja esittelee laajasti pieniä ja suuria asioita, jotka leimasivat Leningradia ja sen asukkaita alkaen verkkokassi avos´kasta aina Leniniin saakka. Käydään saunassa, kapakassa, teatterissa, kyläillään, lahjotaan ja tehdään töitä. Mennään työpaikan mukana mielenosoituksiin ja tehdään subbotnik-työtä. Jonotetaan elintarvikkeita, autoja, kirjoja, matkoja... Tähän mylläkkään pääsi myös moni suomalainenkin mukaan. Ainoa outo väite tosin kirjassa oli: Suomessa on kieltolaki. Suomalaisten neuvostomuistoista kannattaisi kirjoittaa tutkimus, ehkäpä se on tehtykin. Pietari on järkyttävä ja kaunis kaupunki. Näissä neukkunostalgioissa on aina liikuttavaa, kuinka hyvää elämää yritettiin rakentaa vaatimattomista raaka-aineista. Venäläiset ovat inspiroinnin ja hetkessä olemisen asiantuntijoita.
Elena Hellberg-Hirnin Leninburg on yksi hienoimpia suomeksi kirjoitettuja kulttuurihistoriaalisia teoksia. Joulupukki toi sen muuta vuosi sitten ja joulupyhät kuluivat sitä lukiessa ja Russian Earl Greytä juoden. Jo pelkästään tuosta jouluisesta lukukokemuksesta on jäänyt miellyttävä muisto.
Teos vaatisi oman postauksensa, mutta pieni luonnehdinta toivottavasti herättää halua tutustua teokseen. Tekijä käsittelee Pietaria fantasian kaupunkina, keisarillisena ja kulttuurikaupunkina, Neuvostoliiton provinssina ja uudelleen nousevana venäläisenä metropolina. Hellberg-Hirnillä on projektina ymmärtää kaupunkia kokonaisena kulttuuritaideteoksena, joka on antanut materiaalia ja energiaa erilaisten pietareiden ja leningradien rakentamiseen. Tekijä liikkuu Pietarin kaikilla tasoilla ja tekee yllättäviä päätelmiä. Mielenkiintoista on myös se, kuinka merkittävä Pietari on ollut Suomelle. Ehdottomasti viipyilevän lukemisen arvoinen teos, joka johdattaa tutkimaan venäläistä kulttuuria enemmänkin.
Ensimmäinen lukemani neuvosto-virolainen kirja oli Mats Traatin Riippusilta. Se on traaginen sivistyneistökuvaus 1970-luvun Virosta, jossa yhteiskunnan yksimuotoisuus ja ahtaus tuhoavat nuoren parin elämän. Teos käsittelee varsin suoraan niitä ongelmia, joita sosialistisessa yhteiskunnassa oli riittävästi: ahdasta asumista, pulaa päivittäistavaroista, tehotonta työn organisointia, näköalattomuutta ja etnisiä ristiriitoja. Kirjan päähenkilö on Ola, joka ajautuu onnettomasta miessuhteesta toiseen ja saa siinä samalla kaksi lasta. Kirjan venäläiset edustavat yksinkertaista dionyysistä elämänvoimaa, virolaiset taas ovat ahdistuneita ja umpimielisiä.
Riippusilta on symboli kahden eettisen maailman välillä: sillan toinen pää on porvarillisessa Virossa ja toinen Neuvosto-Virossa. Ihmisiltä tuntuu puuttuvan orientaatio kumpaankaan päähän: he ovat keskellä huojuvaa siltaa. Teoksen perusvire on pessimistinen, mutta lopussa on myös toivonpilkettä. Romaanissa on vahva tunnelma ja siinä mennään syvälle ihmisen eksistentiaaliseen ahdistukseen.
Toisenlaiseen virolaiseen kirjallisuuteen pääse tutustumaan Mehis Heinsaaren avulla. Tässä linkissä vanha postaus mainiosta teoksesta Epätavallinen ja uhkaava luonto:Mehis Heinsaar.Virolainen kirjallisuus on oikea aarreaitta. Jaan Krossin kirjat ovat ehtymättömiä lähteitä naapurimaamme rikkaaseen ja traagiseen kulttuuriin. Alla kuvassa on tallinnalainen Sõprus-elokuvateatteri: muodoltaan stalinistinen, materiaaliltaan ja aiheiltaan virolainen (pylväät muistuttavat setu-naisten kansallispuvun hihoja, materiaali virolaista kiveä). Näitä dialogin paikkoja löytyy runsaasti sekä kirjallisuudesta että Tallinnan kaupunkikuvasta.
Matka kohti Itä-Berliiniä jatkuu Puolan kautta. Puolalla on ollut suuri menneisyys ja kansa on ollut aina itsetietoinen kulttuurinsa ominaislaadusta ja erinomaisuudesta. 1980-luvulla Puola oli Itä-Euroopan toivo, sen kulttuuri oli monimuotoista ja varsinkin kirjallisuus, elokuvat ja graafinen taide olivat maailmalla tunnettuja.
Oma Puola-suhteeni alkoi 1975 Münchenin yliopiston puolan kurssilla, jossa grand lady Käthe Schmid Puolan (!) Lembergistä johdatteli meitä tämän kauniin kielen maailmaan. Oppikirjana käytettiin itäsaksalaista Móvimy po polsku -teosta. DDR:ssä tehdyt oppikirjat olivat erinomaisia: ne olivat didaktisesti hyvin rakennettuja ja vaativia.
Sitten oli vuorossa runous. Suomeksi oli käännetty jonkun verran puolalaista runoutta. Itselleni hankin Tadeusz Rózewicziä, jonka synkkä runous oli miellyttävää ja istui maailmantuskaa potevan lukiolaisen mieleen. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart sisälsi jo monenlaista modernia runoa, mm. Wisława Szymborskaa. Varsinainen henkinen Puola-rysäys syntyi luettuani Czesław Miłoszin Vangitun mielen. En koskaan aikaisemmin ollut lukenut niin hienoa ja kirkasta totalitarismin analyysiä kuin tässä teoksessa. Miłosz kuvaa alussa esseessään Murti - Bing totalitarismia sivistyneistön huumeena, joka vähitellen tuhoaa koko ihmisen ja sitten yhteiskunnan. Hän kuvaa erilaisia menetelmiä selviytyä totalitarsimissa ja teoksen lopussa hän omistaa luvun Baltian kansojen kohtalolle kommunismin ikeen alla. Teos on täynnä viittauksia puolalaiseen ja maailmankirjallisuuteen. Tuolloin teosta pidettiin Suomessa neuvostovastaisena. Miłoszin ajattelun keskiössä on henkisen valheen paljastaminen. Hieno kirja! Jokaisen päättäjän ja poliitikon ehdoton lektyyri myös tänään.
Matka päättyy Itä-Berliinin Stalin-Alleelle. Kadun kävelee päästä päähän noin tunnissa. Brechtin runossa hallitus haluaa vaihtaa napisevan kansan parempaan. Moni muukin hallitus olisi halunnut vaihtaa kansaa, tai ainakin kirjailijoita, jotka olivat liian äänekkäitä tai hankalia. Kirjallisella matkalla olisi vielä voinut poiketa Unkariin, missä kirjoitettiin erinomaista runoutta myös kommunismin aikana tai Tšekkoslovakiaan, missä oli monta maailmanluokan kirjailijaa. Leningrad-Ost-Berlin - kuinka paljon muistoja, kuinka paljon historiaa...
Bertold Brecht: Die Lösung
Nach dem Aufstand des 17. Juni
Ließ der Sekretär des Schriftstellerverbands
In der Stalinallee Flugblätter verteilen
Auf denen zu lesen war, daß das Volk
Das Vertrauen der Regierung verscherzt habe
Und es nur durch verdoppelte Arbeit
zurückerobern könne. Wäre es da
Nicht doch einfacher, die Regierung
Löste das Volk auf und
Wählte ein anderes?
Kiitokset jälleen kerran mainiosta tekstistä ja hienoista kuvista!
VastaaPoistaOlet todellakin tehnyt matkan Leningradista DDR:n pääkaupunkiin Berliiniin. Minulla ei ole mitään kokemusta asumisesta entisen itäblokin maissa, joten on kiva kuulla todellisen asiantuntijan ajatuksia.
Olen kerran käynyt Leningradissa ja kerran Pietarissa. Viimeksi siellä käydessä eräs toveri samalta kielikurssilta tuumi näkemästään, että täällä ei ole punaista pipoa kellään muulla kuin hänellä itsellään eikä minkäänlaisista alakulttuureista ole tietoakaan. Hyvin sympaattisia huomioita.
Samoin on sympaattista nostaa esiin Osip Mandelstam, jonka tekstiä en muista lukeneeni, mutta jonka nimi henkii niin vanhoja aikoja, että kiinnostaa kovasti. Tutustun häneen vielä Neuvostolyriikkaa 3 -kirjassa. Tuo Ajan kohina näkyy löytyvän Kuopion kirjastosta, joten varmaan luen sen. Lisäsin sen haasteen lukusuosituksiin kuten myös vaimonsa kirjan.
Venäjänkielistä tekstiä en pysty lukemaan, joten tuo Bogdanovin kirja jää väliin ellei käännöstä ilmaannu. Pietarin kaupunkia kuvaa myös mm. Kaarina Kaurinkoski kirjassaan, jonka joskus lukaisin ja jonka sain ostettua kirjaston poistomyynnistä.
Mats Traatin lisäsin myös haasteen suosituksiin. Minulla onkin seuraavana lähdössä lukuun virolaisia novelleja. Jaan Krossin novellikokoelma, jonka luin joulukuussa, tuntui hengeltään kutsuvimmalta kuvatessaan Viron sotia edeltäneen itsenäisyyden ja jopa saksalaismiehityksen aikoja. Myös neuvostoaikojen novellit vaikuttivat hakevan tukea mukaville muistoille itsenäisyyden ajoista. Johtui ehkä siitä, että novellit kuvasivat ylemmän kansankerroksen väkeä.
Minulla oli joskus puolalainen venäjän kielen opettaja, muistelin vasta eilen miten hän lausui sanan площадь ikäänkuin ällän paikalla olisi u. Czeslaw Milosz on minulta vielä lukemati, kiinnostaisi enemmänkin Stanislaw Lem, mutta mietinpä Milosziakin.
Totalitarismi ei enää oikein jaksa innostaa, vaikuttaa siltä, että Suomeksi löytyy puheena olevista maista lähinnä kirjallisuutta, joka joko henkii sitä neuvostovastaisuutta tai etääntyy eskapismiin.
Kiitos perusteellisesta kommentista! Tämä postaus avasi muistojen arkun. Neuvostolaista, virolaista, unkarilaista, puolalaista ja saksalaista kirjallisuutta olisi löytynyt muistin ja hyllyn kätköistä runsaasti. Ehkäpä katson seuraavaksi Unkarin puoleen.
VastaaPoistaLeningradin tunnelmista kertoo hienosti N. Mandelstamin "Ihmisen toivo", joka on kyllä yksi hienoimpia lukemiani muistelmia.
Tuosta puolalaisesta bilabiaalisesta aproksimantista sen verran, että meidän entinen puolustusministerimme lausui sen kauniisti aina, kun halusi sanoa "l" (puowustusvoimat...).