Rumpujen Afrikka

Vinjetti kirjan kannessa

Olen harrastanut vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta jo pari vuosikymmentä. Teoksia on kertynyt hyllyyn noin neljäsataa, joista olen valtaosan myös lukenut. Olen rajannut harrastuksen 1950-luvulle saakka, uudempaa en kerää, vaikka sitä luenkin. Näiden teosten hankkiminen on helppoa, koska matkakirjat Lappia ja Karjalaa lukuun ottamatta eivät ole kovin trendikkäitä. Kirjoja saa antikvariaatista parilla eurolla, ehkäpä vain Eino Palolan kirjoista olen joutunut maksamaan enemmän. Tällaisella keräilyllä ei ole oikeastaan mitään järkeä, koska kirjat päätynevät joskus roskalavalle, mutta kerääjällä on aina löytämisen ja lukemisen ilo.

Ennen ei matkusteltu, vaan pysyttiin kotona. Ne harvat, jotka maailmalle pääsivät, kirjoittivat kokemuksestaan kirjan. Erityinen matkakirjabuumi on toisen maailmansodan jälkeinen aika, jolloin janottiin tietoa ja kokemuksia ulkomailta. Nämä matkakirjailijat ovat usein neitseellisiä matkaajia, joilla ei yleensä ole muuta tiedollista rasitetta ja esiymmärrystä kuin hyvä yleissivistys, joka auttoi analysoimaan kunkin maan elämää ja vertaamaan sitä omaamme. Näissä kuvauksissa leijuu menneen maailman charmi - siksi luen niitä mielelläni. 

Nyt postattava teos Rumpujen Afrikka on Anna-Liisa Kukkamäen kirjoittama vuodelta 1948. Kukkamäki oli geodeetti

Tauno Johannes Kukkamäen puoliso. Tieteen historiaan on T.J.Kukkamäen nimi jäänyt auringonpimennyksiä koskevista mittauksista, erityisesti vuoden 1947 täydellisestä auringonpimennyksestä, jonka avulla hän ja Teknillisen korkeakoulun geodesian professori Reino Antero Hirvonen mittasivat 5,458.8 kilometriä pitkän välimatkan Atlantin valtameren ylitse Brasilian itärannikolta Afrikan Kultarannikolle - lähes kaksi vuosikymmentä ennen tekokuiden aikakautta. Rumpujen Afrikka kertoo tämän tutkimusmatkan vaikutelmista Kultarannikolla eli nykyisessä Ghanassa. 

Kirjan alussa selostetaan ryhmän tutkimustyön tarkoitusta: "Retkikunnan käyttämä menetelmä perustui siihen, että tähtitieteellisten mittausten perusteella voidaan laskea täydellisen auringonpimennyksen aikana pitkin maan pintaa kiitävän kuun varjon nopeus. Kun pimennysvyöhykkeen keskiviivalle sijoitetaan havaitsijoita, jotka mittaavat tarkasti pimennyshetket, voidaan pimennyshetkien väliajasta ja kuun varjon nopeudesta laskea havaitsijoiden sijoituspaikkojen välimatka... Erityisrakenteisen kameran filmiin saadaan kuva itse auringosta, ja samanaikaisesti piirtää oskillaattori filmin toiseen reunaan radiosignaaleiden merkit ja toiseen reunaan tarkan kronometrin äänimerkit. Näin saadaan 3/100 sekunnin tarkkuus, joka vastaa 30 metrin tarkkuutta välimatkan mittauksessa." Ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sodasta toipuvassa Suomessa oli halua ja varoja lähettää tällaisia retkikuntia maailmalle. Nykyään ei tunnu olevan varaa mihinkään, vaikka olemme rikkaampia kuin koskaan. 

Kultarannikko oli yllätys matkaajille: kaikkialla hyviä teitä ja parempia autoja kuin Euroopassa, kaupunkeja, vireää liike-elämää, tavarataloja, puistoja, klubeja, lainelautailijoita, siirtomaaherrojen ylellistä elämää ja paikallisten värikästä katuelämää. Hotellissa, minne ryhmä oli majoittunut, sai 48 lajia cocktaileja. Kirjoittaja kutsuu alkuasukkaita mustiksi, ei neekereiksi, vaikkei tuo sana vielä tuolloin ollut leimautunut, ja hän ihailee myös ghanalaisten luonnollista kauneutta: "Ihmiset ovat kauniita ja mustia ja kirjaviin vaatteisiin kietoutuneita, ja aina he heiluttavat tervehdykseksi käsiään afrikkalaisittain valkeapohjaista kämmentään pyörittäen, samalla huutaen ja nauraen niin, että valkoiset hampaat välkkyvät kuin pienet salamat."  

Teos tarjoaa mielenkiintoisia välähdyksiä Kultarannikon elämästä 1940-luvulta. Ilmasto asettaa omat haasteensa pohjolan ihmisille: lämpötila on jatkuvasti noin 30 astetta ja ilmankosteus 80 %. Vaatteita sai olla vaihtamassa jatkuvasti, myös erilaisten sosiaalisten tilanteiden vuoksi. Piti olla säällisesti pukeutunut, jos aikoi liikkua seurapiireissä.  Retkikunta asui leveästi isoissa taloissa palveluskunnan ympäröimänä. Luonto uhkaili välillä kaatosateilla, tornadoilla ja termiiteillä. Kirjoittaja kuvaa varsin laajasti pukeutumista Kultarannikolla, myös kansanomaisia vaatteita hän kuvaa tarkasti. Valkoisen vähemmistön elämää oli kuvauksen perusteella varsin ylellistä: päivällä pyörittiin hieman toimittamassa jotain työn tapaista, mutta muuten heittäydyttiin seuraelämän pyörteisiin. Näin voisin minäkin elää...

Tekijä kuvaa myös seikkaperäisesti alkuasukkaiden asumista, ruokailua ja perinteitä. Lukija voi ihmetellä fufun ja kenkin valmistusta, ja kuvitella vain mielessään, miltä nuo ruuat maistuisivat. Yleensäkin Kukkamäen lähestymistapa vieraaseen kulttuuriin on positiivinen ja utelias. Mitään ei päivitellä eikä moralisoida: asiat Kultarannikolla hoituvat maan tavan mukaan ja sillä siisti. Myös asukkaiden hengellisestä elämästä annetaan asiallinen kuvaus. Spiritualiteetti maassa on vahvasti synkretistinen: pakanuus ja kristinusko ovat sekoittuneet keskenään. 

Yhden luvun tekijä omistaa rummuille. Afrikkalainen rumpukulttuuri on monisyinen ja rikas. Rummut toimivat viestiminä siellä, missä puhelinta ei ole, rummut säestävät kaikkia elämänkaaren tapahtumia. Rummuilla ilmoitetaan mm. päällikön kutsu, vihollisen lähestyminen, tulipalo, kuolema, eurooppalaisen lähestyminen ja liikekannallepano. Kirja päättyy kanoottiretkeen Voltalla. Tähän jokeen liittyvän runon (joka voidaan myös rummuttaa) on tekijä liitänyt kirjaansa: 

Me kuljemme, kuljemme, oi äiti Joki,

olemme kävelleet tähän saakka, ja pian tulee yö.

Oi, kuoleman ja surun vuoksi me tässä kuljemme.

Kukkamäen kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja viihdyttävä. Tekijä luo myös validin ja syventävän katsauksen ghanalaiseen kulttuuriin. Teos on myös vapaa kaikesta valkoisen miehen taakasta - johtuneekohan se siitä, että se on naisen kirjoittama. 

Tuokiokuvia Lissabonista

Iltapäiväkiirettä Baixa Chiadolla

Maailmalla liehuvien lapsien perässä päädyimme helmikuussa aurinkoiseen Portugaliin. Mielikuvat tästä kauniista maasta olivat kovin hajanaiset: fado, vinho verde, Camões ja Avril au Portugal. Helmikuussa vallitsi lenseä kevätilma, lämpöä noin 20 astetta ja maa ja puut tunkivat esiin vihreyttä ja kukkia. Lissabonin kaupunki oli elegantti, kulunut, moderni ja muinainen. Ruoka ihanaa, kahvi vahvaa, kaupunkiliikenne toimivaa, ihmiset ystävällisiä ja maallista sekä hengellistä nähtävää ja koettavaa loputtomiin. Tänne heti kaikki kynnelle kykenevät!

Keskellä vilkkainta Lissabonia on Baixa Chiadon aukio, jonka päässä seisoo Luis de Camõesin patsas. Kirjahyllyn kätköistä löytyi Insel Verlagin julkaisema Sonette, joka tuntui aikoinaan kovin raskaalta luettavalta. Camões on kirjoittanut Portugalin kansalliseepoksen Os Lusíadasin, jossa hän kuvaa Vasco da Gaman retkeä Intiaan. Tässä säe teoksen alusta:

As armas e os barões assinalados,
Que da ocidental praia Lusitana,
Por mares nunca de antes navegados,
Passaram ainda além da Taprobana,
Em perigos e guerras esforçados,
Mais do que prometia a força humana,
E entre gente remota edificaram
Novo Reino, que tanto sublimaram;

Camões syntyi luultavasti Coimbrassa, joka on Portugalin vanhin yliopistokaupunki. Hän vietti vaihtelevaa elämää, ja lemmensuhteidensa kariuduttua hän joutui lähtemään sotapalvelukseen maureja vastaan, jossa hän menetti toisen silmänsä. Camões lähti sitten Vasco da Gaman mukana Intiaan, jotui haaksirikkoon, josta sai pelastettua Os Lusíadasin käsikirjoituksen. Hän palasi köyhänä Lissaboniin, jossa eli pienellä kuninkaan myöntämällä eläkkeellä ja lisäksi hänellä oli neekeriorja, joka kerjäsi hänelle rahaa kadulla. Camõesia pidetään Petrarcan ohella merkittävimpänä renessanssirunoilijana. Hän kirjoitti noin 600 runoa. Tätä tietoa ammensin Erwin Laathsin Geschichte der Weltliteraturista.

Conserveira de Lisboa -kauppa on nähtävyys, joka löytyy osoitteesta Rua dos Bacalhoeiras 34. Kaupassa myydään lukemattomia kalasäilykkeitä eikä sitten muuta. Kaikki on aseteltu pinoihin ja pyramideihin, kuin lapsuuden kaupoissa oli tapana. Liikuttava kauppa. 

Vanhan turkulaisen sydän värähti, kun näki keltaisen raitiovaunun marnivan mäkeä ylös. Raitiovaunut ovat olennainen osa tätä kaupunkia, varsinkin nämä lähes satavuotiaat kaunottaret, joista ei tunnelmaa puutu. Kulttuurikaupungissa täytyy olla raitiotie. 

Fado on olennainen osa Portugalin ja erityisesti Lissabonin kulttuuria. Radiossa olin kuullut Amalia Rodriguezia ja Marizaa. Yhtenä iltana tarjoutui mahdollisuus kuulla kuutta fadistaa. Laulajaa säestää aina guitarra portuguesa ja bassokitara. Ilta oli hieno ja musiikki ihanaa, vaikkei sanoja ymmärtänytkään. Fadossa on kuulemma tärkeää se, mitä ei sanota, ja tämä sanomattomuus konsentroituu hiljaisuudessa. Tässä on jotain tuttua. Kuulijat olivat intensiivisesti mukana. Nämä Euroopan laita-alueen tunnelmat istuivat hyvin toisen periferian kasvattiin. Tässä tunnelmaa Portugalin huhtikuusta: Amalia Rodriguez.

Lissabon ei ole sellainen kirkkojen aarreaitta kuin Rooma, mutta matkaajalle riittää paljon sakraalia nähtävää. Lissabonin tuomiokirkko Sé de Lisboa on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Se on rakennettu 1100-luvulla vanhan moskeijan päälle. Maurilaisuus näkyy edelleenkin kaupunkikuvassa, ihmisissä, kielessä ja kulttuurissa, ja moni rakennus tässä kaupungissa lepää moskeijan päällä. Tuomiokirkko on osin tuhoutunut kahdessa maanjäristyksessä, ja siksi siinä on eri aikakausien tyylielementtejä. Kerrotaan myös, että Pyhä Antonius on kastettu tässä kirkossa. 

Tuolla vuoden 1755 maanjäristyksellä, jossa arvellaan kuolleen 60.000 -100.000 ihmistä, oli myös filosofisia seurauksia. Hävitys nosti esille jälleen teodikean ongelman, jota tuolloin käsittelivät tuotannossaan mm. Voltaire, Kant ja Lessing. Voltairen Candiden alkuluvut käsittelevät pääsankarin vaiheita tuossa tuhotussa kaupungissa. 

Sén katedraali nähtynä Baixa Altosta

Lissabon on myös kaupunki, jossa saa erinomaista kalaruokaa. Söin turskaa eri muodoissaan neljä päivää enkä ehtinyt siihen kyllästyä. Myös raakakypsytetty kala oli erinomaista. Portugalilainen ruoka on yksinkertaista ja hyvää. Padan pohjalle pannaan perunat ja sipulit, päälle lihat, kalat ja mausteet ja sitten pata uuniin. Leipä oli juureen tehtyä vehnäleipää. Iso limppu maksoi euron (!). Viineistä en edes jaksa esitelmöidä, siksi runsaasti halpaa ja hyvää tämä kaunis maa tuottaa. Voisin jo huomenna pakata matkalaukkuni ja matkata Lissabonin kautta Coimbraan, Fatimaan ja Portoon...

Raakakypsyttettyjä kaloja

Bacalau- kansallisherkku

Viiden kirjan haaste

Vakituinen haastajani Ketjukolaaja laittoi Kirjanpauloissa -blogin Viiden kirjan haasteen eteenpäin, eikä siihen voi olla tarttumatta. Viisi kysymystä ja haaste eteenpäin mahdollisille blogisti-lukijoilleni. Nämä ovat mukavia!

1. Kirja, jota luen parhaillaan on Gustave Flaubertin Bibliomania. Teos on pieni ja sievä ja siinä on Flaubertin novellin lisäksi Hannu Salmen essee Kirjojen narrit ja orjat, jossa mielenkiintoisesti kuvataan Bibliomanian syntyhistoriaa ja esitellään kuuluisimpia bibliomaaneja ja Antti Nylénin essee Kirjoista ja ihmisistä. Novelli kuvaa hauskasti ja traagisesti, mihin kirjojen omistamisen himo johtaa. Kaikin puolin rikas teos, vaikka sivuja on hiukan päälle sata. Lukija joutuu pohtimaan omaa kirjasuhdettaan: onko se filiaa vai maniaa. Kirja kuuluu luokkaan Helmet, jonka haluaisin omistaa. 

2. Kirja, josta pidin lapsena oli Kapteeni Marryatin Uuden metsän lapset. Silloin kuvittelin, ettei parempaa kirjaa ole kirjoitettu. Illuusio särkyi muutama vuosi sitten, kun löysin kirjan sattumalta ja luin sen uudelleen: ei olisi pitänyt! Olisi pitänyt pitää mielikuva mestariteoksesta. Tapahtumat sijoittuvat Cromwellin ajan Englantiin, jossa kartanon lapset joutuvat isänsä väkivaltaisen kuoleman vuoksi mieron tielle, mutta raivaavat neuvokkuudellaan itselleen hyvän elämän, kunnes lopulta oikeus voittaa ja he voivat palata kotikartanoon. Minusta parasta oli lasten neuvokkuus ja keskinäinen solidaarisuus. Rakentava kirja.

3. Kirja, joka jäi kesken on valitettavasti edelleenkin Volter Kilven Alastalon salissa. Jos haluat mennä katsomaan keskeneräistä rakennustyömaata, niin tästa klikkaamalla sinne pääset: Alastalon salissa lukupäiväkirja. Tämä kuuluu kirjoihin, jonka haluasin lukea loppuun saakka: vielä puuttuu noin 200 sivua, mutta koska näin julkisesti tässä voivottelen osaamattomuuttani, täytynee tarttua itseään niskasta kiinni keväällä. Teos on niin toisenlainen kuin tavalliset romaanit, että se vaatii lukijalta täydellistä submersiota kirjan maailmaan. Lukemisen keskeyttäminen haittaa kovasti uudelleen uppoutumista. Nerokas teos kaikesta huolimatta. 

4. Kirja, joka teki vaikutuksen on Tolstoin Anna Karenina. Yhtä paksu kuin edellinenkin teos, mutta draamaa ja sisältöä riittää niin paljon, etteivät lukuhalut lopu kesken. Todellisuuden ja illuusioiden ristiriitaa, kulttuurikuvia leveällä siveltimellä, ikuisia aiheita, suuri romaani.

5. Kirja, johon palaan uudestaan on Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Luin kirjan ensi kertaa joskus 1970-luvulla ja ajattelin, että miksei näin merkittävä teos ole laajemmin tunnettu. Asia korjautui sitten Hämäläisen Finlandia-palkinnon myötä. Kerronnan draama on kuin Anna Kareninassa, kerronnan rikkaus kuin Volter Kilvellä. Ainutlaatuinen sivityneistökuvaus, josta välittyy sekä hieno ajankuva että yleisinhimillinen tematiikka. Tämän pitäisi kuulua jo koulun äidinkielen opsiin. 

Leningrad - Ost-Berlin -haaste

Ketjukolaaja esitti mainiossa blogissaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteen:Leningrad - Ost-Berlin,  johon ei voi olla tarttumatta - siksi paljon oman nuoruuden muistoja, tapahtumia ja luettua kirjallisuutta kiertyy noiden entisten sosialististen maiden ympärille. Olen ottanut mukaan runoutta, kulttuurihistoriaa ja proosaa. Kyseessähän uponneen mantereen, Atlantiksen kirjallisuus, johon aikaan myös oma nuoruus sijoittui.

Kirjahyllyä penkoessani tuli käteen nuoruuden ehdoton lukukokemus, Osip Mandelstamin "Ajan kohina". Kirjassa on 14 pientä novellia ja yksi pidempi kertomus, Egyptiläinen postimerkki. Mandelstam avasi myös portin Anna Ahmatovan maailmaan ja koko hopea-ajan venäläiseen kirjallisuuteen. Mandelstamin puoliso Nadezda Mandelstam on kirjoittanut myös muistelmateoksen Ihmisen toivo, joka avaa elävän ja järkyttävän näkymän Neuvostoliiton kultuurielämään 1930-luvulla. Mandelstameja ympäröi marttyyriuden aura, mikä ei kuitenkaan sulje pois heidän lahjakkuuttaan. Mandelstamissa ruummiilistuu se, mitä venäläinen kulttuuri olisi voinut olla ilman Leniniä ja Stalinia. 

Ajan kohinan kertomuksissa avautuu Pietarin ja erityisesti sen juutalaisten elämänkirjo: "Koko tämä kaunis Pietarin kangastus oli vain uni, loistava peite kuilun yllä. Joka puolella minun ympärilläni ammotti juutalaisuuden kaaos..." Mandelstam oli visionääri, joka näki tulevat jo omassa ajassaan. 

Egyptiläinen postimerkki on taas kirjallinen ilotulitus: Flyygeli on viisas ja kiltti kotieläin, sillä on murea puinen liha, kultaiset suonet ja aina kuumentunut luusto." Ajan kohina on kirja, jota lukee toistamiseen suurella ilolla, koska se on samalla nerokas ja hauska. Venäjää osaavan kannattaa lukea myös Mandelstamin runo Нашедший подкова, Hevosenkengän löytäjä, joka on venäläisen lyriikan hienoimpia saavutuksia. Hopea-ajan runoilijoissa voisi viipyillä kauankin, mutta heillä on toinen jalka vielä vanhalla Venäjällä, aitoja neuvostorunoilijoita he eivät siis ole. 

Viimeiseltä Pietarin matkalta tuli hankittua Igor Bogdanovin teos Ленинградский лексикон. Itku meinasi tirahtaa kirjan artikkeleita lukiessa, kun neuvostoaika tulvaili mieleen. Ei niin, että kaipaisi noita puutteen ja ahdistuksen aikoja, mutta kun toistakymmentä vuotta juoksin työn takia Neuvostoliitossa, jäi siitä väistämättä syviä muistijälkiä, joita tämä kirja houkutteli esiin mielen sopukoista. 

Kirjoittaja esittelee laajasti pieniä ja suuria asioita, jotka leimasivat Leningradia ja sen asukkaita alkaen verkkokassi avos´kasta aina Leniniin saakka. Käydään saunassa, kapakassa, teatterissa, kyläillään, lahjotaan ja tehdään töitä. Mennään työpaikan mukana mielenosoituksiin ja tehdään subbotnik-työtä. Jonotetaan elintarvikkeita, autoja, kirjoja, matkoja... Tähän mylläkkään pääsi myös moni suomalainenkin mukaan. Ainoa outo väite tosin kirjassa oli: Suomessa on kieltolaki. Suomalaisten neuvostomuistoista kannattaisi kirjoittaa tutkimus, ehkäpä se on tehtykin. Pietari on järkyttävä ja kaunis kaupunki. Näissä neukkunostalgioissa on aina liikuttavaa, kuinka hyvää elämää yritettiin rakentaa vaatimattomista raaka-aineista. Venäläiset ovat inspiroinnin ja hetkessä olemisen asiantuntijoita. 

Elena Hellberg-Hirnin Leninburg on yksi hienoimpia suomeksi kirjoitettuja kulttuurihistoriaalisia teoksia. Joulupukki toi sen muuta vuosi sitten ja joulupyhät kuluivat sitä lukiessa ja Russian Earl Greytä juoden. Jo pelkästään tuosta jouluisesta lukukokemuksesta on jäänyt miellyttävä muisto.

Teos vaatisi oman postauksensa, mutta pieni luonnehdinta toivottavasti herättää halua tutustua teokseen. Tekijä käsittelee Pietaria fantasian kaupunkina, keisarillisena ja kulttuurikaupunkina, Neuvostoliiton provinssina  ja uudelleen nousevana venäläisenä metropolina. Hellberg-Hirnillä on projektina ymmärtää kaupunkia kokonaisena kulttuuritaideteoksena, joka on antanut materiaalia ja energiaa erilaisten pietareiden ja leningradien rakentamiseen. Tekijä liikkuu Pietarin kaikilla tasoilla ja tekee yllättäviä päätelmiä. Mielenkiintoista on myös se, kuinka merkittävä Pietari on ollut Suomelle. Ehdottomasti viipyilevän lukemisen arvoinen teos, joka johdattaa tutkimaan venäläistä kulttuuria enemmänkin. 

Ensimmäinen lukemani neuvosto-virolainen kirja oli Mats Traatin Riippusilta. Se on traaginen sivistyneistökuvaus 1970-luvun Virosta, jossa yhteiskunnan yksimuotoisuus ja ahtaus tuhoavat nuoren parin elämän. Teos käsittelee varsin suoraan niitä ongelmia, joita sosialistisessa yhteiskunnassa oli riittävästi: ahdasta asumista, pulaa päivittäistavaroista, tehotonta työn organisointia, näköalattomuutta ja etnisiä ristiriitoja. Kirjan päähenkilö on Ola, joka ajautuu onnettomasta miessuhteesta toiseen ja saa siinä samalla kaksi lasta. Kirjan venäläiset edustavat yksinkertaista dionyysistä elämänvoimaa, virolaiset taas ovat ahdistuneita ja umpimielisiä. 

Riippusilta on symboli kahden eettisen maailman välillä: sillan toinen pää on porvarillisessa Virossa ja toinen Neuvosto-Virossa. Ihmisiltä tuntuu puuttuvan orientaatio kumpaankaan päähän: he ovat keskellä huojuvaa siltaa. Teoksen perusvire on pessimistinen, mutta lopussa on myös toivonpilkettä. Romaanissa on vahva tunnelma ja siinä mennään syvälle ihmisen eksistentiaaliseen ahdistukseen. 

Toisenlaiseen virolaiseen kirjallisuuteen pääse tutustumaan Mehis Heinsaaren avulla. Tässä linkissä vanha postaus mainiosta teoksesta Epätavallinen ja uhkaava luonto:Mehis Heinsaar.Virolainen kirjallisuus on oikea aarreaitta. Jaan Krossin kirjat ovat ehtymättömiä lähteitä naapurimaamme rikkaaseen ja traagiseen kulttuuriin. Alla kuvassa on tallinnalainen Sõprus-elokuvateatteri: muodoltaan stalinistinen, materiaaliltaan ja aiheiltaan virolainen (pylväät muistuttavat setu-naisten kansallispuvun hihoja, materiaali virolaista kiveä). Näitä dialogin paikkoja löytyy runsaasti sekä kirjallisuudesta että Tallinnan kaupunkikuvasta.

Matka kohti Itä-Berliiniä jatkuu Puolan kautta. Puolalla on ollut suuri menneisyys ja kansa on ollut aina itsetietoinen kulttuurinsa ominaislaadusta ja erinomaisuudesta. 1980-luvulla Puola oli Itä-Euroopan toivo, sen kulttuuri oli monimuotoista ja varsinkin kirjallisuus, elokuvat ja graafinen taide olivat maailmalla tunnettuja. 

Oma Puola-suhteeni alkoi 1975 Münchenin yliopiston puolan kurssilla, jossa grand lady Käthe Schmid Puolan (!) Lembergistä johdatteli meitä tämän kauniin kielen maailmaan.  Oppikirjana käytettiin itäsaksalaista Móvimy po polsku -teosta. DDR:ssä tehdyt oppikirjat olivat erinomaisia: ne olivat didaktisesti hyvin rakennettuja ja vaativia. 

Sitten oli vuorossa runous. Suomeksi oli käännetty jonkun verran puolalaista runoutta. Itselleni hankin Tadeusz Rózewicziä, jonka synkkä runous oli miellyttävää ja istui maailmantuskaa potevan lukiolaisen mieleen. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart sisälsi jo monenlaista modernia runoa, mm. Wisława Szymborskaa. Varsinainen henkinen Puola-rysäys syntyi luettuani Czesław Miłoszin Vangitun mielen. En koskaan aikaisemmin ollut lukenut niin hienoa ja kirkasta totalitarismin analyysiä kuin tässä teoksessa. Miłosz kuvaa alussa esseessään Murti - Bing totalitarismia sivistyneistön huumeena, joka vähitellen tuhoaa koko ihmisen ja sitten yhteiskunnan. Hän kuvaa erilaisia menetelmiä selviytyä totalitarsimissa ja teoksen lopussa hän omistaa luvun Baltian kansojen kohtalolle kommunismin ikeen alla. Teos on täynnä viittauksia puolalaiseen ja maailmankirjallisuuteen. Tuolloin teosta pidettiin Suomessa neuvostovastaisena. Miłoszin ajattelun keskiössä on henkisen valheen paljastaminen. Hieno kirja! Jokaisen päättäjän ja poliitikon ehdoton lektyyri myös tänään.

Matka päättyy Itä-Berliinin Stalin-Alleelle. Kadun kävelee päästä päähän noin tunnissa. Brechtin runossa hallitus haluaa vaihtaa napisevan kansan parempaan. Moni muukin hallitus olisi halunnut vaihtaa kansaa, tai ainakin kirjailijoita, jotka olivat liian äänekkäitä tai hankalia. Kirjallisella matkalla olisi vielä voinut poiketa Unkariin, missä kirjoitettiin erinomaista runoutta myös kommunismin aikana tai Tšekkoslovakiaan, missä oli monta maailmanluokan kirjailijaa. Leningrad-Ost-Berlin - kuinka paljon muistoja, kuinka paljon historiaa...

Bertold Brecht: Die Lösung

Nach dem Aufstand des 17. Juni

Ließ der Sekretär des Schriftstellerverbands

In der Stalinallee Flugblätter verteilen

Auf denen zu lesen war, daß das Volk

Das Vertrauen der Regierung verscherzt habe

Und es nur durch verdoppelte Arbeit

zurückerobern könne. Wäre es da

Nicht doch einfacher, die Regierung

Löste das Volk auf und

Wählte ein anderes?

Réginald Outhier: Matka Pohjan perille 1736 - 1737

 Outhier - BnF, Gallica, figure extraite du Journal d'un voyage au Nord, accès en ligne, Gemeinfrei, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=38474623

Réginald Outhierin "Matka Pohjan perille 1736 - 1737" on julkaistu suomeksi vuonna 1975. Teoksen on ranskasta kääntänyt Marja Itkonen-Kaila. Ranskan Kuninkaallisen tiedeakatemia jäsen, pastori Outhier kuvaa varsin koruttomasti ranskalaisen mittausryhmän matkaa Pariisin, Dunkerquen, Tanskan ja Ruotsin kautta Pohjan perille eli Torniojokilaaksoon. 

Retkikuntaa johti Pierre Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen matemaatikko, jonka tehtävänä oli mitata yhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellinen pituus maastossa. Tarkoituksena oli näin selvittää, onko maapallo navoiltaan litistynyt. De Maupertuis´n myöhemmät vaiheet olivat vauhdikkaat: hän oli Émilie de Châtelet´n geometrian opettaja ja tämän rakastaja (Émilieltä liikeni rakkautta myös Voltairelle), eri tiedeakatemioiden jäsen ja monialainen tiedemies. Hänellä kerrotaan olleen varsin hankalan luonteen. Tosin tämä karaktääriongelma ei käy ilmi millään tavalla Outhierin kirjasta, koska kirjoittaja on lojaali esimiehelleen ja esittää tämän toimet aina parhaassa valossa.

Kirjan alussa on suomentajan alkusanat, jossa kiinnitetään huomiota lähinnä ortografisiin ongelmiin ja Toivo Harjunpään kirjoittama suomalaisen laitoksen esipuhe, jossa varsin seikkaperäisesti esitellään teoksen aatteellinen ja tieteellinen ympäristö ja jossa kerrotaan myös teoksen kirjoittajan vaiheista. Kirja kokonaisuudessaan on kaunista painotyötä ja sitä on ilo pitää kädessä.

Teos on laadittu päiväkirjan muotoon. Jokainen paikkakunta ja jokainen mittauspäivä on kuvattu tarkasti. Nykypäivän matkailija voisi varsin hyvin tehdä saman matkan vaikkapa Tukholmasta Tornioon käyttämällä Outhierin kirjaa matkaoppaanaan. Kerronta on hieman kuivakkaa ja asiallista, mutta lukijalle avautuu kuitenkin eteen 1700-luvun Ruotsi varsin elävänä. Teos oli tarkoitettu matkakertomukseksi projektin rahoittajalle, ei kaunokirjalliseksi teokseksi. Tosin paikoin löytyy myös herkkiä kohtia: ”Perjantaina huomattiin mastoissa pieni vihervarpunen; se lenteli kannen ja köysistön välissä ja seurasi meitä kuukauden kahdeksanteen päivään asti, jonka jälkeen sitä ei enää näkynyt.”

Pastorina Outhier kuvaa usein paikkakunnan kirkollisia oloja: Tukholmassa hän voi ottaa osaa katoliseen messuun, ja hän toimi myös retkikunnan sielunhoitajana. Luterilaisuuteen hän suhtautuu myönteisesti ehkä myös siksi, että Torniossa he asuivat sikäläisen kirkkoherran luona, joka puhui sujuvasti ranskaa ja auttoi kaikin tavoin retkikuntaa. He osallistuivat myös säännöllisesti luterilaisiin jumalanpalveluksiin. Toisinaan Outhier jopa ihmettelee pohjolan ihmisten hurskauden määrää. 

Mittauksia kuvataan seikkaperäisesti. Paikallinen väestö oli myös mielellään mukana auttamassa. Metsää kaadettiin surutta, jotta linjamerkit saatiin näkymään. Ainoa todellinen vaiva olivat sääsket ja mäkäräiset. Miehet saattoivat päiväkaudet viettää luonnossa ja yöpyä teltoissa. Ruuan he hankkivat maalaistaloista. Koskia laskettiin ja vaaroille noustiin ja kaikkia matkan käänteitä kuvataan tarkasti. 

Torniojokilaaksosta tarjoutuu lukijalle varsin kaunis kuva: ystävälliset ihmiset, kaunis luonto ja viljavat, hyvin hoidetut kulttuurimaisemat. Säätyläiset ovat sivistyneitä, he puhuvat joko ranskaa tai latinaa ja heillä on runsaat pitopöydät. Paikallista aineellista kulttuuria kuvataan myös: "Kaupungin porvareilla samoin kuin maaseudun talonpojilla on vuoteissaan vain yksi lakana, toisen lakanan sijaan on valkea jäniksennahkapeite. Monilla talonpojilla on hopeisia lusikoita, pikareita ja maljoja..." Kaikessa elämässä maalla ja kaupungissa heijastuu siisteys, järjestys ja hurskaus. 

Matkan tuloksena oli laaja mittausaineisto, kartat mittausalueista ja monista kaupungeista. Ranskan akatemialla on ollut rahaa ja sivitystahtoa lähettää yli kymmenmiehinen retkikunta vuodeksi Tornijokilaaksoon. Outhierin matkakuvausta luettiin aikanaan paljon ja se on nykylukijallekin viehättävää luettavaa huolimatta kirjan hieman luetteloivasta tyylistä.  

Suomi Venäjän kirjallisuudessa

"Valkosuomalaisen" rautatiesolmun pommitus

Valentin Kiparsky kuuluu suuriin suomalaisiin kielitieteilijöihin. Hän oli myös aikansa kansainvälisesti merkittävimpiä slavisteja. Teoksessaan Suomi Venäjän kirjallisuudessa (Helsinki 1945) Kiparsky tutkii venäläisen ja neuvostolaisen kaunokirjallisuuden välittämää Suomi-kuvaa 1600-luvulta aina talvisodan loppuun saakka. Tekijä viimeisteli teoksensa Petroskoissa syksyllä 1942. Teoksessa on laaja kirjallisuusluettelo, kuva-aineisto on mielenkiintoinen ja kirjan kellertynyt painoasu kertoo myös osaltaan julkaisuajan materiaalisista olosuhteista. Teoksen julkaisuaikakin kertoo omaa historiallista kieltään. 

Tšuhnojen tanssi

Kaikkein vanhin kirjallinen kerros kuvaa suomalaisia tšuhnina. Suomalaiset olivat Luoteis-Venäjän kanta-asukkaita ennen slaavien ekspansiota, esim. Pietari ympäristöineen oli muinoin suomalaisten heimojen asuttamaa aluetta. Kun venäläiset joukot saapuivat Nevan suulle 1703, kuvaa arkkipiispa Feofan Prokopovitš suomalaisia seuraavasti: "He ovat yksinkertaista ja raakaa kansaa, jota tavallisesti sanotaan tšuhnoiksi; he eivät asu yhdessä, vaan enimmäkseen erillään toisistaan ... syövät hyvin yksinkertaista ruokaa, pukeutuvat rumasti, kasvattavat pitkää tukkaa eivätkä aja partaansa ... he ovat kuitenkin hyvin viekkaita; huomattuaan meikäläiset he heti pakenivat metsiin." Syntyi vähitellen kuva suomalaisista luonnon surullisina lapsipuolina (Печальный пасынок природы), mikä käsite on Puškinin tuote. 

Moni asia noissa teoksissa osuus kohdalleen, mutta osassa puuttuu täysin ymmärrys meidän omanlaatuiseen kulttuuriimme, ja nähtyä tarkastellaan suurvenäläisen optiikan läpi. On yllättävää kuitenkin huomata, kuinka monessa teoksessa suomalaiset mainitaan jo 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin lähinnä venäläinen eliitti kävi Suomessa. 

On unohtuneet laulut skaldien.

Jo sydämien lämmön ryösti halla.

Ei runot helky. Lempi neitojen

ei hehku tylyn Suomen taivaan alla.

(Tuntematon runoilija)

Tähän vanhimpaan Suomi-kuvaan kuuluu kaksi elementtiä: ossianistinen luonnon ja alkuperäiskansan ihailu ja toisaalta tšuhnien maine noitina ja velhoina. Venäläiset ovat aron kansaa, joka on asunut rivikylissä ja raivannut metsät pelloiksi ainakin rintamailla. Venäläinen, joka matkusti Suomen kapeilla ja mäkisillä teillä, koki pelkoa ja ahdistusta, koska metsä oli heille perinteisesti peikkojen ja hiisien aluetta. Metsän pelko oli syöpynyt heihin jo lapsuudesta asti. Toisaalta mäkinen järvimaisema herätti heissä tunteen, että he olivat saapuneet ulkomaille ja uuteen henkiseen ilmapiiriin. Tätä puolta Suomesta ylistettiin erityisesti 1800-luvulla:

Kun katson maata ankaraa,

sen kauneus mua peloittaa.

Ei iloa tuo silmihin

nuo vuoret, kylmyys graniitin.

Vain matsän tumma kohu soi

ja kosken pauhu ilkamoi.

(Boratynskij)

Suomalaiset ovat myös venäläisessä tarustossa velhoja, henkien hallitsijoita. Esim. Puškinin Ruslanissa ja Ljudmilassa on kaksi suomalaista maagista hahmoa Finn ja Naina. Tiedetään, että Puškin oli tutustunut suomalaisiin, niin kansanihmisiin kuin oppineisiinkin käydessään koulu Saaren kylässä eli Tšarskoe Selossa. 

1800-luvun venäläistä Suomi-kirjallisuutta kuvaa Kiparsky termeillä "turistit" ja "fennofiilit". Kun Suomesta tuli suuriruhtinaskunta, alkoi maahan virrata monenlaista matkailijaa. Syntyi monentasoista matkakirjaa ja runoutta. Tässä linkki tähän tematiikkaan liittyvään kahteen vanhempaan postaukseen: Viattominen villien maassa, Baranovski

Venäläisten kuvaa suomalaisista määritti pitkälti heidän tapaamansa Pietarin suomalaiset, jotka edustivat pääasiassa työläisiä, jotka joko möivät halkoja ja voita Heinätorilla tai olivat palvelijoina pietarilaisissa perheissä. 

Vai tšuhnako vois rakastaa?

Ei toki! Voita vain kirnuta

ja silakoita savustaa - 

sen taidon hän on osaava. 

Mut tuta tuskat lempiväin

kuin Pietarissa, meillä päin.

ei taida tšuhna varmaankaan!

Ja kuinka voiska tuntea,

kun fiilipunkkaa armastaa.

(Ivan Mjatlev)

Uusi vaihe Suomen kuvaamisessa alkoi silloin, kun liberaali älymystö alkoi matkailla Suomessa. Suomi näyttäytyi heidän teoksissaan ideaalivaltiona, mihin suuntaan koko Venäjän pitäisi kehittyä. Läpikäyvinä teemoina olivat maamme siisteys, yhteiskuntajärjestys, naisten ja lasten hyvä asema ja kansan korkea sivistystaso. Suomi oli yhteen aikaan myös venäläisen ylimystön matkakohde, jolloin käytiin erityisesti Helsingissä Kaivopuiston kylpylässä ja Imatralla katsomassa kosken kuohuja. 

Venäjällä oli myös kirjailijoita, joista oli outoa, että Suomella oli erityisasema. Heidän mielestään suomalaiset pitäisi assimiloida Venäjän kansaan, kuten oli tehty jo etelässä mm. georgialaisten ja astrakanilaisten kanssa. Toisaalta suomalaisia kunnioitettiin heidän lojaalisuutensa vuoksi (Krimin sota).  

Seuraavaa kirjailijapolvea Kiparsky nimittää "huviloitsijoiksi". Kannakselle syntyi huomattava venäläinen huvilayhteisö, jonne muutti myös paljon kirjailijoita. Monet heistä kuvailivat huvilaelämää ja samalla myös suomalaisia, jotka olivat heille lähinnä talonmiehiä, kauppiaita tai palvelijoita. Suomi esitetään monissa näissä teoksissa ihannemaana, minkä elämänmuoto muuttaisi myös Venäjää.

Vuosi 1918 toi monenlaisia muutoksia suomalais-venäläisiin suhteisiin. Kiparsky kuvaa venäläistä emigranttikirjallisuutta, jota leimaa suurvenäläisyys ja kaiho kadotettuun paratiisiin, mihin myös kannakselainen elämänmuoto oli kuulunut. Suomi koettiin reunavaltiona, joka oli käyttänyt tilaisuutta hyväksi irtautuakseen Venäjästä, mihin se emigranttien mukaan kuului. 

Yksi näistä Suomeen emigroituneista oli runoilija Vera Bulits. Hän työskenteli myöhemmin Yliopiston Slaavilaisessa kirjastossa ja julkaisi toistakymmentä runokokoelmaa Helsingissä, Tallinnassa, Pariisissa ja Belgradissa. Tässä herkkä runo paperossista, rakkaudesta, kuolemasta, kotimaasta ja suomalaiseen luotiin kuolleesta politrukki Mihailista:

Папироса "Беломорканал

Папироса "Беломорканал"
Фабрики табачной в Ленинграде.
...Политрук сражен был наповал
Финской пулею в лесной засаде.

Ароматен тихий, теплый дым
Русской папиросы политрука.
Политрук был молод и любим,
Но внезапно грянула разлука.

Русских женщин красота нежна,
Любовались финны-офицеры.
"Другу и товарищу" – одна,
А другая – "от невесты Веры".

Замело метелью бугорок,
Бродит ветер по лесным могилам.
...Серый пепел, тающий дымок...

Звали политрука Михаилом.

1920–1930-luvuilla Suomea ja suomalaisia kuvataan ennen kaikkea luokkataistelun näkökulmasta. Osa kirjailijoista tuntee hyvin Suomen olot, osa keksii asioita omasta päästään. Suomeen ja sen työväkeen suhtauduta myönteisesti, ainoa vihollinen on lahtari. Tunnetuin tämän genren kirjailija on Gennadij Fiš. Hänen tunnetuin teoksensa on Kiimasjärven valtaus vuodelta 1933, jossa kuvataan Toivo Antikaisen johtamaa Itä-Karjalan kansannousun kukistamista vuonna 1921. Venäläinen wikiartikkeli sanoo Fišin kirjailijalaadusta, että hänen proosansa perustuu omiin kokemuksiin ja kirjallisiin lähteisiin, eikä siinä ole taiteellista ajatusta eikä kirjallista intuitioita. Hän oli kuitenkin maineikkain Suomea kuvannut kirjailija, jonka teoksista otettiin kymmeniä painoksia. Suurvenäläinen sovinismi heijastuu myös näissä luokkataistelukirjoissa: luokaton ja yhtenäinen neuvostokansa vastustaa eripuraista ja sisäisesti lahoa Suomen luokkayhteiskuntaa. 

Kiimasjärven valtaus

Kirparskyn teoksen viimeinen luku keskittyy talvisotaan. Hän vertaa talvisodan syntyä Suomen sotaan, jota Venäjä käytti suurvaltapolitiikan välikappaleena. Tuon ajan kirjallisuudessa Suomi käy hyökkäyssotaa, kohtelee omia sotilaitaan yliolkaisesti ja on julma venäläisille siviileille. Sitä vastoin valloitetun Karjalan väestö tervehtii ilolla vapauttajiaan, neuvostoarmeijaa... Tosin venäläiset ihmettelevät, kuten menneinäkin vuosisatoina, Suomessa vallitsevaa siisteyttä ja järjestystä.

Tunnetuin kirjallinen kohtaaminen talvisodassa lienee Yrjö Jylhän ja Jevgeni Dolmatovskin Taipaleenjoki-runot. Oheisesta linkistä päässee ehkä oikeaan käsitykseen näiden runoilijoiden arvosta:Yrjö Jylhä ja Jevgeni Dolmatovski

Я много видел рек — и узких и широких,

Запомнится не каждая река

Но есть одна река — Тайпалеен-йоки,

Она не широка, не глубока

А было перейти ее труднее,

Чем жизнь прожить.

Но нужно перейти!

Когда понтоны навели, над нею

Сплошной огонь открылся на пути.

Но люди шли — сурово, тихо, долго.

И каждый думал: «Я еще живу»

И волгарям не вспоминалась Волга,

Здесь было только то, что наяву:

Сквозь гром был слышен голос одинокий —

Звал санитара раненый в потоке…

Тяжелую волну несла в века

Одна, одна Тайпалеен-йоки —

Холодная и быстрая река.

Olen nähnyt ma jokia paljon,

Mutta yksi on - Taipaleenjoki

ja kaikkia muista ma en.

vain purosen levyinen.

On vaikeemp´ yli sen mennä

kuin ylittää elämä …

… Mutta miehet verkallensa

yhä eteenpäin vaeltaa,

eivät muista he Volgaansa,

enkä minä nyt muista Moskovaa;

yksi ainoa ajatus meitä

- ”Elän vielä ” - kannustaa.

On idässä jokia paljon,

mutta raskaimmin aaltoaa

vuo ikuisen Taipaleenjoen,

joka purosta muistuttaa.

Viipuria vallataan. Taustalla Patterimäen vesitorni

Kiparskyn kirja on mielenkiintoinen ja poliittisesti korrektisti kirjoitettu teos, josta aukeaa yllättävän laaja näkökulma Suomen ja Venäjän välisiin kirjallisiin suhteisiin. Suomi on inspiroinut monia kirjailijoita, mutta mitään suurta Suomi-aiheista teosta ei Venäjällä ole syntynyt. Suomalaiset ovat venäläisessä kirjallisuudessa juroja, velhomaisia, rahvaanomaisia ja lahtareita, jotka asuvat karussa, mutta kauniissa maassa, jossa vallitsee järjestys ja siisteys.