Putini stardiloendus on alanud

(Kuva: https://www.spiegel.de/kultur/literatur/politik-mit-panzern)

Viimne nädal on olnud õudne ja imeline, sest ühelt poolt maailmapoliitiline pinevus on olnud kõrge, teiselt poolt inimeste sõbralikkus ja solidaarsus Ukrainaga on olnud määratu ja liigutav. Venemaa, või täpsemini putinistid on oma õiget karva välja näidanud, ja nii kui meie president rääkis, et Venemaa on maski tagant välja astunud ja nüüd me näeme ainult sõja palja näo. Meil on Soomes palju inimesi, kes mõtlevad et Venemaa oleks võimalus ja kelle suhe Venemaaga on naiivne. Nendele Venemaa rünnak oli šokk. Ometi meie kooselu venelastega on alati olnud raske, sest slaavilikkus ja soomlus on täiesti erinevad elutavad. Soomlased teavad enda südames, et idast mitte midagi head ei tule. Ikkagi on kurb, nii palju häid ja arukaid venelasi piinatakse ja türanniseeritakse nende arvamuste pärast, aga venelased peavad samuti kandma vastutust nende poliitikute eest, kelle nad on välja valinud. Putini toetus on olnud kunagi 90 % ja nüüdki see on üle 50 %: mis teil viga on venelased?

Ma vaatasin teleajakirjaniku Marko Reikopi intervjuud vene male maailmameister ja opositsionäär Garri Kasparoviga. Ma tõstan intervjuust esile mõnda mõtet. 

See on agressioon, mida planeeriti juba ammu.

Sõda Ukraina vastu valmistas Putin ette juba ammu. See on osa tema maailma ümberkujundamise plaanist. Putini isiklik tragöödia on olnud, et varasemad puhverriigid on kadunud. Ta on rünnanud Tšetšeeniat ja Georgiat ja loonud teadlikku rahutuseid ja piiritülisid tulemusteta. Putin on sekkunud naabermaade sisepoliitikasse ja toetanud nende nukuvalitsejaid (Kadõrov, Lukašenka, Tokajev, Sargsjan, Əliyev). Lääne laialilaotamine on olnud Putini eluülesanne, ja siin ta on eriti õnnestunud aina Ukraina sõjani (Trump, Brexit). Ukraina on olnud tema viha objekt sellepärast, et Putin on juba kaks korda teinud valearvestuse Ukraina tõttu. Kolmas vale algas nädala aega tagasi. Ukraina näitab, milline Venemaa ka võiks olla, aga see ei meeldi Putinile. Putini elu ajend on kadedus ja kehv eneseusaldus, mis on negatiivsed jõud. Ma arvan, et Putini lapsepõlv on olnud vilets ja tundevaene.

Et selle režiimi lõpp saabuks võimalikult kiiresti, seda saab saavutada vaid ühiselt tegutsedes. Hävitades Putini väed Ukrainas ja viies Venemaa majandusliku krahhini, mis, ma vähemalt loodan, toob seal ikkagi miljonid inimesed tänavatele. 

Ma arvan, et Ukraina lahingu võitja on Putin, aga Venemaa mitte kunagi ei või valitseda maad, kus elab üle 40 miljonit elaniku, kes on Putini vastased. “Igas aknas on relv otse venelasele suunatud” niikui rääkis üks ukraina poliitik.  Sissisõda ja passiivne vastupanu on Ukrainas oodata, ja selle tulemus on sarnane kui venelasil oli varem Afganistaniga. Inimese elu pole püha venelastele, sest nad on elanud katkematult vägivaldses ühiskonnas, ja Venemaa ajalugu on olnud ebademokraatlik ja verine. Sellepärast ma usun, et vene rahva ülestõusu ei tule, sest venelased on alandlikud ja kannatlikud. Suurim osa venelastest teab, mis on puudus ja vaesus, ja sellepärast nende vastupanuvõime on suurem kui näiteks meie, kes kaua oleme jõukuses elanud. Segadust nad on küllaldaselt saanud, ja nendele täiesti piisab auto, datša ja oma väikene sotsiaalne mull. Vabadus pole venelastele omaette väärtus.

Nagu diktaatorid ikka, ei osanud ta kujutleda, et rahvas hakkab oma riiki kaitsma… Demokraatia võidab lõpuks alati. Isegi hirmsa hinnaga.

Soomlaste reaktsioon Venemaa agressiooni vastu on olnud palav, sest me eluvalt mäletame, kui meie vabadust ähvardatakse 1939 aastal. Meil oli sõja jäljena maas ühtekokku poolemiljoniline pagulaste hulk ja maa oli hävitatud. Ometi ma usun, et selle sõja võitja oli Soome, ei Venemaa. 95.000 soomlast langesid sõja ajal, aga see oli ohver vabadusele. Ma usun vabaduse võimu ja sellesse, et demokraatia võidab lõpuks alati. Sellest on ka hea eeskuju Eesti rahvas. Ühiskond ei või olla üles ehitatud valele ja ebaõiglusele.  Kõik diktatuurid varisevad varem või hiljem, see juhtub ka Venemaal. 

Selle režiimi eksisteerimine teeb inimkonna normaalse arengu võimatuks. See tähendab, et kõik ressursid suunatakse režiimi isoleerimiseks. Ja loodan väga, et nii pannakse punkt sellele kuritegelikule loole.

Putin on kurjategija ja tema kleptokraatia sõbrad ka, ja neid peab hukka mõistma nii ruttu kui vähegi võimalik. Kõige tähtsam oleks Venemaa vaimne taastamine: haridussüsteemi uuendamine, ühiskondliku töö alustamine, usalduse tagastamine, ühiskonna demokratiseerimine, sidevahendite vabastamine, sõjaväe puhastamine… Putini stardiloendus on alanud. 

Minu sini-must-valge nädal

 

Kas see on saatuse iroonia, et täna, kui on Eesti iseseisvuspäev, Venemaa ründab Ukrainat. Soomlased ja eestlased teavad hästi, mis tähendab Venemaa naabrus. Venemaa on aastate jooksul üle 40 korda rünnanud Soomet, ja Venemaa on alati kippunud igal kombel eestlaste elu segi ajama. Ma austan eestlaste sirget isamaalisust ja sirgeseljalisust venelaste vastu. Väikesed rahvad nagu soomlased ja eestlased näitavad, mis on kultuuri võim ja kuidas võib hästi ja rahus elada ilma uhkeldamiseta.  

Ma kuulasin Eesti presidendi Alar Karise kõnet, kus ta sedastab, et kultuur määrab meie iseolemise. See on vaimsus, see on Eesti idee. Kultuur annab…kõigele mõtte.” Eesti presidendid armastavad tsiteerida luuletajaid, see on ilus kombe. Karisel polnud rahvarõivad seljas, kui oli eelmisel presidendil… Näiteks mees Kuusalu rõivas on maitsekas! Karis oli ka arvatavasti kirjutanud kõne alguse uuesti, aga ta rääkis targalt raskel hetkel.

Ma kogun nüüd selle nädala eesti teemad minu elust. Ma alustasin pärast Karise kõnet minu Eesti nädala Noor Eesti luuletaja Gustav Suitsu luuletusega:

Elu tuli

Elu tuli helgib kui sinitaeva päikene,

elu tuli sähvab pilvist kui äikene;

valgustab välkudes hämaras ööski,

sütitab mõttes, vaimustub tööski -

ja kaduvikku siis kustub.

Mis küll nii kohisevad kevadised veed,

kes need sääl sammuvad mööda teed?

Lõkendavad ihalduste tulised tunglad:

noored need otsivad muinasjutu Kunglat,

kuni kord seisavad Toonela väraval.

Elu tuli helgib ja sähvab ja lööb,

võitluses põlevaid südameid sööb.

Loomises loidab, kumades kustub,

küll tuleasegi viimati mustub -

jääb järele peotäis tuhka.

Püha on elu tule tuha-ase.

Elu tuli punane püham on ise.

Päikene-äikene, tunglad-Kunglat… Luuletuse rütm on kaasakiskuv. Elu tuli on suurepärane luuletus inimese pürgimusist ja nende ajalikkusest. Me otsime Kunglat, aga lõpuks me seisame Toonela väraval, kui jääb järele peotäis tuhka. Ometi elu tuli on püha ja suurem kui meie kaduvus: Püha on elu tule tuha-ase/Elu tuli punane püham on ise. Vaimukas ja ilus luuletus! 

Ma tellisin endale veebist raamatu “Eestin runotar. Virolaisen runouden antologia” aastast 1940. Raamatus Elsa Haavio kirjutab Suitsust, et ta oli kõige suurem luuletaja pärast Koidula. Suits mõtles, et eestlased on “tõuseva sugu” ja Eestis peab olema enam kultuuri, ennekõike euroopa kultuuri. Kui aktuaalne sõnum! Suits elas Soomes põgenikuna ja tema sõber oli Eino Leino. Ma tahan enam lugeda Suitsu luuletusi! Haavio raamatus on põhjalik sissejuhatus Eesti sõjaeelsesse luulekunstisse.

Teine kirjanduslik elamus on olnud Andrei Hvostovi “Sillamäe passioon”. Me rääkisime Sillamäest ja vene vähemusest eelmises eesti keele tunnis. Hvostovi raamat on väga nilbe aga põnev kujutades, kuidas Sillamäe elanikud elasid täiesti teises tegelikkuses kui muud eestlased. Noore mehe silmadega vaadatakse nõukogude elu ja selle imelikkust. Ma arvan, et Hvostov tõepäraselt kujutab oma elu Sillamäel. Ma soovin, et Eesti venelased loeks selle raamatu. 

Ma hakkasin lugema Kaalu Kirme raamatut “Muusad ei vaikinud. Kunst Eestis 1941-1944”. Kirme oli eesti kunstiteadlane. Ta on uurinud Eesti rahvakunsti ajalugu, eriti ehete ajalugu. Raamatu alguses Kirme kirjutab sügavalt Eesti saatuslikest aastaist ja kuidas kunstnikud elasid ja lõid vene ja saksa okupatsioonide ajal. Kirme vahendab rikka pildi Eesti sõjaaegsest kultuurist. Ma vaatasin ka Kirme intervjuud, kus ta küsitles Olga Terri. Kirme oli suursugune eesti mees ja andekas teadlane.

Ma olin Helsingi zooloogilises muuseumis, kus üllatuseks oli paar eesti eksponaati: suur tükk Panga paekallast Saaremaalt ja põlevkivi tükke. Panga paekallas asub Mustjala külas, ja see on kolm kilomeetri pikk ja 40 meetri kõrge. Paekallas sündis 430 miljonit aastat tagasi siluris. Täna leitakse rannal palju fossiile, näiteks trilobiite ja koralle. Eesti paekaldad on niisama ikoonilikud kui Inglismaa lubjakivikaldad Doveris.  

Põlevkivi on olnud Eesti õli, aga selle produtseerimine on loodusele kahjulik tuha tõttu, ja iga tonni kaevandatava põlevkivi kohta kaevandustest ja karjääridest peab välja pumpama 10–15 tonni vett. Muuseumis oli kivide kõrval luup, millega lapsed võiks uurida põlevkivi struktuuri. Ei pea unustama, et põlevkivienergeetika põhjustab suure osa Eesti õhusaastest. Põlevkivi on ikkagi eesti kurioosum.

Nädala jooksul ma sõin järgmisi eesti toite: Merevaik-juustu, Põltsamaa aprikoosimoosi, Saaremaa Kadaka-juustu, Peremehe pärmivaba leiba, hapukurke, hapukapsast ja Vabariigi täissuitsuvorsti. Minu kodu lähedal on eesti toidupood: poes käimine on kui retk Eestisse, sest kaupluse juhataja on tore eestlanna. Ma ei jõudnud sel nädalal eesti toitu valmistada, kui eelmisel aastal, aga minu Eesti iseseisvuspäeva menüü oleks järgmine: eelroog on kilusalat rukkileival, supp on seene-piimasupp, põhiroog on Ühepajatoit kahe lihaga ja magustoit on kama-mannakreem jõhvikatega. Joogid: Uue-Saaluse Veinitalu Ebaküdoonia vahuvein ja Rukkirääk-õlu.

Pühapäeval ma tahan veel kuulata Arvo Pärdi “Spiegel im Spiegel” ja vaadata Veljo Käsperi filmi “Tütarlaps mustas”.

Elagu Eesti! 

Hämeen sydänmailla

Fanny Churberg: Maisema Hauholta (Pohjanmaan museo, Vaasa)

Eric Gustaf Ehrströmin teos Hämeen sydänmailla on harmiton ja vähän lapsenomainen matkakuvaus Hämeestä kesällä 1811. Nuori tekijä vietti Hauholla tuon kesän laamanni Krogiuksen perheessä kotiopettajana. Kirja sopii hyvin lahjaksi vaikkapa hämäläisystävälle: se on kauniisti sidottu, kantta koristaa nerokkaan Fanny Churbergin maalaus Maisema Hauholta ja pitkin teosta löytyy kaunista vanhaa Hämettä kuvaavaa taidetta. Kirjan alussa on Rainer Knapaksen mielenkiintoinen johdatus teokseen ja lopussa Johanna Wassholmin lyhyt Ehrströmin elämänkerta. Kirjaa on miellyttävää pitää käsissään ja selata. Olen aina jaksanut ylistää SKS:n tasokasta julkaisupolitiikkaa, jota ilman suomalainen kulttuurielämä olisi köyhempää. Jos Häme-kuvaukset kiinnostavat enemmän, on Eino Palolan Heleää Hämettä (1937) alan ehdoton klassikko.

Ehrströmin kirjan paras anti on 1800-luvun alun säätyläiselämän kuvaus. Hauholla on oma ruotsinkielinen virkamiesylimystönsä, joka ei seurustele suomenkielisen rahvaan kanssa, ja joka viettää mukavasti kesää tilavissa taloissaan ja huviloissaan. Tekijä tekee selvän eron herrasväen ja suomalaisen rahvaan välillä. Seuraelämä on vilkasta, erityisen hauska oli lukuisten nimipäiväjuhlien vieton kuvaus. Koko talo koristeltiin kukin ja seppelein, ja talon väki kirjoitti juhlarunoja ja pieniä näytelmiä nimipäiväsankarin kunniaksi. Yllättävää on, ettei tekijä kuvaa juuri lainkaan kirkollisia tapahtumia, vaikka hän olikin teologi ja toimi elämänsä lopulla pappina Pietarissa. Ehkä osasyynä on ollut puutteellinen suomen taito.

Iloiseen kesäeloon tuo vaihtelua matkat Kangasalan runnille vettä juomaan: Kangasala oli tuolloin merkittävä kylpyläpaikka. Välillä käydään Tampereella ja Hämeenlinnassa, mutta tekijä ei kovin paljon kiinnitä huomiota kaupunkien kuvaamiseen, vaan keskittyy kertomaan vaatimattomista sosiaalisista tapahtumista, mikä on sääli. Luontoa Ehrström sen sijaan kuvailee antaumuksella, ja hänen kuvauksensa perusteella on Häme oikea Suomen ihmemaa. Varsin mielenkiintoisen kuvan saa myös tuolloisesta kestikievarilaitoksesta. 

Ehrströmin elämästä olisi saanut mielenkiintoisempaakin kerrottavaa hänen myöhemmistä vaiheistansa. Hänet lähetettiin Moskovaan oppimaan venäjää tarkoituksena, että Ehrström alkaisi kehittää venäjänopetusta Suomessa. Niin hän tekikin kirjoittamalla ensimmäisen suomalaisen venäjän oppikirjan ja kehittämällä venäjänopetusta erityisesti suomalaisille virkamiehille. Tästä ei meidän virkamieskuntamme kuitenkaan pitänyt, koska venäjää ei haluttu puhua eikä oppia. Ehrström lähti Venäjälle, mutta jäi Napoleonin sotaretken jalkoihin ja pakeni Niznij Novgorodiin. Hän toimi sitten myöhemmin venäjän kielen ja kirjallisuuden dosenttina Turussa, mutta osin taloudellisten, osin venäjän kielelle penseän ilmapiirin vuoksi hän lähti Pietariin, missä toimi pappina Pyhän Katariinan ruotsalaisessa seurakunnassa elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli lavantautiin 44-vuotiaana.  

Rouva Bovary

 

Lukupiirissä on luettavana nyt kaksi aviorikosta käsittelevää teosta Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Luin Bovaryn ensimmäisen kerran kaksikymmenvuotiaana, jolloin pidin teosta pitkästyttävänä ja vanhanaikaisena. Viime vuosina olen innostunut jälleen lukemaan klassikkoja, ja ehkä ikä on tuonut lisää ymmärrystä siihen, että osaa arvostaa näitä koeteltuja merkkiteoksia. Flaubertin romaani on taitavasti kerrottu, monitasoinen ja hieno ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Toisaalta romaanin luettuaan voi kysyä, oliko Flaubert ihmisvihaaja, koska kaikki romaanin hahmot olivat jollain tavalla puolivillaisia oman etunsa tavoittelijoita. 

Aviorikos on kirjallisuudessa pysyvä aihe. Tämän teeman klassikkoja ovat Tolstoin Anna Karenina, Fontanen Effi Briest ja Suomessa vaikkapa Ahon Papin rouva. Kaikissa näissä teoksissa nainen turhautuu rakkaudettomaan ja hengettömään avioelämään ja lähtee etsimään ratkaisua ongelmiinsa vieraista vuoteista. Vanhemmissa kirjoissa pettämisen tielle liutaan ratsastusretkellä (Bovary, Effi Briest). Lukija tietää jo näiden afäärien alussa, että huonosti tulee käymään: naisen on joko alistuttava kurjaan elämäänsä tai sitten hänen on kuoltava. Useimmiten viimeinen on ainoa vaihtoehto, koska rikoksesta täytyy seurata myös rangaistus. Nainen uhrina on myös kirjallisuuden peruskauraa jo Sofokleesta alkaen.

Romaanin miehet ovat kovin vaatimattomia: Emma Bovaryn puoliso, nahjusmainen välskäri Charles Bovary, naistenmies Rodolpho Boulanger, puuhelmipoika Léon Depuis, kiskurikauppias Lheureux ja ateistiapteekkari Homais. Kylän pastori on kuvattu myös tyhmänä, lihavana ja kykenemättömänä tehtäväänsä, sielunhoitoon. Flaubert toteaa romaanin yhdessä kohdassa, että kaikki miehet ovat pelkureita. Miesten horisonttiin mahtuvat ainoastaan joko taloudellinen hyöty tai piehtarointi Emma Bovaryn kanssa. Miehet heijastelevat koko yhteisön ongelmaa: kaikki ovat jonkinasteisia vankeja, toiset tosin ymmärtävät vankeutensa paremmin. Yksi pakokeino on eroottiset seikkailut, mutta niissä piilee se vaaraa, että hetken lohdusta huolimatta myös niiden orjaksi voi jäädä, kuten kävi Emma Bovarylle. Ehkä ainoa hahmo, jota kohtaan kirjailija tuntee sympatiaa on renki Hippolyte, jonka Charles Bovary rampauttaa ammattitaidottomuudellaan. Voisi myös metatasolla ajatella, että teos on koko tuonaikaisen ranskalaisen yhteiskunnan kritiikki.

Romaanin naiskuva on myös negatiivinen: Charlesin ensimmäinen vaimo oli riivinrauta, hänen äitinsä dominoimaan pyrkivä häijy Emman anoppi, palvelustytöt ovat yksinkertaisia hölmöjä ja sitten päähenkilö Emma Bovary on oman viettielämänsä sotkuihin hukkuva neuroottinen nainen. Jos kirjan päähenkilö olisi edustanut ranskalaista eliittiä, olisi hän hoitanut liaisonejaan rahan avulla diskreetisti (esim. Madame de Staël). Nyt kuitenkin unelmien toteuttaminen alkoi vaatia sellaisia taloudellisia uhrauksia, joihin Emmalla ei ollut varaa. Tragedia etenee lankeavien vekseleiden myötä. Emmassa menee hyvä ihminen hukkaan. Kaikki hänen pyrkimyksensä tasokkaampaan elämään lopahtavat kesken kaiken. Ei edes oma lapsi tuonut hänelle iloa, vaan Emma lähetti hänet imettäjän hoidettavaksi ja piti lisäksi lastaan rumana, jolla oli lisäksi väärä sukupuoli. Jollain tapaa Emma on kuin nykyiset temppari-ihmiset, joita ohjaavat vietit, ei järki tai jokin korkeampi eetos. En jaksanut edes häntä sääliä, kun hän apteekin ullakolla veti kaksin käsin arsenikkia suuhunsa.

Huolimatta kaikesta kielteisestä, mitä romaanista löytyi, oli siinä monta hienoa ulottuvuutta. Kerronta oli sujuvaa ja piti mielenkiintoa koko ajan yllä. Emman sielunliikkeiden kuvaus oli koskettavaa, ja teoksessa oli aito eroottinen vire, myös joissakin rakkauskohtauksissa (esim. Rodolphon ja Emman ratsastusretki). Erityisesti pidin Flaubertin tavasta kuvata ympäristöä ja sisäisiä tapahtumia samanaikaisesti. Pienen ranskalaiskylän elämä tuntui minusta hyvin elävältä. Kirja oli paikoin kuin filmin käsikirjoitus. Kirja on aikanaan herättänyt runsaasti pahennusta siksi, että siinä kuvataan naisen halua, koska haluaminen oli yksin miesten juttu. Kirjassa oli antiikin draaman tuntua, koska tapahtumat vyöryivät vääjäämättömästi kohti tragediaa, mutta oliko lopussa katarsista?

 

Selkäviikkojen leipäknöödeli

 

Klassiseen ja tarkkaan ruokatalouteen kuuluu myös vanhan leivän käyttäminen. Jos ei halua kuivattaa vanhaa leipää korppujauhoiksi, voi siitä tehdä leipäknöödeliä, jota syö koko Keski-Euroopan väki. Ruoka on hyvä, halpa ja ympäristöystävällinen. Se, joka väittää hyvän ruuan olevan kallista, erehtyy.

Toimi näin: ota 300 g toissapäiväistä leipää tai sitten alun perin nopan kokoisiksi palasiksi leikattua vanhaa ja kuivattua leipää. Jos käytät tuoreempaa leipää, kuivaa uunissa leivästä leikattuja kuutioita 180 asteessa noin viisi minuuttia.

Seikoita kulhossa leipäkuutiot, 250 g maitoa ja kolmen munan keltuaiset. Mausta seos suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Leikkaa 150 g pekonia suikaleiksi ja sulata se pannulla. Lisää siihen vielä yksi hienonnettu sipuli ja puntti persiljaa ja paista noin viisi minuuttia. Sekoita paistos leipäseokseen. Vatkaa valkuaiset pienen suolarivauksen kanssa kovaksi vaahdoksi ja kääntele se varovasti leipäseokseen. Laita sitten seos voideltuun ja korppujauhotettuun leipävuokaan ja paista sitä 180 asteen kiertoilmassa puoli tuntia. Anna seistä viisi minuuttia ja kumoa knöödeli sitten vadille. Tarjoile vaikkapa sienikastikkeen ja suolakurkkujen kanssa. Voit paistaa seuraavana päivänä viipaloidun knöödelin pinaatin kanssa tai sitten keitettyjen ruusukaalinen kera. Juomaksi tummaa olutta ja musiikiksi Jouluilta salomailla ja Kreeta Haapasalon joululaulu (Kun hän heille leipäpalan jakaa kullekin ja kalan. Mihin mihin verratahan, ilo lapsien?). Hyvää loppiaista, ja kuusihan lähtee tosi joulunystävän kodista vasta marianpäivänä...

Knöödeliä lecsón ja kantarellikastikkeen kera

Eestin runotar

Jos olisi lukuhaaste "Kirja, jonka olen aina halunnut lukea", kuuluisi Eestin runotar (Porvoo 1940) ehdottomasti niihin. Uskaltauduin tilaamaan kirjan netistä, mitä en yleensä juuri koskaan tee, koska antikvariaateissa sirkuleeraaminen on mielenkiintoisempaa. Kirjaa en ole koskaan nähnyt missään myytävänä. Yllätyksenä tuli se, että teoksen etulehdellä on omistajakirjoitus Kaisu-Mirjami Rydberg 1941, ja kirjanmerkkinä samalta vuodelta oleva matkalipun kanta. Rydberg kuului aikanaan kuutosiin, sosdempuolueesta erotettuun ryhmään, joka sodan aikana ajoi myöntyväisyyspolitiikkaa Neuvostoliiton kanssa. Tähän ryhmään kuuluivat mm. sellaiset epäilyttävät poliitikot kuin Cay Sundström ja Johan Helo. Rydberg oli vankilassa maanpetoksesta, mutta istui myöhemmin vihreällä oksalla mm. Kansankulttuurin kirjallisena johtajana ja SNS-lehden päätoimittajana. Rydberg oli myös aktiivisesti ajamassa sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä. Neuvostovalta, jota Rydberg ja hänen hengenheimolaisensa (meillä myöhemmin taistolaiset, kulttuurivihkolaiset, agitprop-väki yms.) ihailivat, tuhosi monen Eestin runottaressa esiintyvän kirjailijan elämän. 

Antologian toimitti Elsa Haavio (myöhemmin Elsa Enäjärvi-Haavio), merkittävä tiede- ja naisasianainen sekä suuri estofiili. Jos haluaa saada hyvän kuvan Suomen sivistyselämästä 1930–1940 -luvuilla, kannattaa lukea Katarina Eskolan toimittamat Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeenvaihto ja päiväkirjat (Kahden, Itään). Antologian suomentajat edustivat myös kirjallisuutemme kirkkainta kärkeä (Manninen, Harmaja, Jylhä, Kallas, Mustapää, Tynni, Vaara ja Viljanen). Viron kulttuuri ja kieli innoittivat tuolloista sivistyneistöämme merkittävällä tavalla. Runoantologian toimittaminen oli merkittävä kulttuuriteko myös siksi, että teoksessa oli varsin laaja katsaus Viron runouden vaiheisiin ja runoilijoiden taiteelliseen kehitykseen. Ensimmäinen esitelty runoilija on virolaisen kansallistunnon papitar Lydia Koidula ja viimeinen Betti Alver. 

Elsa Haavio toteaa johdantoesseensä lopussa, että "Viron lyriikan tie on ollut kulkua kohden taiteellista herkkyyttä ja muotokeinojen hallintaa, jaloa inhimillisyyttä ja kehittynyttä henkistä kulttuuria." Virolainen runous on vilkkaampaa ja värikkäämpää kuin suomalainen, Eino Leinon sanoja käyttäen se on syntynyt pystymmän auringon alla. Viron raskas historia saksalaisten ja venäläisten ikeen alla, kirjakielen myöhäinen vakiintuminen ja vironkielisen sivistyneistön voimakas nousu itsenäistymisen jälkeen leimasivat virolaista runoutta ennen toista maailmansotaa. 

Teoksessa esitellään seitsemäntoista runoilijan elämänkerta ja tuotantoa. Mielenkiintoisimmat runoilijat nykylukijalle ovat Ernst Enno, Marie Under, Johannes Barbarus, Heiti Talvik ja Betti Alver. Barbaruksesta tuli Viron nukkehallituksen pääministeri ja hän ampui itsensä 1946. Heiti Talvik on Viron kirjallisuuden myytinomainen hahmo, joka kuoli karkotettuna Tjumenissa 1947. Haavion essee on varsin perusteellinen, hän on lukenut esittelemiensä runoilijoiden tuotannon ja on perehtynyt heidän elämänvaiheisiinsa varsin analyyttisesti. Käännösten kieli on edelleen miellyttävää luettavaa.

Vapautuminen

Löi Jumalan vitsat vesiin,

lens rantaan hylkyni vain.

Pois Kiusaaja erkani, esiin

lihan vallasta sieluni sain.

Sydämeltäni sinetti, suuni

lakka punainen irroitetaan.

Ovat kantele kylkiluuni

ja ne vartovat Soittajataan.

(Heiti Talvik)

Katajanummella

Vieno, hellä peittää

maat jo hämy yön,

heinään kaste heittää

helmivyön.

Siinto päällä pääni

kuulas, pohjaton.

Yksin käyn, jok´ ääni

kuollut on.

Ruskon suuri, kumma

roihu lieskaa lyö.

Katajiston tumma

kaihtaa yö.

Hiljaa meren soitto,

kohu aallokon

soi vain loitto, loitto,

loputon.

(Villem Ridala)

Miehet

Viktor Jerofejevin kirja Miehet (Keuruu 2005) vie lukijansa venäläisen kulttuurin (ja myös mieskulttuurin) syövereihin. Jos tästä kirjasta ei vielä saa kylläkseen, kannattaa jatkaa tekijän Venäläisen sielun ensyklopediaan, jossa ehkä vielä syvemmällä rämmitään venäläisyyden rimmessä. Jerofejev on Venäjällä jonkunkaltainen skomoroh, valtaa herjaava ilveilijä, jolla on kuitenkin hyvä suhde Putiniin ja joka kuuluu Venäjän kulttuurin nomenklatuuraan siitä huolimatta, että hän pilkkaa sitä armotta. Jerofejevin suurin trauma lienee se, että venäläinen intelligentsija sen vanhassa merkityksessä on kuollut: 20 miljoonaa koulutettua ihmistä on lähtenyt Venäjältä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, ja jäljelle jääneet antavat manipuloida itseään, eivätkä tarvitse enää perinteistä sivistyneistöä, koska sen tarpeet ovat redusoituneet aineellisiin arvoihin. He ovat myös saaneet sen mitä halusivat: autoritaarisen johtajan. Jerofejev ennustaa, että tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyrov olisi venäläisille sopiva Putinin seuraaja.

Kirja alkaa aamuerektiota laajasti kuvaavalla luvulla Aamun ihme (Aamuerektio on Jumalan sinettisormus) ja päätyy miehistä kauneutta analysoivaan lukuun Miesrikkaus. Kirjassa käsitellään mm. Francis Baconia, Fjodor Dostojevskiä, Aleksandr Solženitsyniä, James Bondia, Vladimir Majakovskia, Vladimir Iljitš Leniniä, Mihail Bulgakovia, Mihail Lermontovia ja Alfred Schinttkeä. Viimeksi mainittu säveltäjä on ainut henkilö James Bondin ohella, josta kirjailijalla on pelkkää hyvää sanottavaa, muiden merkkimiesten puolivillaisuus tuodaan armotta esille. Tekijän tyyli on lyhyt, ja monet lauseet ovat jo sinällään mietelauseita tai anekdootteja. 

Tekijän kuva venäläisestä miehestä on kovin surkea. Miehet ovat kotitossuissaan eteenpäin raahustavia, likaisia, alkoholisoituneita ja väkivaltaisia surkimuksia. Alkoholi, seksi ja tupakka ovat ainoat voimat, jotka kannustavat heitä eteenpäin. Miehet ovat pässejä, joita voivat rakastaa vain vinksahtaneet...sodomistit. Tämä pässiys on myös leimannut koko venäläistä kulttuuria (meillä on pässimenneisyys). Toisaalta kirjan nimi on neutraali Мужчи́ны eikä Мужики (äijät), joten positiiviselle miehisyydelle löytyy teoksessa myös tilaa, tosin se on usein fyysistä laatua, mikä ehkä kertonee paljon miehenä olemisesta.

Kirjan lukijalle suosittelen lähilukemista, koska luvut on pakattu täyteen Venäjän historiaa ja sen erilaisia hahmoja. Suosittelen myös kriittistä lukutapaa, koska Jerofejev kärjistää kaiken sanottavansa. Jos olet herkkä mimoosa-lukija, älä avaa tämän tekijän kirjoja ollenkaan, vaan keskity vaikkapa Tšehovin näytelmiin, koska niistäkin avautuu laaja näkymä venäläiseen sieluun, kuitenkin ilman karkeuksia.

Minua kosketti kirjassa erityisesti se, kuin tosia ja syviä monet kirjailijan ajatukset olivat. Esim. luvussa Jos olisin puolalainen... Jerofejev kuvaa kahta toisistaan täysin poikkeavaa kulttuuria, joilla on ollut kuitenkin yhteinen, raskas historia. Tuo luku on hyvin mielenkiintoinen myös meidän suomalaisten kannalta. Solženitsynistä hän toteaa, että tältä puuttuu bondilainen ja gagarinilainen hymy ja että tätä luonnehtii venäläinen yrmeys, itseironian puute ja venäläinen seksuaalinen tunkkaisuus. Karun tuomion saavat myös Majakovski (1900-luvun kuollein venäläinen runoilija) ja Jevtušenko (lapsellinen kuuluisuudenhimo oli hänen luonteensa määräävin piirre). 

Poliitikkoihin kirjailija ei puutu muuten kuin venäläisten kirjailijoiden kautta, jotka kuitenkin olivat yleensä aina myös poliittisia hahmoja. Kirkon tekijä jättää kumma kyllä rauhaan, vaikka ortodoksikirkko on iät ja ajat ollut vallanpitäjien sylikoira, eikä se käyttänyt 1990-luvulla etsikkoaikaansa uudistuakseen ja tukeakseen Venäjän kansa uskonnollis-moraalista jälleenrakennustyötä. 

Lenin on maailman inhimillisen riittämättömyyden nokkamies. Kaikkien maiden kusipäät, liittykää yhteen!

Toisenlainen venäläinen mies: Ruhtinas Felix Jusupovin muotokuva
(Valentin Serov)