Rouva Bovary

 

Lukupiirissä on luettavana nyt kaksi aviorikosta käsittelevää teosta Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Luin Bovaryn ensimmäisen kerran kaksikymmenvuotiaana, jolloin pidin teosta pitkästyttävänä ja vanhanaikaisena. Viime vuosina olen innostunut jälleen lukemaan klassikkoja, ja ehkä ikä on tuonut lisää ymmärrystä siihen, että osaa arvostaa näitä koeteltuja merkkiteoksia. Flaubertin romaani on taitavasti kerrottu, monitasoinen ja hieno ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Toisaalta romaanin luettuaan voi kysyä, oliko Flaubert ihmisvihaaja, koska kaikki romaanin hahmot olivat jollain tavalla puolivillaisia oman etunsa tavoittelijoita. 

Aviorikos on kirjallisuudessa pysyvä aihe. Tämän teeman klassikkoja ovat Tolstoin Anna Karenina, Fontanen Effi Briest ja Suomessa vaikkapa Ahon Papin rouva. Kaikissa näissä teoksissa nainen turhautuu rakkaudettomaan ja hengettömään avioelämään ja lähtee etsimään ratkaisua ongelmiinsa vieraista vuoteista. Vanhemmissa kirjoissa pettämisen tielle liutaan ratsastusretkellä (Bovary, Effi Briest). Lukija tietää jo näiden afäärien alussa, että huonosti tulee käymään: naisen on joko alistuttava kurjaan elämäänsä tai sitten hänen on kuoltava. Useimmiten viimeinen on ainoa vaihtoehto, koska rikoksesta täytyy seurata myös rangaistus. Nainen uhrina on myös kirjallisuuden peruskauraa jo Sofokleesta alkaen.

Romaanin miehet ovat kovin vaatimattomia: Emma Bovaryn puoliso, nahjusmainen välskäri Charles Bovary, naistenmies Rodolpho Boulanger, puuhelmipoika Léon Depuis, kiskurikauppias Lheureux ja ateistiapteekkari Homais. Kylän pastori on kuvattu myös tyhmänä, lihavana ja kykenemättömänä tehtäväänsä, sielunhoitoon. Flaubert toteaa romaanin yhdessä kohdassa, että kaikki miehet ovat pelkureita. Miesten horisonttiin mahtuvat ainoastaan joko taloudellinen hyöty tai piehtarointi Emma Bovaryn kanssa. Miehet heijastelevat koko yhteisön ongelmaa: kaikki ovat jonkinasteisia vankeja, toiset tosin ymmärtävät vankeutensa paremmin. Yksi pakokeino on eroottiset seikkailut, mutta niissä piilee se vaaraa, että hetken lohdusta huolimatta myös niiden orjaksi voi jäädä, kuten kävi Emma Bovarylle. Ehkä ainoa hahmo, jota kohtaan kirjailija tuntee sympatiaa on renki Hippolyte, jonka Charles Bovary rampauttaa ammattitaidottomuudellaan. Voisi myös metatasolla ajatella, että teos on koko tuonaikaisen ranskalaisen yhteiskunnan kritiikki.

Romaanin naiskuva on myös negatiivinen: Charlesin ensimmäinen vaimo oli riivinrauta, hänen äitinsä dominoimaan pyrkivä häijy Emman anoppi, palvelustytöt ovat yksinkertaisia hölmöjä ja sitten päähenkilö Emma Bovary on oman viettielämänsä sotkuihin hukkuva neuroottinen nainen. Jos kirjan päähenkilö olisi edustanut ranskalaista eliittiä, olisi hän hoitanut liaisonejaan rahan avulla diskreetisti (esim. Madame de Staël). Nyt kuitenkin unelmien toteuttaminen alkoi vaatia sellaisia taloudellisia uhrauksia, joihin Emmalla ei ollut varaa. Tragedia etenee lankeavien vekseleiden myötä. Emmassa menee hyvä ihminen hukkaan. Kaikki hänen pyrkimyksensä tasokkaampaan elämään lopahtavat kesken kaiken. Ei edes oma lapsi tuonut hänelle iloa, vaan Emma lähetti hänet imettäjän hoidettavaksi ja piti lisäksi lastaan rumana, jolla oli lisäksi väärä sukupuoli. Jollain tapaa Emma on kuin nykyiset temppari-ihmiset, joita ohjaavat vietit, ei järki tai jokin korkeampi eetos. En jaksanut edes häntä sääliä, kun hän apteekin ullakolla veti kaksin käsin arsenikkia suuhunsa.

Huolimatta kaikesta kielteisestä, mitä romaanista löytyi, oli siinä monta hienoa ulottuvuutta. Kerronta oli sujuvaa ja piti mielenkiintoa koko ajan yllä. Emman sielunliikkeiden kuvaus oli koskettavaa, ja teoksessa oli aito eroottinen vire, myös joissakin rakkauskohtauksissa (esim. Rodolphon ja Emman ratsastusretki). Erityisesti pidin Flaubertin tavasta kuvata ympäristöä ja sisäisiä tapahtumia samanaikaisesti. Pienen ranskalaiskylän elämä tuntui minusta hyvin elävältä. Kirja oli paikoin kuin filmin käsikirjoitus. Kirja on aikanaan herättänyt runsaasti pahennusta siksi, että siinä kuvataan naisen halua, koska haluaminen oli yksin miesten juttu. Kirjassa oli antiikin draaman tuntua, koska tapahtumat vyöryivät vääjäämättömästi kohti tragediaa, mutta oliko lopussa katarsista?

 

Rajasta etelään, auringosta länteen

 

Pretend you're happy when you're blue
It isn't hard to do

Haruki Murakamilta on julkaistu suomeksi kolmetoista teosta, mikä kertonee vankasta lukijakunnasta. Itse tartuin teokseen siksi, että lukupiirissä luetaan nyt rinnakkain Rouva Bovarytä ja tätä Murakamin teosta: kummatkin kirjat ammentavat aviorikoksen sameista vesistä. Klassinen lisä (ehkä myös kaikkein parhain) tähän teemaan olisi vielä Anna Karenina. Yleensä näissä pettämiskertomuksissa päähenkilön harmaata arkea tulee piristämään joku tajunnan sumentava sankari, mutta Murakamin teoksessa apu löytyy lapsuuden ihastuksesta, jonka tenhovoima kasvaa teoksen myötä maagisiin mittasuhteisiin. Minusta kirja oli outo, mutta kuitenkin jotenkin tenhoava. Japanilaisen estetiikan termejä käyttääkseni kirja on samalla wabi ja sabi - karu ja surullinen. Kirjasta ovat postanneet mm. Kirja vieköön ja Opus eka.

Kirjan päähenkilö, baariyrittäjä Hajime elää menestyvää liikemiehen elämää vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Varakas appi on auttanut bisneksen alkuun, jota Hajime hoitaa menestyksekkäästi lahjakkuutensa ansiosta, mutta tuella on myös hintansa: hän joutuu sijoittamaan varojaan apen hämäräpuuhiin. Hajimen elämä pyörii työn, uimahallin, kodin ja perheen huvilan ympärillä. Kuitenkin: yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki.

Kirjan alussa kuvataan varsin seikkaperäisesti Hajimen nuoruudenrakkauksia, joista yksi nousee kaiken yläpuolelle. Polion rampauttama Shimamoto on Hajimen suuri rakkaus, joka ilmestyy vuosikymmenten jälkeen Hajimen tyylikkääseen jazzbaariin. Shimamoton ympärillä kaikki on salaperäistä ja tainnuttavan ihanaa. Hajime on valmis vaikka kuolemaan nuoruudenrakastettunsa kanssa. Tämä pelehdintä vieraan naisen kanssa ei tietenkään jää huomaamatta Hajimen puolisolta Yukikolta, vaan pariskunta päätyy lopulta ota tai jätä- tilanteeseen. Kirjan yksi parhaimpia kohtia on kirjan lopussa oleva pariskunnan aviodynaaminen neuvonpito. Vällyjen alla piehtaroimisen ja varpaiden imeskelyn olisi kirjailija sen sijaan voinut jättää pois, koska ne vaikuttivat jotenkin päälle liimatuilta. 

Kirjassa oli uskottavasti kuvattu miehen sielullista autioitumista ja yritystä päästä siitä eroon. Hajime haluaisi löytää todellisen itsensä, muttei kykene siihen, ei edes rakastajattarensa avulla. Keskeisenä osana ongelmavyyhteä oli se, että päähenkilö koki vahingoittaneensa kaikkia nuoruutensa rakastettuja jollain tavoin. Päähenkilö riippuu sairaalloisella tavalla menneisyydessään ja syyllisyydessään, ei anna itselleen anteeksi eikä katso eteenpäin. Armo on tekijälle tuntematon käsite. Nat King Colen laulun sanat tuntuvat seuraavan Hajimen koko elämää, johon ainoastaan Shimamoto hetkeksi tuo toisenlaista sisältöä. 

Teoksen japanilaisuus heijastui hyvin työ- ja perhe-elämän kuvauksesta. Muodollisuus, hierarkkiset suhteet ja suvun merkitys välittyivät lukijalle hyvin. Toisaalta päähenkilö on hyvin länsimaisesti orientoitunut: hän ajaa BMW:llä, osaa eritellä Lisztin teosten tulkintoja ja jazz-musiikki seuraa kaikkia kirjan avaintapahtumia. Metafyysistä aspektia teoksessa ei ole, mutta salaperäisiä tapahtumia kylläkin. Esim. kirjan viimeinen lause avaa monenlaisia tulkintoja.