Pretend you're happy when you're blue
It isn't hard to do
Haruki Murakamilta on julkaistu suomeksi kolmetoista teosta, mikä kertonee vankasta lukijakunnasta. Itse tartuin teokseen siksi, että lukupiirissä luetaan nyt rinnakkain Rouva Bovarytä ja tätä Murakamin teosta: kummatkin kirjat ammentavat aviorikoksen sameista vesistä. Klassinen lisä (ehkä myös kaikkein parhain) tähän teemaan olisi vielä Anna Karenina. Yleensä näissä pettämiskertomuksissa päähenkilön harmaata arkea tulee piristämään joku tajunnan sumentava sankari, mutta Murakamin teoksessa apu löytyy lapsuuden ihastuksesta, jonka tenhovoima kasvaa teoksen myötä maagisiin mittasuhteisiin. Minusta kirja oli outo, mutta kuitenkin jotenkin tenhoava. Japanilaisen estetiikan termejä käyttääkseni kirja on samalla wabi ja sabi - karu ja surullinen. Kirjasta ovat postanneet mm. Kirja vieköön ja Opus eka.
Kirjan päähenkilö, baariyrittäjä Hajime elää menestyvää liikemiehen elämää vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Varakas appi on auttanut bisneksen alkuun, jota Hajime hoitaa menestyksekkäästi lahjakkuutensa ansiosta, mutta tuella on myös hintansa: hän joutuu sijoittamaan varojaan apen hämäräpuuhiin. Hajimen elämä pyörii työn, uimahallin, kodin ja perheen huvilan ympärillä. Kuitenkin: yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki.
Kirjan alussa kuvataan varsin seikkaperäisesti Hajimen nuoruudenrakkauksia, joista yksi nousee kaiken yläpuolelle. Polion rampauttama Shimamoto on Hajimen suuri rakkaus, joka ilmestyy vuosikymmenten jälkeen Hajimen tyylikkääseen jazzbaariin. Shimamoton ympärillä kaikki on salaperäistä ja tainnuttavan ihanaa. Hajime on valmis vaikka kuolemaan nuoruudenrakastettunsa kanssa. Tämä pelehdintä vieraan naisen kanssa ei tietenkään jää huomaamatta Hajimen puolisolta Yukikolta, vaan pariskunta päätyy lopulta ota tai jätä- tilanteeseen. Kirjan yksi parhaimpia kohtia on kirjan lopussa oleva pariskunnan aviodynaaminen neuvonpito. Vällyjen alla piehtaroimisen ja varpaiden imeskelyn olisi kirjailija sen sijaan voinut jättää pois, koska ne vaikuttivat jotenkin päälle liimatuilta.
Kirjassa oli uskottavasti kuvattu miehen sielullista autioitumista ja yritystä päästä siitä eroon. Hajime haluaisi löytää todellisen itsensä, muttei kykene siihen, ei edes rakastajattarensa avulla. Keskeisenä osana ongelmavyyhteä oli se, että päähenkilö koki vahingoittaneensa kaikkia nuoruutensa rakastettuja jollain tavoin. Päähenkilö riippuu sairaalloisella tavalla menneisyydessään ja syyllisyydessään, ei anna itselleen anteeksi eikä katso eteenpäin. Armo on tekijälle tuntematon käsite. Nat King Colen laulun sanat tuntuvat seuraavan Hajimen koko elämää, johon ainoastaan Shimamoto hetkeksi tuo toisenlaista sisältöä.
Teoksen japanilaisuus heijastui hyvin työ- ja perhe-elämän kuvauksesta. Muodollisuus, hierarkkiset suhteet ja suvun merkitys välittyivät lukijalle hyvin. Toisaalta päähenkilö on hyvin länsimaisesti orientoitunut: hän ajaa BMW:llä, osaa eritellä Lisztin teosten tulkintoja ja jazz-musiikki seuraa kaikkia kirjan avaintapahtumia. Metafyysistä aspektia teoksessa ei ole, mutta salaperäisiä tapahtumia kylläkin. Esim. kirjan viimeinen lause avaa monenlaisia tulkintoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti