Eesti keel on ilus ja raske

 

Ma olen aina olnud keelemees. Ennekõike ma armastan minu emakeelt ja kirjutan katkematult soome tekste. Ma räägin voolavalt saksa ja vene keelt, heast rootsi keelt, lihtsalt inglise ja prantsuse keelt, ma oskan lugeda ja saan aru muinaskreekast, -heebreast ja ladina keelest, aga kuidas on asjade seis eesti keelega?

Eesti on olnud minu armastusobjekt juba 50 aastat, aga kahjuks ma olen eesti keelega tegelenud aktiivselt ainult kaks ja pool aastat. Eesti keel on nõudlik ülesanne, sest see on nii lähedal aga ometi kaugel. Soomlastele on rasked poolpikad täishäälikud, peenendus, keeruline osastav, erinevad rektsioonid ja kiirem kõnerütm. Minu elu viimases otsas ma tahaksin rääkida ja kirjutada eesti keelt hästi, aga see on jõudu proovile panev ülesanne. Ma olen rõõmus märgates, ikka kui ma olen edasi jõudnud. Oli suur rõõm, kui poolteist aastat tagasi ma sain hästi aru minu õpetajate kõnest suvekursusel Rakveres. Oli ka rõõm lugeda esimene raamat eesti keeles, Õnnepalu “Klaasveranda”. 

Mul on olnud neli eesti keele õpetajat, kõik suurepärased ja toredad. Üks armastas grammatikat, teine suggestopediat, kolmas oli laulunaene ja neljandalt ma olen õppinud palju Eesti loodusest ja ajaloost. Kõigil nendel on olnud hea naljasoon, mis ehk on eestlannade eriline joon. Kirjutamine on palju aidanud mind käsitama eesti keele põhilist olemust, ja see on range aga tore tegevus. 

Keel on aina värav teise maailma. Esimest kord keelte värav avanes mulle Rootsi maailma ja nüüd 50 aasta pärast Eestisse. Soomlased tihti mõtlevad, et Eesti kultuur on ühtne ja natuke vanamoeline: nad kaitsevad oma kultuuri ja keelt küünte ja hammastega, tantsivad rahvatantsu ja laulavad rahvalaule igas peretoas ja rehielamuses, söövad siga ja hapukapsast ja vihkavad tiblasid. Peale selle Nõukogude aeg varjab eestlaste elu, mis paistab näiteks teenistuskultuuris ja korruptsioonis. Me leiame ka, et Eesti on karm ühiskond, kus valitsevad sotsiaaldarvinismi seadused. 

Teiselt  poolt Eesti on mõnel kohal eriti progressiivne ja eeskujulik maa, kus on mitmekülgne kultuur. Eesti venelaste, seto ja ingerlaste kultuurid rikastavad ka Eesti  kultuurielu. Varem oli ka tähelepandav väliseestlaste kultuur, näiteks pagulaskirjandus. Eesti muusikaelu ja kirjandus on rikkad. Eesti loodus on ka vahelduv. Ainult eesti keel pakub võtme, millega võidaks ukse eesti kultuuri linnusesse lahti teha.

Mul on palju eesti lemmiksõnu. Putukas kokku surub kenasti suud ja sõna toob meelde suve ja mesilased. Tähtsusetu inimene (mis see on?) võib olla ka putukas. Suitsuräim tundub nii nagu, kui diskoteek oleks täis suitsu ja müra (soome keeles räime). Suitsetaja on kui diakoon õigeusulises kirikus. Jänku on lõbus sõna, mulle tuleb meelde Jänks kohuke. Öötöös ja jääääres pidutsevad eesvokaalid. Põllu kõrval on soomlase kõrvale nii kole, et seda ei tohi rääkida muud kui meremehed ja vangid. Ema, öö, öökulli pesa, helilooja, hele, tume, lülituskilp, vaimsus, nädalavahetus ja mahl on foneetilisest ilusad sõnad. Rukkilill ja pääsuke on eesti keele pühad sõnad.

Minu lemmikkäänded on osastav, rajav ja kaasaütlev. Varem ka kujutati soome keeles käänete soome nimesid, näiteks sivunto, lähdentö, otanto. Osastav on raske, ja on väga pingutav leida reegleid, kuidas moodustatakse sõnade osastav. Tasapisi kõrv kuulab, mis on õige vorm. Osastav on raske ka soome keeles ja näiteks isegi Soome rootslased teevad siin vigu. Rajav on geniaalne kääne: Põld ulatus metsani, jalutasime läbi pargi tiigini. Rajav on mugav kasutada, ja täishäälik i on nagu lastekeelest. Kaasaütlev on ka lõbus, hõlpsasti käsitsetav: muga, suga, vanaemadega. 

Minu eesti keele õpingutel on mõned eesmärgid. Ma tahaksin lugeda Tammsaare “Tõde ja õigust”, Betti Alveri “Tolm ja tuli”, Marie Underi “Mureliku suuga” ja kõige Jaan Krossi teosed. Ma tahaksin otsida Tartust kõik paigad, kus elasid ja töötasid Aino Kallas, Elsa Enäjärvi, Saima Harmaja, Lauri Kettunen ja Tatu Vaaskivi. Ma tahaksin näha Eesti muinaslinnused ja kuulda neist hirmsaid lugusid. Ma tahaksin metsikult lakkuda Tallinna öös… (nali). 

Suvipäiviä Hellaassa

 

Nuori Dionysos

V.A. Koskenniemen Suvipäiviä Hellaassa (Porvoo 1927) on hieno, vanhanaikainen matkakirja, joka vaatii lukijaltaan keskittyvää lukutapaa ja monen wikiartikkelin lukua, koska kirjoittaja viittaa jatkuvasti antiikin mytologian hahmoihin. Vaivan palkkana on aito luku- ja kulttuurikokemus, jossa lukija viedään varsin syvälle antiikin ideoitten maailmaan.

Nykylukijat ovat juoneet siksi paljon Lethen virran vettä, etteivät muista mitään tästä suuresta runoilijasta ja esseististä, jonka maine hiutui poliittisten suhdanteiden aallokossa. Koskenniemi on sekä herkkä että älykäs kirjoittaja, jonka monet tekstit ovat myös nykyään mitä ajankohtaisinta esseistiikkaa. Hän on verrattavissa toiseen unohdettuun suuruuteen Tatu Vaaskiveen, jonka Huomispäivän varjo on edelleenkin suuri tutkielma länsimaisen kulttuurin olemuksesta.

Koskenniemi löytää Hellaan jo Budapestissä, jonka esikaupungissa on Aquincumin roomalaisaikainen kaupunki, jossa tekijä vaeltaa mithraeumista muinaisen kylpylän raunioille. Rooman henki on läsnä myös Euroopan reunalla, Pannoniassa. Ateenaan päästyään ei kerrota mitään nykyisestä Ateenan kaupungista, vaan unissakävijän lailla Koskenniemi hurmautuu Akropoliista. Hän kirjoittaa: ” Kaksi voimakasta tunnetta hallitsee niitä vaikutelmia, joita Akropoliilla tai sen edessä seisten olen kokenut: toinen on unenomaisen epätodellisuuden tunne – tämä ei ole totta, mitään tällaista ei ihmiskäsi ole luonut, mitään tällaista ei ihmissilmän ole suotu nähdä! – toinen on asiallisimman, syvimmän todellisuuden tunne: vain tämä on totta, vain tällaista on ihmiskäden tullut luoda, vain tällaista varten on ihmissilmä olemassa!---Painon ja keveyden, aineen ja ilman vastakohta häviää, kaikki on rauhaa ja läpikuultavaa selkeyttä.” Läpi koko teoksen kulkee hurmioitumisen juonne: vihdoinkin olemme saapuneet kulttuurimme alkulähteillä! 

Akropoliin seikkaperäisen esittelyn jälkeen paneudutaan Demeterin ja Persefonen kulttiin, erityisesti salaperäiseen Eleusiin mysteeriin. Kummatkin naiset olivat varsinaisia toimintatyttöjä, joita nykyistenkin gendertutkijoiden sopisi tarkastella. Tähän aktiivisten antiikin naisten joukkoon sopisi myös Persian laivaston naisamiraali Artemisia I ja tietenkin antiikin tragedioiden naiset, kuten Ifigenia tai Antigone, jotka tekivät varsin itsenäisiä päätöksiä, vaikka kuolo sitten heidät korjasikin. 

Kirjan hienointa antia on kreikkalaisten hautasteelojen tarkastelu. Attikalaisissa hautakivissä toteutui sekä vainajan ruumiillinen läsnäolo että poissaolo, erityisesti steeloissa kuvataan ruumiillista läsnäoloa. Voidaan puhua jonkinlaisesta poissaolevasta läsnäolosta. Steelat muodostavat tilan, jossa on mahdollisuus saada ote vainajan ruumiillisuudesta, kun vainaja on veistetty marmoriin. Steelalla on siis välittäjän rooli, jossa kuollutta kuvaava marmoriveistos on yhteydessä vielä eläviin ihmisiin. Voidaan puhua myös nekyiasta, jossa eläville annetaan mahdollisuus käydä manalassa ja palata sieltä takaisin (tämä teemahan toistuu esim. Goethellä, Thomas Mannilla ja Kalevalassa). Tällainen viittaus nekyiaan on esimerkiksi steeloissa toistuva kättely eli deksioosis, rajapinta kahden maailman välillä. 

Koskenniemi puhuu marmoriin veistetystä kuolemanrunoudesta kuvaten steeloja siten, että ne ovat kauniita, miehekkäitä, joskin surullisen resignatsioonin leimaamia. Hän kirjoittaa:” En puolestani tunne mitään henkistä tuotetta, en runouden enempää kuin muidenkaan taiteiden alalta, missä kuolema olisi yhtä tuskattomasti, yhtä intiimisti viety elämän piiriin kuin Attikan hautakivissä. Niin näkymätön on niissä elämän ja kuoleman raja. Näkymätön, mutta ei olematon. ”Kuolema ei ole henkilöllistettynä näissä muistomerkeissä, ja kuolemalla on kotoinen ja intiimi luonne. Kuolemaa ei kuvata transsendenttina, yliaistillisena voimana tai valtiaana, vaan täysin immanenttina, maanpäällisenä tapahtumana, joka kuuluu elämän piiriin. 

Yksi kirjan kantava ajatus löytyy luvusta Marathon, jossa Koskenniemi kuvaa Marathonin, Thermopylain ja Salamiin taisteluja. Pieni, urhea Kreikan kulttuurikansa taistelee suurta barbaarivaltiolta Persiaa vastaa ja voittaa sen. Koskenniemi kirjoittaa: "Ateenalaiset olivat vapaan maan vapauttaan rakastavia kansalaisia, jotka tunsivat taistelevansa elämän korkeimpien arvojen puolesta. Heidän hehkuvassa isänmaanrakkaudessaan ja heidän korkeammassa kulttuurissaan oli tekijä, jonka merkitystä barbaarit eivät osanneet kyllin korkealle arvioida." Koskenniemi siirtää sitten tämän kuvan nykyaikaan todeten, että sortajan nimi oli kolmatta tuhatta vuotta sitten Persia, mutta nykyään Venäjä. Mikä visionääri! Me olemme pohjolan kreikkalaisia ja Israelin kolmastoista heimo, joiden tehtävänä on puolustaa länsimaista kulttuuria bysanttilaista barbariaa vastaan. 

Erektheionin ovi

Kino “Sõprus” Tallinnas

 

Kino Sõprus Tallinnas

Üks Tallinna võluvuse põhjus on linnapildi mitmekujulisus. Jalutades läbi linna võib katkematult näha linna erinevaid kihistusi. Linnas on palju kohti, millel genius loci on võimsalt juures: Kanuti Gildi hoone, Draakoni galerii ehitus, Künnapu lillepood, Kunstihoone, korterelamu Pärnu maantee 36 ja Tallinna linnahall. 

Minu lemmikehitis Tallinnas on kino “Sõprus”, sest selle esteetika ja kultuurajalooline tagapõhi on huvitav. Enne II Maailmasõda kolmnurksel krundil asunud hoonestus hävis 1944. aastal Punaarmee pommitamise käigus. Kino ehitati aastatel 1950-1955 krundile, kus  olid ainult varemed pommituse tõttu. Krunt oli lehvikukujuline ja niiviisi ehitati ka kino lehvikjaks. “Sõpruse” projekteerisid Friedrich Wendach, August Volberg ja Peeter Tarvas. Wendach oli Nõmme linnaarhitekt ja “tempelkinode spetsialist” - ta ehitas Narvasse kinoteater “Narva Punase Tähe” (1952), mis on nagu kreeka tempel. Volbergi tuntud  töid on Rakvere pangahoone, Kirjanike Maja Tallinnas ja uus Vanemuine Tartus ja Peeter Tarvase töid on näiteks Kalevi Jahtklubi ja Tarvase oma elamu Kosel. 

Kino oli Nõukogude Liidus ülim kunst, sest see suutis haarata kõige laiemaid masse. Sellepärast pidi see idee kajastuma ka kinoarhitektuuris. “Sõpruse” eeskuju oli Leningradis, Gorki nimeline kultuuripalee, mis oli lehvikukujuline. Kino nimi oli planeerimise staadiumis “Leningrad”, seejärel “Spartacus” ja lõpuks “Sõprus”, mis oli mitmemõtteline nõukogude mõiste. Ajalooline põhjus nimele on see, et kino hakkas kandma Hiina Rahvavabariigi ja Nõukogude Liidu soojenenud suhete viljana “Sõpruse” nime.

Nõukogude ideoloogiat peegeldavad dekoor ja uusklassitsism. Stalinismi arhitektuuriideaal oli, et ehitis peaks olema „sisult sotsialistlik, vormilt rahvuslik”. Näiteks Rostockis, Jerevanis või Pekingis leitakse palju selliseid ehitisi. “Sõpruses” sammasportikuse kaunistamisel võeti eeskuju kohalikest rahvusmotiividest: sammaste kapiteelid on nagu setu särgi varrukad ja fassaadi lubjakivi on Saaremaalt. Huvitavad on ka külgfassaadide embleemid. Need kujutavad sõjapidamist, tööstust, põllumajandust, maavarade tootmist ning teadust.

Esifassaadi kolm embleemi viitavad kirjandusele, teatrile ja kaunitele kunstidele. Ehitise dekoratsiooni kavatsus on väljendada, et kino on tõeline kultuuriinstitutsioon, mis on mõeldud kõigile kodanikele vaimseks harimiseks.  

Kino on kahekorruseline. Esimesel korrusel asus kassade vestibüül, mis oli ühendatud avara estraadisaali ja einelauaruumidega. Ruumid olid kujundatud sisemise sammastikuga ja rikkalikult ornamenteeritud. Hoone esimesel korrusel olid veel suitsetamisruum kinokülastajaile, ruumid estraadiartistidele ja administratsioonile. Teisel korrusel oli kaks 400 külastajat mahutavat kinosaali. Kino barokihõngulise sisearhitektuuri planeeris Maia Oselein-Laul.

Kuigi “Sõprus” peegeldab nõukogulikku  mõtteilma, võib vaataja ka märgata, et ehitises on ka palju art déco-kujusid. Samuti kompositsioon, proportsioonid ja materjali käsitlused on peenemad kui tollases nõukogude arhitektuuris. Näiteks Stockholmi kontserdimaja ja Soome parlamendihoone on “Sõpruse” lähedased sugulased.

Väljak kino ees on ka ilus. Nüüd seal on purskkaev, mis siia algselt planeeriti. Vaade Suur-Karja tänavale on suurepärane ja samal ajal pidulik. Ehitis kuulub Eesti kultuurimälestiste registrisse.  

Ma vaatasin kaks “Kuukulgur-filmi” lühifilmi: “Kino Sõprus” ja “Presidendi vastuvõtt” mis mõlemad juhtuvad “Sõpruses”. Esimene on õudusfilm, kus kino pööningul elab doktor Finkelstein, kes ümber kujundab inimesi. Inetu vanamees saab Audrey Hepburniks puudliga. Presidendi vastuvõtul “Sõpruses” punkarid saadavad korda tohuvabohu.

Kuula veel "Laul nõukogude aatomist" 1952 aastalt.

Kinnitas meil Stalin ise - meie pommi proovisime,
mitmed suured katsed veel on me teadusmeestel ees.
Pomme on! Ja pomme saab! Seda kindlalt arvesta!
Kuid me iialgi ei taha võõraid riike vallutada.

Kär i Stockholm

 

Tukholmattaria Bernsissä

Kampintorin antikvariaatista löytyi Henrik Tikkasen "Kär i Stockholm" syntymävuodeltani 1955. Joskus kirjat huutavat, että "ota minut", ja tämä oli juuri sellainen kirja suolaisesta hinnastaan huolimatta. Kirjan paperi oli kermankeltaista, paksua, ja valoa vasten näki vesileimarasterin. Kirjan takakannessa oli aitoa miesnäkökulmaa: "Naturligtivis känner jag inte Stockholm. Stockholm är som en kvinna och när känner man en kvinna?" Tikkanen osaa hienosti kuvata naisia: kaikki näyttävät sielukkailta ja herkiltä. Hän kuvaa myös kirjassa pieniä, viattomia lemmenleikkejä tukholmattarien kanssa. 

Tikkanen on viivan mestari. Piirustuksista tulee vuosikymmen henki läpi, mutta niissä on myös jotain perin klassista ja ikuista, ja viivankäyttö tuo väistämättä mieleen Rembrandtin. Kirjan piirustukset ja pienet kertomukset etenevät kumpikin omaa rataansa, ja lukija tuntee ikään kuin olisi Tikkasen seuralaisena kaupunkiretkillä. Hän tapaa monenkirjavaa väkeä, joka ei istuisi nykyruotsalaisten pirtaan, siksi eksentrisiä he ovat. Ruotsi ei vielä tuolloin ollut lagom.

Tikkasen Tukholma on monin paikoin kadonnut, raitiovaunut eivät enää kulje kantakaupungilla, kokonaisia kortteleita on raivattu pois eikä Strömmenillä kalastajat enää pyydä saalista haaveillaan. Kaupungista välittyy piirustusten kautta intiimi ja hienostunut kuva. Toisaalta hän on vieras köyhästä maasta, ja tukholmalaiset osaavat kyllä näyttää hänelle kaapin paikan. Hauska oli kertomus ruokailusta ravintolassa, jossa hän tilasi annoksen paistettuja kantarelleja, eikä hänelle tuotu niiden kanssa perunoita. Pitkän pyytelyn ja anelun jälkeen hänelle ilmoitettiin, ettei meillä ole tapana syödä sieniä perunoiden kanssa. 

Luin nuorukaisena Tikkasen osoitesarjan ja ihmettelin, miksi noin sivistyneet ihmiset elävät niin karkeasti ja alkeellisesti. Ehkäpä kirjat pitäisi ottaa uudelleen luentaan, kun elämä on ehtinyt jo enemmän kaulia. Henrik Tikkasen isoisä oli merkittävä taidehistorioitsija J.J. Tikkanen. Syksyllä luin tämän teoksen Zwei Gebärden mit dem Zeigefinger, jossa hän kuvaa, miten etusormen asennoilla on länsimaisessa taiteessa kuvattu mitä moninaisimpia asioita. Ehdottoman hieno kirja. Seuraavana on lukulistalla hänen teoksensa Die Beinstellungen in der Kunstgeschichte, jossa syvennytään mm. kontraposton maailmaan. Kaikkea hengen runsautta on niin paljon, eikä eläissään ehdi kuin lipaista...

Vasagatan

Kansainvälisenä naistenpäivänä

 

Tänä aamuna luin Meduza-lehdessä olleen tilaston naisten asemasta Venäjällä. Siellä naiset ansaitsevat 27 % vähemmän kuin miehet, he tekevät 75 % kotitöistä, joka kuudetta naista Venäjällä on ahdisteltu sukupuolisesti (vain puolet ahdistelluista teki siitä ilmoituksen), neljännes venäläisistä on sitä mieltä, etteivät naiset selviydy johtotehtävistä ja 71 % venäläisistä ajattelee, että naisen tärkein tehtävä on olla äiti ja hyvä emäntä. Maan lainsäädäntö on myös legitimoinut perheväkivallan. Näillä eväillä kannattaa viettää naistenpäivää kerran vuodessa. 

Minulle ja monelle muullekin naistenpäivä on ollut kommunistinen neuvostojuhlapäivä, jolla naisia on maalitettu ja pönkitetty sukupuolisia ennakkoluuloja. Edistykselliset venäläiset haluaisivatkin jo lopettaa tämän päivän vieton ja keskittyä enemminkin sukupuolten tasa-arvoisuuden edistämiseen. Meillä Suomessa naistenpäivää ei problematisoida millään tavalla. 

Laitan tähän vanhan postauksen (2017) meidän opetushallituksemme oudosta tavasta herkistää suomalaisia nuoria naisasiakysymyksissä.

Kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille on jaettu Adichien pamfletti Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Luin kirjan, joka asiallisesti taustoitti feminististä maailmankuvaa nigerialaisista lähtökohdista käsin. Kirjassa ei ollut mitään, mitä en antaisi lasten lukea, mutta pelkoni on kahtalainen: se on omiaan lisäämään ennakkoluuloja, ja se tuntuu olevan osa jotain opetusministeriön indoktrinaatio-ohjelmaa, jonka lievempiä muotoja ovat mm. ilmiöpohjaisuus, sukupuolettomuus, ohjelmointi ja ruotsinopetuksen varhentaminen. Minä en jakaisi kirjaa koululaisille. Sen sijaan kyllä luettaisin lukiolaisille Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen, joka on syvällinen ja järkyttävä kuvaus Nigerian 1960-luvun elämästä. Luettuani tuon kirjan, katsoin Afrikkaa uusin silmin, aivan samoin kuin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa avasivat näkemään Afganistanin kulttuurin moninaisuuden.

Jos olisin eettinen relativisti, voisin vain nyökytellen hyväksyä naisten kohtelun Nigeriassa: sehän on heidän kulttuurinsa, ja naiset ovat kasvaneet tuossa viitekehyksessä, jossa heillä on statistin rooli. Jokainen kulttuuri eläköön tavallaan, ja meillä eurooppalaisilla varsinkaan ei ole mitään opetettavaa tai sanottavaa afrikkalaisille, joita olemme työksemme sortaneet ja alistaneet. Tosin esim. Tulva-lehdessä kerrottiin, että 99 % Egyptin naisista kokee jatkuvasti seksuaalista ahdistelua: eikö tällöin tuollainen asenne naisiin ole osa tuota kulttuuria? Ovathan myös äidit kasvattaneet sekä tytöt että pojat. 

Kirjaa lukiessa saa kuvan, että katselee jotakin villien touhua ja salaa säälii heitä. Tämä ei kai liene ollut tarkoitus. Minä en oppinut tätä kirjaa lukemalla mitään. Kristillisessä ja demokraattisessa Suomessa minua ovat kasvattaneet hienot itsenäiset naiset äidistä ja opettajista vaimoon ja tyttäriin, eikä minulle tulisi mieleenikään pitää heitä itseäni heikompina astioina. Tämän ymmärtämiseksi tuota kirjaa ei tarvita - hukkaan heitettyä rahaa, jota olisi voinut käyttää muuhun opetuksen kehittämiseen. Ehkäpä kirja oli alunperin tarkoitettu meidän koulujemme somalipojille, mutta häveliäisyyssyistä se jaettiin kaikille. Kenpä tietäis sen...

Minua arveluttaa myös indoktrinaatio: miksi meidän pitäisi olla feministejä? En puhu naisopettajista enkä naislääkäreistä, koska naiseus on vain osa heidän identiteettiään. Naiseus ei tee heistä parempia tai huonompia ihmisiä tai ammattilaisia. Feminismillä on paha kaiku: ikävimmillään se edustaa miesvihaa ja vääristää naiskuvaa. 

Kun tälle lasten indoktrinoinnin tielle on lähdetty, löytyy lisää aktuelleja aiheita ja varmaankin aiheisiin sopivaa kirjallisuutta. Seuraava kirjanen jaetaan kasvissyönnistä, koska hyvä ihminen syö kasveja ja paha lihaa. Sitten on vuorossa eutanasia: on niin ihana päättää kaikista omista jutuista, kuten omasta elämästään. Sitten voisi jakaa vielä lapsille pirteän Tom of Finland -voimisteluoppaan: pojat ovat poikia... 

Kuidas ma tähistasin Eesti iseseisvuspäeva

Emakeeleausammas Kadrina kooli kõrval 

Ma alustasin Eesti iseseisvuspäeva pidamist juba eelmisel päeval sõirategemisega. Minu köögi laual oli liiter piima, pool kilo kohupiima (ma võtsin vadakukohupiima, sest ma kahjuks ei käinud Eesti poes), võid, muna, soola ja karulauku. Ma kuumutasin piima keemiseni, lisasin kohupiima ja ootasin kuni vadak eraldub. Pärast seda ma kallasin juustu marliga vooderdatud sõelale nõrguma. Ma sulatasin või potis ja lisasin selle juustusse ja segasin, kuni moodustus ühtlane mass. Pärast seda ma segasin lahtiklopitud munad, soola ja karulauku ja kallasin need segusse, mida ma veel kuumutasin. Lõpuks ma panin segu sõelale ja külmikusse. Vadakust ma küpsetasin leiva, selle ma õnnistasin kolme sõrmega, nagu on Eestis kombeks. Küpsetades ma kuulasin ja laulasin Uno Loopi laulusid: 

Ma nüüd tean ja tean,

kuid märtsis algas mai,

sest seda tunda võin.

Ta käe tusupilve poole

tõstis vaid, tõstis vaid.

ja sirel õide lõi.

Sõir on Eestis traditsiooniline koduselt valmistatud piimatoit, varem eriti Võrumaal ja Setomaal. Ma usun, et köömnete kasutamine on saksa mõju. Sõira tehti kindlasti nelipühadeks ja jaanipäevaks. Kevadel ja sügisel oli maarahval palju piimatoite ja tollal valmistati palju sõira. Näiteks sügisel kuivatatud sõir püsis isegi jõuludeni. Eesti Rahvakultuuri Keskuse veebilehel kirjutatakse, et “sõira tegemine on isegi ausse tõusnud” ja see on hea areng. Siin on minu sõir:

Õhtul ma kuulasin raadiost saadet “Eesti õhtu”. Toimetaja Olli Haapakangas küsitles Tapio Mäkeläineni, ja raadiokuulajad saatsid omad eesti jutud. Palju räägiti ka Tallinna laulupeost. Tihti oli juttusid nõukogude ajalt. Juttude ühine nimetaja oli soomlaste truu kiindumus Eesti rahva vastu ja see, et kõigil oli palju heatahtlikke mälestusi Eestist ja eestlastest. Raadiosaate muusika oli natuke omapärane, eriti soome muusika. Õnneks Georg Ots laulis “Saaremaa valssi”.  

Iseseisvuspäeva ma alustasin Marie Underi luuletusega. “Unetuma laul” on suurepärane töö: 

Musti varje ümber uste,

Künnilt aetataks´ koju härgi,

Süüaks´, juuakse ja pea

Magajaid kõik majad täis.

Magab isand, ori, veis.

Mina aga, ma ei maga…

Luuletaja ei oska magada: kõik magavad välja arvatud tema. Luuletaja vaatleb inimeste elu, ja öösel ta näeb timukat, koera, vaimu ja ta hüüab: “Kuhugille, kuhugille, ma ei mahu!” Unetuse probleemi ja elu ahistuse ainus lahendus on surm: “Valla mulla jäätand luugi ulataksin. Alla oma elu. Ega taha vaadata ei pruugi.” Underi keel on rikas aga raske ja tema sõnakujundid on mitmekihilised. Ma jätkasin veel minu kirjandushommikut lugedes Oskar Lutsu “Kevadet”. Arno, Teele, Toots, Lible, Kiir, Tõnisson, õpetaja Laur, Imelik…. Kas nad on eestlaste põhitüüpid? Minu lemmik on Tõnisson.  

Ma kuulasin seejärel Kersti Kaljulaidi kõnet, mis oli hea ja liigutav. Kõne oli pikk aga sisukas. Kaljulaid rääkis, et Eesti võiks olla tulevikus hooliv, korruptsioonivaba ja enesekindel. Ta rääkis ka, et “väikerahvana vajame me alati kinnitust, et eesti keel, kultuur ja komberuum on kaitstud.” Kõnes ta tsiteeris ka Juhan Liivi ja Andres Ehini luuletusi. President käsitles Eesti probleeme, näiteks koroonat ja korruptsiooni, aga julgustas samal ajal Eesti rahvast. Kaljulaid on harjunud esinema ja kõne oli julgustav ja omapärane. Soomlasest presidendi rahvarõivas tundub imelik, aga eesti traditsioon on erinev.

Ma kuulasin veel “Naisi köögis” (“Eesti sünnipäevalaul”): laul oli tore ja positiivne: Eestis on nüüd hea elada ja eestlased töötavad üks kõigi ja kõik ühe eest. Lisaks laulus oli viitamine Lutsu “Kevadesse”! 

Ma võtsin Eesti iseseisvuspäeva tänavu tõsiselt, sest minu eesti õpetaja Maiu andis meile koduse töö: “Pea pidu!”. Ma värbasin ka minu abikaasa ja lapsed tähistama seda minuga (rahvaharidustöö!) ja pidasin ettekanded sõirast ja Eesti kirjandusest. Head Eesti iseseisvuspäeva: elagu Eesti!

  

Minu eesti iseseisvuslaud: suupisted musta leiva, sõira, hapukurgi ja suitsuräimedega, seljanka köögiviljaga ja naps “Viru Valget”. Ma ostsin ka eesti hapukurgid, nam! “Jänks” kohukest poes kahjuks ei olnud...

Rapu-lehtikaalipasta

Italian voi tuoda pöytäänsä tämän gremolatamuunnoksen avulla. Ruoka on helppo, herkullinen ja vie välimerellisiin tunnelmiin. 

Mignons Gesang „Kennst du das Land?“

Johann Wolfgang von Goethe

Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn,

Im dunklen Laub die Gold-Orangen glühn,

Ein sanfter Wind vom blauen Himmel weht,

Die Myrte still und hoch der Lorbeer steht,

Kennst du es wohl?

Dahin! Dahin

Möcht’ ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn.

Kennst du das Haus? Auf Säulen ruht sein Dach,

Es glänzt der Saal, es schimmert das Gemach,

Und Mamorbilder stehn und sehn mich an:

Was hat man dir, du armes Kind, getan?

Kennst du es wohl?

Dahin! Dahin

Möcht’ ich mit dir, o mein Beschützer, ziehn.

Kennst du den Berg und seinen Wolkensteg?

Das Maultier sucht im Nebel seinen Weg;

In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut;

Es stürzt der Fels und über ihn die Flut,

Kennst du ihn wohl?

Dahin! Dahin

Geht unser Weg! o Vater, lass uns ziehn!

Kuullota pari hienoksi leikattua sipulia ja muutama valkosipulinkynsi öljyssä. Lisää reilu kourallinen hienonnettua pakastelehtikaalia (tai viisi, kuusi  tuoretta, riivittyä lehtikaalinvartta) sipuleiden joukkoon ja kypsennä. Raasta pestyn sitruunan kuori ja purista siitä mehut, jonka jälkeen lisäät ne seokseen. Lopuksi laita vielä joukkoon lyhyesti lämpiämään pussillinen pakastekatkarapuja. Lisää suolaa ja pippuria makusi mukaan. Pieni tujaus kuivaa vermuttia tai valkoviiniä sopii myös mukaan. Keitä leveää nauhapastaa (pappardelle) ja kaada seos kypsän pastan päälle. 

Sitten kannattaa avata viinipullo, kuunnella Tito Schipan Una furtiva lagrima ja haaveilla Rooman pinjojen suhinasta...