Sotaisaa Tukholmaa: Armémuseum

Ruotsalainen sotisopa vm. 1940

Rauhanomaisesta Ruotsin kansasta, tuosta maailman omastatunnosta, ei hevin tule sotaisia mielikuvia. Huhtikuinen työmatka vei Tukholmaan, missä luppoajalla kävin katsomassa Armémuseumia. Museo tarjoaa paljon mielenkiintoista nähtävää ja ajattelun aihetta. Suomalaiselle kävijälle löytyy myös kaikenlaista, esim. 1939-1945 kaatuneitten ruotsalaisten vapaaehtoisten kunniataulu, jossa lukee, että he uhrasivat henkensä "pohjolan vapauden ja Ruotsin kunnian tähden". Hieno on myös leijonalippu Mannerheimin päämajasta kansalaissodan ajalta. 

Ruotsalaisten omatunto on herkkä (ainakin näyttelyn rakentajien), koska laajasti kuvataan ruotsalaista fasismia ja antisemitismiä II maailmansodan aikana. Kansankodissakin on pesänlikaajia. Ruotsalaiset ovat myös joutuneet kokemaan puutetta: siitä esimerkkinä vitriiniin laitetut puukengät ja kahvinkorvikkeet. Liikuttava oli myös näytteille pantu pommin sirpale, sen ainoan pommin, jonka venäläiset vahingossa tiputtivat Tukholmaan sodan aikana. 

Vidkun Quislingin päähine, taustalla "Enigma"

Jos haluat nähdä Vidkun Quislingin päähineen tai Enigman, löydät ne Armémuseumista. Siellä on myös G-kirjoitin 52-C, joka pystyi tuottamaan triljoona erilaista salakirjoituskombinaatiota. Tosin ruotsalainen matemaatikko Arne Beurling mursi koodin kahdessa viikossa. Museosta löytyy myös aito Enigma, jonka salaisuudet Alan Turing selvitti sodan aikana. Kaikki tämä militaria on mitä mielenkiintoisinta, varsinkin nämä matemaatikkojen taistelut natsien juonia vastaan. 

Kaunis ruotsin sana on raketavfyrningsanordning eli saksalaiset Stalinin urut mallia Henschel HS297. Laite on hyvin modernin ja tehokkaan näköinen, erityisen kauniisti kaartuu plexinen suojalasi ampujan pään yläpuolella. Saksalainen huumori on myös kukassaan: käyttäjät nimittivät tätä helvetinkonetta nimellä Föhn Gerät. Taisi olla kuumat paikat vanjalla ja fritzinkin tukka pöllähti kun 35 rakettia lähti toimittamaan tuhojaan.

"Föhn Gerät"

Museossa oli myös ajankohtainen näyttely Rysskräck, jossa oli sellaisia mukavia aiheita kuin Ryssen kommer! ja Ryssen - vän och fiende. Tällaista informaatioita voisi olla myös meilllä Suomessa. 

Museon pihalla oli rivissä sotasaalistykkejä, myös museon sisällä oli sotasaalisosasto. Kerran tämä suurvalta riehui kaikkialla Euroopassa, nyt on onneksemme meno rauhallisempaa. 

Ruotsalaisuus kulminoituu herkimmässä muodossaan Sturekatten-kahvilassa Riddargatanilla, vain kivenheiton päässä Armémuseumista. Viehättävässä 1600-luvun talossa löytyy toisesta kerroksesta vanhoilla ja kuluneilla tyylihuonekaluilla sisustettu kahvila, jonka kakkuvitriinissä on kymmenittäin eri sorttia olevia leivoksia. Aurea prima sata est...Vahvaa mokkaa saa kaataa kuppiinsa tarpeen mukaan ja ympärillä kuuluu hillitty puheensorina. Otin Budapestin, mutta täytyy myöntää, että Ekbergin versio on parempi. 

Lepohetki Sturekattenissa 

Dympna, Agatha, Praxedis ja Nennolina - hurskaita naisia Rooman kirkoissa

Dympna - neitsyt ja marttyyri

Olipa katolisen kirkon touhuista mitä mieltä tahansa, mykistyy pohjolan luterilainen Rooman kirkkojen sisäisestä ja ulkoisesta rikkaudesta. Muutaman korttelin aluelle on pakkaantunut sellainen määrä kirkkohistoriaa ja spiritualiteettia, että heikkoa huimaa. Tässä yhden keväisen aamuhetken satoa muutaman kilometrin säteellä Santa Maria Maggioresta. Fokukseen tulivat kuin sattumalta (sattumia ei oikeastaan ole...) pyhät naiset ja lapset. 

Sant´Agatha dei Goti on areiolaisten kirkko 400-luvulta. Areiolaiset halusivat kiistää Jeesuksen jumaluuden ja keskittyivät vain Jumalan henkiseen puoleen. Gootit olivat areiolaisia (Wulfila!), ja valloitusmatkoillaan he toivat tätä harhaoppia myös Roomaan. Kirkko on ainoa säilynyt, alunperin areiolainen temppeli Roomassa. Kirkko on tällä hetkellä stigmaatikkojen (usko tai älä!) ylläpitämä. 

Kirkko on omistettu Pyhälle Agathalle. Monen naispyhimyksen kohtalo oli ankea, niin myös Agathan. Hän ei suostunut synkän pakanaruhtinaan vaimoksi, mistä kostoksi ruhtinas laittoi naisparan ilotaloon töihin ja leikkautti sitten Agathan rinnat pois, mutta ne kasvoivat aina uudestaan, koska unessa Pyhä Pietari niitä paranteli. Tästä raivostuneena ruhtinas tuomitsi Agathan poltettavaksi, mutta maanjäristys pelasti hänet tästä pinteestä. Agatha kuoli kuitenkin marttyyrinä Deciuksen aikana. Agatha on kellonvalajien, maanjäristyksen uhrien ja rintasyöpäsairaiden suojeluspyhimys. Ainakin Sveitsissä leivotaan rinnanmuotoisia Agathabrötcheneitä, jotka ovat aivan briossin näköisiä

St.Agathan kirkon hieno sisäpiha

Santa Agathan seinässä oli myös Pyhän Dympnan muistomedaljonki. Hän oli iiriläisen kuningas Damonin tytär. Kun kuninkaan vaimo kuoli, tämä kuningas-pervertikko halusi naida oman kuvankauniin Dympna-tyttärensä. Tytär pakeni kuitenkin rippi-isänsä kanssa Belgiaan, missä hän omistautui köyhien ja sairaiden hoitamiseen. Monien vaiheiden ja konnuuksien jälkeen isä saa selville missä tytär on ja hän lähtee hakemaan Dympnaa taikaisin. Löydettyään tyttären, tämä kieltäytyy luonnottomasta liitosta, ja siitä raivostuneena isä sivaltaa Dympnan pään poikki. Dympna on mielisairaiden suojeluspyhimys. 

Santa Prasseden hienostuneita mosaiikkeja

Jos haluat Pietarinkirkon lisäksi nähdä Rooman kauneimman kirkon, on se mielestäni Basilica di Santa Prassede. Kirkko on kadulta tuskin huomaamaton, mutta kun astut sisään, olet siirtynyt sineä ja kultaa hohtavaan bysanttilaiseen helmeen. Koko kirkkotila on täynnä salaperäistä ja henkevää kauneutta. Jokainen mosaiikki on rikas teologinen kertomus, jonka äärellä voi viipyä pitkään. 

Praxedis pesemässä 3000 marttyyrin ruumiita

Kirkko on omistettu Pyhälle Praxedisille, roomalaisen senaattori Pudensin (Ks. 2. Tim. 4:21) tyttärelle. Hänen kerrotaan siskonsa Pudentianan kanssa pesseen 3000 vainoissa kuolleen marttyyrin ruumiit sienellä. He keräsivät marttyyrien veret talteen ja laskivat ne sitten kotinsa kaivoon. Tämä kaivo oli kirkossa aina vuoteen 1918 saakka, jolloin se korjaustöisssä suljettiin. Praxedis toivoi itselleen marttyyrikuolemaa ja sai sen myös. Jos käy matka Roomaan, niin poikkea ehdottomasti Santa Prassedeen, siksi hieno on arkkitehtonis-hengellinen kokemus.

Naismarttyyrit saivat kärsiä paljon miesten oikkujen vuoksi. Me miehethän olemme karkeita olentoja, joilla ei ole mielessä muuta kuin väkivalta ja seksi...

Samaisessa Agathan kirkossa oli sivupöydällä pieni tytön kuva. Kuvan takana luki Venerabile Antonietta Meo (Nennolina). Pienen Nennolinan tarina on liikuttava. Hän syntyi porvarilliseen perheeseen Roomassa vuonna 1930. Jo pienestä pitäen hänestä kerrotaan säteilleen erikoista voimaa ja lapsena hän johti pihapiirin leikkejä ja oli pidetty toveri. 

Nennolina sairastui kuitenkin luusyöpään ja hänen toinen jalkansa amputoitiin. Vähän ennen varhaista kuolemaansa (hän kuoli kuuden vuoden iässä), alkoi Nennolina kirjoittaa kirjeitä Jeesukselle ja Neitsyt Marialle. Kirjeet olivat liikuttavia mutta samalla teologisesti kypsiä. Lähestyvä kuolema oli hänelle voitto. Hän ammensi kärsimyksistään teologista viisautta. Nennolinan kirjeet Jeesukselle päättyivät sanoihin "pieni tyttösi lähettää sinulle paljon suukkoja". 

Nennolina on haudattu Santa Croce in Gerusalemmen kirkkoon Roomassa. 1970-luvulla paavi Benedictus XVI aloitti neuvottelut Nennolinan autuaaksi julistamiseksi ja tämä myös tapahtui. On osoitettu myös yksi ihme, minkä Nennolinan puoleen kääntyminen on saanut aikaan, joten hän on tiellä kohti pyhimykseksi julistamista. 

Venerabile Antonietta Meo

Näiden naisten ja lasten muistojen äärellä leijuu jonkinlainen ambivalenssin ilmapiiri: toisaalta tuntuu, että kyseessä on pimeää taikauskoa ja ihmisen palvontaa, toisaalta nämä ihmiset ovat olleet uskon sankareita ja rohkeita taistelijoita. Erityisesti minua kosketti tämä pieni lapsi-profeetta. Jos nämä hahmot tuovat ihmisiä lähelle Jeesusta, niin silloin on heidän tehtävänsä täytetty. Tässä Nennolinan rukous:

O Dio, Padre degli umili,
noi ti ringraziamo
perchè in Antonietta Meo
ci hai donato un'immagine viva
del tuo Amore e della Tua Sapienza,
rivelata ai piccoli.
Tu, che Le hai dato la Grazia
di essere unita alla Croce
del Signore Gesù
e di soffrire con fortezza e con gioia,
rendila gloriosa anche ora sulla terra,
perchè sia per tutti
un esempio luminoso
di fedeltà al Vangelo,
concedi a noi il suo amore semplice
e ardente
all'Eucarestia e alla Chiesa;
vieni incontro alla nostra povertà
e, per la sua intercessione,
secondo la Tua Santà Volontà,
donaci la grazia
che, con fiducia, Ti chiediamo.
amen

Ikärasismia!

Kaikki vanha ei ole rumaa

Meinasi sepelvaltimon LAD-haara mennä lopullisesti umpeen luettuani Helsingin Uutisten numeroa 21. Yksi lehden juttu käsitteli ravintola Kasakkaa, josta tulee nyt ravintola Nälkä. Ravintolan mainio omistaja kuvailee tulevaa lukullista paikkaa seuraavasti: "...luvassa on fuusiokeittiöhenkistä meininkiä ilman hillitöntä hifistelyä... Nälkä hakee asiakkaikseen 20-45 vuotiaita. Otamme hyvin röyhkeästi asiakkaiksemme kaikki Punavuoren hipstereistä Kruununhaan toimistoissa istuviin mainosdirikoihin." 

Jos ravintolanomistaja olisi sanonut haluavansa asiakkaikseen sinisilmäisiä etelähelsinkiläisiä arjalaisia, valkoisia kantasuomalaisia tai heteromiehiä, niin jo olisi poliisi perässä. Meitä vanhoja saa sen sijaan pilkata ja syrjiä karkeasti, eikä kukaan siihen puutu. Miksi tämä yhteiskunta segregoituu? Miksi nuoruuden palvontaan syyllistyy nykyisin jopa Opetushallitus ("unohtakaa kaunokirjoitus", "koulussa pitää olla kivaa", "ei sisältöjä vaan asennetta", "poikia pitää ymmärtää"...). Kuinka köyhiksi me kasvamme, kun eri ikä- ja sosiaaliluokat eivät enää kohtaa toisiaan? Ehkä lähden tästä Lehtovaaraan nauttimaan Cœur de filet Provençalea muiden harmaapäiden kanssa... 

Jos minulla olisi ravintola, sisään pääsisivät vain:

- hurskaat
- arvokonservatiivit
- wagneriaanit
- sienien ystävät
- punttisalin ystävät
- kiitolaukan ystävät
- fennofiilit
- russofiilit
- germanofiilit
- svekofiilit

(Hipster ja aadeekin pääsee sisään, jos täyttää yllämainitut ehdot).

Nürnbergin mestarilaulajat

Kaunista keskiaikaista Saksaa Lyypekistä

Jälleen kerran oli mahdollisuus uppoutua Wagnerin sävelkudelmiin Nürnbergin mestarilaulajien kenraaliesityksessä Oopperassa. Talo oli täynnä ja odottava tunnelma korkealla, kuten aina Wagner-tapahtumissa. Se joka jaksaa istua viisi tuntia yhtä soittoa oopperassa, tietää mitä on tullut hakemaan. Wagnerin oopperat ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä elämyksiä. Kuulijat odottavat kollektiivista Rauschia. Parhaat Wagner-illat ovat ikimuistoisia henkisiä ja hengellisiä tapahtumia. Koska Wagnerin kuuntelu on myös fyysisesti vaativaa, on kuulija kunnon oopperaillan jälkeen raukea mutta onnellinen. Wagner-vuohon kuuluu heittäytyä (tämä on nyky-Suomen suosikkisana) ja antaa sen kuljettaa kohti kuohuvia tunnekurimuksia, kohti kirkkaita ja syviä henkisiä suvantoja.

Keskiviikkoinen ilta ei tosin sujunut aivan puhtaassa hurmiossa. Tähän löytyi muutamia syitä. Hans Schavernochin lavastuksen sanoma ei kokonaan minulle auennut: oltiin kai pommitetun Nürnbergin raunioilla. Oliko ajatus se, että kaupungin rauniot symboloivat laulajakillan vanhakantaista ja katoavaa taidekäsitystä, jonka päälle uusi taide rakentuu? Vaikea sanoa. Sinänsä kaikki oli muuten näyttävää ja kaunista, erityisesti karnevaalikohtaus, mutta enemmän olisi kertomusta tukenut keskiaikaiset kaupunkimaisemat. Toisaalta olen nähnyt Siegfriedin esityksen, missä oli kaksi tukkia ristissä eikä mitään muuta ja siitä huolimatta tunnelma oli väkevä.

Oopperan miehitys oli solidi. Hans Sachsin rooli on laulajalle rankka suoritus, minkä Ralf Lukas hoiti hienosti. Walther von Stolzingin roolissa oli Mika Pohjonen, jonka prinssiys tuli esille toisen näytöksen lopussa, jolloin hänen äänensä soi parhaimmin. Evan roolin laulaneen Tiina-Maija Koskelan lavahabitus oli liian tyttömäinen hänen kypsään naiseuteensa nähden, mutta ajoittain oli kyllä hehkua tarjolla. 

Ehdottomasti koskettavin ääni oli Davidin roolia laulaneella Tuomas Katajalalla: soljuva, voimakas, herkkä, mutta samalla poikamainen tenori, myös Niina Keitelin Magdalene oli kaunis suoritus. Yllätävän ja hienon aksentin iltaan antoi Marko Nykäsen Yövartijan rooli: pieni tehtävä, joka esitettiin kuitenkin täysin henkisesti ja äänellisesti keskittyneesti. Michael Kraus ei voinut laulaa Sixtus Beckmesseriä täysillä flunssan vuoksi: siitä kertoi Lilli Paasikivi ennen ensimmäistä väliaikaa.  

Mestarilaulajat käsittelee suuria aiheita: rakkautta, taiteen sisäisintä olemusta, kansallistunnetta ja taiteilijuutta. Tästä huolimatta on kyseessä komedia. Loppukohtauksen (saksalaisen) kulttuurin ylistyshymni on koskettava:

Ehrt eure deutschen Meister,

dann bannt ihr gute Geister;

und gebt ihr ihrem Wirken Gunst,

zerging' in Dunst

das heil'ge röm'sche Reich,

uns bliebe gleich

die heil'ge deutsche Kunst!

Ehdottomasti hieno oopperailta, ja kaiken lisäksi oli mahdollista kuulla harvinaista teosta Suomen oopperassa. Kuitenkin jään Wagner-illasta kaipaamaan tragiikkaa, miekankalsketta, hojotoho-huutoja, kohtalontuntua ja metafysiikkaa. Sitä saa kyllikseen Ringiä kuuntelemalla. Wagner on kuin mämmi: siitä joko pitää tai ei - välimuotoa ei ole ja se on hyvä. Jedem das Seine.

Mari Saat - Lasnamäen lunastaja

Mari Saatin pienoisromaania lukiessa tuli mieleen ensimmäinen lukemani moderni virolainen proosateos, Mats Traatin Riippusilta. Saatin teoksessa vallitsee samanlainen elegisen alistunut tunnelma, mikä lienee varsin tyypillistä virolaisessa kirjallisuudessa. Lasnamäen lunastajassa kuvataan Viron venäläisiä neuvostovallan kaatumisen jälkeen. Pienen kertomuksen avulla kuvataan venäläistä, virolaista ja vähän suomalaistakin sielunmaisemaa. 

Kirjan juoni ei ole monimutkainen: Viron venäläinen Natalja joutuu työttömäksi liukuhihnatyöstä elektroniikkatehtaalla. (Ei liene sattumaa, että pääsankarin nimi on sama kuin Dostojevskin Idiootin Nastja Filippovna Baraskovalla. Katso tähän seuraava klippi, missä nerokas Gérard Philipe näyttelee Idioottia: https://www.youtube.com/watch?v=cBUX4quVpRU). Ehdottoman hieno veto kirjan tekijältä: kummatkin Nastjat kärsivät rakkaudessaan.

Nataljan tyttärelle Sofialle täytyy tehdä iso hammasoperaatio, joka maksaa hyvin paljon. Rahoittaakseen tämän Natalja ryhtyy tapaamaan miehiä tuttavan tuttavan yksityisasunnossa maksusta. Aluksi tämä on vaikeaa, mutta Natalja selittää itselleen, että kumi erottaa hänet omaan mikrokosmokseen miehistä, eikä hän oikeasti ole heidän kanssaan. Lopulta hän on varsin hyvä tässä hygieenisessä toimessa ja hän voittaa itseinhon toistelemalla 250, 250... sulhasten työntöjen tahtiin: 250 kruunua oli nimittäin kertalaakin hinta. 

Natalja alkaa käydä kirkossa ja hän löytyy syvempiä hengellisiä ulottuvuuksia elämäänsä. Pastori tuntuu katsovan häntä suoraan sielun syvyyksiin. Kirkkokohtaukset ovat varsin puhuttelevia ja tuovat romaanin ankeuteen valoa. 

Yksi asiakkaista, Dima ei ensiyhdynnän jälkeen tahdo Nataljalta mitään fyysistä, vaan ainoastaan henkistä läsnäoloa. Diman tapaaminen muuttaa Nataljan elämän. Miehelle käy kuitenkin huonosti, mutta onneksi suomalainen Jaakko pelastaa naisen kurimuksesta. Loppu jää kuitenkin auki, ja lukija saa päätellä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei siis kovin kummoista eikä uutta kertomataiteen saralla. 

Jos Maaninkavaara on allegoria suomalaisuudesta, voi tätä teosta pitää vastaavana esityksenä venäläisyydestä ja virolaisuudesta. 

Tai jos onkin, eivät virolaiset ole ahkeruudessaan sen parempia, he ovat vain erilaisia. He ovat jyrkempiä ja yksioikoisempia, kuin täsmällisiä pisteitä, kun taas venäläiset ovat vuolaampia, sumeampia...

Romaanissa virolaisuus on kulmikasta, eettistä, kovaa ja tehokasta, venäläisyys taas epämääräistä, vellovaa ja ajelehtivaa. Natalja ei näe vaivaa opetella viroa, kouluttaa itseään tai muutenkaan ottaa elämäänsä haltuun, vaan hän menee siitä läpi mikä on yksinkertaisinta. Natalja elää maassa, missä hän ei ole henkisesti kotonaan. Sen sijaan hänen tyttärensä on hyvin kotoutunut virolaiseen yhteiskuntaan. Viron kansalaisuuskokeessakaan Natalja ei tiedä Kalevipoegin koirien nimiä (Irmi, Armi ja Mustukene), jotka tytär Sofia latelee heti äidilleen. 

Naisia kuvataan venäläisestä perspektiivistä:

Mutta naiset, heissä on jotain kaunista, herkkää, kiihottavaa, silloinkin kun he ovat laihoja ja ryppyisiä, sellaisia. joiden katsomisesta tulee apea olo...tai likaisia ja turpeakasvoisia juoppoja juomassa päivän ensimmäisiä tasoittaviaan Baltian rautatieasemalla - heidän katsomisensa teki jo kipeää. Mutta silti heissä oli jotain herkempää, kauniimpaa kuin kaltaisissaan miehissä.

Virolaista kirjallisuutta kannattaa aina lukea, vaikkei se aina maailmankirjallisuutta olisikaan. Saatin pienoisromaani vie parin vuosikymmenen taakse maahan, mikä elää voimakkaassa murroksessa. Teoksella on monelaisia ansioita: se kuvaa hyvin Viron vanhempaa ja uudempaa historiaa, siinä on oiva sosiologinen näkökulma ja itse kertomuskin on uskottava. Venäläisyyttä ja virolaisuutta kuvataan oivaltavasti ja todentuntuisesti. Kuuntele tähän loppuun iki-ihania Marju Kuutia ja Uno Loopia: kevyttä neuvostojässiä, palun!

 https://www.youtube.com/watch?v=jLXmO4AlE38

Kolmen kalan keitto

Madetta, lohta ja kuhaa sulassa sovussa

Pari vuotta sitten työmatkalla Saksassa sain maistaa Aalsuppea eli ankeriaskeittoa. Keitto ei kai alun perin tarkoittanutkaan ankeriasta (Aal), vaan keittoa, missä oli kaikkea (alles, mikä plattdeutschiksi on all). No siitä viis: keiton liemi oli vahva puljonki, mihin laitettiin kuivattuja omenoita, päärynöitä ja ankeriasta ja maustettiin yrteillä ja juureksilla. Siis kirkas, kevyesti hapan ja makeahko vihanneskeitto kalan kera. 

Nyt parhaaseen madeaikaan voi tehdä Aalsuppen innoittamaa Kolmen kalan keittoa. Keitä nyljetty made kalaliemessä (kuutioista, noin kaksi litraa), ota se liemestä pois ja puhdista ruodoista. Keitä sitten liemessä (jossa on maustepippuria, laakerinlehti ja tilliä) pari kuutioitua porkkanaa, palsternakkaa ja yksi fenkoli sekä yksi purjo renkaiksi leikattuna miltei kypsäksi. Voit lorauttaa joukkoon myös kuivaa vermuttia tai valkoviiniä. 

Sammuta virta levyltä ja lisää joukkoon kolme desiä paloiksi leikattuja sekahedelmäpussin omenoita, päärynöitä ja luumuja. Tarkasta suola ja lisää hieman viinietikkaa tai sitruunaa. Leikkaa pari kuhafilettä ja saman verran lohta suupaloiksi ja laita liemeen kypsymään. Lisää joukkoon myös madepalat.  Nauti karkean ruisleivän ja kuohuviinin kera. 
Tämä on kevyttä, hyvää ja keväistä kalaruokaa.

Granaattiomenan väri

Harvoin vanhalle tulee sellaisia kulttuurielämyksiä vastaan, että henki salpautuu. Viime viikolla katsottuani Teemalta Sergei Paradžanovin elokuvan Granaattiomenan väri näin kuitenkin kävi. Vaikka olen harrastannut itäisen naapurimaamme kulttuuria ikäni, ei gruusialais-armenialaisen ohjaajan nimi ollut tuttu. Väkevyydessään filmi oli Pasolinin Matteuksen evankeliumin tai Eisensteinin Potemkinin veroinen teos. Jos haluaa siirtyä filmin avulla toiseen todellisuuteen, on Granaatiomenen väri siihen paras kulkuneuvo. Filmissä astutaan elokuvan kautta kuvataiteeseen ja sieltä sitten siirrytään sielun syövereihin. Tämä voisi olla se elokuva, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. 

Teeman sivuilla filmi ja sen tekijä esitellään seuraavasti: "1968 ohjaaja oli palannut esi-isiensä maahan, Armeniaan. Työn alla oli elokuva Sajat-nova (Laulujen kuningas), nimi viittaa muusikkoon ja runoilijaan, ashugiin, joka eli 1700-luvulla. Elokuva ei ole perinteinen elämänkerta, itse asiassa siinä ei ole juonta eikä dialogia, mutta se noudattaa tietynlaista kronologiaa sarjassa toinen toistaan visuaalisempia ja runollisempia tableaux vivanteja... Näyttelijätär Sofiko Tšiaureli esittää kuutta eri roolia, sekä miehiä että naisia. Elokuvan alussa poika kasvaa värjääjäperheessä, myöhemmin hän oivaltaa naisten vartalot, rakastuu, menee luostariin ja lopuksi kuolee. Ehdotukseni katsojalle on vain antautua Paradžanovin huikealle estetiikalle, sen läpitunkemattomasta symboliikasta huolimatta. Tämä on tajunnanvirtaa, väriloistoa, runoutta. Samalla ohjaaja tuli luoneeksi jotain ennennäkemätöntä mikä tietenkin sijoittuu virstaanpylvääksi elokuvan historiassa. Neuvostoviranomaiset eivät olleet huvittuneita. Elokuvasta leikattiin viisi minuuttia, mm. uskonnollista symboliikkaa, sen nimi vaihdettiin, ja se tunnetaan vielä tänäkin päivänä nimellä Granaattiomenan väri. Kaiken huippuna elokuva kiellettiin ja lukittiin kaappiin. Se sai ulkomaisen ensiesityksensä vasta 1980 New Yorkissa ja joitain vuosia myöhemmin Länsi-Euroopassa. Elokuva alkaa kuvalla, jossa granaattiomenat vuotavat punaisen mehunsa valkoiselle kankaalle. Silmiemme edessä piirtyvät muinaisen Armenian kuningaskunnan rajat. Rajat laitettiin myös Paradžanoville, hän joutui tekaistuin syyttein työleirille vuonna 1973. Vaikka moni taiteilijakollega vetosi hänen vapauttamisen puolesta (mm. Tarkovski, Godard, Fellini) Brežnev myöntyi vasta kun Paradžanov oli riutunut Siperiassa neljä vuotta. Kesti tovin ennen kuin hän vapauduttuaan sai mahdollisuuden jatkaa ohjaustyötä."

Ehkä järkyttävintä elokuvassa oli kaiken sanomisen rikkaus. Runoilijan elämä käydään läpi tuokiokuvina, jotka on ladattu täyteen vertauskuvia. Tableau vivantit ovat väreiltään niin voimakkaita, että niitä voisi katsella taukoamatta. Sajat-Novalle aukeaa jo lapsuudessa taiteen ja uskon maailma. Vanhemmat yrittävät suojella lasta maailman pahuudelta, mutta runoilijan on kuitenkin kuljettava tiensä loppuun saakka. 

Seuraavaksi aukeaa runoilijalle lämpimän ihmisruumiin maailma keisarillisessa kylpylässä.Nuori Sajat katselee hämmästellen hamamin katolta tulevaa elämäänsä. Intohimon ja aistillisuuden kuvaamiseen riittää vain Sajatin yksi katse. Ei mitään enempää: katsoja ymmärtää heti, mistä on kysymys. Aistiriemut ovat katoavaisia, vaikka ovatkin erottamaton osa elämää. Mitään pysyvää ei niiden varaan voi rakentaa. 

                                                             

Sajat kutsutaan hovirunoilijaksi, ja hän saavuttaa kuuluisuutta. Hän rakastuu myös keisarin siskoon. Tämä suhde osoittautuu kuitenkin tyhjäksi. Seuraavan kohtauksen keskiössä on kultainen pallo, jota ihmiset heittelevät toisilleen. Pallo symboloi tyhjiä maallisia iloja, joista Sajat vähitellen luopuu. Metsästysretkellä hän joutuu tyhjän haudan luo, missä hän löytää himonsa tuhkaksi palaneina. Silloin hän päättää lähteä luostariin munkiksi ja Jumalasta tulee Sajatin uusi intohimo. 

Luostarielämä tuntuu antavan tyydytystä runoilijalle, mutta mennyt tulee jatkuvasti luokse unissa ja näyissä. Nykyistä ei ole ilman mennyttä aikaa. Sajat joutuu palaamaan aina lapsuuteensa saakka, mistä hän sai kaikkein merkittävimmät kokemuksensa. Loppukohtauksessa kuuluu kurkkulaulua, ja hevosen selässä kirkkoon karauttanut tataari ampuu jousella kirkon kupolissa olevaa Neitsyt Mariaa, jonka kasvot tippuvat lattialle... 

Filmin uskonnollinen symboliikka oli verrattain selvää. Armenialaisen kulttuurin tuntijalle avautuisivat tosin myös monet ovet, jotka meiltä muilta pysyivät suljettuina. Myös poliittinen viesti oli selvä, vaikka se olikin hienovaraisesti kertomukseen kudottu. 

Tällainen Sajat-Novan runon fragmentti löytyi englanniksi:

You’re a jewel, a ruby.

Whoever has you is happy.

Whoever finds you never feels sorry

for the one who has lost you.

Blessed be the parents who bore you.

Death arrives always early.

But if one is to live, let it be

as an artist,

an artist painting you.

You are a jewel by birth,

a gem set in gold clothes.

Your hair a halo,

your eyes golden crystal.

Your eyelids shaped

from the wheel of the world’s

most wonderful potter.

Your eyelashes, arrows and knives.

(Jos haluat nähdä oikean halon, niin tässä on viime kesänä Rautalammilta vangittu halo-ilmiö):