Emily Brontë: Humiseva harju

Syksyinen retki Haworthiin Brontë-sisarusten kotiin sai tarttumaan Humisevaan harjuun. Lukukokemus oli neitseellinen, koska en aiemmin ollut tutustunut sisarusten tuotantoon. Olin joskus koululaisena ostanut kirjan englantilaisen painoksen Penguin-kirjana, mutta kieli oli kovin vaikeaa lyhyttä englantia opiskelleelle lukiolaiselle ja lukuhommat jäivät silloin siihen. 

Brontën perheen talo (talo oli pappila) sijaitsee mäen päällä, josta avautuvat näkymät perienglantilaiselle hautausmaalle ja Yorkshiren nummille - kummatkin elementit ovat elävänä läsnä Humisevassa harjussa. Kun olin aluksi kytkenyt Austen-moodin päälle, huomasin varsin pian, että tässä ollaan tekemisissä toisenlaisen kirjallisuuden kanssa. Kertomus oli vangitseva, väkevä, goottimainen ja moderni. 

En käy nyt juonen kimppuun, koska säästän löytämisen ilon lukijoille. Nostan esille muutamia näkökulmia ja henkilöitä, jotka minua liikuttivat. Kirjan luettuani tuli ensimmäisenä mieleen seuraava kohta Laulujen laulusta: 

Rakkaus on väkevä kuin kuolema,

kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.

Sen hehku on tulen hehkua,

sen liekki on Herran liekki.

Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.

Jos vähän maallisemmin asiaa katselee, tulee mieleen tuhoava eros: torjuttu tai tukahdutettu rakkaus kääntyy tuhoavaksi voimaksi (esim. Euripideen Faidra). Tämän tuhon ja rakkauden keskiössä on Heathcliff, joka ei suostu mihinkään sovinnaisiin ratkaisuihin, vaan vie kostonsa johdonmukaisesti loppuun saakka. Heathcliff on väkevä ja hän ennen kaikkea mies. Hän haluaa olla uskollinen todelliselle itselleen eikä suostu tekemään kompromisseja muuta kuin välineenä todellisten tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Muut romaanin miehet ovat persoonina yksiulotteisempia (paitsi tietenkin Hareton, jonka Catherinen sivistysinto muuttaa aivan toisenlaiseksi). 

Heathcliffin rakkauden kohde Catherine tekee elämän arpajaisissa huonon valinnan tyytyessään sovinnaiseen suhteeseen Edgar Lintonin kanssa (johon sopisivat Aulikki Oksasen sanat Jos sinä rakastat kirjoja), mikä takasi hänelle taloudellisen turvan ja säädynmukaisen elämän. Tästä valinnasta saivat sitten kärsiä tulevat sukupolvet. Kirjailijan viesti lukijalleen lienee selvä.

Romaania lukiessa saa välillä tuntea oikeita kauhunhetkiä: sekä kodit että nummet huokuivat ahdistusta ja pidäteltyä väkivaltaa. Perheväkivaltaa oli myös riittävästi tarjolla. Mitään kartanoidylliä ja kohotettuja pikkusormia teekutsuilla ei romaanista löydy. Ympäristöt on kuvattu niin elävästi, että tarkalleen tietää, millaista oli Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa. Jos tämä olisi nykyromaani, olisi siinä runsaasti väkivaltaa ja seksiä. 

Innostavaa romaanissa on myös jatkuva kertojanäkökulmien muutos. Lukijan täytyykin olla tarkkana, kuka milloinkin kertoo ja mitä. Kertoja saattoi puhua kirjasta, joka oli jonkun huoneen ikkunalaudalla. Kirjan sisäkanteen oli taas sitten kirjoitettu teksti, mistä avautui seuraava kertomus... Hienoja toisiinsa upotettuja kerronnallisia maailmoja! 

Voi vain kuvitella, miten romaani on aikanaan otettu vastaan, koska se on kaikin tavoin epäsovinnainen ja lisäksi vielä naisen kirjoittama. Nykylukijallekin tulee usein ajatus, että miten nämä ihmiset voivatkin olla niin ankeita toisilleen. Toisaalta luterilaisena ei voi uskoa ihmisen hyvyyteen. Ei liene uskonut Emily Brontëkään. Joka tapauksessa hieno lukukokemus, joka täytyy toistaa, koska teos on monikerroksinen, kuten kunnon klassikon tuleekin olla. 

Humiseva harju avautuu Brontën talon takana

Haworthin kirkkomaa ja Pyhän Mikaelin kirkko, missä on Emilyn hauta

Maria Partanen: Valkeat talot

"Valkeiden talojen" kaunis kluuttikansi

Kirjailija Maria Partanen kuoli 12.11.2014 Savonlinnassa. Hän syntyi kauppiaan tyttärenä Sortavalassa 9.1.1930. Hän kävi keskikoulun ja valmistui Suomen kirkon seurakuntaopistosta nuoriso-ohjaajaksi vuonna 1952. Maria Partanen (oik. Tahvanainen) asui Kangaslammilla, Varkaudessa, Lahdessa ja Savonlinnassa. Partanen kirjoitti sekä aikuisille että lapsille. Lapsille ja nuorille kirjoitetut teokset Rautapata, Pommerista kotiin ja Jättiläisen taskussa ammentavat sisältönsä historiasta ja eteläsavolaisesta elämänpiiristä. Partasen pääteos on Sortavalaan sijoittuva lapsuudenkuvaus Valkeat talot (WSOY 1961). 

Partanen kuvaa tarkkaan perhettään, johon kuului kaikkiaan 11 sisarusta. Isä Toivo oli hevoskauppias ja ravimies, äiti Elsa oli sveitsiläistä sukujuurta, ja hänen vastuullaan oli koko suurtalouden pyörittäminen. Isä oli paras isä ja äiti lumottu prinsessa. Kun sota tuhosi Sortavalan kodin, särkyi myös tämä vanhempien lumous. Romaani kuvaa illuusioiden särkymisestä ja lapsuuden loppumisesta.

Monta vuotta minä vihasin ihmisiä ja luulin että he ovat saaneet pitää satunsa. Mutta niin ei ollut: kaikkien satu oli särkynyt. Kenen mitenkin. 

Kerronnan keskiössä on koti ja oma pihapiiri. Iän karttuessa kertojan maailma laajenee kouluun, kaupungin kaduille ja ympäröivään maaseutuun. Mitään yksityisyyttä ei kenelläkään tuntunut olevan, koska Partasten talo oli jatkuvasti täynnä ihmisiä: oma kolmetoistahenkinen perhe, tallirengit, apulaiset, isovanhemmat ja tädit, hevosmiehet, saaristolaiset ja muut ohikulkevat. Tästä hollitupamenosta huolimatta koti tuntui olevan lapsille hyvä paikka. Joulun tunnelmia Partanen kuvaa näin:

Keittiöstä tuli kahvin tuoksu ja oven raosta näkyi valo. Lastenkamarin ikkunalla paloi kaksi kynttilää ja uunissa oli tuli. Ja puut rätisivät palaessaan ja savupiipussa humisi. Äiti lauloi jouluvirttä. Ja pihalta kuului hevosten ääniä ja reenjalasten kitinää ja kulkusten helinää. Saaristolaiset tulivat joulukirkkoon. Sitten kävi ulko-ovi ja vieraat sanoivat: hyvvee joulua ja äiti vastasi: hyvää joulua. Kahvin tuoksu tuli selvemmäksi, voimakkaammaksi, kupit kolahtelivat ja joku ryysti...Ja aina kävi keittiön ovi ja aina vain toivotettiin hyvää joulua ja naurettiin ja puhuttiin vieraalla tavalla... Oli joulu. Se oli koko talossa ja eniten sitä oli keittiössä. 

Kertoja kulkee läpi suuren puutalon ja jokaisen huoneen tunnelma välittyy hyvin lukijalle. Hän välittää myös hienosti lapsen samanaikaisesti konkreettisen ja sadunomaisen maailman.

Vaatenaulakossa oli vain aikuisten vaatteet, isän, äidin ja vieraiden. Ja kun salissa oli vieraita, me aina haistelimme takit ja sitten me tiesimme ketä salissa oli, voiko sinne mennä vai ei. 

Minulla oli ystäviä jotka kävivät luonani vieraisilla... Heillä oli vähän ihmeelliset nimet, ainakin kaikki nauroivat kun kuulivat ne. Isä oli Seinä ja äiti oli Katto ja kaksi tytärtä oli Inkeri ja Lonkeri... Ja sitten he heittivät vaatteensa tambuurin naulakkoon ja minä avasin salin oven ja sanoin: - Käykääpäs sisään.

Menetys, kadotettu paratiisi on Valkeiden talojen keskeinen teema. Kertojan aikuinen ystävä oli Kerttu-täti, täti, jonka kanssa oli aina hauskaa. Kerttu kuitenkin sairastui, muuttui vähitellen hiljaiseksi ja lopulta hän nukkui pois. 

Hautakumpu tuli loistavaksi ja kauniiksi. Se oli hyvin kaunis ja taivas oli korkea ja kirkas ja ihan pilvetön ja joku pieni lintu lauloi puussa lähellä hautaa. Ja minun tuli hyvä olla. Kerttu-täti oli taivaassa ja Jumala piti hänestä hyvää huolta vaikka minun oli ikävä.

Kadotettuun paratiisiin kuului myös elämä Airanteen huvilalla kesäisin. Kirjailija kuvaa huvilaa määräämättömän hyväksi paikaksi, missä elämä ja ihmiset olivat aivan toisenlaisia. Kirjan parhaimpiin lukuihin kuuluu Hyvät naapurit, missä kuvataan koko karjalaisen maalaiselämän kirjo.

Kovilla helteillä he heittivät mekkonsa pois eikä sen alla ollutkaan muuta. Ilkosillaan he tekivät heinää... Sitten Helena ja Mari menivät uimaan. Toisella kädellä he kannattelivat rintojaan ja toisen kätensä he panivat napansa alle suojaksi. Sitten he menivät järveen. Ja Nuuvi Mari huusi koko ajan: uiuiui. He uivat käsipohjaa. Ja kun he polskuttelivat, nousi pylly veden pinnalle.

Kirjan viimeinen luku on Satu loppuu, jossa kuvataan Sortavalan pommitusta helmikuussa 1940. Kertoja aistii sodan lähestymisen aikuisten levottomuudesta, ja luontokin oli toisenlainen viimeisenä sotaa edeltäneenä kesänä.

Kuka tiesi että se oli viimeinen kesä. Kuka huomasi että kaikki oli erilaista kuin ennen... Viimeisenä kesänä kukkivat kullerot loistavampina kuin milloinkaan. Viimeisenä kesänä kukkivat omenapuut eniten. Milloinkaan ei saatu niin hyvää satoa... Ja kuitenkin: se oli erilainen kesä kuin muut vaikka sen huomasi vasta perästäpäin.

Sortavalaa pommitettiin joulun alla 1939 ja helmikuussa 1940 150 pommikoneen voimalla. Aineelliset tuhot olivat merkittäviä, ja 5.2.1940 kuoli pommituksissa kaikkiaan 15 henkeä. Partanen kuvaa päivän tapahtumia näin:

Samassa koko kellari tärisi, kuului jyrähdyksiä, ei ikinä ukkonen jyrise niin, räiski ja rätisi ja me kaikki pelkäsimme. Sitten sammuivat valot. Isä meni ylös. Hänen avatessaan mehukellarin oven näimme kirkkaan taivaan sillä koko pihan puoleinen osa taloa oli hävinnyt.

Kaupungissa oli valoisaa kuin päivällä. Katujen kahta puolta paloivat talot. Me kuljimme ihan keskellä etteivät lieskat satuttaisi... Olivat ottaneet minun sadun, rikkoneet sen ja vielä polttaneet.

Sortavalan kirkko palaa (Kuva: Wikipedia)

Valkeat talot on merkittävä lapsuudenkuvaus sekä kirjallisena teoksena että myös kulttuurihistoriallisena dokumenttina. Tuskin missään suomalaisessa kirjassa on kuvattu 1930-luvun perhe-elämää näin elävästi kuin Valkeissa taloissa. Teos avaa lukijalleen näköalan varakkaan kauppiasperheen arkeen, Sortavalan kaupunkiin ja sen ympäristöön sekä myös Suomen historian raskaisiin vuosiin.

Tämä kynttilänjalka jäi ainoastaan jäljelle Partasten talosta 

Maria Partasen tuotanto:

Valkeat talot. Romaani. WSOY 1961.

Kahden aasin kapakka. Radiokuunnelma 1964.

Herra Sebastianin linnunlaulu. TV-näytelmä 1966.

Rautapata. Tarinoita maailman äärestä. Satu. Kuv. Hannu Lukkarinen. WSOY 1977.

Pommerista kotiin. Lauritsa Juhanpojan tarina.Historiallisia kertomuksia lapsille. Kuv. Hannu Lukkarinen. WSOY 1982.

Jättiläisen taskussa. Satu. Kuv. Timo Kästämä. WSOY 1988.

Säämingin seurakunnan 500-vuotisjuhlakantaatti 2006. Säv. Ilkka Kuusisto.

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus

Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni (Lurra Editions 2014, suomennos Arja Rinnekangas) ilmestyi suomeksi sopivasti Berliinin muurin kaatumisen 25-vuotisjuhlaksi. Kyseessä on omaelämänkerrallinen romaani DDR:n viimeisistä vuosista. Kirjassa on noin 400 sivua ja se on helppolukuinen, koska teksti ei ole kovin monikerroksista. Oikeastaan metafyysinen aspekti puuttu teoksesta miltei kokonaan, koska pääpaino on eeppisellä tarinan kuljetuksella. Metafysiikasta ei varmaankaan DDR:ssä ollut pulaa, mutta kirjailija on valinnut tämän kertovan tyylin. Teosta voisi verrata Rakkautta muurin varjossa- (Weissensee) televisiosarjaan, tosin jälkimmäinen vetää dramatiikassa pidemmän korren. 

Kirjan päähenkilö kasvaa itäsaksalaisessa eliittiperheessä, missä korkeassa virassa oleva isä on täysin omistautunut uuden yhteiskunnan rakentamiselle. Lapsille ei tunnu jäävän aikaa, ja niinpä nämä valitsevat täysin toisenlaisen elämäntyylin ja arvot kuin vanhempansa. Vaimo on myös kesannolla. Sairas yhteiskunta ja huono perhedynamiikka johtavat kuitenkin siihen, että kolmesta sisaruksesta kaksi kuolee viinaan ja huumeisiin, vaikka kumpikin heistä oli lahjakas ja tunnustettu taiteilija. Isä avittaa myös toisen pojan elämää ilmiantamalla hänet Stasille, ja poika joutuu vankilaan. Ainoastaan päähenkilö Marion selviää kuiville kaikista koettelemuksista sopeutumalla, ja hän jatkaa elämäänsä au-äitinä ja toimittajana. Tämän kummempaa kirjassa ei pohjimmiltaan tapahdu. 

Miksi teos kannattaa lukea? Nostalgian ystäville avautuu uskottava DDR: sellaistahan siellä juuri oli, mitä Brasch kuvaa. Koskettavaa ja uskottavaa kirjassa on myös Marionin usko parempaan tulevaisuuteen ja ihmiskasvoiseen sosialismiin. Hyvin moni itäsaksalainen olisi halunnut pitää isänmaansa, jos se olisi uudistunut sisäisesti. Yhteiskunnan ja yksilön ristiriita on teoksessa kuvattu hyvin, myös ne keinot, millä ihmiset pyrkivät hankkimaan enemmän henkistä tilaa ympärilleen. Länsi-Berliinissä asuva menestyvä ja varakas veli ei ollut yhtään onnellisempi kuin köyhemmät ja vapautta vailla olevat sisaruksensa itäpuolella kaupunkia. Kaikilta tuntui puuttuvan jotain - ehkäpä syynä oli juuri rakkaudeton koti.

Kirjan tuoreinta antia oli työelämän kuvaus DDR:ssä. Marion hankki toimeentulonsa latojana kirjapainossa, missä painettiin puolueen pää-äänenkannattajaa. Työmiesten ankea elämä ja illuusiottomuus on kuvattu hyvin, samoin heidän keskinäinen solidaarisuutensa. Itse pidin kovasti myös Unkarin matkan kuvauksesta, koska muistiin palasi omat nuoruuden seikkailut 1970-luvun Unkarissa. Unkari merkitsi Marionille seikkailua, etelää, vauraampaa elämää kuin kotoinen derkkumeininki. 

Uskottavaa oli myös hankalan isäsuhteen kuvaus. Isän varjo lankesi kaikkien perhesuhteiden ylle, eikä isä myöskään hallinnut omaa privaattielämäänsä. Perheensä ongelmien ja etnisen taustansa (juutalaisuus) vuoksi isä siirrettiin joksikin aikaa Karl-Marx-Stadtiin toisiin hommiin, eikä hänestä koskaan tullut ykkösketjun miestä. 

Mitä lukija jää kaipaamaan? Olisin toivonut elävämpää DDR:n todellisuuden kuvaamista, tuoksuja, hajuja, näkyjä, ääniä, joiden kautta olisi syvemmin päässyt tunnelmiin käsiksi. Päähenkilö vaihtoi myös miehiä kuin sukkia, mutta suhteiden kuvauksissa ei ollut vähäisintäkään erotiikkaa. En nyt tarkoita kaikkien litinöitten ja huokausten kuvausta, mutta eroottista jännitettä olisi voinut olla jo uskottavuuden kannalta. Kaikki poikaystävät vaikuttivat hieman paperisilta ja kirja olisi ollut yhtä hyvä myös ilman heitä. Ehkäpä tähänkin on selityksenä onneton koti. 

Kirja oli runsaista käänteistään huolimatta arkipäiväinen. Siinä ei ollut groteskeja elementtejä, ei metafyysistä pohdintaa, ei reippaita panokohtauksia eikä myöskään minkäänlaista huumoria. Mikä oli hyvää, oli sujuva kerronnan eteneminen. Kertomus tuli kerrottua ja se siitä. Kirjan kansikuva on Marion Braschin omasta arkistosta: siihen tiivistyy hyvin koko kirjan tunnelma. 

Ernst Busch ja Hans Eisler ovat DDR:n essenssiä:

https://www.youtube.com/watch?v=fyO_-oDtvGU

Joulun alkupalat

Kananmaksapateeta, kurkkuhyytelöä, sitruunalohta ja sillisalaattia

Kylmät alkupalat ovat juhlaruuan paras osa (no jouluna ei tosin ole lanttulaatikon voittanutta). Alkupalat virittelevät ruokanautintoon ja ne täyttävät mukavasti, jolloin pääruokaa ei tarvitse syödä yli määräänsä. Tavallisena pyhänä sopii alkuruuaksi hyvä keitto (vaikkapa sieni-, kurpitsa- tai kurkkukeitto), mutta suurempina juhlina täytyy olla jotain runsaampaa ja näyttävämpää. Seuraavassa neljä ohjetta hyviä alkupaloja varten.

Kananmaksapatee. Laita monitoimikoneeseen puoli kiloa kananmaksoja, pari desiä korppujauhoja, desi kermaa, jauhettua pippuria, kourallinen kuivattuja suppiksia, yksi hienonnettu ja paistettu sipuli, teelusikallinen suolaa ja hieman madeiraa tai konjakkia, johon olet liuottanut ruokalusikallisen maizenaa. Anna koneen pyöriä, pane sitten seos voideltuun umpinaiseen vuokaan, lado pinnalle muutama laakerinlehti ja laita uuniin (180 astetta) vesihauteeseen noin 45 minuutiksi. Jäähtyneen pateen kanssa sopii parhaiten puolukkahillo tai sitten granaattiomenan siemenet. 

Kurkkuhyytelö. Ota keskikokoinen kurkku, raasta se ja suolaa kevyesti, laita siivilään valumaan. Laita samalla viisi liivatetta likoamaan. Vatkaa pari desiä kermaa vaahdoksi ja lisää siihen yksi pieni purkki rahkaa ja raejuustoa. Lisää seokseen  yksi teelusikallinen suolaa, yksi ruokalusikallinen valkoviinietikkaa, yksi pieni hienonnettu sipuli, yksi ruokalusikallinen ruohosipulia, saman verran persiljaa ja puoli ruokalusikallista rakuunaa. Lisää valutetut kurkut ja pienessä maitotilkassa sulatetut liivakot. Laita rengasvuokaan ja kylmään. Kun kumoat hyytelön, joudut upottamaan sen kuumaan veteen hetkeksi, jos et ole vuorannut vuokaa kelmulla. Koristele kylmäsavulohella ja ravuilla. 

Sitruunalohi. Ota tarvitsemasi määrä tuoretta lohta ja leikkaa se ohuiksi viipaleiksi. Laita kannelliseen astiaan ja valuta päälle sitruunamehua. Mausta pippurilla, tillillä ja suolalla. Anna kypsyä kylmässä, kääntele kaloja aika ajoin ja tarkasta maku. Voit raakakypsyttää myös konjakilla tai valkoviinillä. Raastettu inkivääri sopii myös hyvin joukkoon. Valmista tulee noin vuorokaudessa. Erityisen hyvin tämä sopii avokadon kanssa. 

Sillisalaatti. Ota paketti matjesfileitä ja leikkaa ne pieniksi paloiksi. Sekoita kulhossa purkki kermaviiliä ja smetanaa, lisää joukkoon tilliä, yksi raastettu omena, sinappia, hieman etikkaa, valkopippuria, suolaa ja pieni hiennonettu sipuli. Lopuksi kalat joukkoon ja sitten kylmään. Tätä sopii tarjota vaikkapa saaristolaisleivän kanssa. 

Ettei joulun pääasia unohtuisi:

https://www.youtube.com/watch?v=Wg9AzHDR_-M

Viipuri. Kirjailijan, muistelijan ja historioitsijan kaupunki

SKS julkaisee ansiokasta sarjaa kaupungeista, jotka ovat inspiroineet suomalaisia kirjailijoita. Ulkomaalaisia runokaupunkeja ovat Praha, Tartto, Rooma, Berliini, Pariisi, Lontoo ja Budapest, Suomen kaupungeista kuvataan Turkua, Oulua ja Viipuria. Teokset ovat rakentuneet kirjallisuuskatkelmien varaan, joihin liittyy lyhyt kommenttisosa. Lisäksi teoksissa on kokoava essee kyseisen kaupungin kirjallisen kulttuurin ominaispiirteistä. Teos on hyvä lisä Viipuri-kirjallisuuteen. Sen erityinen ansio on laaja historiallinen läpileikkaus Viipuri-aiheiseen kirjallisuuteen, ja teos houkuttaa lukijaa tutustumaan teoksessa lainattuihin kirjailijoihin.

Viipuri. Kirjailijan, muistelijan ja historijoitsijan kaupunki -teoksen (Porvoo 2009) on koonnut vuosi sitten edesmennyt kirjailija ja kulttuurihistorijoitsija Aarni Krohn. Teos on rakentunut kronologisesti käsitellen Viipurin kulttuurielämän eri ulottuvuuksia pääasiassa muistelmatekstien avulla. Viipurilaiselle monikielisyydelle on tehty myönnytys ottamalla mukaan myös ruotsinkielisiä tekstejä. Kirjan hienostuneen kannen on suunnitellut Petri Latvala. 

Viipurin vanhinta historiaa esitellään Lempi Jääskeläisen ja Kaari Utrion tekstien avulla. Lempi Jääskeläinen on suomalaisen historiallisen romaanin grand old lady: hän herätti aikoinaan henkiin kiinnostuksen Viipurin rikkaaseen kaupunkikulttuuriin ja kaupungin historiaan erityisesti Weckrooth-sarja avulla. Jääskeläinen oli aikoinaan samanlainen painosten kunigatar kuin Kaari Utrio myöhemmin. Jääskeläinen kuvaa hienosti vanhan kaupungin tunnelmia, ympäristöjä ja interiöörejä, hänen ihmiskuvauksensa on sen sijaan vanhentunutta ja sovinnaista. Jos haluaa päästä käsiksi Viipurin fluidumiin, on parasta lukea Jääskeläistä.

Teoksen keskiössä on kaupungin vilkas kulttuuri- ja seuraelämä 1920-1930 -luvuilla, muistelijoina mm. Katri Veltheim, Kalevi Tilli, Stig H. Hästö, Annikki Arni, Jaakko Leppo ja Kersti Bergroth. Päälimmäiseksi kuvaksi jää, että kaupunki oli monikulttuurinen, monikerroksinen ja suvaitsevainen. Tekstikatkelmien perusteella parasta antia ovat Bergrothin, Arnin, Jääskeläisen ja Zilliacuksen tekstit, erityisesti naiskirjailijat ovat selvästikin parempia.

Mitään erityisen uutta ei Viipuri-harrastajalle kirjasta löydy. Epilogissa oli tosin mielenkiintoisia artikkeleita sodanjälkeisestä Viipurista. SKS:n Viipuri-kirja tarjoaa kuitenkin miellyttävän historiallisen retken Viipurin menneisyyteen. Ota lasi kuivaa sherryä ja anna mielesi vaellella pitkin Viipurin kujia teosta lehteillessäsi. 

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Lukupiirin syksyn kirjana oli Miika Nousiaisen Maaninkavaara. Olet ehkä hyvä lukijani huomannut, etten käsittele blogissani yleensä mitään mainstream-juttuja, koska kiinnostukseni kohteet ovat aina hieman sivulla pääteiltä tai ne ovat muuten vaan outoja. Tämä postaus olkoon poikkeus tästä linjasta. 

Olen lukenut Maaninkavaaran lisäksi Vadelmavenepakolaisen. Ruotsin ystävänä tunsi tiettyä sukulaisuutta Mikko Virtasen kanssa, mutta jossain kulkee myös svekofilian raja. Kirja on pidennetty vitsi, jossa on myös traagisia elementtejä. Luulenpa, etteivät ruotsalaiset kuitenkaan jaksa ymmärtää Nousiaisen huumoria.

Maaninkavaara on myös pitkä vitsi, tosin vieläkin traagisempi kuin Vadelmavenepakolainen. Kun teosten huumoriosuus on käsitelty ja naurut naurettu, nousee esiin kummankin teoksen kansallinen eetos: suomalainen alemmuudentunto, jota Vadelmavenepakolainen käsittelee, ja suomalainen hybris, mikä on Maaninkavaaran keskiössä. 

Martissa ruumiillistuu tietynlainen Suomi, sanoisinko jälleenrakennuskauden Suomi. Tunnen monta marttia, joilla on erilaisia päähänpinttymiä, poliittisia, uskonnollisia tai muuten vaan elämäntapoihin liittyviä vakaumuksia, joita he mielellään viljelevät kotioloissa ja töissään. Romaanin Martti on lähinnä hullu, mutta nämä arkielämän martit ovat kuitenkin rakentaneet tämän maan tämännäköiseksi, kuin se nyt on.  

Noloa myöntää, mutta Martti oli minulle romaanin läheisin henkilö. Tytär Heidi on uhri ja jotenkin liian kypsäksi kuvattu, äiti Sirkka on taas lähinnä statisti ja poikaystävä Sakke on puuhelmipoika. Sirkkoja on Suomi täynnä: naisia, jotka palvelevat mukisematta miehiään tinkien omista tarpeistaan. Ilman sirkkoja ei Suomi myöskään olisi tällainen kuin nyt.  

Martin maailma on platonilainen ideoitten maailma, minne pääsee vain ankaran kieltäymyksen ja itsekurin kautta. Theoria, puhdas henkinen näky on päämäärä, mihin askeesilla pyritään. Suomalaiset ovat Euroopan spartalaisia tai Israelin kadonnut kolmastoista heimo, jotka nostavat kansakunnan Elysiumin niityille ja joiden tehtävä on olla myös esimerkkinä muille kansakunnille. Tämän tavoitteen mentoreina ovat olleet Paavo Nurmi, Lasse Virén, Kaarlo Maaninka... Maaninkavaara on suuri allegoria suomalaisuudesta ja ennen kaikkea suomalaisesta hybriksestä: samanaikaisesti viihdyttävä ja traaginen teos. 

 

Tulva: Imetys, väkivalta, buto, Egypti

No comments

Tiedostava työtoverini toppasi käteeni jälleen Tulvan (1, 2014). Edellinenkin Tulva sai hien nousemaan pintaan ja adrenaliinitasot ylös. Toisaalta tällaiset lukuretket tuntemattomille alueille laajentavat maailmankuvaa. Kuinkahan tämän numeron kanssa käy?

Atlas Saarikosken pääkirjoitus käsittelee väkivaltaa, niin rakenteellista kuin yksilötasolla tapahtuvaa. Huolta kannetaan siitä, että mediassa feminismi luokitellaan uusnatsismin kanssa samaan kategoriaan. Lopuksi Saarikoski toteaa jäävänsä beibilomalle, äitiys lienee tässä lehdessä samanlainen muinaismuisto kuin niidet tai rupalöttö.

Olen taistelija, en rakastaja -jutussa Margaret Cho (jolle ei sivumennen kannata ryppyillä) kertoo näkemyksistään. Hänen mielestään oli fantsua kasvaa San Franciscon nistien ja hippien parissa, koska siellä oppi vallankumouksellista olemista. Naisen tulisi unohtaa kaikki sukupuolelleen asetetut säännöt ja luoda itselleen oma herstory. Cho käärii myös omat tamponinsa, hän kuuntelee itseään ja on entistä kovaäänisempi. Hän ei myöskään halua kehitysvammaista lasta, ja pelkää siksi lapsen saantia, koska on jo yli 40-vuotias. Jos Margaret tulisi kadulla vastaan, vaihtaisin luultavasti puolta, siksi hurja ilmestys hän on ainakin kuvien ja jutun perusteella. 

Naistenpäivä päättyi puukotukseen Malmössä. Malmössä pahoinpideltiin neljä feministiä sairaalakuntoon. Tekijät olivat ruotsalaisia natseja, ylimpänä Andreas Carlsson, joka oli käynyt myös tukemassa Ukrainan äärioikeistoa. Naisten emansipaatio on natseille uhka, koska heidän ideologiansa rakentuu äärimmäiselle maskuliinisuudelle. Suomalaiset feministit osoittivat laajan tukensa Ruotsin antifasisteille.  Kysyn vain, että täytyykö naisena mennä kaivamaan verta nenästään näiden Ruotsin neandertalilaisten kanssa? Eikö sitä tasa-arvoa voi ajaa muutenkin kuin kadulla? Eikö pitäisi aina liikkua hieman itseään fiksumpien parissa, jotta itsekin jalostuisi?

Suvi Auvinen käsittelee imetystä jutussa Tissit tiskiin! Rinnat ovat sekä yksityinen että julkinen alue. Rintamalinjat (!) imetyksen suhteen ovat myös jyrkät. Imettämättömiä äitejä on syyllistetty kautta aikain. Kaikki artikkelin imetysjutut olivat täyspäisiä ja toden oloisia, mielenkiintoinen oli myös toteamus, että jopa mieskin oppii ajan mittaan rintojen uuden roolin. 

Sanna Raita-aho käsittelee Egyptin naisten asemaa. YK:n tutkimuksen mukaan 99 prosenttia Egyptin naisista kokee seksuaalista väkivaltaa. Kadut ja liikennevälineet ovat pervertikkojen temmellyskenttänä, ja naisille huutelu on vain mieskuntoa osoittaavaa flirttiä, joka on arabiyhteiskunnissa hyväksytty toimintatapa. Koulutetuille naisille on järjestetty HarrasMap -itsepuolustuskursseja. Kursseilla opetetaan wendoa (Women´s Self Defence). Kursseilla naiset ovat myös ahdistelijoiden rooleissa, jotta paremmin pääsisivät sisään miesten kieroon maailmaan. Islamilaisessa kulttuurissa naisen odotetaan kuitenkin hillitsevän miehiä käytöksellään. Mitähän uutetta Egyptin pojat syövät, kun on noin kovat paineet? Tässä alkavat jo sanat loppua.

Seuraava juttu kertoo Ken Maista, butotanssijasta, joka eläytyy bakteeriksi, steariiniksi ja ylittää myös oman sukupuolensa rajat. Tanssija on 54-vuotias kahden lapsen isä, joka kulkee pitkin kaupunkia mustassa mekossa ja kirkuvanpunaisissa kynsissä. Butotanssijat maalaavat kasvonsa valkoisiksi ja tanssivat miltei alasti. Tanssin on oltava transsinomaista, tanssija ei ota kontaktia yleisöönsä, vaan on omassa mikrokosmoksessaan. 

Ken Mai ammentaa sisällöt tansseihinsa Genet´n ja Mishiman kaltaisilta kirjailijoilta, joilla homoseksuaalisuus on tuotannon keskiössä. Butotanssin keskeinen ajatus on metamorfoosi: tanssija voi olla mies, nainen, kukka, bakteeri... Metamorfoosin kautta saadaan yhteys itsemme ulkopuolle, ja sitä kautta itseemme. "Palakaa kokonaan, niin että lihat irtoavat luista ja muuttukaa tuhkaksi" kuuluu Ken Main ohje. Tämä on vähän kuin Katri Valan "Onhan kukittu kerta". Ken Mai pitää suomalaisista, myös meidän puliukoistamme. Tämä oli virkistävä juttu, ja toi tuulahduksen Japanin rikkaasta kulttuurista. 

Asiajuttu on sitten SAK:n juristin Anu-Tuija Lehdon haastattelu, jossa hän listaa työelämän viisi tärkeintä ongelmaa: epävarmat työsuhteet, yhdenvertaisuus, palkkatasa-arvo, leikkaukset ja piilotetut tasa-arvo ongelmat. Tietysti lehden linjan mukaisesti on mukaan otettu myös romaniasun ja sikhiturbaanin käytön problematiikka työelämässä. Tähän on nyt paras olla sanomatta mitään.

Sarjakuva Feminism in Namibia oli minulle jo liian raskasta luettavaa, koska edeltävä Egypti-juttu antoi jo riittävän kuvan naisen asemasta ja miesten toimintatavoista tuossa maanosassa. Samoin juttu Seksistiset hupipaidat on liian rankkaa kamaa vanhalle sedälle.

Li Andersson pelkää kovasti fasismin nousua, kuten myös naapurimaamme presidentti: "Fasistinen rodullistettu yhteiskuntamalli nojaa heteroydinperheen ideaaliin... Äärioikeiston nousu on uhka yhdenvertaisuuden puolustajille ja kaikille, jotka eivät mahdu ahtaasti määriteltyjen "kunnon kansalaisen", "suomalaisen" tai "heteron" muottiin." Tätä lukiessa tuli jotenkin syyllinen olo: mitä pitäisi tehdä, että oma toiseus lisääntyisi?

Nino (tyttö vai poika?) Kautto kirjoittaa Avointen Ovien Työmiehen vaimosta. Satuin näkemään tämän hyvän Canth-tulkinnan, mutta Kauton resension perusteella ei kyllä pääse selville, miksi näytelmää kannattaisi mennä katsomaan. Tässä kulminoituu Tulvan ongelma: kaikki redusoidaan toiseuteen ja genitaalialuelle, puhutaanpa sitten palmuöljystä tai Minna Canthista. Kirjoittajilla on myös niin oudot nimet (Tetti, Ruka, Nino, Sisli...) ettei tiedä, mitä ristikukkaisia he ovat. 

Lehden viimeisellä sivulla on vihreiden naispoliitikkojen mainos, josta nousevat esille täyspäisimmät vihreät naispoliitikot Heidi Hautala, Outi Alanko-Kahiluoto ja Tarja Cronberg. En äänestäisi heitä painajaisunissanikaan, mutta kunnioitan heidän asiantuntemustaan ja asiallista argumentointiaan edustamiensa arvojen puolesta.

Tämä on viimeinen Tulva-postaus, koska en jaksa jakaa näin aggressiivista ja yksisilmäistä maailmankuvaa. Fiksulle naiselle Tulva lienee jonkinlainen camp-lektyyri. Täyspäinen mies ei tartu Tulvaan pyykkikepilläkään, koska hänelle on lehdessä annettu vain natsin tai raiskaajan rooli. Tulva on vihapuhelehti.