"Mihin mihin verratahan ilo lapsien" lauletaan Kreeta Haapasalonjoululaulussa. Samaa harrasta iloa kokee sienestäjä löydettyään kesän ensimmäiset sienet. Tänä vuonna ne olivat pinkeitä punikkitatteja. Tatit kasvoivat siellä, missä niiden pitkin kasvaa: mäntykankaalla tienpielessä, puolukanvarpujen keskellä. Sienet olivat juuri puhjenneita ja napsahtavaisia. Niiden tuoksu oli mieto ja hieno. Lakkien kastanjanruskea kuulsi kauniisti varpujen ja jäkälän keskeltä: tämä kaikki on puhdasta iloa silmille ja ihmismielelle. Luontoa (=Luojaa) parempaa koloristia ei ole olemassa. Punikkitatteja on neljää eri lajia riippuen siitä, minkä kanssa ne viettävät symbioottista elämää. Mahdollisia kavereita ovat koivu, mänty, haapa ja tammi. Viimeinen sortti kasvaa vain tammilehdoissa, eli lienee lähinnä Ahvenanmaan ja Ruissalon sieni. Mauri Korhonen muotoilee tämän puun ja sienen välisen suhteen kauniisti: "Mykorritsasuhde sienen ja puun välillä on kiinteä ja pysyvä." Tätä suhdetta toivoisin kaikkiin muihinkin suhteisiin. Myöhemmin kesällä tähän maisemaan nousevat salaperäisen oloiset, kalvakat mäntykukat, jotka häilyvät kasvin, sienen ja eläimen välimailla, sitten tulevat kehnäsienet ja haperot, myöhään syksyllä suppilovahverot ja aivan viimeisinä sienimaailman aateliset - viiruvalmuskat. Pieni maapala tuottaa värien ja makujen runsaan kirjon ja lisäksi paljon muuta iloa metsässä samoavalle. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tästä pitää. Punikkitatti mustuu ruokaa laitettaessa häjyn näköiseksi, mutta sienen maku on huippuluokkaa. Näin uusien perunoiden aikana voit tehdä seuraavanlaista herkkua edellisen päivän ylimääräisistä keitetyistä perunoista: lohko perunat, silppua uutta sipulia ja sienet. Laita pannuun tanakasti voita ja paista ainekset hiljalleen kypsäksi. Lisää loraus kermaa, pippuria, suolaa ja hieman etikkaa tai balsamietikkaa. Paista vielä hieman kokoon. Jos haluat hienostella, tujauta joukkoon hieman Noilly Pratia, mikä sivumennen sanoen jalostaa ruokaa kuin ruokaa. Tätä tuuvinkia voi sitten latoa ruisleivän päälle tai nauttia savustetun lohen ja salaatin kanssa. Olut sopii tähän juomaksi, mutta itse pidän enemmän kuohuviinistä.
Haagan Alppiruusupuisto on ainutlaatuinen nähtävyys Helsingissä. Parhaimmillaan lähes yhdeksän hehtaarin kokoinen alppiruusu- ja atsaleametsä on kesäkuun ensimmäisinä viikkoina. Jos haluat tehdä lyhyen ulkomaanmatkan, niin suunnista silloinLaajasuontien päähän, mistä alppiruusumetsikkö löytyy. Vie metsään myös vieraasi: tämä on ainutlaatuinen paikka myös maailman mittakaavassa! Metsään astuessasi olet jo satumaassa, Japanissa tai jossain muussa kaukaisessa paikassa. Metsikköön on rakennettu pitkospuut, joita pitkin voit vaellella kukkaismeressä ja pieni näköalatasanne, mistä voi ihailla koko kauneutta.
Puisto on alun perin Helsingin Yliopiston kasvinjalostusta vasten suunniteltu alue, jossa pyrittiin jalostamaan Suomen oloihin soveltuvia rhododendroneita. Puisto on perustettu vuonna 1975.
Pohjoissavolainen tropiikki
Tänä kesänä puhkesi mökillä, joka sijaitsee nelosvyöhykkeellä, toissa kesänä istutettu Helsinki university violettiin kukkaansa: se oli suuri ilonaihe. Retki Alppiruusupuistoon rohkaisee laajentamaan myös omaa rhodomaata. Alppiruusu tarvitsee happaman maan, vähän lannoitusta ja vaatimattomat olot muutenkin - siis oiva kasvi meidän oloihimme. Se viettää yhteiseloa mäntyjen kanssa. Sitäkin ihmeellisempää on nähdä rhodojen loisto karussa ympäristössä. Oma kotoperäinen alppiruusumme on suopursu. Kokeile vaikkapa suopursuvastaa saunassa: saat näin sekä aromiterapiaa että muutakin hyvää samalla kertaa. Seuraavassa linkissä on tarkempaa rhodotietotutta:http://www.vihreatsylit.fi/?p=930. Voit myös liittyä Rhododendron-kerhoon:
Toinen haagalainen luontokeidas avautuu Mannerheimintien päässä, Hakamäentien risteyksen takana, Kauppalanpuistossa. Puisto on hiljan kunnostettu, ja siinä on sekä puistomaisuutta että villiä luontoa. Puiston halki virtaa Mätäpuro, nykynimeltään Haaganpuro, joka on 11,6 kilometriä pitkä. Puro saa alkunsa Maununnevalta, se virtaa Pirkkolan läpi ja laskee Pikku Huopalahteen. Puroon on istutettu taimenia, ja nykyisin purossa on luontaisesti lisääntyviä emokaloja. Suomen urbaaneimman maiseman keskellä on siis laajoja kukkaisniittyjä ja kutevia lohikaloja. Ei ihme, että Helsinki on rankattu maailman viiden parhaimman kaupungin joukkoon: luonto ja urbaani kulttuuri ovat lomittain.
Suomen urbaanein maisema: Hakamaentien ja Mannerheimintien risteys
Jos et ole vielä nähnyt Engelin piirtämää Rautalammin kirkkoa, niin tee se tänä kesänä! Suuri kirkko on muisto niiltä ajoilta, jolloin Rautalampi oli Jyväskylään saakka ulottunut emäpitäjä. Seurakuntalaisia oli 1840-luvulla yli 9000, ja suurina juhlapyhinä saattoi käydä niin, että kolmannes kirkkoväestä jäi pihalle. Tähän tarpeeseen rakennettiin Theodor Tolpon johdolla seurakunnan neljäs kirkko.
Kirkon hinta oli 27627 ruplaa, mikä katettiin suurimmaksi osaksi manttaalimaksuilla (20 ruplaa manttaalilta). Rakennusmääräysten mukaan olisi pitänyt rakentaa kivikirkko, mutta seurakunnalla ei ollut siihen varoja. Myös köyhät kappeliseurakunnat, kuten Suonenjoki panivat kapuloita kirkkorakentamisen rattaisiin. Kirkko valmistui kuitenkin 1844 ja vuonna 1845 se tuli lopullisesti valmiiksi.
Rautalammin kirkko ja kirkkotarha ovat keskeisellä paikalla kylässä. Hautausmaan aita on pituudessaan vaikuttava. Toisessa päässä aitaa on Konttipihlaja, mihin kirkkokansa jätti eväskonttinsa jumalanpalvelun ajaksi. Hautausmaan vanhimmat haudat ovat yli 400 vuotta vanhoja. Minulle tämä maisema on kesämaisema, hieno suomalainen kulttuurimaisema ja muistojen maisema - lepäähän hautausmaalla monta läheistä sukulaista.
Ikä on tuonut tullessaan mieltymyksen kalmistoihin. Menneiden polvien hautoja hoidellessa voi miettiä myös omaa osaansa. Pieni kävely haudalta haudalle herättää monia muistoja. Miten hyvin muistan Raimo-enon vahvat kädet ja leveän naurun, Elle-mummon laulut ja Onni-sedän karmivat sotajutut. Tuossa lepäävät toiset isovanhempani, joista minulla ei ole mitään mielikuvaa, vain mummon lesti ja papan kessupölkky ovat heistä jäljellä, ja tuolla Eerika-täti, joka kuolemaansa saakka itki Viipurista lähtöä. Nämä kymmeniä vuosia sitten hautaan siunatut ihmiset tulevat elävinä mieleen, kun kitkemme puolukkaa ja rikkaruohoa heidän haudoiltaan.
Helluntaina vietettiin Rautalammin kirkossa sen 170-vuotisjuhlaa. Ilma oli kaunis ja kirkkokansaa runsaasti. Ihmiset olivat laittaneet myös parasta päälleen. Juhlamessua varten oli Heikki Ritvanen säveltänyt Rautalampi-messun. Messusävelmä oli juhlava ja välillä yllätävän viihdyttävä. Messussa avustivat kirkkokuoron lisäksi Vox Savonia, Rautalammin mieslaulajat ja Kuopion salonkiorkesteri. Liturgina oli kirkkoherra Pekka Tuovinen ja piispa Jari Jolkkonen saarnasi.
Seurakunta oli nähnyt paljon vaivaa, ja tuloksena oli hieno juhlajumalanpalvelus, josta sai paljon evästä mukaansa. Erityisesti virret oli valittu hyvin. Voiko jumalanpalveluksen aloittaa hienommin kuin virrellä On riemu, kun saan tulla sun Herra, temppeliis?Juhla jatkui iki-ihanalla kolminaisuusvirrellä Armon lapset riemuitkaa. Tässä oli jo nenäliinan paikka. Kolehtivirtenä oli Sinulle kiitos Isä maan ja taivaan, missä on kuvattuna koko kristittynä oleminen. Ehtoollisvirsistä ilahdutti erityisesti Kiittäen nyt ylistämme, varsinkin viimeisen värssyn helmi "Uskon lahjan ottaa vastaan, vaikka järki hämmästyy", mutta näiden sanojen takana onkin itse Tuomas Akvinolainen.
Liturgi johdatti jämäkästi läpi jumalanpalveluksen. Mitään korkeakirkollista touhua ei ollut tarjolla. Erityisen ruminaation kohteeksi tuli hänen ajatuksensa kirkosta kylän sydämenä. Täällä kastetaan, konfirmoidaan, vihitään ja siunataan hautaan, tänne tullaan ainakin jouluna ja joskus muutenkin. Kaikissa elämän taitekohdissa on kirkko läsnä. Rautalammin kirkossa tämä ajatus aktualisoitui minulle elävästi, kun katsoin kirkkokansaa ja ajattelin vanhempiani, jotka on tässä kirkossa konfirmoitu ja vihitty.
Piispa Jari Jolkkosen saarna ammensi sekä helluntain tekstistä että ajankohtaisista asioista. Saarnaajan ansiona oli myös papillisen nuotin puuttuminen. Helluntain tapahtumien universaali luonne ja kristinuskon erityinen sanoma tuotiin saarnassa kauniisti esiin. Fokukseen nousi savolaisen katekismuksen ajatus "Pyhän Hengen toemena on aakasta meijän syvän Jumalalle ja silimät lähimmäeselle.” Piispa kehotti saarnassaan ottamaan Jeesuksen opetuksen lähimmäisestä todesta ja varoitti meitä seurakuntalaisia itsetyytyväisyydestä. Pyhän Hengen työ seurakunnassa ja ihmiselämässä oli myös keskiössä. Saarna päättyi seuraavasti: "Siksi tahdon kutsua sinut myös elämään todeksi uskoa ja rakkautta seurakunnassa – teidät rautalampiset tässä Rautalammin seurakunnassa ja radionkuuntelijat kukin omassa paikallisseurakunnassa. Uudessa testamentissa seurakuntaa verrataan perheeseen. Se muistuttaa jäsenten läheisyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Perheen jäsenet kuuluvat yhteen ja pitävät huolta toisistaan. He jakavat ilot ja surut, voitot ja tappiot. Vaikka joskus riideltäisiinkin, ketään ei ajeta kotoa pois. Seurakunnan jäsenet jakavat myös sen uskon, että Pyhän Hengen tehtävänä on avata sydämet Jumalalle ja silimät lähimmäiselle."
Lopuksi veisattiin Herraa hyvää kiittäkää, ja uskon, että kirkkokansa tiesi, mistä kiittää.
(Die Predigt zum Frühjahrsgottesdienst der DSH am 30.5.2014 in der Agricola Kirche in Helsinki)
Liebe Brüder und Schwester in Jesus
Christus!
Ist dir eingefallen wie privilegiert,
wie bevorzugt du bist? Hast du mal daran gedacht, wie reich und glücklich du
bist? Du hast ein schönes Zuhause, hast Eltern, Verwandte und Freunde. Du
bekommst jeden Tag gutes Essen und hast viele Möglichkeiten dich zu amüsieren
und erholsame Freizeit zu verbringen. Du hast auch die Möglichkeit in die
Schule zu gehen und jeden Tag etwas Neues zu lernen. Und noch zuletzt: du
kannst auch in die Kirche gehen oder den Kirchgang abwählen, wie du willst.
Bist du nicht reich, frei und glücklich?
Du weißt sicher auch, dass es in der
Welt viele Menschen gibt, denen es gar nicht so gut geht wie uns. Sie haben
kein Zuhause, weil sie vor dem Krieg oder Verfolgung geflüchtet sind, sie
bekommen nicht genug zum Essen, weil es kein Essen für sie gibt oder ihre
Krankheiten werden nicht geheilt, weil es keine Ärzte für sie gibt.
Vielleicht ist dir auch bekannt, dass es
Länder und Kulturen gibt, wo ein Mädchen weniger ist als ein Junge, Länder, in
denen die Schule nur für die reichen oder für die männliche Nachwuchs gemeint
ist. Es gibt auch Länder, wo die Christen verfolgt werden und so ein offener
Gottesdienst, wie hier, unvorstellbar wäre und deswegen sind die Christen gezwungen
ihre Religion im Geheimen auszuüben. Sind wir nicht reich, frei und glücklich,
wenn wir das anschauen?
Wir sind in unserer Freiheit sogar so
frei geworden, dass im Frühjahr der stellvertretende Gesetzbevollmächtigte des
finnischen Parlaments einen Antrag bekam, dass man die religiösen
Veranstaltungen in der Schule verbieten sollte, weil die Religionsausübung eine
private Angelegenheit sei und dass die Gottesdienste und Andachten die nicht-Gläubigen
verschmähen. Das alles kulminierte sich in der Frage, ob man das Lied Suvivirsi,
das schon seit dem Jahr 1701 gesungen worden ist, in den schulischen
Veranstaltungen singen darf oder nicht.
Hinter diesem Antrag steht der Gedanke,
die Religion, besonders das Christentum in unserer Gesellschaft und vor allem
in der Schule zu marginalisieren und allmählich zu vertilgen. Es wird
behauptet, dass der Glaube ein geschichtliches Überbleibsel sei, die durch das
Licht der Vernunft und Aufklärung beseitigt wird. Die Federführer dieser
Ideologie behaupten auch, dass die religiösen Veranstaltungen die Gefühle der
nicht-religiösen Schüler beleidigen und sie als Außenseiter fühlen lassen. Wenn
die Minderheit etwas nicht mag, dann sei das auch nicht der Mehrheit
zugelassen. So soll es laufen, oder ist das doch nicht merkwürdig?
Ob ich glaube oder nicht, ist eine
Meinungssache in gleicher Weise, ob ich Gummibärchen mag oder nicht. Das ist
meine persönliche Einstellung zur Sache, die aufgrund meiner eigenen Erfahrung
entstanden ist. In unserer Gesellschaft würde es sonst keinem einfallen die
freie Meinungsäußerung zu verbieten. Was ist aber das Böse an der Religion, die
so gefährlich ist, dass man sie nicht in der Öffentlichkeit sehen oder hören will?
Mit gleicher Begründung könnte man auch
die schulische Gesundheitserziehung verbieten, weil ich Wurst und Bier und
keine Karotten mag, oder den Sportunterricht verbieten, weil ich lieber auf
Couch liege, fernsehe und lottere. Die finnische Flagge mag ich auch nicht,
weil da ein Kreuz steht. Man könnte ja vieles verbieten nur deswegen, weil es
einem anstößig und unangenehm vorkommt. Manche Sachen werden unumschränkt
toleriert, manche gar nicht.
Es ist ein großer Fehler die religiösen
Gefühle, den Glauben eines Menschen zu verachten oder den Einfluss der Religion
in der Gesellschaft zu unterschätzen. Der Mensch ist seinem Wesen nach ein
religiöses Geschöpf, die Fragen nach dem Sein und Sinn des Seins sind die
allerwichtigsten Fragen, wo der Glaube eine zuverlässige Orientierung bietet. Diese
Fragen stellen schon die ganz kleinen Kinder.
Der große christliche Denker Sören
Kierkegaard hat den Lebensweg eines Menschen in folgender Weise beschrieben:
Auf der ursprünglichsten Stufe lebt der
Mensch ganz in der Unmittelbarkeit der sinnlichen Empfindung: er genießt das
Leben mit vollen Zügen, aber ist trotzdem nicht glücklich. Daher rührt auch
eine geheime Verzweiflung, indem der Mensch spürt, dass er in Äußerlichkeiten
gefangen ist. Das was einem köstlich vorkommt, ist letztlich nur Asch und Bein.
Der Mensch ist verzweifelt, weil er mit sich selbst nicht im Reinen ist.
Auf der nächsten Stufe erkennt der
Mensch sich als ein sowohl innerliches als auch übersinnliches Wesen. Er
verhält sich nun vernünftig und erkennt seine Verantwortung vor sich selbst und
der Welt. Er ist bereit die ganze Welt durch die Gerechtigkeitsbestrebungen und
durch sein emsiges Tun zu retten. Dadurch aber erkennt er, dass er als zunächst
rein inneres Wesen nicht im Stande ist, den seelischen Teil seines Wesens zu
begründen, der nicht aus der Welt stammen kann. Die Begründung seines Wesens
als geistiges Selbst findet er nicht in sich selbst. Er bleibt unzufrieden mit
seinem Dasein, trotz guter Bemühungen.
Die letzte Stufe ist die religiöse Stufe:
Hier bejaht der Mensch sein Gesetzt-sein von Gott und seine Existenz vor Gott.
Daher ist das Ziel des religiösen Menschen, in ein lebensnotwendiges Verhältnis
zu Gott zu treten. Dies kann allein im Glauben geschehen. Im Glauben nun wagt
der Mensch den Sprung weg vom
Verstand hin zum eigentlich Unmöglichen.
Glauben ist nur deshalb möglich, weil sich Gott in Christus zu erkennen gab. Da
der Mensch nicht in der Lage ist, rational zu Gott zu gelangen, musste sich
Gott selbst offenbaren, indem er Mensch und zugleich Gott war. Daher bleibt
demgegenüber nur der Sprung in den Glauben, der Glaubensprung.
Die Religionsgegner möchten
wahrscheinlich, dass wir nur auf den ersten und zweiten Stufen blieben. Der
größte Anstoß ist eben dieser Sprung in den Glauben, weil er nicht rational,
vernunftmäßig ist. Glaube ist ein Mysterium und um gläubig zu sein, muss man
lernen, mit dem Geheimnis umzugehen. Über dieses Glaubensgeheimnis spricht auch
unser heutiges Evangelium:
„Als er das gesagt hatte, wurde er vor
ihren Augen emporgehoben, und eine Wolke nahm ihn auf und entzog ihn ihren
Blicken.
Während
sie unverwandt ihm nach zum Himmel emporschauten, standen plötzlich zwei Männer
in weißen Gewändern bei ihnen
und
sagten: Ihr Männer von Galiläa, was steht ihr da und schaut zum Himmel empor?
Dieser Jesus, der von euch ging und in den Himmel aufgenommen wurde, wird
ebenso wiederkommen, wie ihr ihn habt zum Himmel hingehen sehen.“
Rakkaat siskot ja veljet
Jeesuksessa Kristuksessa!
Twaarna on kirkollista
twitterkieltä ja se tarkoittaa saarnaa, joka on 140 merkkiä pitkä. Sen
tarkoituksena on hillitä kirkollista monisanaisuutta ja pappien mieltymystä
omaan ääneensä sekä keskittyä olennaiseen. Tämän päivän twaarna on tämä:
On ihana elää, tehdä työtä ja käydä koulua tässä maassa, jonka
hyvinvointi ja tasa-arvo perustuvat suurelta osalta kristilliseen perintöömme.
Kaikilla maailman ihmisillä näin ei ole, osaksi siksi, etteivät he ota
Jeesuksen viestiä todesta tai eivät ole siitä kuulleet. Meillä Suomessa on mielipiteen
vapaus, ja oikeus uskoa tai olla uskomatta. Näkemys, että yhden oikeus loppuu
siihen, mistä toisen alkaa, on väärä. Usko tuo ihmisen henkilökohtaiseen
elämään ja koko yhteisön elämään arvoja, jotka ovat pysyviä ja myönteisiä.
Ihminen on kahden maan kansalainen, ja tie yhteyteen Jumalan kanssa voi kulkea
eri teitä pitkin. Usko on henkilökohtainen ja yhteisöllinen asia, eikä sitä voi
rajata arkielämän ulkopuolelle ja työntää johonkin nurkkaan, koska se on itse
elämää. Usko on kallis asia. Yhteinen uskomme on saanut muotonsa myös
lauluissa, joita tänään olemme laulaneet tai saaneet kuulla. Suvivirsi on
ihana. Suomen suvi on ihana. Haluan, että joka kevät voin laulaa tämän laulun.
Haluan myös, että kaikilla tulevilla sukupolvilla on tähän oikeus. Hashtag ja
aamen! Kaikille siunattua kesää!
Rautalammin kunnankirjasto tyhjensi vanhaa kirja-aarteistoaan pilkkahintaan. Sieltä sattui käteen myös Einari Vuorelan kokoelma Täältä kaukana vuodelta 1927. Runokokoelman kansilehti oli niin aitoa 1920-lukua, että jo siksi teokseen piti tarttua. Kirjallisuushistoria tietää kertoa Vuorelasta, että hän on hiljaisten kylänäkymien melankolinen kuvaaja, joka teki rajoituksestaan hyveen ja kehitti harvaviivaisen, yksinkertaisen laulullisen tyylin vaikuttavan eheäksi lyyriseksi pienoistaiteeksi. (Kai Laitinen) Rautalammin raittia kulkiessa pääsee kyllä hyvin Vuorela-fiiliksiin. Suomen kirjallisuus VIII luonnehtii Vuorelaa kylänlaulajaksi, ja lienee tässä oikeassa. Luonto, pellot, tiet ja kylät ovat avaimia Vuorelan runomaisemaan. Tämä Tyko Sallisen synkänherkkä kylänäkymä Cézannen henkeen voisi olla myöskin Vuorelan maisema:
Tähän kannattanee vielä katsoa tämä ylevä lyhytfilmi vanhoista runoilijoistamme, jossa on myös pieni välähdys Vuorelan elämästä. Katsokaa, kuin stiilistä taitelijaelämä ennen oli ja kuinka kaikkea tekemistä ja olemista leimaa hienostus, ainakin filmissä: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kuusi_runoilijaa_14427.html#media=14437
Mielenkiinnolla ryhdyin lukemaan tätä kirjailijaa, josta tiesin vain nimen ja väljän liittymän Tulenkantajiin. Nuorempana runoja lukiessani välttelin Vuorelaa, koska hän oli tuolloin mielestäni maalaismainen, Katri Valan Si Si Dus oli silloin lähempänä. Mitenkähän nyt kävisi? Näin kesän ovella voisi aloittaa samannimisellä runolla: Nään laihopellon, laihon yllä kuun ja sauhupatsaan katon yllä nään; nään pientarella hämärtyneen puun kuin piilosilla ypö yksinään. Käy kevään henki raikas, viileä, kun tuulen ovet ammollansa on, ja metsän tuoksu tulvii kylihin. Soi etähältä kosken hyminä kuin paarman lento luota raunioin. Ja sammunut on lamppu naapurin. Taas ajanratas kultapaisteeseen on valon kehään jäänyt pyörimään. Kuin muuttolinnut ylös räystäälleen, niin mieleen tekee kaihot pesiään. Pois tuuli särkee usvavaipat suon, ja päivä leikkii vyössä auteren kuin kylvökiuru laulutornissaan. Ja lämmin hyvyys lailla virran vuon käy yli maiden, halki sydänten ja luodut jälleen liittää Jumalaan. Runoilija etenee yksityisestä yleiseen: omasta luontokokemuksesta aukeaa koko ihmisenä olemisen maisema. Kylmä ja hämärä väistyvät, valo ja lämpö täyttävät tilan ja ihmismielen. Kielikuvat ovat klassisia, mutta yllättäviä ("paarman lento luota raunioin") ja ne jättävät lukijalle mahdollisuuden viipyillä niissä pidempäänkin. Runoilija taritsee lukijalleen monia räystäitä, joihin tehdä pesiä. Verraton kevätruno! Hieman hyisempää tunnelmaa saadaan runosta Suo: Käy suolla iltatuuli viluinen ja vaivaiskoivut hiljaa kahisee. Käy taivas äänettömään pilvehen, suon ulapoilla männyt himmenee. Yö, sumu peittää kaikki mättähät vain tulvavesi kiilumahan jää, ja niittyvillan tupsut valkoiset kuin ehtootuulen nopsat käpälät. Pois pesällensä tuuli häviää, ja alkaa loputtomat satehet. Mun sieluni on aava rahkasuo, sen yli epätoivo puhaltaa; sen taivahalle murhe pilvet luo ja tuuli repii tuskan kanervaa. On ympärillä rimmet pettävät. Vain kyyneleet jää silmiin kiilumaan kuin varpuihinsa kurjen karpalot. Ja aatokset - nuo pedon käpälät ne repii sydäntäni, saalistaan kuin ihmiskuntaa vihat, kohtalot. Tässä on tuskan crescendoa: suomaisemasta löytyy sekä oma että ihmiskunnan tuska. Kuvat ovat aitoja suokuvia, suopursun tuoksun voi tuntea näitä rivejä lukiessa ja nähdä usvaan katoavat käkkyrämännyt. Tämä on totta. Elokuun ilta Hämärää loistaa oljet, kiiluu sirpit puolapuulla, tähdet niinkuin suuret soljet heijastelee illansuulla. Lepään sinun silmissäsi, näen unta lapsen lailla. Niinkuin tummat tuutulaulut kuuset sammuu salomailla. Tähän syyskesän tunnelmaan voi vain upota. Tämä on pehmeä sielunmaisema. Luopumista, sadonkorjuuta, ikävää... Nyt vanhempana tämä Vuorelan arkaainen runokieli tuntuu tulevan jo hyvin lähelle. Luonto ja maaseudun rakennettu kulttuuri ovat harmoniassa keskenään, luontokuvista aukeavat aina suuremmat näkymät maailmaan ja ihmisluontoon. Kaunista ja syvää runoutta, joka hohtaa seepian väristä tunnelmaa menneiltä ajoilta.
Tee kevätretki sellaiseen kulttuurimaisemaan, mistä löydät nokkosta! Yleensä sitä on peltojen ja ojien lähettyvillä ja vanhojen karjasuojien liepeillä. Nokkonen on ehdoton kevätherkku, jota kannattaa syödä tuoreena ja ottaa talteen kuivattuna. Ota mukaan käsineet ja sakset, koska myös nuori nokkonen polttaa. Kerätyt nokkoset voit ryöpätä nopeasti ja pakastaa tai sitten laitat lehdet kuivuriin tai talouspaperin päälle kuivumaan. Huomionarvoista on myös se, että tämä herkku on ilmaista. Kuivaa nokkosta voi tupsauttaa lähes kaikkiin ruokiin, mutta erityisen hyvää siitä saa tekemällä joko nokkoskeittoa tai nokkoskastiketta. Verratonta on savulohi nokkoskastikkeen kera. Voit käyttää nokkosta myös erinomaisessa flammekuchenissa: 330 g vehnäjauhoja
3 rkl öljyä ja hieman vettä
½ tl suolaa
2 dl ranskankermaa tai kermaviiliä
½ dl kermaa
2 sipulia
100 g palvia
100 g pekonia
100 g emmentalia
(ryöpättyä nokkosta kourallinen tai lusikallinen kuivattua)
Tee jauhoista, öljystä, tilkasta vettä ja suolasta taikina ja anna sen levätä kylmässä, kun teet muun valmistelun. Voit rivauttaa taikinan joukkoon myös vähän leivinjauhetta. Sulata pekoni ja paista siinä hienoksi hakattu sipuli. Tässä vaiheessa nälkäistä alkaa jo heikottaa, ja täytyy ottaa pala emmentalia ja nuuhkaista viinilasia. Kauli taikina ohueksi ja laita se voidellulle pellille. Sekoita creme fraiche ja kerma, mausta suolalla ja pippurilla ja levitä seos tasaisesti pohjalle. Sirottele päälle sipuli-pekoniseos ja hienoksi hakattu palvi. Lisää tähän kourallinen ryöpättyä nokkosta.Lopuksi raastettua emmentalia maun mukaan ja uuniin 200 asteeseen. Paista kauniin ruskeaksi, valmista tulee noin 20-30 minuutissa. Tätä sopii varioida mielensä mukaan, mutta myös kuivatut sienet ja pinaatti jalostavat tämän maalaisruuan ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ruoka on hienosti hapan, runsas mutta kevyt. Nokkosta voi erinomaisesti käyttää myös teen aineena, jos pidät vihreänmakuisista teistä. Jos haluat sukeltaa enemmän nokkosen monipuoliseen käyttöön ja kulttuurihistoriaan, antaa Toivo Rautavaaran "Mihin kasvimme kelpaavat?" erinomaisen paljon tietoa tästä kasvista. Rautavaaran mukaan nokkonen on tärkein villikasveistamme, ja häneltä ovat myös peräisin nerokkaat sanat kasvi- ja sieniriista. Tuoreessa nokkosessa on 15% hiilihydraatteja, mistä puolet rypälesokeria, 5,5% valkuaisaineita, 0,6% rasvaa ja 2,3% kivennäissuoloja, kuten rautaa ja kaliumia. Ravintoarvoltaan nokkonen on kolme kertaa pinaattia parempi. Nokkosen terveellisyyttä ja makua ei voi kyllin ylistellä, joten tuumasta toimeen ja nokkoseen!
(Diese Predigt wurde in der Deutschen
Kirche Helsinki am 4.5.2013 gehalten)
Der
Predigttext des heutigen Sonntags steht geschrieben im 13. Kapitel des
Hebräerbriefes:
„Der
Gott des Friedens aber, der den großen Hirten der Schafe, unsern Herrn Jesus,
von den Toten heraufgeführt hat durch das Blut des ewigen Bundes, der mache
euch tüchtig in allem Guten, zu tun seinen Willen, und schaffe in uns, was ihm
gefällt, durch Jesus Christus, welchem sei Ehre von Ewigkeit zu Ewigkeit!
Amen.“
Liebe
Brüder und Schwester!
Guthirtensonntag
heißt dieser Sonntag des Kirchenjahres. Unsere kleinen Gemeindemitglieder haben
das Lämmchen in ihren Gottesdienst mitgenommen als ein Zeichen dafür, dass wir
alle Schafe Jesu sein sollten. Jesus als Hirte und wir Christen als Schafe ist
ein altes, vielleicht ein bisschen schnulziges Bild über Jesus und über das
Christsein. Ein Christ als ein Lamm kommt dem modernen Menschen nicht besonders
mündig vor und warum muss er eben nach den verlorenen laufen: wir anständigen
sind ja da!
Hirten
und Schafe sind trotzdem keine niedlichen Schnörkel oder Verzierungen der biblischen
Sprache. Nein, eher muss man sagen, dass sie zu den zentralen Begriffen des
Glaubens gehören. Die Hirten verrichten eine schwere und unbequeme Arbeit auf
den Wiesen und sind auch dann im Einsatz, wenn die anderen Menschen im Bett
liegen. Ihre Arbeit ist den anderen zu dienen. Sie gehören nicht zu der
Oberschicht. Sie vertreten Demut und Dienstbereitschaft.
Das Bild vom Hirten spielt in der Bibel eine große Rolle.
Der Hirte vertritt ein großes Ideal. In der Vätergeschichte waren ja die
Hauptgestalten Abraham, Isaak und Jakob Hirten, König David war auch Hirte sogar
in zweier Weise: zuerst hütete er seine Schafe und dann später das Volk
Israel. Auch die Könige in der alttestamentlichen
Welt wurden entweder gute oder schlechte Hirten genannt.
Jahwe betrachtet im Alten Testament die Aufnahme oder
Verwerfung Seiner Boten und damit Seiner Botschaft, als seine persönliche
Annahme oder Verwerfung. Wer diese Zeugen und ihre Botschaft angenommen und
sich darunter gebeugt hat, wird mit "Schaf" bezeichnet und zur
Rechten des Königs gestellt und darf ins ewige Leben eingehen; wer aber Gott
und seine Sendboten verworfen und gehasst hat, wird als "Bock" zur
Linken gestellt und empfängt ewiges Gericht.
Dieses Bild des Endgerichts wiederholt sich in der Offenbarung
Johannis, wo gesagt wird: „Und alle Völker werden vor ihm versammelt werden und
er wird sie voneinander scheiden, wie ein Hirte die Schafe von den Ziegen
scheidet, und er wird die Schafe zu seiner Rechten stellen, die Zicklein aber
zu seiner Linken. Der Höhepunkt dieser Hirtenbilder ist sicher der Psalm 23,
was wir eben zusammen gelesen hatten: Der Herr
ist mein Hirte; mir wird nichts mangeln.
Der gute Hirte ist im Christentum
eine der ältesten Bezeichnungen für Jesus Christus. Es
war übrigens auch ein Lieblingsbild mancher römischer Herrscher. Kaiser
Augustus ließ sich gerne in Stauen im Hirtengewand mit einem Schaf zu seinen
Füßen abbilden. Wie die Hirten immer wieder auf der Suche nach neuen
Weidegründen sind, so müssen die Könige damals und die Politiker heute
versuchen, immer neue Lebensmöglichkeiten für ihr Volk zu finden. Das tut auch
heute der Präsident unseres östlichen Nachbarlandes, indem er sich vor ein Paar
Wochen in einem Interview als Hirten des russischen Volkes bezeichnete. Neue
Weidegründen…Ein Lieblingsmotiv vieler Machthaber durch die Zeiten. Der gute Hirte aber kennt die Schafe und ruft sie einzeln
beim Namen. Die Schafe erkennen ihn an der Stimme. Bis zur Hingabe des eigenen
Lebens setzt sich der gute Hirte im Gegensatz zum Lohnhüter für die Herde ein. Den Hintergrund der allegorischen neutestamentlichen jesuanischen Hirtenworte bildet das Hirtenmotiv des
Alten Testaments, das auf Gott selbst bezogen ist. Einen Gegenpol hat die
Allegorie Jesu als dem guten Hirten in dem des „Lammes Gottes“. Hier erscheint Jesus als
makelloses Lamm, das zur Vergebung der Sünden geopfert wird. Liebe Gemeinde! Wir blieben eine Weile bei der Hirten-
und Lammkunde, um vielleicht besser in diese archaische Bilderwelt hinein zu
kommen und uns von den abwegigen Hirtenvorstellungen und romantischen
Weidelandschaften zu befreien. Unser heutiger Predigttext ist eine Doxologie, ein
Gotteslob am Ende des Hebräerbriefes. In ihn wurde die zentrale Aussage des
Briefes destilliert. Die ursprüngliche Aufgabe des Textes war die neuen
Gemeindemitglieder in Rom in ihrem Glauben und Gemeindeleben zu stärken. Der
Text hat einen direkten Bezug auf die Osterereignisse und er baut gleichzeitig eine
Brücke von der Passion zum Himmelfahrt. Der Text bildet auch einen Übergang
zwischen dem Alten und Neuen Testament, indem er besagt, dass die Sünden des alten Bundes durch
das Blut des ewigen Bundes vergeben sind. Mit Jesus Christus ist die neue Ära
eingetreten.
Liebe Gemeinde, wir verlassen jetzt die neutestamentlichen
Realien und nehmen ins Visier das
Hirtenamt. Hier und da gibt es sie ja tatsächlich, die guten Vorbilder, für
die wir Gott wirklich nur dankbar sein dürfen. Der gute Hirte, den die Bibel
beschreibt, ist keine menschliche Möglichkeit. Es ist Gottes Freiheit, sich uns
anzubieten als der gute Hirte. Aber auch der gute Schafhirte taugt als Beispiel
für das, was Christen füreinander sein können: Begleitung, Stütze und Stärke.
Menschen, die füreinander wichtig sind und einander helfen zu leben. Das ist
schon sehr viel. Solange wir einander segnen, einander begegnen in der
Nachfolge des guten Hirten, der da ist für die Seinen, solange ist die Kirche
nicht verloren.
Es gibt allerhand Hirten, sowohl weltliche als auch
kirchliche, aber es gibt nur einen
guten Hirten. Die Menschen bleiben fehlbar, auch die Besten. Sie können irregehen
und auch falsch führen. Die Menschheit hat sich im Laufe der Geschichte von allerlei
Hirten führen lassen und tut das immer noch, dafür haben wir reichlich
Beispiele.
Die bösen Hirten weiden an sich selbst, sie kennen ihr
Schaar nur als ein Mittel für die eigene Selbstverwirklichung und
Machtentfaltung. Sie lassen ihr Leben tatsächlich nicht für ihre Schafe. Von
dieser Heimsuchung sind leider auch die Kirchen betroffen: die römische Kirche
mit ihrem Papstwesen und Sakramentisierung des Priestertums und die orthodoxe
mit ihrer engen und langen Liaison mit den jeweiligen Machthabern. Die
Führungsprobleme unserer Kirche sind ein bisschen anders. Der Stein des Anstoßes
für diejenige, die für obere Hirtenämter im Lande eingekleidet sind, ist die Fügsamkeit und die bedingungslose Anpassung zum Zeitgeist. Man rasiert
mit dem Strich, damit es nicht weh tut.
Und wie sieht dieser Zeitgeist aus? Es wird in vieler Weise
versucht die Religion in der Gesellschaft zu marginalisieren und entwässern,
mit der Begründung, dass alle Bürger des Landes die christlichen Werte nicht
teilen können oder wollen. Diese antikirchliche und antichristliche Kräfte sind besonders emsig im Bereich der Erziehung
gewesen: typische Beispiele sind die Suvivirsi- und Tageseröffnungsdiskussion
und der Schlacht um die zukünftigen Religionslehrpläne gewesen. Je weniger wir
christliche Früherziehung haben, desto weniger wird es auch Christen geben, so
etwa läuft die Logik dieser lauter Minderheit, die leider auch von den
führenden Medien unterstützt wird.
Es ist angenehmer und populärer über die Gleichberechtigung,
Pluralität, Solidarität und Demokratie zu reden als über die Sünde, Gnade und
Seelenheil. Es besteht die Gefahr die Botschaft Christi zu einer sozialen
Gerechtigkeitspredigt zu reduzieren. Es kann auch nicht wahr sein, dass die
sexualethischen Fragen die Mitte der christlichen Botschaft bilden. Da hätten unsere
Hirten lauter sein können und in Kauf nehmen, dass es nicht immer geklatscht
wird. Die Gerechtigkeit ist die Folge und Frucht des Glaubens, nicht ihre
Voraussetzung. Die Hirtenarbeit sollte auch eine prophetische Arbeit sein,
obgleich sie in der jetzigen Zeit durchgeführt wird.
Andererseits, wenn man die Nachfolger Jesu anschaut, waren
sie auch keine besonderen Glaubenshelden, wie zum Beispiel der dreifache
Versager Petrus, der später den Fels der Kirche bilden sollte.
Sein dreifaches Versagen muss Petrus durch sein dreifaches
Bekenntnis wieder gut machen. Jesus nimmt es an und setzt
den reumütigen Sünder wieder ein. Und gerade diesem gibt er den Auftrag: Weide
meine Schafe!
Jesus sucht sich, das sehen wir im ganzen Neuen Testament,
immer wieder Menschen, denen man es eigentlich nicht
zutraut, dass sie das Hirtenamt ausüben könnten. Aber gerade darin liegt ja das
Besondere an dieser Aufgabe, an diesem Amt.
Als Pfarrer bin ich nicht der gute Hirte, weder die liebe
Katja, Erik oder Hans-Martin. Wir sind Schäfer mit unterschiedlichen Gaben, vom
guten Hirten beauftragt um SEINE Schafe zu weiden. Er ist unser guter Hirte, er
soll dem Verlorenen nachgehen und den Verletzten heilen. Jesus hat gesagt:
Weide meine Schafe! Aber
damit hat er mich nicht zum guten Hirten gemacht, sondern
ich bleibe, was ich war: Ein Mensch, der fehlen kann, ein
Sünder wie du und ich. Der Auftrag des Pfarrers ist es:
Gottes Wort zu verkünden und die Sakramente zu verwalten. Dass dieses Wort aber
wirkt, dass Menschen gerettet werden, dass Sünden vergeben werden, das kann
nicht der Pfarrer, das kann nur Gott.
Vor Ostern wurden in manchen finnischen Gemeinden sogenannte
„Twaarnas“ gehalten, das ist eine Twitterpredigt, etwa 140 Zeichen lang und
könnte auf Deutsch „Twredigt“ heissen. Die Idee war die redseligen Pfarrer
abzubremsen und sich auf das wesentliche zu konzentrieren. Vielleicht könntest
du heute das nach Hause mitbringen: „Du bist einzigartig, du bist ein Abbild
Gottes. Dies ist dein Vorteil, Freiheit und Pflicht. Es gibt keinen direkten
Weg zum Christsein. Wenn du diesem Bild deinen Rücken kehrst, wirst du von
Angst, Zweifel und Not begleitet. Deine Aufgabe als Mensch ist, das zu werden,
wozu du bestimmt bist. Die richtige Freude kann nur durch den Durst der Seele
erzielt werden. Dieser Lebensweg ist gangbar nur durch die Umwandlung und
Änderung. Auf diesem Wege hast du den treuen Begleiter, der dir sagt:
"Meine
Schafe hören meine Stimme, und ich kenne sie, und sie folgen mir; und ich gebe
ihnen das ewige Leben, und sie werden nimmermehr umkommen, und niemand wird sie
aus meiner Hand reißen."
Der Friede
Gottes, der höher ist als alle Vernunft, bewahre eure Herzen und Sinne in
Christus Jesus zum ewigen Leben. Amen
