Armoitettujen lista II: Gerhart Hauptmann "Soanan kerettiläinen"

(Insel-Bücherein hillittyä estetiikkaa. Kuva: booklooker.de)

Gerhart Hauptmann (1862–1946) oli saksalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan erityisesti naturalistisista ja realistisista teoksistaan. Hänen tuotantonsa oli monipuolinen ja käsitti draamaa, romaania ja runoutta. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1912. Hän oli yksi naturalismin tärkeimmistä edustajista Saksassa. Hauptmannin teokset kuvaavat usein yhteiskunnan alaluokkia ja yksilöiden kamppailuja, joissa sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet muovaavat ihmisten kohtaloita. 

Sosiaalinen determinismi on luonteenomaista Hauptmannin teoksille: hän kuvaa usein, kuinka yksilöiden elinolot ja perhetausta muokkaavat heidän luonteenpiirteitään ja elämänvalintojaan. Tämä ilmenee erityisesti hänen luonnonkuvauksissaan, jotka eivät ole vain taustaa, vaan niillä on usein symbolinen merkitys. Hänen pääteoksiaan ovat näytelmät "Kankurit" (1892), "Majavannahkaturkki" (1893) ja "Ratavartija Thiel" (1888), joka edelleen kuuluu Saksassa kirjallisuuden opetussuunnitelmaan. Hauptmann on vaikuttanut erityisesti Bertolt Brechtin tuotantoon. 

Kolmannessa valtakunnassa Hauptmann oli arvostettu kirjailija, vaikka tämän tuotantoa pidettiin kansallissosialistiselle kulttuurille vieraana sen sosiaalisen paatoksen vuoksi. Hauptmannia siedettiin hänen maineensa vuoksi, koska se antoi illuusion, että sivistysporvariston kirjallista makua myös arvostettiin.  Hauptmannin suhde fasismiin oli kahtalainen: toisaalta hän ihaili Hitleriä kansallisena uudistajana, oli NSDAP:n jäsen ja nautti asemansa tuomista eduista, toisaalta hän vieroksui tuolloin vallinnutta kulttuuria. Hauptmann oli jonkinasteinen konformisti toisin kuin edellisessä postauksessa käsitelty Hans Carossa, joka eli enemminkin sisäisessä maanpaossa.

Soanan kerettiläinen (1918), on pitkä novelli, joka sijoittuu Luganon Alpeille. Kehyskertomuksessa vuoristossa retkeilevä kertoja tapaa erikoisen Ludovico-paimenen, Johannes Kastajan kaltaisen erakon, joka kertoo tarinan pastori Raffaele Francescosta. 

Pastori sai ensimmäinen virkansa pienestä vuoristokylästä, jossa hän vähitellen pääsi paikallisen väen suosioon, ja häntä aletaan pitää jopa pyhimyksenä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pastori tutustuu puolivilliin Scarabotan perheeseen vuoristossa, jossa lasten vanhemmat ovat oletettavasti sisarukset. Hän yrittää tuoda näitä langenneita metsäläisiä lähemmäs seurakuntayhteyttä, mutta hän iskee silmänsä perheen kuvankauniiseen, 15-vuotiaaseen Agata-tyttäreen, jonka hän vie kouluun alas vuoristokylään. Koulunkäynnistä ei kuitenkaan tule mitään, mutta lemmensuhteesta sitäkin enemmän. Francesco lähtee saattamaa Agataa takaisin vuoristoon vanhempiensa luo, mutta he päätyvät kuitenkin pienellä saarella olevaan piilopirttiin, jossa suhde muuttuu fyysiseksi. 

Kehyskertomuksesta käy sitten ilmi, että suhde kuitenkin paljastui, jolloin pappi erotettiin virastaan, Agatan perhe muutti Etelä-Amerikkaan ja Ludovico paljastuu Francescoksi, joka elää paimenena Agatan ja heidän lapsensa kanssa. Kertomuksen lopun lukija arvaa jo alussa, eikä tarina langenneesta papista ole kovinkaan ihmeellinen tai uusi, mutta se tapa, millä Hauptmann tarinansa kertoo, on todella hieno. Vahva eroottinen vire kulkee läpi kertomuksen lainaten apua antiikin myyteistä, Raamatusta, luonnosta ja päätyen fyysisen rakkauden ylistykseen: Eros on Kronosta vanhempi ja myöskin mahtavampi.

Antiikin kuvasto toistuu novellissa monissa paikoissa: muinaisessa kyläkaivossa on kuvattuna bukolisia hahmoja, samoin karjan juottokaukolossa ylhäällä alpeilla, Ludovico soittaa paimenhuilua, Agata ratsastaa pukin selässä lapsilauman saattelemana kuin bakkantti ja Agatan isän kätköistä löytyy puinen Priapos, jota perhe edelleenkin palvoi. Raja pakanuuden ja katolisen hurskauden välillä on kertomuksessa hyvin ohut. 

Alppipurojen ja -koskien lirinä ja pauhu toistuvat jatkuvana taustana kertomuksen tapahtumille ikään kuin todistaen elävän luonnon jatkuvasta läsnäolosta, joka vaikuttaa taukoamatta ihmisten toimintaan ja tunteisiin: Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyskerroksesta vaikuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi utukuviksi.

Novelli kuvaa ihmisen löytöretkeä apollonisesta maailmasta dionyysiseen. Pappi huomaa, että hänen uskonnolliset kokemuksensa ovat vain varjo verrattuna siihen, mitä tämä uusi suhde hänelle antoi. Oli kuin fyysinen maailma olisi tuonut Jumalan todellisemmaksi kuin aikaisemmin: Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron soristessa tuntuivat vähitellen vuoret sointuvasti jymisevän, kalliohuiput soivan, tähdet helisevän tuhansina kultaisina harppuina. 

Novellin keskiössä on transgression, moraalisten normien ylittämisen ajatus. Se voi olla nietzscheläinen dionyysinen elämä tai kierkegaardilainen uskon hyppy, jossa ihminen uskaltaa astua omien raamiensa ulkopuolelle saavuttaakseen jotain merkittävämpää ja syvempää. Onko se sitten eroottinen kokemus tai jotain muuta, sitä kukin miettiköön mielessään. Tästä problematiikasta on Georges Bataille kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti teoksessaan Sisäinen kokemus. 

Soanan kerettiläinen oli samalla sekä vanhanaikainen lukukokemus, koska kertomuksessa ei ollut muodon eikä kielen koukeroita, että varsin ajaton kuvaus ihmisen intohimoista ja tavoitteista. Kirja ei ole millään tavoin sovinnainen, pikemminkin radikaali. Kriittinen nykylukija voi pitää kirjaa pedofilian estetisoitina (ks. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä). Itse pidin erityisesti alppiluonnon nivomisesta ihmisten kohtaloihin. Käännöksessä oli muutamia kukkasia, kuten helmiäiti (helmiäinen), ruumisarkku (juottokaukalo), kristillisyyden laitteet (kristillisyyden teot) eivätkä vuohet synnytä vaan poikivat. Muuten Alpo Kupiaisen käännös oli varsin hyvä. Kirjasta ovat postanneet Jokken kirjanurkka, Tarukirja, Hurja Hassu Lukija ja hdcanis. 

Siegfried

Ring-leivos

Olin toissailtana nauttimassa kulttuuriluksusta eli kuuntelemassa Wagnerin Siegfriediä, kanssani oli 1300 muuta kuulijaa. Teoksen kaikki esityksen ovat olleet loppuunmyytyjä, ja ooppera on myös striimattu, joten katsojia lienee ollut toistakymmentätuhatta. Koska Suomessa oopperalaitosta tuetaan, emme maksa sellaisia hintoja lipuista, kuin esim. saksalaiset tai italialaiset johtavissa oopperataloissaan. Wagner-esityksissä on aina erityinen tunnelma: ihmiset ovat juhlamielellä, koska odotettavissa on aito Wagner-Rausch, viisituntinen heittäytymien tunteiden vuohon. Olen aikaisemmin postannut Nürnbergin mestarilaulajista, Parsifalista ja lentävästä hollantilaisesta sekä Tristanista ja Isoldesta.

Siegfridin tapahtumat menevät tiivistetysti näin: Sieglinden ja Siegmundin sukurutsaisesta suhteesta (tässä yhteydessä kannattaa lukea Thomas Mannin novelli Wälsungen Blut) syntyi Siegfried, ja Sieglinden kuollessa synnytykseen Ikimetsässä, joutuu poika Mime-kääpiön kasvatettavaksi. Lapsen mukana tulivat myös Notung-miekan sirpaleet. Siegfried herää vähitellen miehuuteensa ja haluaa takoa Notungin ehjäksi ja onnistuukin siinä. Siegfried haluaisi myös oppia tuntemaan, mitä on pelko. Mime kuitenkin juonittelee saadakseen haltuunsa sormuksen ja muut Nibelungin aarteet sekä toivoo onnistuvansa tässä kasvattamansa Siegfried-sankarin avulla. Wotan saapuu Vaeltajan hahmossa ja hän kertoo Mimelle, että Siegfried on vapaa sankari, joka palauttaa sormuksen Reinintyttärille ja samalla vapauttaa jumalat Alberich-kääpiön kirouksesta. 

Fafner-jättiläinen on muuttanut itsensä Tarnhelm-kypärän avulla lohikäärmeeksi ja vartioi Niebelungin aarteita. Lohikäärmeen luolan edessä pitää vahtia Mimen veli Alberich, joka myös himoaa aarteita. Wotan paljastaa itsensä ja ennustaa Siegfriedin tulevaisuuden. Siegfried tappaa Fafnerin Notung-miekallaan ja myös kavalan Mimen, joka aikoi hänet myrkyttää. Siegfried maistaa miekastaan Fafnerin verta ja saa samalla kyvyn ymmärtää paikalle lentäneen Metsälinnun laulua, joka johdattaa hänet Brünnhilden, Erdan tyttären luo. Wotan pitää vielä neuvoa maasta kohonneen Erdan kanssa, ja hän yrittää estää Siegfriediä pääsemästä kalliolla, tulikehän takana lepäävän Brünnhilden luo, mutta Siegfried lyö miekallaan rikki Wotanin keihään, joka oli aiemmin lyönyt Notung-miekan pirstaleiksi, ja pääsee Brünnhilden luo. 

Päästyään naisen luo hän luulee kohtaavansa kuolleen äitinsä, mutta paljastuukin, että kyseessä on valkyyria Brünnhilde. Nyt Siegfried alkaa tuntea pelkoa ja samalla lemmenkiihkoa. Aluksi Brünnhilde pidättelee Siegfriedin hurmiota, koska sankarin pitää olla puhdas, mutta lopulta he heittäytyvät toistensa syliin antautuen ruumiilliselle rakkaudelle ja vannoen Valhallan ja sen jumalten tuhoa. 

Kun edellisen kertomuksen riisuu myyteistä, jää jäljelle kertomuksen ydin, rakkauden ja vallan vastakkaisuus, mikä kulkee läpi koko Ring-tetralogian. Mimen hahmossa (pieni, ahne ja juonikas) voi myös nähdä itäisen naapurimme johtajan, joka on valmis myrkyn ja murhan avulla saavuttamaan tavoitteensa. 

Illan esityksessä teos oli todellakin riisuttu monista Wagner-kliseistä. Ensimmäisen näytöksen ympäristö oli kuin suoraan Tattarisuolta, Siegfried oli keskenkasvuinen peräkamarin poika ja Brünnhilde olisi asunsa puolesta paremmin sopinut temppareihin. Laulu ja rekvisiitta kulkivat aivan omia latujaan ja herättivät humoristisia riitasointuja, mutta ehkä sillä oli syvempi merkitys. Bataillen mukaan nauru ja kuolema ovat sisarukset ja ne aiheuttavat luisumia tavassa, jolla käsittelemme ympärillä olevaa maailmaa. Nauru paljastaa ihmiselle asioiden äärellisyyden ja katoavaisuuden sekä muistuttaa meitä omasta haavoittuvaisuudestamme (Georges Bataille, Sisäinen kokemus s.271). 

Daniel Brennanin Siegfried oli riisuttu kaikesta sankaruudesta, hän oli kuin miehuuteensa heräävä teinipoika. Johanna Rusasen Brünnhilde oli vakuuttava, ja viimeinen näytös oli jo sinänsä taidesuoritus, jota voi vain ihailla. Tommi Hakalan Wotan oli voimakas ja Dan Karlströmin Mime vikkelä. Krista Kujalan Metsälintu nosti esitystä jo metafyysiselle tasolle. Orkesteria johti Hannu Lintu. Musiikillisesti ilta oli suurenmoinen. Väliajalla söin Ring-leivoksen, jossa sormus oli upotettu Fafnerin vereen...

Amelie Materna oli ensimmäinen Brünnhilde
(Kuva: Richard-Wagner-Verband Bamberg e. V.)

Sisäinen kokemus

Georges Bataillen teos Sisäinen kokemus (Gaudeamus 2020) on vaikeaselkoinen, mutta nerokas teos. Luin sen kahteen kertaan, koska siitä jatkuvasti tuntui avautuvan uusia ovia ja kaninkoloja kuin Liisan seikkailuissa ihmemaassa. Viljami Hukan ja Anna Nurmisen käännös on todellinen kulttuuriteko, jota on tukenut Koneen säätiö. Olen aikaisemmin postannut Bataillen teoksesta Madame Edwarda. 

Bataille toimi Ranskan kansalliskirjastossa numismaatikkona, mutta vietti samalla varsin vilkasta taiteilijaelämää ja kirjoitti myös hyvin paljon. Bataillen maine on kasvanut vuosien saatossa ehkä osaksi siksi, että hän on osannut sanoittaa modernin (uskonnottoman) ihmisen sisäisen etsinnän vaikeutta. Bataillen filosofian kasvualustana ovat toimineet Kierkegaard, Durkheim, Heidegger, Hegel, Proust ja Nietzsche sekä kristilliset mystikot. Sisäinen kokemus on sisällöltään kuin teema ja muunnelmat, joita kirjoittaja käsittelee seuraavien otsikoiden alla: Hahmotelma johdatuksesta sisäiseen kokemukseen, Piina, Komedia, Uusi mystinen teologia ja runokokoelma Manibus date lilia plenis.  

Bataillen tarjoama lukukokemus oli vastaava kuin kesällä lukemani Emanule Coccian Kasvien elämä: koko ajan oli tunne, että liikut ymmärryskykysi äärirajoilla, ja teksti tarjoisi jatkuvasti uusia virikkeitä ja ajatuspolkuja. Seuraavassa tyydyn kuitenkin käsittelemään muutamia Bataillen teoksen ajatuskulkuja, jotka tuntuivat olevan keskeisiä. Eilen illalla olin kuuntelemassa Wagnerin Siegfriediä, josta löytyi myös bataillelainen problematiikka: elämän arvoitus, ihmisen oma arvoitus ja halu päästä näiden salaisuuksien sisälle. 

Bataille sanoo kirjoittavansa epätoivosta, joka syntyy siitä, että maailma annetaan ihmiselle arvoituksena, jota hän pyrkii kuumeisesti ratkaisemaan. Keino ymmärtää tai ainakin lähestyä tätä ongelmaa on sisäinen kokemus, joka on sukua ekstaasille, mutta joka on kuitenkin paljas ja mihinkään kiinnittymätön (ei siis esim. uskonnollinen tai seksuaalinen hurmio). Sisäisessä kokemuksessa ei epätäydellinen yhdy täydelliseen kuten uskonnollisessa kokemuksessa, se ei myöskään ole tieteellinen, taiteellinen tai esteettinen kokemus, vaan ihminen lopettaa sisäisessä kokemuksessa diskursiivisen, siis loogisesti etenevän ajattelun. Sisäinen kokemus on ihmisen matka mahdollisen ääriin, ja se kieltää muut arvot ja auktoriteetit ja muuttuu itse arvoksi ja auktoriteetiksi. Toisaalta em. arvot ja niihin liittyvät diskurssit ovat edellytyksenä sisäisen kokemuksen tuntemiselle. Ihminen joutuu ei-tiedon tilaan, josta ainoana ulospääsynä on ekstaasi. 

Sanat, joilla ajattelemme ja puhumme ovat myös osa diskurssia, joka on kuin lentohiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä. Kieli luo äärettömän labyrintin, johon me olemme tuomittuja harhailemaan, sanat ovat kuin väsymätön muurahaislauma, joka kokoaa elämämme pienimmätkin osat, mutta me aavistamme, että on olemassa jokin käsittämätön osa sanojen diskurssin tietämättömissä. Ihmisen tulisi suojata itseään puheen orjuudelta. Toisaalta runous on Batailelle väline matkalla sisäiseen kokemukseen. Hän sanoo, että runous johdattaa tiedetystä tuntemattomaan ja luo sellaista, mitä me emme voi tietää, ja on näin sanojen diskurssin ulkopuolella. 

Bataillen ajattelun taustalta löytyy transgression ajatus, jota eri ajattelijat ovat lähestyneet monin tavoin. Kristilliset mystikot vaelsivat sisäisessä linnassa etsien kaikkein salaisinta huonetta, jossa minä ja Jumala voisivat kohdata. Hindut haluavat siirtyä korkeampaan tietoisuuteen hengitysharjoitusten avulla (Bataille esittelee laajasti hindulaisia ja buddhalaisia ajatustapoja). Kierkegaardilla oli uskon hyppy, jolla päästään sisäiseen kokemukseen ja Nietzschellä se on dionyysinen sankarielämä, joka ammentaa voimansa hurmiosta. Durkheimillä ihmisyhteisö kohoaa metafyysiseen asemaan. Kaikkien em. ajattelijoiden jälki näkyy Bataillen filosofiassa.

Sisäinen kokemus aiheuttaa lukijassaan levottomuutta ja vastustusta. Toiset etsivät uskon hyppyä jääkiekosta ja kaljasta, toiset Wagnerista. Näillä ei batallelaisessa maailmassa ole laatueroa, koska kumpikin kuuluu diskurssin piiriin, kuten myös uskonto, taiteet ja tieteet. Jäljelle tuntuu jäävän vain ahdistus, tyhjyys ja kuolema. Kaikesta huolimatta Sisäinen kokemus on rikas teos, johon jokaisen lukevan ihmisen kannattaisi tutustua, ajattelipa sitten mitä tahansa Bataillen näkemyksistä.   

Hurskastelijoiden äänillä on vastaus kaikkeen.

Ilon huippu ei ole iloa, sillä ilossa aistin ennalta, että se tulee päättymään.

Jokainen ihminen, joka jättää kulkematta mahdollisen ääriin, on ihmisyyden orja tai vihollinen.

Katkeraan loppuun asti nautittuna kristinusko on pelastuksen poissaoloa ja Jumalan epätoivoa.

Tahto harmoniaan on suurta orjuutta.

Ekstaasissa ei ole enää subjekti-objekti-suhdetta vaan "ammottava aukko" kahden osapuolen välillä.

Kaikki mahdollinen merkitys päätyy lopulta merkityksettömyyteen.

Georges Bataille: Madame Edwarda

Bataillen Madame Edwarda lienee yksi kummallisimmista lukemistani kirjoista: se alkaa 20 sivun filosofisella osalla ja päättyy 20 sivun semipornografiseen osaan. Jälkimmäisen osan olisi voinut jättää pois kokonaisuuden kärsimättä, koska se oli vain ekskurssi siihen, mistä filosofi alussa puhui metatasolla. 

Bataillen mieli harhailee hurmion, kuoleman ja sukupuolielämän maisemissa, minkä perusta on uskonnossa. Tuska ja kuolema ovat kunnioituksen arvoisia, kun taas nautinto on katoavaa ja siksi joutavaa. Tämän kaiken kohtaaminen on ihmiselle hämmentävää, ja siksi hän puhkeaa nauramaan, mutta tämä nauru on oikeastaan kauhun merkki. Kaikkein naurettavinta ovat ihmisen sukuelimet, mutta nuo häpeälliset elimet opettavat ihmiselle hänen salaisuutensa. Toisaalta erotiikka on paholaisen virittämä ansa, joka tekee siedettäväksi epäjärjestyksen, väkivallan ja alhaisuuden tarpeen, joka on rakkauden perusta, ja toisaalta eroottinen nautinto on ylittämisen väline. 

Nautinto olisikin halveksuttavaa, ellei siihen liittyisi tuota murskaavaa ylittämistä, joka ei rajoitu sukupuoliseen hurmioon, vaan jonka myös eri uskontojen ja ennen kaikkea kristinuskon mystikot ovat yhtä lailla kokeneet. Oleminen on annettu meille olemisen sietämättömässä ylittämisessä, yhtä sietämättömässä kuin kuolema. 

Bataillelle ilo on sama asia kuin suru ja kuolema. Äärimmäinen nautinto ja kuolema ovat saman kehän ääripäät, jotka ovat vierekkäin ja päällekkäin. Ne ovat olemisen ja kuoleman samuus. Tätä problematiikkaa Bataille avaa pienellä kertomuksella, jossa mies menee ilotaloon tapaamaan Edwarda-nimistä demimondia. Saapuessaan ilotaloon mies kokee itsensä hylätyksi niin kuin jokainen JUMALAN läheisyydessä tuntee. Edwarda aloittaa rendez-vous´n suorasukaisesti sanomalla, että Haluatko nähdä repaleeni? Seuraa eroottinen kohtaus miehen ja Edwardan ja Edwardan ja tämän autonkuljettajan kanssa. Tämän session jälkeen päähenkilö yhtäkkiä tajuaa, että Erwada onkin Jumala.

Tuon mustan hiljaisuuden edessä epätoivoni hypähti; Edwardan kouristukset kiskaisivat minut irti itsestäni ja viskasivat tuonpuoleisuuden pimeään, säälimättä niin kuin tuomittu luovutetaan pyövelille.

Mitä tuttua tässä on? Bataille lainaa alussa Hegeliä, mutta taustalla kaikuvat myös Nietzschen ja Kierkegaardin askeleet. Tuo ylittäminen, uskon hyppy tai ylittämisen yrittäminen on kaiken taiteen ja uskonnon ytimessä: kurottautuminen numeeniseen maailmaan niillä peleillä, mitä meille on annettu. Kirja on kovin ranskalainen ja sai minut lukemaan myös Bataillen Sisäisen kokemuksen, joka on varsin vaikeaselkoinen, mutta nerokas kirja.