Tunnustuksen tuntumassa. Matkapäiväkirja 24.4.2022 Zürich

 

Remüsin Florinus Vaduzin tuomiokirkossa
(Kuva; Wikimedia)

Seuraavana päivänä matka kulki Liechtensteinin ruhtinaskunnan kautta Zürichiin. Paikka vaikutti uneliaalta onnen laaksolta vuorten keskellä. Poikkesimme Pyhän Florinuksen kirkkoon Vaduzissa, joka on myös Vaduzin arkkihiippakunnan pääkirkko. Kirkon vieressä on ruhtinassuvun hautaholvit. Pyhästä Florinuksesta tiedetään vähän: ainoastaan veden muuttaminen viiniksi ja muita pienempiä ihmeitä tiedetään hänen tehneen. Florinuksen attribuutti on kalkki tai viiniruukku. Etelä-Tirolissa noin 4000 miehen etunimi on Florin eli kukoistava - haastava ja oikein hieno nimi miehelle. Floriiniin ei liitetä mitään marttyyritarinaa.

Sveitsin uskonpuhdistus alkoi makkarasta: vuonna 1522 syötiin kirjapainaja Froschauerin perheessä tieten ja julkisesti makkaraa pääsiäispaaston aikana. Makkarapirskeissä oli läsnä myös Ulrich Zwingli. Zürichin kaupunki aloitti asiasta tutkinnan. Kiirastorstaina Zwingli saarnasi Grossmünsterin kirkossa, että ruoka on ihmistä varten eikä painvastoin. Vuoden kuluttua kaupunki kumosi katoliset paastomääräykset, ja Sveitsin reformaatio alkoi.

Sveitsiläiset olivat varsin suoraviivaisia toteuttaessaan omannäköistä uskonpuhdistustaan. Kuvia raastettiin, alttareita tuhottiin, pyhityselämässään horjahtaneita ruoskittiin tai teloitettiin kaupunkien toreilla, ja Jean Calvinin Geneve oli lähinnä teokratia, jossa siveyspoliisi vartioi kaupunkilaisten kortinpeluuta ja viinanjuontia. Siis oikeaa isismenoa luterilaisittain. 

Kalvinilaisuus eroaa luterilaisuudesta ennen muuta ehtoolliskäsityksessä ja predestinaatio-opissa. Ehtoollinen on heille lähinnä vertauskuvallinen tapahtuma ilman reaalipreesensiä tai konsubstantiaatiota. Tähän karuun näkemykseen liittyy myös kalvinilaisuuden kuvakammo, mikä heijastuu erityisesti yksinkertaisissa kirkkotiloissa. 

Kaksinkertainen predestinaatio, se että toiset menevät kadotukseen ja toiset pelastukseen ennaltamäärätysti, on pannut vauhtia kalvinistien töppösiin. Jumala antaa merkkejä valinnastaan (kauniit ja älykkäät lapset, viehättävä puoliso, varakkuus), mikä panee yrittämään vielä enemmän. Tämän uskon lapsia löytyy menestysteologiasta, Mayflowerin purjehtijoiden jälkeläisistä, ja kun Sveitsissäkin katsoo ympärilleen, voi tämän uskonkäsityksen jäljet nähdä oikein hyvin. Puritaanit ja hugenotit ovat saaneet paljon hyvää aikaan maailmassa.

Meillä oli Zürichin vierailun alussa jumalanpalvelus Grossmünsterin tuomiokirkossa, jonka yhteydessä oli vanhan kirkollisen tradition mukainen kaste. Jumalanpalvelus oli todellakin silmiä avaava ja toi reformoidun uskonkäsityksen olennaiset elementit hyvin esille. Jumalanpalvelus oli hyvin saarnakeskeinen (kesti lähes puoli tuntia), toisin kuin meillä, missä liturgia on hyvin keskeinen osa jumalanpalvelusta. Saarna oli hyvin rakennettu ja kristuslähtöinen, mikä oli hyvä. Lapsen kaste oli sitä vastoin hyvin vaatimaton, mutta liikuttava tapahtuma, josta puuttuivat monet meidän kasteemme elementit, esim. kummeja ei huomioitu juuri mitenkään. Pääasia oli kuitenkin, että saatiin jälleen yksi uusi kristitty lisää maailmaan.

Kalvinilaisuus oli onnistunut poistamaan Grossmünsterin kirkkotilasta kaiken menneen, vaikka kirkkoa oli alettu rakentaa jo 1000-luvun lopulla. Kirkko on omistettu kaupungin nimikkopyhimyksille Felixille ja Regulalle, joiden marttyyrio on kuvattuna kirkon kryptan freskoissa. Kryptan holvikaarien alla pääsi muutenkin aitoihin romaanisiin tunnelmiin. Erityisen hieno oli yksi pylväs, jonka kapiteelissa oli kuvattuna porkkanaa syövä jänis. Jänis on varsin harvinainen kristillinen symboli, joka viittaa valppauteen ja valvomiseen. Paderbornin tuomiokirkossa on nk. Das Drei-Hasen-Fenster, jossa Pyhän kolminaisuuden jäsenet jäniksen muodossa jahtaavat kilpaa toisiaan. Spaß muss sein sanoi saksalainen...

Grossmünsterin kryptan jäniskapiteeli

Grossmünsterin akaatti-ikkuna

Kirkon modernit lasimaalaukset pistivät heti silmään, koska ne olivat samalla moderneja ja viittasivat kuitenkin pitkälle romaaniseen kirkkorakennustaiteeseen. Tässä puhun eristyisesti Sigmar Polken suunnitelemista akaatti-ikkunoista. Niistä aukeaa rikkaita henkisiä ja hengellisiä näkymiä sekä vertauskohtia vaikkapa Rooman tai Ravennan vanhoihin kirkkoihin, joissa lasin sijasta on käytetty ikkunoissa hiottuja akaatteja. Reformoitu kirkko olisi oikeastaan viimeinen paikka, jossa kohtaisi tällaista kauneutta ja historiallista hengen syvyyttä, mutta tällaisiin yllätyksiin pitää aina varautua ja olla niistä iloinen.

Grossmünsterin keskiaikaiseen menneisyyteen pääsee myös käsiksi kävelemällä kirkon yhteydessä olevissa ristikäytävissä, tarkastelemalla pylväiden kapiteelien leikkisiä ja syvällisiä kaiverruksia ja kuuntelemalla pihan keskellä olevan suihkukaivon solinaa. Mielenkiintoinen oli myös kirkossa säilytettävä vuoden 1531 Froschauer Bibel (em. makkaransyöjän painattama, josta edellä kerroin). Raamattukäännös valmistui kolme vuotta ennen Lutherin käännöstä, tosin käännöstyössä auttoi juuri Lutherin saksannoksen käsikirjoitus. 

Kierros Grossmünsterissä oli varsin rikas, kiitos siitä jumalanpalvelusta johtaneelle pastorille ja meidän kahdelle erinomaiselle oppaallemme. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne.

Züricher Bibel

Grossmünster

Manna laskeutui yökasteen mukana leiriin...

Päivän runsaus sai päätöksensä entisessä benediktiiniluostarin Fraumünster-kirkossa. Legendan mukaan hurskaat neitoset Hildegard ja Bertha olivat matkalla luostariin, kun heille ilmestyi Jumala saksanhirven hahmossa. Pimeässä yössä hirven sarvet hohtivat lampun lailla, ja lopulta kolmikko päätyi paikalle, jonne  hirvi sitten kehotti naisia rakentamaan kirkon, Fraumünsterin. 

Kirkko on kuuluisa Augusto Giacomettin Parastiisi-ikkunasta ja Marc Chagallin viidestä lasimaalauksesta. Erityisesti ruusuikkuna vie katsojan ajatukset iäisyyden niityille. Taiteilija teki lasimaalaukset valmiiksi lähes100-vuotiaana, mitä täytyy vain ihailla. Zürich on hengellisesti ja kirkkohistoriallisesti varsin rikas kaupunki muun maallisen rikkauden ohella.

Tunnustuksen tuntumassa. Matkapäiväkirja 23.4.2022 Lindau ja Konstanz

 

Jan Husin talo Konstanzissa

Seuraava kohde oli Bodenseen rannalla oleva konsiilikaupunki Konstanz, mutta sitä ennen poikettiin viehättävään Lindaun saarikaupunkiin. Lindaun teologinen perinne on rikas, ja menneisyydessä Lindau oli myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtakunnankaupunki, joka oli keisarille suoraan alisteinen ja jolla oli sija valtiopäivillä. Lindau on kuvakorttimaisen kaunis saksalaiskaupunki, jota ei onneksi sodassa tuhottu. Sodan jälkeen kaupunki oli ranskalaisten miehitysviranomaisten hallinnassa aina vuoteen 1955 saakka. Nykyään se on suosittu konferenssipaikka, jossa kokoontuvat mm. entiset Nobel-palkinnon saajat ja psykoterapeutit. Kaupunki on keskellä hedelmätarhoja, ja sen tunnetuin tuote lienee Lindauerin tuoremehut.

Konstanz sijaitsee Bodenjärven etelärannalla, Reinin suulla ja Sveitsin ympäröimänä. Kaupunki on yhtä kaunis kuin Lindau, koska sitäkään ei pommitettu sodan aikana Sveitsin läheisyydestä johtuen, vaikka siellä oli sotateollisuutta. Kaupungin tunnettuja henkilöitä on mm. Ferdinand Graf von Zeppelin, jolle nimetyssä hotellissa me asuimme. Olimme kuitenkin tulleet kaupunkiin Konstanzin kirkolliskokouksen (1414–1418) vuoksi. 

Illanvietto sujui Bertold Brechtin, Augsburgin suuren pojan merkeissä. Luettiin ääneen varsin ajankohtaista Setšuanin hyvää ihmistä ja Brechtin runoja, sekä keskusteltiin niistä vilkkaasti. Minulle Brecht on aina ollut kaksijakoinen hahmo: persoonana ja miehenä epämiellyttävä, mutta erityisesti runoilijana suuri. Meillä Suomessa sai 1970-luvulla Brechtistä yliannostuksen, koska hän oli tuolloin tiedostavien kulttuuripiirien lemmikki. Ei tule kuitenkaan unohtaa, että hän oli stalinisti ja tuki avoimesti totalitaarisia yhteiskuntia, kuten DDR:ää ja Neuvostoliittoa.

Konstanzin kirkolliskokouksella on suuret tavoitteet: suuren skisman lopettaminen (jolloin paaveja oli parhaimmillaan jopa kolme), katolisen kirkon sisäinen uudistaminen, kirkon julistuksen sekä sakramenttien käsittely ja harhaoppien nitistäminen. Uusi paavi saatiin kyllä valittua (Martinus V), muttei skismaa lopullisesti vielä päätettyä. Paavin ja kirkolliskokousten valtasuhteita ei myöskään pystytty selvittämään lopullisesti. Suurin onnettomuus oli se, ettei katolinen kirkko käyttänyt mahdollisuuttaan sisäiseen uudistukseen, vaan piti vielä odottaa Lutherin toimia 1500-luvulla, minkä seurauksena luterilainen kirkko erosi katolisesta kirkosta. Toinen epäonnen paikka katolisella kirkolla oli tässä blogissa myöhemmin käsiteltävä Trenton kirkolliskokous, joka totetui jo vastauskonpuhdistuksen hengessä, mutta jossa jälleen katolinen kirkko kieltäytyi kehittymästä.

Jan Husin muistomerkki Konstanzissa paikalla,
   jossa hänet poltettiin roviolla (Kuva: Wikimedia)

Konstanzin konsiilin surullista satoa oli myös Jan Husin (1370-1415) kuolemantuomio roviolla. Reformaatio olisi voinut tapahtua toisin, ja sata vuotta aiemmin, jos Husin ajattelu olisi tuolloin otettu todesta. Hus uskoi, että kirkko oli ennen muuta hengellinen yhteisö, johon kuuluivat vain Jumalan valitut. Tämä valinta valkenee ihmisille tosin vasta viimeisellä tuomiolla. Näin ollen hän kannatti predestinaatio-oppia, joka oli sittemmin myös Sveitsin reformaation yksi perusajatus, ja jolla on ollut merkittävä vaikutus jopa kapitalismin syntyyn (Max Weber). 

Erityisen voimakkaasti Hus arvosteli sivistymättömiä, ahneita ja vallanhimoisia pappeja, jotka olivat unohtaneet, mitä pappeus todella merkitsi. Tähän samaan problematiikkaan kuuluivat myös anekauppa sekä pyhäinjäännöksien ja pyhimysten kunnioittaminen, joista kirkossa tuli luopua. Paavin virkaa hän ei olisi lopettanut, mutta vaati, että paavin opetuksia ja toimia tulisi mitata Raamatulla. Raamatun tulisi olla koko uskonelämän ohje, ja sen pitäisi olla kansakielisenä kaikille saatavilla. Jan Husin teologisen ajattelun suuri vaikuttaja oli John Wycliff. 

Hus saatiin tulemaan Konstanziin viekkaudella ja väärillä lupauksilla. Häntä pidettiin kuitenkin vankina kurjissa oloissa, eikä hän päässyt kunnolla puolustamaan itseään. Roviolle vietäessä Husin päähän pantiin pilkkakruunu, jossa oli kuvattuna kolme perkelettä raastamassa kynsin Husia helvettiin. Kruunussa oli myös teksti: "Tässä menee suurin harhaoppinen". Tästä katolinen kirkko kantakoon häpeää edelleenkin, koska se ei ole vieläkään purkanut Husin heresiasyytöksiä. Siinä ei auta edes Johannes Paavali II hurskaat valittelut Husin kohtalosta vuonna 1999. Konstanzissa on Hus-museo ja Husin rovion paikalla on myös vaatimaton muistomerkki. Konsiilitalo on järven rannalla, talossa on hyvä ravintola, jossa näin keväällä oli herkullisia parsaruokia. Tiettyä ambivalenssia koin siinä herkutellessani...

Husin kurja kohtalo johti Böömissa Hussilaissotiin (1419–1436), joissa katoliset, hussilaiset ja taboriitit selvittelivät välejään Baselin kirkolliskokoukseen asti. Husin kansallinen merkitys on ollut suuri Tšekkoslovakiassa, myös kommunismin aikana. Seuraavana päivänä matka kulki Zürichiin zwingliläisyyttä tutkimaan.

Jan Husin "De ecclesiae" (Kuva: wikimedia)

Plataanien leikkiä Lindaussa

Tunnustuksen tuntumassa. Matkapäiväkirja 22.4.2022 Augsburg

 

Ettalin luostarikirkko

Suomen kirkon pappisliitto järjesti huhtikuussa 2022 opintomatkan Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan, jonka teemana oli "Tunnustuksen tuntumassa". Fokuksessa oli Confessio Augustana, Sveitsin zwingliläinen reformaatio ja Trenton konsiili, jota voidaan pitää katolisen kirkon varsinaisena lähtölaukauksena. Matkan käytännön järjestelyistä vastasi liiton apulaistoiminnanjohtaja Merja Laaksamo ja teologisen asiantuntijana oli pastori, TT Esko M. Laine. Meitä matkalaisia oli noin 30. Oli hienoa olla taas matkalla kahden vuoden tauon jälkeen, ja tavata tuttuja teologeja sekä tutustua uusiin. 

Vaikka luterilaisuuden pyhät paikat sijaitsevat yleensä itäisessä Saksassa, on Baijerin Augsburg kuitenkin varsin keskeinen tunnustuskuntamme historiassa: siellä laadittiin 1530 Augsburgin uskonrauha (Melanchton), joka perustui ajatukselle cuius regio, eius religio. Augsburgissa Luther väitteli myös paavin kuurian kardinaali Cajetanuksen kanssa luterilaisen opin pääperiaatteista. Pyhän Annan kirkossa allekirjoitettiin vuonna 1999 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista katolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen kesken. Julistuksessa todettiin, että Trenton konsiilissa annetut oppituomiot olivat jo vanhentuneita, ja että kirkot jakavat saman käsityksen vanhurskauttamisopista. Augsburgin erikoisuus on myös Augsburger Hohes Friedensfest, kaupungin rauhanjuhla, jota on vietetty vuosittain uskontokuntien välillä jo vuodesta 1650 lähtien. Ainoa keskeytys oli sotavuosina 1942–1944. Nykyään tapahtumassa on myös uskontojen välistä dialogia, ja juhla huipentuu yhteiseen ruokailuun raatihuoneentorilla. Friedensfest kuuluu Unescon aineettomaan maailmanperintöön.

Augsburg oli Saksan kauneimpia barokkikaupunkeja ennen toista maailmansotaa. Kaupungissa oli suuret MAN:in ja Messerschmittin tehtaat, joissa rakennettiin mm. sukellusveneiden moottoreita. Tehtaat ja kaupungin barokkiperinne hävitettiin helmikuussa 1944, jolloin oli kaupungin suurpommitus. 1500 ihmistä kuoli, heistä pääosa oli em. tehtaiden pakkotyöläisiä. Kaupungissa ei ollut tuolloin yhtään kunnollista pommisuojaa. Jörg Friedrichin teos Der Brand kuvaa hyvin Saksan pommittamista, jonka yhtenä tavoitteena oli saksalaisen kulttuurin hävittäminen. Augsburgin tuhosta kantoi vastuun englantilainen kenraali Arthur Harris. 

Luterilainen hiljentyy kaupungissa ainakin kahdessa paikassa: tuomiokirkossa ja Pyhän Annan kirkossa. Tuomiokirkon edessä Luther haastoi julkisesti paavin opetukset väiteltyään sitä ennen kardinaali Cajetanuksen kanssa. Tuomiokirkko on varsin vaikuttava nähtävyys. Sen goottilaiset Profeettaikkunat ovat vanhimmat lajissaan maailmassa, ja länsikuorin jättiläismäinen Kristoforus on pysäyttävä. Kirkko oli sellainen aarreaitta, että siellä olisi voinut viettää monta päivää osaavan oppaan johdolla.

Augsburgin tuomiokirkon lasimaalauksia

Kristoforus

Pyhän Annan kirkko, St. Anna, on monella tavalla merkittävä paikka, koska se liittyy uskonpuhdistuksen historiaan Lutherin ja Cajetanuksen oppikeskustelun kautta, se on kaupungin luterilainen pääkirkko, jossa on kuitenkin yhtenä osana katolinen Fuggerin kappeli, joka on yhä edelleen suvun hallinnassa. Kirkossa on allekirjoitettu myös Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Kirkko oli aiemmin karmeliittaluostari, jossa on tyylikerroksia gotiikasta klassisismiin. Kirkon museossa (Lutherstiege) esitellään mielenkiintoisesti Confessio Augustanan syntyä, itse kirkkorakennusta ja reformaation vaiheita Augsburgissa. 

Kirkkosali on rikas tyylien sulautuma: goottilainen alttari, barokkikatto ja klassisistinen pääalttari. Iloinen yllätys oli kirkkosalin seinällä oleva Lucas Cranachin maalaus Sallikaa lasten tulla minun tyköni, jonka kopio riippui vuosikaudet työpöytäni vieressä. Myös Cranachin tunnettu Luther-kuva oli kirkon seinällä. Kaikkein vanhin osa oli vieressä ollut Kultaseppien kappeli, jossa oli vaikuttavat Jeesuksen kärsimystä esittävät freskot. Kirkon Luther-piha ja karmeliittaluostarin ristikäytävä luovat teologista jännitettä, ja täytyy sanoa, että genius loci oli paikalla varsin voimakas. 

 

Lucas Cranach: Sallikaa lasten tulla tyköni

St.Annan goottilainen alttarikaappi

Augsburgin tunnetuimpiin nähtävyyksiin kuuluu myös Fuggerein kortteli, 1500-luvulta säilynyt maailman ensimmäinen Sozialsiedlung, asuinalue, jonne asukkaat on valittu sosiaalisin perustein. Jakob Fugger oli keskiajan tunnetuimpia pankkiireja, joka rahoitti mm. Kaarle V:n keisarinvaalia, Pietarin kirkon rakentamista ja anekauppaa. Fuggerille tuli kova synnintunto rikkautensa vuoksi, ja hyvitykseksi vauraudestaan hän rakennutti Augsburgiin yli kuudenkymmenen talon asuinalueen, joka oli tarkoitettu ainoastaan kaupungin köyhille. Myös nykyään asunnot jaetaan sosiaalisin perustein, vuosivuokra on vain 88 senttiä. Fuggerin perhe pitää säännöllistä yhteyttä asukkaisiin, ainoa toivomus on, että he rukoilisivat perheen puolesta kolme kertaa päivässä. Fuggerein merkitys on ollut suuri Saksan kaupunkirakentamisen historiassa: talojen harjarakenteet, katuverkosto, suihkulähteet ja pienet puistot sekä puutarhat löytyvät vaikkapa Heinrich Tessenowin arkkitehtuurissa, mikä on jättänyt leimansa esim. 1900–1930 luvuilla rakennettuihin saksalaisiin esikaupunkeihin. 

Fuggerei

Modernia Augsburgia

Augsburg on varsin hieno kaupunki historian ystävälle. Kaupungin ilmapiiri on eteläinen, ja se on kuulunut aina Rooman henkiseen ja aineelliseen vaikutuspiiriin. Kuitenkin kaupungin luterilainen historia on ollut myös merkittävä. Maximilianstrassen barokkinäkymät, kaupungintalo, monet suihkulähteet, keskiaikaiset kujat, reformaation muistopaikat ja iloinen kapakkaelämä luovat kaupunkiin aivan oman ilmapiirinsä. Ei sovi unohtaa myöskään hakkapeliittoja, jotka otettiin kaupungissa riemuiten vastaan paavilaisuuden ikeestä vapauttajina. Hyvä Suomi!

Scribo, ergo sum

Zürichin Grossmünsterin akaatti-ikkuna

Vanha vainooja on pitänyt hyvin huolen masennuksesta ja vienyt myös kirjoitushalut, muttei onneksi lukuhaluja. Luvun alla on mm. Einar W. Juvan Suomen taistelu itää vastaan, jonka tekijä on omistanut sodassa kaatuneelle pojalleen Juhanille. Sitten pitäisi tietysti kaivaa esille lapsuuteni lempikirja, Aarno Karimon Kumpujen yöstä, jonka kuvamaailma on ruokkinut minun maailmankuvani kehittymistä kovastikin. Ylempää hengenravintoa saan tällä hetkellä Viktor E. Franklin teoksesta Olemisen tarkoitus, joka vaatii todellista paneutumista, mutta palkitsee hyvin lukijansa. 

Blogini tilastosta näin, että 100.000 avauksen määrä ylittyi keväällä. Suosituimmat jutut ovat Viipuri-postaukset ja sieni-, leipä sekä nokkosturinat. Klassikkoanalyysit ovat myös olleet suosittuja, ja niihin olen myös usein panostanut monenlaista vaivaa ja tutkimista. Lukukertoja blogissani on keskimäärin 100 kuukaudessa, ja muutama uskollinen seuraaja jaksaa jopa kommentoida. 

Kirjoitan varsin kehällisistä ja epätrendikkäistä aiheista (paitsi hapanjuurijutut!), ja kirjoittamiseni keskiössä ovat olleet vanhemmat suomalaiset matkakirjat, vanhempi kirjallisuus, ruokajutut ja viime vuosina myös taidehistorian ympärillä pyörivät aiheet. Olenkin siirtänyt taidekirjoittamiseni toiseen blogiin nimeltään Butadeen poika. Pääasia on, että blogin nimi on outo, ja vaatii lukijalta pientä tutkimustyötä. Butadeen postaukset ovat hieman tieteellisempiä, niissä on kirjallisuusluettelot tai lähdeviitteet, ja ne ovat pidempiä kuin tämän blogin jutut. 

Tarkkaava lukija on myös huomannut, että osa teksteistä on vironkielisiä. Olen harrastanut tuota kaunista ja vaikeaa kieltä aika intensiivisesti jo neljättä vuotta, ja halusin myös kokeilla tekstien tuottamista veljeskansan kielellä. Virolaisissa teksteissä on myös virolaiset aiheet. Niiden kieliasun olen käynyt läpi opettajani kanssa. Jos haluat niistä suomennoksen, niin käännös-gadgetti blogin oikeassa reunassa muuntaa tekstin kohtalaiseksi suomeksi. Viron kieli on antanut paljon iloa ja uutta oppia, ja se on auttanut pitämään myös päävärkin kunnossa.

Blogin pitäminen on minulle väline todellisuuden hahmottamiseen ja käsittelyyn. Scribo, ergo sum. Esseen kirjoittaminen on aina ilo tekijälleen, toivottavasti joskus myös lukijalleen. Tämän tekstin otsikkokuva on Zürichin Grossmünsterin akaatti-ikkunasta. Ikkunasta aukeaa rikkaita henkisiä ja hengellisiä näkymiä. Akaatti-ikkuna on moderni, Sigmar Polken suunnittelema taideteos, jolla on suora viittaus Italian varhaiskristilliseen kirkkotaiteeseen, vaikkapa Ravennan tai Rooman kirkkoihin. Ikkuna hehkuu siis erilaisia merkityksiä, konnotaatioita, viitteitä, ideoita, joista meidän länsimainen kulttuurimme on rikas, ja jota meidän pitää puolustaa sanoin ja teoin varsinkin näinä henkisesti synkkinä aikoina. 

Aarno Karimo: Iso viha

Aarno Karimo: Taneli Medelplan kaivertaa aapisen puuhun

Putini stardiloendus on alanud

(Kuva: https://www.spiegel.de/kultur/literatur/politik-mit-panzern)

Viimne nädal on olnud õudne ja imeline, sest ühelt poolt maailmapoliitiline pinevus on olnud kõrge, teiselt poolt inimeste sõbralikkus ja solidaarsus Ukrainaga on olnud määratu ja liigutav. Venemaa, või täpsemini putinistid on oma õiget karva välja näidanud, ja nii kui meie president rääkis, et Venemaa on maski tagant välja astunud ja nüüd me näeme ainult sõja palja näo. Meil on Soomes palju inimesi, kes mõtlevad et Venemaa oleks võimalus ja kelle suhe Venemaaga on naiivne. Nendele Venemaa rünnak oli šokk. Ometi meie kooselu venelastega on alati olnud raske, sest slaavilikkus ja soomlus on täiesti erinevad elutavad. Soomlased teavad enda südames, et idast mitte midagi head ei tule. Ikkagi on kurb, nii palju häid ja arukaid venelasi piinatakse ja türanniseeritakse nende arvamuste pärast, aga venelased peavad samuti kandma vastutust nende poliitikute eest, kelle nad on välja valinud. Putini toetus on olnud kunagi 90 % ja nüüdki see on üle 50 %: mis teil viga on venelased?

Ma vaatasin teleajakirjaniku Marko Reikopi intervjuud vene male maailmameister ja opositsionäär Garri Kasparoviga. Ma tõstan intervjuust esile mõnda mõtet. 

See on agressioon, mida planeeriti juba ammu.

Sõda Ukraina vastu valmistas Putin ette juba ammu. See on osa tema maailma ümberkujundamise plaanist. Putini isiklik tragöödia on olnud, et varasemad puhverriigid on kadunud. Ta on rünnanud Tšetšeeniat ja Georgiat ja loonud teadlikku rahutuseid ja piiritülisid tulemusteta. Putin on sekkunud naabermaade sisepoliitikasse ja toetanud nende nukuvalitsejaid (Kadõrov, Lukašenka, Tokajev, Sargsjan, Əliyev). Lääne laialilaotamine on olnud Putini eluülesanne, ja siin ta on eriti õnnestunud aina Ukraina sõjani (Trump, Brexit). Ukraina on olnud tema viha objekt sellepärast, et Putin on juba kaks korda teinud valearvestuse Ukraina tõttu. Kolmas vale algas nädala aega tagasi. Ukraina näitab, milline Venemaa ka võiks olla, aga see ei meeldi Putinile. Putini elu ajend on kadedus ja kehv eneseusaldus, mis on negatiivsed jõud. Ma arvan, et Putini lapsepõlv on olnud vilets ja tundevaene.

Et selle režiimi lõpp saabuks võimalikult kiiresti, seda saab saavutada vaid ühiselt tegutsedes. Hävitades Putini väed Ukrainas ja viies Venemaa majandusliku krahhini, mis, ma vähemalt loodan, toob seal ikkagi miljonid inimesed tänavatele. 

Ma arvan, et Ukraina lahingu võitja on Putin, aga Venemaa mitte kunagi ei või valitseda maad, kus elab üle 40 miljonit elaniku, kes on Putini vastased. “Igas aknas on relv otse venelasele suunatud” niikui rääkis üks ukraina poliitik.  Sissisõda ja passiivne vastupanu on Ukrainas oodata, ja selle tulemus on sarnane kui venelasil oli varem Afganistaniga. Inimese elu pole püha venelastele, sest nad on elanud katkematult vägivaldses ühiskonnas, ja Venemaa ajalugu on olnud ebademokraatlik ja verine. Sellepärast ma usun, et vene rahva ülestõusu ei tule, sest venelased on alandlikud ja kannatlikud. Suurim osa venelastest teab, mis on puudus ja vaesus, ja sellepärast nende vastupanuvõime on suurem kui näiteks meie, kes kaua oleme jõukuses elanud. Segadust nad on küllaldaselt saanud, ja nendele täiesti piisab auto, datša ja oma väikene sotsiaalne mull. Vabadus pole venelastele omaette väärtus.

Nagu diktaatorid ikka, ei osanud ta kujutleda, et rahvas hakkab oma riiki kaitsma… Demokraatia võidab lõpuks alati. Isegi hirmsa hinnaga.

Soomlaste reaktsioon Venemaa agressiooni vastu on olnud palav, sest me eluvalt mäletame, kui meie vabadust ähvardatakse 1939 aastal. Meil oli sõja jäljena maas ühtekokku poolemiljoniline pagulaste hulk ja maa oli hävitatud. Ometi ma usun, et selle sõja võitja oli Soome, ei Venemaa. 95.000 soomlast langesid sõja ajal, aga see oli ohver vabadusele. Ma usun vabaduse võimu ja sellesse, et demokraatia võidab lõpuks alati. Sellest on ka hea eeskuju Eesti rahvas. Ühiskond ei või olla üles ehitatud valele ja ebaõiglusele.  Kõik diktatuurid varisevad varem või hiljem, see juhtub ka Venemaal. 

Selle režiimi eksisteerimine teeb inimkonna normaalse arengu võimatuks. See tähendab, et kõik ressursid suunatakse režiimi isoleerimiseks. Ja loodan väga, et nii pannakse punkt sellele kuritegelikule loole.

Putin on kurjategija ja tema kleptokraatia sõbrad ka, ja neid peab hukka mõistma nii ruttu kui vähegi võimalik. Kõige tähtsam oleks Venemaa vaimne taastamine: haridussüsteemi uuendamine, ühiskondliku töö alustamine, usalduse tagastamine, ühiskonna demokratiseerimine, sidevahendite vabastamine, sõjaväe puhastamine… Putini stardiloendus on alanud. 

Minu sini-must-valge nädal

 

Kas see on saatuse iroonia, et täna, kui on Eesti iseseisvuspäev, Venemaa ründab Ukrainat. Soomlased ja eestlased teavad hästi, mis tähendab Venemaa naabrus. Venemaa on aastate jooksul üle 40 korda rünnanud Soomet, ja Venemaa on alati kippunud igal kombel eestlaste elu segi ajama. Ma austan eestlaste sirget isamaalisust ja sirgeseljalisust venelaste vastu. Väikesed rahvad nagu soomlased ja eestlased näitavad, mis on kultuuri võim ja kuidas võib hästi ja rahus elada ilma uhkeldamiseta.  

Ma kuulasin Eesti presidendi Alar Karise kõnet, kus ta sedastab, et kultuur määrab meie iseolemise. See on vaimsus, see on Eesti idee. Kultuur annab…kõigele mõtte.” Eesti presidendid armastavad tsiteerida luuletajaid, see on ilus kombe. Karisel polnud rahvarõivad seljas, kui oli eelmisel presidendil… Näiteks mees Kuusalu rõivas on maitsekas! Karis oli ka arvatavasti kirjutanud kõne alguse uuesti, aga ta rääkis targalt raskel hetkel.

Ma kogun nüüd selle nädala eesti teemad minu elust. Ma alustasin pärast Karise kõnet minu Eesti nädala Noor Eesti luuletaja Gustav Suitsu luuletusega:

Elu tuli

Elu tuli helgib kui sinitaeva päikene,

elu tuli sähvab pilvist kui äikene;

valgustab välkudes hämaras ööski,

sütitab mõttes, vaimustub tööski -

ja kaduvikku siis kustub.

Mis küll nii kohisevad kevadised veed,

kes need sääl sammuvad mööda teed?

Lõkendavad ihalduste tulised tunglad:

noored need otsivad muinasjutu Kunglat,

kuni kord seisavad Toonela väraval.

Elu tuli helgib ja sähvab ja lööb,

võitluses põlevaid südameid sööb.

Loomises loidab, kumades kustub,

küll tuleasegi viimati mustub -

jääb järele peotäis tuhka.

Püha on elu tule tuha-ase.

Elu tuli punane püham on ise.

Päikene-äikene, tunglad-Kunglat… Luuletuse rütm on kaasakiskuv. Elu tuli on suurepärane luuletus inimese pürgimusist ja nende ajalikkusest. Me otsime Kunglat, aga lõpuks me seisame Toonela väraval, kui jääb järele peotäis tuhka. Ometi elu tuli on püha ja suurem kui meie kaduvus: Püha on elu tule tuha-ase/Elu tuli punane püham on ise. Vaimukas ja ilus luuletus! 

Ma tellisin endale veebist raamatu “Eestin runotar. Virolaisen runouden antologia” aastast 1940. Raamatus Elsa Haavio kirjutab Suitsust, et ta oli kõige suurem luuletaja pärast Koidula. Suits mõtles, et eestlased on “tõuseva sugu” ja Eestis peab olema enam kultuuri, ennekõike euroopa kultuuri. Kui aktuaalne sõnum! Suits elas Soomes põgenikuna ja tema sõber oli Eino Leino. Ma tahan enam lugeda Suitsu luuletusi! Haavio raamatus on põhjalik sissejuhatus Eesti sõjaeelsesse luulekunstisse.

Teine kirjanduslik elamus on olnud Andrei Hvostovi “Sillamäe passioon”. Me rääkisime Sillamäest ja vene vähemusest eelmises eesti keele tunnis. Hvostovi raamat on väga nilbe aga põnev kujutades, kuidas Sillamäe elanikud elasid täiesti teises tegelikkuses kui muud eestlased. Noore mehe silmadega vaadatakse nõukogude elu ja selle imelikkust. Ma arvan, et Hvostov tõepäraselt kujutab oma elu Sillamäel. Ma soovin, et Eesti venelased loeks selle raamatu. 

Ma hakkasin lugema Kaalu Kirme raamatut “Muusad ei vaikinud. Kunst Eestis 1941-1944”. Kirme oli eesti kunstiteadlane. Ta on uurinud Eesti rahvakunsti ajalugu, eriti ehete ajalugu. Raamatu alguses Kirme kirjutab sügavalt Eesti saatuslikest aastaist ja kuidas kunstnikud elasid ja lõid vene ja saksa okupatsioonide ajal. Kirme vahendab rikka pildi Eesti sõjaaegsest kultuurist. Ma vaatasin ka Kirme intervjuud, kus ta küsitles Olga Terri. Kirme oli suursugune eesti mees ja andekas teadlane.

Ma olin Helsingi zooloogilises muuseumis, kus üllatuseks oli paar eesti eksponaati: suur tükk Panga paekallast Saaremaalt ja põlevkivi tükke. Panga paekallas asub Mustjala külas, ja see on kolm kilomeetri pikk ja 40 meetri kõrge. Paekallas sündis 430 miljonit aastat tagasi siluris. Täna leitakse rannal palju fossiile, näiteks trilobiite ja koralle. Eesti paekaldad on niisama ikoonilikud kui Inglismaa lubjakivikaldad Doveris.  

Põlevkivi on olnud Eesti õli, aga selle produtseerimine on loodusele kahjulik tuha tõttu, ja iga tonni kaevandatava põlevkivi kohta kaevandustest ja karjääridest peab välja pumpama 10–15 tonni vett. Muuseumis oli kivide kõrval luup, millega lapsed võiks uurida põlevkivi struktuuri. Ei pea unustama, et põlevkivienergeetika põhjustab suure osa Eesti õhusaastest. Põlevkivi on ikkagi eesti kurioosum.

Nädala jooksul ma sõin järgmisi eesti toite: Merevaik-juustu, Põltsamaa aprikoosimoosi, Saaremaa Kadaka-juustu, Peremehe pärmivaba leiba, hapukurke, hapukapsast ja Vabariigi täissuitsuvorsti. Minu kodu lähedal on eesti toidupood: poes käimine on kui retk Eestisse, sest kaupluse juhataja on tore eestlanna. Ma ei jõudnud sel nädalal eesti toitu valmistada, kui eelmisel aastal, aga minu Eesti iseseisvuspäeva menüü oleks järgmine: eelroog on kilusalat rukkileival, supp on seene-piimasupp, põhiroog on Ühepajatoit kahe lihaga ja magustoit on kama-mannakreem jõhvikatega. Joogid: Uue-Saaluse Veinitalu Ebaküdoonia vahuvein ja Rukkirääk-õlu.

Pühapäeval ma tahan veel kuulata Arvo Pärdi “Spiegel im Spiegel” ja vaadata Veljo Käsperi filmi “Tütarlaps mustas”.

Elagu Eesti! 

Hämeen sydänmailla

Fanny Churberg: Maisema Hauholta (Pohjanmaan museo, Vaasa)

Eric Gustaf Ehrströmin teos Hämeen sydänmailla on harmiton ja vähän lapsenomainen matkakuvaus Hämeestä kesällä 1811. Nuori tekijä vietti Hauholla tuon kesän laamanni Krogiuksen perheessä kotiopettajana. Kirja sopii hyvin lahjaksi vaikkapa hämäläisystävälle: se on kauniisti sidottu, kantta koristaa nerokkaan Fanny Churbergin maalaus Maisema Hauholta ja pitkin teosta löytyy kaunista vanhaa Hämettä kuvaavaa taidetta. Kirjan alussa on Rainer Knapaksen mielenkiintoinen johdatus teokseen ja lopussa Johanna Wassholmin lyhyt Ehrströmin elämänkerta. Kirjaa on miellyttävää pitää käsissään ja selata. Olen aina jaksanut ylistää SKS:n tasokasta julkaisupolitiikkaa, jota ilman suomalainen kulttuurielämä olisi köyhempää. Jos Häme-kuvaukset kiinnostavat enemmän, on Eino Palolan Heleää Hämettä (1937) alan ehdoton klassikko.

Ehrströmin kirjan paras anti on 1800-luvun alun säätyläiselämän kuvaus. Hauholla on oma ruotsinkielinen virkamiesylimystönsä, joka ei seurustele suomenkielisen rahvaan kanssa, ja joka viettää mukavasti kesää tilavissa taloissaan ja huviloissaan. Tekijä tekee selvän eron herrasväen ja suomalaisen rahvaan välillä. Seuraelämä on vilkasta, erityisen hauska oli lukuisten nimipäiväjuhlien vieton kuvaus. Koko talo koristeltiin kukin ja seppelein, ja talon väki kirjoitti juhlarunoja ja pieniä näytelmiä nimipäiväsankarin kunniaksi. Yllättävää on, ettei tekijä kuvaa juuri lainkaan kirkollisia tapahtumia, vaikka hän olikin teologi ja toimi elämänsä lopulla pappina Pietarissa. Ehkä osasyynä on ollut puutteellinen suomen taito.

Iloiseen kesäeloon tuo vaihtelua matkat Kangasalan runnille vettä juomaan: Kangasala oli tuolloin merkittävä kylpyläpaikka. Välillä käydään Tampereella ja Hämeenlinnassa, mutta tekijä ei kovin paljon kiinnitä huomiota kaupunkien kuvaamiseen, vaan keskittyy kertomaan vaatimattomista sosiaalisista tapahtumista, mikä on sääli. Luontoa Ehrström sen sijaan kuvailee antaumuksella, ja hänen kuvauksensa perusteella on Häme oikea Suomen ihmemaa. Varsin mielenkiintoisen kuvan saa myös tuolloisesta kestikievarilaitoksesta. 

Ehrströmin elämästä olisi saanut mielenkiintoisempaakin kerrottavaa hänen myöhemmistä vaiheistansa. Hänet lähetettiin Moskovaan oppimaan venäjää tarkoituksena, että Ehrström alkaisi kehittää venäjänopetusta Suomessa. Niin hän tekikin kirjoittamalla ensimmäisen suomalaisen venäjän oppikirjan ja kehittämällä venäjänopetusta erityisesti suomalaisille virkamiehille. Tästä ei meidän virkamieskuntamme kuitenkaan pitänyt, koska venäjää ei haluttu puhua eikä oppia. Ehrström lähti Venäjälle, mutta jäi Napoleonin sotaretken jalkoihin ja pakeni Niznij Novgorodiin. Hän toimi sitten myöhemmin venäjän kielen ja kirjallisuuden dosenttina Turussa, mutta osin taloudellisten, osin venäjän kielelle penseän ilmapiirin vuoksi hän lähti Pietariin, missä toimi pappina Pyhän Katariinan ruotsalaisessa seurakunnassa elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli lavantautiin 44-vuotiaana.