Kirja, jota en halunnut lukea: Aurélia

 

Gérard de Nervalin Aurélia on vaimoni kirja, jonka hän hankki aikoinaan opintojaan varten, ja jota olen kirjahyllyjä keväisin siivotessani uskollisesti pölyttänyt jo vuodesta 1983 saakka. Olen katsellut sen kaunista jugend-henkistä kansikuvaa ja ajatellut, etten siitä huolimatta sitä lue, koska se vaikutti hieman tyttömäiseltä, ja jo muutama vilkaisu de Nervalin korukieleen piti minut kirjasta loitolla. Kirjan on julkaissut Arvi A. Karisto vuonna 1980, ja sen on kääntänyt Rauni Puranen. Tämä postaus kuuluu Yöpöydän kirjat -blogin haasteeseen "Kirja, jota en halunnut lukea".

De Nerval oli 1800-luvun suuria ranskalaisia kirjailijoita. Erikoista oli hänen läheinen suhteensa saksalaiseen kulttuuriin: hän asui paljon Saksassa, oli Heinen ystävä ja käänsi myös Goethen Faustin ranskaksi. Mielipuolisuus, unimaailmat ja omassa sielunmaisemassa harhailu nousivat kirjailijan keskeisiksi aiheiksi. Hänen pääteoksiaan Le Voyage en Orient, Les Filles du Feu ja Sylvie ei ole käännetty suomeksi. Luin hänen viimeisen teoksensa Aurélian, jonka hän kirjoitti juuri ennen kuolemaansa. Rafael Koskimies ylistelee kirjailijaa näin: Nervalin nerous hohtelee läpiluultavassa kirkkaudessa ja tyylin verrattomassa viimeistellyssä loistossa.

Kirja alkaa toteamuksella että "uni on toinen elämä". Kirjailija esittelee myös kirjalliset esikuvansa Emanuel Swedenborgin, Apuleiuksen Kultaisen aasin ja Danten Jumalaisen näytelmän, kaikki kirjailijoita, jotka sujuvasti liikkuivat tämän- ja tuonpuoleisissa maailmoissa. Myös Orfeuksen ja Eurydicen aihe on romaanissa keskeinen. (Kuuntele tähän Kathleen Ferrierin esittämä Che farò senza Euridice -aaria ja itke!)

Kirjan kertoja on menettänyt rakastettunsa Aurélian ja hän alkaa etsiä häntä unimaailmasta, joka on murtautunut hänen todelliseen elämäänsä, ja on löytävinään kuolleen rakastettunsa välähdyksenomaisesti, mutta nämä khimairat ja doppelgängerit haihtuvat välittömästi. Hän seurustelee myös ammoin kuolleitten ystäviensä ja sukulaistensa kanssa, tapaa itsensä pikkupoikana ja kuvailee tarkasti elämää kuolleitten valtakunnassa. 

Nuo olennot olivat niin kauniita, heidän kasvonpiirteensä niin suloiset, sielukkuus säteili niin puhtaansa heidän siroista piirteistään, että he kaikki herättivät katsojassa pyyteettömän rakkaudentunteen...näin katsoja sai kokea uudelleen nuoruuden häilyvien intohimojen koko hurmion...Aloin itkeä kuumia kyyneleitä kuin kadotettua paratiisia muistellen.

Päähenkilö seurustelee Jumalan/Elohimin, afrittien, kabbalistien, Pietari Suuren ja avataarojen kanssa ja vakuuttuu pitkien pohdintojen jälkeen Jumalan olemassaolosta. Naiseuden mysteeriä käsitellään Isiksen, Venuksen ja Neitsyt Marian avulla. Hän on myös vakuuttunut näkymättömän maailman tapahtumien vaikutuksesta näkyväisen maailman tapahtumiin. (Jos tarmoa riittää, kannattaa katsoa Michał Waszyńskin hieno filmi Dybbuk, jossa kuvataan, kuinka kuolleiden henget liikuttavat eläviä ihmisiä).

Teos on kahdeksankymmensivuinen, täynnä erikoisia kielikuvia ja outoja ajatuksenjuoksuja. Tuli mieleen Kilven Alastalon salissa, siksi läkähdyttävää oli jatkuva kuvien kulku lukijan silmien edessä. Kirjan fokuksessa on ihmisen ikiaikainen halu tunkeutua numeeniseen maailmaan. (Jos haluaa perehtyä tähän problematiikkaan vaikeimman kautta, niin suosittelen Georges Bataillen Sisäistä kokemusta). Pidin Auréliasta erityisesti sen rikkaiden kielikuvien vuoksi ja myös siksi, että siinä oli jatkuvasti kirjallisia ja raamatullisia viitteitä, jotka johdattivat niitä tarkemmin tutkimaan. Ehkä olin nyt kypsä lukemaan tämän oudon teoksen. 

Tässä on makupala de Nervalin kertomatyylistä alkukielellä:

"Sur les montagnes de l’Himalaya une petite fleur est née — Ne m’oubliez pas ! — Le regard chatoyant d’une étoile s’est fixé un instant sur elle, et une réponse s’est fait entendre dans un doux langage étranger. — Myosotis !

Une perle d’argent brillait dans le sable ; une perle d’or étincelait au ciel… Le monde était créé. Chastes amours, divins soupirs ! enflammez la sainte montagne… car vous avez des frères dans les vallées et des sœurs timides qui se dérobent au sein des bois !

Bosquets embaumés de Paphos, vous ne valez pas ces retraites où l’on respire à pleins poumons l’air vivifiant de la patrie. — Là-haut, sur les montagnes, le monde y vit content ; le rossignol sauvage fait mon contentement !"

Alfred Kubinin hienoa Aurélia-kuvitusta voi katsoa tästä linkistä.

  

 

Apuleius: Amor ja Psykhe

 

Apuleius (123–190) oli karthagolainen myöhäisantiikin kirjailija ja filosofi, jonka tunnetuin teos on romaani Metamorphoses eli Kultainen aasi. Romaani on koottu erilaisista kreikkalaisista taruaineksista ja se on sävyltään ironinen. Kirjaa ei pidä sekoittaa Ovidiuksen Metamorfooseihin. Tätä klassikkopostausta varten luin tästä teoksesta osan Amor ja Psykhe Reclamin latinalais-saksalaisena julkaisuna (Amor und Psyche, Leipzig 1975, osa 486). Kertomus on myös suomennettu vuonna 1907 Edv. Rein (Amor ja Psyke). Reinin käännöksessä on hyvä Apuleiuksen pienoiselämänkerta, ja Rein toteaa myös kauniisti, että "Apuleiuksen Metamorfosien kaunein helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmamainio satu Amorista ja Psykestä". 

Kertomus on varsin monipolvinen ja jännittävä. Erääseen kuningasperheeseen syntyy kolme kaunista tytärtä, joista kaikkein ihanin oli Psykhe. Neito oli niin ihana, että häntä alettiin palvoa, ja Psykhen kultti alkoi vähitellen syrjäyttää Venuksen palvonnan, mistä katkerana Venus alkoi kostaa tälle kilpailevalle maalliselle kaunottarelle. Hän lumosi Psykhen niin, ettei kukan mies uskaltanut lähestyä häntä ja lisäksi hän lähetti poikansa Amorin tekemään lisää tihutöitä, niin että Psykhe rakastuisi tähän onnettomasti. 

Psykhen vanhemmat kysyvät oraakkelilta neuvoa tyttärensä rakkaushuoliin. Oraakkeli ennustaa, että tämä tulee saamaan miehekseen kurjan hirviön, jolloin vanhemmat päättävät järjestää tyttärelleen kuoleman häät jättäen tämän hääasuisena aution vuoren laelle hiutumaan pois. Tuulen jumala Zefyros tempaa kuitenkin Psykhen mukaansa ja kantaa hänet Elysiumin niityille paratiisimaiseen palatsiin, jossa näkymättömät henget ruokkivat, pesevät ja viihdyttävät häntä. Yön iloista vastasi Venuksen poika Amor, joka pimeässä ei näyttänyt kasvojaan, mutta tahtoi muuten olla hyvin hellä. Amor huomaa rakastuneensa Psykheen. Ajan mittaan Psykheä alkaa askarruttaa, kuka on tämä öinen rakastaja pimeässä. Mielessään hän ajattelee, että hän on ehkä se hirviö, josta hänelle oli ennustettu.

Psykhe alkaa ikävöidä siskojaan, ja hän pyytää Amorilta lupaa saada tuoda heidät palatsiin. Tämä järjestyykin, mutta sisaret täyttyvät kateudesta erityisesti siksi, kun Psykhe kertoo olevansa raskaana. Sisaret pelottelevat, että mies on hirviö ja tämä pitäisi tappaa, koska syntyvä lapsi tulisi tappamaan Psykhen. Psykhe päättä yön pimeydessä ottaa selvää, kuka hänen sulhasensa on, ja aikoo samalla tappaa hänet. Kun Amor on vaipunut uneen, tarkastelee Psykhe miestään lampun valossa ja rakastuu tähän lopullisesti. Lampusta tippuu kuitenkin kuumaa öljyä Amorin päälle, ja tämä pakenee välittömästi paikalta tultuaan paljastetuksi. Venus vangitsee poikansa, koska on katkera tämän rakastumisesta Psykheen. Psykhe yrittää tehdä itsemurhan, mutta jumalat puuttuvat tapahtumien kulkuun, ja Pan kehottaa Psykheä tavoittelemaan kuitenkin Amorin rakkautta. 

Venus huomaa Psykhen peräänantamattomuuden, ja asettaa tälle neljä mahdotonta tehtävää (esim. erotella eri viljalajien siemenet suuresta viljakasasta) suojellakseen poikaansa inhimilliseltä rakkaudelta. Viimeinen tehtävä on hakea Haadeksesta Persefoneen laatikko, jossa on astia kauniiksi tekevää voidetta. Psykhe noutaa astian, mutta onnettomuudekseen avaa sen ja vaipuu kuolemankaltaiseen uneen. Juppiter, Amorin isä huomaan kuitenkin Psykhen rakkauden määrän ja antaa Amorin herättää tämän ja ottaa jumalalliseksi puolisokseen. Lopussa vietetään iloisia häitä ja parille syntyy tytär, Voluptas.

Sukupuolen häilyvyys, seksuaalisuus ja muodonmuutokset ovat antiikin taiteen keskeisiä aiheita. Tässä sadussa niitä on runsaasti tarjolla. Venus on syntynyt metamorfoosina Uranuksen sirpin katkaisemasta, mereen tippuneesta peniksestä, ja siksi hän ei ole puhtaasti feminiininen hahmo. Venuksen naistietoisuus on heikompaa kuin Psykhen, jonka heräämistä naiseuteen kertomuksessa kuvataan. Tästä naiseuden muodosta Venus ei pidä. Lisäksi hän on omistushaluinen äiti ja ilkeä anoppi. 

Psykhessä tapahtuu Frühlingserwachen Amorin rakkauden myötä. Kertomuksessa kuvataan naisen syntyä psyykkisenä olentona, ei myyttisenä, jota Venus edusti. Psykhe on valmis toimimaan itsenäisesti ja voittamaan suuria esteitä saavuttaakseen haluamansa. Myös seksuaalisuus on peittelemättä esillä: Psykhe nauttii hellistä yöhetkistä ja myös Venuksen asettamat tehtävät (siementen erottelu ja kultaisten karvojen keritseminen) ovat seksuaalista laatua.  

Amor on alussa mammanpoika, joka on tottunut kujeilemaan ja harrastamaan vastuuttomia eroottisia seikkailuja. Hän uskaltaa rakastaa Psykheä vain pimeässä. Hän etsii äitinsä kaltaista naista, mutta löytääkin jotain muuta: Du sökte en källä och fann ett hav... Hitaana poikana Amor herää miehisyyteensä vasta myöhemmin Psykhen rakkauden avulla. Amor on teoksessa kuitenkin eroottisesti haavoittunut, mikä on varsin poikkeuksellista miehiä kuvattaessa. 

Kertomuksessa on monia antiikin kirjallisuuden topoksia, kuten esimerkiksi kateelliset sisarukset ja naisen uhraaminen (Ifigeneia ja Antigone!). Kertomuksen päähahmot kokevat myös kaikki jonkinlaisen muodonmuutoksen joutuessan orientoitumaan uudelleen. Kaunotar- ja hirviö -kertomukset ovat saaneet Apuleiukselta myös innoitusta. Kertomuksen vaikutushistoria on ollut taiteessa varsin monimuotoinen, johtuen Apuleiuksen kerronnan rikkaudesta ja innoittavasta kuvamaailmasta. Antiikin klassikot ovat yhä edelleen kuranttia kirjallisuutta, koska niissä käsitellään varsin ikuisia aiheita. Jos haluaa lukea suomalaisen tulkinnan teemasta, on Eeva-Liisa Manner kirjoittanut näytelmän Eros ja Psykhe. Walter Runeberg on veistänyt myös sarjan kertomusta kuvaavia veistoksia.

Kirjakaapinkummituksen koonnista voit lukea toisten bloggareiden klassikkoanalyysit.

 

Edvard Munch Amor ja Psykhe (Kuva: Wikimedia)

Walter Runeberg: Psykhe lamppu ja tikari
 kädessä (Kuva: Ateneum)

Moritz von Schwind: Zefyros tempaa Psykhen
Elysiumiin
(Kuva: Reclam 486)

Ylhäisiä ihmisiä

Michelle Dockery Maryn roolissa sarjassa Downton Abbey
(Kuva: The World of Downton Abbey)

Vita Sackville-Westiä käsiteltiin Suomessa 1990-luvulla, kun hänen miehensä Nigel Nicolsonin teos Erään avioliiton muotokuva julkaistiin vuonna 1998. Erityistä mielenkiintoa tuntui herättävän pariskunnan avioelämä, jossa kumpikin puuhaili avioelämänsä ohella tahollaan oman sukupuolensa kanssa, Vita mm. Virginia Woolfin. Toisaalta pariskunta sai kaksi lasta ja heitä yhdisti varsin suurisuuntainen puutarhaharrastus Sissinghurst Castlessa. Sackville-Westiltä on käännetty suomeksi kaksi teosta, joista luin vuonna 1949 ilmestyneen Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians). Jos haluaa lukea kansantieteilijän tarkkuudella tehdyn kuvauksen brittiläisen eliitin elämästä 1900-luvun alussa, on tämä juuri se teos. Kirja on myös kehitysromaani ja moraliteetti - ehdottoman hieno lukukokemus ja sulavasti käännetty. 

Kirja kuvaa kolmea yhteiskuntaluokkaa, joista ylin on kivettynyt ikiaikaisiin toimintamalleihin ja alin, joka on pyyteettömän uskollinen isäntäväelleen. Dynamiikkaa tapahtumiin tuovat keskiluokkaiset ihmiset. Kirjan päähenkilö Chevronin herttua Sebastian kohtaa kirjan alussa tutkimusmatkailija Leonard Anquetilin, joka pystyy selvänäkijän tavoin näkemään, minkälainen kohtalo Sebastiania odottaa. Anquetil ilmestyy jälleen romaanin lopussa mentoriksi ja pelastajaksi Sebastianille. 

Nuori Sebastian alkaa eroottisen pelinsä äitinsä Lucyn ystävättären Lady Sylvia Roehamptonin kanssa, joka on jo naimisissa oleva, kypsä seurapiirien kuningatar. Tämä suhde päättyy kuitenkin omaan mahdottomuuteensa, koska sosiaalinen paine on liian suuri. Lady vetäytyy maatilalleen viettämään hiljaista elämää ja Sebastian alkaa etsiä uusia valloituksia. Seuraava Sebastianin nainen on aivan erilainen, porvarillinen ja hyveellinen Teresa Spedding, perhelääkärin vaimo. Sebastian kutsuu pariskunnan linnaansa jouluksi vietelläkseen siellä Teresan. Hän huomaa kuitenkin, että rouvan kanssa on mukavampaa rakentaa lumiukkoa linnan pihaan kuin piehtaroida vuoteessa. Suhteesta ei siis tule mitään. Sebastian yrittää vielä säädynmukaista liittoa lady Alicen kanssa, joka oli ikävä, kiltti ja tavallisen näköinen:

Hänelle Alice oli tappion vertauskuva; tyttö merkitsi luopumista vapaudesta, myöntämistä, myöntämistä, ettei hän keksinyt mitään pelastumisen mahdollisuutta...

Mistään näistä naisjutuista ei tule mitään, mutta onneksi pelastukseksi tulee vanha ystävä Anquetil, joka on löytänyt kumppanikseen Sebastianin siskon Violan.

Ei tarvinne sanoa, ettei kirjailija kuvaa mitään karkeuksia ja ähinöitä, vaan kaikki eroottinen tunnelmointi on diskreettiä ja viitteellistä. Sitäkin järkyttävämpää on lukea siitä tunteettomuudesta ja laskelmallisuudesta, millä ylimmän luokan ihmiset tuntuivat kohtelevan toisiaan. Keeping up appearances oli kaiken sosiaalisen toiminnan keskeisin seikka, sivistys, lämpimät ihmissuhteet ja toisen kunnioittaminen olivat näissä seurapiirien peleissä tuntemattomia käsitteitä. 

Kirjan mottona on lause: Ei kukaan tämän kirjan henkilöistä ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta. Luulen, että Sackville-West halusi aikanaan kuittailla omalle säädylleen, ja tapainkuvaus on paikoin kovin kärjistettyä. Kirjassa on myös pieni antisemiittinen juonne. Englannin yläluokka on kuitenkin ollut kulttuuria luova ja sitä kannattava luokka vuosisatojen ajan. Mitä brittiläinen elämänmuoto olisi ilman heidän luomaansa heritagea? 

Kirjasta voi poimia monia aforismin kaltaisia kohtia:

Hehän kuluttavat rahojaan, ja se onkin heidän hyödyllisin toimituksensa.

Nuoremmilla sisäköillä ja astianpesijättärillä ei katsottu olevan tunteita, heidän piti vain totella kun käskettiin. 

Naisten tulisi olla naimisissa tai ainakin leskiä.

Poloponienne vuohiskarvat antavat teille koko joukon miettimistä, mutta kun näette naisen, te harvoin katselette kasvojen alapuolelle.

Mainetta täytyi kunnioittaa, mutta moraalista saattoi tinkiä.

Suomi kutsuu jälleen!

 

Manamansalon Rivieraa

Viime kesän Suomi kutsuu -hurmio jatkuu myös tänä kesänä: kiitos siitä kiinalaisille (tai Leninille, jos oikein tarkkoja ollaan)! Matka kulki nyt Kuopion ja Iisalmen kautta Kajaaniin ja sieltä Manamansalon kautta Säräisniemelle päätyen illaksi vastanläiskeeseen Rautalammin mökillä.

Varjojen leikkiä Kallavedellä

Oodin voi aina virittää Kuopiolle. Tällä kertaa oltiin pienellä risteilyllä Kallavedellä. Laivalla tarjottiin herkullisia paistettuja muikkuja ja kotitekoista perunamuussia. Alus kaarsi Saaristokaupungin kautta, missä sai ihmetellä. kuinka paljon varakkaita ihmisiä Kuopiossa asuukaan. Kaupungilla uudistettu Snellmaninpuisto tarjosi lyyskäpaikkaa hellepäivänä. Uuteen Kuopion museoon ei tällä kerralla ehditty. Kuopio on helmi Suomen kaupunkien kruunussa, ei vähiten savolaisten ansiosta.

Viitostien Kultainen kauris jaksaa aina ihastuttaa Siilinjärvellä, ja toimii myös miljonäärikunnan vertauskuvana. Lapinlahdella olisi ollut myös hieno Halos-näyttely, mutta kiire ajoi kohti maallisempia kohteita, nimittäin Olvin panimomuseoon Iisalmessa. Elin toivossa täyttää auton perän erilaisilla tehtaan tuotteilla, mutta valitettavasti panimomyymälää ei ollut, hyvä niin. Panimomuseo sen sijaan oli vaikuttava heijastellen kaupungin pitkää teollisuusperinnettä ja pitkiä suhteita Keski-Euroopan olutmaihin. Olut on varsin monimutkaista prosessointia vaativa tuote ja ilmentää myös ihmismielen kekseliäisyyttä, ajatellaanpa vaikkapa vain maltaiden valmistusta. Oluenystävän kannattaa ehdottomasti tutustua Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen teokseen Kuohuvaa historiaa. Tarinoita tuopin takaa (Jyväskylä 2014). Kirjan luettuaan tietää, että olut on enemmän kuin juoma. 

Olvin museosta ei sitten ollutkaan henkisesti pitkä matka Sandelsin kautta Koljonvirran taistelun muistomerkille, joka oli valitettavasti hieman rapistuneessa kunnossa. Monessa maassa paikka olisi pyhiinvaelluskohde ja kansallisen hurmion puhkeento, muttei meillä. Ollaan kuin ei menneisyyttä olisikaan. Eikö voitaisi taas alkaa lukea kouluissa kunnolla Vänrikki Stoolia ilman pelkoa hurraa-isänmaallisuudesta? Sivistysmaissa koulutetut ihmiset tuntevat omat klassikkonsa, meillä eivät. Tosin meidän sivistystämme kuvaa se, että vihollisupseeri, ruhtinas Mihail Dolgorukin patsas on edelleen paikallaan Koljonvirran rannalla, eikä siitä ole tehty vaikkapa katukiviä, kuten eräässä naapurimaassa on tapana. 

"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,

parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan."

 

Koljonvirran äärellä on myös Juhani Ahon kotimuseo, joka antoi myös monenlaista ajattelunaihetta. Ahon perhe-elämä oli varsin nykyaikaista, kun hän eli bigamiassa vaimonsa ja kälynsä kanssa ja herutteli samanaikaisesti monia aikansa älymystönaisia. Tämä polyamorinen sekoilu ei kuitenkaan vähennä Ahon merkitystä kirjailijana. Yksin, Papin rouva ja Juha ovat hienoja ja rikkaita teoksia edelleen.

Panimomuseon aarteita

Seuraavana oli vuorossa trooppinen Kajaani, jossa vietettiin parhaillaan Kati Outisen vetämää Kajaanin runoviikkoa. Sattumalta saimme viimeiset paikat loppuunmyytyyn 42. Kirkkoiltaan, jossa oli tarjolla virsiä, klassista musiikkia ja runoja. Ehkä parasta antia oli Minna Tuhkalan esittämä Eugène Ysaÿe´n Ètude Posthume ja kanttori Juha Mikkosen esittämä Sulo Salosen koraalipartita Sen suven suloisuutta. Sääli, ettei itse virttä veisattu. 

Runoillasta olisi seuraavaa sanottavaa: runojen lausunta on taitolaji. Nykyään varsinkin nuoremmat lausujat tuntuvat olevan kaukana lausunnan ytimestä, kuunnelkaapa vaikka ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Ehkäpä elämänkokemus ja karttuva sivistys auttavat tässä lausujan kasvutyössä. Lausuminen ei ole lukemista, vaan se on tulkintaa. Illan esiintyjistä ainoa todellinen lausuja oli Seela Sella, joka lausui kaksi Viljo Kajavan runoa: sielukasta ja koskettavaa. Hän asettui Liisa Majapuron, Eeva-Kaarina Volasen ja Liisamaija Laaksosen luomaan uomaan. Yllättävää oli myös, ettei runovalikoimassa ollut muita naisrunoilijoita kuin Tua Forsström, vaikka illan suunnittelijakaarti lieni pääasiassa naisia. Seurakunnan pastorin Jaakko Kupiaisen alkusanat olivat mielenkiintoiset, koska hän fokusoi osuvasti illan teemaa "Tämä hetki", mitä ei sitten illan runoissa kuitenkaan oikein otettu huomioon. Emerita piispan Irja Askolan puheen tulkintaan olisi tarvittu Enigmaa. Ilta oli kuitenkin rosoisuudessaan rikas, ja sai olla Luojalle kiitollinen siitä, että voitiin taas olla yhdessä toisten ihmisten kanssa nauttimassa kulttuurista.

Eino Pitkäsen suunnittelemassa tyylikkäässä funkistalossa oli ennen kaupungin poliisitalo. Nykyään siellä on Kajaanin taidemuseo, missä oli nyt esillä Marjatta Tapiolan taidetta. Tapiola on nerokas piirtäjä, mutta muuten en jaksa innostua hänen verenkarvaisista lehmänkalloistaan. Koskettavia olivat kuitenkin näyttelyn Johannes Kastaja -kuvat. Eino Pitkäsen kädenjälki näkyy myös Kajaanin Kauppakadulla, joka lienee Suomen edustavimpia funkisnäkymiä. Katua reunustaa myös Engelin piirtämä entinen kaupungintalo. Kajaani on hieno ja monikerroksinen kaupunki.

Marjatta Tapiola: Johannes Kastajan mestaus

Kajaanissa kannattaa myös käydä Välikadulla Pekka Heikkisen konditoriassa: herkullisia leipiä ja keskieurooppalaista kahvilatunnelmaa. Oma suosikkini on Hollanninviineri ja leipomon puu-uunileipä. Iisalmessa korkeampaa leipomokulttuuria edusti kahvila Hilla Louhenkadulla. 

Ilta kului sitten Gastrobar 3:ssa, joka oli vanhassa empire-talossa Kajaanin linnan raunioita katsellessa, Johannes Messeniusta ja venäläisten tihutöitä ajatellessa. Kajaani oli kansallisen herätyksen aikana viimeinen kulttuuripaikka ennen Lappia ja Raja-Karjalaa, jossa tiedemiehet ja taiteilijat varustautuivat erämaaretkilleen, ja jota on matkakirjallisuudessa kuvattu jo toistasataa vuotta. 

Kajaanin linna

Seuraavana päivänä olisimme menneet katsomaan Paltaniemen kuvakirkkoa ja Eino Leinon kotia, mutta kirkko oli kiinni. Tämän korvasi näköala Paltamon kirkonmäeltä. mistä aukenivat suuret Kainuun meren selät. Keskellä Oulujärveä on Manamansalon saari, jota yhdistää mantereeseen silta ja toiselta puolen lossi. Saaren eteläosassa on käsittämättömän hienot hiekkarannat ja saaren kangasmaisema alkaa jo hieman muistuttaa Lapin jäkäläkankaita. Karut maisemat, ruukkimiljööt (Hakasuon mylly) ja vehreät lehdot vuorottelevat tien varrella. Saari on tunnettu Kiveksen ryöväriveljeksistä, jotka 1860-luvulla terrorisoivat järvellä tervaveneitä. Manamansalon kirkonkellon ryöstivät vienalaiset ja veivät sen Solovetskiin (rapparit, ryöstäjät kaiotkaa).

Viimeinen kohteemme oli Säräisniemen kirkko, joka on myös yksi Oulujokilaakson pyhiinvaelluskirkoista. Kirkossa viehättävä nuori opas kertoi paljon kirkon vaiheista ja alueen ihmisten kovista kohtaloista, kirkkomatkalla hukkuneista rippilapsista ja punatautiin kuolleista kyläläisistä. Näkymä kirkolta Oulujärvelle on pysähdyttävä: katsoja tuntee olevansa keskellä suomalaista kulttuurimaisemaa. Oulujärven kulttuuripiiri on erikoinen ja kaunis.

Vaalaan saakka emme enää uskaltaneet lähteä katsomaan Oulujoen luusuaa, jos vaikka Maustetytöt olisivat kaapanneet mukaansa taksiin täyttämään lottoriviä ja ryyppäämään Sirup Ephedriniä...

Georges Bataille: Madame Edwarda

Bataillen Madame Edwarda lienee yksi kummallisimmista lukemistani kirjoista: se alkaa 20 sivun filosofisella osalla ja päättyy 20 sivun semipornografiseen osaan. Jälkimmäisen osan olisi voinut jättää pois kokonaisuuden kärsimättä, koska se oli vain ekskurssi siihen, mistä filosofi alussa puhui metatasolla. 

Bataillen mieli harhailee hurmion, kuoleman ja sukupuolielämän maisemissa, minkä perusta on uskonnossa. Tuska ja kuolema ovat kunnioituksen arvoisia, kun taas nautinto on katoavaa ja siksi joutavaa. Tämän kaiken kohtaaminen on ihmiselle hämmentävää, ja siksi hän puhkeaa nauramaan, mutta tämä nauru on oikeastaan kauhun merkki. Kaikkein naurettavinta ovat ihmisen sukuelimet, mutta nuo häpeälliset elimet opettavat ihmiselle hänen salaisuutensa. Toisaalta erotiikka on paholaisen virittämä ansa, joka tekee siedettäväksi epäjärjestyksen, väkivallan ja alhaisuuden tarpeen, joka on rakkauden perusta, ja toisaalta eroottinen nautinto on ylittämisen väline. 

Nautinto olisikin halveksuttavaa, ellei siihen liittyisi tuota murskaavaa ylittämistä, joka ei rajoitu sukupuoliseen hurmioon, vaan jonka myös eri uskontojen ja ennen kaikkea kristinuskon mystikot ovat yhtä lailla kokeneet. Oleminen on annettu meille olemisen sietämättömässä ylittämisessä, yhtä sietämättömässä kuin kuolema. 

Bataillelle ilo on sama asia kuin suru ja kuolema. Äärimmäinen nautinto ja kuolema ovat saman kehän ääripäät, jotka ovat vierekkäin ja päällekkäin. Ne ovat olemisen ja kuoleman samuus. Tätä problematiikkaa Bataille avaa pienellä kertomuksella, jossa mies menee ilotaloon tapaamaan Edwarda-nimistä demimondia. Saapuessaan ilotaloon mies kokee itsensä hylätyksi niin kuin jokainen JUMALAN läheisyydessä tuntee. Edwarda aloittaa rendez-vous´n suorasukaisesti sanomalla, että Haluatko nähdä repaleeni? Seuraa eroottinen kohtaus miehen ja Edwardan ja Edwardan ja tämän autonkuljettajan kanssa. Tämän session jälkeen päähenkilö yhtäkkiä tajuaa, että Erwada onkin Jumala.

Tuon mustan hiljaisuuden edessä epätoivoni hypähti; Edwardan kouristukset kiskaisivat minut irti itsestäni ja viskasivat tuonpuoleisuuden pimeään, säälimättä niin kuin tuomittu luovutetaan pyövelille.

Mitä tuttua tässä on? Bataille lainaa alussa Hegeliä, mutta taustalla kaikuvat myös Nietzschen ja Kierkegaardin askeleet. Tuo ylittäminen, uskon hyppy tai ylittämisen yrittäminen on kaiken taiteen ja uskonnon ytimessä: kurottautuminen numeeniseen maailmaan niillä peleillä, mitä meille on annettu. Kirja on kovin ranskalainen ja sai minut lukemaan myös Bataillen Sisäisen kokemuksen, joka on varsin vaikeaselkoinen, mutta nerokas kirja. 

Murhia Haapsalussa, Piritalla ja Moskovassa

 

Olen TV:n rikossarjojen ystävä, mutta dekkareita luen harvakseltaan, lähinnä kesäisin ja joulunaikaan. Nuorempana pidin niitä huonona kirjallisuutena ja siksi vältettävänä, vanhempana taas joutavana ajanvietteenä, kuten kortinpeluu. Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Rikoskirjallisuus on parhaimmillaan hyvää yhteiskunnallista analyysia, ja sen kautta oppii tuntemaan myös eri kulttuurien toiminta- ja ajattelutapoja. Seuraavassa postaan kahdesta virolaisesta ja yhdestä venäläisestä dekkarista.

Juhan Pajun Haapsalun saunamurhat (Jyväskylä 2004) on tekijän ensimmäinen dekkari vuodelta 1990. Haapsalu on tekijälle tuttu paikka, koska hän työskenteli Haapsalun Töörahva Lipp -lehden toimittajana sekä Ristnassa ja Hopulaidissa majakanvartijana. Paju kuoli vuonna 2003. 

Miliisimajuri Toivo Kivistik, jolle liukkaat lurjukset ja kevytkenkäiset naiset...olivat olleet vanhanapoikana pysytelleelle...aina mieleen, joutuu ratkomaan osuuskunnan saunassa tapahtuneita Rein Sipelgan ja Ants Riisenin murhia. Murhia selvitellään perinteiseen tapaan tutkimalla ruumiita, kuulustelemalla ihmisiä ja rekonstruoimalla murhien tapahtumat. Pikkukaupungin väki on vieraillut ahkerasti oman aviovuoteensa lisäksi myös muidenkin sängyissä, joten monenlaista jännitettä syntyy tästäkin. Laglen eli kirjohanhen kapakassa pyörii koko kaupungin puolimaailma, ja siellä on myös tarjoilijana Kivistikin ihastus Varje, joka taitavasti osaa soitella majurin sielunkannelta. Kivistik siunaa kuitenkin sitä, ettei ole mennyt naimisiin, mutta toisaalta hän tuntuu kovasti kaipaavan naisen läheisyyttä, eikä ole sokea tapaamiensa naisten viehätykselle. Kivistik on reipas ja miehekäs selviytyjätyyppi, joka pitää yksityisasiansa erossa työasioista. Itse pidän ennemmin tämäntyyppisistä rikostutkijoista, en niinkään kovin eksentrisistä (poikkeuksena ainoastaan Hercule Poirot). Kirjassa ei ole oikein kunnon erotiikkaa seksistä puhumattakaan ja hyvä niin. Colettea lainatakseni on vilja oraalla. Intohimot kuitenkin jylläävät myös Viron karulla rannikkoseudulla.

Tarkka lukija aavistaa murhaajan jo sivun 30 kohdalla, mutta tapahtumia selvitellään perinpohjaisesti vielä 170 sivun verran. Kirjan parasta antia on murroksessa olevan virolaisen yhteiskunnan kuvaus, jossa ongelmat ratkaistaan yleensä väkivallalla ja juomalla viinaa. Kirjassa kuvataan kymmeniä juopottelukohtauksia ja tutustutaan samalla tuon aikuisiin juomiin, esim. Sontsedariin. Yhteiskunta on myös korruptoitunut, jossa ihmiset ostivat ja vaihtoivat palveluksia pimeästi. Kirjailijan alter ego liene toimittaja Margus Põllu, jota kutsutaan Balzaciksi. Pajun kirja on hillitty, vaatimaton eikä temppuile millään tyylikeinolla.

Kirjan jännitys tiivistyy klassisesti loppua kohti, ja loppuratkaisu on hieman yllättävä. Unelmien ja todellisuuden ristiriita ajaa ihmisiä rikoksiin. Itseäni kosketti erityisesti tuo harmaan, itselleni muistorikkaan Neuvosto-Viron elämän kuvaus, jonka kirjailija taitavasti tuo lukijan ulottuville. Väliin oli kylvetty pieniä kulttuurisitaatteja, kuten luvussa Musta katto on huoneessamme, jossa lainataan Juhan Liivin runoa Must lagi on meie toal ja meie ajal ka…, josta aukeaa näkymä Viron karuun historiaan. 

(Kuva: Like Kustannus)

Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja kuuluu sarjaan, jossa on kuusi muuta Melchior-dekkaria. Kertomukset sijoittuvat keskiaikaiseen Tallinnaan. Hargla on varsin tuottelias, menestynyt ja arvostettu kirjailija. Jos Harglan kirjojen maisemiin haluaa tarkemmin tutustua, järjestää Tuglas-seura syksyllä aiheeseen liittyvän kulttuurimatkan. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Piritan birgittalaisluostariin Tallinnaan. Luostarissa tapahtuu kaikkiaan viisi murhaa, joita selvittämään pyydetään kaupungin apteekkaria Melchior Wackenstedeä. Dekkari on klassisesti rakennettu ja syyllinen paljastuu vasta kirjan lopussa, jossa on Poirot-tyyppinen loppukohtaus. Jännitys on kuitenkin kirjan toissijainen elementti, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa on keskiaikaisen elämän ja spiritualiteetin elävä kuvaus. Vertauskohtana voisi olla Umberto Econ Ruusun nimi. Hargla punoo taitavasti jännittäviä käänteitä, historiaa, kieli- ja kasvitiedettä sekä teologiaa keskenään. Dekkarin luettuaan voi sanoa tietävänsä jo paljon enemmän keskiajan maailmasta. Harglalla on ollut käytettävissään Tallinnan inspiroiva ympäristö ja uskoisin, että hänen sukupolveaan on elähdyttänyt neuvostovirolainen kulttifilmi Viimne reliikvia, missä liikutaan myös luostariin kietoutuvan rikollisuuden piirissä. 

Koska Melchior on apteekkari, selvittää hän rikoksia myös kemian avulla. Aika karu oli kohtaus, jossa hän avatussa haudassa iskee ruumiilta käden poikki ja heittää sen luostarin vahtikoiralle todetakseen tunnin päästä, että eläin kuoli tuskallisesti arsenikkimyrkytykseen. Arsenikkilla on kertomuksessa oma keskeinen roolinsa. Melchiorin apteekkitoimen kuvaus on myös lukijalle palkitsevaa ja opettavaa. 

Piritan luostari oli nimensä mukaan birgittalaisluostari. Birgittalaisuuden historiaa ja siihen liittyneitä teologisia jännitteitä Hargla kuvaa asiantuntevasti ja kiinnostavasti: naisluostari oli aikanaan varsin edistyksellinen laitos, missä naisilla oli sekä turvaa että myös mahdollisuus kehittää omia taitojaan. Keskiajan voimakkaat naiset, kuten Katariina Sienalainen tai Hildegard Bingeniläinen herättivät paljon ärtymystä kirkon piirissä, niin myös Pyhä Birgitta. Kirjassa viitataan vuoden 1431 Baselin (Firenzen) kirkolliskokoukseen, jossa birgittalaisuutta kritisoitiin. Tähän samaan teologiseen ympäristöön sijoittuu muuten Waltarin Nuori Johannes.

Kirjassa kuvataan hyvin luontoa, kaupunkia, luostariympäristöä ja myös ihmistä: hurskaan ulkokuoren alle kätkeytyy synkkiä haluja ja tekoja. Surmaava Eros, kosto ja oikeudenjano ovat romaanissa merkittäviä ihmismielen liikuttajia. 

Kirjassa on paikoin myös varsin metafyysisiä mietiskelyjä:

Musiikki on jotain, mikä on luotu taivaassa ja annettu sitten lahjaksi ihmiskunnalle, Nuotit ja sävelet olivat olemassa jossain maan yläpuolella, ja vain harvoille oli annettu mahdollisuus päästä niistä osallisiksi...Laulu oli kuin kimalteleva näkymätön silta, joka ulottui taivaasta maan puoleen. Harvoilla oli lahja nousta siltaa ylöspäin, useimmat vain kykenivät kuuntelemaan sillan päässä ihmeissään, mitä autuaat kokivat taivaassa.

Lukukokemus oli hieno, ja aion lukea myös muut Melchior-dekkarit. Päähenkilö on ylivoimainen neroudessaan, mutta samalla myös hurskas ja herkkä mies. 

Pyhän Birgitan lantioluu

Kuva: Into-Kustannus

Alexandra Marininan Seitsemäs uhri (Helsinki 2007) täyttää kaikki hyvän dekkarin tuntomerkit: jännitys pysyy yllä loppuun saakka, yllättäviä käänteitä on riittävästi ja ympäröivää yhteiskuntaa ja sen elämää kuvataan uskottavasti. Teos sijoittuu Jeltsinin ajan Venäjälle, vuoden 1998 valuuttakriisin jälkimaininkeihin. Teoksessa ei ole tarkkaan kuvattua väkivaltaa eikä seksiä ollenkaan, mutta älykäs juoni jaksaa kannattaa lukijaa sivulle 525 saakka, vaikka itse olisin tiivistänyt kirjaa parilla sadalla sivulla.

Kirja keskittyy sarjamurhaajan etsimiseen, joka valitsee uhrinsa seitsemän kuolemansynnin perusteella. Viimeiseksi uhrikseen murhaaja on suunnitellut rikosta tutkivan Nastja Kamenskajan. Kaikkien tappamiensa uhrien viereen tekijä jättää posliinisen kalan, jonka suuhun on työnnetty pieni nukke. Kamenskaja pääsee vähitellen jyvälle, että tuo rekvisiitta on peräisin Hieronymus Boschin maalauksesta, ja että murhaaja on huippuälykäs psykopaatti, joka leikkii hänen ja kuoleman kanssa. 

Juonipaljastuksiin en nyt ryhdy, mutta puutun muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan. Teoksen parasta antia on venäläisen elämänmuodon uskottava kuvaaminen: vaikea arki, sosiaaliset ristiriidat ja toimimaton yhteiskuntajärjestys, jossa jokainen joutuu kamppailemaan hyvinkin yksinkertaisten asioiden kanssa (esim. kuinka saada omat rahat pankista). Toisaalta kuvataan hienoa työyhteisöä, jossa työntekijät tukevat toisiaan niin työssä kuin vapaa-ajalla. Tutkijoiden tapaamisia, syömisiä ja illanviettoja kuvataan useaan otteeseen ja niistä pelmahtaa lämmin venäläinen tuoksu. 

Kirjan rikoksen keskiössä ovat kasvatuskysymykset: kuinka väärä kasvatus saa aikaan murhamiehen. Kasvatusideat saavat alkunsa yhteiskunnallisista tekijöistä, tässä tapauksessa vanhan ja uuden Venäjän aatteellisista ristiriidoista. Vanhempien, joilla on "näkemyksiä" lastenkasvatuksesta sopisi lukea tämä dekkari ja antaa lapsiensa kasvaa rauhassa tyrkyttämättä heille mitään absoluuttisina pitämiään totuuksia. 

Murhaaja alkaa siivota yhteiskuntaa sopimattomista aineksista, omien sanojensa mukaan hän toteuttaa eutanasiaa. Mikäpä ajankohtaisempaa! Maamme päämedia on ottanut asiakseen eutanasian tyyräämisen Suomeen. Ensiksi raivataan pois vanhat ja vaivaiset, sitten vammaiset ja sitten...

Mitään suurta kirjallisuutta Marininan teos ei ole. Toisaalta siinä käsitellään isoja aiheita ja sukelletaan välillä syvällekin venäläiseen sieluun. Välissä on myös mukavia kulttuuri- ja huumorivälähdyksiä. Kirja on aidosti venäläinen. Tässä linkki tuon ajan viihteelliseen tulkintaan venäläisestä todellisuudesta: Zveri "Dlja tebja".

Tässä on linkki haasteen toisten kirjoittajien postauksiin. 

Nauravan kuoleman maa

 

Siesta

Simo Penttilä (Uuno Ilmari Hirvonen) on suomalaisen viihdekirjallisuuden unohtuneita merkkimiehiä, jonka ainakin vanhempi sukupolvi tuntee hyvin Suomi-filmeistä ja kuunnelmista. Penttilää pidettiin sivistyneistön viihdekirjailijana, koska hänen teostensa päähenkilöt olivat usein koulutettuja henkilöitä. Herra ja ylhäisyys kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä seikkaili Meksikossa, ja Meksikoa kuvaa Penttilä myös matkakirjassaan Nauravan kuoleman maa (Helsinki 1954). Päivätyönsä kirjailija teki Uuden Suomen toimituspäällikkönä. Kirjoittajana Penttilä on sujuva, hauska muttei kovin syvällinen. Myötähäpeää ei edelleenkään tarvitse tuntea hänen tekstejään lukiessa.

Kirjassa kuvataan matkaa, joka alkaa Monterreystä ja jatkuu Méxicon, Acapulcon, Hermosillon, Tucsonin ja New Orleansin kautta New Yorkiin. Lukijaa hieman häiritsee se, ettei matkan aihe käy tekstistä ilmi, ei myöskään kirjoittajan suhde moniin kirjassa kuvattuihin henkilöihin. Kiehtovaa sen sijaan ovat ekskurssit Meksikon historiaan ja maan ainutlaatuisten nähtävyyksien kuvaukset. Meno on kaikkialla varsin vauhdikasta ja tulista, mutta Penttilän sympatiat ovat aina meksikolaisten puolella: vastapuolena ovat muinaiset espanjalaiset miehittäjät ja dollareillaan pöyhkeilevät amerikkalaiset. 

Mitä kaikkea voisi Meksikossa kokea? Haluaisin kuulla mariachien soittoa kaduilla, voisin purjehtia Xochimilcon muinaisilla atsteekkien kanaaleilla ja käydä ihailemassa Cholulan 350 kirkkoa, voisin valssata Cielito Lindon tahdissa pienessä pulque-tuiskeessa... Penttilän kirjassa Meksiko näyttäytyy vastakohtien maana, jolla on suuri, mutta väkivaltainen menneisyys, joka edelleen leimasi meksikolaista yhteiskuntaa. 

Niin ja se naurava kuolema? Vainajien muistopäivänä meksikolaiset tekevät marsipaanista kuolleitten sukulaistensa pääkalloja, joita nautitaan ja muistellaan samalla edesmenneitä. Vida o muerte -mentaliteetti tuntui leimaavan meksikolaisten elämää. Pieni näyte kirjailijan tyylistä. Acapulcon ambivalenttia tunnelmaa hän kuvaa näin:

Outoja kukkia on ihan joka paikassa ja ilmassa väreili hyvin hyvä ja vallan paha tuoksu. Acapulcossa on kumpaankin suuntaan yltäkylläisyyttä, mutta hyvän puolella varsinaisesti vain luonto.