Ich bin der wahre Weinstock

Bernini: Salvator mundi

Tämän päivän evankeliumi on Johanneksen evankeliumin 15. luvusta:


Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.


Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.  Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani. Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.

Rakkaat veljet ja siskot Jeesuksessa Kristuksessa!

Lieber Brüder und Schwestern in Jesus Christus!

Kasvatustieteilijät ovat tulleet siihen tulokseen, että uutta asiaa pitää toistaa 25 kertaa, ennen kuin oppilas sen oppii. No, opettajat voivat olla asiasta hiukan eri mieltä, mutta Suurin opettaja Jeesus toistaa edellä luetussa evankeliumissa sanomansa ytimen ”pysykää minussa” vain 12 kertaa, mutta hyvä niin, ehkä emme ole niin kovakorvaisia kuulijoita kuin nuo Jeesuksen aikalaiset.

Tämänpäiväinen evankeliumi avaa meille suuret näkymät kristittynä olemiseen. Kasteen kautta meidät liitetään Kristuksen yhteyteen, meidät ympätään, istutetaan Kristuspuuhun. Tämä yhteys on sisäinen rakkaussuhde, jonka on tarkoitus kestää ajasta ikuisuuteen, ja jonka ytimenä on ilo. Kristityn ihmisen elämän ydin on ilo.

Tämän puun oksina meillä on elävä yhteys Vapahtajaamme. Yhteydenpito tässä rakkaussuhteessa tapahtuu monella tavalla: tänään täällä kirkossa rukoilemalla ja laulamalla, sitten arkielämässä työtä tekemällä ja kristittynä elämällä, lähimmäisiä omalla osaamisellamme palvelemalla, ja lopulta tekemällä niin kuin Jeesus meiltä pyytää: pysy sinä minussa, niin minä pysyn sinussa.

Jeesus lupaa meille myös, että se, joka pysyy hänessä, tuottaa paljon hedelmää. Ei puhuta hedelmistä, vaan hedelmästä: silloin tuon hedelmän täytyy olla jotain enemmän kuin yksittäiset hyvät teot. Apostoli Paavali mukaan Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. Kyseessä on siis asenteeni toisiin ihmisiin ja itseeni. Tämä kaikki on meille luvattu, kunhan pysymme hänessä.

Kristuksen yhteydessä olemme hänen opetuslapsiaan, emme valmiita ihmisiä, vaan meidän tehtävämme on kasvaa tässä yhteydessä, meidän tehtävämme on myös kristittyinä lähteä maailmaan tekemään Jeesuksen antamaa tehtävää. Opetuslapseus on kasvun tila ja samalla päämäärä. Maailma ei muutu paremmaksi, jos kristiyt eivät ota tosissaan uskoaan. Kynttilä ei ole vakana alla eikä vuorella oleva kaupunki ole pimeä. Kristityn pitää olla suolana ja valona maailmassa.  

Meillä kristityillä on myös ilo kuulua suureen Kristuspuuhun yhdessä katolisten ja ortodoksisten veljien ja siskojemme kanssa.  Kukin kirkkokunta tuo oman rikkautensa, oman hedelmänsä tuoksun tuohon puuhun. Se mikä meitä yhdistää on monta vertaa enemmän kuin se, mikä meitä erottaa. Siksi olemme kiitollisia myös siitä, että voimme tänään yhdessä viettää tätä jumalanpalvelusta.

Kristuspuun oksina me kurotumme kohti valoa ja voimme ajatella, että Kristus loistaa valona aina samalla kirkkaudella jokaisen elämän sydämelle. Joka puolelta hän vetää meitä puoleensa ja tuo lähemmäksi itseään. Häntä yksin me etsimme ja hänessä me liikumme. (Mukailtu Teilhard de Chardinin sitaatti)

Vorgestern hörte ich im Lehrerzimmer, als ein Kollege feststellte: „Wir sind alle Blätter an einem Baum“. Dieses Zitat von Lessing läuft so weiter: “Keins dem andern ähnlich, das eine symmetrisch, das andere nicht, und doch alle gleich wichtig dem Ganzen.“

In unserem heutigen Evangelium, das eben vorgelesen wurde, spricht man auch über einen Baum, einen Christusbaum, der Weinstock genannt wird. Unser Vater im Himmel ist der Weingärtner. Er hat seinen Sohn Jesus Christus in den Weinberg unserer Welt ein­gepflanzt, er hat ihn Mensch werden lassen. An diesem Weinstock Jesus Christus sprießen und wachsen nun immer neue Reben. Jedesmal wenn ein Mensch getauft wird, entsteht ein neuer Zweig. Wir sind mit Christus zusammen­gewachsen, wir gehören zu ihm, und er gehört zu uns.

Ein Zweig am Stamm bleibt nicht immer gleich, sondern er wächst und entwickelt sich. So ist auch das Christen­leben ein ständiges Wachsen und Sich-Entwickeln. Jünger-Sein ist eigentlich ein andauerndes Jünger-Werden, eben ein Wachsen und Sich-Entwickeln. Das steckt schon im Wort „Jünger“ drin, denn „Jünger“ heißt „Lernender“ – einer, der noch nicht fertig ist, sondern der sich immer noch weiterentwickelt. Das ist tröstlich zu wissen: Wenn wir vieles von Gott und aus der Bibel noch nicht verstehen, wenn es an der Nächstenliebe hapert, wenn wir immer wieder über die Sünde stolpern – wir sind noch Lernende, noch Jünger, noch auf dem Weg des Jünger-Werdens, noch im Wachstum, noch in der Entwicklung.

Wenn wir aber am Weinstock Jesus Christus bleiben und an seinem Evangelium und an der Gemeinschaft der Christenheit, dann wachsen wir geistlich und entwickeln uns weiter. Dann stellt sich auch die erwünschte Frucht ein. Christus sagt: „Wer in mir bleibt und ich in ihm, der bringt viel Frucht.  Und was ist das für eine Frucht, die Glaubens­frucht? Es ist die Liebe. Mit dem Wort „Liebe“ ist alles gesagt, was unser Christen­leben an Ertrag bringen soll. Die Liebe erfüllt auch alle Gebote. Jesus lehrte: Gott lieben und den Nächsten lieben, das sind die höchsten Gebote, davon leitet sich das ganze Gesetz Gottes ab.

Gottes Reich bricht an in der Gnade schon in dieser Zeit und unter uns. Das ist Gottes Wille. Diesem Willen nachzukommen können wir nur im Glauben. Wenn wir mit ihm vereint bleiben, können wir Frucht bringen. Von ihm darf ich schöpfen, aus ihm kann ich die wirkliche Lebenskraft schöpfen. Meine Rebe hat eine Bedeutung.

Bei dir, Jesu, will ich bleiben,
stets in deinem Dienste stehn;
nichts soll mich von dir vertreiben,
will auf deinen Wegen gehn.
Du bist meines Lebens Leben,
meiner Seele Trieb und Kraft,
wie der Weinstock seinen Reben
zuströmt Kraft und Lebenssaft.

Amen.

(Die Predigt wurde am 1.6.2018 in der Agricola-Kirche/Helsinki gehalten)

Kun taas on aika nokkosten

Kulttuurimaiseman reunoilla viihtyvä nokkonen

Dmitri Lihatshovin Leningradin piiritystä kuvaavassa teoksessa Moja voina tekijä kertoo, kuinka kevään tullessa piiritettyyn kaupunkiin ihmiset alkoivat ensi töikseen etsiä nokkosia ruuakseen. Seuraavan talven koettelemuksissa selvisivät parhaiten ne, jotka osasivat kuivata kesällä saatavaa ravintoa, mm. nokkosta. 

Olen postausurani jokaisena keväänä kirjoittanut nokkosista, siksi innostava tuo pellonpientareiden rikkakasvi on. En ole vielä toistaiseksi nähnyt ketään niitä poimimassa, mutta uskon, että asialle omistautuneita hortaajia Suomesta kyllä löytyy. Ensimmäinen nokkosretki tapahtuu yleensä silloin, kun luonto on puhkeamaisillaan kukkaan. Mieli täyttyy ilolla ja kiitollisuudella. Nokkosretki edustaa puhdasta iloa, mitä ei varjosta mikään elämän huoli. 

Pussillisesta nokkosta tulee lautasellinen ryöpättyä nokkosta.

 Nokkosista on parasta tehdä kastiketta, keittoa tai sitten lisätä sitä muuten vain ruokiin. Lohi, parsa ja nokkoskastike sopivat hyvin yhteen. Nokkoskastikkeen teen näin: 

• paista voissa pari hienonnettua salottisipulia (voit paistovaiheessa lisätä joukkoon tilkan kuivaa vermuttia)
• lisää muutama lusikka vehnäjauhoja, kypsennä hetki ja lisää sitten maitoa ja kermaa siten, että saat kastikkeelle sellaisen paksuuden kuin haluat. Sekoita hyvin, ettei tule paakkuja!
• lisää ryöpätyt ja hienonnetut nokkoset
• mausta suolalla ja pippurilla (valkopippurilla) 
• lisää hivenen sokeria makua pyöristämään
• jos pidät happamesta, lisää hiukan etikkaa tai sitruunamehua
• voit vielä lisätä joukkoon hienonnetun, kovaksi keitetyn munan

Fanny Churberg

Fanny Churberg 

Hyllyssä odotti kolmas Aune Lindströmin taiteilijaelämänkerta Fanny Churberg. Elämä ja teokset (Porvoo 1938). Lindströmin teokset olen löytänyt vasta viime vuosina. (Aikaisemmat postaukseni Lindströmin kirjoista: Aukusti Uotila ja Sisäkuva Alankomaiden taiteessa). Lindström pystyy oivasti avaamaan kulloisenkin taiteilijan maailman lukijalle, hän analysoi myös taiteilijoiden teoksia kriittisesti mutta rakentavasti. Kaikista Lindströmin kirjoituksista välittyy syvä länsimaisen kulttuurin tuntemus. Churbergin elämänkerta on mielenkiintoinen kuvaus siitä, kuinka nerokas ja lahjakas nainen joutui ympäristön paineiden takia toimimaan säästöliekillä ja keskittymään elämässään kehällisiin asioihin. 

Fanny Churberg syntyi Nikolainkaupungissa eli Vaasassa 1845. Isän puolelta suku oli kotoisin Kaarinan Kuralan kylästä. Fannyn taiteelliset taipumukset tulivat esille jo varhain, ja hän sai taideopetusta jo nuorella iällään (mm. Alexandra Frosterukselta ja Berndt Lindholmilta). Viipurissa koulua käydesään hän sai myös suomalaisuusherätyksen, ja hän oli innokas suomalaisuuden ajaja koko elämänsä ajan. 

Kehittyäkseen taiteilijana Churberg lähtee opiskelemaan Düsseldorfiin. Düsseldorfin akatemialla oli suuri vaikutus pohjoismaalaiseen maalaustaiteeseen (meillä Werner Holmberg). Erityisesti keskittyminen luontoon on düsseldorfilaisille tärkeää. Churberg ei voinut naisena opiskella itse Düsseldorfin akatemiassa, vaan hänen oli otettava yksityistunteja. Churberg oli varakas, joten tämä ei ollut hänelle ongelma. Lindström kuvaa elävästi ja hauskasti taiteilijaelämää tuossa pienessä saksalaiskaupungissa. Kotimaassa taitelija maalasi Tammisaaren saaristossa, Karjalohjalla ja Sisä-Suomessa. 

Churberg oli kiihkeä taiteilijaluonne, ja hänen taidenäkemyksensä oli miehekkään ekspressionistinen. Tämä tuotti vaikeuksia silloisille taidearvostelijoille, koska Churbergia oli vaikea sijoittaa mihinkään totuttuun taiteilijakategoriaan. Luonto oli hänelle kulmikas, rosoinen, kova ja täynnä epäsointuja. Lindström kuvaa taitelijan värinkäyttöä: "Äärimmilleen intensifioituja sinisiä, smaragdinvihreitä ja kirkkaankeltaisia värejä hän rinnastaa pelkäämättä, saaden aikaan meidän taiteessamme...aivan ainutlaatuisia, oudostuttavia vaikutuksia."

Churberg lähtee sitten opiskelemaan kahteen otteeseen Pariisiin, missä hän kehittää taitojaan mm. asetelmamaalarina. Lindströmin mukaan näissä parhaissa asetelmissaan Fanny Churberg lähestyy mestariaan Chardinia. Ne ovat uudenaikaisia tulkintoja 1700-luvun maalarin herkullisista värisommitelmista. Niitä katsellessa täytyy valittaa, ettei Fanny Churberg myöhemmin koskaan valinnut aiheitaan tältä alalta - parempia asetelmia ei Suomen taide tunne. Vaikkapa "Sieniä" on tästä oiva esimerkki. 

1880 Churberg lopettaa maalaamisen. Tähän on pidetty syynä pensää ja ymmärtämätöntä arvostelijoiden ja taideyleisön kritiikkiä, taiteilija myös alkoi sairastella (piti tautiaan tapeteista saatuna arsenikkimyrkytyksenä). Hän työskenteli myöhemmin taideuransa jälkeen Suomen Käsityön Ystävissä. Taloudellisesti hän oli riippumaton, joten tämä ei ohjannut hänen toimintaansa. Suomalaisuuden asian kiihkeällä ajamisella hän hankki itselleen vihamiehiä meidän sveesien keskuudessa. Churberg pysyi myös naimattomana.

Churbergin taide jäi unohduksiin aina vuoteen 1919 saakka, jolloin järjestettiin hänen retrospektiivinen näyttelynsä. Tuolloin ymmärrettiin, että Churberg kuului Suomen taiteen suuriin nimiin. Lindström päättää biografiansa seuraavasti: "Hänen ennenaikainen sortumisensa on eräs maamme monista tragedioista, mutta hänen hahmostaan ja työstään sykkii siitä huolimatta yhä vastaamme lämpimämpi, voimakkaampi elämä kuin useimpien hänen aikalaistensa." 

Churbergiin törmäsin yllättäen muutama päivä sitten selatessani Helvi Hämäläisen päiväkirjoja. Hämäläinen kertoo kerran heränneensä sodan aikana kello kolme aamuyöllä paistettujen sienten tuoksuun ja seuraavanlaiseen kohtauksesta Olavi Paavolaisen kotona: 

"Miksi sinä, Fanny, et lainkaan välitä minusta. Sinun kylmyytesi tappaa minut. Vuodan verta", Olavi nyyhkytti vuoteeni vieressä ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Kuuntelin hölmistyneenä. 

"Fanny Churberg on Suomen taiteen suuri nimi, eikä Maria Wiik milloinkaan kohoa hänen rinnalleen", jatkoi Olavi yhä itkien. "Mutta salli minun palvoa sinua edes arkisilla askareilla. Viini helmeilee lasissa ja herkullinen tuoksu täyttää ilman. Nouse sydämeni valtiatar, nauttimaan tattimuhennosta, jonka olen valmistanut sinun kunniaksesi." 

Churberg oli nuoruudenihastukseni ajalta, jolloin opiskelin taidehistoriaa. Ihmettelin sitä, kuinka aikaansa edellä ja ilmaisuvoimainen tämä taiteilija oli. Suosikkimaalaukseni on alla kuvattu Iltarusko, joka herättää mielessä monenlaisia mielikuvia ja kertomuksen aiheita.

Kirjan lopussa lopussa oli teos- ja omistajaluettelo: Churbergin maalauksia omistivat apteekkarit, hovi-intendentit, senaattorit, insinöörit, maisterit, johtajat ja rouvat ja neidit, joilla on arvokas sukunimi. Suurin osa teoksista kuului kuitenkin kihlakunnantuomari Arvid Souranderille. Pienellä stalkkauksella kävi selväksi, että Sourander lahjoitti eläessään taidekokoelmansa Ateneumin ja Sinebrychoffin museoille. Kuka tutkisi näitä mesenaatteja? 

(Iltarusko, 1878, Kuva: Wikimedia

Mies ja hänen omatuntonsa

Työpaikan lukupiirin aiheena oli nyt vuosi 1918. Aihe tuntui kovin raskaalta ja Väinön Linnan historiankäsityksen stigmatisoimalta (lue: asiasta on vain yksi auktorisoitu totuus, niin kuin monesta muustakin asiasta tässä maassa). Hyllystäkään ei löytynyt muuta kuin Hurskas kurjuus, josta mieleen on jäänyt vaan Toivolan Juhan takkuinen sukka, joka uppoaa verilammikkoon... Ajattelin jättää session väliin, mutta sitten kirjastosta löytyi Jarl Hemmerin Mies ja hänen omatuntonsa vuodelta 1931. Luin kirjan miltei yhteen menoon: luin rivin, luin kaks, vereni tunsin kuumemmaks. 

Juonipaljastus! Kirja muodostuu kahdesta osasta: päiväkirjasta, jossa päähenkilö Samuel Strang, myöhemmin Bro, muistelee tähänastista elämäänsä, ja kertomuksesta Suomenlinnan vankileiriltä keväällä 1918. Samuel kasvaa vakavaraisessa säätyläiskodissa maalla veljensä Andreaan kanssa. Koti on tunnekylmä, Samuel suuntautuu sisäänpäin hengellisiin asioihin ja hänellä on erityiskyky tulla toimeen syrjittyjen lasten kanssa. Veljensä Andreas antautuu sen sijaan jo nuorena asti-ilojen palvojaksi ja hän raiskaa talon piian, mistä syntyy lapsi. Tämä lapsi tavataan seuraavan kerran Suomenlinnan leirillä. Samuelin oraalla oleva rakkaus menee lakoon, mutta hän luo pysyvän ystävyyssuhteen Hastigiin (etunimeä ei mainita), jonka kanssa hän lähtee lukemaan teologiaa ja jakaa kertomuksen myöhemmät vaiheet.

Strangilla on totuudenetsijänä jatkuvasti vaikeuksia uskonnollisten dogmien kanssa. Hän keskustelee näistä sisäisistä ristiriidoistaan jatkuvasti ystävänsä Hastigin kanssa, jolle kaikki tuntuu olevan helppoa ja selvää. Tiedekunnassa hankittu tieto alkaa horjuttaa Samuelin lapsenuskoa. Valmistuttuaan hän päätyy pastoriksi pienelle paikkakunnalle, jossa tuntee jatkuvaa vierautta ja osaamattomuutta. Kerran saarnatessaan hän kokee yhtäkkiä voimakkaan sisäisen äänen puhuttelua ja alkaa saarnata tulenpalavasti. Tämä ei ole seurakunnan mieleen, ja Strangista kannellaan kapituliin, jonka jälkeen häntä kielletään saarnaamaan kirkossa. Hän siirtyy vapaaksi saarnamieheksi Helsingin laitakaupungille. 

Köyhien parissa työskennellessään hän tutustuu iloluontoiseen Essiin, jonka kanssa hän sitten muuttaa yhteen. Aluksi vietetään pienessä yksiössä siveää sermin eristämää yhteiselämää, mutta lopulta luonto voittaa, ja pari viettää aistihurmiossa pari viikkoa. Tämä on kuitenkin pastorille liikaa ja hän alkaa katua heittäytymistään. Tästä hermostuneena Essi palaa kadulle vanhoihin töihinsä, mutta eräänä iltana Samuel lähtee pelastamaan tyttöä elostelijoiden kynsistä. Tässä pelastusyrityksessä syntyy tappelu, mikä johtaa Samuelin pidätykseen ja vankilatuomioon. Tuomion kärsittyään hänet määrätään leiripastoriksi Suomenlinnaan.

Kirjan toisessa osassa Strang on muuttanut nimensä Broksi (suurta symboliikkaa!) ja hän toimii pappina Suomenlinnan leirillä yhdessä ystävänsä Hastigin kanssa. Bro käy jatkuvasti keskusteluja vankien, Hastigin ja leirin lääkärin kanssa. Bro auttaa myös pientä tyttöä, joka tekee pappien luona pikkupiian töitä, ja jonka isä on vangittuna. Kaikki keskustelut pyörivät väkivallan, uhrin ja armon ympärillä. Kirja päättyy siihen, että Bro menee teloitettavaksi pienen tytön isän sijasta. Leirin komendantti huomaa tämän vasta kun Bro on ammuttu, ja hän kehottaa kaikkia vaikenemaan asiasta. Hastigin ratkaisu on paeta leiriltä.

Katsokaa tätä takkia! Elämäni on yhtä arvoton kuin se. Yhtä likainen ja reikiä täynnä. Enkö saa heittää sitä rääsyä ainoaan puhdistavaan tulee? ... Tässä minulla lopultakin on mahdollisuus sovittaa mitä olen rikkonut ja kenties lohduttaa jotakuta. Tahdotteko, että minun on palattava entiseen elämääni ja saarnattava surkeita sanojani tyhjissä kirkoissa? Ei, ei, teidän täytyy auttaa minua!

Hemmerin kirja on koskettava ja edelleenkin moderni. Teoksen eettiset ja uskonnolliset pohdinnat ovat tosia ja syvällisiä. Uhrikuoleman problematiikka on kirjan keskiössä. Kerronnassa oli jotain dostojevskimäistä (kärsimys, Essin marmeladovamainen hahmo). Minua kosketti myös se, että ongelmia katseltiin sekä punaisten että valkoisten kannalta. Voi vain toivoa, että teoksen filmatisointi näytettäisiin televiossa - se voisi innoittaa myös lukemaan tämän kirjan. Toivoisin myös, että pastorit tarttuisivat tähän kirjaan: siinä on monenlaista arvokasta opittavaa kleerukselle. 

Toisen sukuhaaran valkokaartilaisia. Punasukulaisista ei ole kuvia.

Lihavõttepühad - pääsiäistunnelmia

Tämänvuotinen pääsiäispostaus on saanut virolaisen otsikon: lihavõttepüha, pyhäpäivä, jolloin saa taas syödä lihaa. Tosin kyllä virolainen puhuu myös ületõusmispühasta, jolloin ollaan lähempänä päivän substanssia. Odotan aina pääsiäistä innolla, koska silloin on luvassa yleensä kaikkea hyvää, niin maallista kuin taivaallistakin. Pääsiäisen valmistelukin on vähemmän puuhakasta kuin joulun. 

Pitkäperjantai on yksi parhaista kirkkopyhistä, koska silloin ollaan olennaisen äärellä. Yleensä päivä menee kirkossa käymiseen ja passion kuuntelemiseen. Ruuanlaittoon ei tarvitse keskittyä, kunhan jotain raapii kaapista pöytään. Tänä vuonna oltiin Tuomiokirkossa kuuntelemassa Cantoresien laulamaa Matteuspassiota. Erityisen koskettava oli kontratenori Teppo Lampelan altto-osien esitys: voimakasta, nyanssoitua ja puhdasta laulua. Parin minuutin täydellinen hiljaisuus Jeesuksen kuolinkohtauksen jälkeen oli vaikuttava, ja sitten päälle bassoaaria Mache dich. mein Herze, rein... Jos ylösnousemuksenpäivänä soi musiikki, se voisi olla tätä.

Pääsiäisenä oltiin Tuomasmessussa Agricolassa. Kirkko oli niin täynnä, etteivät kaikki sopineet istumaan. Vanhat tulivat tosin jo ajoissa... Paikalla oli myös paljon kulttuuri- ym. julkisuuden väkeä. Minulla on hieman kaksineuvoinen suhde näihin messuihin. Ensin ylistysosio. Yleensä Tuomasmessujen saarnat ovat erinomaisia, mieleen muistuvat vaikkapa Pauli Annalan ja Miika Ruokasen rikkaat saarnat. Tällä kertaa oli vuorossa Eero-piispa, eli Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen. Moni oli tullut tämän karismaattisen saarnamiehen vuoksi kirkkoon. Eero aloitti klassisesti: hän silmäili aluksi hiljaa kirkkokansan laidasta laitaan ja sitten jyrähti baritonillaan, että tiedättekös missä Jeesus oli eilen? Tässä vaiheessa ainakin kuulija tiesi paikkansa. 

Vaikka olikin pääsiäismessu, keskittyi piispa tuonelaan. Se ei ole ollenkaan yksiselitteinen paikka. Huovisen mukaan Jeesus saarnasi tuonelassa ollessaankin, koska oli kuoleman voittaja. Meitä kuulijoita lohdutettiin sillä, että olemme kaikki tuonelan asukkaita tässä ajassa, ei tarvitse kuin katsoa peiliin. No tuli sitä pääsiäisiloakin, joskin Kakolanmäen kautta. Laulettiin yhdessä Martta Kaukomaan Niin alhaalla ei kukaan kulje. Tuli mieleen viidesläinen nuoruus... Vaikkei Eero kaikkia tuonelan portteja saanutkaan longotetuiksi, oli saarna koskettava ja sitten vielä tuo Siionin kanteleen kaunis laulu. 

Moitteita (ks. kirkkokäsikirjaa!) saa vanhan homeroksen mielestä tuomasmusa. Ehkä on hyvä välillä laittaa vauhtia veisuuseen, mutta ajanhengen mukainen pikaveisuu ja ylistysmeininki ei jätä yhtään tilaa hengelliselle hengitykselle. Rauhallinen siirtyminen säkeistöstä toiseen antaa aikaa ruminaatiolle ja luo tilaa uuden vastaanottamiselle. Tuo musiikkimeuska on kotoisin karismaattisista piireistä, jossa henkeä liikutellaan fysiikan, ei sanan voimalla. Myös pääsiäistroparia laulettiin läkähtymiseen asti. Valamon väeltä se onnistuu paremmin. 

Tänäkin pääsiäisenä meidän tiedotusvälineemme ignoroivat pääsiäisen täysin. Via Crucisesta sentään mainittiin parilla sanalla. Viisi miljonaa suomalaista viettää pääsiäistä, mutta mitään ei tästä juhlasta kirjoiteta tai näytetä, ei edes sitä Tihvinän Jumalanäidin ikonia, mistä kerrottiin viime pääsiäisenä (huomaa oikea kirkko!). Milloin saisi nähdä tässä maassa sen ajan, jolloin myös uskonnosta voitaisiin puhua asiallisesti? Ehkä sitten ylösnousemuksen aamuna...

Kiitos kuitenkin jälleen pääsiäisestä ja kaikesta hienosta, mitä se toi mukanaan. Nyt sitten joulua odottelemaan!

Italialaista kulttuuririentelyä

Dai Nippon -posliinia Meiji-kaudelta
(Kuva: Jorma Jormito)

Minkä töiltäni olen joutanut, olen yrittänyt jalostaa arkista elämää muutamilla kulttuuritapahtumilla. Vaiva kannattaa aina. Hiljattain oli onni saada kuulla Puccinin Madama Butterflytä. Jos laittaisin Puccinin oopperat suositummuuslistalle, olisi järjestys tämä: La bòheme, Tosca, Turandot, Butterfly ja Lännen tyttö. Cio-Cio-Sanin roolin lauloi Hyeseoung Kwon ja Pinkertonina oli Markus Nykänen. Paul Mägi johti orkesteria. Kansallisoopperassa on aina juhlan tuntu: esitykset ovat tasokkaita, ja yleisöllä on hyvä ja iloinen asenne oopperailtaan. Niin tuonakin iltana: vaikka tuo Butterfly ei ollutkaan parasta, mitä talossa on kuultu, oli yleisö innolla mukana ja palkitsi esiintyjät runsailla suosionosoituksilla.

Butterflyn keskiössä on kulttuurien kohtaaminen. Tietysti onneton rakkaustarina kantaa koko teosta, mutta tällä kuuntelukerralla jäi mieleen pyörimään juuri tuo vaikeus ymmärtää toista kulttuuria: ongelma on sekä Pinkertonin että Cio-Cio-Sanin, vaikkakin oopperan syyttävä sormi osoittaa sovinisti-Pinkertonia. Kun Cio-Cio-San esittelee palvelijoitaan, joilla on toinen toistaan kauniimpia japanilaisia nimiä, toteaa Pinkerton ykskantaan, että "sinä olet vinosilmä yksi ja sinä taas vinosilmä kaksi". Tuli mieleen nuoruuden kesä Saksassa 1970-luvulla, kun saksalainen "kaverini" puhutteli maauimalan naulakkopoikaa sanalla "Du Papagei", koska tämä oli italialainen. 

Näiden kulttuurimuurien ylittämiseen auttavat yleensä henkilökohtaiset suhteet ja sivistys. Itse olen ollut koko työelämäni tekemisissä sekä saksalaisten että venäläisten kanssa. Näiden kulttuurien valot ja varjot ovat tulleet tutuiksi vuosien saatossa. Osa ennakkoluuloista on totta, suurin osa ei: tunnen huumorintajuisia saksalaisia ja pilkuntarkkoja venäläisiä. Kirjallisuus auttaa myös ihmeesti maailmankuvan laajennuksessa. Khaled Hosseinin Leijapojan luettuani muuttui käsitykseni Afganistanin kulttuurista ja arkielämästä perin pohjin. 

Toinen ilonaihe oli Ippolito Caffin taiteen esittely Sinebrychoffin museossa. Yliopiston alumnit olivat järjestäneet opastettuja kierroksia näyttelyyn: kaikki ryhmät olivat täynnä, myös ruotsinkielinen. Aina riemastuu ajattellessa, kuinka monenlaisia henkisiä intressejä ihmisillä on. Ei tarvitse kuin kuunnella lauantai-illan Sävel on vapaata: Savukoskella harrastetaan Pendereckiä, Suomussalmella Ligetiä. Hyvä Suomen kansa!

Ippolito Caffi (1809-1866) ei ole suuri italialainen taiteilija, mutta hänen sumuiset Venetsia-maisemansa ja valoa tulvivat kaupunkikuvat Egyptistä tai Turkista ovat vaikuttavia. Caffi oli suuri patriootti. Eräässä Venetsiaa kuvaavassa yömaisemassa kaupungin himmeät valot hohtavat vihreinä, valkoisina ja punaisina - Italian lipun väreissä. Viesti itävaltalaisille vallanpitäjille oli selvä. Caffi osallistui Venetsiassa kansannousuun Itävaltaa vastaan ja hän kuoli Lissan meritaistelussa Adrianmerellä ollessaan dokumentoimassa taistelua. 

Caffin kuvia katsellessa mieli vaeltaa kaukaisiin, lämpimiin maihin, menneisiin aikoihin ja eksoottisiin tunnelmiin. Italian ja Orientin lumo - ehdottoman hieno näyttely. 

Ippolito Caffi: Lunta ja usvaa Grande Canalella (Kuva: Wikimedia)

Uniikki. Etiikan perusteet

ET-oppilas omassa mikrokosmoksessaan

Elämänkatsomustieto on jossakin muodossaan luultavasti se katsomusaine, jota tulevaisuuden lapset ja nuoret tulevat koulussa opiskelemaan. Vaikka suomalainen katsomusaineiden opetus on maailman huipputasoa ja palvelee kaikkia oppilasryhmiä, on uskonnonopetus jatkuvasti poliittisten intohimojen kohde, lue: se pitäisi tällaisenaan lopettaa ja korvata oppilaille yhteisellä aineella. Äänekkäästi tätä on valjastettu ajamaan mm. Helsingin Sanomat. Hyvänä esimerkkinä lehden tasottomasta kirjoittelusta voisi mainita vaikkapa Saska Saarikosken kolumnin tästä aiheesta. Yhteistä katsomusopetusta vastustavat erityisesti ortodoksi-, muslimi- ja et-vanhemmat, koska pelkona on joko se, että uskontoa opetetaan liikaa tai sitten liian vähän. Nykyisellä mallilla palvellaan hyvin kaikkia perheitä. 

Pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta et-oppilaiden määrä on ollut maassa vähäinen. Siksi on puuttunut myös tasokkaita oppikirjoja, ja on ollut myös pula pätevistä aineen opettajista. Opetushallituksen kustantamasta vaatimattomasta ja asenteellisesta alakoulun et-oppikirjasta olen postannut jo aikaisemmin (Miinan ja Villen ihmeellinen ET-maailma). 

Nyt on julkaistu erinomainen yläkoulun etiikan oppikirja Uniikki, tekijöinä Karoliina Käpylehto, Marja Manner ja Raija Silferberg (Edita 2018). Tekijät ovat kokeneita uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opettajia, ja työn jälki sen mukaista. Kirja on hienosti yleissivistävä herättäen ajatuksia myös vanhemmassa lukijassa.

Etiikka on et:n ydintä, onhan sen keskiössä hyvä elämä. Kirjan esipuheessa tekijät toteavat, että käsitykset hyvästä elämästä ovat hyvin yksilöllisiä, sidoksissa kulttuureihin, katsomuksiin ja uskontoihin. Tähän hyvään elämään kuuluu myös kysymys ihmisen hyvyydestä, josta tekijät toteavat asiallisesti: "Ihmisen omaan ihmiskäsitykseen voi kuulua vaikkapa uskomus, että ihmiset ovat yleensä hyväntahtoisia tai että ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja tavoittelevat vain omia etujaan." Esipuheessa tulee näkyviin myös toinen et:n keskeinen ajatus: yksilökeskeisyys. Tärkeää ovat lukijan omat ajatukset ja oma elämismaailma. Sivua koristaa myös nykytulkinta Caspar David Friedrichin maalauksesta Der Wanderer über dem Nebelmeer. 

Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jossa ensimmäisessä käsitellään itsenäistä eettistä ajattelua yleisesti, jonka jälkeen esitellään kolme klassista eettistä ajattelumallia: hyve-etiikka, deontologinen etiikka ja utilitarismi. Viimeiset neljä lukua käsittelevät sananvapauden, ihmissuhteiden, elämän ja kuoleman sekä terveyden eettisiä ulottuvuuksia. Kussakin luvussa on lopussa tehtäväosio, jossa oppilas tutustuu, pohtii, tutkii ja soveltaa oppimaansa. Tehtävät on hyvin laadittu ja mittaavat monenlaista oppimista ja ymmärtämistä. Nuo em. eettiset mallit opetetaan tällä hetkellä konstruktivismin hengessä niin hyvin, että esim. ylioppilaskirjoituksissa monet kokelaat sortuvat analysoimaan kristillisen etiikan probleemeja noiden kolmen mallin avulla. 

Kirjan kuvitus on osin hyvinkin onnistunut, osa on hankittu luultavasti halvemman hinnan vuoksi kansainvälisistä lähteistä, koska kuvatut henkilöt eivät näytä suomalaisilta vaan etnisiltä. Tämä ei sinänsä ole ongelma, mutta kertoo tietystä asenteesta. Lukija voi miettiä vaikkapa suomalaisten tiedotusvälineiden uutisointia kouluista: yleensä haastatellaan mamunuoria. Tämän takana on tietenkin agenda, johon en tässä yhteydessä halua enempää puuttua. 

Hyve-etiikan yhteydessä käsitelty Martha Nussbaum olisi ansainnut kriittisemmän tarkastelun. Tekstistä käy tahattomasti ilmi, että omatunto olisi Nussbaumin keksintö. Myös Nussbaumin näkemystä, että ihmiselämä ei ole enää elämisen arvoista, jos ihminen on niin sairas, ettei voi enää toimia normaalisti, olisi voinut kriittisesti tarkastella. Nussbaumin ajatteluhan avaa portit eutanasialle. 

Positiivista kirjassa on taiteen ottaminen useassa yhteydessä hyvän eettisen elämän perustekijöihin. Tämä näkyy myös kirjan kuvituksessa. Taide voikin olla uskonnottomalle oppilaalle portti metafysiikan maailmaan. 

Hyve-etiikan yhteydessä oleva artikkeli Anna Politkovskajasta oli myös hieno. Tekijät ovat osanneet aktualisoida vanhat eettiset teoriat tähän päivään ja havainnollistamaan myös sen, että johdonmukainen eettinen elämä voi johtaa myös kuolemaan. 

Toiseus on et:n lemmikki. Erilaisia perhemalleja esitellään, myös sukupuolisia suuntauksia. Yksi artikkeli on myös omistettu sukupuolettomuudelle. Näihin ilmiöihin tekijät ainelähtöisesti suhtautuvat myönteisesti. Kuitenkin läpi kirjan on tekijöillä varsin analyyttinen ja monipuolinen näkemys eri eettisistä ongelmista (esim. abortti ja eutanasia): eri näkemykset tuodaan esille ja annetaan oppilaan itsensä tehdä eettiset päätelmät.  

Kirjasta heijastuu myös, että tekijät ovat nuoria: vanhukset eivät osaa käyttää tietotekniikkaa ja siksi syrjäytyvät. Myös puhe elämänkaaresta on aikansa elänyt. En millään jaksa uskoa siihen, että ihmisen "elämänkaari" olisi korkeimmillaan 40-50 vuotiaana. 

Terveyden ja hyvinvoinnin etiikassa olisin käsitellyt nykyuskontoa ortoreksiaa (kasvissyönti, veganismi, karppaus...), joka myös on yhtenä olennaisena osana juutalaisuutta ja islamia. Lepoa käsittelevä osuus olisi rikastunut sillä, jos olisi käsitelty antiikin otiumin merkitystä koko länsimaisen kulttuurin kehitykselle: kaikki eivät raataneet, vaan osa käytti liikenevän ajan ajatteluun. 

Uniikki on kaikin puolin hieno oppikirja, jota leimaa monipuolisuus, analyyttisyys ja kulttuurimyönteisyys. Kirja on myös oppilaille helppolukuinen.