Hämeen sydänmailla

Fanny Churberg: Maisema Hauholta (Pohjanmaan museo, Vaasa)

Eric Gustaf Ehrströmin teos Hämeen sydänmailla on harmiton ja vähän lapsenomainen matkakuvaus Hämeestä kesällä 1811. Nuori tekijä vietti Hauholla tuon kesän laamanni Krogiuksen perheessä kotiopettajana. Kirja sopii hyvin lahjaksi vaikkapa hämäläisystävälle: se on kauniisti sidottu, kantta koristaa nerokkaan Fanny Churbergin maalaus Maisema Hauholta ja pitkin teosta löytyy kaunista vanhaa Hämettä kuvaavaa taidetta. Kirjan alussa on Rainer Knapaksen mielenkiintoinen johdatus teokseen ja lopussa Johanna Wassholmin lyhyt Ehrströmin elämänkerta. Kirjaa on miellyttävää pitää käsissään ja selata. Olen aina jaksanut ylistää SKS:n tasokasta julkaisupolitiikkaa, jota ilman suomalainen kulttuurielämä olisi köyhempää. Jos Häme-kuvaukset kiinnostavat enemmän, on Eino Palolan Heleää Hämettä (1937) alan ehdoton klassikko.

Ehrströmin kirjan paras anti on 1800-luvun alun säätyläiselämän kuvaus. Hauholla on oma ruotsinkielinen virkamiesylimystönsä, joka ei seurustele suomenkielisen rahvaan kanssa, ja joka viettää mukavasti kesää tilavissa taloissaan ja huviloissaan. Tekijä tekee selvän eron herrasväen ja suomalaisen rahvaan välillä. Seuraelämä on vilkasta, erityisen hauska oli lukuisten nimipäiväjuhlien vieton kuvaus. Koko talo koristeltiin kukin ja seppelein, ja talon väki kirjoitti juhlarunoja ja pieniä näytelmiä nimipäiväsankarin kunniaksi. Yllättävää on, ettei tekijä kuvaa juuri lainkaan kirkollisia tapahtumia, vaikka hän olikin teologi ja toimi elämänsä lopulla pappina Pietarissa. Ehkä osasyynä on ollut puutteellinen suomen taito.

Iloiseen kesäeloon tuo vaihtelua matkat Kangasalan runnille vettä juomaan: Kangasala oli tuolloin merkittävä kylpyläpaikka. Välillä käydään Tampereella ja Hämeenlinnassa, mutta tekijä ei kovin paljon kiinnitä huomiota kaupunkien kuvaamiseen, vaan keskittyy kertomaan vaatimattomista sosiaalisista tapahtumista, mikä on sääli. Luontoa Ehrström sen sijaan kuvailee antaumuksella, ja hänen kuvauksensa perusteella on Häme oikea Suomen ihmemaa. Varsin mielenkiintoisen kuvan saa myös tuolloisesta kestikievarilaitoksesta. 

Ehrströmin elämästä olisi saanut mielenkiintoisempaakin kerrottavaa hänen myöhemmistä vaiheistansa. Hänet lähetettiin Moskovaan oppimaan venäjää tarkoituksena, että Ehrström alkaisi kehittää venäjänopetusta Suomessa. Niin hän tekikin kirjoittamalla ensimmäisen suomalaisen venäjän oppikirjan ja kehittämällä venäjänopetusta erityisesti suomalaisille virkamiehille. Tästä ei meidän virkamieskuntamme kuitenkaan pitänyt, koska venäjää ei haluttu puhua eikä oppia. Ehrström lähti Venäjälle, mutta jäi Napoleonin sotaretken jalkoihin ja pakeni Niznij Novgorodiin. Hän toimi sitten myöhemmin venäjän kielen ja kirjallisuuden dosenttina Turussa, mutta osin taloudellisten, osin venäjän kielelle penseän ilmapiirin vuoksi hän lähti Pietariin, missä toimi pappina Pyhän Katariinan ruotsalaisessa seurakunnassa elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli lavantautiin 44-vuotiaana.  

Rouva Bovary

 

Lukupiirissä on luettavana nyt kaksi aviorikosta käsittelevää teosta Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Luin Bovaryn ensimmäisen kerran kaksikymmenvuotiaana, jolloin pidin teosta pitkästyttävänä ja vanhanaikaisena. Viime vuosina olen innostunut jälleen lukemaan klassikkoja, ja ehkä ikä on tuonut lisää ymmärrystä siihen, että osaa arvostaa näitä koeteltuja merkkiteoksia. Flaubertin romaani on taitavasti kerrottu, monitasoinen ja hieno ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Toisaalta romaanin luettuaan voi kysyä, oliko Flaubert ihmisvihaaja, koska kaikki romaanin hahmot olivat jollain tavalla puolivillaisia oman etunsa tavoittelijoita. 

Aviorikos on kirjallisuudessa pysyvä aihe. Tämän teeman klassikkoja ovat Tolstoin Anna Karenina, Fontanen Effi Briest ja Suomessa vaikkapa Ahon Papin rouva. Kaikissa näissä teoksissa nainen turhautuu rakkaudettomaan ja hengettömään avioelämään ja lähtee etsimään ratkaisua ongelmiinsa vieraista vuoteista. Vanhemmissa kirjoissa pettämisen tielle liutaan ratsastusretkellä (Bovary, Effi Briest). Lukija tietää jo näiden afäärien alussa, että huonosti tulee käymään: naisen on joko alistuttava kurjaan elämäänsä tai sitten hänen on kuoltava. Useimmiten viimeinen on ainoa vaihtoehto, koska rikoksesta täytyy seurata myös rangaistus. Nainen uhrina on myös kirjallisuuden peruskauraa jo Sofokleesta alkaen.

Romaanin miehet ovat kovin vaatimattomia: Emma Bovaryn puoliso, nahjusmainen välskäri Charles Bovary, naistenmies Rodolpho Boulanger, puuhelmipoika Léon Depuis, kiskurikauppias Lheureux ja ateistiapteekkari Homais. Kylän pastori on kuvattu myös tyhmänä, lihavana ja kykenemättömänä tehtäväänsä, sielunhoitoon. Flaubert toteaa romaanin yhdessä kohdassa, että kaikki miehet ovat pelkureita. Miesten horisonttiin mahtuvat ainoastaan joko taloudellinen hyöty tai piehtarointi Emma Bovaryn kanssa. Miehet heijastelevat koko yhteisön ongelmaa: kaikki ovat jonkinasteisia vankeja, toiset tosin ymmärtävät vankeutensa paremmin. Yksi pakokeino on eroottiset seikkailut, mutta niissä piilee se vaaraa, että hetken lohdusta huolimatta myös niiden orjaksi voi jäädä, kuten kävi Emma Bovarylle. Ehkä ainoa hahmo, jota kohtaan kirjailija tuntee sympatiaa on renki Hippolyte, jonka Charles Bovary rampauttaa ammattitaidottomuudellaan. Voisi myös metatasolla ajatella, että teos on koko tuonaikaisen ranskalaisen yhteiskunnan kritiikki.

Romaanin naiskuva on myös negatiivinen: Charlesin ensimmäinen vaimo oli riivinrauta, hänen äitinsä dominoimaan pyrkivä häijy Emman anoppi, palvelustytöt ovat yksinkertaisia hölmöjä ja sitten päähenkilö Emma Bovary on oman viettielämänsä sotkuihin hukkuva neuroottinen nainen. Jos kirjan päähenkilö olisi edustanut ranskalaista eliittiä, olisi hän hoitanut liaisonejaan rahan avulla diskreetisti (esim. Madame de Staël). Nyt kuitenkin unelmien toteuttaminen alkoi vaatia sellaisia taloudellisia uhrauksia, joihin Emmalla ei ollut varaa. Tragedia etenee lankeavien vekseleiden myötä. Emmassa menee hyvä ihminen hukkaan. Kaikki hänen pyrkimyksensä tasokkaampaan elämään lopahtavat kesken kaiken. Ei edes oma lapsi tuonut hänelle iloa, vaan Emma lähetti hänet imettäjän hoidettavaksi ja piti lisäksi lastaan rumana, jolla oli lisäksi väärä sukupuoli. Jollain tapaa Emma on kuin nykyiset temppari-ihmiset, joita ohjaavat vietit, ei järki tai jokin korkeampi eetos. En jaksanut edes häntä sääliä, kun hän apteekin ullakolla veti kaksin käsin arsenikkia suuhunsa.

Huolimatta kaikesta kielteisestä, mitä romaanista löytyi, oli siinä monta hienoa ulottuvuutta. Kerronta oli sujuvaa ja piti mielenkiintoa koko ajan yllä. Emman sielunliikkeiden kuvaus oli koskettavaa, ja teoksessa oli aito eroottinen vire, myös joissakin rakkauskohtauksissa (esim. Rodolphon ja Emman ratsastusretki). Erityisesti pidin Flaubertin tavasta kuvata ympäristöä ja sisäisiä tapahtumia samanaikaisesti. Pienen ranskalaiskylän elämä tuntui minusta hyvin elävältä. Kirja oli paikoin kuin filmin käsikirjoitus. Kirja on aikanaan herättänyt runsaasti pahennusta siksi, että siinä kuvataan naisen halua, koska haluaminen oli yksin miesten juttu. Kirjassa oli antiikin draaman tuntua, koska tapahtumat vyöryivät vääjäämättömästi kohti tragediaa, mutta oliko lopussa katarsista?

 

Selkäviikkojen leipäknöödeli

 

Klassiseen ja tarkkaan ruokatalouteen kuuluu myös vanhan leivän käyttäminen. Jos ei halua kuivattaa vanhaa leipää korppujauhoiksi, voi siitä tehdä leipäknöödeliä, jota syö koko Keski-Euroopan väki. Ruoka on hyvä, halpa ja ympäristöystävällinen. Se, joka väittää hyvän ruuan olevan kallista, erehtyy.

Toimi näin: ota 300 g toissapäiväistä leipää tai sitten alun perin nopan kokoisiksi palasiksi leikattua vanhaa ja kuivattua leipää. Jos käytät tuoreempaa leipää, kuivaa uunissa leivästä leikattuja kuutioita 180 asteessa noin viisi minuuttia.

Seikoita kulhossa leipäkuutiot, 250 g maitoa ja kolmen munan keltuaiset. Mausta seos suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Leikkaa 150 g pekonia suikaleiksi ja sulata se pannulla. Lisää siihen vielä yksi hienonnettu sipuli ja puntti persiljaa ja paista noin viisi minuuttia. Sekoita paistos leipäseokseen. Vatkaa valkuaiset pienen suolarivauksen kanssa kovaksi vaahdoksi ja kääntele se varovasti leipäseokseen. Laita sitten seos voideltuun ja korppujauhotettuun leipävuokaan ja paista sitä 180 asteen kiertoilmassa puoli tuntia. Anna seistä viisi minuuttia ja kumoa knöödeli sitten vadille. Tarjoile vaikkapa sienikastikkeen ja suolakurkkujen kanssa. Voit paistaa seuraavana päivänä viipaloidun knöödelin pinaatin kanssa tai sitten keitettyjen ruusukaalinen kera. Juomaksi tummaa olutta ja musiikiksi Jouluilta salomailla ja Kreeta Haapasalon joululaulu (Kun hän heille leipäpalan jakaa kullekin ja kalan. Mihin mihin verratahan, ilo lapsien?). Hyvää loppiaista, ja kuusihan lähtee tosi joulunystävän kodista vasta marianpäivänä...

Knöödeliä lecsón ja kantarellikastikkeen kera

Eestin runotar

Jos olisi lukuhaaste "Kirja, jonka olen aina halunnut lukea", kuuluisi Eestin runotar (Porvoo 1940) ehdottomasti niihin. Uskaltauduin tilaamaan kirjan netistä, mitä en yleensä juuri koskaan tee, koska antikvariaateissa sirkuleeraaminen on mielenkiintoisempaa. Kirjaa en ole koskaan nähnyt missään myytävänä. Yllätyksenä tuli se, että teoksen etulehdellä on omistajakirjoitus Kaisu-Mirjami Rydberg 1941, ja kirjanmerkkinä samalta vuodelta oleva matkalipun kanta. Rydberg kuului aikanaan kuutosiin, sosdempuolueesta erotettuun ryhmään, joka sodan aikana ajoi myöntyväisyyspolitiikkaa Neuvostoliiton kanssa. Tähän ryhmään kuuluivat mm. sellaiset epäilyttävät poliitikot kuin Cay Sundström ja Johan Helo. Rydberg oli vankilassa maanpetoksesta, mutta istui myöhemmin vihreällä oksalla mm. Kansankulttuurin kirjallisena johtajana ja SNS-lehden päätoimittajana. Rydberg oli myös aktiivisesti ajamassa sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä. Neuvostovalta, jota Rydberg ja hänen hengenheimolaisensa (meillä myöhemmin taistolaiset, kulttuurivihkolaiset, agitprop-väki yms.) ihailivat, tuhosi monen Eestin runottaressa esiintyvän kirjailijan elämän. 

Antologian toimitti Elsa Haavio (myöhemmin Elsa Enäjärvi-Haavio), merkittävä tiede- ja naisasianainen sekä suuri estofiili. Jos haluaa saada hyvän kuvan Suomen sivistyselämästä 1930–1940 -luvuilla, kannattaa lukea Katarina Eskolan toimittamat Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeenvaihto ja päiväkirjat (Kahden, Itään). Antologian suomentajat edustivat myös kirjallisuutemme kirkkainta kärkeä (Manninen, Harmaja, Jylhä, Kallas, Mustapää, Tynni, Vaara ja Viljanen). Viron kulttuuri ja kieli innoittivat tuolloista sivistyneistöämme merkittävällä tavalla. Runoantologian toimittaminen oli merkittävä kulttuuriteko myös siksi, että teoksessa oli varsin laaja katsaus Viron runouden vaiheisiin ja runoilijoiden taiteelliseen kehitykseen. Ensimmäinen esitelty runoilija on virolaisen kansallistunnon papitar Lydia Koidula ja viimeinen Betti Alver. 

Elsa Haavio toteaa johdantoesseensä lopussa, että "Viron lyriikan tie on ollut kulkua kohden taiteellista herkkyyttä ja muotokeinojen hallintaa, jaloa inhimillisyyttä ja kehittynyttä henkistä kulttuuria." Virolainen runous on vilkkaampaa ja värikkäämpää kuin suomalainen, Eino Leinon sanoja käyttäen se on syntynyt pystymmän auringon alla. Viron raskas historia saksalaisten ja venäläisten ikeen alla, kirjakielen myöhäinen vakiintuminen ja vironkielisen sivistyneistön voimakas nousu itsenäistymisen jälkeen leimasivat virolaista runoutta ennen toista maailmansotaa. 

Teoksessa esitellään seitsemäntoista runoilijan elämänkerta ja tuotantoa. Mielenkiintoisimmat runoilijat nykylukijalle ovat Ernst Enno, Marie Under, Johannes Barbarus, Heiti Talvik ja Betti Alver. Barbaruksesta tuli Viron nukkehallituksen pääministeri ja hän ampui itsensä 1946. Heiti Talvik on Viron kirjallisuuden myytinomainen hahmo, joka kuoli karkotettuna Tjumenissa 1947. Haavion essee on varsin perusteellinen, hän on lukenut esittelemiensä runoilijoiden tuotannon ja on perehtynyt heidän elämänvaiheisiinsa varsin analyyttisesti. Käännösten kieli on edelleen miellyttävää luettavaa.

Vapautuminen

Löi Jumalan vitsat vesiin,

lens rantaan hylkyni vain.

Pois Kiusaaja erkani, esiin

lihan vallasta sieluni sain.

Sydämeltäni sinetti, suuni

lakka punainen irroitetaan.

Ovat kantele kylkiluuni

ja ne vartovat Soittajataan.

(Heiti Talvik)

Katajanummella

Vieno, hellä peittää

maat jo hämy yön,

heinään kaste heittää

helmivyön.

Siinto päällä pääni

kuulas, pohjaton.

Yksin käyn, jok´ ääni

kuollut on.

Ruskon suuri, kumma

roihu lieskaa lyö.

Katajiston tumma

kaihtaa yö.

Hiljaa meren soitto,

kohu aallokon

soi vain loitto, loitto,

loputon.

(Villem Ridala)

Miehet

Viktor Jerofejevin kirja Miehet (Keuruu 2005) vie lukijansa venäläisen kulttuurin (ja myös mieskulttuurin) syövereihin. Jos tästä kirjasta ei vielä saa kylläkseen, kannattaa jatkaa tekijän Venäläisen sielun ensyklopediaan, jossa ehkä vielä syvemmällä rämmitään venäläisyyden rimmessä. Jerofejev on Venäjällä jonkunkaltainen skomoroh, valtaa herjaava ilveilijä, jolla on kuitenkin hyvä suhde Putiniin ja joka kuuluu Venäjän kulttuurin nomenklatuuraan siitä huolimatta, että hän pilkkaa sitä armotta. Jerofejevin suurin trauma lienee se, että venäläinen intelligentsija sen vanhassa merkityksessä on kuollut: 20 miljoonaa koulutettua ihmistä on lähtenyt Venäjältä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, ja jäljelle jääneet antavat manipuloida itseään, eivätkä tarvitse enää perinteistä sivistyneistöä, koska sen tarpeet ovat redusoituneet aineellisiin arvoihin. He ovat myös saaneet sen mitä halusivat: autoritaarisen johtajan. Jerofejev ennustaa, että tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyrov olisi venäläisille sopiva Putinin seuraaja.

Kirja alkaa aamuerektiota laajasti kuvaavalla luvulla Aamun ihme (Aamuerektio on Jumalan sinettisormus) ja päätyy miehistä kauneutta analysoivaan lukuun Miesrikkaus. Kirjassa käsitellään mm. Francis Baconia, Fjodor Dostojevskiä, Aleksandr Solženitsyniä, James Bondia, Vladimir Majakovskia, Vladimir Iljitš Leniniä, Mihail Bulgakovia, Mihail Lermontovia ja Alfred Schinttkeä. Viimeksi mainittu säveltäjä on ainut henkilö James Bondin ohella, josta kirjailijalla on pelkkää hyvää sanottavaa, muiden merkkimiesten puolivillaisuus tuodaan armotta esille. Tekijän tyyli on lyhyt, ja monet lauseet ovat jo sinällään mietelauseita tai anekdootteja. 

Tekijän kuva venäläisestä miehestä on kovin surkea. Miehet ovat kotitossuissaan eteenpäin raahustavia, likaisia, alkoholisoituneita ja väkivaltaisia surkimuksia. Alkoholi, seksi ja tupakka ovat ainoat voimat, jotka kannustavat heitä eteenpäin. Miehet ovat pässejä, joita voivat rakastaa vain vinksahtaneet...sodomistit. Tämä pässiys on myös leimannut koko venäläistä kulttuuria (meillä on pässimenneisyys). Toisaalta kirjan nimi on neutraali Мужчи́ны eikä Мужики (äijät), joten positiiviselle miehisyydelle löytyy teoksessa myös tilaa, tosin se on usein fyysistä laatua, mikä ehkä kertonee paljon miehenä olemisesta.

Kirjan lukijalle suosittelen lähilukemista, koska luvut on pakattu täyteen Venäjän historiaa ja sen erilaisia hahmoja. Suosittelen myös kriittistä lukutapaa, koska Jerofejev kärjistää kaiken sanottavansa. Jos olet herkkä mimoosa-lukija, älä avaa tämän tekijän kirjoja ollenkaan, vaan keskity vaikkapa Tšehovin näytelmiin, koska niistäkin avautuu laaja näkymä venäläiseen sieluun, kuitenkin ilman karkeuksia.

Minua kosketti kirjassa erityisesti se, kuin tosia ja syviä monet kirjailijan ajatukset olivat. Esim. luvussa Jos olisin puolalainen... Jerofejev kuvaa kahta toisistaan täysin poikkeavaa kulttuuria, joilla on ollut kuitenkin yhteinen, raskas historia. Tuo luku on hyvin mielenkiintoinen myös meidän suomalaisten kannalta. Solženitsynistä hän toteaa, että tältä puuttuu bondilainen ja gagarinilainen hymy ja että tätä luonnehtii venäläinen yrmeys, itseironian puute ja venäläinen seksuaalinen tunkkaisuus. Karun tuomion saavat myös Majakovski (1900-luvun kuollein venäläinen runoilija) ja Jevtušenko (lapsellinen kuuluisuudenhimo oli hänen luonteensa määräävin piirre). 

Poliitikkoihin kirjailija ei puutu muuten kuin venäläisten kirjailijoiden kautta, jotka kuitenkin olivat yleensä aina myös poliittisia hahmoja. Kirkon tekijä jättää kumma kyllä rauhaan, vaikka ortodoksikirkko on iät ja ajat ollut vallanpitäjien sylikoira, eikä se käyttänyt 1990-luvulla etsikkoaikaansa uudistuakseen ja tukeakseen Venäjän kansa uskonnollis-moraalista jälleenrakennustyötä. 

Lenin on maailman inhimillisen riittämättömyyden nokkamies. Kaikkien maiden kusipäät, liittykää yhteen!

Toisenlainen venäläinen mies: Ruhtinas Felix Jusupovin muotokuva
(Valentin Serov)

 

Rajasta etelään, auringosta länteen

 

Pretend you're happy when you're blue
It isn't hard to do

Haruki Murakamilta on julkaistu suomeksi kolmetoista teosta, mikä kertonee vankasta lukijakunnasta. Itse tartuin teokseen siksi, että lukupiirissä luetaan nyt rinnakkain Rouva Bovarytä ja tätä Murakamin teosta: kummatkin kirjat ammentavat aviorikoksen sameista vesistä. Klassinen lisä (ehkä myös kaikkein parhain) tähän teemaan olisi vielä Anna Karenina. Yleensä näissä pettämiskertomuksissa päähenkilön harmaata arkea tulee piristämään joku tajunnan sumentava sankari, mutta Murakamin teoksessa apu löytyy lapsuuden ihastuksesta, jonka tenhovoima kasvaa teoksen myötä maagisiin mittasuhteisiin. Minusta kirja oli outo, mutta kuitenkin jotenkin tenhoava. Japanilaisen estetiikan termejä käyttääkseni kirja on samalla wabi ja sabi - karu ja surullinen. Kirjasta ovat postanneet mm. Kirja vieköön ja Opus eka.

Kirjan päähenkilö, baariyrittäjä Hajime elää menestyvää liikemiehen elämää vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Varakas appi on auttanut bisneksen alkuun, jota Hajime hoitaa menestyksekkäästi lahjakkuutensa ansiosta, mutta tuella on myös hintansa: hän joutuu sijoittamaan varojaan apen hämäräpuuhiin. Hajimen elämä pyörii työn, uimahallin, kodin ja perheen huvilan ympärillä. Kuitenkin: yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki.

Kirjan alussa kuvataan varsin seikkaperäisesti Hajimen nuoruudenrakkauksia, joista yksi nousee kaiken yläpuolelle. Polion rampauttama Shimamoto on Hajimen suuri rakkaus, joka ilmestyy vuosikymmenten jälkeen Hajimen tyylikkääseen jazzbaariin. Shimamoton ympärillä kaikki on salaperäistä ja tainnuttavan ihanaa. Hajime on valmis vaikka kuolemaan nuoruudenrakastettunsa kanssa. Tämä pelehdintä vieraan naisen kanssa ei tietenkään jää huomaamatta Hajimen puolisolta Yukikolta, vaan pariskunta päätyy lopulta ota tai jätä- tilanteeseen. Kirjan yksi parhaimpia kohtia on kirjan lopussa oleva pariskunnan aviodynaaminen neuvonpito. Vällyjen alla piehtaroimisen ja varpaiden imeskelyn olisi kirjailija sen sijaan voinut jättää pois, koska ne vaikuttivat jotenkin päälle liimatuilta. 

Kirjassa oli uskottavasti kuvattu miehen sielullista autioitumista ja yritystä päästä siitä eroon. Hajime haluaisi löytää todellisen itsensä, muttei kykene siihen, ei edes rakastajattarensa avulla. Keskeisenä osana ongelmavyyhteä oli se, että päähenkilö koki vahingoittaneensa kaikkia nuoruutensa rakastettuja jollain tavoin. Päähenkilö riippuu sairaalloisella tavalla menneisyydessään ja syyllisyydessään, ei anna itselleen anteeksi eikä katso eteenpäin. Armo on tekijälle tuntematon käsite. Nat King Colen laulun sanat tuntuvat seuraavan Hajimen koko elämää, johon ainoastaan Shimamoto hetkeksi tuo toisenlaista sisältöä. 

Teoksen japanilaisuus heijastui hyvin työ- ja perhe-elämän kuvauksesta. Muodollisuus, hierarkkiset suhteet ja suvun merkitys välittyivät lukijalle hyvin. Toisaalta päähenkilö on hyvin länsimaisesti orientoitunut: hän ajaa BMW:llä, osaa eritellä Lisztin teosten tulkintoja ja jazz-musiikki seuraa kaikkia kirjan avaintapahtumia. Metafyysistä aspektia teoksessa ei ole, mutta salaperäisiä tapahtumia kylläkin. Esim. kirjan viimeinen lause avaa monenlaisia tulkintoja.  

Miks eesti keel mind rõõmustab?

Põhjamaal elas kolm venda.

Esimene vend rändas Venemaale ja temast sai kaupmees.

Teine läks Turjamaale, sai sõjamees 

Kõige noorem vend lendas Põhja kotka seljas Virumaale, 

rajas riigi ja sai kuningaks. See oli vana Kalev.

Need Kalevipoja värsid olid esimesed eestikeelsed sõnad, mida ma õppisin kuuskümmend aastat tagasi. Koolipoisina ma üritasin kasutades sõnaraamatut lugeda Kalevipoega, aga see oli muidugi liiga raske ülesanne. Otsustavat rolli minu estofiili elus mängis Ants Orase raamat Eesti saatuslikud aastad 1939–1944, kus Oras kirjeldab kadunud Eestit, mis oli kui merre vajunud Atlantis, võimas, rikas ja imeline riik. Eriti liigutav oli tollase Tartu akadeemilise elu kujutus. Sellise eluvormi täieline vastand oli pärast seda venelaste sissetung ja nende nõukogude eluvorm, mis nad peale sundisid. Seda tragöödiat kujutas suurepäraselt ka poola kirjanik Czesław Miłosz oma raamatus Vangistatud mõistus. Hiljem mõistsin, et Eesti polnud tollal ainult paradiis, sest Pätsi valitsus ajas väga rahvuslikku poliitikat ja Eesti oli autoritaarne ühiskond.

1970. aastatel Soomes mõeldi (igal juhul mõned meie poliitikud), et Nõukogude Vabariik on igavene, ja Eesti saatus oli uppuda nõukogude rahvaste merre. Eriti meie kommunistid rääkisid, et Eesti pole “Viro” aga “Eesti” ja eestlaste suurim õnn on olla Nõukogude kodanikud. Soomlaste enamus õnneks seda ei uskunud. Ma mõtlesin tollal endamisi, et see päev, mil eestlased on jälle vabad, on minu õnnepäev. Õnneks ma nägin selle päeva!

Ma hakkasin palju lugema Eestist ja eesti kultuurist, aga varsti ma olin lugenud peaaegu kõik soome raamatud Eestist. See mida ma nüüd eriti kahetsen, et tollal ma ei hakanud eesti keelt õppima: kui palju paremini ma oleksin saanud eesti elust aru, kui oleksin õppinud varem eesti keelt! Aastakümned ma lugesin palju Eestist ja käisin palju ärireisidel Eestis, aga ma ei osanud eesti keelt rääkida: küll oli halb, sest ainult keel on eesti kultuuri ja elu võti.

Kolm aastat tagasi ma hakkasin aktiivselt rahvaülikoolis, veebis ja suvekursustel eesti keelt õppima. Kui ma pensionile siirdusin kaks aastat tagasi, ma hakkasin veel aktiivsemalt eesti keelega tegelema, mis on eriti minu elu soodustanud: targad, ilusad ja toredad õpetajad, lõbusad kursusekaaslased (nad on vanad aga nupukad!), uued sõbrad ja maailmapildi rikastamine. Eesti keel tähendab mulle siis jõukust. Eesti keele õppimine on mulle mõistuspärane väljakutse ja mulle on tähtis, et ma võin katkematult õppida uusi asju. Tahaksin vabalt eesti keelt rääkida ja lugeda, aga see on raske - selle eest hoolitsevad käändevormid, sõnavara, rektsioonid, poolpikad täishäälikud, peenendus...  Eesti keel on tõeline väljakutse, kuigi soomlane alguseks mõtleb, et see on kukepea. Asi ei tõesti ole nii. 

“Miks eesti keel mind rõõmustab” on selle kirjutise pealkiri, mis on need rõõmu põhjused? Eesti keel on avanud mulle näiteks Eesti kirjanduse maailma. Mehis Heinsaare absurdsus, Indrek Hargla põnevus, Tõnu Õnnepalu sügavus, Andrus Kiviräha nali ja Maimu Bergi kriitilisus on mind väga palju rõõmustanud. Ma usun, et Eesti kirjandus on enam vahelduv kui Soome ja kirjanduslik mõttevahetus rikkam. Emakeele seisund on Eestis püha asi, kui vaid meil Soomes oleks ka! Minu lugemisprogrammis on eesti Piibel, Kalevipoeg, Tuglase Väike Illimar, Tammsaare Tõde ja õigus, Heiti Talviku luulekogud...Minu elust ei piisa nende lugemisele, aga ma tean, et varaait on iga päev lahti. Keeleoskuse kasvamise mööda kasvab ka muu kultuuritundmus. Nüüd ma tean, kes oli või on Helgi Sallo, Albina Kausi, Tiit Sukk, Ervin Abel, Harri Vasar, Curly Strings, Tujurikkujad… Eesti kultuur on tõeline küllusesarv.

See on tulnud mul üllatusena, kui rikas ja mitmekiuline Eesti kultuur on, sellest hoolimata, et riik on väike. Ma olen lugenud palju Eesti arhitektuurist ja maalikunstist, kust leiab nii rahvusvahelisi kui rahvuslikke teemasid. Näiteks nõukogude ajal töötasid Eestis arhitektid, kes olid ka rahvusvaheliselt tipptasandil, nii kui Vilen Künnapu, Raine Karp ja Valve Pormeister. Eesti folk-, jazz- ja ooperilauljad on kõrgetasemelised ja huvitavad. On ka tähtis ja imetlusväärne asi, et ERR katkematult teeb erinevaid saateid Eesti kultuuritegelastest. 

Saksa kultuur on olnud minu elu suur armastus, ja Eesti ja eesti keel on mulle palju õpetanud saksa elust ja mõjust. Kui ma provotseerin, siis tšehhid on slaavlaste parandatud väljaanne ja eestlased soomeugrilaste Saksa tõttu. Saksa jäljed on nii sügavad Eesti mullas. Saksa laensõnade kihistused on eesti keeles mitmekülgsed: kui ma näen sõnad tisler, tekk, vorst, peegel...ma oskasin neid tõlkida ilma eesti keelt oskamata. Sõna, nagu ettepanek paljastab saksa eeskuju Vorschlag. Saksa keel on mõjutanud juba eesti lauseehitust. Eesti linnakultuuri pärlid Tallinn ja Tartu on olemuselt saksa linnad, ja saksa keel oli eesti haritlaskonna kodune keel 20. sajandini. Eestlaste suhe sakslastega on üks eesti kultuuri ja elu keskne põhjus. Minu sakslaste ülistamine ei jäta välja eestlaste oskust ja eneseohverdust ehitades Eesti kultuuri.

See mis mind liigutab Eesti ja Soome kultuurides on meie võime ellu jääda ja isegi hästi elada suurte naabrite vahel. Väikerahvaste vägi on nende kultuuris ja emakeeles. Keel kannab kultuuri ja kultuur kannab inimesi. See on põhjus, miks eesti keel mind rõõmustab.