Amerikkalainen elämäntapa

Viime viikon vietin amerikkalaisen elämäntavan äärellä: luin Richard Yatesin romaanin Revolutionary Road ja katsoin Douglas Sirkin filmin Onni päättyy huomenna. Amerikkalainen maailma on suomalaiselle tuttu, vaikkei koskaan olisi edes käynyt maassa. Kaikki alkaa pienenä luetusta Aku Ankasta, ja muu populaarikulttuuri pitää huolen siitä, että amerikkalaisen elämäntavan kaikki ulottuvuudet tulevat tutuiksi. Suomalainen ihailee amerikkalaisten aineellisia saavutuksia ja optimistista elämäntapaa.  

Revolutionary Roadissa kuvataan Frank ja April Wheelerin perhe-elämää amerikkalaisessa esikaupungissa. Perheessä kaikki elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta pariskuntaa ei kuitenkaan tyydytä heidän elämäntapansa, ei miehen työ eikä myös vapaa-aika puolivillaisten ystävien kanssa. Pariskunta alkaa kehitellä elämänmuutosta, jonka keskiössä olisi muutto Ranskaan, missä kaikki olisi paremmin. Yritys kaatuu kuitenkin Aprilin odottamattomaan raskauteen. Tyhjyyttä täyttääkseen puolisot liukuvat sivusuhteisiin, jotka kuitenkin osoittautuvat turhanpäiväisiksi. April ei halua lasta, ja hän tekee itselleen abortin, johon hän myös kuolee. 

Kirjan nimi on ristiriidassa päähenkilöiden elämäntapaan, jota leimaa konformismi ja sopeutuminen. Ranska on heillä kuin Kolmen sisaren Moskova, jossa kaikkien toiveiden pitäisi toteutua. Toinenkin kirjallinen viite teoksesta löytyy, nimittäin John Givingsin hahmo, joka on kuin suoraan Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myškin: epämieluisten, mutta tosien asioiden esiintuoja ja ihmisten suhteiden sekoittaja.

Kansantieteellisellä mielenkiinnolla voi lukea amerikkalaisen elämän kuvausta: runsasta alkoholinkäyttöä, jatkuvaa tupakointia, pinnallista seurustelua ja kuluttavaa työelämää. Lukija alkaa kärsiä päähenkilöiden puolesta, jotka selvästikin haluaisivat elää toisin, mutta heiltä puuttuu rohkeutta ja älyä transgressioon. 

Kirja on traaginen, mutta samalla siinä on hieno huumorin vire. Metatasolla kirjailija arvostelee amerikkalaista elämäntapaa, jossa henkinen ulottuvuus on jätetty taka-alalle ja keskitytään enemminkin sovinnaiseen ja muodollisesti onnelliseen elämään, jossa sinänsä ei ole mitään moitittavaa, jos ihminen on siihen tyytyväinen.  

Douglas Sirkin filmin Onni päättyy huomenna (There’s Always Tomorrow) fokus on sama, kuin Yeatesin kirjassa: arki yllättää avioliitossa, ja elämän sisältöä aletaan etsiä avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Elokuvan juoni on seuraava: lelutehtailija Clifford Groves elää näennäisesti onnellisessa avioliitossa vaimonsa Marionin ja kolmen teini-ikäisen lapsensa kanssa. Eräänä iltana saapuu Groveseille kyläilemään Cliffordin vanha työtoveri Norma Vale, mikä herättää Cliffordissa voimakkaita eroottisia tuntemuksia. Mies alkaa tapailla naista, nainen nauttii viattomasta teerenpelistä, mutta vällyjen väliin ei kuitenkaan päädytä, mutta Grovesin lapset saavat selville isän seikkailut ja alkavat vaatia isää lopettamaan pelehtimisen vieraan naisen kanssa. Monien melodramaattisten käänteiden jälkeen romanssin kumpikin osapuoli ymmärtää oman etunsa ja he lopettavat suhteen. Mies palaa onnellisena halailemaan perhettään, nainen taas New Yorkiin omiin tehtäviinsä.

Nykykatsojalle elokuva on kovin kiiltokuvamainen ja asenteellinen, mutta pääosien esittäjien välille (Barbara Stanwyck, Fred McMurray) on onnistuttu luomaan aitoa eroottista jännitettä. Yatesin romaani on tragedia, Sirkin elokuva on melodraama. Kumpaakin teosta yhdistää kuitenkin kritiikki sovinnaista amerikkalaista elämäntapaa vastaan.

 

(Kuva: https://mundoeducacao.uol.com.br/historia-america/american-way-of-life.htm) 

Karmeliittasisaret

 

Surmattujen karmeliittanunnien muistolaatta (Kuva: Wikimedia)

Francis Poulencin ooppera "Karmeliittasisaret" (Dialogues des Carmélites) on syvällinen ja katsojaa voimakkaasti liikuttava teos. Teokseen pitäisi nykyhengen mukaan panna sisältövaroitus: väkivaltaa, ahdistusta, naisten alistamista ja uskontoa, mutta onneksi suurinta osaa oopperavieraista ei toistaiseksi tarvitse näistä varoittaa, kun ovat elämässään jo nähneet kaikenlaista. Teos on 1900-luvun suuria oopperoita, mutta Suomessa sitä esitetään vasta toista kertaa. Kävin katsomassa sen kenraaliharjoituksen, jota johti Hannu Lintu, ja solisteina olivat Suomen eturivin laulajat. 

Francis Poulenc sävelsi teoksen vuonna 1956, ja se esitettiin ensimmäisen kerran Milanon La Scalassa. Teoksen syntyyn liittyivät myös säveltäjän henkilökohtaisen elämän menetykset ja totalitarismin nousu Euroopassa. Libreton vaiheet ovat monipolviset: Georges Bernanos kirjoitti näytelmän, joka oli saanut inspiraationsa Gertrude von la Fortin novellista Die letzte am Schafott, joka taas ammensi teoksensa aiheet Ranskan vallankumouksen ajan päiväkirjoista. Teoksien keskiössä ovat tapahtumat Compiègnen karmeliittaluostarissa 17.6.1794, jolloin vallankumoushallinto surmautti 16 karmeliittanunnaa, jotka eivät suostuneet luopumaan uskostaan.

Oopperan musiikki on enemminkin sävelkudelma, josta ei nouse mitään suuria aarioita tai sävelkulkuja, mutta joka tempaa kuulijansa draaman syövereihin. Loppukohtaus oli niin järkyttävä, että oli pakko kaivella nenäliinaa taskusta. Äskettäin edesmennyt Henry Bacon kirjoittaa "Oopperan historiassa" seuraavasti: "Vokaalinen tyyli on keskustelunomaista ja ariosomaista. Modaalisissa harmonioissa ja ostinaattojen käytössä on havaittavissa Musorgskin, jopa Stravinskyn vaikutteita. Sävelmaailma on värikkäässä tonaalisuudessaan ja lyyrisyydessään hillityn aistillinen." Poulencin musiikki on samanaikaisesti perinteistä ja modernia.

Oopperan tapahtumat ovat tiivistetysti seuraavat. Blanche de la Force on aatelisneito, joka asuu isänsä ja veljensä kanssa yhdessä. Blanchen äiti oli kuollut heti synnytyksen jälkeen. Blanche on henkisesti järkkynyt ja haluaa ryhtyä karmeliittanunnaksi isän ja veljen vastustuksesta huolimatta. Hän päätyy kuitenkin luostariin, jossa häntä alkaa ohjata prioritar de Croissy. 

Prioritar tekee kuolemaa ja kuolinvuoteellaan hän ennustaa, että luostari tuhoutuu ja nunnat kuolevat. Hän uskoo Blanchen Äiti Marien huomaan, joka alkaa valmistaa Blanchea tulevaa nunnan elämää varten. Luostariin tulee myös uusi noviisi, Sisar Constance, joka on päinvastoin kuin Blanche, hyvin iloinen ihminen. Hän tosin saa myös näyn luostarin ja nunnien tulevasta tuhosta.

Vallankumous alkaa tuntua myös luostarissa, ja Blanchen veli markiisi de la Force tulee hakemaan sisarensa pois luostarista, mutta aluksi tämä ei suostu pyyntöön. Tällä välin Blanchen isä on teloitettu ja luostaria uhkaa sulkeminen. Blanche palaa kuitenkin lapsuudenkotiinsa, jossa hän tosin joutuu toimimaan vallankumouksellisten palvelijana. Äiti Marie tulee suostuttelemaan Blanchea palaamaan toisten sisarten luo, mutta tämä ei suostu. Äiti Marie palaa valmistamaan nunnia tulevaan kuolemaan, ja lopulta kaikki karmeliittasisaret pidätetään. Kun heitä viedään teloitettavaksi, nousee Blanche kansan joukosta teloitettavien joukkoon. Sisaret kulkevat kohti kuolemaansa Salve Reginaa laulaen: ääni toisensa jälkeen sammuu giljotiinin leikkaavaan ääneen.

Oopperan lavastus oli varsin riisuttu, kaikki oli harmaata, myös nunnien asut. Lopussa he olivat pukeutuneet täysin valkoiseen. Kohtausten välillä esitettiin äänettömiä tableaux-tyyppisiä kuvaelmia maailmantaiteen klassikoista, joissa kuvattiin Jeesuksen tahraton sikiäminen, syntyminen ja ristiinnaulitseminen. Priorittaren kuolinkohtauksessa oli hänen vuoteensa nostettu pystyyn, joten katsoja sai illuusion kuin tarkastelisi tapahtumaa lintuperspektiivistä. Loppukohtauksen tähtitaivas oli mykistyttävä. Visuaaliset viestit olivat rikkaat ja liikuttavat.

Solistit olivat Suomen oopperataiteen huippuja: Marjukka Tepponen, ja Sanna Iljin, Tuija Knihtilä, Tuomas Katajala, Johanna Rusanen ja Mika Pohjonen muiden etevien joukossa tarjosivat kuulijoille parastaan. Nunnien kuoro oli myös vaikuttava. Kahden ensimmäisen näytöksen aikana ladattiin jännitettä, että kuoro pääsisi laulamaan, ja viimein he lauloivat Ave Marian, Salve Reginan ja Laudate Dominumin. Illan mestarisuorituksia oli myös Johanna Rusasen laulama prioritar de Croissyn kuolinkohtaus ja Mika Pohjosen papin hahmo. Minua liikutti se, että ooppera oli samalla voimakas esteettinen ja hengellinen kokemus - vastaavaa kokee vain Wagneria kuunnellessa.

Poulencin oopperan sanoma on mitä ajankohtaisin. Yleisellä tasolla teos käsittelee ihmisen vakaumuksen kestävyyttä totalitarismin oloissa. Oopperan fokuksessa on kuitenkin kristitty ihminen. Ateistiset järjestelmät (Ranskan ja Venäjän vallankumoukset, Hitlerin Saksa ja Stalinin Venäjä) ovat aktiivisesti vihanneet ja vainonneet kristittyjä, koska kristinusko on aina haaste totalitaristisille vallanpitäjille (paitsi jos sitä käytetään sorron apuvälineenä, kuten nykyään Venäjällä). Kristittyjä vainotaan edelleenkin esim. monissa islamilaisissa maissa ja kommunistisissa yhteiskunnissa. Oopperan tapahtumat toistuvat jälleen tässä ajassa. 

"Karmeliittasisaret" on merkittävä ja poikkeuksellinen esitys Suomen kansallisoopperassa, ja toivoisin, että mahdollisimman moni näkisi tämän ajankohtaisen teoksen.  

Saksalainen piimälimppu

 

Saksalainen piimälimppu, Buttermilch-Laib, ei ole makea, kuten suomalaiset piimälimput yleensä ovat, vaan se on ainoastaan hieman hapan sekaleipä. Se on helppo tehdä, tosin leipominen vaatii hieman aikaa.   

Yhden leivän ainekset:

400 g vehnäjauhoja

100 g ruisjauhoa

150 g vettä

185 g piimää tai maustamatonta jugurttia

10 g voita

10 g hunajaa

10 g hiivaa (tai 4 g kuivahiivaa)

10 g suolaa

Sekoita aineksia käsin noin 10 minuuttia ja laita peitettynä jääkaappiin yön yli tekeytymään. (Voit nostattaa sen myös tunnin verran huoneenlämmössä, mutta aromi ei ole niin syvä kuin kylmänostatuksen jälkeen). Seuraavana aamuna levitä leivinliina kulhoon tai seulaan ja ripottele liinalle jauhoja. Laita taikina leivinpöydälle, litistä sitä hieman ja vetele sen reunoja keskustaa kohti. Laita sitten saumapuoli ylöspäin kulhoon nousemaan noin 1,5 tunniksi. 

Lämmitä uuni 250 asteeseen, pane uuniin metallikulhoon muutama jääpala, kumoa leipä uunipellille (voit myös käyttää esikuumennettua pizzakiveä), tee leipään kauniita viilloksia ja paista ensin 10 minuuttia, jonka jälkeen lasket lämmön 200 asteeseen. Paista edelleen (n. 20 minuuttia), kunnes leivän lämpötila on 96 astetta (kinkkumittari!). Kypsä leipä kumisee kauniisti, kun pohjaa koputtaa. 

Leivän leipominen on meditatiivista puuhaa, jossa ihminen on samalla perusasioiden äärellä. Jos paneutuu juuren valmistamiseen, saa juurilemmikin vaalinnan ohella vielä ravitsevaa ja hyvää leipää. Jauhoretket paikallisten mylläreiden tuovat myös väriä vaatimattomaan elämääni. 

Englantilaisia tuokiokuvia

 

Arthur Harrisin, "Butcher Harrisin" patsasta ei ole vielä poistettu,
vaikka aika jo olisi.

Vanhoilla päivillä minussa on herännyt Englanti-innostus. Nuoruuden kieliopinnot suuntasivat kulttuuriharrastukset keskiseen ja itäiseen Eurooppaan englannin jäädessä kesannolle. Sittemmin teologian myötä perehdyin keskiajan Englantiin ja kävin myös tuon kiehtovan maailman pyhillä paikoilla, kuten Durhamin katedraalissa. Nykyään anglofiliaani pitävät yllä lähinnä englantilaiset rikossarjat, erityisesti tietenkin Miss Marple ja Hercule Poirot. Viimeinen kirjallinen retki Englantiin oli Helene Hanffin 84, Charing Cross Road - oiva kirja, joka koostuu amerikkalaisen kirjailijan ja lontoolaisen antikvariaatin välisestä kirjeenvaihdosta 1940–1950 -luvuilla. Kirjasta välittyy ennen muuta englantilaisten viehättävä ja kohtelias tapa seurustella ihmisten kanssa. Jos oikein haluan kieriskellä Darjeelingin ja kostean tweedin tuoksuisessa maailmassa, luen Sackville-Westin Ylhäisiä ihmisiä tai Du Maurierin Rebekkaa, loistavia kirjoja kumpikin.

Syyskuussa vietin viikon Agatha Christien jalanjäljissä Etelä-Englannissa. Reitti kulki Lontoosta Torquay´hin ja sieltä Oxfordiin. Matkalla poikettiin Nether Wallopissa - Miss Marplen kylässä, Salisburyn katedraalissa, Agatha Christien Greenwayn kartanossa, Dartmoorin nummilla ja Bathissa. Kokemukseni olivat Englannissa kaksinaiset: toisaalta mitä hienoin kulttuuriperintö, lempeät maisemat ja herttaiset ihmiset, toisaalta kehno palvelukulttuuri, yleinen sottaisuus ja epäjärjestys sekä huonot ruuat. Tähän samaan problematiikkaan törmäsin myös Irlannissa. Matkan vaivat kuitenkin unohtuivat, koska positiivinen anti oli moninkertainen verrattuna sitkeisiin pihveihin ja laskutaidottomiin tarjoilijoihin. 

Lontoo tervehti trooppisella helteellä, ja sitä riitti koko viikon ajan. Yhdessä päivässä ei kaupungista ehdi nähdä juuri mitään paitsi ihailla maata, jonka suuri menneisyys on kiveen veistetty Thamesin rannoille. Ihmisiä tuntui kaikkialla olevan aivan tolkuttomasti, mutta pelastuin Saint Martin in the Fieldsiin kuuntelemaan kirkkokonserttia. Iltakävely pitkin Thamesin rantaa ja tuoppi Cornish Orchadsia pelasti päivän. Kaikki kaupungin kapakat ja niiden edustat tuntuivat olevan arki-iltana täynnä juomahaluisia englantilaisia, tunnelma oli varsin kansanomainen, jos kauniisti muotoilen.  

Kävelyretkellä törmäsin Arthur Harrisin patsaaseen. Harris suunnitteli Saksan kaupunkien tuhoamisen toisen maailmansodan aikana, ja hänen erityisosaamisensa oli morale bombingin kehittäminen. Siviilien terrorisoinnilla ajateltiin murentaa saksalaisten taistelutahto. Tätä samaahan nyt toteutetaan Ukrainassa. Harrisin patsas värjätään aika-ajoin punaisella maalilla, joten kaikki englantilaisetkaan eivät ole kovin iloisia tästä muistomerkistä.

 

Royal Crescent -kortteli

Lontoon Baabelin jälkeen Bathiin saapuminen oli todella lepuuttavaa. Kaupungissa vietettiin Jane Austenin syntymäpäivää, jonka kunniaksi sadat ihmiset kuljeskelivat kaupungilla pukeutuneina sijaishallitsijoiden aikaisiin (Regency era) vaatteisiin. Bath on Yorkin vertainen matkailukaupunki, joka on aidosti englantilainen, ja jossa on laajat kulttuurikerrostumat. Bathin erikoisuus on myös se, että koko kaupunki on rakennettu hunajanvärisestä Bath stonesta: auringonpaisteella koko kaupunki tuntuu hehkuvan kaunista keltaista valoa.

Bathin tuomiokirkko on vaikuttava, erityisen liikuttava on kirkon julkisivu, jonka seinustalla enkelit kiipeävät tikapuita pitkin taivaaseen. Jane Austenin maailmaan pääsee parhaiten Royal Crescent korttelissa, mikä lienee Doverin kallioiden ohella yksi suosituimpia historiallisten filmien kuvauspaikkoja Englannissa. Televisiossa näytettiin hiljan bathilaisen poliisikaksikko McDonald & Doddsin seikkailuja. Sarja oli ihan mukiinmenevä, erityisesti arvostin setäenergisen DS Doddsin sarkastista tyyliä selvittää oudoimmatkin rikokset.  

Bath Abbey

Dartmoorin nummille yritin päästä julkisilla liikennevälineillä kymmenen vuotta sitten siinä onnistumatta, koska juuri lomakaudella bussit eivät liikkuneet nummella, enkä uskaltanut vuokrata autoakaan vasemmanpuoleisen liikenteen tähden. Luin sitten korvaukseksi Conan Doylen Baskervillen koiran ja katsoin Terence Fisherin ohjaaman samannimisen filmin vuodelta 1959. 

Pääsin vihdoin tänä syksynä näkemään nämä lumoavat nummimaisemat, jossa puolivillit lehmät ja hevoset kulkivat vapaasti laiduntaen keskellä violettia, keltaista ja vihreää flooraa. Dartmoorin nummi on todellinen satumaisema, mutta samalla oikea kirjallinen locus, missä voi tapahtua kaikenlaista kaameaa ja salaperäistä. Lisämausteen tuo kuuluisa Dartmoorin vankila. Uudempaa nummille sijoittuvaa kirjallisuutta edustaa Amanda Graigin Petollinen maa.   

Haytorin paimenidylli

Syksyisen matkan kohokohta oli vierailu Agatha Christien kodissa Greenwayssä Dartmouthissa. Kaupunki sijaitsee Devonissa Dart-joen suulla. Itse kaupunki on viehättävä, perienglantilainen pikkukaupunki, jonka keskiaikaisilla kujilla on monenlaista nähtävää. Dart-jokea pitkin pääsee lautalla Greenwayn rantaan. Kapea polku vie synkän metsän läpi talolle, joka oli oikeastaan aluksi Agatha Christien kesäkoti. Taloa ympäröi rehevä, hyvin hoidettu puutarha, jossa isot kukkivat magnoliapuut luovat välimerellisen tunnelman. 

Greenwayn kaunein tila on ehkä ruokasali, koska se ei ole niin täyteen tumpattu tavaraa, kuin muut huoneet. Christie oli kiihkeä keräilijä, mutta hänen makunsa oli hieman horjahteleva. Talossa vallitsee vielä asutun kodin tunnelma, ja tuntuu, kuin isäntäväki olisi vain hetken poissa ja palaisi pian. Oli mielenkiintoista nähdä Christien työhuone, makuukammari ja keittiö. Kaikki oli kodikasta, vaurasta, ja talossa on ihan oma mikrokosmoksensa. Taloa pitää yllä English Heritage. Talon kahvilassa piti ehdottomasti nauttia teetä ja skonsseja. Ostin puodista myös suklaanruskean tweedlippiksen, joka päässä olen syksyllä tunnelmoinut sumussa ja sateessa. Greenway on Englantia kauneimmillaan. 

Greenway

Dartmouthin rantakatua

Parasta englantilaista kulinariaa

Salisburyn katedraali mykistää vierailijan taideaarteidensa ja goottilaisen arkkitehtuurinsa suurenmoisuudella. Kirkko on englantilaisen gotiikan avainteos, sen torni on maan korkein kirkontorni ja siellä säilytetään yhtä Magna Cartan kappaletta. Päivä kului kirkon ruoteita, lasimaalauksia ja ristikäytävää ihaillessa. Kirkon kahvilassa oli tarjolla hyvää kotiruokaa. Myös kirkon ympäristö oli säilyttänyt keskiaikaisen asunsa, joten aikamatka oli täydellinen. Salisburyn katedraali sai myös kyseenalaista mainosta, kun Skripalin perheen venäläiset GRU-myrkyttäjät kertoivat ennen muuta käyneensä ihailemassa keskiaikaista arkkitehtuuria. Kulttuurikansa...

Epäorgaaninen muuttuu orgaaniseksi. Ruoteiden runoutta.

Seetrejä ja ristikäytävä.

Nether Wallopin kylään pääsee ajamalla peltojen välissä kulkevia kapeita teitä pitkin, joita reunustavat rehevät karhunvatukkapensaat. Itse kylä on enemmänkin kuin pittoreski, ja siellä on filmattu useita Agatha Christien teoksia, kylää kutsutaan myös Miss Marple -kyläksi. Ristikkorakenteiset seinät, olkikatot, monisatavuotiset ruusupensaat, hedelmätarhat iloisesti solisevan puron varrella... Brittiläistä söpöyttä oli runsaasti tarjolla. 

Nether Wallop

Syksyn satoa Nether Wallopissa

Agatha Christien hauta Cholseyssä

Kondas kohtab Contrat

"Maasikasööjaid" üllatab nõukogude elu

Mida rohkem ma eesti kultuuri tundma õpin, seda enam leian uusi asju, mille üle imestada. Ülikooli raamatukogu Eesti kunstiajaloo riiulilt ma leidsin raamatut “Kondas kohtab Contrat”, kus saavad kokku kahe erakordse kunstniku tööd. Raamatus kaasaegne poeet Contra (Margus Konnula) tõlgendab vanema naivisti Paul Kondase maale. Raamat on muinasjutuline, aga sellel on ühtaegu traagiline ja poliitiline alatoon. Ma ise ei ole naiivse kunsti austaja, aga Kondase tööd on tõesti toredad ja mitmekihilised. Konnula luuletusi lugedes märkasin ka enda keeleoskuse piire, kuigi tema luuletused on kerged. Mõned sõnad, keelepildid ja kõnekäänud tuli pikema aja jooksul selgeks teha, ja ma arvan, et Eestis teda ei peeta ülevaks luuletajaks, aga naljakas ta on.

Paul Kondas sündis Kesk-Eestis Pauastvere külas 1900. aastal. Ta õppis Tartu Ülikoolis ja töötas pärast seda õpetajana. Tal oli probleeme nii sakslaste kui venelastega, kuid teda ei deporteeritud. Tal oli palju hobisid: õpilasorkester, viiulimäng, jaht, kalastus ja ennekõike maalimine. Paul Kondas ei loonud kunagi peret ja tema suhe naistega oli ambivalentne: teisalt imetles ta neid (tahtis noori tüdrukuid pildistada), teisalt ta mõtles, et naised segavad mehe keskendumist olulistele asjadele… Tema kohta on räägitud, et ta oli eestimeelne, ratsionalist ja antiklerikaalne ja ta vihkas kõiki eestlaste orjastajaid. Tema eluajal Kondasi kunstinäitust ei korraldatud. 

Margus Konnula (kunstnikunimi Contra) on sündinud 1974. aastal Urvastes. Ta on töötanud õpetajana, postiljonina ja ajakirjanikuna. Ta on näiteks kirjutanud ja lugenud raadios spordiluuletusi ja tal on olnud oma saade televisioonis. Osa Contra loomingust on kirjutatud võru keeles, ja ta tõlgib ka läti kirjandust. Mulle tundub ta huvitava ja naljaka inimesena, aga ma ei tea mida eestlased temast arvavad. Järgmiseks ma üritan natuke analüüsida Kondase maale ja Contra luuletusi. Ma olen ka kasutanud kunstiajaloolase Mari Vallikivi selgitusi abiks.

Sõnajalaõis

Eestlaste arvates on eesti keele kauneim sõna sõnajalaõis. See on müstiline õis, mida pole olemas, aga see puhkeb jaaniööl mõneks hetkeks ja annab leidjale õnne ja rikkust ja teadmise kõigi maailma asjade kohta. Õis võib ka oma leidja nähtamatuks muuta, nagu küüntest kübar. Sõnajalaõiega on seotud palju rahvapärimust Eestis.

Kondas kirjutas 1930. aastatel viievaatuselise näiendi “Sõnajala õis”, ja Kondase maalil on näidendi tegelane Tõistre Tõnu, kes on õie leidnud ja tahab seda peretütar Viiule anda. Kuradid valvavad ometi sõnajalaõit ja püüavad Tõnu õnne ära hoida. Kondas kirjeldab inimest, kes otsib oma ellu kõrgemat ideaali, kuid paljud asjad teevad selle otsingu raskeks. Contra kirjutab et käi vai oma jälgi sa: inimene peab olema truu oma nägemusele, ja võib olla, et otsingutetee on tähtsam kui kohalejõudmine. Teine ​​tõlgendus võimalus on, et eesti kultuur on see sõnajalaõis, mida sakslased ja venelased üritavad maha suruda ja mida eesti mehepojad kaitsta tahavad. Seda seisukohta toetavad paljud teised Kondase maalid.

kui sa tahad mehepoju

leida sõnajalaõit

jäta oma armsam koju

ainult nii sind kroonib võit

tahtmatult võib neiu sosin

avitada kuradeid

keda loendad metsas tosin

kuid üks rohkemgi on neid

sõnajalaõieni su

meelsasti viib paharet

kuid saab seiklus uue sisu

tagasi kui algab retk

puude vahel tulevilkeid

siis ei tohi jälgida

ega eksind laste kilkeid

käi vai oma jälgi sa

kui ka varbaid kuivaks jättes

läbi lättest toob sind jalg

näha võid kuis neiu kätes

õitsema lööb sõnajalg

Kohtumine

Kohtumine on suurepärane paroodia Hruštšovi aja agraarpoliitikast. Tollal üritati maisi kasvatada seal, kus see ei õnnestunud, sest põhja kliima oli maisi jaoks liiga heitlik ja terad ei jõudnud küpsetada. Muu hullus oli näiteks katse suunata Siberi jõgede voolu lõunasse, et kasta Lõuna-Venemaa puuvillapõlde. 

Maalil maisiistutajad külvavad kosmosesse, aga kui saak ei õnnestu, hakkavad nad üksteist sööma (iseennast maisiksi kujutasid). Nad ei saa ka maa peale tagasi pöörduda, sest neil on kütust olnud ainult ühe suuna jaoks (peal kütust et vaid üheks otsaks kestaks) ja kogu kosmonautide külvitöö on olnud asjata (jäi kõik see ajalukku tühja tööna). Lõpuks päästavad Ameerika astronaudid kosmonaudid. 

Kondas kritiseeris tugevalt sellist lauslollust, mis oli Nõukogude Liidu majanduselus. Contra on maali sõnumit väga edukalt edasi andnud. Kondas oskas ka oma sõnumit hästi varjata: tema autoportreel on seljas sinine lips, valge särk ja must pintsak. 

me võimsal kodumaal sai valmis taevakülvik

siis puitus täheteri taeva musta mulda

ööd valgustama kerkis maisitõlvik

maal kummardati teda nagu kulda

siis tõlvikule sõitsid kosmonaudid

peal kütust et vaid üheks otsaks kestaks

kuu aega oli maitsvat maisi naudit

sai priske tõlvik uuristatud kestaks

kui palju nad seal kastsid ujutasid

jäi kõik see ajalukku tühja tööna

siis iseennast maisiks kujutasid

ja hakkasidki otsast üksteist sööma

kui tõlvikule jõudsid astronaudid

see tundus kosmonautidele nii hea

et kestvad kiiduavaldused ja aplausid

ei vaibunud sel taevakehal niipea.

Drezden

Kui Kondase maal “Drezden” oleks Moskvas eksponeeritud, oleksid venelased anglo-ameerika pommiterrori õudustest Saksamaal kohkunud, aga eestlane oleks kohe näinud, et linn pole Dresden vaid Tallinn. Siin on Estonia teater, Kaarli ja Oleviste kirikud ja Saiakang. Kondas manipuleerib ajalugu: britid hävitasid Dresdeni, aga venelased Tallinna vana kesklinna. Contra kirjutab, et küll rusuvalt sa rusus/ma pesa sinu sees teen/tuleviku usus. Nii Kondas kui Contra usuvad maailma, mis ei ole üles ehitatud vägivalla imetlusele: milline õigeaegne sõnum!

oh Dresden minu Dresden

su taevast läbib lõhe

kui suitsu maja ees teen

ma tunnen hakkab kõhe

sest järsku algab pihta

tüütu pommisadu

ja kõigepealt saab pihta

süütu kommiladu

ei pikne suudaks mitte

nõnda müristada

ja linna tornitippe

jõhkralt nüristada

oh Dresden minu Dresden

küll rusuvalt sa rusus

ma pesa sinu sees teen

tuleviku usus

(Luuled ja piltid raamatust "Kondas kohtab Contrat", Kondas Keskus 2013)

Pain pavé

 

Pain pavé eli katukivileipä on eteläranskalainen leipä. Vastaava leipä Sveitsissä kulkee nimellä Luzernerbrot, tosin se muotoillaan eri tavalla, ja Italiassa ciabatta muistuttaa myös tätä leipää. Ohjeen löysin mainiosta Hefe und mehr -blogista. Tämän leivän tekeminen vaatii aikaa, mutta tulos palkitsee leipojan. Leivän leipominen yleensäkin on syvästi meditatiivista toimintaa, joka vie leipurin perusasioiden äärelle. 

Hapanjuuri: 200 g ruisjauhoa, 200 g vettä ja 20 g ruisjuurta (3 g hiivaa/1 g kuivahiivaa/murskattu hapankorppu käyvät myös, jos ei ole valmista juurta). Sekoita ainekset ja anna seistä huoneenlämmössä 12–16  tuntia. Juuren pitäisi tuolloin kevyesti kuplia ja tuoksua miedosti happamalta.

Taikina: Sekoita juureen 800 g vehnäjauhoja ja 500 g vettä ja anna seistä 20 minuuttia, jonka jälkeen taikinaan lisätään 20 g suolaa ja sitä taitellaan sivuilta keskelle muutaman kerran ja annetaan seistä taas 20 minuuttia. Taittele vielä kerran taikinaa ja laita se sitten öljyttyyn kulhoon tai laatikkoon nousemaan 16 tunniksi joko jääkaappiin tai +2 asteen lämpötilaan.

Ota taikina seuraavana päivänä huoneenlämpöön ja anna sen seistä kaksi tuntia, jonka jälkeen leikkaat sen kahteen osaan ja alat nujertaa taikinaa kääntämällä sen reunoja keskelle. Anna palojen levätä 10 minuuttia, jonka jälkeen alat uudestaan venytellä taikinaa reunoista keskelle. Muotoile kaksi 25x25 cm matalahkoa leipää niin, että saumapuoli on alapuolella ja laita leivät sitten nousemaan pelille noin 60–90 minuutiksi. Viiltele vielä leivän pintaan vinoneliöitä ennen paistamista (250 asteen lämmössä). Paistoaika on runsas puoli tuntia. Käytä paistomittaria tarvittaessa (96 astetta).

Pain pavé on tiivis, mutta elastinen leipä, sen kuori on maukas ja itse leipä on kevyesti hapan: siinä yhtyvät vehnä- ja ruisleivän parhaat puolet. 

Karl Ristikivi: Rohtaed

Ma lugesin Karl Ristikivi teose “Rohtaed” umbes kolmkümmend aastat tagasi, ja tollal see eriti mulle meeldis, aga ma kahjuks unustasin miks. Kerttu Mustonen oli teinud raamatu soomekeelse tõlke aastal 1945. Mustonen oli tuntud soome šlaagrite sõnade kirjutaja, näiteks “Äänisjärve lained”, “Laulev süda” ja “Sellepärast ma olen kurb” on tema kirjutanud.

“Rohtaed” on väga klassikaline romaan ja see on viimane osa kirjaniku Tallinna triloogiast, mis kirjeldab eesti linnaharitlaste kujunemist. Ma vaatasin eesti keele ja kirjanduse õppekava gümnaasiumis ja märkasin, et Ristikivi teosed on ka õppekavas (“Hingede öö”). Suvel ma tahtsin vana lugemiskogemust uuendada ja ma ei olnud pettunud. Eriti liigutav oli õpetaja elukaare kirjeldus. Raamatu peategelane Juulius Kilimit pole nagu õpetaja Laur “Kevades”, sest Juulius on vastuoluline ja traagiline figuur.

Raamatu süžee on järgmine. Teose peategelane Juulius Kilimit jääb vaeslapseks (tema isa oli koolmeister) ja ta peab talumajas oma onu juures elama. See maaelu on poisile raske, sest et onu ei saa aru Juuliuse eripärast, aga temast saab tasapisi hea talutööline. Ta hakkab ometi Tallinnas koolis käima ja elab mamma Neideri pansionis. Linnas saab ta aru, et on vaimu poolest linlane ja on innukas uusi asju õppima. Eriti ajalugu, nii ladina kui kreeka keeled on tema huviobjektid. Onu rahast enam Juuliusele ei piisa (ta kahtlustab onu oma isa pärandi omastamises) ja ta peaks maale tagasi tulema, mida ta ei taha. Nii hakkab ta Tallinnas aiandis tegutsema ja samal ajal õppima.   

Linnas algab ka Juuliuse pereelu: ta abiellub mamma Neideri tütre Emmiga. Nende abielu ei ole õnnelik ega õnnetu, sest abikaasade huvid on väga erinevad: Juulius elab enda mõistuse Arkaadias Rooma poeetidega, Emmi tegutseb nende aias, suhtleb sugulastega ja hoolitseb pere toidumajanduse eest. Suur katsumus on Emmi raseduse katkemine ja teadmine, et ta ei saa enam lapsi. Nad otsustavad adopteerida kaks last: Liina ja Valeeriuse. Valeerius on Juuliuse käli vallaslaps.Vanemad hoolitsevad oma laste eest hästi, kuid ei suuda neid tõeliselt armastada. 

Raamat kirjeldab palju Juuliuse tööelu. Alguses ta ei armasta oma tööd, sest ta ei saa oma õpilastega ühendust ja mõtleb, et pärleid sigade ette heidab ja ta põgeneb luulemaailma. Tasapisi kujuneb ta heaks õpetajaks ja on raamatu lõpus oma ametiga üsna rahul. Ta pole oma lastega nii rahul: Liina suhted vanematega on külmad, tal läheb koolis ja tööelu hästi, aga südames ebaõnnestunud, aga südameasjades ei lähe hästi. Valeerius elab kunstniku elu, kirjutab omapärase luulekogu ja üritab end tappa. Juulius püüdis oma poega kasvatada väikeseks roomlaseks, aga edutult. Raamatu lõpus Juulius märkab, et tema oma rahvapärane luuletus on koorile kirjutatud ja see saab laulupidudel suure edu, kuigi ta peab end klassikaliseks poeediks. Teos lõpeb peategelase surmaga.

Üks raamatu suurtest teemadest on idealismi ja realismi kohtumine: Juulius tahab, et tema elu oleks ilus ja vaimselt rikas. Sellise elu eelduseks on klassikaline haridus. Tema jaoks antiik on eeskujulik. Juuliuse tragöödia on see, et ta elab naisega, kelle huvid on täiesti mujal. Emmi kannatab ka selle pärast, et tema mees ei vasta tema ootustele. Emmi maailm on põld, Juuliuse rohtaed. Juuliuse klassivend Kuuse sõnastab selle probleem järgmisel viisil: "Missugune põllumees ei hariks enne oma põldu ja heinamaad, ja alles siis rohtaeda."  Ma arvan et Juulius on autori alter ego, kes unistab vaimsemast Eestist, rohtaiast.

Ristikivi romaanis inimese unistused ei täitu, aga need täidetakse muul viisil. Ma mõtlen et autor tahab, et lugeja peab olema truu oma nägemusele. Voltaire kirjutas “Candides” et il faut cultiver son jardin, inimese peab ise oma aeda harima. Elu tuleb teha parimaks võimalikuks nendest lähtekohtadest, mis inimesel on. “Rohtaed” tegeleb suurte teemadega, raamatu jutustamisstiil on eriti realistlik, aga lugeja avastab metafüüsikat ridade vahelt.