Leningrad - Ost-Berlin -haaste

Ketjukolaaja esitti mainiossa blogissaan Leningrad - Ost-Berlin -haasteen:Leningrad - Ost-Berlin,  johon ei voi olla tarttumatta - siksi paljon oman nuoruuden muistoja, tapahtumia ja luettua kirjallisuutta kiertyy noiden entisten sosialististen maiden ympärille. Olen ottanut mukaan runoutta, kulttuurihistoriaa ja proosaa. Kyseessähän uponneen mantereen, Atlantiksen kirjallisuus, johon aikaan myös oma nuoruus sijoittui.

Kirjahyllyä penkoessani tuli käteen nuoruuden ehdoton lukukokemus, Osip Mandelstamin "Ajan kohina". Kirjassa on 14 pientä novellia ja yksi pidempi kertomus, Egyptiläinen postimerkki. Mandelstam avasi myös portin Anna Ahmatovan maailmaan ja koko hopea-ajan venäläiseen kirjallisuuteen. Mandelstamin puoliso Nadezda Mandelstam on kirjoittanut myös muistelmateoksen Ihmisen toivo, joka avaa elävän ja järkyttävän näkymän Neuvostoliiton kultuurielämään 1930-luvulla. Mandelstameja ympäröi marttyyriuden aura, mikä ei kuitenkaan sulje pois heidän lahjakkuuttaan. Mandelstamissa ruummiilistuu se, mitä venäläinen kulttuuri olisi voinut olla ilman Leniniä ja Stalinia. 

Ajan kohinan kertomuksissa avautuu Pietarin ja erityisesti sen juutalaisten elämänkirjo: "Koko tämä kaunis Pietarin kangastus oli vain uni, loistava peite kuilun yllä. Joka puolella minun ympärilläni ammotti juutalaisuuden kaaos..." Mandelstam oli visionääri, joka näki tulevat jo omassa ajassaan. 

Egyptiläinen postimerkki on taas kirjallinen ilotulitus: Flyygeli on viisas ja kiltti kotieläin, sillä on murea puinen liha, kultaiset suonet ja aina kuumentunut luusto." Ajan kohina on kirja, jota lukee toistamiseen suurella ilolla, koska se on samalla nerokas ja hauska. Venäjää osaavan kannattaa lukea myös Mandelstamin runo Нашедший подкова, Hevosenkengän löytäjä, joka on venäläisen lyriikan hienoimpia saavutuksia. Hopea-ajan runoilijoissa voisi viipyillä kauankin, mutta heillä on toinen jalka vielä vanhalla Venäjällä, aitoja neuvostorunoilijoita he eivät siis ole. 

Viimeiseltä Pietarin matkalta tuli hankittua Igor Bogdanovin teos Ленинградский лексикон. Itku meinasi tirahtaa kirjan artikkeleita lukiessa, kun neuvostoaika tulvaili mieleen. Ei niin, että kaipaisi noita puutteen ja ahdistuksen aikoja, mutta kun toistakymmentä vuotta juoksin työn takia Neuvostoliitossa, jäi siitä väistämättä syviä muistijälkiä, joita tämä kirja houkutteli esiin mielen sopukoista. 

Kirjoittaja esittelee laajasti pieniä ja suuria asioita, jotka leimasivat Leningradia ja sen asukkaita alkaen verkkokassi avos´kasta aina Leniniin saakka. Käydään saunassa, kapakassa, teatterissa, kyläillään, lahjotaan ja tehdään töitä. Mennään työpaikan mukana mielenosoituksiin ja tehdään subbotnik-työtä. Jonotetaan elintarvikkeita, autoja, kirjoja, matkoja... Tähän mylläkkään pääsi myös moni suomalainenkin mukaan. Ainoa outo väite tosin kirjassa oli: Suomessa on kieltolaki. Suomalaisten neuvostomuistoista kannattaisi kirjoittaa tutkimus, ehkäpä se on tehtykin. Pietari on järkyttävä ja kaunis kaupunki. Näissä neukkunostalgioissa on aina liikuttavaa, kuinka hyvää elämää yritettiin rakentaa vaatimattomista raaka-aineista. Venäläiset ovat inspiroinnin ja hetkessä olemisen asiantuntijoita. 

Elena Hellberg-Hirnin Leninburg on yksi hienoimpia suomeksi kirjoitettuja kulttuurihistoriaalisia teoksia. Joulupukki toi sen muuta vuosi sitten ja joulupyhät kuluivat sitä lukiessa ja Russian Earl Greytä juoden. Jo pelkästään tuosta jouluisesta lukukokemuksesta on jäänyt miellyttävä muisto.

Teos vaatisi oman postauksensa, mutta pieni luonnehdinta toivottavasti herättää halua tutustua teokseen. Tekijä käsittelee Pietaria fantasian kaupunkina, keisarillisena ja kulttuurikaupunkina, Neuvostoliiton provinssina  ja uudelleen nousevana venäläisenä metropolina. Hellberg-Hirnillä on projektina ymmärtää kaupunkia kokonaisena kulttuuritaideteoksena, joka on antanut materiaalia ja energiaa erilaisten pietareiden ja leningradien rakentamiseen. Tekijä liikkuu Pietarin kaikilla tasoilla ja tekee yllättäviä päätelmiä. Mielenkiintoista on myös se, kuinka merkittävä Pietari on ollut Suomelle. Ehdottomasti viipyilevän lukemisen arvoinen teos, joka johdattaa tutkimaan venäläistä kulttuuria enemmänkin. 

Ensimmäinen lukemani neuvosto-virolainen kirja oli Mats Traatin Riippusilta. Se on traaginen sivistyneistökuvaus 1970-luvun Virosta, jossa yhteiskunnan yksimuotoisuus ja ahtaus tuhoavat nuoren parin elämän. Teos käsittelee varsin suoraan niitä ongelmia, joita sosialistisessa yhteiskunnassa oli riittävästi: ahdasta asumista, pulaa päivittäistavaroista, tehotonta työn organisointia, näköalattomuutta ja etnisiä ristiriitoja. Kirjan päähenkilö on Ola, joka ajautuu onnettomasta miessuhteesta toiseen ja saa siinä samalla kaksi lasta. Kirjan venäläiset edustavat yksinkertaista dionyysistä elämänvoimaa, virolaiset taas ovat ahdistuneita ja umpimielisiä. 

Riippusilta on symboli kahden eettisen maailman välillä: sillan toinen pää on porvarillisessa Virossa ja toinen Neuvosto-Virossa. Ihmisiltä tuntuu puuttuvan orientaatio kumpaankaan päähän: he ovat keskellä huojuvaa siltaa. Teoksen perusvire on pessimistinen, mutta lopussa on myös toivonpilkettä. Romaanissa on vahva tunnelma ja siinä mennään syvälle ihmisen eksistentiaaliseen ahdistukseen. 

Toisenlaiseen virolaiseen kirjallisuuteen pääse tutustumaan Mehis Heinsaaren avulla. Tässä linkissä vanha postaus mainiosta teoksesta Epätavallinen ja uhkaava luonto:Mehis Heinsaar.Virolainen kirjallisuus on oikea aarreaitta. Jaan Krossin kirjat ovat ehtymättömiä lähteitä naapurimaamme rikkaaseen ja traagiseen kulttuuriin. Alla kuvassa on tallinnalainen Sõprus-elokuvateatteri: muodoltaan stalinistinen, materiaaliltaan ja aiheiltaan virolainen (pylväät muistuttavat setu-naisten kansallispuvun hihoja, materiaali virolaista kiveä). Näitä dialogin paikkoja löytyy runsaasti sekä kirjallisuudesta että Tallinnan kaupunkikuvasta.

Matka kohti Itä-Berliiniä jatkuu Puolan kautta. Puolalla on ollut suuri menneisyys ja kansa on ollut aina itsetietoinen kulttuurinsa ominaislaadusta ja erinomaisuudesta. 1980-luvulla Puola oli Itä-Euroopan toivo, sen kulttuuri oli monimuotoista ja varsinkin kirjallisuus, elokuvat ja graafinen taide olivat maailmalla tunnettuja. 

Oma Puola-suhteeni alkoi 1975 Münchenin yliopiston puolan kurssilla, jossa grand lady Käthe Schmid Puolan (!) Lembergistä johdatteli meitä tämän kauniin kielen maailmaan.  Oppikirjana käytettiin itäsaksalaista Móvimy po polsku -teosta. DDR:ssä tehdyt oppikirjat olivat erinomaisia: ne olivat didaktisesti hyvin rakennettuja ja vaativia. 

Sitten oli vuorossa runous. Suomeksi oli käännetty jonkun verran puolalaista runoutta. Itselleni hankin Tadeusz Rózewicziä, jonka synkkä runous oli miellyttävää ja istui maailmantuskaa potevan lukiolaisen mieleen. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart sisälsi jo monenlaista modernia runoa, mm. Wisława Szymborskaa. Varsinainen henkinen Puola-rysäys syntyi luettuani Czesław Miłoszin Vangitun mielen. En koskaan aikaisemmin ollut lukenut niin hienoa ja kirkasta totalitarismin analyysiä kuin tässä teoksessa. Miłosz kuvaa alussa esseessään Murti - Bing totalitarismia sivistyneistön huumeena, joka vähitellen tuhoaa koko ihmisen ja sitten yhteiskunnan. Hän kuvaa erilaisia menetelmiä selviytyä totalitarsimissa ja teoksen lopussa hän omistaa luvun Baltian kansojen kohtalolle kommunismin ikeen alla. Teos on täynnä viittauksia puolalaiseen ja maailmankirjallisuuteen. Tuolloin teosta pidettiin Suomessa neuvostovastaisena. Miłoszin ajattelun keskiössä on henkisen valheen paljastaminen. Hieno kirja! Jokaisen päättäjän ja poliitikon ehdoton lektyyri myös tänään.

Matka päättyy Itä-Berliinin Stalin-Alleelle. Kadun kävelee päästä päähän noin tunnissa. Brechtin runossa hallitus haluaa vaihtaa napisevan kansan parempaan. Moni muukin hallitus olisi halunnut vaihtaa kansaa, tai ainakin kirjailijoita, jotka olivat liian äänekkäitä tai hankalia. Kirjallisella matkalla olisi vielä voinut poiketa Unkariin, missä kirjoitettiin erinomaista runoutta myös kommunismin aikana tai Tšekkoslovakiaan, missä oli monta maailmanluokan kirjailijaa. Leningrad-Ost-Berlin - kuinka paljon muistoja, kuinka paljon historiaa...

Bertold Brecht: Die Lösung

Nach dem Aufstand des 17. Juni

Ließ der Sekretär des Schriftstellerverbands

In der Stalinallee Flugblätter verteilen

Auf denen zu lesen war, daß das Volk

Das Vertrauen der Regierung verscherzt habe

Und es nur durch verdoppelte Arbeit

zurückerobern könne. Wäre es da

Nicht doch einfacher, die Regierung

Löste das Volk auf und

Wählte ein anderes?

Réginald Outhier: Matka Pohjan perille 1736 - 1737

 Outhier - BnF, Gallica, figure extraite du Journal d'un voyage au Nord, accès en ligne, Gemeinfrei, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=38474623

Réginald Outhierin "Matka Pohjan perille 1736 - 1737" on julkaistu suomeksi vuonna 1975. Teoksen on ranskasta kääntänyt Marja Itkonen-Kaila. Ranskan Kuninkaallisen tiedeakatemia jäsen, pastori Outhier kuvaa varsin koruttomasti ranskalaisen mittausryhmän matkaa Pariisin, Dunkerquen, Tanskan ja Ruotsin kautta Pohjan perille eli Torniojokilaaksoon. 

Retkikuntaa johti Pierre Louis Moreau de Maupertuis, ranskalainen matemaatikko, jonka tehtävänä oli mitata yhden asteen suuruisen meridiaaninkaaren todellinen pituus maastossa. Tarkoituksena oli näin selvittää, onko maapallo navoiltaan litistynyt. De Maupertuis´n myöhemmät vaiheet olivat vauhdikkaat: hän oli Émilie de Châtelet´n geometrian opettaja ja tämän rakastaja (Émilieltä liikeni rakkautta myös Voltairelle), eri tiedeakatemioiden jäsen ja monialainen tiedemies. Hänellä kerrotaan olleen varsin hankalan luonteen. Tosin tämä karaktääriongelma ei käy ilmi millään tavalla Outhierin kirjasta, koska kirjoittaja on lojaali esimiehelleen ja esittää tämän toimet aina parhaassa valossa.

Kirjan alussa on suomentajan alkusanat, jossa kiinnitetään huomiota lähinnä ortografisiin ongelmiin ja Toivo Harjunpään kirjoittama suomalaisen laitoksen esipuhe, jossa varsin seikkaperäisesti esitellään teoksen aatteellinen ja tieteellinen ympäristö ja jossa kerrotaan myös teoksen kirjoittajan vaiheista. Kirja kokonaisuudessaan on kaunista painotyötä ja sitä on ilo pitää kädessä.

Teos on laadittu päiväkirjan muotoon. Jokainen paikkakunta ja jokainen mittauspäivä on kuvattu tarkasti. Nykypäivän matkailija voisi varsin hyvin tehdä saman matkan vaikkapa Tukholmasta Tornioon käyttämällä Outhierin kirjaa matkaoppaanaan. Kerronta on hieman kuivakkaa ja asiallista, mutta lukijalle avautuu kuitenkin eteen 1700-luvun Ruotsi varsin elävänä. Teos oli tarkoitettu matkakertomukseksi projektin rahoittajalle, ei kaunokirjalliseksi teokseksi. Tosin paikoin löytyy myös herkkiä kohtia: ”Perjantaina huomattiin mastoissa pieni vihervarpunen; se lenteli kannen ja köysistön välissä ja seurasi meitä kuukauden kahdeksanteen päivään asti, jonka jälkeen sitä ei enää näkynyt.”

Pastorina Outhier kuvaa usein paikkakunnan kirkollisia oloja: Tukholmassa hän voi ottaa osaa katoliseen messuun, ja hän toimi myös retkikunnan sielunhoitajana. Luterilaisuuteen hän suhtautuu myönteisesti ehkä myös siksi, että Torniossa he asuivat sikäläisen kirkkoherran luona, joka puhui sujuvasti ranskaa ja auttoi kaikin tavoin retkikuntaa. He osallistuivat myös säännöllisesti luterilaisiin jumalanpalveluksiin. Toisinaan Outhier jopa ihmettelee pohjolan ihmisten hurskauden määrää. 

Mittauksia kuvataan seikkaperäisesti. Paikallinen väestö oli myös mielellään mukana auttamassa. Metsää kaadettiin surutta, jotta linjamerkit saatiin näkymään. Ainoa todellinen vaiva olivat sääsket ja mäkäräiset. Miehet saattoivat päiväkaudet viettää luonnossa ja yöpyä teltoissa. Ruuan he hankkivat maalaistaloista. Koskia laskettiin ja vaaroille noustiin ja kaikkia matkan käänteitä kuvataan tarkasti. 

Torniojokilaaksosta tarjoutuu lukijalle varsin kaunis kuva: ystävälliset ihmiset, kaunis luonto ja viljavat, hyvin hoidetut kulttuurimaisemat. Säätyläiset ovat sivistyneitä, he puhuvat joko ranskaa tai latinaa ja heillä on runsaat pitopöydät. Paikallista aineellista kulttuuria kuvataan myös: "Kaupungin porvareilla samoin kuin maaseudun talonpojilla on vuoteissaan vain yksi lakana, toisen lakanan sijaan on valkea jäniksennahkapeite. Monilla talonpojilla on hopeisia lusikoita, pikareita ja maljoja..." Kaikessa elämässä maalla ja kaupungissa heijastuu siisteys, järjestys ja hurskaus. 

Matkan tuloksena oli laaja mittausaineisto, kartat mittausalueista ja monista kaupungeista. Ranskan akatemialla on ollut rahaa ja sivitystahtoa lähettää yli kymmenmiehinen retkikunta vuodeksi Tornijokilaaksoon. Outhierin matkakuvausta luettiin aikanaan paljon ja se on nykylukijallekin viehättävää luettavaa huolimatta kirjan hieman luetteloivasta tyylistä.  

Suomi Venäjän kirjallisuudessa

"Valkosuomalaisen" rautatiesolmun pommitus

Valentin Kiparsky kuuluu suuriin suomalaisiin kielitieteilijöihin. Hän oli myös aikansa kansainvälisesti merkittävimpiä slavisteja. Teoksessaan Suomi Venäjän kirjallisuudessa (Helsinki 1945) Kiparsky tutkii venäläisen ja neuvostolaisen kaunokirjallisuuden välittämää Suomi-kuvaa 1600-luvulta aina talvisodan loppuun saakka. Tekijä viimeisteli teoksensa Petroskoissa syksyllä 1942. Teoksessa on laaja kirjallisuusluettelo, kuva-aineisto on mielenkiintoinen ja kirjan kellertynyt painoasu kertoo myös osaltaan julkaisuajan materiaalisista olosuhteista. Teoksen julkaisuaikakin kertoo omaa historiallista kieltään. 

Tšuhnojen tanssi

Kaikkein vanhin kirjallinen kerros kuvaa suomalaisia tšuhnina. Suomalaiset olivat Luoteis-Venäjän kanta-asukkaita ennen slaavien ekspansiota, esim. Pietari ympäristöineen oli muinoin suomalaisten heimojen asuttamaa aluetta. Kun venäläiset joukot saapuivat Nevan suulle 1703, kuvaa arkkipiispa Feofan Prokopovitš suomalaisia seuraavasti: "He ovat yksinkertaista ja raakaa kansaa, jota tavallisesti sanotaan tšuhnoiksi; he eivät asu yhdessä, vaan enimmäkseen erillään toisistaan ... syövät hyvin yksinkertaista ruokaa, pukeutuvat rumasti, kasvattavat pitkää tukkaa eivätkä aja partaansa ... he ovat kuitenkin hyvin viekkaita; huomattuaan meikäläiset he heti pakenivat metsiin." Syntyi vähitellen kuva suomalaisista luonnon surullisina lapsipuolina (Печальный пасынок природы), mikä käsite on Puškinin tuote. 

Moni asia noissa teoksissa osuus kohdalleen, mutta osassa puuttuu täysin ymmärrys meidän omanlaatuiseen kulttuuriimme, ja nähtyä tarkastellaan suurvenäläisen optiikan läpi. On yllättävää kuitenkin huomata, kuinka monessa teoksessa suomalaiset mainitaan jo 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin lähinnä venäläinen eliitti kävi Suomessa. 

On unohtuneet laulut skaldien.

Jo sydämien lämmön ryösti halla.

Ei runot helky. Lempi neitojen

ei hehku tylyn Suomen taivaan alla.

(Tuntematon runoilija)

Tähän vanhimpaan Suomi-kuvaan kuuluu kaksi elementtiä: ossianistinen luonnon ja alkuperäiskansan ihailu ja toisaalta tšuhnien maine noitina ja velhoina. Venäläiset ovat aron kansaa, joka on asunut rivikylissä ja raivannut metsät pelloiksi ainakin rintamailla. Venäläinen, joka matkusti Suomen kapeilla ja mäkisillä teillä, koki pelkoa ja ahdistusta, koska metsä oli heille perinteisesti peikkojen ja hiisien aluetta. Metsän pelko oli syöpynyt heihin jo lapsuudesta asti. Toisaalta mäkinen järvimaisema herätti heissä tunteen, että he olivat saapuneet ulkomaille ja uuteen henkiseen ilmapiiriin. Tätä puolta Suomesta ylistettiin erityisesti 1800-luvulla:

Kun katson maata ankaraa,

sen kauneus mua peloittaa.

Ei iloa tuo silmihin

nuo vuoret, kylmyys graniitin.

Vain matsän tumma kohu soi

ja kosken pauhu ilkamoi.

(Boratynskij)

Suomalaiset ovat myös venäläisessä tarustossa velhoja, henkien hallitsijoita. Esim. Puškinin Ruslanissa ja Ljudmilassa on kaksi suomalaista maagista hahmoa Finn ja Naina. Tiedetään, että Puškin oli tutustunut suomalaisiin, niin kansanihmisiin kuin oppineisiinkin käydessään koulu Saaren kylässä eli Tšarskoe Selossa. 

1800-luvun venäläistä Suomi-kirjallisuutta kuvaa Kiparsky termeillä "turistit" ja "fennofiilit". Kun Suomesta tuli suuriruhtinaskunta, alkoi maahan virrata monenlaista matkailijaa. Syntyi monentasoista matkakirjaa ja runoutta. Tässä linkki tähän tematiikkaan liittyvään kahteen vanhempaan postaukseen: Viattominen villien maassa, Baranovski

Venäläisten kuvaa suomalaisista määritti pitkälti heidän tapaamansa Pietarin suomalaiset, jotka edustivat pääasiassa työläisiä, jotka joko möivät halkoja ja voita Heinätorilla tai olivat palvelijoina pietarilaisissa perheissä. 

Vai tšuhnako vois rakastaa?

Ei toki! Voita vain kirnuta

ja silakoita savustaa - 

sen taidon hän on osaava. 

Mut tuta tuskat lempiväin

kuin Pietarissa, meillä päin.

ei taida tšuhna varmaankaan!

Ja kuinka voiska tuntea,

kun fiilipunkkaa armastaa.

(Ivan Mjatlev)

Uusi vaihe Suomen kuvaamisessa alkoi silloin, kun liberaali älymystö alkoi matkailla Suomessa. Suomi näyttäytyi heidän teoksissaan ideaalivaltiona, mihin suuntaan koko Venäjän pitäisi kehittyä. Läpikäyvinä teemoina olivat maamme siisteys, yhteiskuntajärjestys, naisten ja lasten hyvä asema ja kansan korkea sivistystaso. Suomi oli yhteen aikaan myös venäläisen ylimystön matkakohde, jolloin käytiin erityisesti Helsingissä Kaivopuiston kylpylässä ja Imatralla katsomassa kosken kuohuja. 

Venäjällä oli myös kirjailijoita, joista oli outoa, että Suomella oli erityisasema. Heidän mielestään suomalaiset pitäisi assimiloida Venäjän kansaan, kuten oli tehty jo etelässä mm. georgialaisten ja astrakanilaisten kanssa. Toisaalta suomalaisia kunnioitettiin heidän lojaalisuutensa vuoksi (Krimin sota).  

Seuraavaa kirjailijapolvea Kiparsky nimittää "huviloitsijoiksi". Kannakselle syntyi huomattava venäläinen huvilayhteisö, jonne muutti myös paljon kirjailijoita. Monet heistä kuvailivat huvilaelämää ja samalla myös suomalaisia, jotka olivat heille lähinnä talonmiehiä, kauppiaita tai palvelijoita. Suomi esitetään monissa näissä teoksissa ihannemaana, minkä elämänmuoto muuttaisi myös Venäjää.

Vuosi 1918 toi monenlaisia muutoksia suomalais-venäläisiin suhteisiin. Kiparsky kuvaa venäläistä emigranttikirjallisuutta, jota leimaa suurvenäläisyys ja kaiho kadotettuun paratiisiin, mihin myös kannakselainen elämänmuoto oli kuulunut. Suomi koettiin reunavaltiona, joka oli käyttänyt tilaisuutta hyväksi irtautuakseen Venäjästä, mihin se emigranttien mukaan kuului. 

Yksi näistä Suomeen emigroituneista oli runoilija Vera Bulits. Hän työskenteli myöhemmin Yliopiston Slaavilaisessa kirjastossa ja julkaisi toistakymmentä runokokoelmaa Helsingissä, Tallinnassa, Pariisissa ja Belgradissa. Tässä herkkä runo paperossista, rakkaudesta, kuolemasta, kotimaasta ja suomalaiseen luotiin kuolleesta politrukki Mihailista:

Папироса "Беломорканал

Папироса "Беломорканал"
Фабрики табачной в Ленинграде.
...Политрук сражен был наповал
Финской пулею в лесной засаде.

Ароматен тихий, теплый дым
Русской папиросы политрука.
Политрук был молод и любим,
Но внезапно грянула разлука.

Русских женщин красота нежна,
Любовались финны-офицеры.
"Другу и товарищу" – одна,
А другая – "от невесты Веры".

Замело метелью бугорок,
Бродит ветер по лесным могилам.
...Серый пепел, тающий дымок...

Звали политрука Михаилом.

1920–1930-luvuilla Suomea ja suomalaisia kuvataan ennen kaikkea luokkataistelun näkökulmasta. Osa kirjailijoista tuntee hyvin Suomen olot, osa keksii asioita omasta päästään. Suomeen ja sen työväkeen suhtauduta myönteisesti, ainoa vihollinen on lahtari. Tunnetuin tämän genren kirjailija on Gennadij Fiš. Hänen tunnetuin teoksensa on Kiimasjärven valtaus vuodelta 1933, jossa kuvataan Toivo Antikaisen johtamaa Itä-Karjalan kansannousun kukistamista vuonna 1921. Venäläinen wikiartikkeli sanoo Fišin kirjailijalaadusta, että hänen proosansa perustuu omiin kokemuksiin ja kirjallisiin lähteisiin, eikä siinä ole taiteellista ajatusta eikä kirjallista intuitioita. Hän oli kuitenkin maineikkain Suomea kuvannut kirjailija, jonka teoksista otettiin kymmeniä painoksia. Suurvenäläinen sovinismi heijastuu myös näissä luokkataistelukirjoissa: luokaton ja yhtenäinen neuvostokansa vastustaa eripuraista ja sisäisesti lahoa Suomen luokkayhteiskuntaa. 

Kiimasjärven valtaus

Kirparskyn teoksen viimeinen luku keskittyy talvisotaan. Hän vertaa talvisodan syntyä Suomen sotaan, jota Venäjä käytti suurvaltapolitiikan välikappaleena. Tuon ajan kirjallisuudessa Suomi käy hyökkäyssotaa, kohtelee omia sotilaitaan yliolkaisesti ja on julma venäläisille siviileille. Sitä vastoin valloitetun Karjalan väestö tervehtii ilolla vapauttajiaan, neuvostoarmeijaa... Tosin venäläiset ihmettelevät, kuten menneinäkin vuosisatoina, Suomessa vallitsevaa siisteyttä ja järjestystä.

Tunnetuin kirjallinen kohtaaminen talvisodassa lienee Yrjö Jylhän ja Jevgeni Dolmatovskin Taipaleenjoki-runot. Oheisesta linkistä päässee ehkä oikeaan käsitykseen näiden runoilijoiden arvosta:Yrjö Jylhä ja Jevgeni Dolmatovski

Я много видел рек — и узких и широких,

Запомнится не каждая река

Но есть одна река — Тайпалеен-йоки,

Она не широка, не глубока

А было перейти ее труднее,

Чем жизнь прожить.

Но нужно перейти!

Когда понтоны навели, над нею

Сплошной огонь открылся на пути.

Но люди шли — сурово, тихо, долго.

И каждый думал: «Я еще живу»

И волгарям не вспоминалась Волга,

Здесь было только то, что наяву:

Сквозь гром был слышен голос одинокий —

Звал санитара раненый в потоке…

Тяжелую волну несла в века

Одна, одна Тайпалеен-йоки —

Холодная и быстрая река.

Olen nähnyt ma jokia paljon,

Mutta yksi on - Taipaleenjoki

ja kaikkia muista ma en.

vain purosen levyinen.

On vaikeemp´ yli sen mennä

kuin ylittää elämä …

… Mutta miehet verkallensa

yhä eteenpäin vaeltaa,

eivät muista he Volgaansa,

enkä minä nyt muista Moskovaa;

yksi ainoa ajatus meitä

- ”Elän vielä ” - kannustaa.

On idässä jokia paljon,

mutta raskaimmin aaltoaa

vuo ikuisen Taipaleenjoen,

joka purosta muistuttaa.

Viipuria vallataan. Taustalla Patterimäen vesitorni

Kiparskyn kirja on mielenkiintoinen ja poliittisesti korrektisti kirjoitettu teos, josta aukeaa yllättävän laaja näkökulma Suomen ja Venäjän välisiin kirjallisiin suhteisiin. Suomi on inspiroinut monia kirjailijoita, mutta mitään suurta Suomi-aiheista teosta ei Venäjällä ole syntynyt. Suomalaiset ovat venäläisessä kirjallisuudessa juroja, velhomaisia, rahvaanomaisia ja lahtareita, jotka asuvat karussa, mutta kauniissa maassa, jossa vallitsee järjestys ja siisteys. 

Thaïs

Joulun aluspäivien iloihin kuului Jules Massenet´n Thaïs Kansallisoopperassa. Massenet on säveltänyt 25 oopperaa, joista useat tapahtuvat jossain itäisillä mailla ja joissa uskonto ja erotiikka kietoutuvat eri tavoilla toisiinsa. Henry Bacon kertoo mainiossa Oopperan historiassaan, että "vahvimmillaan hän oli tyydyttämättömäksi tuomitun eroottisen pakkomielteen kuvaajana." Massenet´n suuri esikuva on ollut Richard Wagner, mikä ilmenee enharmonisissa modulaatioissa ja diskreeteissä kromaattisissa sävelkuluissa (Bacon). Massenet on köyhän miehen Wagner. 

En ole kuullut aikaisemmin yhtään Massenet´n oopperaa, ja Thaïksesta oli tuttua vain Meditation. Illan esityksessä orkesteria johti Patrick Fourmillier, Thaïksen osan lauloi Veronika Dzhioeva ja Athanaëlina oli Tommi Hakala. Oopperan libretto on tehty Anatole Francen romaanin mukaan. Sali oli täynnä ja ilmassa oli oopperajuhlan tuntua. Jos säveltäjä kiinnostaa enemmän, kannattaa katsoa Veijon Massenet-blogia:veijomassenet.blogspot.fi. 

Oopperan juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Munkki Athanaël on nähnyt kauniin Thaïs-kurtisaanin Aleksandriassa. Hän tapaa naisen vanhan ystävänsä Niciaan luona ja alkaa käännyttää Thaïsta uskoon lupaamalla hänelle ikuista rakkautta ja ikuista elämää. Thaïs tarkastelee illemmalla peilin ääressä katoavaa kauneuttaan ja vakuuttuu yön yli nukuttuaan uudesta uskon antamasta elämästä. 

Dis-moi que je suis belle 
Et que je serai belle éternellement!
Que rien ne flétrira les roses de mes lèvres, 
Que rien ne ternira l'or pur de mes cheveux!
Dis-le moi! Dis-le moi! 
Ah! Tais-toi, voix impitoyable, 
Voix que me dis: Thaïs, tu vieilliras!
Un jour, ainsi, Thaïs ne serait plus Thaïs! 
Non! Non! je n'y puis croire, 
Toi Vénus,
Réponds-moi de ma beauté!
Vénus réponds-moi de son éternité! 
Vénus, invisible et présente! 
Vénus, enchantement de l'ombre!
Vénus! Réponds-moi! 

Seuraavana aamuna hän päättää tuhota omaisuutensa ja lähteä askeetiksi. Athanaël vie hänet luostariin, muttei voi enää unohtaa häntä. Heidän tiensä eroavat. Näyssä Athanaël näkee Thaïksen kuolinvuoteella ja rientää tämän luo. Munkki sanoo rakastavansa ja himoitsevansa naista, eikä usko enää mihinkään taivaalliseen rakkauteen vaan ainoastaan lihalliseen. 

Ooppera on ollut erityisen suosittu Italiassa ja Ranskassa. Ranskassa sitä esitettiin yhtäjaksoisesti vuodesta 1898 vuoteen 1956. Liekö syynä latinalaisen kulttuurin viehtymys La Maman et le Putain -tematiikkaan. Suomessa ooppera on esitetty edellisen kerran vuonna 1934, jolloin Thaïksen osan lauloi sopraano Helmi Liukkonen. Rooli pilasi laulajatteren äänen ja hänen uransa oli lopussa. 

Oopperailta on laulullisesti antoisa ja yleisö lämpeni esityksen myötä. Dzhioevan ääni oli välillä kova, mutta hän sopi muuten erinomaisesti Thaïksen rooliin, Hakalan Athanaël oli ehkä illan parasta antia, Pohjosen Niciaskin oli nautittavaa kuultavaa. Hilpeitä hetkiä tarjosivat Crobylen ja Myrtalen duetot.Väistämättä tuli mieleen myös Mestarilaulajien Beckmesserin ja Thaïksen kenobiittimunkkien yhtäläisyys: muutosvastarinta. Munkit esitettiin myös ilotalon asiakkaina. 

Mikä oli pointti? Ooppera käsittelee ikävää, puutetta ja kaipausta. Thaïs ei ollut tyytyväinen pehmeitten divaanien ja sulhaslaumojen keskellä, Athanaël ei saanut tyydytystä askeettisesta elämästä, vaan hänellä oli ruumiin ikävä. Ehkä Thaïs veti näissä elämän arpajaisissa pidemmän korren. Aiheet olivat siis ikuisia ja inhimillisiä. Uskonnon ja erotiikan suhde on varsin merkittävä topos, ja oopperassaan Massenet käsittelee sitä erinomaisen hienosti.    

Esitys oli ulkoisesti loistava: elämän teatteri, jossa kaikki etsivät itselleen jotain puuttuvaa, pyöri katsojien silmien edessä. Erityisen näyttävä oli Thaïksen kultaa ja purppuraa hohtava buduaari. Oopperan loppukohtaus tapahtui autiomaassa, missä hiekkadyynit muodostivat naisen rinnat.

Nenäliinapakettia ei kuitenkaan tarvinnut avata, kuten käy yleensä Wagner-iltojen jälkeen - niin syvälle psyyken syövereihin Massenet ei yltänyt. 

Kainuun kuvia

Sotkamon avara kirkkosali

Vuodenvaihteessa oli mahdollisuus käydä Kainuussa, joka on pysynyt minulle samanlaisena Suomen valkoisena läikkänä kuin Pohjanmaa. Lunta oli maassa, järvet jäässä ja pakkasta oli sopivasti, niin että pääsi suksille. Vuokatissa kuuli enemmän venäjää kuin suomea, joten oli myös kansainvälistä tunnelmaa. Matkailijoiden eteen on tehty kovasti töitä, sen huomasi kaikkialla, ja Kainuun talvinen luonto oli sykähdyttävä. 

Vuokatin maisemia

Sotkamon kirkonkylä on rakennettu niemelle ja kannakselle keskelle järvimaisemaa. Kylän raitin päässä on kirkko. Uudenvuodenpäivän jumalalanpalvelus oli hyvin rakennettu: kauniisti toteutettu liturgia, hyvä saarna ja kanttorin reipaat musikaaliset otteet. Oli vain sääli, että kirkossa oli ehkä parikymmentä seurakuntalaista, vaikka oli valmistettu arvokas ja koskettava jumalanpalvelus. 

Seurakunnan kirkko valmistui suurina nälkävuosina, jolloin neljännes sotkamolaisista menehtyi nälkään. Kirkko on vihitty 1870 ja se on Kuhmon kirkon ohella Kainuun suurin: sinne sopii kaikkiaan 1500 henkeä. Urut on tehty omassa kylässä (Sotkamon Urkurakentajat Oy). Kirkkoa oli rakentamassa Tolpon kirkonrakentajasuku, arkkitehtinä Oulun lääninarkkitehti Johan Oldenburg. Alttariseinä ja valaisimet ovat 1950-luvulta. Kirkon sinisävyinen sali on ilmava ja juhlallinen, ja eri aikaudet ovat hyvässä harmoniassa keskenään. 

Kirkon eteiseen oli tuotu pro patria-tauluja lakkautetuista kouluista. Kaikkiaan 278 sotkamolaista kaatui sotien aikana. Sotkamon kirkkoa on myös talvisodassa pommitettu. Venäläisten tavoitteena oli Kuhmon, Sotkamon, Kajaanin ja Oulun valloittaminen. Neuvostoliiton 54. divisioona pysäytettiin kuitenkin Kuhmossa ja venäläisiä kaatui Kuhmon rintamalohkolla kaikkiaan noin 10.000. Uskoisin, että moni venäläinen hiihtovieras olisi kiinnostunut myös näistä vaiheista. 

Kestäviä arvoja puolustettiin

Kajaani on Suomen vanhimpia sisämaan kaupunkeja ja se on perustettu vuonna 1651. Menneistä ajoista todistavat Kajaanin linnan rauniot. Linnan tehtävänä oli turvata Täyssinän rauhan rajat ja suojella Kainuuta venäläisiltä. Linnan vaiheet ovat moninaiset, siellä on pidetty vankeina kuuluisia toisinajattelijoita ja lopulta venäläiset räjäyttivät linnan. Linna ja sitä ympäröivä koski- ja voimalaitosalue on kansallisesti arvokas kulttuurimaisema. 

Eri aikakausien dialogia Kauppakadulla

Kauppakatu on myös hieno nähtävyys Kajaanissa: harvassa Suomen kaupungissa on löydettävissä vastaava funkistalojen rivi ja eri aikakausien rakennustyylien kerrostumia. Kauppakadun ja Välikadun välisen korttelin sisäpiha tarjoaa vaikuttavan urbaanin takapihanäyn ja Koivukoskenkadulla herkkä pergola tuo etelän tunnun Kainuun pääkaupunkiin. Sääli, että kaupunkiin on muuten rakennettu niin paljon rumaa ja mittakaavatonta. 

Hienostunutta arkkitehtuuria Kajaanissa

Kauppakadun uljas funkkistalojen rivi

Kun Kauppakadulta poikkeaa Välikadulle, löytää sieltä Pekka Heikkisen leipomon. Jo tämän kahvilan takia kannattaa matkustaa Kajaaniin. Paikka ei ole puunattu, mutta tiski nitisee monenlaisten herkkujen painosta ja liikkeen ovi käy yhtenään. Voit ostaa mukaasi puu-uunileivän, joka on leivottu Arkangelista vuonna 1915 tuotuun leivänjuureen tai sitten tervaleivän. Kahvilla voit nauttia rahkamunkin, Hollanin viinerin tai Napoleonin. Matkailija tuntee tulleensa aitoon eurooppalaiseen kulttuurikaupunkiin. 

Kajaanittaret herkkujen äärellä

V.A. Koskenniemen bibliografia 1900–1962

Joulun aluspäivien iloisiin yllätyksiin kuului postipaketti, josta löysin Kari Hämeen-Anttilan kokoaman ja toimittaman V. A. Koskenniemen bibliografian 1900–1962. Kirjan on kustantanut V. A. Koskenniemen Seura vuonna 2015. Teos on merkittävä kulttuuriteko ja tekijän pitkäaikaisen harrastuksen ja työn tulos. 

Alussa Hämeen-Anttila kuvaa elävästi Koskenniemi-harrastustaan, joka alkoi jo 17-vuotiaana. On myös mielenkiintoista lukea teoksen syntyvaiheista ja bibliografisen työn monipolvisuudesta, joka paikoitellen muistutti salapoliisityötä. Bibliografin työ ei ole pelkkää luettelointia, vaan se saattaa olla myös politikoinnin väline. Tästä esimerkkinä Koskenniemen AKS:lle ja suomalaisille SS-miehille kirjoitetut marssit, jotka myöhemmin "katosivat" bibliografioista. 
Tekijä on kertonut bibliografian syntyvaiheista kesäkuun 2015 Bibliophiloksessa. 

Koskenniemen julkaisutyö kesti yli kuusikymmentä vuotta, ja hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää yli 5000 nimikettä - hän oli todellinen homo scribens. Voi vain ihmetellä hänen henkisten harrastustensa laajuutta ja syvyyttä. 

Nyky-Suomessa Koskenniemi on Ys´n mereen vajonnut kaupunki, jonka kirkonkellojen soittoa voi joskus kuulla meren pohjasta. Vanhemmalle sukupolvelle Koskenniemi oli suuri runoilija, sitten tulivat ne, joille hänen nimensä oli kirosana, mutta nykyään laineet ovat jo tasaantuneet, ja nuori polvi kysyy korkeintaan, että mikä Koskenniemi? Tämä on sinänsä sääli, että Koskenniemen tasoinen kirjailija ja kulttuuripersoona redusoituu Finlandian sanoittajaksi. 

Ensimmäisen kosketukseni tähän runoilijaan sain jo pikkupoikana, koska isoäitini harrasti runonlausuntaa. Koskenniemen Elegia on ensimmäinen oppimani runo ja Koottujen runojen kansilehdellä ollut, silkkipaperin takaa katsovan palavasilmäisen runoilijan kuva on mielessäni aina edustanut todellisen runoilijan prototyyppiä. Elle-mummon runosessiot ovat olleet ikimuistettavia: hänen silmiinsä syttyi palo, kun hän alkoi lausua. Lasta se hieman pelotti, mutta salaa ihastutti. 

Koskenniemen runous vaatii lukijaltaan toisinaan monenlaista esiymmärrystä, siksi tiheään on lainauksia antiikin kulttuurista. Monelle Koskenniemen heittomerkkejä viljelevä runokieli on vanhahtavaa. Osa tyrstäytyy pessimismiin tai agnostiseen perusvireeseen. Toisaalta harvalla suomalaisella runoilijalla henki liikkuu niin laajalla alueella kuin Koskenniemellä. Hippokreneen lähteeltä kulkee tie eroottisviritteiseen suomalaiseen kesäyöhön:

KESÄYÖSSÄ


    Minä kuljen tuttua polkuain,
    suopursujen tuoksu niin huumaa, --
    sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
    Yö henkii kaihoa kuumaa.

    Hämy vihreä verhoo hongikon,
    suosilmät niin vietellen läikkyy --
    en tule, en tule, mun kiire on:
    mulle toiset silmät väikkyy!

    Vie polkuni järven pohjukkaan
    liki nukkuvan kylän laidan,
    siellä harmaa veräjä raollaan
    on keskellä harmaan aidan.

    Sen veräjän takana odottaa
    ilo, onni ja unhon huuma,
    sua odottaa, sua odottaa,
    sinä sydän rauhaton, kuuma!

Isoäidin   omistama Kootut runot vuodelta 1925

Der junge Anssin omistuskirjoitus

Seuraava Koskenniemi-kohtaaminen tapahtui Saksassa kesällä 1972. Olin töissä kesärenkinä Bad Salzuflenissa maatalossa. Perheen ystäväpiiriin kuului Klauereiden perhe, rouva Klauer oli omaa sukuaan Krüger. Minut otettiin näille kyläreissuille mukaan eksoottisena suomalaisena ja viimeisellä kerralla sain heiltä lahjaksi V. A. Koskenniemen omistuskirjoituksella varustetun Der junge Anssin: runoilija oli ollut Krügereiden perheystävä. Kirjan takakannesta käy ilmi, että 1930-luvun saksalaisille tarjottiin luettavaksi Suomesta Svinhufvudin elämänkertaa sekä Jarl Hemmerin ja Maila Talvion teoksia. 

Koskenniemen stigmaksi nousi hänen poliittiset näkemyksensä, joita tulkittiin uudessa konjunktuurissa myös varsin reippaasti väärin. Näihin uusiin kulttuurin kellokkaisiin kuului henkilöitä, jotka uskoivat päivän koittavan Moskovasta. Opiskellessani 1970-luvulla Turussa, oli Koskenniemi yliopiston tumolaishenkisessä kulttuurielämässä kauhistus, joka edusti vain ancien régimeä, taantumusta ja neuvostovihamielisyyttä. Toisaalta oli hienoa olla kuulemassa Kerttu Saarenheimon luentoja 1920–1930-lukujen kirjallisesta elämästä ja Koskenniemestä, ja päivittäinen tie yliopistolle kulki onneksi pitkin Koskenniemenkatua. 

Koskenniemenkatu vie kohti Turun Akropolista
(Kuva: Wikimedia)

Jos autiolle saarelle saisi ottaa vain Koskenniemen teoksia, olisi repussani Kootut runot, Runon kaupunkeja ja Goethe. Keskipäivä ja elämänilta. 

Nuoruuden suuria lukukokemuksia - Koskenniemen
 Goethe-elämänkerta vuodelta 1944