Joulutorttu - rauhantorttu

Torttu tai rautaristi?

Nyt vihapuheiden ja vihatekojen aikana on syytä miettiä joululeivonnaisten sanomaa. Torttuja leipoessa ei voi välttyä heraldiselta problematiikalta. Kun alkaa stanssata taikinasta tähtitorttuja, syntyy auttamatta rautaristi. Tällä saksalaisella kunniamerkillä on 200-vuotinen perinne. Se luovutettiin ainoastaan sotilaallisen urheudun, ei säädyn perusteella. Yllättävää on, että myös kolmelle Suomen juutalaiselle on myönnetty rautaristi, mutta he eivät tosin ottaneet sitä vastaan. 

Pari vuotta sitten ruotsalaisia järkytti  Svenska Dagbladetin ruokasivuilla ollut suomalaisen joulutorttureseptin vieressä ollut tortun kuva, jonka monet lukijat tulkitsivat hakaristiksi. Lehden ruokatoimituksen esimies Stina Cederholm vastasi visionäärisesti SVT:n verkkosivuilla, että tortuissa voi nähdä hakaristin, jos ei ole koskaan ennen nähnyt joulutähteä. 

Tästä voimme lukea jo sen, mikä meitäkin odottaa, kun kaikki uskontoa koskeva ajetaan yhteiskunnassamme tarpeettomana ja vanhentuneena marginaaliin. Tulevassa Suomessa Jordan ja Golgata assosioituvat hammasharjaan ja -tahnaan, siitä puna-vihreä lobby tulee pitämään huolen, apunaan erkkolainen päämedia, joka mm. eilen väitti, että Suomessa on valtionkirkko. 

Mitä tämä muotokieli meille kertoo?

Palatkaamme lohdullisempaan aiheeseen - torttuun.  Paras torttutaikina syntyy rahkasta, voista ja jauhoista. Hieno happamuus yhtyy rapeuteen ja makeuteen. Happamuudessa heijastuu meidän keittiömme itäiset vaikutteet. 

Suomalaisen neron suuria saavutuksia on myös torttumuotti. Se tuottaa kauniita tähtiä, joiden sakarat eivät pala, koska uloimmaiset on tehty tylpiksi. Lapsuudessani tortut olivat puolikuita, tämäkin uskonnollinen viesti, ei tosin harkittu. 

Suomalaisen neron saavutuksia: torttumuotti

Lautanen täynnä historiaa ja symboliikkaa

Joulun jälkiruokalautaselle voi kattaa tähtitorttuja, Hildegard Bingeniläisen hermopipareita  ja Christstollenia, jolla kuvataan Jeesus-lasta kapaloissaan. Kristus syödään, Kristus juodaan sanotaan jo virressäkin. Onneksi meillä on joulu. 

Kodin kynttilät

Hilja Haahti oli puolen miljoonan teoksen herratar. Hän edustaa muinaista Suomea, josta meillä vanhemmilla on vielä joitakin hämäriä muistikuvia, useimmiten kouluajoilta. Haahti oli kotien kristillis-isänmaallinen kirjailija, joten nykyihmisille on hän ehkä juuri siksi jäänyt kovin vieraaksi aivan samaan tapaan kuin Lempi Jääskeläinen tai Hilda Huntuvuori. Antikvariaatissa sattui käteeni Hilja Haahden toimittama Kodin kynttilät osat V ja VI. Teos lienee tarkoitettu joulunpyhien lektyyriksi. Uskonpa, että kertomukset ja artikkelit on tarkoitettu ääneen luettaviksi kotipiirissä, siksi sopivia ne ovat pituudeltaan. 

Kotikulttuurin kauneimpia helmiä on perheen iltaluku. Useimmiten vanhemmat lukevat lapsilleen ja siten rikastuttavat heidän kieltään ja mielikuvitustaan, samalla kun itse viettävät laatuaikaa lapsiensa kanssa. Puolisot voivat myös jalostaa kotielämäänsä ja hoitaa parisuhdettaan lukemalla ääneen toisilleen. Kumppanin hyrähtely, ähinä tai kuorsaus voi säestää lukuhetkeä aina teoksen mukaan. (Kuuntele tähän: Hilja Haahden haastattelu)

Teos pitää sisällään monenlaista: runoja, lauluja, novelleja, hartaushetkiä, matkakertomuksia ja esseitä. Kirjallinen puoli on teoksen vaatimattominta antia johtuen siitä, että kasvatuksellinen näkemys ohittaa taiteelliset tavoitteet. Tästä näytteenä kohtaus Elisabeth Kurkialan novellista Merituulen kasvatti: 

Jazz-rummussa loisti tanssivan parin kuva, joka valaistuslaitteen avulla oli ikäänkuin kohollaan. Se esitti vaaleaveristä tyttöä, joka painoi solakan vartalonsa irvistelevän neekerin käsivarsiin...Huusin: ´Kyllä olemme menneet pitkälle! Jazz-musiikin avulla nuorisomme ajetaan neekerikulttuurin syliin!´

Sen sijaan pienet kulttuurikuvat ovat viihdyttäviä: Aarne Anttilan Elias Lönnrotin kodista ja perhepiiristä antaa elävän ja miellyttävän kuvan Lönnrotin kotielämästä Sammatissa. Dagmar Hagelberg-Raekallio taas kuvaa kauniisti lapsuutensa joulunviettoa Viitasaarella. Kertomukset ovat vaatimattomia kuvauksia, mutta lukijalle on mielenkiintoista uppoutua menneen maailman tunnelmiin ja tapoihin. Tämä koskee myös matkakertomuksia: Aapeli Saarisalon Lähi-idän kuvaukset ovat aina mielenkiintoisia, samoin Lyyli Vihervaaran Kaunis Kaledonia, jossa kuvataan Skotlannin nähtävyyksiä Edinburghista Aberdeeniin. Erityisen innostunut kirjoittaja oli Walter Scottin kodista. Matkakuvauksissa käydään myös Karjalan Kannaksella, Himalajalla, Argentiinassa ja Vaalijalan laitoksissa, missä laulettiin:

Siellä helkkyy mykkäin kieli,

kuulee korvat kuurojen,

selkeääpi tyhmäin mieli,

rammat hyppii riemuiten.

Oi jos sinne minäkin

murheen maasta pääsisin!

Aidosti korkeatasoista esseistiikkaa edustaa Toivo Salervon Miten taidemaalauksia olisi katseltava. Salervo oli arkkitehti, joka piirsi pääasiassa kouluja. Me vanhemmat olemme oppineet myös kirjoittamaan Salervon kaunokirjaimilla, jotka hän loi 1930-luvulla. Esseessään Salervo kuvaa analyyttisesti kuvan rakennetta ja esteettisen elämyksen lainalaisuuksia. 

Taiteilijan tehtävä ei näinollen suinkaan ole pitää aihettaan sellaisena mallina, jonka muotoja, värejä ja valaistuksia hänen olisi hengettömästi jäljiteltävä. Aihe antaa hänelle...vain sen raaka-aineen, josta hän mielikuvituksensa, kauneuskäsityksensä, älynsä, tunneherkkyytensä ja taiteellisen vaistonsa avulla luo taideteoksen, tuottaa jotain aivan uutta, jota ei entuudestaan ole...

Kodin kynttilät avaa kulttuurisen 1920-luvun mikrokosmoksen, josta riittää antia vielä nykylukijallekin, huolimatta ajan tuomasta tahattomasta huumorista ja ylihurskaasta yrittämisestä. Tekijöiden ideaalina oli avata lukijalle erilaisia korkeakulttuurin alueita ja näin kasvattaa heidän tunnettaan, makuaan ja älyään. Tällaista kirjallisuutta meillä ei enää ole. Tästä linkki 1920-luvun äänimaisemaan: Palmgren: Toukokuun yö.

Taivaslaulu

Työpaikan lukupiirissä oli tällä kertaa luvun alla Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Lestadiolaisuuden problematiikkaa on esitelty paljon tiedotusvälineissä, ja moni seikka tässä pohjoisen herätysliikkeessä saa rivikristityn mietteliääksi. Meidän kirkkomme katto on korkealla, kun se pitää huomassaan liikettä, joka kieltää muiden kuin lestadiolaisten pappien pappeuden ja on valmis lähettämään kadotukseen liikkeeseen kuulumattomat. Toisaalta useimmat tapaamani lestadiolaiset ovat kuin Rauhalan kuvaamat korkeat männyt: ahkeria, sosiaalisia, valoisia ja kauniita kristittyjä. Eugeenikolle saattaisi tulla mieleen, että olisi maalle siunaukseksi, että juuri tällainen kansanosa lisääntyisi... 

Kirja oli toisenlainen kuin kuvittelin: siinä ei ollut katkeruutta, ei kaunaa, eikä mitään sellaista, josta olisi jäänyt tuhruinen olo. Tragediaa tosin oli runsaasti, mutta jotenkin kaikki päättyi seesteisesti ja suurin kaikista oli rakkaus. Kirja oli poikkeuksellinen nykykirja puhdashenkisyydessään. 

Kirjasta jäi jotenkin biologinen tunnelma, siksi paljon kerronta liikkui naisen fyysisessä ja psyykkisessä maailmassa. Jo päähenkilön nimikin, Vilja, viittasi satoon ja lisääntymiseen. Tämä estrogeeniä tihkuva kirja olisi voinut olla äitiyden ylistys 1930-luvun Saksasta, jos päähenkilö ei olisi niin ahdistunut. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtia oli kuvaus siitä, kuinka Vilja menetti järkensä. 

Kirjoittaja on hyvin sisällä lestadiolaisessa maailmassa, sen valossa ja varjoissa. Myös runo- ja raamattusitaatit ovat kohdallaan, joskus niitä tuntuu olevan liikaakin, mutta ehkä ne heijastelevat Viljan maailmankuvaa. Kirja on myös teologisesti opettava, koska siinä kysytään oikeita kysymyksiä.

Kerrontateknisesti on valittu erilaisia näkökulmia tapahtumiin (lapsi, blogi, kirje). Kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä huolimatta raskaasta sisällöstään. 

Mielestäni kirjan keskiössä oli ihmisen valinnanvapauden ongelma: mitä voin tehdä ruumiillani ja elämälläni. Kenellä on oikeus päättää siitä, mitkä arvot ovat minulle tärkeimpiä. Kirja tarjoaa myös avauksen varsin mielenkiintoiseen maailmaan - uskonnon ja seksuaalisuuden suhteeseen. Kirjassa sukupuolisuus on kaikkialla läsnä, mutta sitä kuvataan kauniisti ja vertauskuvallisesti. Seksuaalisuus on uskonnoissa vahva elementti, ajatellaanpa vaikka hindulaisuutta, juutalaisuuden ja islamin penissentristä maailmankuvaa tai vaikkapa luostarilaitosta. Esim. Englannin kirkkoisä Beda Venerabilis kirjoitti teoksissaan huomattavan paljon ihmisen seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. (Beda Venerabilis)

Oli mielenkiintoista lukea, kuinka lestadiolaisperhe kasvatti lapsiaan, minkälaisia ongelmia heillä oli "maallisten" ihmisten kanssa ja kuinka he järjestivät keskinäisiä suhteitaan. Se, että usko meni kaiken inhimillisyyden ohi oli rankkaa luettavaa, vaikkapa se kohtaus, missä Aleksin isä tulee puhuttelemaan poikaansa, eikä edes onnittele uuden lapsen syntymän johdosta. Karua kertomaa, mutta kaiketi totta. 

Näistä uskossaan vahvoista vaeltaa ajatus eittämättä nykypäivän jihadisteihin, jotka sokeassa uskossaan ovat valmiita tekemään vaikka mitä. Ihmisten pitäisi varoa kaikenlaisia teokratioita. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tähän vielä Siionin laulu: Nouse sielu rasitettu.

Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944

Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava 2013) avaa varsin reippaalla kädellä kirjoitetun näkymän suomalais-saksalaisiin suhteisiin 1930–1940-luvuilla. Teos tarjoaa laajan kuvan näistä moninaisista suhteista, jotka Suomen puolelta olivat osin pakon sanelemia, Saksan puolelta usein ideologian ohjaamia. Teos on kirjoitettu paikoitellen kevyellä ironisella otteella, mikä ei sinänsä ole mikään puute, mutta on kuitenkin aika yllättävää tällaisessa genressä. Erityisesti Hitlerin Immolan vierailu on kuvattu varsin sarkastisesti. Tähän voi lukea vanhan postuakseni Immolan visiitin kulinaarisesta puolesta: Historiallista ruokaa Viipurissa ja Immolassa

Teos ei tarjoa mitään kovin uutta, mutta se on näiden monimutkaisten suhteiden kompendium. Aiheesta on aikaisemmin kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Britta Hiedanniemi (Kulttuuriin verhottua politiikkaa). Teoksesta nousee hahmoja, joiden vaiheista olisi mielenkiintoista tietää enemmänkin, kuten Yrjö von Grönhagen ja Ada Norna. Heikki Huttu-Hiltunen on tehnyt Grönhagenista filmin "Himmlerin kanteleensoittaja", joka on varsin outo tekotavaltaan, mutta sinänsä mielenkiintoinen. 

Kirjan keskiössä ovat kuitenkin Talvioiden piiri ja V.A. Koskenniemi eikä syyttä. Myös Sibeliuksen roolia näissä suhteissa esitellään laajemmin. Kaikki joutuivat maksamaan Saksa-myönteisyydestään sodan jälkeen tavalla tai toisella, Sibelius mm. natsi-leimasta Saksassa, missä Theodor Adorno löi vielä lisää löylyä ja vihapuhetta Sibeliuksen niskaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että juuri nämä kulttuurivaikuttajat kallistuivat natsismin lumoon, vaikka heidän muu orientaatio oli toisaalla: Talviot olivat slaavilaisten kulttuurien erikoistuntijoita, Koskenniemi oli tunnettu frankofiili.

Saksalaisen ideologian sekavuus heijastuu myös suhteissa Suomeen: välillä olemme slaavilais-balttilainen sekakansa, välillä taas urhea sankarikansa. Se mikä saksalaisia tuolloin kiinnosti Suomessa oli nikkeli, sotilasyhteistyö ja juutalaiset. Suurvalta pyrki myös tunkemaan kulttuuriaan pieneen perifeeriseen liittolaismaahan. Korkeakulttuurin puolella olikin menestystä, mutta kansa piti enemmän anglosaksisesta viihteestä. Huomattavaa kuitenkin on, että miltei koko silloinen älyllinen eliittimme oli kovasti Saksaan kallellaan, tosin purjeita ruvettiin kääntämään uusiin tuuliin, kun sota läheni loppuaan. 

Mielenkiintoista on se, että Hitler, Himmler ja Speer kaikki vierailivat Suomessa, kaksi jälkimmäistä lomalla, ensimmäinen onnittelukäynnillä. Himmler kävi ammentamassa Suomessa pohjoisen ilmapiiriä ja vaatimassa Suomen juutalaisia tuhottaviksi. Tekijöiden kuvaus tämän herran Suomen vierailusta on hykerryttävä: golfhousuissa Stockmannilta lapsille leluja ostava ja sienimetsässä juokseva massamurhaaja herättää monenlaisia ajatuksia. 

Kirjoittajat ovat perehtyneet lähteisiin varsin perusteellisesti eikä Suomikaan selviä ihan puhtoisin paperein näistä kinkereistä: omia natseja, myötäjuoksijoita, leirejä, eugeenikkoja ja muuta sekalaista väkeä oli meilläkin tarjolla. Voi vain mielessään visioida, mitä Suur-Suomessa olisi tapahtunut. 

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä ankeasta aiheestaan huolimatta. Tekijöiden keveä ote on lukijan kannalta miellyttävää. Eittämättä tuli myös mieleen Suuren Ystävyyden aika Neuvostoliiton kanssa. Meillekin oli moni kulttuurin ja politiikan vaikuttaja tyyräämässä neuvostolaa. Nykyinen tiedotusvälineiden pakolaishypetyskin kuuluu tähän samaan sarjaan: tässä maassa on kerrallaan vain yksi oikea mielipide. Kaikkia suomalais-saksalaisiin suhteisiin liittyviä polkuja ei oltu koluttu, vaikkapa esim. Lea Piltin loistavaa uraa Kolmannessa valtakunnassa. Tässä musiikkia ajan henkeen: Ich brauche keine Millionen

Turhaan sen rakentajat vaivaa näkevät

Kurpitsa saavutti 100 gramman painon

Ihmispolo joutuu taistelemaan luonto vastaan kaikilla mahdollisilla elämän saroilla. Viime kesä oli nelosvyöhykkeellä kituliaalla pohjoispalstalla viljelevälle ankea kokemus. Mistään ei tullut mitään. Sinänsä tuttua ja turvallista. Sen sijaan rintamailla maata viljelevät kertoivat kilvan sadostaan, joka ei mahtunut mihinkään pakastimeen eikä suvun suuhun. Tämä on alueellista epätasa-arvoa!

Kun toissakesäinen kurpitsa painoi 40 kiloa ja sitä lohkottiin sahalla (ei moottorisahalla), ylsi nyt parhain kurpitsa 100 gramman painoon. En nyt osaa edes itkeä tämän vuoksi, mutta harmittaa vietävästi, kun kasvin vaalimisprosessi alkoi jo huhtikuulla, ja mielikuvituksessa kangastelivat jo monet kurpitsaherkut. Myös pavut olivat kuin Riutulan lastenkodista: kapoisia ja vaivaisia ja niitä sai vain pari kourallista. Mistä minua rangaistaan? Onneksi kaupasta saa kaikkea. Tässä vanha kurpitsakeiton ohje: Tom kha ti carrot king sad.

Psalmin 51 innoittamana pistin pystyyn myös iisoppipenkin (Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut). Maa tunki hentoja varsia, joissa oli pienoisia lehtiä. Kasvi oli oudon makuinen niin ruuassa kuin teenäkin, joten päätin, että se saa olla Raamatun ja baijerilaisen kirkkokimpun kukka.

Vaimoni nerouden hedelmä oli sienituro. Sieniähän ei voi kasvattaa eikä komennella, vaan ne tekevät juuri, niin kuin itse tahtovat. Vakituinen kantarellipaikka kärsi koko kesän milloin mistäkin. Kun heitteli havuja sientenalkujen päälle, sai sieltä kohtalaista satoa pitkin kesää, kun havut säätelivät sienten kosteus- ja lämpötaloutta. Tästä intoutuneena kaadoin rannasta lepän kaloille turoksi. Kalaa ei kuitenkaan tullut juuri mitään, mutta ehkäpä kutupuuhat onnistuvat turon katveessa sitäkin paremmin.

Onneksi oli mustikoita ja puolukoita läkähtymiseen asti. En muista, milloin olisi näin paljon ollut puolukoita kuin tänä syksynä. Puolukkahilloa sopii laittaa miltei aina pöytään ja viinihappoon tehty puolukkamehu on erinomainen juoma. Suomen luonto on ihana.

Sienituro turvaa kantarellisadon kuivalla paikalla

Liebster award

Tahaton lueskelija Ketjukolaaja blogista nimeltä http://ketjukolaaja.blogspot.fi/ on pyytänyt minua vastaamaan seuraaviin kysymyksiin. Kiitos palkinnon antajalle eli Ketjukolaajalle. Tässä haasteen säännöt, vastaukset kysymyksiin ja uudet kysymykset.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

Ketjukolaajan kysymykset ja vastaukseni niihin ovat tässä: 

1. Ostatko kirjoja divareista vaikka et oikeasti niitä kirjoja tarvitse ja lukemattomia kirjoja on jo hylly pullollaan?

Kyllä ostan, vaikka nykyään aina vain vähemmän. Johonkin tarpeeseen ne kirjat on tullut hankittua. Osa on jäänyt hyllyyn, osa taas huuhtoutunut pois takaisin kiertoon. Divarireissu on aina tapahtuma ja seikkailu. Koskaan ei tiedä, mitä mukaan tarttuu. Sopivaa jännitystä setä-ikäiselle.

      2. Tarvitseeko ihmisen nykyään ylipäätään lukea kirjoja?

Kyllä kirjoja tarvitsee, varsinkin kun niistä on oppinut pitämään. Pidän myös pelkästään kirjojen pitelemisestä, toisia kirjoja nuuhkin. Yksikin kirja on tuoksunut aivan samalle jo 50 vuotta. 

      3. Naiset lainaavat Kuopion pääkirjastosta arviolta kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin miehet. Ovatko Kuopion miehet suuressa vaarassa? Pitäisikö meidän huolestua miesten vähäisistä lainaamisista?

Kyllähän miehet köyhdyttävät sielun- ym. elämäänsä, jos eivät lue. En tällä väitä sitä, etteikö henki liiku myös kardaaniakselin ja kiekon välissä. Lukemattomuus vaan rajaa yhden hienon elämänalueen pois. Kuopiolaismiehistä en nyt jaksaisi huolestua, edustavathan he ranskalaisuutta Suomessa. Heh, heh...

    4. Mitä kirjoja pitäisi lukea sellaisen mieshenkilön, joka ei ole lukenut elämänsä aikana yhtään kirjaa?

Jostain fyysisestä varmaan kannattaisi aloittaa: eräjuttuja tai seikkailuja. Erotiikkakin olisi sopivaa (aluksi hieman karkeampaa touhua, maun kehittyessä voi siirtyä enemmän vertauskuvalliselle alueelle à la Lika loi pehmeitä varjoja naisen vartalolle, kuten Manon Lescaux´ssa kerrotaan). 

   5.Voiko kirjasta oppia miten elämään pitää suhtautua tai mitä siitä pitäisi ajatella?

Kirja tekee kylvöä, joka kasvattaa hitaasti satoa. Minä jaksan uskoa kirjallisuuden jalostavaan vaikutukseen. Kun lukupiirissä luettiin Hosseini Khaledin Leijapoikaa, kysyi joku, että olemmeko parempia ihmisiä luettuamme kirjan. Kaikki vastasivat että "kyllä". Uskon, että se oli totta.

   6. Arvaapa kummanko valitsisin: eurokossun vai sen hintaisen kirjan?

25 eurolla saa antikvariaatista ja kirjakaupasta jo monenlaista mukavaa. Blogiystävyytemme perusteella jaksan uskoa, että kallistut kirjan suuntaan.

   7. Jos kirjallisuus voi toimia mielipidejohtajana eikö se voi toimia myös harhaanjohtajana?

Hyvä kirjallisuus ei johda harhaan. Lukijan pitää kouluttaa makuaan ja arvostelukyään tällä saralla. Tosin kerrotaan itsemurha-aallosta, minkä Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti.

   8. Jos sinun pitäisi suostua siihen, että selkääsi tatuoitaisiin jokin teksti, mitä haluaisit siinä lukevan?

Kai minä teologina tatuoittaisin 1. Kor. 13 viimeiset sanat: μείζων δὲ τούτων ἡ ἀγάπη - siinä on sanottu kaikki olennainen, jos nyt joku sitä minun selästäni haluaisi tavata. 

   9. Jos tammukat osaisivat lukea perhokalastuksesta, jossa kiinnisaadut kalat päästetään vapaiksi, miten ne mahtaisivat lukemaansa suhtautua?

Ne sanoisivat: Voehan helevetti!

   10. Onko kunnollisessa romaanissa oltava jokin selkeä sanoma?

En nyt jaksa aina sanomaa vaatia. Minulle riittää joskus vain se, että kirjailija kuvaa taitavasti jotain asiaa. Kyllä se sanoma siinä mukana nilkuttaa. Muoto on tärkeää ja se heijastaa myös järjestäytynyttä sisältöä. 

   11. Puhutteleeko Sinua kansanomaisen kirjoittajan teksti vai pitääkö lukemasi kirjan olla kirjallisuuden maisterin tekstinkäsittelyohjelmalla laadittua?

Pidän kaikenlaisesta, kunhan on se on hyvin kirjoitettua. Joskus kansanomaisen kirjoittajan tekstiä olisi voinut hieman toimittaa, esimerkkinä vaikkapa Yrjö Partasen teos Hevoskauppiaan poikana Sortavalassa, jossa olisi aihioita Sotaan ja rauhaan, mutta jota ei ole toimitettu oikein millään tavalla. Sääli. 

Lahjoitan awardin seuraaville herra-bloggaajille ja pyydän vastaamaan lopussa oleviin kysymyksiin. 

Jormalle, joka kirjoittaa blogia http://totuuttasilmiin.blogspot.fi/
Harmaaparralle: http://harmaaparranlukutarnoita.blogspot.fi/
Jokkelle: http://joklaaja.blogspot.fi/
Ilkalle: http://miekkaamahtavampi.fi/
Mikalle: http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/

Tässä nämä kysymykset:

1. Nimeä kolme kirjaa, jotka olet lukenut yli viisi kertaa.

2. Minkä kirjallisen klassikon maine on mielestäsi perusteeton?

3. Minkä hengellisen kirjan ottaisit Raamatun lisäksi mukaan luostariin?

4. Millä hyllyssäsi olevalla kirjalla on mielestäsi kaunein kansi?

5. Oletko lukenut/aioitko lukea Alastalon salissa? 

6. Minkä Thomas Mannin romaanin ottaisit autiolle saarelle?

7. Nimeä Suomen kolme hienointa kirjastoa.

8. Kumpi on suurempi: Leino vai Runeberg?

9. Kumpi on suurempi: Sarkia vai Kailas?

10. Minkä kirjan olet lukenut ensimmäisenä lapsellesi?

11. Onko taivaassa kirjoja?

Skövde - Volvoja ja pyhimyksiä

Pyhä Elin

Skövdeen ei matkailija eksy muuten kuin työ- tai perheasioiden vuoksi, siksi paljon se on syrjässä Ruotsin turismin valtateiltä. Toisaalta tällä pienellä Länsi-Göötanmaan kaupungilla (34.000 asukasta) on monta mielenkiintoista piirrettä, sen lisäksi että se on perusruotsalainen viehättävä pikkukaupunki, jonka yllä tuntuu leijuvan jatkuvan mysfredagin aura. Prinssi Daniel on Länsi-Göötanmaan herttua, prinsessa Viktoria sen herttuatar ja Göötanmaan koirakin on pieni, terhakka ja soma.

Kaupungissa ovat Volvon tehtaat, jotka ovat tuoneet sinne kaikkiaan noin 4000 suomalaista. Suomea kuulee vielä kaikkialla kaduilla, kaupungilla on paljon suomenkielisiä palveluita ja myös suomalainen seurakunta on aktiivinen. Tästä linkistä voi lukea Ketjukolaajan arvostelun kirjasta, jossa kuvataan Skövden suomalaisten elämää: Silta.

Vähemmän tunnettua lienee kaupungin hengellinen menneisyys ja mm. se, että Skövde on katolisena aikana ollut yksi pohjolan merkittävimpiä pyhiinvaelluskaupunkeja. Tästä saamme kiittää Pyhää Eliniä eli Elin Skövdeläistä. Elin on kuvattuna myös kaupungin vaakunaan: hänellä on lesken huntu, toisessa kädessä miekka (joka alunperin on ollut pyhiinvaeltajan sauva) ja toisessa kädessä kirja, jonka kannessa on kuvattuna sormi merkkinä Elinin marttyyrikuolemasta. Elinin päätä ympäröi nimbus.  

(Kuva: Wikimedia)

Elinistä tiedetään vähän. Hänestä kertova legenda on peräisin 1200-luvulta. Pyhimykseksi hänet julistettiin 1164. Legendan mukaan hän jäi leskeksi nuorena, ja omisti sen jälkeen elämänsä kirkolle lahjoittaen omaisuuttaan sen tarpeisiin. Kävi kuitenkin niin, että eräs Elinin tyttäristä joutui jatkuvasti miehensä pahoinpitelemäksi, josta suuttuneen eräs rengeistä tappoi tuon kurjan miehen. Tapetun aviomiehen omaiset alkoivat tutkia asiaa, jolloin rengin sukulaiset sanoivat Elinin yllyttäneen renkiä tekemään tuon veriteon. Sitten vuonna 1160 Elinin palattua pyhiinvaellukselta Pyhältä Maalta vävyn omaiset tappoivat Elinin erään kirkkomatkan aikana. Murhapaikalle syntyi välittömästi lähde ja toinen lähde syntyi Elinin hautauspäivänä. Tämä lähde on vieläkin olemassa ja sitä kutsutaan Elinin lähteeksi. 

Katolisella kirkolla oli kiire julistaa Elin pyhimykseksi, koska Ruotsi eli vielä tuolloin puolin pakanuudessa. Ihmeet olivat omiaan vakuuttamaan ihmisiä kristinuskon voimasta. Pyhä Elin on haudattuna Skövden kirkkoon. Elinin haudalla kerrotaan tapahtuneen monia ihmeitä ja hänen esirukouksensa kerrotaan parantaneen monia ihmisiä. 

Myös Elinin murhapaikalta kerrotaan legendaa, jonka mukaan murhailtana oli paikalle saapunut sokea mies pienen pojan kanssa. Pensaasta tien viereltä oli loistanut kirkasta valoa ja heidän mentyä lähemmäs, löysivät he Elinin verisen sormen. Poika siveli sormella sokean silmiä ja tämä sai heti näkönsä takaisin. Myös Elinin lähteet olivat keskeisiä palvontapaikkoja, jossa etsittiin parannusta vaivoihin. Nykyään voi Skövden kirkossa nähdä portaat, jotka vievät Elinin haudalle alttarin vasemmalla puolella. Myös kummatkin lähteet on kunnostettu. (Osa Eliniä koskevista tiedoista on peräsin Kristian Pellan artikkelista Elin).

Portaat Pyhän Elinin haudalle

Kymmenen käskyä Skövden kirkosta (taiteilija Olle Nyman)

Skövden kirkko on periaatteessa vanha keskiaikainen kirkko, joka on kuorrutettu eri aikakausien taidenäkemyksillä, joista mikään ei tunnu kovin onnistuneelta. Ulkoa kirkko näyttää uusgoottilaiselta, sisältä modernilta kirkkotilalta, josta tosin puuttuu vaikkapa leiviskämäinen metafysiikka. Kaikki on lagom ja mysig, lapsille on leikkinurkka ja kirkkosalia koristaa Olle Nymanin Kymmenen käskyn sinänsä ihan puhuttelevat kuvat. Kirkon ulkoseinää koristaa Pyhän Elinin patsas. Tässä vähän maallisempaa Elin-touhua: Drömmen om Elin.

Vad jag drömt om dig
Lilla Elin lik som sommarns vind
Söt som sockerstrut
Med brun och fjunig kind
Under alla år
Har jag burit med mig drömmen
Drömmen om Elin
Leende under en blommande lind
Vad min dröm är skön där är du så ung och varm och ljus
Solen i ditt hår
Ett avsked vid ditt hus
I min ensamhet vänder jag tillbaks till drömmen
Drömmen om Elin
Barbent i tunn sommarblus
Elin i min dröm
Går ditt skratt mot skyn som en ballong
Du far i min famn och vinden drar en sång
Det blev aldrig vi
Men jag drömmer ändå drömmen
Drömmen om Elin
Och om en sommar en gång.

Meinasi mennä taas ruotsalainen mainio aamukahvi väärään kurkkuun, kun luin artikkelia Tukholman vauhdikkaasta piispasta Eva Brunnesta. Valtiopäivien avajaisissa hän oli ottanut tehtäväkseen haukkua svenskdemokratit rasisteiksi, jolloin tuon puolueen edustajat olivat marssineet kirkosta ulos. Linja on sama kuin tällä hetkellä Kirkossa ja kaupungissa, missä perussuomalaisia saa vapaasti pilkata. Kirkko ei ole vaalihuoneisto, ei myös kirkollinen media. 

Eva Brunne on myös ehdottanut, että Tukholman merimieskirkosta poistettaisiin tai peitettäisiin kaikki kristilliset symbolit, koska ne saattavat loukata muslimi-merimiehiä, ja sakraalitilaan laitettaisiin viiva osoittamaan Mekan suuntaa. Kuinka pitkälle me olemme vieraantuneet omasta perinnöstämme, joka näköjään mahdollistaa myös tällaisten hullutusten esittämisen? Jään odottamaan vastaavia progressiivisia avauksia meidän piispaltamme. 

Onko tämä  katunäkymä  Torkkelinkadulta Viipurista vai Skövdestä?

Onko tämä Niemeyerin Brazilista tai Skövden maauimalasta?