Lukupiirin syksyn kirjana oli Miika Nousiaisen Maaninkavaara. Olet ehkä hyvä lukijani huomannut, etten käsittele blogissani yleensä mitään mainstream-juttuja, koska kiinnostukseni kohteet ovat aina hieman sivulla pääteiltä tai ne ovat muuten vaan outoja. Tämä postaus olkoon poikkeus tästä linjasta.
Olen lukenut Maaninkavaaran lisäksi Vadelmavenepakolaisen. Ruotsin ystävänä tunsi tiettyä sukulaisuutta Mikko Virtasen kanssa, mutta jossain kulkee myös svekofilian raja. Kirja on pidennetty vitsi, jossa on myös traagisia elementtejä. Luulenpa, etteivät ruotsalaiset kuitenkaan jaksa ymmärtää Nousiaisen huumoria.
Maaninkavaara on myös pitkä vitsi, tosin vieläkin traagisempi kuin Vadelmavenepakolainen. Kun teosten huumoriosuus on käsitelty ja naurut naurettu, nousee esiin kummankin teoksen kansallinen eetos: suomalainen alemmuudentunto, jota Vadelmavenepakolainen käsittelee, ja suomalainen hybris, mikä on Maaninkavaaran keskiössä.
Martissa ruumiillistuu tietynlainen Suomi, sanoisinko jälleenrakennuskauden Suomi. Tunnen monta marttia, joilla on erilaisia päähänpinttymiä, poliittisia, uskonnollisia tai muuten vaan elämäntapoihin liittyviä vakaumuksia, joita he mielellään viljelevät kotioloissa ja töissään. Romaanin Martti on lähinnä hullu, mutta nämä arkielämän martit ovat kuitenkin rakentaneet tämän maan tämännäköiseksi, kuin se nyt on.
Noloa myöntää, mutta Martti oli minulle romaanin läheisin henkilö. Tytär Heidi on uhri ja jotenkin liian kypsäksi kuvattu, äiti Sirkka on taas lähinnä statisti ja poikaystävä Sakke on puuhelmipoika. Sirkkoja on Suomi täynnä: naisia, jotka palvelevat mukisematta miehiään tinkien omista tarpeistaan. Ilman sirkkoja ei Suomi myöskään olisi tällainen kuin nyt.
Martin maailma on platonilainen ideoitten maailma, minne pääsee vain ankaran kieltäymyksen ja itsekurin kautta. Theoria, puhdas henkinen näky on päämäärä, mihin askeesilla pyritään. Suomalaiset ovat Euroopan spartalaisia tai Israelin kadonnut kolmastoista heimo, jotka nostavat kansakunnan Elysiumin niityille ja joiden tehtävä on olla myös esimerkkinä muille kansakunnille. Tämän tavoitteen mentoreina ovat olleet Paavo Nurmi, Lasse Virén, Kaarlo Maaninka... Maaninkavaara on suuri allegoria suomalaisuudesta ja ennen kaikkea suomalaisesta hybriksestä: samanaikaisesti viihdyttävä ja traaginen teos.
Tiedostava työtoverini toppasi käteeni jälleen Tulvan (1, 2014). Edellinenkin Tulva sai hien nousemaan pintaan ja adrenaliinitasot ylös. Toisaalta tällaiset lukuretket tuntemattomille alueille laajentavat maailmankuvaa. Kuinkahan tämän numeron kanssa käy? Atlas Saarikosken pääkirjoitus käsittelee väkivaltaa, niin rakenteellista kuin yksilötasolla tapahtuvaa. Huolta kannetaan siitä, että mediassa feminismi luokitellaan uusnatsismin kanssa samaan kategoriaan. Lopuksi Saarikoski toteaa jäävänsä beibilomalle, äitiys lienee tässä lehdessä samanlainen muinaismuisto kuin niidet tai rupalöttö. Olen taistelija, en rakastaja -jutussa Margaret Cho (jolle ei sivumennen kannata ryppyillä) kertoo näkemyksistään. Hänen mielestään oli fantsua kasvaa San Franciscon nistien ja hippien parissa, koska siellä oppi vallankumouksellista olemista. Naisen tulisi unohtaa kaikki sukupuolelleen asetetut säännöt ja luoda itselleen oma herstory. Cho käärii myös omat tamponinsa, hän kuuntelee itseään ja on entistä kovaäänisempi. Hän ei myöskään halua kehitysvammaista lasta, ja pelkää siksi lapsen saantia, koska on jo yli 40-vuotias. Jos Margaret tulisi kadulla vastaan, vaihtaisin luultavasti puolta, siksi hurja ilmestys hän on ainakin kuvien ja jutun perusteella. Naistenpäivä päättyi puukotukseen Malmössä. Malmössä pahoinpideltiin neljä feministiä sairaalakuntoon. Tekijät olivat ruotsalaisia natseja, ylimpänä Andreas Carlsson, joka oli käynyt myös tukemassa Ukrainan äärioikeistoa. Naisten emansipaatio on natseille uhka, koska heidän ideologiansa rakentuu äärimmäiselle maskuliinisuudelle. Suomalaiset feministit osoittivat laajan tukensa Ruotsin antifasisteille. Kysyn vain, että täytyykö naisena mennä kaivamaan verta nenästään näiden Ruotsin neandertalilaisten kanssa? Eikö sitä tasa-arvoa voi ajaa muutenkin kuin kadulla? Eikö pitäisi aina liikkua hieman itseään fiksumpien parissa, jotta itsekin jalostuisi? Suvi Auvinen käsittelee imetystä jutussa Tissit tiskiin! Rinnat ovat sekä yksityinen että julkinen alue. Rintamalinjat (!) imetyksen suhteen ovat myös jyrkät. Imettämättömiä äitejä on syyllistetty kautta aikain. Kaikki artikkelin imetysjutut olivat täyspäisiä ja toden oloisia, mielenkiintoinen oli myös toteamus, että jopa mieskin oppii ajan mittaan rintojen uuden roolin. Sanna Raita-aho käsittelee Egyptin naisten asemaa. YK:n tutkimuksen mukaan 99 prosenttia Egyptin naisista kokee seksuaalista väkivaltaa. Kadut ja liikennevälineet ovat pervertikkojen temmellyskenttänä, ja naisille huutelu on vain mieskuntoa osoittaavaa flirttiä, joka on arabiyhteiskunnissa hyväksytty toimintatapa. Koulutetuille naisille on järjestetty HarrasMap -itsepuolustuskursseja. Kursseilla opetetaan wendoa (Women´s Self Defence). Kursseilla naiset ovat myös ahdistelijoiden rooleissa, jotta paremmin pääsisivät sisään miesten kieroon maailmaan. Islamilaisessa kulttuurissa naisen odotetaan kuitenkin hillitsevän miehiä käytöksellään. Mitähän uutetta Egyptin pojat syövät, kun on noin kovat paineet? Tässä alkavat jo sanat loppua. Seuraava juttu kertoo Ken Maista, butotanssijasta, joka eläytyy bakteeriksi, steariiniksi ja ylittää myös oman sukupuolensa rajat. Tanssija on 54-vuotias kahden lapsen isä, joka kulkee pitkin kaupunkia mustassa mekossa ja kirkuvanpunaisissa kynsissä. Butotanssijat maalaavat kasvonsa valkoisiksi ja tanssivat miltei alasti. Tanssin on oltava transsinomaista, tanssija ei ota kontaktia yleisöönsä, vaan on omassa mikrokosmoksessaan. Ken Mai ammentaa sisällöt tansseihinsa Genet´n ja Mishiman kaltaisilta kirjailijoilta, joilla homoseksuaalisuus on tuotannon keskiössä. Butotanssin keskeinen ajatus on metamorfoosi: tanssija voi olla mies, nainen, kukka, bakteeri... Metamorfoosin kautta saadaan yhteys itsemme ulkopuolle, ja sitä kautta itseemme. "Palakaa kokonaan, niin että lihat irtoavat luista ja muuttukaa tuhkaksi" kuuluu Ken Main ohje. Tämä on vähän kuin Katri Valan "Onhan kukittu kerta". Ken Mai pitää suomalaisista, myös meidän puliukoistamme. Tämä oli virkistävä juttu, ja toi tuulahduksen Japanin rikkaasta kulttuurista. Asiajuttu on sitten SAK:n juristin Anu-Tuija Lehdon haastattelu, jossa hän listaa työelämän viisi tärkeintä ongelmaa: epävarmat työsuhteet, yhdenvertaisuus, palkkatasa-arvo, leikkaukset ja piilotetut tasa-arvo ongelmat. Tietysti lehden linjan mukaisesti on mukaan otettu myös romaniasun ja sikhiturbaanin käytön problematiikka työelämässä. Tähän on nyt paras olla sanomatta mitään. Sarjakuva Feminism in Namibia oli minulle jo liian raskasta luettavaa, koska edeltävä Egypti-juttu antoi jo riittävän kuvan naisen asemasta ja miesten toimintatavoista tuossa maanosassa. Samoin juttu Seksistiset hupipaidat on liian rankkaa kamaa vanhalle sedälle. Li Andersson pelkää kovasti fasismin nousua, kuten myös naapurimaamme presidentti: "Fasistinen rodullistettu yhteiskuntamalli nojaa heteroydinperheen ideaaliin... Äärioikeiston nousu on uhka yhdenvertaisuuden puolustajille ja kaikille, jotka eivät mahdu ahtaasti määriteltyjen "kunnon kansalaisen", "suomalaisen" tai "heteron" muottiin." Tätä lukiessa tuli jotenkin syyllinen olo: mitä pitäisi tehdä, että oma toiseus lisääntyisi? Nino (tyttö vai poika?) Kautto kirjoittaa Avointen Ovien Työmiehen vaimosta. Satuin näkemään tämän hyvän Canth-tulkinnan, mutta Kauton resension perusteella ei kyllä pääse selville, miksi näytelmää kannattaisi mennä katsomaan. Tässä kulminoituu Tulvan ongelma: kaikki redusoidaan toiseuteen ja genitaalialuelle, puhutaanpa sitten palmuöljystä tai Minna Canthista. Kirjoittajilla on myös niin oudot nimet (Tetti, Ruka, Nino, Sisli...) ettei tiedä, mitä ristikukkaisia he ovat. Lehden viimeisellä sivulla on vihreiden naispoliitikkojen mainos, josta nousevat esille täyspäisimmät vihreät naispoliitikot Heidi Hautala, Outi Alanko-Kahiluoto ja Tarja Cronberg. En äänestäisi heitä painajaisunissanikaan, mutta kunnioitan heidän asiantuntemustaan ja asiallista argumentointiaan edustamiensa arvojen puolesta. Tämä on viimeinen Tulva-postaus, koska en jaksa jakaa näin aggressiivista ja yksisilmäistä maailmankuvaa. Fiksulle naiselle Tulva lienee jonkinlainen camp-lektyyri. Täyspäinen mies ei tartu Tulvaan pyykkikepilläkään, koska hänelle on lehdessä annettu vain natsin tai raiskaajan rooli. Tulva on vihapuhelehti.
Ilahduta itseäsi ja läheisiäsi seuraavilla ruuilla, jotka sopivat niin pyhään kuin arkeen. Gougères on miltei sama asia kuin tuulihatut, tässä ohjeessa ne maustetaan juustolla. Ruokalaji on suosittu Burgundissa, ja siihen voi käyttää suunnilleen kaikkea, mitä kaapista löytyy. Näistä pitävät kaikki, eikä niitä koskaan voi leipoa tarpeeksi. Ne maistuvat erinomaisilta samppanjan kanssa tai vaikkapa kurpitsakeiton kera. Tuumasta toimeen: laita kasariin 2,5 dl maitoa ja lämmitä se kiehuvaksi. Lisää maitoon 100 g voita ja hieman suolaa. Sekoita joukkoon voimakkaasti vatkaten 150 g vehnäjauhoja. Ota pois liedeltä ja anna jäähtyä. Voit jäähdyttää kattilan myös kylmässä vesihauteessa. Vatkaa jäähtyneeseen taikinaan voimakkaasti yksitellen neljä munaa ja noin 40 g juustoraastetta (emmentalia, comtéta yms.). Lado pellille taikinasta kahden lusikan avulla kananmunan kokoisia kököjä ja laita niiden pinnalle loput 10 g juustoraastetta. Paista noin 190 asteessa 15 - 20 minuuttia. Jos ne ovat tarpeeksi paistuneita, ne eivät lässähdä. Jos haluat hifistellä, niin täytä leivonnaiset vielä tuorejuustolla. Jälkiruuaksi sopii Jogurttipommi, jälkiruoka, jota voi lusikoita ratkeamiseen asti. Ohje on saksalainen, Jogurtbombe. Ranskalainen antaisi ruualle nimeksi Les nuits d´amour, saksalainen pitää enemmän pommeista ja pistimistä (tämä on tämän postauksen huono huumoriosuus...).
Ota siis puoli kiloa Valion oivaa Kreikkalaista jogurttia ja
puoli litraa vispikermaa. Vatkaa kerma ja sekoita jogurttiin ja mausta sokerilla sekä vaniljasokerilla makusi mukaan. Vuoraa siivilä keittiöpyyhkeellä (puhdas, Witz) tai aukaistuilla suodatinpusseilla ja lado seos siivilään. Siivilän alle tietenkin sopiva astia heraa varaten. Anna valua seuraavaan päivään. Kumoa sitten pommi sopivalle lautaselle ja ympäröi se pakastemarjoilla. Tämä on tällaisenaan yksinkertaista ja herkullista. Silmäkin ilakoi tästä punaisen ja valkoisen leikistä. Voit hienostaa pommin tietenkin lukemattomilla tavoilla mielihalujesi mukaan.
Haworthin asemalta alkaa Brontë-sisarusten maailma
Jos arvostat perinteistä matkailua Euroopan kulttuurin lähteille, etkä säiky vaatimatonta ruokaa, homeen- tai kivihiilen hajua, on Yorkshire siihen erinomainen kohde. Et kohtaa siellä Lontoon Baabelia, vaan viehättävän englantilaisen ympäristön, jossa liikkuu pääasiallisesti vain ystävällisiä englantilaisia. Yorkin katedraalissa voit ehkä korkeintaan törmätä pariin japanilaiseen. Toissakesänä tein pyhiinvaelluksen Bedan haudalle Durhamin katedraaliin, nyt oli vuorossa Brontë-sisarusten pappila Haworthissa. Englantilaisen naiskirjailijoiden diskreetti maailma on samanaikaisesti hauska, traaginen ja syvällinen - mitä muuta hyvältä kirjallisuudelta voi vaatia? Viime syksyn ehdoton lukukokemus oli Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Tämä kirjallinen maailma tuntuu avautuvan minulle vasta vanhoilla päivilläni, kun elämä on ehtinyt jo kaulia. Ei voi kuin ihmetellä Brontën sisarusten nerokkuutta: kuinka nuoret naiset pystyivät niin terävästi ja syvästi katsomaan ihmissieluun? Monet mieltävät myös nämä kirjat naiskirjallisuudeksi, mutta tämä on harhainen käsitys. Ehkä tunteista ja suhdesolmuista puhutaan enemmän kuin mieskirjailijoilla, mutta elämän valtimo sykkii silti kaiken takana voimallisesti. Luonto tuhlaa lahjakuutta: Brontën sisarusten elämänliekki sammui ennen aikojaan. Kolmikymmenvuotiaana oli kaikki tehty, mihin fyysisen elämän raamit antoivat mahdollisuuden. Mitä merkittävää olisi vielä kirjoitettu, mikäli sisarukset olisivat yltäneet normaaliin vanhuusikään? Ehkä näin oli kuitenkin tarkoitettu, ja heidän neroutensa kairos toteutui kuten sen piti. Jaksan edelleen uskoa, että kaikella on merkityksensä, eikä elämässä ole mitään sattumia. Brontën pappila sijaitsee pienessä Haworthin kylässä. Sinne pääsee Leedsistä matkaamalla bussilla Keighleyhin ja vaihtamalla siellä Haworthiin menevään bussiin. Tie ja rata kulkevat pitkin kaunista Worthin laaksoa, missä näkee lammaslaumoja, nummimaisemaa ja hyljättyjä tehtaita. Matkan voi taittaa myös höyryveturilla, jos haluaa oikeasti päästä menneeseen maailmaan kiinni. Haworthin asemalta nousee tunnelmallinen tie läpi puiston ylös kohti museota. Itse pappila ei ole kovin suuri, ja huoneet on laitettu siihen uskoon, missä ne olivat Brontëiden siellä asuessa. Kaikki on hämärää ja pientä, ikäänkuin kääpiöt olisivat taloa asuneet. Vitriinissä oli mm. Emilyn kenkä, jonka koko oli varmaankin 34. Muutkin tavarat olivat nanokokoa. He taisivat pitää mikromeiningistä: sisarukset kirjoittivat käsin miniatyyrikirjoja tinasotilailleen. Ehkä nämä tinasotilaat antoivat innoituksen myös varsinaiseen kirjalliseen toimintaan. Pienet asiat saattavat olla hyvinkin merkityksellisiä. Kotimuseo on ollut olemassa vuodesta 1928 ja se kuuluu Englannin suosituimpiin nähtävyyksiin. Koko pappila ympäristöineen on perienglantilainen: kaikki on hiukan kolkkoa, harmaata ja pientä. Pappilan takaa avautuu nummimaisema - humiseva harju. Tässä oli aito genius loci aistittavissa. Mikro- ja makrokosmos ovat samanaikaisesti läsnä. Ehdottoman inspiroiva ilmapiiri. Pilvet soutelivat taivaanrannalla, lammaslauma einehti kiviaidan luona, kirkas ja korkea syyspäivä toi mieleen vain yleviä ajatuksia.
Portti Humisevalle harjulle
Nostalgikkojen tiuhat parvet Haworthin asemalla
Palatkaamme takaisin Leedsiin. Kaupungista tulee suomalaiselle lähinnä mieleen jalkapallo, mutta siellä riittää monenlaista muutakin nähtävää. Leeds on ollut kaivos- ja kutomoteollisuuden keskus 1800-luvulla, siitä todistavat tyhjillään olevat tehtaat ja komeat liikerakennukset. Kaupungissa asuu myös huomattavan paljon intialaista syntyperää olevia brittejä. Erityisen näyttäviä ovat viktoriaaniselta ajalta peräisin olevat katetut kauppakadut ja Euroopan suurin kauppahalli, mistä voit ostaa vaikkapa tuoreen tai palvatun sianpään. Toisaalta keskustassa on palaneita ja hyljättyjä taloraunioita ja muuta rappiota. Kaupungin tuomikirkossa kannattaa käydä, samoin kirkkoa lähellä sijaitsevassa Lohikäärme ja ankka -pubissa maistamassa Vanhaa täplikästä kanaa tai Vanhaa omituista. Vain englantilainen pystyy tälläisiin nimiluomuksiin juomisen alalla. Tunnelma oli kaikkialla kotoisa ja herttainen.
Cornmarketin lennokas katto
Jorkki henkisellä kotiseudullaan,,,
Matka Leedsistä Yorkiin kestää junalla noin puoli tuntia. Tälläydyin tätä retkeä varten Harris Tweed -asuun vain sitten huomatakseni, että olin kuningaskunnan ainoa, joka näissä vetimissä kulki. Harmin paikka, koska tweed on sekä kaunista, lämmintä että ilmavaa. Junassa istui lähinnä tuulipukukansaa. Olen kai katsellut liikaa BBC:n pukudraamoja...
Yorkin asema on vaikuttava vanhan maailman asemahalli, ja ulos astuttua on jo keskellä keskiaikaista maailmaa. Yorkia ei ole sota eivätkä grynderit runnelleet, kaupunki on todellinen päärly Englannin kaupunkien joukossa. Se ei ole niin puunattu kuin vastaavat Saksan kaupungit: kaikki on vähän sinne päin ja paikoitellen ovat nurkat liasta pyöreitä, mutta tästä ei kannata kliinisen suomalaisen kiihtyä, vaan nauttia aidosta vanhasta tunnelmasta. Vastaavaa voi ehkä paikoin kokea Kölnissä.
Asemalta vie suora tie sillan yli kaupungin päänähtävyyteen Yorkin Minsteriin. Kirkko on erinomaisesti hoidettu sekä sisältä että ulkoa. Auringonvalossa temppeli tuntuu hohtavan kultaista valoa. Historian ystävän yllättää kirkon edessä oleva Konstantinus Suuren patsas. Konstantinus julistettiin Rooman keisariksi Yorkissa vuonna 306. Kaupunki oli tuolloin nimeltään Eburacum, ja Konstantinus oli siellä taistelemassa piktejä vastaan. York on ollut sekä roomalais- että viikinkikaupunki. York on siis välillisesti vaikuttanut siihen, että myös me olemme kristittyjä. Kirkossa kannattaa viettää ainakin tunti, että ehtii kaikki paikat nähdä. Goottilainen jumalikävä on kivettynyt kirkon ruoteisiin ja lasi-ikkunoihin. Yksi ikkuna, Viisi sisarta, on maailman suurin lasi-ikkuna. Jokainen ikkuna ja sen pieninkin osa on itsenäinen taideteos kuvastaen pelastushistoriaa. Kaikki on samanaikaisesti kevyttä ja juhlavaa. Ihmiskädet ovat olleet Jumalan käsinä näitä seiniä pystytettäessä. Kun poistuu tästä sakraalitilasta, on harras ja juhlava olo. Tämän kirkkomatkan jälkeen olen valmis allekirjoittamaan Oswald Spenglerin näkemyksen, että länsimainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla: kaikki tämän jälkeen tehty on vain teeman muunnelmia ja soveltamista.
Ilmeikästä lasimaalausta
Englannin ilmeikkäitä kuninkaita rivissä
Wedgewood-henkinen katto Pyhän Johanneksen kirkossa
Yorkin vanhan kaupungin voi kiertää keskiaikaisia muureja pitkin kävellen: vastaan tulee torneja, kirkkoja, synagoga, siltoja... Kun väsymys iskee iltapäivällä, on High Tean aika. Betty´s on siihen paras paikka. Sisäänpääsyä voi joutua hieman jonottamaan, mutta se kannattaa. Eteen kannetaan kolmikerroksinen vati voileipiä, sconeseja, kakkuja, lihavia pesukarhuja ja suuri kannu teetä.
Englantia puhtaimmillaan, alinna lihava pesukarhu
Tämän herkkuhetken jälkeen sopii vielä lähteä Castle Howardiin, joka sijaitsee noin puolen tunnin bussimatkan päässä Yorkista. Howardin linna tuli tunnetuksi Evelyn Waughin romaanin Mennyt maailma filmauspaikkana. Sarjaa näytettiin Suomessa 1980-luvulla useampaankin kertaan, ja se lienee auttanut Jeremy Ironsia maailmanmaineeseen. Linna on suurenmoinen, samoin sen puisto. Linnan ruusutarhassa voi nähdä englantilaisia ruusunystäviä käyskentelemässä ja nuuhkimassa näitä jaloja kasveja: Isn´t beuatiful? Yorkshire on kulttuurimatkailijan ehdoton MUSTI!
Koska olen fungofiili eli sienihullu, täytyy jatkuvasti keksiä uusia menetelmiä sienten säilömiseksi ja käyttämiseksi. Tämän syksyn villitys on reksaaminen. Lapsuudessa reksattiin eli umpioitiin kaikenlaista marjoista vihanneksiin: raa´at tai kypsät ainekset pantiin kannellisiin lasitölkkeihin, joita sitten keitettiin useita tunteja, ja näin umpioitiin suojaan pahalta bakteeri- ja mikrobimaailmalta. Sienten kanssa menettele näin: puhdista sienet ja ryöppää rouskut tai kuumenna muut sienet omassa liemessään. Valuta ja lado puhtaisiin purkkeihin. Täytä purkit kylmällä vedellä, laita mukaan hiukan suolaa, jos siltä tuntuu, ja väännä purkki kiinni. (Tätä ennen olet liottanut purkkeja ja kansia kuumassa vedessä!) Keitä purkkeja vedessä noin kolme tuntia. Tämän jälkeen kansien pitäisi imeytyä kiinni. Jäähdytä ja pane kylmään. Keitä purkkeja vielä kahden päivän päästä yksi tunti. Kun sitten avaat umpion käyttöä varten, katso, että kansi on sisäänpäin lommollaan. Haista myös, ettei ole käynyt hygieniakämmiä. Näin tehdyt sienet ovat kuin suoraan metsästä poimittuja. Kuten huomaat, on reksaamisessa 1940-luvun kiireetön flair. Saksalainen bloggaaja totesi reksaamisen olevan sota-ajan ja nykyisen Itä-Euroopan säilömistapa. Tämä on slow-kitcheniä puhtaimmillaan! Hyvän sienisalaatin saat suolasienistä seuraavasti. Hienonna liotetut suolasienet yleiskoneella atomeiksi. Vatkaa tanakahko kermavaahto, johon lisäät hieman suolaa, hienoa maustepippuria ja vähän etikkaa. Silppua veitsellä sipuli mahdollismman hienoksi ja sekoita sitten kaikki ainekset keskenään. Tätä herkkua voit nauttia mustan leivän, perunoiden, avokadon...kanssa.
Kristinusko ja sen luterilainen tulkinta ovat mahdollistaneet Suomessa monen hyvän asian lisäksi myös omantunnonvapauden. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kaikkien tarvitse olla kristittyjä eikä jakaa myöskään kristittyjä arvoja. Koulussa tätä maailmankatsomusta palvelee elämänkatsomustiedon opetus. Tätä ainetta halutaan nyt tyyrätä kaikille Suomen lapsille, jos se vain riippuisi demareista, kommareista, vihreistä ja nykyään myös kokoomuksesta. ET-kellokkaiden mukaan koulussa pitää opettaa etiikkaa (kenen etiikkaa?) ja maailmanuskontoja, omasta kristillisestä perinteestä viis, onhan se niin ahdistavaa, harmaata, ja sitten vielä se kamala luterilainen työmoraali! Päätin selvittää itselleni, millaisilla oppikirjoilla ET-lapsia ravitaan. Kiitos erinomaisen työtoverin sain kirjat käyttööni, ja muutenkin monipuolista johdatusta ET-problematiikaan. Ainakin pienet eeteeläiset ovat Opetushallituksen kustantaman Miina ja Ville-sarjan varassa. Miksi isot kustantajat eivät kustanna näitä kirjoja, vaan kustantajana on OPH, joka pitää myös huolen mustalaiskielestä ja inarinsaamesta. Ehkäpä jo tästä voi ajatteleva lukija vetää johtopäätöksiä... Seuraavassa sukellan teosten Miina ja Ville etiikkaa etsimässä, Miina ja Ville ja kulttuurin arvoitus ja Miina, Ville ja vintiöt maailmaan. Kirjasarjan tekijät ovat Satu Honkala, Kimmo Sundström ja Ritva Tuominen. Satu Honkala on kunnostautunut Latokartanon koulun rehtorina kieltämällä Suvivirren laulamisen kevätjuhlassa. Sen sijaan laulettiin Apinaorkesteri, aarniometsän suojassa harjoitteli. Tämä on luovaa suhtautumista kansalliseen kulttuuriperintöön. Enemmistöä on kovin vaikea suvaita.En uskaltanut enempää stalkata muiden tekijöiden taustoja, koska pelkäsin löytäväni vielä lisää luurankoja. Kirjasarjan lasten nimet kummastuttivat minua: miksi ne on otettu germaanisesta sotamytologiasta ("Tahtokypärä" ja "Suojelukypärä")? Eikö Klemens ja Sofrosynee olisi ollut parempi valinta - sopivan pakanallista, mutta kuitenkin sisällyksekästä? Ehkäpä ET-lapsen tulee suojella itseään kypärin ja miekoin kristittyjen viekkailta vehkeiltä.
ET-maailmassa ihminen on hyvä
Sarjan ensimmäisessä osassa kuvataan oppiaineen keskeinen sisältö: millainen maailma on, mitä voimme tietää ja miten pitäisi elää, jotta olisi onnellinen. Tässä on varmaan jotain kantilaista, mutta tosin ilman Jumalaa. Pienille lapsille tarjotaan onnellista elämää, isommille puhutaan jo hyvästä elämästä, mikä on jo huomattavasti käsitteellisempi asia. Onnellinen pupu on helpompi ymmärtää kuin hyvä pupu. ET-maailmassa myös tytöt ja pojat voivat olla keskenään ystäviä, Mohammed inhoaa tappeluita, halutaan matkustaa Intiaan ja ollaan kasvissyöjiä ja allergisia. Allergialle on omistettu kokonainen kappale, joten tuntuu siltä, että tämä on eeteeläisten ominta henkistä aluetta: kuinka temppuilen ruuan kanssa, saadakseni huomioita. Tähän liittyy voimakkaasti myös perhedynaamiset tekijät, kuten myös moneen muuhun hullutukseen, joiden uhreiksi lapset joutuvat.
ET-maailmassa ihminen on hyvä. Syyllisyyttä saatetaan tuntea, ja rikkomuksia voidaan pyytää anteeksi, mutta ihmisen virheet eivät lähde hänen konstitutiostaan vaan ympäristöstä. Kuvaava on lause: "Ymmärrät tekeväsi väärin toimiessasi vastoin omia periaatteitasi". Portit ovat auki arvorelativismille, ja kaikki moraaliset ratkaisut tehdään mun jutun pohjalta. ET-oppi ei usko ihmisen pahuuteen. Muuttamalla ympäristö paremmaksi saadaan myös parempi ihminen. Olemme siis palanneet Ranskan vallankumouksen ja esiteollisen ajan jälkimaininkeihin, mistä muutenkin koko et-touhu tuntuu ammentavan sisältönsä. Pohjalla on loputon usko ihmiseen ja hänen kaikkivoipaisuutensa. "Человек - это звучит гордо" (ihminen, kuinka ylpeältä se kuulostaa) kirjoitti Maksim Gorki näytelmässään "Pohjalla". Tämän ihmisuskon hedelmiä korjataan parhaillaan Venäjällä, Pohjois-Koreassa, Kuubassa ja Kiinassa.
Oppikirjan tekijät kuvaavat ihmislajin kehitystä sanallakaan mainitsematta uskoa, palvontaa tai tuonpuoleista. Kalliomaalauksiakin tehtiin siksi, että "näyttäisi viihtyisämmältä". Onneksi sentään Pohjois-Intiassa "opitaan käymään temppelissä".
Ei epäilystäkään kummalta puolelta totuus löytyy
Erilaisuus tuntuu olevan tekijöiden lempilapsi. Erilaisuutta käsitellään paljon enemmän ja monimuotoisemmin kuin vaikkapa rakkautta tai syyllisyyttä. On ympäristön luomaa erilaisuutta, vallittua erilaisuutta, tahtomatonta erilaisuutta, monenlaista erilaisuutta... Lukijalle tulee sellainen olo, että erilaisuus on jotenkin hienoa ja tavoittelemisen arvoista. Luettuani ensimmäisen osan tätä oppikirjaa, jossa oli tietenkin myös hyvää ja asiallista sisältöä, tuli sellainen olo, että tekijöiden maailmankuva on kovin suppea ja valikoiva. Kaikki tuntui hieman puolivillaisen kiltiltä ja teennäiseltä. Mitään oikeaa hengenravintoa tätä kirjaa lukeva lapsi ei saa. Tämä oli sellainen siveysopin kirja.
Näin ennakkoluulottomasti hommat hoituvat ET-maailmassa
Oikein on tietenkin nurin, koska vasen on oikein,
Seuraava osa oppikirjaa on Kulttuurin arvoitus. Uskontoa koskeva osa on kirjoitettu kieli keskellä suuta ja asiallisesti. Liikuttavaa on kuitenkin, että muslimi Nimcon huivinkäyttöä perustellaan uskonnolla, mutta muuten uskontoa ei sitten tarvitakaan. No paitsi tietenkin siihen, että rasismia perusteltiin uskonnon avulla. Kirja tarjoaa oppilaille myös hyviä haukkumanimiä, kuten huivisomali, neekeri ja ryssä. Siitä vaan lapset harjoittamaan suvaitsevaisuutta, kun jo oppikirjakin antaa siihen välineet! Lapsia kehotetaan ottamaan selvää muinaissuomalaisten jumalista, mutta mitään kristilliseen perinteeseen liittyvää tehtävää ei löydy. ET-oppilailla on oma tärkeä osansa suomalaisessa kulttuurissa ja sen kehittämisessä toteavat tekijät. Tosin nämä tulevat kulttuurinrakentajat eivät saa tunnillaan mitään tietoa siitä, mikä ihan oikeasti on tätä kansakuntaa rakentanut. Kaikki kristilliseen kulttuuriin ja perinteeseen liittyvät viitteetkin puuttuvat kirjasta. ET-ihminen elää omassa mikrokosmoksessaan, missä ihminen ei kohtaa mitään transendenttistä tai numeenista, korkeintaan alla kuvatun kratin.
Enkeleitä ei ET-maailmassa ole, mutta tällaisia kratteja kylläkin
Demokratiaa, totalitarismia, utopiaa ja dystopiaa kirjoittajat käsittelevät kiihkottomasti ja ansiokkaasti. Niitä tarkastellaan historiallisesta perspektiivistä, ja myös filosofeja on otettu mukaan (mm. Hobbes). Kestävää kehitystä käsitellään myös, mutta tämän kehityksen jarrua, ihmisen perkeleellistä luontoa ei tietenkään mainita. Miksi ei käsitellä kysymystä ihmisen ahneudesta ja pahuudesta? Eikö se toisi syvyyttä opetettaviin asioihin? Tämän sapekkaan vuodatuksen ohella tiedän, että on paljon erinomaisia elämänkatsomustiedon opettajia, jotka käsittelevät monipuolisesti opetettavia sisältöjä, mutta miksi ihmeessä oppikirjat ovat näin köyhiä ja kuivia? Kirjan tekijät ovat oikeita panttaajia ja pierunpidättäjiä. Sarjan viimeisessä osassa päästään ET:n ydinalueelle, onnelliseen elämään. Kirjan tekijät ovat lukeneet Nikomakhoksen etiikan ja suosittelevat mesotes-elämänasennetta ja hyveiden ohjaamaa elämää. Lisäksi käsitellään tarvehierarkioita. Kaikki klassisen etiikan muodot esitellään, paitsi ei kristillistä etiikkaa. Mesotes saa korvata agapeen. Teoksessa käsitellään myös tieto-opin ongelmia. Jotenkin tuntuu, että tämän viimeisen osan sisällöt ovat liian vaativia viidesluokkalaisille, mutta hyvä opettaja saanee myös nämä asiat elämään. Rimanalituksia ovat pari kreationismikertomusta. Niissä heijastuvat vanhat kaunat kirkkoa kohtaan. Tekijöiden pitäsi updeitata tietonsa siitä, mitä uskonnossa opeteaan ja mitä kirkko opettaa luomisesta. "Uskonnollinen maailmankatsomus on tieteen piirin ja vaikutuksen ulkopuolella" toteavat tekijät. Kaikki uskonnollinen toiminta on siis järjetöntä, onnetonta harhaluuloa, mitä tieteen valo ei ole vielä saavuttanut. Miina ja Ville haluaisivat myös perustaa aatekoulun, mikä olisi ekologinen ja saisi kaiken energiansa tuulivoimasta, koulun, missä kierrätetään ja viljellään omat vihannekset biodynaamisesti... Minkähän puolueen ohjelmasta tämä juttu on lainattu? Miksi Miinan äidin ekologista minkkiturkkia ei esitellä eikä kerrota Villen isästä, joka työskentelee ydinvoimalassa? Viimeinen osa kirjasarjaa on klassisen filosofisen etiikan yksinkertaistettu esitys väritettynä viher-vasemmistolaisella luontohyminällä. Näen sieluni silmillä ne ernuoppilaat ja kirjoneulemaisterit, jotka tästä oikeasti innostuvat. Tämä ravinto on todellista velliä. Missä on pihvi? Miksei tekijät ole lainanneet vaikkapa Aisoposta tai La Fontainea, vaan tekevät kökköjuttuja kreationismista? ET-lapselta leikataan siivet poikki, kun ei ole mitään suurempaa kuin ihminen tai ehkä luonto. Eikö lapsi ole myös spirituaalinen olento? Tästä ovat samaa mieltä myös PMMP-tytöt: https://www.youtube.com/watch?v=2WZnmx9Yg0I
Miia KankimäenAsioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin herätti uinuneen Aasia-kiinnostuksen, ja viimeisellä kirjastokäynnillä osuikin sopivasti käteeni He Lin Chinese Ceramics. The Standard Guide (Thames&Hudson). Kirjan 351 sivulla kuvataan perinpohjaisesti kiinalaisen keramiikkataiteen kehitystä ja samalla sivutaan myös Kiinan monipolvista historiaa. Tekijä on syntyjään kiinalainen, mutta toimii San Franciscon Asian Art Museumin kuraattorina. Teoksen hienot kuvat on ottanut Kazuhiro Tsuruta. Seuraavaa kuvaa lukuunottamatta ovat muut kuvat hänen ottamiaan. Kirja on oiva apu keräilijälle, mutta tavallinenkin lukija saa teoksesta monenlaista tietoa.
Toissa kevään Hampurin työmatkalla poikkesin vapaa-ajalla Museum für Kunst und Gewerben Itä-Aasian osastolla katselemassa idän aarteita, jossa silmiin osui tämä Ming-kaudelta oleva keisarinkeltainen lautanen, joka kovasti on samannäköinen kuin Teema-lautaset. Keltainen väri oli Ming-kaudella varattu vain hallitsijoiden käyttöön. He Lin kirjan luettuaan voi hyvin ymmärtää, että karaamisen taiteen kotimaa on Kiina, ja että Suomen 1950-luvun klassinen muotoilu saa kiittää paljosta kiinalaisia esikuvia. Meillä ihaillaan paljon japanilaista muotoilua, mutta kiinalaiset esikuvat ovat kuitenkin vanhimmat, ja ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti japanilaiseen kulttuuriin.
Ming-kauden lautanen Reemtsman kokoelmasta
Kiinalaiset eivät ole keksineet posliinia toisin kuin saksalaiset, mutta he kehittivät sen vähitellen kivitavarasta. Dreija ei myöskään liene kiinalainen keksintö, mutta he tunsivat sen käytön jo 4000 vuotta sitten. Hienostuneen väri- ja muotokulttuurin takana on konfutselainen maailmannäkemys, jalon ihmisen periaate, jossa pyritään harmoniaan ja sopusointuun, mitä myös koko aineellisen kulttuurin tuli heijastaa. Taiteella oli ensisijaisesti didaktinen ja moraalinen tehtävä. Keramiikkataiteessa se johti taiteilijat etsimään täydellistä muodon ja värin harmoniaa. He Li kuvaa tätä termillä cool-toned, disciplined serenity. Song- ja Tang-dynastioiden aikana luotiin kaikki se perusta, mistä myöhempi kiinalainen keramiikkataide ammensi.
Jos voisin viettää säädynmukaista elämää, keskittyisin luultavasti Song-keramiikan keräämiseen ja ruusujen kasvattamiseen.
Sui-dynastian aikana Kiinan hallintoa uudistettiin ja liikenneyhteyksiä parannettiin. Tällöin valmistui mm. 1800 km pitkä Keisarinkanava. Väestönkasvu oli suurta ja tällä oli myös välitön vaikutus keramiikkateollisuuteen. Tuona aikana kehitettiin "protoposliini" ja lasitusmenetelmät. Tässä kuvatut Sui-kauden viinikupit ovat muodoltaan täydellisiä ja niiden väritys on peräisin savesta eikä niitä siis ole värjätty.
Sui-kauden viinikuppeja (581-618)
Song-dynastian aikana luotiin huomattavia keksintöjä (mm. kompassi, ruuti ja paperiraha). Tuona aikana kukoistivat myös kirjallisuus, tieteet ja taiteet. Hovi tuki taiteita ja ihanteena oli laajasti sivistynyt mies, joka harrasti taiteita. Tämän kaiken hengen puhkeennon mahdollisti nopeasti kehittynyt talouselämä. Pääkaupungissa Bianjingissä oli 260000 asukasta ja yli 100000 asukkaan kaupunkeja oli jo 46. Keramiikkataiteen kannalta merkittävin hahmo oli keisari Huizong, joka rakennutti palatsiinsa oman posliinitehtaan hovin tarpeita ajatellen. Song-kaudella oltiin myös erityisen kiinnostuneita sisustuksesta. Tällöin alkoi myös kiinalaisen posliinin ja silkin vienti muihin maihin.
Kulho Song-kaudelta (960-1126)
Lootus-kuviollinen kulho Song-kaudelta
Huhtikuussa uutisoitiin, että Hongkongissa oli huutokaupattu pieni "kanakuppi" 27 miljoonalla eurolla. Teekuppi oli peräsin Ming-dynastian (1368-1644) ajalta. Ming-posliini lienee myös länsimaissa kaikkein tunnetuinta kiinalaista posliinia. Myös Aku Ankan lukijat tuntevat kertomuksen Ming kauden maljakko.
Ming-kauden merkittävin posliinin valmistuspaikka oli Ching Te Chen, johtuen osin keisarillisesta määräyksestä rakentaa tehdas sinne, osin siitä syystä, että kaoliinia oli paikkakunnalla runsaasti saatavana. Ming-posliini on usein sinivalkoista, jonka sininen oli peräisin koboltista. Erityisen suosittuja olivat kasvi- ja eläinmotiivit. Hienoimpina Ming-dynastian tuotteina pidetään maljakoita.
He Lin kirja meni varsin syvälle kiinalaisen posliinin ja kultturin maailmaan, ja teos oli tarkoitettu erityisesti keräilijöille ja tutkijoille. Liikuttavaa oli ajatella, että Kiinassa oli korkea esteettinen kulttuuri jo 4000 vuotta sitten. Spengleriläisittäin ajatellen voisi olettaa, että Kiinan kulttuuri antoi parhaat hedelmänsä yli tuhat vuotta sitten, kaikki nykyinen meno on vain länsimaisen kulttuurin kopiointia. Sinologi voi minua oikaista. Teos tarjoaa mielenkiintoisen matkan Kiinan kulttuurin posliinin kautta. Kirjaa kannattaa selailla jo pelkkien kuvien vuoksi. 我很佩服宋代 (Wo hen peifu songdai) eli "ihailen Song-dynastiaa" käänsi google-kääntäjä.
