Goethe ja ginkgo

Insel-Bücherein taattua estetiikkaa

Johann Wolfgang von Goethe: Gingo Biloba

Dieses Baums Blatt, der von Osten
Meinem Garten anvertraut,
Giebt geheimen Sinn zu kosten,
Wie‘s den Wissenden erbaut,

Ist es Ein lebendig Wesen,
Das sich in sich selbst getrennt?
Sind es zwei, die sich erlesen,
Daß man sie als Eines kennt?

Solche Frage zu erwidern,
Fand ich wohl den rechten Sinn,
Fühlst du nicht an meinen Liedern,
Daß ich Eins und doppelt bin?

Ginkgoon tutustuin Weimarissa toistakymmentä vuotta sitten. Ihmettelin oudonmuotoista lehteä, joka oli painettu miltei kaikkiin kaupungilla myytäviin matkamuistoihin. Paikalliset valistivat sitten minua, että sehän on Ginkgoblatt! Kaikkihan sen tuntevat (ainakin saksalainen Bildungsbürgertum). Ginkgopuusta avautui odottamattoman laaja kulttuurimaisema, jonka kruununa on Goethen Gingo Biloba-runo. Goethen ja ginkgon suhdetta esittelee mielenkiintoisesti Siegfried Unseld teoksessaan Goethe und der Ginkgo (Insel-büchrei Nr. 1188, Frankfurt am Main 1998), ja jos haluaa heittäytyä ginkgo-maailmaan syvemmin, niin Dieses Baumes Blatt. Ginkgo.Goethe. Gartentraum (Warendorf 2001) antaa tähän oivia eväitä. Kummatkin kirjat ovat jo painotuotteina kauniita ja heijastelevat Saksan vanhaa kirjapainokulttuuria, varsinkin Insel-sarjan teosta pitää kädessään mielellään - kirja voi olla myös miellyttävä fyysinen kokemus.

Ginkgopuu on puiden nestori: siitä on olemassa fossiileja. Näitä puita oli siis olemassa silloin, kun dinosaurukset jymistelivät maan pinnalla. Euroopassa puu on tulokas Aasiasta, eikä se kasva luonnonvaraisena missään, vain rajatulla paikkakunnalla Kiinassa. Puuta kutsutaan myös neidonhiuspuuksi johtuen viuhkamaisista ja halkihaaraisista lehdistä, tästä myös Linnén antama nimi biloba. Puu on ihan omaa luokkaansa: se ei ole havu- eikä lehtipuu.

Ginkgolla on erityisesti Japanissa kultillinen merkitys. Se on temppelialueiden tyypillinen puu. Lehtensä kaksijakoisuuden vuoksi sitä pidetään jinin ja yangin, ilon ja surun, elämän ja kuoleman vertauskuvana. Puu on maailmanpuu, joka pitää sisällään menneisyyden salaisuutta. Ginkgo sai myös mainetta Hiroshiman pommin yhteydessä: keväällä 1946 kaupungin keskustassa ei ollut mitään muuta vihreää kuin yhden ginkgopuu verso. Ginkgon terveysvaikutukset ovat myös moninaiset ja siitä valmistetaan erilaisia tuotteita sampoosta verisuonilääkkeisiin.

Tämän puun kulttimainetta on edistänyt Goethe, jonka Marianne Willemerille omistettu runo Gingo Biloba on. Marianne Willemer oli naimisissa oleva frankfurtilainen näyttelijätär, johon Goethellä oli suhde. Goethen ja Willemerin välillä oli erotiikan lisäksi, ja ehkä myös sen synnyttämänä, runo-suhde. Willemer innoitti Goetheä, ja muutamat West-östlicher Divanin runoista ovat Willemerin kirjoittamia (tästä ei Goethe mainitse sanakaan). Goethen runon kerrotaan syntyneen Heidelbergin Schlossgartenissa, missä rakastavaiset käyskentelivät neidonhiuspuun alla. Tämän rendezvousin jälkeen pari ei enää tavannut, koska Goethe halusi keskittyä kokonaan runoiluun. Jotenkin outo tämä isä-tytär-suhde on, mutta jos se tuottaa näin kaunista runoutta, niin olkoon. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, ja luultavasti Goethen ja Willemerin leikissä kumpikin oli mukana täysin palkein. En ryhdy tätä runoa tässä ruotimaan, koska sinä ymmärtäväinen lukijani osaat tehdä sen itsekin. Miellyttäviä dualistisia hetkiä!

Uskottu on Idän maasta
puutarhaani lehti puun,
joka salamieltä haastaa
ravinnoksi viisaan suun.

Onko y k s i olevista
hajautunut kahdeksi?
Vaiko kaksi molemmista
yhdentynyt y h d e k s i ?

Vastausta järjen suomaa
tahdon kuulla kumminkin.
Etkö lauluistani huomaa:
olen yksi, kaksikin.
(suom. Teivas Oksala)  

 

 

"Nähe des Geliebten" sopii tähän sielunmaisemaan

 

Johann Wolfgang von Goethe

Ich denke Dein, wenn mir der Sonne Schimmer Vom Meere strahlt; Ich denke dein, wenn sich des Mondes Flimmer In Quellen malt. Ich sehe dich, wenn auf dem fernen Wege Der Staub sich hebt; In tiefer Nacht, wenn auf dem schmalen Stege Der Wandrer bebt. Ich höre dich, wenn dort mit dumpfem Rauschen Die Welle steigt. Im stillen Haine geh ich oft zu lauschen, Wenn alles schweigt. Ich bin bei dir, du seist auch noch so ferne, Du bist mir nah! Die Sonne sinkt, bald leuchten mir die Sterne. O wärst du da!

Aucassin ja Nicolette

Kariston Klassillinen kirjasto 3 (1918)

Tuskin olen ehtinyt toipua toissaviikkoisesta Tristanista ja Isoldesta, kun mieleen palautui kauan sitten lukemani muinaisranskalainen laulutarina Aucassin ja Nicolette. Teos on luultavasti vuodelta 1225, sen tekijä on tuntematon, mutta oletettavasti kotoisin Heinaut´n maakunnasta. Alunperin runo on kirjoitettu picardiksi, ja siinä on sekä runomittaa että proosaa. Tästä syystä on oletettu, että runoelman esikuvat ovat itämaisia, koska runon ja proosan vaihtelu on hyvin tavallista juuri tuon kulttuuripiirin romaaneissa. "Nyt tarinoidaan, kerrotaan ja jutellaan…" toistuu teoksessa usein silloin, kun proosakatkelmat alkavat. Teoksesta löytyy suora kosketuskohtaTristaniin ja Isoldeen, mutta rakkaus ei tässä kertomuksessa ole tuhoava intohimo, vaan "siinä on jotain inhimillistä, nuorta ja kukkivaa, jonka me hyvin ymmärrämme" (Eino Palola). Myös Floire et Blancheflor ja antiikin Dafne ja Chloe ovat tämän hengen lapsia. Runoelma on olemassa vain yhtenä käsikirjoituksena Ranskan kansalliskirjastossa, ja siksi se on jo kirjana äärimmäinen harvinaisuus. Yllättävällä tavalla se on inspiroinut monta myöhempää taiteilijaa. 

Löysin suomalaisen käännöksen Valtterin kirppiksen kirjapinoista. Teos on osa kolme Kariston klassillisessa kirjastossa, johon kuluu teoksia mm Ruskinilta, Cicerolta, Machiavelliltä, Rousseaulta, Voltairelta, Mazzinilta, Foscololta, Schopenhauerilta ja Montesquieultä. On mielenkiintoista huomata, että kaiken verenvuodatuksen  ja ahdistuksen keskellä julkaistiin tällaista kirjallisuutta halpoina taskukirjoina (kirja on julkaistu vuonna 1918).

Runoelman juonenkulku on seuraava: Aucassin rakastaa Nicolettea, saraseenikaunotarta, jonka hänen isänsä kreivi Beaucairin virkamies on ostanut orjamarkkoilta ja kasvattanut kotonaan. Aucassinia ei niinkään kiinnosta ritarillinen elämä kuin lemmenelämä Nicoletten kanssa. Tästä isä ei pidä. Kun vihollinen uhkaa kreivikuntaa, asettaa Aucassin isälleen ehdoksi taisteluun lähtemiselle, että saisi itselleen Nicoletten. Tähän isä suostuu, mutta samalla Nicolette vangitaan. Taistelusta palattuaan isä ei kuitenkaan pidä lupaustaan ja tästä syntyy kiista isän ja pojan välille. Tällä välin Nicolette on päässyt pakenemaan, mutta Aucassin on pantu nyt vankilaan. Nicolette pääsee lohduttamaan Aucassinia muurinraosta. Nicolette rakentaa itselleen metsään majan, jonne Aucassin tulee vapauduttuaan vankeudesta. He pakenevat yhdessä vieraille maille, mutta pohjoisafrikkalaiset merirosvot yllättävät heidät, ja rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan. Haaksirikossa Aucassin joutuu jälleen kotimaahansa, mutta siellä hänet odottaa isän kuolinvuode, ja niinpä hänestä tulee uusi kreivi Beaucair. Tällä välin Nicolette on joutunut Karthagoon, missä paljastuu, että hän on sikäläisen kuninkaan tytär. Kuningas tahtoisi naittaa Nicoletten mauriruhtinaalle, mutta Nicolette pääsee pakenemaan ja pukeutuu muusikon sala-asuun. Lopussa asusta paljastuu Nicolette ja "kreivittären kanssa näin, lähti käymään linnaan päin". Käänteitä kertomuksessa on siis riittävästi. Seuraavassa muutama helmi teoksesta.

Aucassinia kuvataan seuraavasti:

Kaunis oli hän, komea, miellyttävä ja kookasvartinen, ja hänen säärensä ja jalkansa ja runkonsa ja käsivartensa olivat sopusuhtaisesti muodostuneet.

Nicoletteä taas näin:

Nicolette, sulokukka, sipsuttaja, kultatukka

Nicolette, liljankukka, kirkassilmä, keltatukka, makeampi rypälettä, hunajaa ja mesivettä.

Hiukset häll´ on vaaleat, kulmakarvat kaartuvat; kasvot kirkkautta hohtaa, koskaan kauniimpaa et kohtaa.

Reipas pieni tyttönen, tunnen vartes valkoisen, tunnen tukkas vaalean, silmäs vilkkuveitikan.

 Rakkaus saa Aucassinin unohtamaan myös iäisyysasiat:

Mitä minulla on paratiisissa tekemisistä? Minä en ollenkaan halua päästä sinne, jollen saa Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Paratiisiin menevät sellaiset ihmiset kuin minä teille sanon: Sinne menevät nuo vanhat papit, nuo raajarikkoiset ja rammat, jotka kaiken päivää ja yötä ryömivät alttarien edessä.

Mutta helvettiin tahdon minä mennä, sillä sinne tulevat viisaat mestarit, ja komeat ritarit, jotka ovat kuolleet turnajaisissa.

Tässä vielä syvällistä näkemystä miehen ja naisen lemmen eroista:

Nainen ei voi rakastaa miestä niin paljon kuin mies naista. Sillä naisen rakkaus on hänen silmissään, hänen rintansa nisissä tai hänen jalkansa varpaassa, mutta miehen rakkaus on istutettu hänen sydämeensä, eikä pääse sieltä pois.

Tässä pieni näyte picardin kielestä:

'Estoilete, je te voi,
que la lune trait a soi.
Nicolete est aveuc toi,
m'amiëte o le blont poil.
Je quid, dix le veut avoir
por la lumiere de soir,
que par li plus bêle soit.
Douce suer, com me plairoit
se monter pooie droit,
io que que fust du recaoir,
que fuisse lassus o toi!
ja te baiseroie estroit!
Se j'estoie fix a roi,
s' af ferries vos bien a moi,
suer, douce amie!'

Tässä vielä musiikki- ja filmilinkkejä tematiikkaan:

Fritz Kreislerin "Aucassin et Nicolette"

Raskalainen animaatio "Aucassin et Nicolette"

Lotte Reinigerin hienoa siluettianimaatiota sopii myös katsella, jos aiheesta innostuu:http://www.youtube.com/watch?v=IEGmXUO6z9Y

Tämä virolainen tulkinta on väga ilus:

http://www.youtube.com/watch?v=e3JgHaoMMvo

Tristan ja Isolde: ei mikään hojotoho-ilta

Tristan ja Isolde-runoelman kansilehti

Teologina olen ollut järkyttynyt siitä, että viimeaikojen syvimmät hengelliset kokemukset ovat tulleet kohdalleni oopperatalossa Wagneria kuunnellessa. Kaksi viimeisintä kylpyä Wagnerin Jordanissa ovat olleet toissavuotinen Siegfried ja nyt toukokuussa 2013 Tristan ja Isolde. Tämä on siksi outoa, kun Jeesusta ei mainita kertaakaan, ja muutenkin on meno kovin pakanallista, eroottista ja armotonta, mutta Wagner liikkuutta sisintä!

Tiistai-iltana oli ilo katsoa oopperayleisöä, joka oli laittautunut parempiinsa iltaa varten: jo tuntia ennen oopperan alkua oli lämpiössä odotuksen tuntua. Osa Wagner-ystävistä viesti jo vaatteillaan missä tilaisuudessa oltiin: naisilla näki Dirndeleitä, miehillä Jankereita päällä ja Haferlschuhea jaloissa.

"Ylinousevan kvartin sisältävä Tristan-sointu" (Henry Bacon) kutitteli kuulijaa läpi teoksen. Teemat eivät koskaan saaneet täyttymystään (no kyllä sitten viimeisten tahtien aikana), vaan sekoittuivat toisiin teemoihin ja pulpahtelivat esiin taas jostakin. Tämä piti yllä kiihdyttävää jännitettä viisi tuntia, aika kadotti merkityksensä ja kuulija siirtyi täysin sydämin Tristanin ja Isolden lemmenleikin pyörteisiin. Tämä on hengellis-eroottinen Gesamtkunstwerk, viiden tunnin coitus! Teosta kuunnellessa oli sellainen olo, että se on sävelletty taivaassa: se tuli kohti kuin kunnon virsi. Kuulija oli alaston pyhän edessä.

Suuren oopperamusiikin spesialiteetti tuntuu olevan saavuttamattoman kaipuun kuvaaminen. Sankarit nääntyvät janoon lähteen äärellä ja heidät vapauttaa ainoastaan kuolema. Näin on myös onnettoman Tristanin ja Isolden laita. Verta valuvina he vannovat ikuista rakkautta, ja täyttymys saavutetaan vasta toisen kylmenevän ruumiin äärellä. Tämä kaikki on ihan teatraalista ja pähkähullua, mutta samalla se on totta. Tosi taide on totta.

Illan miehitys oli erinomainen: Robert Smithin ja Marion Ammanin laulua oli ilo kuunnella. Erityisen hieno oli Lilli Paasikiven Brangäne ja Tommi Hakalan Kurwenal: Brängänen kypsä tumma sopraano kosketti, kun se metsän kätköistä varoitteli rakastavaisia, ja Kurwenalin sotaisa barytoni sai kuulijan heti ryhdistäytymään penkissään. Oma lukunsa ilmaisun syvyydessä oli Matti Salmisen Marke: iso laulaja oli suurimmillaan pianissimoissa.Oli järkyttävää kokea hengen läsnäolo Salmisen tulkinnan aikana: tuhatpäinen yleisö on todellisen lähteen äärellä. Ilta päättyi ovaatioon. Sielua oli ravisteltu ja kyynelkanavat olivat auki. Ihmiset lähtivät koteihinsa sisäisesti ravittuina ja puhdistuneina.

In deiner Hand
den süssen Tod,
als ich ihn erkannt,
den sie mir bot;
als mir die Ahnung
hehr und gewiss
zeigte, was mir
die Sühne verhiess:
da erdämmerte mild
erhabner Macht
im Busen mir die Nacht;
mein Tag war da vollbracht.

Kaunis Saksa: flaneerausta ja esitelmöintiä Hampurissa

Tämän postauksen nimeksi olen valinnut Uuno Kailaan runosuomennoskokoelman otsikon "Kaunis Saksa" vuodelta 1924 - todempaa lausetta ei tästä mainiosta maasta voisi lausua, siksi rikas ja monipuolinen on sen kulttuuri. Saksa on inspiroinut suomalaisia jo vuosisatoja ja inspiroi edelleen. Sääli vain on, että saksan kielen osaaminen vähenee vähenemistään Suomessa.

Hampurin asemalta alkoi yli neljäkymmentä vuotta sitten kiinteä suhde Saksanmaahan. En koskaan voi unohtaa sitä värien, tuoksujen, melun ja hajujen maailmaa, joka tulvaili asemalla vastaan kesällä 1972. Asema tuntui järkyttävän suurelta ja kaikki muukin oli maalaispojasta ihmeellistä. Sitten juna vei Münsteriin jossa ensimmäinen Saksan kesä alkoi: heinäpeltoa, lannanluontia ja ensimmäinen oluttuoppi. O du holde Jugendzeit! Hampurin asema on klassinen suurasema, joita Saksassa on runsaasti: Saksa on rautateiden ja raitioteiden ystävien paratiisi. Aseman vanha flair on säilynyt, samoin tuoksut, hajut ja puolivillainen ilmapiiri.

 

 

Käyskentely jatkuu pitkin Mönckebergstrassea kohti Kleine Alsteria. Tämä yllä oleva Marissalin kirjakauppa on yksi suosikkirakennuksistani Hampurissa. Se sijaitsee avarassa ristikäytävässä ja rakennus edustaa puhtaasti sodanjälkeistä saksalaista arkkitehtuuria-sen tunnusmerkkeinä ovat valoisuus, travetiinin käyttö, upotetut sisäänkäynnit ja erikoiset kaide-, valaisin- ja porrasratkaisut. Tämä nurkkaus on mielestäni hyvin saksalainen. Kun kulkee holvikäytävää eteenpäin, tulee vastaan Alsterarkaden. Veden ja holvikaarien leikissä on jotain välimerellistä. Valkoisissa käytävissä on tyyriitä liikkeitä ja tyylikkäitä ihmisiä-tämä on täällä näyttäytymisen paikka. Kun sukeltaa sisään pienelle poikkikadulle, löytyy sieltä kaiken luksuksen keskeltä pieni antikvariaatti, jonka ikkunat on somistettu parhaan kirjakauppatavan mukaan. Ikkunaan on pantu edustavimmat eksponaatit, kuten kuvassa oleva Tuhannen ja yhden yön virheetön laitos vuodeslta 1914. Ilokseni havaitsin, että kuvitus on sama kuin siinä laitoksessa mitä mummon luona luin pikkupoikana. Yksi ikkuna on somistettu pelkästään Henry Jamesin eri laitoksilla ja viimeinen vitriini antiikin Roomaan liittyvillä teoksilla. Näitä katsellessa tunsi vilpitöntä iloa, vaikka niitä katseli ikkunan takaa, eikä niihin voinut koskea tai niitä haistella. Tästä flaneeraus jatkui Jungfernstigille, mikä iltavalaistuksessa tarjosi hienon näyn: sinisen hetken huhtikuussa, kevät juuri puhkeamassa, suurkaupungin keskellä oleva merenlahti toi tuulahduksen valtameriltä. Käännyn Colonnaden-kadulle, josta löytyy ravintolaa ja kauppaa moneen tarpeeseen. Jos olisin piippumies, taivaan esikartano löytyisi Pfeifen-Teschin myymälästä. Tuhansia piippuja, piipputupakkaa, sikareita, humidoreja...Tästäkin voi iloita, vaikkei ymmärräkään savunautinnoista mitään, koska kessutteluvehkeet on laitettu kutsuvasti esille. Tämä kaiken turhuuden runsaus! Tätä kutsutaan kulttuuriksi.
 

Pfeifen-Tesch

 

Alster in twilight

Aitoa 50-luvun tunnelmaa Colonnaden-kadulla, neonmainoksia, pyöreitä lapis lazulin-värisiä ovenkahvoja, messinkikehysteisiä näyteikkunoita. Tee aikamatka menneeseen, laita soimaan Vicco Torriania, tee Toast Hawai, haaveile lomasta Caprilla! Barcarole in der Nacht, du hast Tränen mir gebracht.

Sitten alkaa pyhiinvaellusosa: Hampurin merkittävin rakennusnähtävyys on mielestäni Chilehaus.Kauppias Henry S. Sloman oli rikastunut Chilen salpietarilla ja hän päätti rakentaa Hampuriin kauppahuoneensa pääkonttorin. Projektin toteutti Arkkitehti Fritz Höger. Talo on massiivinen, tummanruskeasta klinkkeristä tehty, mutta sitä on kevennetty sisäänvedetyillä yläkerroksilla ja taivaansinisillä kaiteilla. Käytetty klinkkeri on karkeaa teollisuusklinkkeriä, jonka elävä pinta keventää rakennusta. Rakennus on kuin jättiläismäinen tumma laiva, joka purjehtii keskellä kaupunkia. Seinien rikkaat keraamiset taideteokset on tehnyt Richard Kuöhl. Talossa on kaikkiaan 2800 ikkunaa. Kun poikkeaa sisäpihalle, voi sielun silmin siirtyä 1920-luvun saksalaisen ekspressionismin maailmaan ja vaikkapa katsoa tummaa olutta juoden "Tohtori Kaligarin kabinetin":http://www.youtube.com/watch?v=V6VFvW5R2qk

Sininen ja ruskea seurustelevat...

 

 

Viimeinen Hampurin aarre on tällä vaelluksella rautatieaseman vieressä oleva Museum für angewandte Kunst. Museolla on erinomaiset Aasia-kokoelmat. Erityisesesti pisti silmään japanilainen ja kiinalainen posliini ehkä juuri siksi, että se on niin lähellä suomalaista 1950-luvun muotoilua. Ming-dynastian Jiajing-kaudelta (1522-1526) oleva keisarinkeltainen lautanen on suomeksi Kilta/Teema-lautanen, niin muotonsa kuin värinsä puolesta. Kai Frank tunsi tarkaan tämän väri- ja muotomaailman - pitkä matka Kiinasta suomalaiseen ruokapöytään. Museoon oli myös rakennettu teehuone, jossa pientä maksua vastaan sai opastusta teeseremoniaan aidolta japanilaiselta geishalta. Oli liikuttavaa katsoa, kun isot saksalaiset pyörittelivät käsissään siroja astioita ja hörppivät kalanmakuista vihreää teetä. Suuren osan kokoelmista oli kerännyt Reemtsman tupakkasuku (jonka residenssi Haus K in O eli Villa Reemtsma Hampurissa on todella tutkimisen arvoinen 1930-luvun arkkitehtuurin mestariteos). Retki päättyy nyt museon kahvilaan, jossa omenakakun päälle ladotaan tanakka keko kermavaahtoa. O du Deutschland!

Keisarinkeltaista eleganssia

 

 

Jin-dynastian aikainen malja 1100-luvulta 

 

 

 

 

 

 

August Thieme: Finnland. Viipurin saksalaisen kulttuurin runopäärly vuodelta 1808

Viime syyskuussa julkaistiin Viipurissa Helsingin Saksalaisen koulun, Helsingin Suomalais-venäläisen koulun, Aue-säätiön ja Deutsche Auslandsgesellschaftin "Jalanjälkiä  Viipurissa"-seminaarissa Aue-säätiön kustantaman August Thiemen "Finnland"-runoelman saksalais-venäläinen painos (Aue-säätiön julkaisuja 27, 2012). Joulukuussa 2012 julkaistiin runoelman nelikielinen laitos.

Teos on harvinaisuus: sitä on säilynyt ainostaan kolme kappaletta. Runoelma oli tarkoitettu alunperin Viipurin ja Kannaksen saksankielisen kouluopetuksen tarpeisiin. August Thieme tuli Saksasta von Daehnin perheeseen Sippolaan kotiopettajaksi, josta hän siirtyi Viipuriin saksalaisen lukion lehtoriksi ja piirikoulutarkastajaksi.

Runoelma kuvaa Suomea, tarkemmin sanoen Kannaksen elämää mielenkiintoisella tavalla ja runossa on myös syvä didaktinen aspekti: sekä luonto että ihminen kuvataan tarkoin. Runoilija kuvaa distikonin ja heksametrin vuoropuhelun avulla Suomea: distikonin hakkaavalla rytmillä arvostellaan suomalaista elämänmuotoa ja tähän vastataan Suomea ylistäen sulavalla heksametrillä.  

Herderiläinen näkemys "jalosta villistä" toistuu myös tässä kuvauksessa (vertaa tämän blogin Miljukov-juttuun "Viattomien villien maassa"). Suomalainen ihminen on hiomaton jalokivi ja Suomen luonto on ainutlaatuinen, vain katsojan täytyy orientoitua uudella tavalla sen ymmärtääkseen.

Runoelman suomalaisen version on kääntänyt Teivas Oksala, Lars Huldén vastaa ruotsinnoksesta ja venäläisen käännöksen on tehnyt Michail Kostolomov. Kaikkien työ on ollut erinomaista. Runoelman julkaisuun liittynyt ilta 3.12.2012 Deutsche Bibliothekissä oli mieleenpainuva. Illan aikana runoa luettiin neljällä kielellä ja siitä pidettiin mielenkiintoisia esitelmiä. On sääli, ettei lehdistö ole käsitellyt tätä merkittävää käännöstyötä.

Seuraavassa muutamia runoelman helmiä Teivas Oksalan suomentamana.

Hylkää, oi Runotar, tämä maa! Ei nuuhkia täällä

tuoksuja etelän voi. Vain meri ulvova on,

linnut laulukkaat kujertaa surulaulua kilvan...

 

Vitsaoksainen, jalovartinen koivu

nerkoin kellervin-oli tuhka sen taattojen pihka-

versoo, öljyllään nahan taikoo notkeammaksi,

myös kevätmahlallaan avun suo keripukkia vastaan.

 

Myös maamuurain on-rakas Suomen metsien lapsi-

persikankarvainen, kevätkaaoksen esikukka,

aamuruskon on ilokyynelen myötä sen synty...

 

Terve te ruokkivat veet sekä suomukkaat eväkarjat!

Kämmen karhun murhaisan on suupala maukas!

 

Syksykin lauluton on, rypäleet ei lohduta, eivät

puutkaan suo hedelmää, oksa ei varjoakaan.

 

Pirtit ällöttää, rakojen läpi kun savu leijuu:

kallio lattia on, lapsonen kun alaston

niin kanojen, sikojen sekä lannan seurana kuorsaa.

 

Tytöt keikuttaa taas tankoa kehdon.

Kirjojen kirjaa käy lukemaan isä, kun päre loistaa

(kaikki he näät lukevat).

 

Terve autuas kansa! Kun sun nokisen pukus alla

rintasi on talonpoikainen, niin vilpitön, puhdas

kuin lumi valkoinen. Pilanneet läpikulkevat kansat

ei sua myrkyllään. Sinun sielusi on pyhä, rehti.

Saksalainen teksti on verraton-kieli on vanhahtavaa mutta kekseliästä: "Jetzo den buschdurchschlotternden Hasen bangklopfenden Herzens...". Lukuiloa tämän monikulttuurisen aarteen äärellä!



 

Matres ecclesiae: kirkon äidit

Teoksen sielukas kansi

Anni Maria Laadon Matres ecclesiae. Kirkkoäidit (Porvoo 2011) avaa mielenkiintoisia näkymiä alkukirkon naisten maailmaan. Teoksessa esitellään naisia mm. marttyyreinä, äiteinä, askeetteina ja pyhiinvaeltajina. Kirja on myös todellinen naisasiakirja siinä mielessä, että alkukirkon naiselämän monimuotoisuus tulee hyvin esiin. Naiset eivät olleet vain hiljaisia kotilieden vaalijoita, domum servavit, lanam fecit, vaan aktiivisia toimijoita ja hengellisiä johtajia.

Mielestäni teoksen parasta antia oli Anni Maria Laadon johdatukset kuhunkin tematiikaan, jotka todistivat syvällisestä sisällön hallinnasta. Laato avasi myös uusia näkökulmia alkukirkon elämään juuri naisten kautta. Kirja on myös painotuotteena kaunis, erityisesti kansikuva hiljentää lukijan sielukkuudellaan.

Yhtenä juonteena teoksessa on se tosiseikka, että vasta kristinuskon myötä nainen tuli tasa-arvoiseksi miehen kanssa, johtuen siitä, että kummatkin olivat Jumalan edessä tasa-arvoisia. Erityisen arvokkaana huomiona pidin sitä, että askeesin myötä naiset saattoivat itsenäistyä, irrottautua perinteisistä tehtävistä ja elää opintoihin ja hengelliseen elämään keskittyen. He saattoivat ottaa näin oman elämänsä haltuunsa.

Marttyyrius yhdisti kristittyjä - sekä säätyjä että sukupuolia. Teoksessa esitellään kuuluisia ja vähemmän tunnettuja marttyyrioita, mm. Perpetuan ja Felicitaksen, jossa on kuvattu marttyyrien kaunis taivasvisio. Perpetua on myös aktiivinen loppuun saakka: hän vaati, että saisi kuolla arvonsa mukaisesti. Augustinus kirjoittaa marttyyreista: Kelmi iloitsee kapakassa, marttyyri iloitsee kahleissa...Nuo onnettomat luulivat häntä onnettomaksi, mutta hän iloitsi enkelten edessä."

Merkittävä on myös havainto, että vasta juutalaiset ja kristityt pitivät lapsia Jumalan lahjoina jo niiden kohdussa kasvaessa. Lapsella oli ihmisarvo jo ennen syntymäänsä. Kristitty ei voinut olla eugeenikko, kuten roomalaiset, jotka säätelivät jälikasvuaan mm. heitteille jättämällä. Johannes Chrysostomos sanoi, että vanhempien suhde lapsiinsa heijastelee Pyhän kolminaisuuden välisiä suhteita ja rakkauden kautta vanhemmat ja lapset ovat osallisia kolminaisuuden elämästä.

Tämä kolminaisuusaspekti ihmissuhteissa on mielenkiintoinen. Myöhempi kirkkoäiti Hildegard Bingeniläinen sanoi, että Pyhä kolminaisuus on läsnä miehen ja naisen yhdynnässä: halussa, aktissa ja laukeamisessa. Hildegardilta olisi paljon opittavaa, varsinkin se, kuinka nähdä koko elämä yhtenä orgaanisena Jumalan luomana kokonaisuutena.

Varhaiskirkon naiset saattoivat rakentaa sairaaloita, kirkkoja, ojentaa harhaoppisia piispoja tai toimia ensimmäisinä eksegeetteinä. Näistä naisteologeista tunnetuin oli roomalainen Marcella, joka osasi Raamatun alkukielet ja keskusteli aktiivisesti teologisista kysymyksistä Hieronymoksen kanssa. Hän oli myös niin hurskas, että pelkistä polvirukouksista hänen polvensa kovettuivat.

Kirja on erinomainen työmatkalukeminen, joka virittää ihmisen hyviin aikeisiin päivän aikana. Miehelle kirja on myös terveellistä luettavaa monella tapaa, suosittelen sitä sekä herroille että äijille. Lomamatkalaisille tai pyhiinvaeltajille on myös ilmoitettu, missä kullekin pyhälle omistettu kirkko sijaitsee.

Tässä pyhälle Agnekselle omistettu hymni. Hän oli 12-vuotias neitsytmarttyyri, jota uhkailtiin porttolaan lähettämisellä, jollei hän rukoile Minervaa. Agnes pysyi kuitenkin uskossaan, ja jopa pyövelin käsi vapisi ja hän kalpeni lapsimarttyyria teloittaessaan.

Agnes beatæ virginis
natalis est, quo spiritum
cælo refudit debitum
pio sacrata sanguine.

Matura martyrio fuit
matura nondum nuptiis;
prodire quis nuptum putet,
sic læta vultu ducitur.

Aras nefandi numinis
adolere tædis cogitur;
respondet: «Haud tales faces
sumpsere Christi virgines.

Hic ignis exstinguit fidem,
hæc flamma lumen eripit;
hic, hic ferite, ut profluo
cruore restinguam focos».

Percussa quam pompam tulit!
Nam veste se totam tegens,
terram genu flexo petit
lapsu verecundo cadens.

Iesu, tibi sit gloria,
qui natus es de Virgine,
cum Patre et almo Spiritu,
in sempiterna sæcula.

Петербург - ты красавец! Aamukävelyllä Fontankan varrella

Утренный момент на Фонтанке. Aamuhetki Fontankan varrella

Раз в год я имею возможность гулять в Питере - это уже за 20 лет. Это апрельское утро было одновременно и зимнее и весеннее: лёд на Фонтанке, но свет и воздух весны. Красота этого города воплощается в величине и развале, якобы все стены говорили  "моё прошлое великолепное, но сейчас я отдыхаю".  Гулять на Фонтанке утром чистая поэзия. Если я был бы русским, я мог наизусть бормотать сто стихотворений об этом ландшафте, но сейчас я просто наслаждаюсь русским образом жизни.






Runon maisemaa, Северная Палмира

 

Mikä onkaan henkisesti virkistävämpää kuin tehdä aamukävely Fontankan vartta pitkin. Katukivetys longotteleikse, valurautaiset kaiteet ovat paikoin murtuneet, taustalla Lomonosovin silta ja Pyhän kolminaisuuden katedraali, joka utuisena tuo mieleen Venetsian. Tämä on sitä Pietaria, joka avautui "Päällystakkia" lukiessa: samanaikaisesti täydellistä ja risaista.
Вид на Аничков мост: это чистейшая красота! Изгиб реки, неровность тротуара...Это точно та картина о Петербурге, которую я получил прочитав "Шинель". Просто закрой резницы и ты попал в чудесный мир...

Kohta päästään Anitschkovin sillalle. Hieno, kadonnut kulttuuri on synnyttänyt tämän siltakaunokaisen. Clodt von Jürgensburgin "Hevosenkesytys" on jännittävä ja juhlallinen: kuinka villistä eläimestä ihminen kesyttää itselleen palvelijan. Ihminen on myös kesyttänyt graniitista ja pronssista tämän kulttuuriluomuksen. Просто удивительно, какая динамичность и богатсво выражения и коня и молодого человека.

Tämän aidan takana on Venäjän Parnassos

Kävelen Anitschkovin sillalta Fontankan oikeaa rantaa pitkin kohti Scheremetjevin palatsia. Tulen vähitellen Venäjän runouden hopeakauden pyhälle maalle. Menen sisään takorautaisesta portista, jonka yläosa on juuri kullattu - olen Anna Ahmatovan maisemissa, Venäjän Parnassos on tällä pihamaalla. Palatsin fasadissa on Scheremetjevin suvun tunnus "Deus conservat omnia", mikä on myös Ahmatovan "Runoelma ilman sankaria" motto ja lohdun sana, kun ajattelee sitä kärsimystä, mitä teoksessa kuvataan.

Palatsin siipirakennuksessa, Fontannyi domissa oli Anna Ahmatovan koti, jossa hänet Stalinin vainojen aikana ajettiin yhä pienempään nurkkaan, sekä henkisesti että fyysisesti. Ahmatova oli kuitenkin niin suuri, ettei häneen puututtu, toisin kuin hänen akmeistiystäväänsä Osip Mandelstamiin, joka sai maksaa runoudestaan hengellään. Hyvä lukijani: jos sinun pitää käydä jossakin pietarilaisessa nähtävyydessä, niin tämä se on, Anna Ahmatovan kotimuseo - siinä on kerrottu kaikki Venäjän tragediasta ja siitä voimasta, mikä pitää ihmisen ihmisenä kauheimmissakin olosuhteissa.

Anna Ahmatovan koti, Fotannyi dom

Я был школьником, когда я получил финский перевод воспоминания Надежды Мандельштама. Я прочитал книгу раз и начал снова с начала читать ее и подумал: "Что это за мир? Кто эти удивительные люди?" Передо мною открылся странный и увлекательный ландшафт с именами как Гумилев, Мандельштам, Ахматова...И как люди обходились друг с другом и как они говорили друг с другом - просто чудесно. Ядром их жизни была поэзия, они жили в микрокосмосе красивых, страшных и значительных слов. Я начал читать Ахматову, но настоящим поэтическим шоком мне стала "Египетская марка" Мандельштама, такого я раньше не знал. А потом "Нашедший подковника"- я старался мне перевести этот шедевр по-фински при помощи словаря: многое осталось открытым, но я понял, что это настоящая поэзия...

С чего начать?
Все трещит и качается.
Воздух дрожит от сравнений.
Ни одно слово не лучше другого,
3емля гудит метафорой,
И легкие двуколки
В броской упряжи густых от натуги птичьих стай
Разрываются на части,
Соперничая с храпящими любимцами ристалищ.

Venäjä ei olisi Venäjä, jollei palatsin takapihalla aukeaisi alla näkyvä termotekniikan viimeinen saavutus. Pihan toisella laidalla asui venäläisen runouden muodon mestari ja tällä toisella laidalla korjataan vielä neuvostokokeilun hedelmiä. Jos haluat suomeksi sukeltaa tähän merkilliseen ja ihanaan maailmaan, lue Nadezhda Mandelstamin muistelmat "Ihmisen toivo" (Otava 1972). Jos Suomen kulttuuripolsut olisivat lukeneet edes tämän teoksen, olisi säästytty monilta "kulttuurivihkoilta" ja muulta moskalta, jota tuolloin kulttuuriksi sanottiin.

Lenin-setä asui Venäjällä...

Tässä pieni ääni- ja kuvanäyte Ahmatovasta: