Vaikeaa taidetta VIII: Pahan kukkia

 

Kirjahyllyn kätköistä löysin Elmer Diktoniukselle kuuluneen Charles Baudelairin runokokoelman Les Fleurs du mal saksalaisen käännöksen Die Blumen des Bösen (1907). Käännös oli ilmestynyt kokoelmassa Aus fremden Gärten. Teoksen kääntäjä Otto Hauser oli merkittävä tekijä alallaan kääntäen mm. Dantea ja Shakespearea saksaksi, mutta hän kunnostautui myöhemmin myös rotuteoreetikkona (mm. teokset Der blonde Mensch ja Rassenlehre). Pahan kukkien käännös on kaunista, klassista saksaa ja helpompaa luettavaa, kuin monet vanhemmat suomalaiset runokäännökset.

Baudelaire kuului parnassolaisiin runoilijoihin, joiden luomistyön ohjenuora oli taidetta taiteen vuoksi, jolloin taiteella ei voinut olla mitään ulkoista tavoitetta, vaan sen merkitys piili siinä itsessään. Taiteen tehtävän ei siis ollut opettaa tai parantaa maailmaa. Baudelaire käytti käsitettä le gout de l'infini, äärettömän maku. Hän ammensi aiheensa arkisesta, pahasta ja rujosta yrittäen niistä suodattaa jotain korkeampaa ja numeenista. 

Pahan kukkia ilmestyi vuonna 1857, se takavarikoitiin, sensuroitiin ja siihen lisättiin runoja. Lopullinen versio ilmestyi vasta vuonna 1975. Kirjailija vietti levotonta, sairauden ja köyhyyden merkitsemää elämää ja hän kuoli vuonna 1867. Teoksesta ovat postanneet mm. Raili ja Lyriikan lukupiiri. Käännöksistä voi valita Yrjö Kaijärven ja Antti Nylénin välillä.  

Lukukokemus oli varsin raskas, mutta mielenkiintoinen, koska kyseessä on ensimmäinen moderni lyyrikko. Mieleen tuli lähinnä Allen Ginsbergin tuotanto. Kuvasto on varsin nykyaikaista, osin kauheaa, joten en ihmettele, että ilmestymisaikanaan teos herätti pahennusta epärunollisuutensa vuoksi. Toisaalta esim. Goyan töissä löytää vastaavanlaisia kuvia, kuin Baudelairella. 

Runossa Bénédiction, Siunaus runoilija kuvaa alussa äitiään, joka kiroaa lapsensa, josta on tullut runoilija. Yhden yön hekuma on ollut kova hinta sille, että on synnyttänyt käärmeensikiön, runoilijan. Sitten kuvakulma vaihtuu: runoilija kertoo kärsimystäyteisestä elämästään, joka toimii kuitenkin polttoaineena sille, että hän tavoittaa asioita, joihin tavalliset ihmiset eivät pysty ja nousee taiteensa avulla korkeuksiin.

Tämä sama hurmio toistuu myös runossa Élévation, Kohoaminen, jossa runoilija nouse portaittain yhä ylemmäs päätyen lopulta tähtien sfääreihin. Tällä lennolla runoilija kuvaa henkensä liikkumista, mitä voi verrata myös hyvän uimarin kellumiseen aallon harjalla. Välillä kuitenkin maallisen elämän vaivat muistuttavat olemassaolostaan, mutta runoilijan tehtävänä on lopulta leijua kaiken kurjuuden yläpuolella. 

L'Albatros, Albatrossi lienee kokoelman tunnetuin runo. Merten uljain lintu albatrossi joutuu merimiesten vangiksi ja kiusanteon kohteeksi, jolloin sen koko olemus näyttää naurettavalta. Viimeisessä säkeistössä Baudelaire vertaa albatrossia runoilijaan, pilvien prinssiin, joka vapaana liidellessään katselee ylhäältä yksinkertaista kansaa suruissaan siitä, että mahtavat siivet estävät sen kävelyn maan päällä. Kyseessä on siis nykysuomeksi kohtaanto-ongelma. Samaan albatrossien maailmaan on sukeltanut myös Samuel Coleridge runossaan Ancient Mariner, Juha Vainio laulussaan Albatrossi ja Aku Ankka lausuessaan runokilpailussa, että Kohtalo uhkaa hirmuisin,/sillä ammuin nuolen ilmoihin/ja albatrossia haavoitin. 

Todellisen kulttuurihistoriallisen retken tarjoaa runo Les Phares, Majakat.  Suuria länsimaalaisia taiteilijoita käydään läpi luonnehtimalla heitä mitä oudoimmin, mutta osuvin kuvin. Rubens on tuoreen lihan tyyny, Leonardo on metsäinen, synkkä peili, Rembrandt on surullinen sairaala täynnä kuiskauksia jne. Heitä kaikkia luonnehtii se, että he ovat ihmislapsille jumalallista oopiumia. Viimeisen säkeen sanat  Car c'est vraiment, Seigneur, le best témoignage/Que nous puissions donner de notre dignité, Sillä tämä, Herra, on todellakin paras todistus,/ jonka voimme antaa arvokkuudestamme on todella koskettavaa.  

Runossa Le Mauvais Moine, Huono munkki runoilija piehtaroi osaamattomuudessaan ja laiskuudessaan verraten itseään kenobiittimunkkiin, joka elää rumassa keljassaan, jota kaunistavat vain kristinuskon alkuajan muistojen varjot. Hän haaveilee silmiensä ilosta ja kättensä töistä, joista ei tunnu kuitenkaan tulevan mitään. 

Mustalaiset edustavat Baudelairelle voimakasta ja alkuperäistä rotua, joka toimii aistiensa ja vaistojensa varassa. Runo Bohémiens en voyage, Mustalaiset tien päällä avautuu ennustajien, kulkureiden, tulisten naisten ja urheitten miesten maailma, jossa antaudutaan raivokkaille haluille. Mustalaisten vaellusta tarkkailevat ekstaattinen Kybele, joka avaa matkalaisille lähteensilmiä ja maantien varrelta sirkka. 

Varsin hurjia runoja ovat runot La Chevelure, Hiukset ja Une Charogne, Haaska vyöryvien, osin vastenmielisten kielikuviensa vuoksi. Teoksessa on myös kaksi runoa kissoista. Kissoista pitävä mies tuo minulle mieleen lähinnä James Bondin Dr. Non. Pahan kukkia on nerokas runoteos, jonka lukeminen vaatii aikaa ja paneutumista. Siinä mielessä teos on vaikeaa taidetta.