Anders Ramsay: Muistoja lapsen ja hopeahapsen

Tähän alkuun pieni kirjan otsikon innoittama kulttuuriretki, joka liittyy myös ohuin sitein käsiteltävään kirjaan. YLE:n toimittaja päivitteli muutama vuosi sitten joulun alla Viktor Rydbergin Tontun sanoitusta kysyen, että mitä tarkoittaa sana hasta (Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta)? Joissain laulun versioissa ongelma on kierretty muuttamalla sanat muotoon Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja haastaa. Alkuperäinen säepari tosin kuuluu För sin hand genom skägg och hår, skakar huvud och hätta. Toimittaja olisi kyllä ymmärtänyt, jos olisi sanottu, että älä lyö lasta, mutta hopeahapsi onkin sitten vaikeampi juttu, kiitos siitä Laajasalon opiston käyneille toimittajille.  

Olin jo vuosia halunnut lukea Anders Ramsayn muistelmat Sara Wacklinin ja Georg August Wallinin muistelmien innoittamana. 1300 sivua urakoitiin perheen iltalukuna, ja jo päivällä odotti, että pääsisi sukeltamaan 1800-luvun vilkkaaseen elämään teoksen äärellä. Kirja on kaikin puolin mainio teos, jonka lukemista suosittelen kaikille Suomen kulttuuri- ja taloushistoriasta kiinnostuneille.

Anders Ramsay syntyi Viipurissa 1832 maaherra Carl August Ramsayn perheeseen. Koulunsa Anders Ramsay kävi Turussa ja aloitti oikeustieteen opinnot Helsingissä, mutta poliittisen pilailun vuoksi tuli erotetuksi yliopistosta kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen ei enää jatkanut opintojaan. Perhe omisti Björkbodan, Sunnån ja Taalintehtaan ruukit, joista kahta ensimmäistä Ramsay alkoi uudistaa. Sunnå paloi ja oli vakuuttamaton, ja iso, myös vakuuttamaton lasti ruukin valmistamaa rautaa meni meren pohjaan haaksirikossa. Näiden vastoinkäymisten lisäksi oli ruukkien ja kotikartanon uudistaminen maksanut paljon rahaa, jonka vuoksi Ramsay oli kovissa veloissa. Björkboda jouduttiin myymään ja Ramsayn äiti auttoi poikansa ensimmäisen, muttei viimeisen kerran pulasta. Äiti lähetti poikansa Eurooppaa kiertämään moneksi vuodeksi, jonka jälkeen hän palasi takaisin ostettuun Björkbodaan.

Onni ei kuitenkaan edelleenkään ollut mukana Ramsayn suureellisissa liiketoimissa. Hän hankki metsiä ja teki puutavarakauppaa Englantiin, perusti viinatehtaan Pietariin ja impregnointitehtehtaan Ruotsiin, mutta kaikki nämä liiketoimet menivät nurin, kartanot paloivat, liikekumppanit olivat petollisia ja mitään omaisuutta ei vakuutettu. Varattomana Ramsay eleli 1886–1890 Pariisissa etsien itselleen elinkeinoa ja palasi sitten Suomeen. Tosin hänen varattomuutensa oli nykysilmin suhteellista, koska hän asui parhaissa hotelleissa ja kesäisin huvilassa Versaillesissa ja vietti muutenkin varsin vilkasta sosiaalista elämää. Suomeen palattuaan hän eli sukulaistensa tuen turvin, ja talouselämään uudelleen asettuminen ei hänelle enää onnistunut puutteellisen suomen kielen taidon vuoksi, koska 1900-luvun alun Suomi on jo toisenlainen kuin 1800-luvun sääty-yhteiskunta. 

Kirjassa Ramsay kuvaa laajasti elämäänsä Pariisissa, Englannissa ja Italiassa, joilla kaikilla matkoilla hänellä oli mukana miespuolinen ystävä. Näistä ystävistä erityisesti kuvataan taidemaalari Severin Falkmania, oopperalaulaja Filip Forsténia ja englantilaista aatelismiestä Albert Whigtiä. Tämä yllättävä näkökulma avautui vähitellen kirjaa lukiessa, kun odotti, milloin kerrotaan ensimmäisistä rakastumisista ja tai myöhemmin naisjutuista: niitä ei kirjassa ole. Ainoat naiset Ramsayn elämässä olivat sisko ja äiti. Miehiä kuvatessaan sitävastoin hän muistaa aina mainita oliko tämä kaunis tai komea. Kirja on muutenkin diskreetti tähän tematiikkaan liittyen, mutta valpas lukija kyllä ymmärtää, miten Ramsay toteutti tätä intiimiä elämänosaa. Jukka Kemppinen on blogissaan varsin suorasanaisesti kuvannut Ramsayn persoonaa.

Kirjan parasta antia on kerronnan rikkaus: talouselämän, kulttuurin, perhe-elämän ja taiteen näkökulmat punoutuvat elävästi toisiinsa. Ramsayllä oli taiteellista lahjakuutta, joka nuorena toteutui näyttelemisessä, myöhemmin taiteenharrastuksena ja lopulta löysi parhaan toteutumisuomansa kirjallisessa työssä. Suomen metallinjalostuksen ja metsäteollisuuden ensimmäiset vaiheet on mielenkiintoisesti kuvattu. Ramsay oli keinottelija, joka sortui kuitenkin varomattomuuteen, kokemattomuuteen ja maailmantalouden käänteisiin.

Seuraelämän kuvaus on myös nykyihmiselle mielenkiintoista, koska sen muodot olivat täysin toiset kuin nykyään. Ihmiset elivät, asuivat ja seurustelivat säädynmukaisesti. Ramsay puhuu avoimesti alempisäätyisistä, joiden tehtävä oli lähinnä palvella säätyläisiä. Hän kokee myös järkytyksenä, jos joku rahvaan jäsen on eksynyt herrasväen rientoihin. Ramsayn maailma on täysin ruotsinkielinen palvelijoita myöten. 1300 sivulla mainitaan ainoastaan yksi suomalainen sukunimi. Toinen suomalaisjuttu oli sairaanhoitaja, joka puhui hullunkurista ruotsia. Aj ändå! Ramsayn ystävipiiri löytyy Finlands ridderskaps och adels kalenderin sivuilta. 

Laajat matkansa Ramsay luultavasti rahoitti ystäviensä avulla, joissa hänen panoksensa lienee ollut viehättävä seura. Rahanpuutetta kirjassa ei kuitenkaan valiteta koskaan. Tämä suomenruotsalaisen eliitin ominaisuus toistuu esim. Göran Schildtin teoksissa, joissa matkustellaan vuosikaudet ympäri maailmaa lotkauttamatta korvaa taloudellisille kysymyksille. 

Kirjan matkakuvaukset erityisesti Pariisista ja Italiasta ovat eläviä ja hauskoja. Pariisissa hän on joutua naimisiin, mutta pelastuu onneksi naisten virittämästä ridasta ja saa jatkaa iloista poikamieselämäänsä. Paikoin retkiä on kuvattu niin tarkoin, että nykymatkailija voisi käyttä kirjaa matkaoppaana. Teoksen lopussa paljastuu mondeenista tekijästä todellinen isänmaanystävä hänen kuvatessaan sortovuosien tapahtumia, jotka järkyttävät edelleenkin nykylukijaa. Venäjän toimintatavat eivät ole Putinin keksintöjä, vaan niillä on pitkät historialliset juuret. 

Från barnaår till silfverhår oli Ramsayn elämäntyön kruunaus, josta tuli aikanaan suuri myyntimenestys. Suomeksi siitä ilmestyi lyhennetty laitos 1908 ja koko teos käännettiin 1966. Ramsay on mainio kertoja, joka tempaa lukijan heti mukaansa. Kirjan pitäisi olla pakollisena lektyyrinä ainakin historianopiskelijoille. Tuohon alun Rydberg-viitteeseen vielä sen verran, että joulunvietto oli Ramsaylle tärkeä asia, jota hän kuvaa kauniisti viettipä juhlaa Björkbodassa tai Pariisissa. 

(Kuva: https://www.turku.fi/blogit/kuukauden-esine/valokuva-albumien-inhimillinen-historia)

Tuokiokuvia Frankfurt am Mainista

Max Beckmann: "Jäidenlähtö" (1923)

Vietin lokakuussa neljä päivää Frankfurtissa, jossa olin käynyt edellisen kerran 1970-luvulla. Tuolloin keskikaupungilla oli vielä raunioita, eikä pilvenpiirtäjiä myöskään ollut. Katukuvakin oli tuolloin varsin saksalainen nykyiseen verrattuna. Matkan tarkoituksena oli käydä kirjamessuilla, mutta kaikki muu kaupungissa tuntui olevan mielenkiintoisempaa kuin tuo rynnistys kirjojen äärelle. 

Postauksen tittelikuva vie yhteen kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista, Städel Museumiin. Taidekokoelma on häkellyttävän hieno, erityisesti saksalaisten ekspressionistien ja renessanssitaiteilijoiden osastot. Monet taulut ovat peräisin juutalaisilta keräilijöiltä, joilta ne joko ostettiin pilkkahintaan ja ryöstettiin 1930–1940 luvuilla. Beckmannin "Jäidenlähtö" on yksi näistä teoksista. Sen omisti juutalainen tekstiilitehtailija Fritz Neuberger, joka surmattiin perheineen Itä-Puolassa 1942. Neubergerin perilliset käräjöivät myöhemmin taulun omistuksesta, mutta nyt on sopu saatu aikaan, ja taulu pysyy Städel-museossa. Museo on tosin perusteellisesti selvittänyt taideteostensa provenienssin, mikä sen kunniaksi on mainittava. 

Museossa kulkiessa tuli sellainen olo kuin muinoin Ranskan Akatemian runokilpailussa, jossa piti kirjoittaa runo aiheesta Näännyn janoon lähteen äärellä: joka puolella tunnettuja mestariteoksia, joiden äärelle saattoi jäädä pitkäksikin ajaksi harjoittamaan ruminaatiota. Museon uusimpia hankintoja oli yksi Schjerfbeckin työ. Kaupunkiin kannattaa matkustaa jo tämän taidemuseon vuoksi.

Auguste Renoir: La fin de déjouner (1879)

Lyonel Feininger: Lammikko Gelmerodan kylässä(1922)

Jälleenrakennettua Römerbergiä

Römerberg 1945 (Kuva:Historisches Museum Frankfurt)

Römerberg on kaupungin historiallinen keskus, joka tuhoutui täysin vuoden 1944 pommituksissa. Aukio entisöitiin 1980-luvulla. Kaupungin historiallisen keskustan hävittäminen oli puhdas terroriteko, jolla pyrittiin tuhoamaan saksalaista kulttuuria ja vaikuttamaan saksalaisten mielialoihin. Saksan kaupunkien tuhoamisen oli Churchillin päätöksellä saanut erityistehtäväkseen englantilainen kenraali Arthur Harris.

Aukiolla kannattaa poiketa kaupungintalon (Römer) Keisarinsalissa (Kaisersaal), ja käydä myös katsomassa Justitia-kaivon vieressä olevaa kirjarovion muistolaattaa, josta löytyvät Heinrich Heinen paljonpuhuvat sanat: "Das war ein Vorspiel nur, dort wo man Bücher verbrennt, verbrennt man am Ende auch Menschen". Frankfurtin vanhaa keskustaa leimaa punainen väri, koska tiilenpunaista hiekkakiveä on paljon käytetty kaikkialla rakennusmateriaalina. Itse pidän kaupungissa kaikkein mielenkiintoisimpana rakennuskantana jälleenrakennuskauden taloja, koska ne viestivät optimismia, ne ovat keveitä ja niissä on usein mielenkiintoisia materiaaliratkaisuja (mosaiikit, messinkikaiteet, travertiinipinnat). 

Frankfurtin pommituksissa sai surmansa 5500 kaupunkilaista, ja 30000 Frankfurtin juutalaista surmattiin sodan aikana keskitysleireissä. Jaksan edelleen ihailla sitä perusteellista tapaa, jolla saksalaiset ovat käsitelleet raskasta menneisyyttään (Vergangenheitsbewältigung). Siitä olisi oppia vaikkapa itseriittoisille ranskalaisille, itävaltalaisille, puolalaisille ja erityisesti venäläisille, jotka eivät koskaan tule nousemaan synkästä putinismin suostaan muuten kuin käsittelemällä kriittisesti ja perusteellisesti omaa historiaansa. Oman syyllisyyden tunnustaminen myös kansallisella tasolla on puhdistava kokemus. 

Mainhattan

Frankfurtin kirjamessuilla ihminen läkähtyy kaiken runsauteen, mutta olihan se hieno elämys nähdä 150000 ihmisen rynnistävän kulttuurin äärelle. Saksassa löytyy kirjapaino jokaiseen korvasyyhyyn. Oli myös mielenkiintoista keskustella hyvin erilaisten ihmisten kanssa, joita innoittivat mitä ihmeellisemmät asiat. Ruoka- ja juomapuoli oli messuilla myös saksalaiseen tapaan hyvin hoidossa.

Perusasioiden äärellä

Kaikkein parhainta kirjallista antia olivat kuitenkin Autorenlesungit eli kirjailijahaastattelut. Römerin salissa käsiteltiin Elsa Koesterin teosta Im Land der Wölfe, joka keskittyi varsin ajankohtaiseen asiaan eli äärioikeiston nousuun itäisessä Saksassa. Keskustelu eteni kuitenkin totuttuja latuja kauhistelemalla saksalaisten natsisympatioita ja muukalaisvihaa. Keskustelun perusteella kirja on kuitenkin hyvä sosiologinen kuvaus itäsaksalaisesta sielunmaisemasta. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, että keskustelu oli hiukan von oben. Kiltti harmaapäinen maisterisyleisö tuntui leijuvan samoilla aalloilla kuin kirjailija. 

Varsin mielenkiintoinen keskustelu sen sijaan käytiin Iida Turpeisen kirjasta Das Wesen des Lebens (suom. Elolliset). Haastattelijana oli kirjan kääntäjä Maximilian Murmann. Kirjan aihe tuntuu erikoiselta, koska sen keskiössä on stellerinmerilehmä. Eläimen luurangosta ja sen vaiheista avautuvat kuitenkin laaja näkymät tieteenhistoriaan, luontokatoon ja naisten asemaan tieteessä. Kirjaa vielä lukematta arvaan, että se on merkittävä teos. Oli myös hauskaa seurata älykästä ja vilkasta keskustelua, jollaista meillä harvemmin kuulee ainakaan tiedotusvälineissä, joissa nykyään tunnutaan menevän kansan terveen ytimen käsityskyvyn mukaan. Huomattavaa on, että kaupunki tarjosi kuulijoille ilmaiset viinit. Kulttuurikansaa...

Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann

Frankfurtin kaupunkiluonto on jo varsin eteläistä. Plataani on yleinen kadunvarsipuu luoden mukavia varjoisia holvistoja katujen ylle. Kaupungin keskustaa ympäröivä keskiaikainen bastionijärjestelmä vallihautoineen on nyt laaja puistoalue, jossa näkee jättiläismäisiä pyökkejä ja tammia. Mainin rantakadut tarjoavat myös mukavia maisemia kävelijöille.

Aivan keskustan tuntumassa on kasvitieteellinen puutarha ja palmutarha. Oli hauska huomata, kuinka runsaasti vielä syksyllä oli kukkia. Puutarha on rakennettu englantilaiseen malliin, ja eri kasvuvyöhykkeille on rakennettu omia talojaan. En löytänyt alueelta Goethen puutarhaa, mutta Siesmayerin kahvilaan kylläkin, joka on aivan puutarhan kyljessä. Silmä lepäsi vitriinin kakkurunsaudessa, joka kertoi pitkästä vauraudesta ja kulinaarisesta rikkaudesta. Söin Frankfurter Kranzin. 

 

Saksan ristiriitaiseen, mutta vaikuttavaan historiaan kuuluu myös aivan keskustan tuntumassa oleva IG-Farbenin entinen pääkonttori. Rakennus valmistui 1926 ja sen suunnittelija oli Hans Pölzig. Rakennus on neljänneskilometrin pituinen ja 35 metriä korkea. Aikoinaan se oli yksi maailman suurimpia ja moderneimpia toimistorakennuksia, ja IG-Farben yksi maailman merkittävimpiä teollisuusyrityksiä. Rakennuksen tyyliä voi kutsua uusasialliseksi, koska puhdasta funktionalismia se ei ole. Sen piti heijastella saksalaisen liike-elämän rationalisuutta („eisernes und steinernes Sinnbild deutscher kaufmännischer und wissenschaftlicher Arbeitskraft“). Talon lämpimänruskeaa travertiinipinnoitusta on ilo katsella.

IG-Farben oli yksi merkittävimpiä orjatyövoiman käyttäjiä Kolmannessa valtakunnassa, ja talon insinööritaidolla kehitettiin myös Zyklon-B-syaanivetymyrkky, jota käytettiin juutalaisten kaasuttamisessa. Tästä kaikesta kertoo rakennuksen edessä oleva pronssilaatta. Sisääntulohalli ja portaikot on päällystetty ruusunpunaisella marmorilla ja katto on maalattu hopeaiseksi. Hallista aukeaa näkymä lammelle ja sen takana olevalle kasinorakennukselle. Siinä punervassa hämyssä seistessä miettii sitä ambivalenssia, mikä vallitsi tämän erityisen esteettisen tilan ja sen välillä, mitä talossa tehtiin ja suunniteltiin. Nykyään talossa toimii Johann Wolfgang von Goethe -yliopisto. 

 

IG-Farben-Haus

Frankfurtin lentokentällä vanhan käämit olivat kärähtää, kun ihmettelin tätä meidän loputonta vieraiden ymmärtämistä ja suvaitsemista. Muslimi ei voi rukoilla toisten tunnustuskuntien kanssa siksi, että siellä ovat naiset ja miehet yhdessä, ja muutenkin siellä voi olla vääräuskoisia. Helsingissä tähän ansaan ei ole menty, koska Helsinki-Vantaan hiljainen tila on tarkoitettu kaikille tunnustuskunnille ja uskonnottomille (lattiassa on sentään kompassiruusu hengellistä suunnistusta varten). 

Ruotsissa tiedostava piispa Eva Brunne halusi poistaa ristin Tukholman merimieskirkosta, koska se hänen käsityksensä mukaan loukkasi muslimeja, ja meillä monet taiteilijat ja oppineet tukevat äänekkäästi misogyynistä ja homofobista palestiinalaista maailmankuvaa ja antavat samalla epäsuorasti tukensa antisemitismille, joka tosin on ollut meidän tiedotusvälineidemme agenda jo 1970-luvulta lähtien. En nykyään tiedä itkisikö vai nauraisiko. On surullista, että avaamme monia ovia sellaisille ihmisille, jotka eivät meitä arvosta, eivätkä tahdo jakaa meidän arvojamme. Tässä on aito kohtaanto-ongelma, josta voisi ja pitäisi myös asiallisesti keskustella julkisuudessa.