Helikonin lähde

Runokokoelman kreikkalaishenkinen kansi

Rautalammin kunnankirjaston poistoaarteita oli tämä Lauri Viljasen maailmanlyriikan suomennoskokoelma Helikonin lähde. Kymmenen sentin hinnalla sai luettavakseen hienoja ranskalaisen, venäläisen, ruotsalaisen, saksalaisen ja italialaisen runouden helmiä. Täytyy vain ihmetellä Viljasen kielitaidon laajuutta. Kirja oli kuulunut Palvalahden piirikirjaston kokoelmiin ja sitä oli lainattu kaikkiaan neljä kertaa - melkoinen saavutus pienessä pohjoissavolaisessa kyläkirjastossa.

Helikonin lähde tai Hippokreneen lähde syntyi Pegasoksen kavioniskusta, kun Bellerophon ratsasti sillä. Lähteen ympärillä oli niitty ja sinne vievän tien varrella oli patsaita ja muistomerkkejä. Helikon-vuoren runolähde on mainittu myös Hesiodoksen Theogonian alussa. Helikonin lähde on siis runollinen topos.

Μουσάων Ἑλικωνιάδων ἀρχώμεθ' ἀείδειν, αἵ θ' Ἑλικῶνος ἔχουσιν ὄρος μέγα τε ζάθεόν τε, καί τε περὶ κρήνην ἰοειδέα πόσσ’ ἁπαλοῖσιν ὀρχεῦνται καὶ βωμὸν ἐρισθενέος Κρονίωνος· καί τε λοεσσάμεναι τέρενα χρόα Περμησσοῖο ἠ' Ἵππου κρήνης ἠ' Ὀλμειοῦ ζαθέοιο ἀκροτάτῳ Ἑλικῶνι χοροὺς ἐνεποιήσαντο, καλοὺς ἱμερόεντας, ἐπερρώσαντο δὲ ποσσίν.

Seuraavassa olen valinnut kolme runoa esiteltäväksi. Ne tuntuivat nousevan jostain salatusta syystä eniten esille. Olen laittanut ne tähän alkukielillä, Helikonin lähteessä ne löytyvät hyvinä suomennoksina. Karlfeldtin runo tuntuu suomeksi väkevämmältä kuin ruotsiksi ja Tjuttshevin runo on myös suomeksi yhtä hieno kuin alkuperäinen.

Alphonse de Lamartine: Le Lac

Ainsi, toujours poussés vers de nouveaux rivages,
Dans la nuit éternelle emportés sans retour,
Ne pourrons-nous jamais sur l’océan des âges
Jeter l’ancre un seul jour ?

Ô lac ! l’année à peine a fini sa carrière,
Et près des flots chéris qu’elle devait revoir,
Regarde ! je viens seul m’asseoir sur cette pierre
Où tu la vis s’asseoir !

Tu mugissais ainsi sous ces roches profondes,
Ainsi tu te brisais sur leurs flancs déchirés,
Ainsi le vent jetait l’écume de tes ondes
Sur ses pieds adorés.

Un soir, t’en souvient-il ? nous voguions en silence ;
On n’entendait au loin, sur l’onde et sous les cieux,
Que le bruit des rameurs qui frappaient en cadence
Tes flots harmonieux.

Tout à coup des accents inconnus à la terre
Du rivage charmé frappèrent les échos ;
Le flot fut attentif, et la voix qui m’est chère
Laissa tomber ces mots :

« Ô temps ! suspends ton vol, et vous, heures propices !
Suspendez votre cours :
Laissez-nous savourer les rapides délices
Des plus beaux de nos jours !

« Assez de malheureux ici-bas vous implorent,
Coulez, coulez pour eux ;
Prenez avec leurs jours les soins qui les dévorent ;
Oubliez les heureux.

« Mais je demande en vain quelques moments encore,
Le temps m’échappe et fuit ;
Je dis à cette nuit : Sois plus lente ; et l’aurore
Va dissiper la nuit.

« Aimons donc, aimons donc ! de l’heure fugitive,
Hâtons-nous, jouissons !
L’homme n’a point de port, le temps n’a point de rive ;
Il coule, et nous passons ! »

Temps jaloux, se peut-il que ces moments d’ivresse,
Où l’amour à longs flots nous verse le bonheur,
S’envolent loin de nous de la même vitesse
Que les jours de malheur ?

Eh quoi ! n’en pourrons-nous fixer au moins la trace ?
Quoi ! passés pour jamais ! quoi ! tout entiers perdus !
Ce temps qui les donna, ce temps qui les efface,
Ne nous les rendra plus !

Éternité, néant, passé, sombres abîmes,
Que faites-vous des jours que vous engloutissez ?
Parlez : nous rendrez-vous ces extases sublimes
Que vous nous ravissez ?

Ô lac ! rochers muets ! grottes ! forêt obscure !
Vous, que le temps épargne ou qu’il peut rajeunir,
Gardez de cette nuit, gardez, belle nature,
Au moins le souvenir !

Qu’il soit dans ton repos, qu’il soit dans tes orages,
Beau lac, et dans l’aspect de tes riants coteaux,
Et dans ces noirs sapins, et dans ces rocs sauvages
Qui pendent sur tes eaux.

Qu’il soit dans le zéphyr qui frémit et qui passe,
Dans les bruits de tes bords par tes bords répétés,
Dans l’astre au front d’argent qui blanchit ta surface
De ses molles clartés.

Que le vent qui gémit, le roseau qui soupire,
Que les parfums légers de ton air embaumé,
Que tout ce qu’on entend, l’on voit ou l’on respire,
Tout dise : Ils ont aimé!



Runo toi mieleen kauan sitten hajonneen äänilevyn, missä Gérard Philipe lausui Lacin väräjävällä äänellään "Ô lac...". Paatos oli hyvin ranskalais-klassista, mutta ehdottoman aitoa. Myös venäläiset lausuvat klassikkojaan yhä vielä samalla paatoksella. Jos haluat vääntää runsaat itkut filmin äärellä, niin katso Georges Lampinin ohjaama L´Idiot vuodelta 1946, jossa Philipe on pääsosassa. Kristus on filmissä läsnä Philipen kautta, järkyttävää.

Runo jakautuu ajatuksellisesti kolmeen osaa: ensin muistellaan mennyttä rakkautta luonnon äärellä, joka on ollut myös rakkauden todistajana. Aallot ja kivet puhuvat rakkauden muiston kieltä.

Sitten ollaan katkeria ajalle, joka julmasti vie elämää eteenpäin ja joka ei anna paluuta menneeseen onneen "Ô temps ! suspends ton vol, et vous, heures propices !" Lopussa alistutaan ihmiskohtalon haurauden edessä, mikä ei tee eroa ilon tai surun välille: "Temps jaloux, se peut-il que ces moments d’ivresse,Où l’amour à longs flots nous verse le bonheur,
S’envolent loin de nous de la même vitesse.Que les jours de malheur?"

Runossa koskettaa luonnon, rakkauden ja kohtalon yhteensulautuminen. Lamartine on sanonut ihmiselämästä jotain merkittävää  ja hän on vienyt tämän kertomuksen järvimaisemaan, meille suomalaisille niin tuttuun paikkaan: Ô lac... Tässä ranskalaistulkintaa:

Erik Axel Karlfeldt: Nu öppnar nattglim sin krona


Nu öppnar nattglim sin krona
i åkrarnas yviga korn,
och älgtjuren söker den hona
han vann med sitt stridbara horn,
nu teckna slåtterblomma
och glimtande ögontröst
den skymningsväg jag vill komma
som förr till min älskades bröst.

Högt ropar knarren, min sträva,
men eldiga näktergal,
och månjungfrun tömmer sin stäva
i purpurn från dagens pokal.
Jag stiger mot vreten, som rundar
behagligt sin slumrande barm.
Då kommer ur dalar och lundar
min älskade lidelse varm.

På hösläden lägret jag reder
av jungfru Marie halm.
Där vill jag hos dig sjunka neder
i hässjornas ångande kvalm -
en jordson, stark och härdig
fast ljuvligt berusad och matt,
din rika kärlek värdig,
mörkögda augustinatt.

Tässä runossa on kasvitiedettä ja erotiikkaa runsaasti. Eläinten ja ihmisten teiskausta saattelevat yökohokit, vilukot, silmäruohot ja maarianheinät. Botanisti-lukijani tarkastakoon, ovatko nämä kaikki elokuussa kukkivia vai ei. Tosin eipä kai sillä ole suurempaa merkitystä: kaikki tuntuvat olevan pieniä ja vaatimattomia kukkia, jotka luovat puitteet elokuisen yön tapahtumille.

Luonto kuohuu. Eläimiä ja ihmisiä suviyössä. Sammuvan kesän viimeinen sykäys. Hirvi voittaa naaraan sarvellaan ja heinähaasiassa heilutetaan toisenlaista sarvea: "Siell´ lepoon me raukenemme, lemu huumaa haasiain - maan pojalle väkevälle, jonka valtimot kuumina lyö, suot runsaan rakkautes hälle, tummasilmäinen elokuun yö."

Ф. И. Тютчев: Есть в осени первоначальной

Есть в осени первоначальной

Короткая, но дивная пора –

Весь день стоит как бы хрустальный,

И лучезарны вечера...

Где бодрый серп гулял и падал колос,

Теперь уж пусто всё – простор везде, –

Лишь паутины тонкий волос

Блестит на праздной борозде.

Пустеет воздух, птиц не слышно боле,

Но далеко еще до первых зимних бурь –

И льется чистая и теплая лазурь

На отдыхающее поле...


Laitan tähän Lauri Viljasen käännöksen, mikä on todella herkkä ja ymmärtäen käännetty:

F.I. Tjuttshev: Se aika syksyn

Se aika syksyn alkamista
- ihana, lyhyt - ilmoittaa:
on ilman kuulto kristallista,
säteileviksi illat saa...

Ripeä sirppi missä kaatoi tähkää,
jo tyhjää kaikk´on - avaruus vain jää!
Hius hieno lukinseitin, nähkää,
vaossa enää kimmeltää.

Jää ilmain aavuus laulajoitaan vaille,
mutt´aikoihinkaan talvea ei tee,
ja puhdas, lämmin sini tulvailee
vain hiljaisille sänkimaille.

Jos runo voi olla tosi, niin sitten tämä. Sekä luonnonmaisema että ihmisen sisäinen syksynmaisema ovat yhtä. Runoa on myös nautinto lukea ääneen, siksi rikkaasti venäjän kieli polveilee. Lue myös Lamartinea ääneen (silloin kun kotiväet eivät ole paikalla) ja nauti ranskan soljumisesta. Linkissä venäläisversio Tjuttshevin runosta. Mukavia syksyisiä runohetkiä toivoo runopoika!

http://www.youtube.com/watch?v=UN-A2g-DHss