Kondas kohtab Contrat

"Maasikasööjaid" üllatab nõukogude elu

Mida rohkem ma eesti kultuuri tundma õpin, seda enam leian uusi asju, mille üle imestada. Ülikooli raamatukogu Eesti kunstiajaloo riiulilt ma leidsin raamatut “Kondas kohtab Contrat”, kus saavad kokku kahe erakordse kunstniku tööd. Raamatus kaasaegne poeet Contra (Margus Konnula) tõlgendab vanema naivisti Paul Kondase maale. Raamat on muinasjutuline, aga sellel on ühtaegu traagiline ja poliitiline alatoon. Ma ise ei ole naiivse kunsti austaja, aga Kondase tööd on tõesti toredad ja mitmekihilised. Konnula luuletusi lugedes märkasin ka enda keeleoskuse piire, kuigi tema luuletused on kerged. Mõned sõnad, keelepildid ja kõnekäänud tuli pikema aja jooksul selgeks teha, ja ma arvan, et Eestis teda ei peeta ülevaks luuletajaks, aga naljakas ta on.

Paul Kondas sündis Kesk-Eestis Pauastvere külas 1900. aastal. Ta õppis Tartu Ülikoolis ja töötas pärast seda õpetajana. Tal oli probleeme nii sakslaste kui venelastega, kuid teda ei deporteeritud. Tal oli palju hobisid: õpilasorkester, viiulimäng, jaht, kalastus ja ennekõike maalimine. Paul Kondas ei loonud kunagi peret ja tema suhe naistega oli ambivalentne: teisalt imetles ta neid (tahtis noori tüdrukuid pildistada), teisalt ta mõtles, et naised segavad mehe keskendumist olulistele asjadele… Tema kohta on räägitud, et ta oli eestimeelne, ratsionalist ja antiklerikaalne ja ta vihkas kõiki eestlaste orjastajaid. Tema eluajal Kondasi kunstinäitust ei korraldatud. 

Margus Konnula (kunstnikunimi Contra) on sündinud 1974. aastal Urvastes. Ta on töötanud õpetajana, postiljonina ja ajakirjanikuna. Ta on näiteks kirjutanud ja lugenud raadios spordiluuletusi ja tal on olnud oma saade televisioonis. Osa Contra loomingust on kirjutatud võru keeles, ja ta tõlgib ka läti kirjandust. Mulle tundub ta huvitava ja naljaka inimesena, aga ma ei tea mida eestlased temast arvavad. Järgmiseks ma üritan natuke analüüsida Kondase maale ja Contra luuletusi. Ma olen ka kasutanud kunstiajaloolase Mari Vallikivi selgitusi abiks.

Sõnajalaõis

Eestlaste arvates on eesti keele kauneim sõna sõnajalaõis. See on müstiline õis, mida pole olemas, aga see puhkeb jaaniööl mõneks hetkeks ja annab leidjale õnne ja rikkust ja teadmise kõigi maailma asjade kohta. Õis võib ka oma leidja nähtamatuks muuta, nagu küüntest kübar. Sõnajalaõiega on seotud palju rahvapärimust Eestis.

Kondas kirjutas 1930. aastatel viievaatuselise näiendi “Sõnajala õis”, ja Kondase maalil on näidendi tegelane Tõistre Tõnu, kes on õie leidnud ja tahab seda peretütar Viiule anda. Kuradid valvavad ometi sõnajalaõit ja püüavad Tõnu õnne ära hoida. Kondas kirjeldab inimest, kes otsib oma ellu kõrgemat ideaali, kuid paljud asjad teevad selle otsingu raskeks. Contra kirjutab et käi vai oma jälgi sa: inimene peab olema truu oma nägemusele, ja võib olla, et otsingutetee on tähtsam kui kohalejõudmine. Teine ​​tõlgendus võimalus on, et eesti kultuur on see sõnajalaõis, mida sakslased ja venelased üritavad maha suruda ja mida eesti mehepojad kaitsta tahavad. Seda seisukohta toetavad paljud teised Kondase maalid.

kui sa tahad mehepoju

leida sõnajalaõit

jäta oma armsam koju

ainult nii sind kroonib võit

tahtmatult võib neiu sosin

avitada kuradeid

keda loendad metsas tosin

kuid üks rohkemgi on neid

sõnajalaõieni su

meelsasti viib paharet

kuid saab seiklus uue sisu

tagasi kui algab retk

puude vahel tulevilkeid

siis ei tohi jälgida

ega eksind laste kilkeid

käi vai oma jälgi sa

kui ka varbaid kuivaks jättes

läbi lättest toob sind jalg

näha võid kuis neiu kätes

õitsema lööb sõnajalg

Kohtumine

Kohtumine on suurepärane paroodia Hruštšovi aja agraarpoliitikast. Tollal üritati maisi kasvatada seal, kus see ei õnnestunud, sest põhja kliima oli maisi jaoks liiga heitlik ja terad ei jõudnud küpsetada. Muu hullus oli näiteks katse suunata Siberi jõgede voolu lõunasse, et kasta Lõuna-Venemaa puuvillapõlde. 

Maalil maisiistutajad külvavad kosmosesse, aga kui saak ei õnnestu, hakkavad nad üksteist sööma (iseennast maisiksi kujutasid). Nad ei saa ka maa peale tagasi pöörduda, sest neil on kütust olnud ainult ühe suuna jaoks (peal kütust et vaid üheks otsaks kestaks) ja kogu kosmonautide külvitöö on olnud asjata (jäi kõik see ajalukku tühja tööna). Lõpuks päästavad Ameerika astronaudid kosmonaudid. 

Kondas kritiseeris tugevalt sellist lauslollust, mis oli Nõukogude Liidu majanduselus. Contra on maali sõnumit väga edukalt edasi andnud. Kondas oskas ka oma sõnumit hästi varjata: tema autoportreel on seljas sinine lips, valge särk ja must pintsak. 

me võimsal kodumaal sai valmis taevakülvik

siis puitus täheteri taeva musta mulda

ööd valgustama kerkis maisitõlvik

maal kummardati teda nagu kulda

siis tõlvikule sõitsid kosmonaudid

peal kütust et vaid üheks otsaks kestaks

kuu aega oli maitsvat maisi naudit

sai priske tõlvik uuristatud kestaks

kui palju nad seal kastsid ujutasid

jäi kõik see ajalukku tühja tööna

siis iseennast maisiks kujutasid

ja hakkasidki otsast üksteist sööma

kui tõlvikule jõudsid astronaudid

see tundus kosmonautidele nii hea

et kestvad kiiduavaldused ja aplausid

ei vaibunud sel taevakehal niipea.

Drezden

Kui Kondase maal “Drezden” oleks Moskvas eksponeeritud, oleksid venelased anglo-ameerika pommiterrori õudustest Saksamaal kohkunud, aga eestlane oleks kohe näinud, et linn pole Dresden vaid Tallinn. Siin on Estonia teater, Kaarli ja Oleviste kirikud ja Saiakang. Kondas manipuleerib ajalugu: britid hävitasid Dresdeni, aga venelased Tallinna vana kesklinna. Contra kirjutab, et küll rusuvalt sa rusus/ma pesa sinu sees teen/tuleviku usus. Nii Kondas kui Contra usuvad maailma, mis ei ole üles ehitatud vägivalla imetlusele: milline õigeaegne sõnum!

oh Dresden minu Dresden

su taevast läbib lõhe

kui suitsu maja ees teen

ma tunnen hakkab kõhe

sest järsku algab pihta

tüütu pommisadu

ja kõigepealt saab pihta

süütu kommiladu

ei pikne suudaks mitte

nõnda müristada

ja linna tornitippe

jõhkralt nüristada

oh Dresden minu Dresden

küll rusuvalt sa rusus

ma pesa sinu sees teen

tuleviku usus

(Luuled ja piltid raamatust "Kondas kohtab Contrat", Kondas Keskus 2013)

Pain pavé

 

Pain pavé eli katukivileipä on eteläranskalainen leipä. Vastaava leipä Sveitsissä kulkee nimellä Luzernerbrot, tosin se muotoillaan eri tavalla, ja Italiassa ciabatta muistuttaa myös tätä leipää. Ohjeen löysin mainiosta Hefe und mehr -blogista. Tämän leivän tekeminen vaatii aikaa, mutta tulos palkitsee leipojan. Leivän leipominen yleensäkin on syvästi meditatiivista toimintaa, joka vie leipurin perusasioiden äärelle. 

Hapanjuuri: 200 g ruisjauhoa, 200 g vettä ja 20 g ruisjuurta (3 g hiivaa/1 g kuivahiivaa/murskattu hapankorppu käyvät myös, jos ei ole valmista juurta). Sekoita ainekset ja anna seistä huoneenlämmössä 12–16  tuntia. Juuren pitäisi tuolloin kevyesti kuplia ja tuoksua miedosti happamalta.

Taikina: Sekoita juureen 800 g vehnäjauhoja ja 500 g vettä ja anna seistä 20 minuuttia, jonka jälkeen taikinaan lisätään 20 g suolaa ja sitä taitellaan sivuilta keskelle muutaman kerran ja annetaan seistä taas 20 minuuttia. Taittele vielä kerran taikinaa ja laita se sitten öljyttyyn kulhoon tai laatikkoon nousemaan 16 tunniksi joko jääkaappiin tai +2 asteen lämpötilaan.

Ota taikina seuraavana päivänä huoneenlämpöön ja anna sen seistä kaksi tuntia, jonka jälkeen leikkaat sen kahteen osaan ja alat nujertaa taikinaa kääntämällä sen reunoja keskelle. Anna palojen levätä 10 minuuttia, jonka jälkeen alat uudestaan venytellä taikinaa reunoista keskelle. Muotoile kaksi 25x25 cm matalahkoa leipää niin, että saumapuoli on alapuolella ja laita leivät sitten nousemaan pelille noin 60–90 minuutiksi. Viiltele vielä leivän pintaan vinoneliöitä ennen paistamista (250 asteen lämmössä). Paistoaika on runsas puoli tuntia. Käytä paistomittaria tarvittaessa (96 astetta).

Pain pavé on tiivis, mutta elastinen leipä, sen kuori on maukas ja itse leipä on kevyesti hapan: siinä yhtyvät vehnä- ja ruisleivän parhaat puolet. 

Karl Ristikivi: Rohtaed

Ma lugesin Karl Ristikivi teose “Rohtaed” umbes kolmkümmend aastat tagasi, ja tollal see eriti mulle meeldis, aga ma kahjuks unustasin miks. Kerttu Mustonen oli teinud raamatu soomekeelse tõlke aastal 1945. Mustonen oli tuntud soome šlaagrite sõnade kirjutaja, näiteks “Äänisjärve lained”, “Laulev süda” ja “Sellepärast ma olen kurb” on tema kirjutanud.

“Rohtaed” on väga klassikaline romaan ja see on viimane osa kirjaniku Tallinna triloogiast, mis kirjeldab eesti linnaharitlaste kujunemist. Ma vaatasin eesti keele ja kirjanduse õppekava gümnaasiumis ja märkasin, et Ristikivi teosed on ka õppekavas (“Hingede öö”). Suvel ma tahtsin vana lugemiskogemust uuendada ja ma ei olnud pettunud. Eriti liigutav oli õpetaja elukaare kirjeldus. Raamatu peategelane Juulius Kilimit pole nagu õpetaja Laur “Kevades”, sest Juulius on vastuoluline ja traagiline figuur.

Raamatu süžee on järgmine. Teose peategelane Juulius Kilimit jääb vaeslapseks (tema isa oli koolmeister) ja ta peab talumajas oma onu juures elama. See maaelu on poisile raske, sest et onu ei saa aru Juuliuse eripärast, aga temast saab tasapisi hea talutööline. Ta hakkab ometi Tallinnas koolis käima ja elab mamma Neideri pansionis. Linnas saab ta aru, et on vaimu poolest linlane ja on innukas uusi asju õppima. Eriti ajalugu, nii ladina kui kreeka keeled on tema huviobjektid. Onu rahast enam Juuliusele ei piisa (ta kahtlustab onu oma isa pärandi omastamises) ja ta peaks maale tagasi tulema, mida ta ei taha. Nii hakkab ta Tallinnas aiandis tegutsema ja samal ajal õppima.   

Linnas algab ka Juuliuse pereelu: ta abiellub mamma Neideri tütre Emmiga. Nende abielu ei ole õnnelik ega õnnetu, sest abikaasade huvid on väga erinevad: Juulius elab enda mõistuse Arkaadias Rooma poeetidega, Emmi tegutseb nende aias, suhtleb sugulastega ja hoolitseb pere toidumajanduse eest. Suur katsumus on Emmi raseduse katkemine ja teadmine, et ta ei saa enam lapsi. Nad otsustavad adopteerida kaks last: Liina ja Valeeriuse. Valeerius on Juuliuse käli vallaslaps.Vanemad hoolitsevad oma laste eest hästi, kuid ei suuda neid tõeliselt armastada. 

Raamat kirjeldab palju Juuliuse tööelu. Alguses ta ei armasta oma tööd, sest ta ei saa oma õpilastega ühendust ja mõtleb, et pärleid sigade ette heidab ja ta põgeneb luulemaailma. Tasapisi kujuneb ta heaks õpetajaks ja on raamatu lõpus oma ametiga üsna rahul. Ta pole oma lastega nii rahul: Liina suhted vanematega on külmad, tal läheb koolis ja tööelu hästi, aga südames ebaõnnestunud, aga südameasjades ei lähe hästi. Valeerius elab kunstniku elu, kirjutab omapärase luulekogu ja üritab end tappa. Juulius püüdis oma poega kasvatada väikeseks roomlaseks, aga edutult. Raamatu lõpus Juulius märkab, et tema oma rahvapärane luuletus on koorile kirjutatud ja see saab laulupidudel suure edu, kuigi ta peab end klassikaliseks poeediks. Teos lõpeb peategelase surmaga.

Üks raamatu suurtest teemadest on idealismi ja realismi kohtumine: Juulius tahab, et tema elu oleks ilus ja vaimselt rikas. Sellise elu eelduseks on klassikaline haridus. Tema jaoks antiik on eeskujulik. Juuliuse tragöödia on see, et ta elab naisega, kelle huvid on täiesti mujal. Emmi kannatab ka selle pärast, et tema mees ei vasta tema ootustele. Emmi maailm on põld, Juuliuse rohtaed. Juuliuse klassivend Kuuse sõnastab selle probleem järgmisel viisil: "Missugune põllumees ei hariks enne oma põldu ja heinamaad, ja alles siis rohtaeda."  Ma arvan et Juulius on autori alter ego, kes unistab vaimsemast Eestist, rohtaiast.

Ristikivi romaanis inimese unistused ei täitu, aga need täidetakse muul viisil. Ma mõtlen et autor tahab, et lugeja peab olema truu oma nägemusele. Voltaire kirjutas “Candides” et il faut cultiver son jardin, inimese peab ise oma aeda harima. Elu tuleb teha parimaks võimalikuks nendest lähtekohtadest, mis inimesel on. “Rohtaed” tegeleb suurte teemadega, raamatu jutustamisstiil on eriti realistlik, aga lugeja avastab metafüüsikat ridade vahelt. 

Kuinka katolilaiset elävät?

 

Käy kohti isänmaatansa
tien kaidan matkalaiset

Olen aina mielenkiinnolla ja osin ilolla lukenut katolisissa kirkoissa jaettavia kirjasia, jotka avaavat konkreettisia näkemyksiä yksilön uskonelämän harjoittamiseen. Ne on kirjoitettu maanläheisesti ja Kaanaan kieltä välttäen; arvelen kohderyhmän olevan kristinuskosta vieraantuneet ihmiset. Näissä kirjasissa lähestytään uskon salaisuutta uskonnon harjoittamisen kautta (esim. katumus, rukous, siunaaminen ja paasto). Me luterilaiset olemme perinteisesti syyttäneet katolista kirkkoa ritualismista ja tekovanhurskaudesta, mutta voisimme kuitenkin Rooman tielle sortumatta oppia monia asioita katolisilta veljiltä ja sisarilta. Tämän postauksen pohjana on Monsignore Thomas Schlichtingin kirjanen Wie Katholiken leben. Heilsame Rituale.

Hengellinen elämä on ennen muuta toistuvaa arkipäiväistä elämää. Arki opettaa meitä huomaamaan kaiken pienen ja kätketyn, josta avautuu näkymä suurempaan. Aamu, päivä ja ilta luovat rungon elämälle. Viikoittain toistuva työn ja vapaa-ajan vaihtelu on Jumalan lahja ihmisille. Erityisesti kolme viikonpäivää ovat merkityksellisiä katolilaisille: perjantai, koska se on Jeesuksen kuolinpäivä (viikoittainen paastopäivä), lauantai, koska silloin virittäydytään pyhän viettoon ruusukkorukouksella, ja sitten sunnuntai, joka on Kristuksen ylösnousemuksen päivä. Schlichting on erityisen huolissaan pyhäpäivän pyhyyden katoamisesta nyky-yhteiskunnassa, jossa pyhän ja arjen ero alkaa olla häälyvä.

Kirkkovuosi on suurin kristityn elämän rytmittäjä, jonka keskeisinä elementteinä ovat suuria kristillisiä juhlia edeltävät adventti- ja pääsiäispaastot. Myös seitsemän sakramenttia ilmaisevat ihmiselle Jumalan läsnäolon elämässä. Schlichting vertaa sakramentteja kaivoihin, joista voi ammentaa elämän vettä.

Kirjasessa on siunaamiselle omistettu kymmenisen sivua. Siunaaminen on kristityn perustoiminta, jossa muistetaan kaiken hyvän antajaa. Lapset siunataan koulumatkalle ja illalla yöunille, kotoa lähtevät nuoret siunataan, samoin uusi koti. Ruokarukous on jokapäiväinen siunaaminen, samoin leivän siunaaminen joko leivottaessa tai ruokapöydässä ennen leikkaamista. 

Siveydestä ja ripistä olen postannut aikaisemmin. Tekijä korostaa toistamisen merkitystä kristityn elämässä. Toistuminen on olemassa jo meidän konstituutiossamme: sydämemme lyö ja hengitämme. Toistamisella on ennen muuta kasvattava tehtävä. 

Kun me sanaa viljelemme,
sinut saamme leiväksemme.

Pure korvaan mua!

 

Meiju voimaannuttaa

Lapset yllättivät minut iloisesti elokuun alussa lipulla SuomiLive -tapahtumaan Pieksämäellä Poleenin puistossa. Koska he tietävät, että musiikkimakuni on enemmän Wagnerin ja Bachin suuntaan, oli tämä jotain ihan muuta, ja luulen, että takana saattoi olla myös isäkasvatuksen piilo-opetussuunnitelma. Illan tähdet olivat Meiju Suvas ja Eini. Edellisenä päivänä esiintyivät Kake Randelin ja Eläkeläiset. Nasta pimu, Poltettu humppa ja Humppaperhonen olisivat olleet kohottavia elämyksiä. 

Meijua kuulee, kun avaa Radio Suomen (Andalucian yö, Pure mua, Tahdon sinut...). Hän on siis kansanomainen taiteilija. Meiju on todellinen ilmestys, joka ottaa tilan heti haltuun. Esiintymisessä on hieman campiä, ja paljon itseironiaa. Nuorempana saattoi hänen äänensä olla hieman heleämpi, mutta nyt on eletty elämä tuonut tulkintaan syvyyttä ja tummia sävyjä (esim. Yksi ja ainut). 

Meiju on varsin sensuelli artisti. Jotkut laulut ovat suorasukaisia, kuten myös lavakoreografia, mutta tämä kuulunee genreen, eikä jaksa enää säikyttää setäihmistä. Esim. Keski-Suomeen -kappaleen viestin taisin tosin ymmärtää vasta viiveellä... Kaikkiaan Meiju otti yleisönsä, ja me lauloimme kaikki  tuttuja lauluja kuorossa taiteilijattaren kanssa. Esityksen jälkeen sain häneltä nimmarin! Meiju-kokemus vastasi täysin odotuksiani.

Eini säpisee

Eini on todellinen Disco-Queen. Hänen musiikkiaan on kuullut jo nuoruudesta alkaen, joten se tuntuu eräänlaiselta kansallisomaisuudelta, olipa se sitten suomalaista tai ulkomaista musiikkia. Hän on pystynyt myös uudistumaan, ja hänen viimeiset hittinsä ovat varsin vaikuttavia (Älä pelkää mua, Syntynyt uudelleen). Tunnin lavaesiintyminen sai kansan villiintymään, ja täytyy vain ihailla, kuinka 62-vuotias taiteilija jaksaa keskeytymättä liikkua villisti ja laulaa. Arvostan ihmistä, joka on uskollinen näylleen, pitää huolta kunnostaan ja ulkonäöstään ja tuo iloa kuulijoilleen. Eini ylitti kaikki odotukset: varron jo hänen stadionkonserttiaan! Minulle oli illan kohokohta, kun sain vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa konsertin jälkeen. 

Nimikkokapakka Pieksämäellä

Mihin katolilaiset uskovat?

Pyhän Birgitan lonkkaluu Piazza Farnesen birgittalaisluostarissa

Viimekeväiseltä pappisliiton matkalta jäi katolisista kirkoista matkamuistoksi pari pientä opasta: Wie Katholiken leben ja Was Katholiken glauben? Nämä oppaat ovat tiivistettyjä esityksiä katolisen spiritualiteetin eri ulottuvuukista. Olen aikaisemmin postannunt ripistä ja siveydestä. Postaan nyt monsignore Thomas Schlichtingin kirjoittamasta oppaasta Mihin katolilaiset uskovat. Teksti on vuodelta 1998. Näiden oppaiden ansiona on kansanomaisuus, ne on selvästi suunnattu kirkosta vieraantuneille, mutta niistä avautuu myös luterilaiselle lukijalle uusia näkökulmia, eikä niitä vaivaa ylenmääräinen Kaanaan kieli tai hurskastelu. En aio puuttua sellaiseen, missä luterilaisilla ja katolilaisilla on yhtenevät näkemykset, vaan lähinnä sellaisiin kysymyksiin, joissa tiemme eroavat, tai painotukset ovat toisenlaiset.

Kääntymys ja katumus otetaan keskeisinä elementteinä esille kirjasen alussa. Katumus ei ole rangaistus tai kosto, vaan uuden elämän alku ja mielenmuutos. Ihmisen tulee tutkistella ja koetella itseään ja miettiä, miten Jumalan tahto toteutuu omassa elämässä, koska ihmisen tehtävänä on toteuttaa Jumalan tahtoa maailmassa, sillä usko ilman tekoja on kuollut. Katolisessa kirkossa on myös katumuksen väline, rippi. Meidän kirkossamme on kyllä yleinen rippi jumalanpalveluksen alussa, ja papeille voi käydä ripittäytymässä, mutta muuten katumuksen ja oman syntisyyden teemat peittyvät meillä saarnoissa usein psykologisoinnin, moralisoinnin tai tunnelmoinnin alle. Ollaan kilttejä, ettei kenellekään tulisi paha mieli.

Kysymys pyhimyksistä on jakanut luterilaisia ja katolilaisia aina reformaatiosta asti. Jos meillä olisi pyhimyksiä, ne saattaisivat olla esim. Paavo Ruotsalaisen tai Dietrich Bonhoefferin kaltaisia hahmoja. Schlichting esittää, että pyhimykset asuvat jo Jumalan luona, mutta he pysyvät luotuina ja ihmisinä, heitä ei palvota, vaan kunnioitetaan, koska ainoastaan Jumala on palvonnan kohde. Pyhimyksiä kunnioitetaan siksi, että Jumala on toiminut heidän kauttaan. Pyhimysten pyhyys määritellään yleensä vasta näiden kuoltua. Pyhimysten pyhyys on siis Jumalan, ei ihmisen pyhyyttä: pyhyys on ainoastaan majaillut ihmiskehossa. Erityisasema katolisessa kirkossa on Neitsyt Marialla, koska hän on kirkon alkukuva. Hän oli esimerkillinen kristitty, jonka elämässä ja toiminnassa Jumalan tahto tuli näkyviin. Myös paavilla on luovuttamaton erityisasema, koska hän takaa kristittyjen ykseyden.

Ajatus pyhistä ihmisistä on kaunis, yksilön spiritualiteettia tukeva ja erityisesti Neitsyt Marian asema armon välittäjänä, mediatrixinä on konkreettisuudessaan ihmisläheinen ja ymmärrettävä. Jumaluus istuu äidin sylissä, jumaluus on helposti lähestyttävä. Marianpalvonta lienee saanut vaikutteita jo varhemmista Lähi-Idän uskonnoista. Mielenkiintoisen näkökulman tähän löytää Aapeli Saarisalon teoksesta Astarten uhri. Neitsyt Marian ja pyhimysten ympärille on syntynyt monenlaista, osin pakanallista uskonnollisuutta, mikä osaltaan todistaa pyhimysten teologisen ongelmallisuuden. Toisaalta on koskettavaa ja hengellisesti rakentavaa lukea esim. Praxediksen tai Nennolinan elämänvaiheista. 

Sakramenttien lukumäärä erottaa meidät myös katolilaisista. Kirjasessa on kaunis vertaus pyhistä toimituksista: pohjavettä on kaikkialla, ja sen olemassaolosta todistaa vihreä luonto. Kuitenkin ihminen tarvitsee itselleen tuota syvyyksien vettä, jolloin hän rakentaa kaivon. Sakramentit ovat tuollaisia kaivoja, joista voi ammentaa. Jeesus on alkusakramentti. Sakramentit avaavat siis ihmiselle pääsyn Jumalan lahjojen äärelle. Meidän luterilaisen käsityksemme mukaan on ainoastaan kaksi sakramenttia, koska niillä on raamatullinen perusta, muu on tradition synnyttämää hurskautta. 

Kirjasen lopussa käsitellään vielä pyhää messua, kirkon dogmeja (joita voidaan myös tulkita uudelleen), kuolemaa, ylösnousemusta ja ristin merkitystä. Lopussa on lueteltu vielä lisäkirjallisuutta eri uskonelämän aiheista. Kirjoituksia leimaa maanläheisyys, johdonmukaisuus, ja niitä tutkimalla voi paremmin ymmärtää katolista uskonelämää. 

 

Paavin vastaanotolla vuonna 2018

Ellei vehnänjyvä kuole

 

André Giden Ellei vehnänjyvä kuole ilmestyi Ranskassa vuonna 1926 (Si le grain ne meurt), ja se suomennettiin vuonna 1967 (kääntäjänä Leena Löfstedt). Luin kirjan lukiolaisena viisikymmentä vuotta sitten, ja se teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen lähinnä nuoren ihmisen henkisen kasvun kuvauksena. Uutta oli minulle tuolloin myös varsin peittelemätön poikkeavan viettielämän kuvaus. 

Teoksessaan Gide kuvaa elämäänsä varhaisesta lapsuudesta aina kihlaukseensa serkkunsa Madeleine Rondeux´n kanssa vuonna 1895. Kirja on kaksiosainen: ensimmäisessä kuvataan kirjailijan lapsuutta ja nuoruutta, toisessa hänen vuoden pituista matkaansa Algeriaan. Luin myöhemmin Giden L´immoralistin ja Vääränrahantekijät, ja minusta hän tuntui vaikealukuiselta, mutta mielenkiintoiselta kirjailijalta. Vehnänjyvään tartuin nyt uudelleen klassikkohaasteen puitteissa osin siksi, että halusin palata nuoruuden inspiroiviin kirjoihin. Vanhempana ja lukeneempana ehkä ymmärtää asioita paremmin tai ainakin toisin. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun vuosikymmenten jälkeen luin Sofokleen Antigonen.

Gide oli aikoinaan varsin arvostettu kirjailija, hänet palkittiin myös Nobelilla vuonna 1947. Sittemmin on hänen maineensa kirjailijana häältynyt. Giden persoona herättää nykyihmisessä ambivalenssia: hän harrasti sukupuoliyhteyttä alaikäisten arabipoikien ja -tyttöjen kanssa, nai serkkunsa "parantuakseen" homoseksuaalisuudestaan, mutta piti samanaikaisesti yllä eroottisia suhteita nuoriin miehiin. Hän oli myös antisemiitti (hänen mukaansa juutalaiset kirjailijat saastuttivat ranskan kielen, ja hän tekee kirjassaan myös suorasukaisia huomioita juutalaisista rotupiirteistä). Vanhemmassa kirjallisuudessa tällainen oli tosin varsin tavanomaista, eikä liene aikalaisissa herättänyt kovin paljon pahennusta. Gide oli myös varsin kiinnostunut stalinismista, kuten tuon ajan ranskalainen sivistyneistö yleensäkin. Giden vierailu Neuvostoliitossa avasi kuitenkin hänen silmänsä totalitarismin olemukselle, ja hän kirjoitti matkastaan teoksen Retour de l'U.R.S.S (1937).

Suomeksi häneltä on käännetty neljä teosta. Giden tuotantoa on Suomessa tutkinut Göran Schildt (Gide och människan) vuodelta 1946. Jostain luin, että pitkälti Schildtin tutkielman ansiosta Nobel-komitea myönsi Gidelle kirjallisuuspalkinnon. Giden tuotanto pääsi aikoinaan myös katolisen kirkon Index librorum prohibitorumiin, mikä lienee jonkinlainen laadun mittari.

Muistan, että tässä viattomassa iässä, jolloin sielun oletetaan olevan pelkkää kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, minussa ei ollut kuin varjoa, rumuutta, kieroutta.

Giden omakuva lapsena oli varsin kielteinen: hän piti itseään naurettavana, kierosilmäisenä, sairaalloisen ja ilkeännäköisenä lapsena, joka harjoitti itsetyydytystä salin pöydän alla talonmiehen pojan kanssa. Toisaalta hän oli harvinaisen herkkä poika, joka ymmärsi paljon ympäröivästä maailmasta. Hänen ensimmäinen suuri oivalluksensa oli ihmisen tajunnan kolmijakoisuus, joka muodostui todellisuudesta, unista ja toisesta todellisuudesta. Tähän viimeiseen maailmaan hän alkoi päästä sisälle kirjallisuuden ja musiikin avulla. 

Gide kasvoi sivistyneessä ja varakkaassa hugenottiperheessä, jossa Andrén koulutukseen satsattiin paljon erityisesti sen vuoksi, koska hän ei viihtynyt koulussa. Hän kehitti siksi itselleen erilaisia vaivoja vapautuakseen kouluelämästä, jota hän kuvasi raa´aksi. Erityisesti luonnontieteet tuntuivat aluksi avaavan portteja tuohon toiseen todellisuuteen. Kodin ankara protestanttisuus oli Andrélle sekä hedelmällistä että samalla ahdistavaa. Hän ihaili hugenottien menneisyyttä ja kuvaa, kuinka he aikoinaan pitivät jumalanpalveluksissa hattua päässä muistona siitä, kun heidät pakotettiin pitämään jumalanpalveluksensa helteellä avoimen taivaan alla. Tämä johtui Fontainebleaun ediktistä, jonka seurauksena hugenotteja alettiin vainota, ja noin puoli miljoona hugenottia pakeni naapurimaihin. Toisaalta Gide kapinoi tuotannossaan perinteistä kristillistä moraalia vastaan. Oman seksuaalisuuden löytäminen asettui myös jyrkkään ristiriitaan lapsuudessa saadun kasvatuksen kanssa. Uskon, että tämä jännite on ollut hedelmällinen ja keskeinen Giden kirjailijauralla. 

En hyväksynyt enää muita kuin henkilökohtaisia siveysoppeja ja saatoin ajatella, että eri ihmisiä käskettiin aivan päinvastaisiin tekoihin.

Gide kutsuu varhaislapsuuttaan toukkatilaksi. Tämä toukka alkoi kuitenkin kuoriutua kotelostaan koulusivistyksen ja sosiaalisten kontaktien myötä. Perhe muutti usein: joskus oltiin suvun maatiloilla, toisinaan muutettiin Andrén terveyden vuoksi Montpellieriin tai Cannesiin. Perheen kodit olivat suuria, isän kirjasto laaja ja taloudellisia huolia ei ollut. Palveluskunta avasi nuorelle Andrélle näkymiä toisenlaiseen sosiaaliseen todellisuuteen: köyhyyteen, epätasa-arvoon ja sukupuolisiin poikkeamiin (En vielä silloin ymmärtänyt, miten vaurauden näkeminen saattaa loukata köyhää). 

Keskeisenä Giden lapsuudessa kulkee ajatus, että hän on erilainen kuin muut, hänet on valittu ja että hänestä kerran tulisi kirjailija. Myös ensimmäiset rakastumiset (poikiin) ja ystävyydet kuvataan tarkkaan. Kirjassa kerrotaan myös laajasti Andrén monista yksityisopettajista, jotka tuntuvat olleen toinen toistaan kummallisempia. Outoudestaan huolimatta nämä opettajat jättivät oman jälkensä nuoren ihmisen kehitykseen. 

Kirjan lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus on vaikuttava esitys 1800-luvun porvarisperheen elämäntavasta ja sivistysihanteista. Myös perheen uskonnollisuus alkoi tuottaa kahdenlaista hedelmää: toisaalta "taide ja uskonto yhtyivät sielussani ja mitä läheisempi niiden suhde oli, sitä onnellisemmaksi tulin", toisaalta "...en lopulta ollutkaan aivan varma, että se uskonto, johon minut kasvatettiin, protestanttinen nimittäin, vastasi parhaiten sieluni tarpeita..."  

Tiettyä kirjallisuutta sai lukea, tiettyä musiikkia kuunnella tai soittaa kuten esim. Chopin oli Giden äidin mielestä "epätervettä musiikkia". Musiikki, runous ja Raamattu olivat Giden nuoruuden keskeisimmät välineet toiseen todellisuuteen pääsemiseen. Runoista hurmioiduttiin, samoin esimerkiksi Rubinsteinin tukinnasta Schumannin Ennustajalinnusta. On häkellyttävää lukea, kuinka hyvin tuolloin ranskalaiset lukiopojat olivat perillä klassisesta kirjallisuudesta ja musiikista, ja millaisia keskusteluja he kävivät taiteesta.

Ja kuitenkin sykähdyttävintä, minkä tästä lasiovisesta kirjakaapista löysin, oli Heinrich Heinen Laulujen kirjan käännös. Varmaankin rytmin ja runomitan puuttuminen lisäsi tunneviehätykseen petollista houkutusta...

Kirjan toisesta osasta alkaa kirjailijan taiteellisen ja eroottisen heräämisen kuvaus. Tähän liittyvät myös kohtaamiset Oscar Wilden ja Pierre Louÿs´n kanssa, jotka toimivat Gidelle sekä kirjallisina että eroottisina mentoreina. Hän matkusti ystävänsä Paul Laurensin kanssa Algeriaan, jossa he keskittyivät kaikenmoiseen nuorten miesten elelyyn. Etelän kokemus huumasi nuorukaiset aistillisuudellaan.

Elimme sitä elämän kautta, jolloin kaikkeen uuteen ihastuu; nautimme sekä janostamme että sen tyydyttämisestä. Kaikki näkemämme ylitti odotuksemme.

Nykylukijaa hämmentää kirjan eroottiset kuvaukset, koska niiden kohteena olivat alaikäiset pojat ja tytöt. Uskoisin, että ne asettuvat samaan perinteeseen kuin vanhemmassa matkakirjallisuudessa esitetyt kuvat alastomista alkuasukkaista, jotka edustivat tuolloin toiseutta ja alempaa ihmisyyttä kuin valkoinen eurooppalaisuus. Toisaalta en jaksa uskoa, että Gide olisi Ranskassa harjoittanut samanlaista eksessiä kuin Algeriassa. Pedofilian estetisointi on kovin kyseenalaista, vaikka sitä on taiteessa harjoitettu iät ajat. Gide puolustaa itseään sanomalla, että hän haluaa erottaa rakkauden lihan himosta, muttei kuitenkaan halua puolustella ratkaisujaan. 

Vaate putosi; hän heitti kauas takkinsakin ja kohosi pystyyn alastomana kuin jumala. Hetken hän piti hentoja käsivarsiaan taivasta kohti ja kaatui sitten hymyillen minua vasten. Hänen ruumiinsa oli tulikuuma, mutta se tuntui käsissäni raikkaalta kuin varjo. Miten kaunista hiekka olikaan! Millaiseen sädepukuun iloni pukeutuikaan illan ihanassa loistossa!...

Oscar Wilden tapaamisen kuvaus on kirja hauskimpia ja ristiriitaisimpia osia. Wilde näytteli omaa henkilöään, mutta tämä henkilö oli aito. Gide oli hurmautunut Wilden persoonasta, ja ennen muuta tämän henkisestä suuruudesta. Gide kuvaa myös hänen yhteydessään klassista taiteilijaelämää, jossa asetutaan moraalin tuolle puolen. 

Ehkä lopuksi kannattaa käsitellä itse kirjan nimeä. Sehän on lainaus Johanneksen evankeliumin 12. luvusta: Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Meidän virsikirjassamme on ainakin kaksi vehnän- tai nisunjyvään liittyvää virttä: 249 (Vain Jeesus, nisunjyvä, nyt saakoon kiitoksen) ja 941 (Vehnänjyvä nukkuu, alla paksun jään). Jeesus puhuu seuraajilleen halujen kuolettamisesta, itsekurista ja ristin kantamisesta, Gide sitävastoin antautui aistielämänsä vietäväksi. Hänen siemenensä ei kuollut, muttei myöskään tuottanut satoa. Minulle Giden teos oli varsin ristiriitainen, mutta rikas lukukokemus. 

Kirjasta ovat myös postanneet Jokke ja Marjatan kirjat ja mietteet. On mielenkiintoista nähdä, miten erilaisia näkökulmia teokseen voi luoda.