Herbaario

Rosa pimpinellifolia, juhannusruusu

1970-luvun oppikoululaisen kesään kuului 100 kasvin kerääminen kahden vuoden aikana. Kasvistus muodosti ihan oman mikrokulttuurinsa koulumaailmassa. Kaiken pohjana oli koulussa annettu erinomainen kasviopin opetus. Tuli tietää, minkälainen lehti oli sormilehdykkäinen tai vastapuikea, kasvit piti osata tunnistaa, varustaa latinalaisella nimellä ja luokitella heimoittain. Tuli myös ymmärtää, että Linné oli suuri kasvitieteilijä, ja kasvioppi koulun tärkein aine. Pari kesää sitten kävin Linnén Hammarbyssä ja silloin muistin lämmöllä näitä menneitä kasvistuskesiä ja luonnontieteenopettajaani Aino Nurmea eli Titiä. En luultavasti olisi mennyt koko Hammarbyhyn ilman tätä nuoruuden kokemusta.

Titi oli pieni ja pyöreä nainen, jolla oli järkyttävä auktoriteetti luokassa. Isoimmatkin roikaleet opiskelivat kiltisti luonnontieteiden saloja tämän pedagogin johdolla. Luonnontieteen lisäksi hän opetti meille, kuinka sivistynyt ihminen syö veitsellä ja haarukalla, kuinka ruokaliinaa käytetään ja missä järjestyksessä ihmisiä tervehditään – kaikki tarpeellisia taitoja myöhemmässä elämässä. Missä ovat nykyään tällaiset pedagogit?

Kasvistus tämän daamin johdolla oli myös ihan oma procedere. Kasvituskansion eli herbaarion tuli ehdottomasti olla kirjavan kukallinen. Ne onnettomat, jotka hankkivat mustan herbaarion saivat olla varmoja, ettei arvosana ollut seiskaa parempi. Kasvistukseen kuuluivat elimellisesti myös kasvipaperit, heimopaperit, imupaperit, makulatuuripaperit, liimapaperit ja etiketit. Lisäksi piti olla värikasvio ja Hiitonen-Poijärven Koulu- ja retkeilykasvio. Kasvit kuivattiin prässissä paperien välissä, paksut juuret halkaistiin ja tarvittaessa kasvi käytettiin kiehuvassa suolavedessä. Heinät taiteltiin kauniisti polvekkeille. Tärkeää oli asetella kasvit edustavasti paperille ja ne kiinnitettiin siten, että kasvin varren viereen leikattiin kasvipaperille partaterällä pienet viillot, joiden läpi pujoteltiin noin 2 mm levä ikkunapaperin suikale, joka liimattiin sitten paperin takapuolelle. Työn kruunasi etiketti, jossa kasvi määriteltiin suomeksi, latinaksi, esitettiin latinalainen heimo, löytöpaikka ja päivämäärä. Jos kasvi oli harvinaisempi, laitettiin myös sitä kuvaava vaihtoarvo etikettiin. Sitten vielä oma nimi lappuun. Oman kasvioni aarteet olivat masmalo (Anthyllis vulneraria) ja neidonkenkä (Calypso bulbosa).

Alkusyksystä oli suullinen tentti. Tentattavat olivat herbaarioineen rivissä pitkällä penkillä ja Titi peitti kädellä lapun, jolloin kokelaan piti selittää kasvi: voikukka, Taraxacum officinalis, ketunleipä, Salix acetocella. Jos muisti pätki, oli opettajalla mukanaan hajuvesipullo, jossa oli ambraa. Tästä kuului nuuhkaista, ja tämä kaskelotin rauhasneste palautti kaikki nimet muistin kätköistä.

Tämä muinainen askare palautui mieleeni kävellessäni pitkin kesäistä metsätietä. Kiitollisuudella muistan vielä tuota opetusta, joka johdatti nuoren ihmisen luontoon, opetti hänelle kasvimaailman monimuotoisuutta ja kauneutta. Lisäksi tämä askare kouli silmää, ruumista ja kättä. Miksi siitä on koulussa luovuttu?

Tässä muutama kasvi kesäisestä pihapiiristä:

Lupinus polyphyllus, lupiini

Silloin kun äiti toi lupiinin puutarhaamme, ei sitä kasvanut tienpielissä, kuten nykyään. Lupiinissa on jotain bysanttilaista ja vierasta: se on liian suuri ja loistava meidän oloihimme. Mieleen tulee Marimekko tai Birger Kaipiainen. Alkukesästä lupiini peittää omenapuiden alustat. Yhtä aikaa kukkivat omenat ja lupiinit puutarhassa tarjoavat yletöntä kukkarunsautta.

Syringa vulgaris, pihasyreeni

 

 

Sireenissä on jotain liian runsasta, niin kukkien paljoudessa kuin myös sen tuoksussa. Helsingissä voi kokea sireeni-huumaa Mannerheimintie talojen takapihoilla (Nordenskiöldin kadulta pohjoiseen): alkukesästä yhtenäinen tuoksuva kukkameri levittäytyy aina Lääkärinkadulle saakka. Sireenin tuoksu tuo mieleen saippuan. Sireeni assosioituu myös venakoihin: heissä on kaikkea runsaasti, ehkä hieman liikaakin meidän näkökulmastamme. Sireeni on venäläisessä taiteessa topos, eikä se ole mikään ihme.

Quercus robur, tammi

Tammet ilmaantuivat salaa puutarhaamme. Tapahtuma oli yhtä ihmeellinen, jos sinne olisi ilmestynyt kastanja tai lehmus. Nyt niitä on kaikkiaan jo kolme. Nelosvyöhykkeellä tammia ei kasva kuin kaupunkien puistoissa. Anopin teorian mukaan ne ovat tulleet Savon korpeen närhenpaskoissa. Kiitos närhet: nyt suurin tammi on jo parimetrinen. Ensimmäisinä talvina niiden latvoja jäystivät puput tai hirvet ja puut alkoivat lamota. Nyt ne ovat saaneet olla rauhassa. Tammi on juhlava puu. Siitä tulee mieleen Ruissalon tammilehdot. Tammi on myös perisaksalainen puu. Minulla on kuivattuna kaksi saksalaista tammenlehvää: Luthereichesta Wittenbergistä, jonka juurella Luther 10. joulukuuta 1520 poltti paavin pannabullan ja Goethe-Eichesta Buchenwaldin keskitysleirin portin edestä. Nämä tammet antaisivat runsaasti kirjoittamisen aihetta. Veijo Meren Goethen tammi vuodelta 1968 johdattaa mielenkiintoisesti saksalaiseen tammi-tematiikkaan.

 

Chrysanthemum leuchanthemum, päivänkakkara

Päivänkakkarasta tulee mieleen Immanuel Kant ja hänen käsityksensä estetiikasta. Kukalle riittää sen oma kauneus, se ei tarvitse sitä mihinkään, vaan sen kauneus on itseisarvo: Urteil ohne Begriff und Vergnügen ohne Begehren. Päivänkakkara herättää vain valoisa ja kauniita ajatuksia. Se valitsee myös kasvupaikakseen valoisimmat niityt ja ojanpielet. Jotkut ihmiset ovat päivänkakkaran kaltaisia.

Trollius europaeus, kullero

 

 

Trolliusten vasarat

silmiäni takovat - hoi mies herää!

kevät tekee terää

 Juna juoksee jyskyttäin

halki kenttäin vihreäin

rentukoita

kulleroita

kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan tuomet tanssii syliin

pian joudutaan kukkivihin kyliin

 

Aaro Hellaakoski, Jääpeili 1928

 

Aguilegia vulgaris, lehtoakileija

 

Lehtoakileija villiintyy helposti. Se karkaa lähimetsään, muttei liian syvälle. Kasvi kukkii miltei läpi kesän ja on se on mehiläisten suosikki. Sen hienostunut kello heiluu tuulessa, pullea mehiläinen touhuaa peräänsä myöten kukinnossa. Akileija kertoo meidän pihapiirissämme Agda-mummosta, joka istutti ne pihaan, saadakseen jotain kaunista korpimökkiinsä. Vaikka violetti ei olekaan suosikkivärini, akileijan vaalea sinipuna on kaunis.

 

Achillea millefolium, siankärsämö

 

Siankärsämö löytyy kaikkialta ojanpielistä eikä siinä ole mitään eksoottista.Siitä on olemassa myös hienon vaaleanpunainen versio. Siankärsämöstä tulee mieleen Onni-setä, joka tunsi luonnonlääkintää. Kerran kesällä kurkkuni oli kipeä. Onni sanoi, että ota siankärsämöitä, keitä niistä liemi ja kurlaa kurkkuasi sillä. Tein töitä käskettyä ja kurkku parani tämän käsittelyn jälkeen. Näitä kurlauskärsämöitä kasvoi mäenrinteessä, jonka alapuolella Raimo-eno pisti Tiina-tammaan vauhtia, kun vietiin maitotonkkia maitolaiturille. Mäen päällä oli hyljätty paja. Siankärsämö tuo mieleen lapsuuden ja auringon. Sen vaatimaton olento välittää aineettomia arvoja.

Rosa rugosa, kurtturuusu

 

Kurtturuusu on kasvimaailman germaani, ekspansiivinen kasvi: joka vuosi se yrittää saada jalansijaa oman kasvualueensa rajojen ulkopuolelta. Ruusun puna on kaunis ja tuoksu hyvä, kiulukoista saa hyvää hilloa, josta tosin tulee mieleen armeija: siellä tarjottiin aina kaurapuuron kanssa ruusunmarjahilloa. Juhannusruusun tasolle tämä ruusu ei yllä, se on liian vulgaire.

 

Rosa pimpinellifolia, juhannusruusu

Juhannusruusumme puhkeaa normaalikesänä kukkaan todellakin juhannuksena. Ruusu on jo yli kahdeksankymmentä vuotta vanha. Ruusun väri on hieno kermankermankeltainen ja sen tuoksu on yksi parhaimpia ruusuntuoksuja, mitä olen eläissäni haistanut. Kun tämä ruusu kukkii, tekisi mieli heittäytyä valkoiseen kukkamereen. Tänä kesänä olin Castle Howardin ruusutarhassa Yorkshiressa, jossa kasvoi satoja eri ruusulajikkeita. Kaikkia sikäläisiä lajeja en ehtinyt haistella, mutta yksikään ei yltänyt hienostuksessaan oman juhannusruusumme tasolle. Tuoksulla tuntuu olevan erityinen merkitys kasvien hierarkiassa.

 

Linnea borealis, vanamo

 

Vanamo oli kasvistajan must. Titin kasvimaailmassa vanamo oli kasvien kuningatar. Vanamossa yhtyi kaikki hienostus, mitä kasvissa saattoi olla. Titillä oli lukuisia kertomuksia siitä, kuinka luonnontieteilijät olivat ensimmäisen kerran nähneet (ja haistaneet) vanamoa, minkä jälkeen he eivät olleet enää entisellään. Venäjän ruhtinaat olivat nähneet vanamon Suomen luonnossa ja yrittäneet siirtää sitä hienoihin ansareihinsa Pietariin, mutta ei se siellä jaksanut kasvaa. Se vaati karua ja vaatimatonta maaperää. Siksi vanamoon täytyi suhtautua hartaudella. Vanamo oli siis suomalaisuuden vertauskuva: vaatimaton, mutta hienostunut ja sisäisesti rikas. Nyt sen ymmärrän. Kiitos siitä Titi! Muistan kyllä elävästi, kuinka ensimmäisen kerran nuuhkaisin vanamon aromia lämpimällä honkanummelle - quelle ivresse! Vanamot ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen…,

Enjoy your meal! Viikko Englannin ruuilla

Englantia parhaimmillaan: five o´clock tea

Pyhiinvaelluksella Englannin kirkkoisien haudoille piti myös välillä syödä. Jos vastaavan retken olisi tehnyt Saksaan tai Ranskaan, kulinaria olisi saattanut voittaa teologian - Englannissa ei tätä vaaraa ollut. Englantilainen ruokakulttuuri siis edistää henkisiä ja hengellisiä arvoja, koska ruuan tehtävänä tuossa maassa on pelkästään ihmisen ravitseminen, eikä aikaa tuhlata ruuasta keskustelemiseen, ruuan suunnitteluun tai muuhun kehälliseen toimintaan, mihin mm. Keski-Euroopan kansat käyttävät huomattavan paljon aikaa ja energiaa.

Yorkshire, missä kunnioitetut kirkkoisät Beda ja Cuthbert elivät, on Englannin vilja-aitta. Kaikkea hyvää mitä maa ja meri antavat, on runsaasti saatavilla, ja alue tuottaa suurimman osan brittien ruuasta. Ravintoaineiden jalostus elintarvikkeiksi muuntaa kuitenkin nämä hienot raaka-aineet toinen toistaan kummallisimmiksi teollisiksi ruoka-aineiksi.  Miltei kaikkea syötävää leimaa mauttomuus ja runsas prosessointi. Suolaa ja mausteita vältetään myös viimeiseen saakka, ruokaan lurautetaan korkeintaan ketsuppia, worcesterkastiketta tai HP:tä.

Aloitetaan vaikkapa leivästä. Kaupasta voit ostaa pääasiassa kahta sorttia leipää: valkoista ja grahampaahtoleipää. Englantilainen paahtoleipä on sinänsä jo nähtävyys jättiläismäisen kokonsa, elastisuutensa ja valkoisuutensa vuoksi. Tämä leipä on brittien ravitsemuksen perusta (ja tietenkin sipsit) ja se tuodaan pöytään pienessä telineessä paahdettuna ja kolmioiksi leikattuna. Ravintolasta voit myös tilata annoksen ”Toast with butter” hintaan 1,40 £. Paahtoleipää sopii nauttia aamiaisella papujen tai marmeladin kanssa.  Leipomoissa leipäsortimentti oli suurempi, mutta sellaista leipätiskin rikkautta kuin vaikkapa meillä saati Saksassa on turha etsiä. Tummaa leipää et löydä vaikka itkisit, ja vaalea leipä on pikakohotettua höttiä. Vaaleasta hapanjuureen tehdystä leivästä voit nähdä vain unta. Kuinka suuri maailmanvalloittajakansa voi elää ilman hyvää leipää? Olen aivan varma, että joskus tässä kauniissa maassa on osattu leipoa, mutta jotain traagista on tapahtunut, perinne on katkennut ja polku sammaloitunut. Tämä kehitys uhkasi myös meitä 1970–1980-luvuilla, mutta onneksi ymmärsimme oman leipäkulttuurin ainutlaatuisuuden.

Koko brittiläistä keittiötä leimaa talonpoikaisuus: suosituimmat eväät ovat kuin suoraan maanviljelijöiden ja kalastajien ruokataloudesta: Shepard´s pie, ploughman´s lunch, kidney pie, fish and chips… Ongelmana on vain se, että nämä hienot ruuat tehdään mauttomasti keskinkertaisista aineksista. Söin viikon aikana kolme kertaa fish and chips-annoksen. Kala oli kaikissa moitteetonta, mutta ylen paksu leivitys ja sormenpaksuiset puoliraa’at ranskalaiset veivät ruokahalun varsin pian. Ruuan mukana tarjottiin vielä jonkinlaista hernetuuvinkia (mushy peas). Kaiken huippu oli Whitbyn kaunis merenrantakaupunki (Whitbyn synodi ja pääsiäiskiista!), jonka rantakadut olivat täynnä kalaravintoloita. Tunnelma oli kuin 80-luvun Murmanskissa: ravintoloiden listoilla oli vain pari ruoka-ainetta ja nekin puolivillaisesti valmistettuja. Siitä huolimatta tuhannet englantilaiset lappoivat hartaudella fish and chipsejään sekä kadulla että ravintoloissa. Itkussa oli pitelemistä, kun katseli paikallisen kalakaupan ikkunaa: missä tarjoillaan näitä kylmäaltaissa lellovia taskurapuja, hummereita ja lohia? Ei ainakaan kaupungin ravintoloissa. Jaksan uskoa, että Englannissa on vielä koteja, missä ruokakulttuuria vielä ylläpidetään. Onneksi kaupungin kirkolliset nähtävyydet olivat sen verran merkittäviä, ettei ruoka tullut ensimmäisenä mieleen. Kaupunki on myös goottien suosikkikohde, koska Dracula tuli maihin juuri Whitbyssä. Olisivatpa tarjonneet edes verimakkaraa…



Jorkista voimaa...

Söin myös viikon verran english breakfastia. Tämä aamiainen on periaatteessa hyvää, tosin meille hieman raskas, koska siinä on makkaroita, munia, papuja, aivon- tai keuhkonkappaleita, sieniä, munia, tomaattia ja sikaa. Ruoka on siis aitoa äijämättöä, aamiaiselta puuttui vain tanakka stout-pintti. Mitään vihreää ei tarjottu, enkä sitä tosin odottanutkaan. Ainoa viherrys oli kupillinen grapefruit segmentsejä. Unohda siis finessit kun olet Englannissa, heittäydy rasvan, sokerin ja jauhon hurmioon! Syö jälkiruuaksi Yorkie-patukka! Hörpi purkkitolkulla outoa Dandelion & Burdockia (voikukka-ohdake-limua). Koe kolesterolirausch!



Kahtena viimeisenä iltana yritin vielä epätoivon vimmalla saada kunnollista ruokaa. ”Etniseen keittiöön!” välähti mielessäni. Etninen keittiö pelastaa usein vaatimattoman gastronomian maissa, kuten esim. Ruotsissa. Ruoka italialaisessa ravintolassa oli kuitenkin pettymys: pieni annos, mauton ja kallis ruoka. Mikä kokkikoulu täytyy käydä, että hyvistä aineksista saa niin mautonta ja olematonta ruokaa? Viimeisenä iltana olin jo vaipua epätoivoon: mistä näitä ihmisiä rangaistaan? Jamie´s restaurant oli kirjoitettu keltaisin kirjaimin tiiliseinään. Ruokalista lupasi myös monenlaista hyvää. Ravintola oli yksi kuuluisan TV-kokin ravintolaketjussa. Tilasin 30 päivää riippunutta t-luupihviä. Eteeni tuotiin vaatimaton grillipihvi isolla lankulla ja läjä rukolaa sen vieressä. Karppaaja voisi tästä ilahtua, mutta kunnon ruokaa se ei ollut. Hohhoijaa… Mistä minua rangaistaan? Poikkesin paikalliseen Tescoon ja ostin hedelmiä ja hyvää englantilaista vuohenjuustoa välttyäkseni ennenaikaiselta riutumiselta.

Näin lohduton Englannin gastronominen kuva ei kuitenkaan ole. Oluen ja viskin ystäville maa on oikea pyhiinvaelluskohde. Yorkin Golden fleecessä nauttimani Old Peculier. The Legend-olut oli erinomaista, tuskin sitä olueksi tunnisti. Hyvän viskin ilo piilee taas siinä, että sitä tarvitsee tuskin juoda, kun jo pääsee tunnelmiin: turpeen, meren, levän ja alkoholin sinfonia aukeaa nenässäsi jo lasia nuuhkaistessa. Sitten pieni siivu viskiä hiotun lasin pohjalle ja siinä se sitten oli. Sama pätee oikeastaan myös olueen: ensimmäisen kulauksen jälkeen olut ei enää parane ja juomisen voisi jättää siihen. Viiniä tämä ei koske.

Puhtain ruokakokemus Englannissa on five o´clock tea tai high tea. Nautitpa sen sitten ylellisesti Lontoon Fortnum &Masonilla  harppumusiikin säestämänä tai Thirskin torin laidalla olevassa Upstairs, Downstairsissa, on kokemus aina miellyttävä ja ylentävä. Eteesi kannetaan kerrostarjottimella lohi-, kurkku- ja kinkkuvoileipiä, petit fourseja ja sconeseja clotted creamin ja mansikkahillon kera. Lisäksi kannullinen toivomaasi teetä. Mistä tämä aarre on eksynyt tähän kulinarian autiomaahan? Heaven knows...

 

Tea for two



3000 meni rikki!

Tästä se lähtee...

3000 lukukertaa on tullut täyteen: kiitos teille hyvät lukijani läsnäolostanne ja kannustavista kommenteistanne! Juttujen kärjessä ovat flaneeraukset, kirja-arvostelut ja uskontoon liittyvät tekstit eli ne jutut, joissa on eniten substanssia-tämä kertonee jotakin lukijoiden tasosta. Kokkausta on ollut tässä vähänlaisesti, vaikka se onkin osaamiseni keskiössä. Erotiikkaakin on toivottu, mutta se on taas taitojeni kehällistä aluetta (ehkä postaus Ahon Papin rouvasta toisi tätäkin ulottuvuutta blogiin, ja sivuaahan Aucassin ja Nicolette tätä aihepiiriä).

Rosé kuohuviini tulee aina tarpeeseen

Avaisin mielelläni kanssanne Veuve Clicquot Brut Methusalemin, mutta ehkäpä näistä muutamista coctailohjeista on tällä kertaa enemmän iloa. Coctailin etu on sen muunneltavuus: aina voi kokeilla jotain uutta ja aina on kotona aineita, joista sen voi tehdä. Coctail ilahduttaa, terhentää, elähdyttää ja piristää kohtuudella nautittuna. Coctail on aina elegantti juoma, se on myös seurallinen juoma. Tässä muutama suosikki vuosien varrelta. Kuten huomaatte, ne ovat ginipohjaisia ja hedelmälikööreillä maustettuja. Kaikki nämä juomat tehdään sekoittamalla shakerissa jäiden kanssa.

Astoria

2/3 giniä
1/3 Noilly Pratia
tujaus Camparia
lasiin 1 oliivi


Caprice

1/2 giniä
1/4 Apricot Brandyä
1/4 Noilly Pratia
pala pestyä appelsiinin kuorta


Cinque Vie

1/4 vodkaa
1/4 Cointreauta
1/4 Kirschwasseria
1/4 greippimehua


Claridge

1/3 giniä
1/3 Noilly Pratia
1/6 Apricot Brandyä
1/6 Cointreauta


Grosvenor House

3/4 giniä
1/4 Noilly Pratia
muutama tippa Cointreauta
dash sitruunaa


Huberta

1/3 vodkaa
1/3 Apricot Brandyä
1/3 sitruunamehua


Negroni

1/3 giniä
1/3 makeaa vermuttia
1/3 Camparia
lasiin 1/2 appelsiiniviipaletta
(Tätä ei tarvitse tehdä shakerissa, vaan aineet voi kaataa lasiin ja jäitä päälle)


Nikita

1/2 vodkaa
1/4 Cointreauta
1/4 sitruunamehua


Paradise

1/2 giniä
1/4 Apricot Brandyä
1/4 appelsiinimehua
dash sitruunaa
muuta tippa Noilly Pratia


Polar Short Cut

1/4 Negrita-rommia
1/4 Cointreauta
1/4 Cherry Heeringiä
1/4 Noilly Pratia


Bretagnelainen vermutti

3/4 Noilly Pratia
1/4 Calvadosta


Dry Martini

3/4 giniä
1/4 Noilly Pratia

Purista coctailin pinnalle öljyä sitruunan kuoresta ja lisää joukkoon oliivi. Jos laitat oliivin sijasta hillosipulin juomaan, saat Gibsonin.

Noilly Pratin voi korvata kuivalla vermutilla ja Cointreaun Triple Secillä.

Siispä käsi heilumaan! Siirry sielun silmin New Yorkin iltaan jossain korkealla olevassa baarissa ja kuuntele vaikkapa näitä:

Aitan aarteita

Alkukesäinen aitan siivous toi esille muinaismuistoja ajoista ja ihmisistä, joita ei enää ole. Agda-mummon paperinarusta tehty kesäkenkä 1940-luvulta on vieläkin väreiltään kaunis. Agda kuoli ollessani ihan pieni, en muista hänestä mitään, eikä hänestä ole jäljellä enää kuin yksi valokuva, kenkä, lesti ja mökin akileija-penkki. Ei ole enää myöskään ketään kertomassa, minkälainen hän oli.

Tässä on Agdan lesti. Lesti kertoo ajasta, jolloin kenkä oli arvokas osa pukeutumista, koska se tehtiin mittojen mukaan ja vaati siis käsityötä. Kenkiä hoidettiin ja niitä pidettiin pitkään. Tähän oli ennen köyhälläkin varaa, nykyään mittatilauskenkiä tekevät vain varakkaat, jos edes hekään. Tällä alueella olemme tulleet köyhemmiksi. Katsokaa vanhoja valokuvia ja ihailkaa ihmisten hyvin istuvia vaatteita! Niiden salaisuus oli käsityö. Kaikkea oli vähemmän, mutta siitä vähästä pidettiin hyvää huolta.

Kalle-papan itse parkitsema rukkanen 1930-luvulta. Kalle oli pienviljelijä ja tukkilainen. En muista hänestäkään mitään, koska hän kuoli ennen aikojaan, isäkään ei halunnut kertoa hänestä juuri mitään. Tämä rukkanen ja kessupölkky ovat muistona hänestä. Kallesta on jäljellä myös valokuva, missä hän saapastelee leveissä housuissaan, saappaissaan ja Holkki-Työmies suussaan Kuopion kadulla: täysin katu-uskottavaa tupakkaa myöten.

OTK:n hehkumattomia tulitikkuja. Osuustoiminta leimasi lapsuuttani, koska isä oli osuustoimintamies henkeen ja vereen. Oikeaa osuustoimintaa oli vain edistysmielinen osuuskauppatoiminta. SOK edusti osuusporvareita, ja siihen kauppaan ei saanut mennä kuin suurimmassa hädässä. Yksityiskauppiaat edustivat jo riistoa ja sortoa, eikä K-kaupassa käyty kuin painajaisunissa. Niinpä heti opiskelemaan päästyäni ja vapauduttuani kotini edistysmielisestä ilmapiiristä tein ostokseni heti ensimmäisenä päivänä yksityiskauppiaalla.

Osuusliikkeet muodostivat kuitenkin ihan oman maailmansa. Niillä oli kauppojen lisäksi omat leipomonsa, tuotantolaitoksensa ja koulutuskeskuksensa. Työntekijöistä pidettiin myös hyvää huolta, ja koko toimintaa leimasi yhteisöllisyys ja optimismi. Kaikki tämänkaltainen osuustoiminta on jo mennyttä maailmaa.

Tässä on isäni ainoa kaupasta ostettu lelu - hevoskärryt. Minä liitän se aina mustalaisiin. Pienenä minua peloteltiin, kuten varmaan miltei kaikkia ikäisiäni, että "jos et tottele, tulee mustalainen ja vie sinut mennessään". Lapsuudessani mustalaiset liikkuivat kärryillä ja uhka oli siis todellinen. Isä opetti vielä vihapuherunon: "Aisat katkes, kärryt kaatui, huuto kuului, kuolo saapui, siihen loppui hevoskaupat sulta, muistellen Santeri ja Hulta." Tämä kaikki folklore on muinaissuomalaista, kuten lukijani huomaa.

Aitassa on vielä vanha rysä, harjuslauta, atrain,tulikoura ja karbidilamppu. Pienenä kävin isän kanssa joskus rysällä, ja silloin tällöin pyydettiin myös harjuslaudalla, uivalla torpedolla, josta roikkuvassa siimassa oli perhoja harjusten narraamiseksi. En muista, että koskaan olisi mitään saatu, mutta jännittävää oli. Kerran olen ollut myös tuulastamassa, mutta tulikourassa ei ollut tervasta, vaan proosallinen petromaksi. Tunnelma oli kuitenkin aito saalistustunnelma, kun tervattu vene syksyisenä iltana lipui hiljaa kaislikossa, ja pian atraimen päässä sätki hauki. Tulikourassa ja atraimessa näkyy hyvin kyläsepän kädenjälki.

Tällä taivutettiin reen jalaksia luokille. Reki oli tärkeä, koska sillä haettiin tukit metsästä, ja metsätöillä elettiin talven yli. Suksihöyläkin löytyi vielä aitasta, siellä oli myös mäystimellinen tervattu suksi. Mäystin oli tehty varmaankin samasta nahasta kuin rukkanen. Kaikki tämä käsityötä.

Saunarantaan istutettiin neljäkymmentä vuotta sitten Terijoen salava. Sen toi meille Onni-setä, mies, jonka sotaretki alkoi jo 1936 hänen mennessä armeijaan ja päättyi 1945 Lapin sotaan. Hän oli sodan merkitsemä mies ja eli öisin sodan taistelut ties kuinka monenteen kertaan, siksi kovaa hän aina öisin huusi. Salavan hän toi kotipihaansa Syvärin rannalta, ja tästä puusta tuli istukas meidän rantaamme. Onni heittäytyi runolliseksi kuvaillessaan Aunuksen luontoa: mustaa multaa oli metrien syvyyteen, ja jo huhtikuussa oli siellä täysi kevät. Saunarannan salava on jo pari kertaa saunan kokoinen, hieno sielukas puu, joka on kaunis kaikkina vuodenaikoina, ja josta tulee mieleen Japani.

 

Tästä ovesta on astuttu jo kahdeksankymmentä vuotta saunaan. Savusaunasta on jäljellä enää tämä ovi. Saunan löyly on pehmeä. Vaikka kaikki on vaatimatonta, on paikalla pyhyyden tuntu. Au recherche du temps perdu...

Clausewitz on poikaa

Clausewitz-painos vuodelta 1943

Hankin mökille moottorisahan ja sahasin kaksi mottia polttopuita, korjasin vuotavan vesijohdon ja perkasin katiskaan menneen hauen (tosin rikoin kokemattomuuttani sen sapen): tästä kaikesta tuli siksi miehekäs olo, että ajattelin paikata blogini miehisyysvajetta postaamalla Carl von Clausewitzista, tämä fontti tukekoon tätä preussilaista asennetta. Preussilainen täytyy tässä yhteydessä ymmärtää positiivisena käsitteenä: Saksa on ollut suurimmillaan (ja kauheimmillaan) juuri Preussissa. Hienon johdannon preussilaiseen kulttuuriin saa Streidt-Feierabendin teoksesta Preussen.Kunst und Architektur (Könemann). Sen luettuaan ei jaksa enää pilailla preussilaisuuden kustannuksella.

Otetaan vauhtia vähän kauempaa. Muutama viikko sitten Partaharjun toimintakeskuksen perustaja Pentti Tapio eli Iso-Parta kertoi Kotimaassa, kuinka hänen sydämensä kohdalla ollut lompakko pelasti hänet sodan aikana venäläisen luodilta. V.A.Koskenniemi taas runoilee teoksessaan Latuja lumessa, kuinka hangesta löytyi kaatunut sotilas, jonka sydämen kohdalla olleen Vänrikki Stoolin oli luoti lävistänyt (Se luoti tiesi paikkansa...).Kirjastostani löysin kaksi saksalaista kenttäpostikirjaa: toinen on Nietzschen Also sprach Zarathustra ja toinen Gedanken von Clausewitz. Näissä kirjoissa ei ollut luodinreikiä, mutta ne lienevät olleet saksalaissoturien sydämen päällä, tai sinne ne ainakin oli tarkoitettu. On koskettavaa ja traagista, mitä hengeneväitä sotilaille on annettu.

Clausewitz on ollut pinnalla monella tavalla: "Vom Kriege" on ollut pakollista lektyyriä johtaville upseereille, mutta myös liikkeenjohdon asiantuntijat ovat kääntyneet tämän teoksen puoleen. Clausewitzin ajattelu elähdytti myös suomalaista sodanjohtoa toisen maailmansodan aikana. Välillisesti me siis kiitämme Clausewitzia itsenäisestä Suomesta.

Seuraavassa saksalaisia ja suomalaisia Clausewitz-sitaatteja näin puolustusvoiminen lippujuhlan jälkimainingeissa. Jos haluaa suomeksi tutustua tähän sotilasfilosofiin, niin teos Clausewitz.Sodasta. Valikoima ajatelmia (Juva 1981) tuo tähän avun.

Ein Mann ohne Vaterland, entsetzlicher Gedanke! Sein Leben ist der Faden eines aufgelösten Gewebes, zu nichts mehr tauglich!

Ich glaube und bekenne: daß ein Volk nichts höher zu achten hat als die Würde und Freiheit seines Daseins.

Der Krieg ist nichts als ein erweiterter Zweikampf.

Der Krieg ist also ein Akt der Gewalt, um den Gegner zur Erfüllung unseres Willens zu zwingen.

Es gibt keine menschliche Tätigkeit, welche mit dem Zufall so beständig und so allgemein in Berührung stände als der Krieg. Mit dem Zufall aber nimmt das Ungefähr und mit ihm das Glück einen großen Platz im Kriege ein.

Es ist alles im Kriege sehr einfach, aber das Einfachste ist schwierig. Diese Schwierigkeiten häufen sich und bringen eine Friktion hervor, die sich niemand richtig vorstellt, der den Krieg gesehen hat.

Der Krieg einer Gemeinschaft-ganzer Völker, und namentlich gebildeter Völker-geht immer von einem politischen Zustande aus und wird nur durch ein politisches Motiv hervorgerufen. Er ist also ein politischer Akt.

Die Leidenschaften, welche im Kriege brennen sollen, müssen schon in den Völkern vorhanden sein.

So sehen wir also, daß der Krieg nicht bloß ein politischer Akt, sondern ein wahres politisches Instrument ist, eine Fortsetzung des politischen Verkehrs, ein durchführen desselben mit anderen Mitteln.

Je mehr ein Feldherr gewohnt ist, von seinen Soldaten zu fordern, um so sicherer ist er, daß diese Forderung geleistet wird.

Elämässä ei ole mitään niin tärkeää kuin oikean näkemyksen löytäminen asioiden käsittämiseksi ja arvioimiseksi ja siinä pysyminen. Sillä vain yhdeltä näkökannalta katsoen voimme käsittää ilmiöiden paljoudessa ykseyden ja vain tämän näkökannan ykseyden kautta voimme välttää ristiriitaisuuksia.

Miltä näyttäisikään kaksi painijaa, jotka tuntimääriä pitäisivät toisiaan puristuksissa tekemättä ainoatakaan liikettä. Sotilaallisen toiminnan tulisi olla taukoamattomassa liikkeessä kuten käyntiin vedetty kello.

Vain se mikä on suurta voi tehdä ihmishengen suureksi, mutta pieni tekee vain pikkumaiseksi, ellei se jo alun pitäen torju tällaista luotaan jonakin itselleen vieraana.

Sota on politiikan jatkamista muilla keinoin.

Clausewitz oli Hegelin oppilas ja siksi dialektikko. Tässä vähän musiikillista dialektiikaa:

                 Die Moorsoldaten
                               Text: Johann Esser und Wolfgang Langhoff

Wohin auch das Auge blicket, Moor und Heide nur ringsum. Vogelsang uns nie erquicket, Eichen stehen kahl und krumm. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Hier in dieser öden Heide ist das Lager aufgebaut, wo wir fern von jeder Freude hinter Stacheldraht verstaut. wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Morgens ziehen die Kolonnen in das Moor zur Arbeit hin, graben bei dem Brand der Sonnen, doch zur Heimat steht ihr Sinn. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.

Heimwärts, heimwärts! Jeder sehnet sich nach Eltern, Weib und Kind. Manche Brust ein Seufzer dehnet, weil wir hier gefangen sind. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Auf und nieder gehn die Posten, keiner, keiner kann hindurch. Flucht wird nur das Leben kosten. Vierfach ist umzäunt die Burg. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Doch für uns gibt es kein Klagen. Ewig kann´s nicht Winter sein. Einmal werden froh wir sagen: Heimat , du bist wieder mein! Dann ziehn die Moorsoldaten nicht mehr mit dem Spaten ins Moor.

Entstanden im KZ von Börgermoor / Emsland

Johannes 15: Ich bin der wahre Weinstock

Ein Weinberg in Elsass

 

 

Diese kleine Predigt wurde gehalten in einem Schülergottesdienst in der Agricolakirche/Helsinki am 31.5.2013.

Ich bin der wahre Weinstock und mein Vater der Weingärtner.

Eine jede Rebe an mir, die keine Frucht bringt, wird er wegnehmen; und eine jede, die Frucht bringt, wird er reinigen, dass sie mehr Frucht bringe.

Ihr seid schon rein um des Wortes willen, das ich zu euch geredet habe.

Bleibt in mir und ich in euch. Wie die Rebe keine Frucht bringen kann aus sich selbst, wenn sie nicht am Weinstock bleibt, so auch ihr nicht, wenn ihr nicht in mir bleibt.

Wer nicht in mir bleibt, der wird weggeworfen wie eine Rebe und verdorrt, und man sammelt sie und wirft sie ins Feuer und sie müssen brennen.

Wenn ihr in mir bleibt und meine Worte in euch bleiben, werdet ihr bitten, was ihr wollt, und es wird euch widerfahren.

Darin wird mein Vater verherrlicht, dass ihr viel Frucht bringt und werdet meine Jünger.

Lieber Brüder und Schwester in Jesus Christus!

Die Arbeit an unserem schulischen Weinberg ist jetzt getan: im Laufe des Jahres haben wir geschnitten, entspitzt, gebogen und gebunden in guter Hoffnung, dass die Reben viel Frucht bringen. Ohne Mühe, Zucht und Ordnung  ist kein Ertrag zu erwarten, das wissen sowohl die Schüler als auch die  Lehrer. Keiner von uns ist fertig, weder Schüler noch Lehrer, das sollten wir auch verstehen. Daher wird auch der Hauptgedankengang  des  heutigen Evangeliums uns geläufig: dein Leben ist deine Baustelle - wie dein Haus aussehen wird, hängt sicher von dir aber letztlich von dem Baumeister ab.

Wir haben alle durch die schulische Arbeit die einzigartige Möglichkeit für die persönliche Entfaltung, Bildung und Heranwachsen gehabt. Wir konnten unser Weltbild erweitern, unser Wissen vermehren und auch als Menschen sich entwickeln. Wir haben uns bemüht um die wirkliche geistige Nahrung, nicht um die vergängliche. Das ist ja die Hauptaufgabe der Schule. Gott hat uns die Vernunft gegeben, deren wir dabei bedienen sollten.

Durch das Lernen bekommen wir Werkzeuge für das Leben, mit denen wir unser eigenes Leben sinnvoll aufbauen können aber vor allem unseren Mitmenschen dienen sollen. Wir haben auch gelernt das wesentliche von unwesentlichen zu unterscheiden. Sinn des Lebens ist kein Geheimnis: am sinnvollsten ist es, wenn wir mit unseren Kräften und Gaben die menschliche Gemeinschaft aufbauen können, wenn wir unseren Mitmenschen helfen und begleiten können, wenn sie Hilfe brauchen.

Das Bild des Weinberges ist sicher ein Idealbild, wie auch das Bild über die Weinstöcke im Weinberg unseres Herrn, die reiche Frucht bringen. Schau ich mich als ein Christ an, dann sehe ich lauter Versagen, geistliche Faulenzerei und miese Einstellung zu meinen Mitmenschen. Nichts lobenswertes, nichts Besonderes. - Reiche Frucht, dass ich nicht lach!

Wenn Jesus nun sagt: ich bin der wahre Weinstock, dann heißt das, es gibt auch andere Weinstöcke, die Lebenskraft verheißen. Diese andersartigen Weinstöcke haben unterschiedliche Namen im Laufe der Geschichte getragen. Es gibt wahrscheinlich auch falsche Winzer. Den falschen Winzer erkennen wir an den Früchten. In seinem Garten wuchern wild herum die Ränke der Habgier, Machtsucht, Menschenverachtung und Schamlosigkeit. Diese Geisterbahn der menschlichen Überheblichkeit erleben jeden Tag mit, wenn wir die Zeitung aufschlagen oder Fernseher einschalten.

Unser heutiges Evangelium spricht sicher über eine Utopie, über eine Idealbeziehung, über einen Soll-Zustand zwischen Menschen und Gott. Andererseits ist es eine konkrete Einladung zur Gemeinschaft mit Gott. Das ist auch eine Einladung ohne Leistungsdruck. Jesus stellt nicht an erster Stelle Forderungen an den Menschen, die dieser dann erfüllen muss, um zum wahren Leben zu gelangen. Nein, zuerst begegnet uns in Jesus jemand, der bedingungslos annimmt. Du bist wer, du musst nicht erst jemand werden. Der einfache Fischer, der ungeliebte Zöllner, der Verräter, der Verleugner, der Aussätzige, die Hure, der Gottlose, jeder wurde erst einmal so angenommen, wie er oder sie war.

Der Kontakt muss nicht erst erarbeitet werden, sondern er wird von Anfang an geschenkt. Oder vielleicht so: was von uns verlangt wird, ist schon uns gegeben worden. Oder so: was er verlangt, dafür gibt er mir die Kraft. Du musst nicht mehr sein, was du bist, du bist wertvoll so wie du bist, du bist einzigartig und der Liebe wert. Du bist Abbild Gottes, geschaffen für die Gemeinschaft mit ihm.

Für ihn steht der Mensch, die Freude am Leben, die Liebe zum Leben und die Ermöglichung von Leben der anderen an erster Stelle. Das Ziel der Jesus-Beziehung ist die Freude.

Wie viel Leid und Frustration könnten wir ersparen, wenn wir unsere Masken abnehmen könnten und mit uns selber Erbarmen hätten. Wie schön wäre die Welt, wenn wir mit unseren Nächsten erbarmen hätten und alles nicht bis zur letzten Instanz führen würden. Das wäre sicher eine Utopie, das wäre schon Gottes Reich. Aber das ist eben das, was Jesus will und schon auf dieser Erde.

Gottes Reich bricht an in der Gnade schon in dieser Zeit und unter uns. Das ist Gottes Wille. Diesem Willen nachzukommen können wir nur im Glauben. Wenn wir mit ihm vereint bleiben, können wir Frucht bringen. Von ihm darf ich schöpfen, aus ihm kann ich die wirkliche Lebenskraft schöpfen. Meine Rebe hat eine Bedeutung.

Gott, du Lebenshauch des Paradieses, dich loben wir. Hauche uns deinen Geist ein, dann können wir unseren Weg gehen, wie du ihn gegangen bist. Lass uns in Vertrauen und Freude das ewige Ziel erreichen. Denn du bist unsere Hoffnung heute und alle Zeit. Amen.

Rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Älkää pelätkö, tämä edellinen ei tule nyt suomeksi vaan nyt on kevyemmän teologian paikka. Tämän jumalanpalveluksen musiikki on keväistä ja liittyy Jumalan yleiseen ilmoitukseen eli siihen, kuinka Luojan suuruus näkyy luomistyössä.

Saksalainen virtemme kertoi siitä, kuinka mahtavimpienkin kuninkaiden loisto kalpenee tulppaanin ja narsissin kauneudelle. Kukkasen kauneus piilee siinä, että sille riittä sen oma oleminen, sen ei tarvitse esittää mitään. Ehkä me voisimme tänä kesänä oppia jotain kukilta.

Raumalaista perua oleva ensimmäinen suomalainen virtemme osoittaa kiitoksen Luojalle, joka luonnon kautta suo meille ravinnon ja Suvivirressä tiivistyy pohjolan kansan kesän odotus ja kiitos kaikesta siitä hyvästä, mitä Luojaltamme saamme.

Koulukuoron ja Laulunappien esityksissä kerrotaan tiestä, jolla Luoja meitä kuljettaa elämässämme eteenpäin ja lopuksi Ainon ja Hannelen duetossa kiitetään kaikista elämän lahjoista, joita olemme saaneet ja saamme. Tämä jumalanpalvelus on meidän yhteisen kiitoksemme paikka ennen kesälaitumille siirtymistä.

Ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.

SIUNATTUA KESÄÄ MEILLE KAIKILLE!