Jean Racine: Atalja

 

(Gustve Doré: Ataljan kuolema. Kuva: Wikimedia)

Ataljan (Athalie) Jean Racine kirjoitti vuonna 1691. Se esitettiin, kuten myös hänen edellinen draamansa Ester, Saint-Cyrin aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa. Teos on rakennettu antiikin draamojen tapaan kuoro-osuuksin. Teoksen on myöhemmin säveltänyt Georg Friedrich Händel (1733) nimellä Athalia. Tätä postausta varten luin draaman J.Donkersleyn englanninnoksena vuodelta 1825 ja kuuntelin myös Händelin oratorion.  

Näytelmän päähenkilöt ovat seuraavat (käytän suomalaisen raamatunkäännöksen nimiä): Atalja (Joramin leski, Jooasin isoäiti), Jojad (ylimmäinen pappi), Joseba (Jooasin täti, Jojadin vaimo), Jooas (Ahasjan poika, Ataljan lapsenlapsi), Mattan (Baalin pappi), Nabal (Mattanin luottomies) ja Leevin heimosta peräisin olevien nuorten tyttöjen kuoro. Kohtaus sijoittuu Jerusalemin temppeliin, ylipapin asunnon eteishalliin.

Kun Jeehu murhasi kuningas Ahasjan, kuningataräiti Atalja otti vallan seitsemäksi vuodeksi. Hän murhautti kaikki poikiensa jälkeläiset ja osallistui itse aktiivisesti surmatöihin. Vain Jooas, hänen pojanpojistaan ​​nuorin, selvisi salamurhayrityksestä, kun ylimmäisen papin Jojadin vaimo Joseba pelasti hänet. Poika piilotettiin temppeliin ja kasvatettiin nimellä Eljakim. Temppelialueen ulkopuolella kukaan ei tiennyt hänen olemassaolostaan. Joseba ja Jojad pelkäsivät, että Atalja tappaisi välittömästi Jooasin ja tuhoaisi temppelin. 

Ensimmäisessä näytöksessä Jojad kertoo Ataljan kataluudesta ja siitä, kuinka Israelin kansa on joutunut tuuliajolle Baalin palvonnan vuoksi. Toisaalta Jojad aavisti tulevan kuninkaan pelastavan kansan vääryydeltä. Kuoro kertoo, kuinka Jumala jo aiemmin oli tuhonnut Israelin kansan sortajat, ja että sama kaitselmus tulee toteutumaan myös tulevaisuudessa. Atalja häpäisee temppelin pirskottelemalla Baalin uhrieläinten vertaa sadonkorjuujuhlan leipien päälle.

Baalia palvova Atalja näkee yöllä näkyjä, joissa hänen pojanpoikansa on selvinnyt verilöylystä, ja jota ylipappi Jojad suojelee temppelissä. Hän menee temppeliin ja tunnistaa Jojadin/Eljakimin unessaan nähneeksi lapseksi. Kun hän kysyy lapselta, kuka tämä on, niin tämä vastaa, että hänet löydettiin susien joukosta. Poika kertoo elämästään ja siitä, kuinka kiitollinen hän on siitä, että saa elää temppelissä. Jumalanpalveluksessa hän näkee ikuisen järjestyksen toteutuvan. Hän ennustaa myös Jahven vastustajien tulevan tuhon. Atalja kertoo väkivaltaisesta lapsuudestaan ja myös siitä, kuinka omin käsin tappoi yli kymmenen Jooasin veljeä. Atalja kutsuu Jooasin palatsiinsa kohdellakseen häntä kuin omaa poikaansa. 

Kun Jooas ei kuitenkaan tottele, koska hän tunnistaa Ataljan jumalattomuuden, lähettää Atalja Baalin palvelijan Mattanin hakemaan pojan. Joad kieltäytyy luovuttamasta Jooasia. Joseba aikoo piilottaa nyt seitsenvuotiaan pojan toisen kerran vastoin Joadin tahtoa, tällä kertaa erämaahan. Tämä ei kuitenkaan toteudu. Näytöksen keskiössä on huoli temppelin pelastamisesta epäjumalanpalvojilta. Samalla muistellaan kuinka jo Egyptissä ja kuningas Daavidin aikana Jumala on suojellut kansaa ja ohjannut sitä oikealle tielle. Näytöksessä muistellaan myös Isebelin, Ataljan äidin kohtaloa. Isebel oli tuonut Baalin kultin israelilaisten keskuuteen ja vainosi myös profeetta Eliaa. Isebelin kohtaloksi tuli joutua hevosten tallomaksi ja koirien syömäksi. 

Viimeisessä näytöksessä Jojad aseistaa salaa leeviläiset aseilla, joita oli aikaisemmin jo kastellut filistealaisten veri ja julistaa Jooasin uudeksi kuninkaaksi kansan edessä. Kun Atalja saapuu ja alkaa piirittää Temppelivuorta palkkasoturiarmeijallaan, Jojad houkuttelee hänet ansaan. Pienen seurueen kanssa Atalja menee temppeliin ja näkee Jooasin kruunattuna valtaistuimella. Ataljan palkkasoturit olivat jo paenneet. Jojad pidättää Ataljan ja leeviläiset teloittivat hänet. Draaman lopussa todetaan, että Atalja sai juuri sen palkinnon, jonka oli ansainnut hirveistä rikoksistaan. Juudan uutta prinssiä kehotetaan tulevissa toimissaan muistamaan, että kuninkaiden yläpuolella on aina ankara tuomari, joka on orpojen isä kantaen viattomuuden miekkaa.

Atalja on lukemistani Racinen tragedioista teologisin. Tapahtumia peilataan jatkuvasti Israelin kansan menneisyyteen ja sieltä ammennetaan myös voimaa nykyisiin toimiin. Kansaa jakaa epäjumalanpalvonta, joka vierottaa sen pois omimmasta uskonnollisesta perinteestä. Draamassa kauheinta on Baalin palvojien jumalattomat menot ja kuvainpalvonta. Jerusalemin temppeliä uhkaa jatkuvasti häpäisy, mitä vastaan näytelmän sankarit taistelevat. Jooas on kertomuksen Kristus-hahmo, joka takaa Davidin suvun jatkumisen valtaistuimella. Pidin paljon kuoron osuuksista, koska ne liikkuivat aina kerronnan metatasolla. 

Mielestäni Atalja on parhain lukemistani Racinen draamoista. Epäjumalien palvonta ajaa ihmisen väkivaltaan ja hillittömyyteen, oikean Jumalan palvonta sitävastoin rakentaa sekä yksilöä että yhteisöä. Atalja on sekä poliittinen että uskonnollinen draama. On sääli, ettei meillä enää esitetä näitä klassisia teoksia, vaikka niiden sanoma olisi mitä ajankohtaisin, samoin niiden ihmiskuva. Minusta Racinen hahmot ovat uskottavampia ja modernimpia kuin Molièren. Tosin myös antiikin klassikot loistavat poissaolollaan meidän teattereistamme. Nykyistä kulttuuriväkeä loukannee teoksen uskonnollisuus ja juutalaiset hahmot, ja luultavasti he eivät ole edes kuulleet Racinesta. Olisi myös hienoa nähdä antiikin draamoja, kuten esim. Antigonea tai Medeiaa näyttämöllä. 

Felix Mendelsohn on säveltänyt Ataljan innoittamana teoksen Kriegsmarsch der Priester, ja Georg Friedrich Händelin Athalia-oratorio on myös ehdottomasti kuuntelun arvoinen.