Pierre Corneille: Cid

1600-luvun Ranskan hienostunut kulttuuri pitää minua yhä edelleen pauloissaan. Luin Pierre Corneillen tragikomedian Cid  (1636) Eino Leinon käännöksenä vuodelta 1916. Käännöksen alussa Leino kertoo varsin seikkaperäisesti siitä problematiikasta, joka kätketyy aleksandriinin kääntämiseen suomeksi: mikä alkukielessä on sujuvaa ja luonnollista, kuullostaa suomeksi jäykältä ja puuduttavalta. Niinpä Leino on päätynyt anapestin käyttöön, joka hänen mukaansa lähentelee nykyaikaista keskustelutyyliä. Käännöstä oli miellyttävä lukea, tosin se on enemmän runokieltä kuin vastaava mittaan käännetty ruotsinnos 1920-luvulta. 

Cid on esitetty ainakin Suomen Kansallisteatterissa 1960 ja 1986–1987. Nykyään siihen pitäisi laittaa sisältövaroitus, koska siinä riemuitaan maurien surmaamisesta. Jules Massenet sävelsi vuonna 1885 oopperan Le Cid, ja vuonna 1961 filmattiin El Cid- kuninkaan soturi -niminen amerikkalainen filmi, jonka pääosissa olivat Sophia Loren ja Charlton Heston.

Tässä postauksessa päähenkilöiden nimien oikeinkirjoitus on Leinon mukaan, jolloin en käytä nimissä gravista, vaikka alkutekstissä niin onkin. Draama etenee seuraavasti. Chimene, Gormaon kreivi Gomezin tytär, kuulee kotiopettajattarensa Elviran kertovan Chimenen isän uskovan Don Rodrigon, Chimenen lemmityn, olevan vahvan puolisoehdokkaan. Chimene ei kuitenkaan halua riemuita asiasta ennenaikaisesti.

Kastilian infantti Urracca paljastaa palvelijattarelleen olevansa myös rakastunut Rodrigoon, mutta ei voisi koskaan mennä naimisiin hänen kanssaan, koska tämä on alempisäätyinen. Siksi hän on päättänyt saattaa Chimenen ja Rodrigon yhteen sammuttaakseen omat intohimonsa.

Chimenen isä, Don Gomez on saanut tietää, että kuningas on pyytänyt Rodrigon vanhaa isää Don Diegoa opettamaan Kastilian prinssiä. Don Gomez uskoo olevansa tehtävään arvokkaampi kuin Diego, ja kertoo tämän hänelle suoraan. Don Diego ehdottaa, että heidän pitäisi ystävystyä ja naittaa myös lapsensa keskenään. Kreivi raivostuu tästä, kieltäytyy ja läimäyttää Diegoa, joka vetää miekkansa esiin, mutta on ikänsä vuoksi liian heikko kohottamaan sitä. Don Gomez riisuu hänet aseista ja pilkkaa häntä vielä ennen lähtöään.

Don Diego häpeää tätä kohtaamista ja pyytää poikaansa kostamaan hänen puolestaan ja taistelemaan kreiviä vastaan. Rodrigo tajuaa, että jos hän taistelee ja tappaa kreivin, hän menettää Chimenen rakkauden, mutta pitää kuitenkin isänsä kunniaa rakkautta merkittävämpänä.

Don Arias, kastilialainen aatelismies kertoo kreiville, että kuningas Don Fernando kieltää kaksintaistelun Rodrigon kanssa, mutta kreivi on ylimielinen ja haluaa taistella joka tapauksessa. Hän pilkkaa jälleen Rodrigoa.

Chimene kertoo infantti Uraccalle, kuinka järkyttynyt hän on rakastajansa ja isänsä riidosta. Hän kuulee miesten poistuneen palatsista, jolloin Chimene tajuaa heidän menneen kaksintaisteluun ja lähtee nopeasti etsimään heitä. Infantti miettii mielessään, että jos Rodrigo voittaa kaksintaistelun, Chimene torjuu hänet ja infantti voittaa Rodrigon rakkauden.

Kuningas Fernando kertoo kastilialaisille aatelismiehille Don Sancholle (joka myös tavoittelee Chimeneä) ja Don Ariasille, kuinka hän halveksii Don Gomezin julmuutta Don Diegoa kohtaan. Kuningas on myös huolissaan maurien laivaston mahdollisesta hyökkäyksestä Kastiliaan. Don Alfonso saapuu paikalle ja ilmoittaa, että Rodrigo on tappanut kreivin.

Rodrigo tulee Chimenen kotiin ja kertoo Elviralle, että Chimene aikoo surmata hänet. Elvira käskee Rodrigoa pakenemaan, ja hän piiloutuu Chimenen lähestyessä. Chimène kertoo Elvirella ristiriitaisista tunteistaan, mutta sanoo, että hänen on kuitenkin tapettava Rodrigo ja myöhemmin myös itsensä. Rodrigo tulee esiin ja antaa Chimenelle miekkansa, jotta tämä voisi surmata hänet, mutta Chimene ei pysty siihen.

Rodrigo palaa kotiin, ja hänen isänsä kertoo, että maurit aikovat hyökätä Kastiliaan ja Rodrigon on taisteltava heitä vastaan. Jos hän palaa elossa ja voittajana, kuningas ylistää häntä ja hän näin voittaa Chimenen rakkauden.

Rodrigo lähtee sotaan ja menestyy siinä hyvin. Vangitut maurit jopa kunnioittavat häntä ja kutsuvat häntä Cidiksi, sankariksi. Infantti anelee Chimenea luopumaan Rodrigon surmaamisesta, mutta Chimene pysyy kannassaan isänsä kunnian vuoksi. Kuningas huijaa Chimeneä uskomaan, että Rodrigo on kaatunut taistelussa. Chimenen reaktio todistaa kuitenkin kaikille, että hän rakastaa Rodrigoa edelleen. Siitä huolimatta hän tuntee edelleen tarvetta kostaa isänsä kuoleman. Don Sanchez sanoo taistelevansa Rodrigoa vastaan ​​Chimenen puolesta, ja Chimene lupaa mennä naimisiin kenen tahansa kanssa, joka voittaa.

Rodrigo palaa Chimenen luokse ja sanoo, ettei aio puolustaa itseään taistelussa Don Sanchezia vastaan, jolloin Chimene sanoo, että miehen on todella taisteltava pelastaakseen hänet avioliitolta Don Sanchezin kanssa.

Chimene näkee Don Sanchezin tulevan sisään verisen miekan kanssa ja uskoo tämän tappaneen Rodrigon. Hän itkee rakastavansa Rodrigoa ja anelee, ettei tahdo mennä naimisiin voittajan kanssa, vaan menee sen sijaan luostariin ja suree ikuisesti isäänsä ja Rodrigoa. Hän jättää kaiken omaisuutensa Don Sanchezille. Kuningas kuitenkin kertoo hänelle, että Rodrigo on yhä elossa. Rodrigo riisui Don Sanchezin aseista, mutta päätti antaa hänen elää. Don Sanchez sanoo, ettei hän ole rakastavaisten onnen tiellä.

Kuningas kertoo Chimenelle, että tämä on palvellut isäänsä tarpeeksi asettamalla Rodrigon vaaraan eikä hänen enää tarvitse kostaa. Hän käskee Chimenen hoitamaaan itseään menemällä naimisiin Rodrigon kanssa, mutta tajuaa, että Chimene tarvitsee vielä aikaa "kuivatakseen kyyneleensä". He menevät naimisiin vuoden kuluttua, ja sillä välin Rodrigo jatkaa taistelua maureja vastaan ja pysyy uskollisena Chimenelle lisäten sankaruudellaan rakkauden voimaa.

Näytelmän fokuksessa pyörivät rakkauden, kunnian ja velvollisuudentunnon teemat. Rakastavat saavat toisensa, mutta vasta monien käänteiden ja tunnekuohujen jälkeen. Kaksintaisteluin ja murhin selvitellään vaikeimmat kysymykset. Äkkiseltään teosta voisi pitää vanhahtavana, mutta kun esim. tarkastelee meidän muutamien etnisten vähemmistöjemme suhdetta kunniaan, on teos kuitenkin mitä ajankohtaisin.

Kävin 2009 Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä "Varokaa, mustalaisia". Näyttely oli ansiokkaasti koottu ja mitä mielenkiintoisin, myös oppaat olivat romaneja. Kun kysyin nuorelta romanimieheltä, mitä hän ajatteli kunniaväkivallasta, niin hän sanoi, että se on edelleen elävä perinne, "mutta kaikista ei ole siihen". Poistuin näyttelystä ambivalenssin vallassa. Cidissä kuvattu aatelisväki eli samankaltaisessa kunnian ja koston maailmassa.

Päähenkilöt käyvät jatkuvaa sisäistä ja ulkoista vuoropuhelua velvollisuuden ja tunteiden välisestä ristiriidasta ja he muuttuvat myös draaman myötä ihmisinä, mikä on merkittävää ja uskottavaa. Kaikkein korkeimmaksi hyveeksi nousee kuitenkin isänmaan puolustaminen, mikä on enemmän kuin henkilökohtainen kunnia ja mikä sovittaa myös perheen kunniaa satuttaneet rikokset. 

...tuo hurme tuores huohti vieläi vihan seestä...

Hyvittää Chimene minun hurmeellani,/ma siit´en kieltäydy, en väistä kohtaloani.

Iloa ihminen ei koskaan täyttä saa,/hetkemme kirkkaimmatkin huoli hunnuttaa.

 

(Rodrigo hyvästelee Chimenen, kuva: Wikimedia)

Woketusta La Traviatassa!

 

(Kuva: https://www.youtube.com/watch?v=rkNc8NN5zyg)

Toissailtana olin Kansallisoopperassa katsomassa erinomaista La Traviatan esitystä. Kaikki oli kohdallaan: laulajat, lavastus, orkesteri ja yleisö. Siis oikea juhlailta. Olen pitkän elämäni aikana nähnyt esityksen kymmenisen kertaa, ja esim. orkesterin ja laulajien tasossa esitys löi selvästi aikaisemmin näkemäni esitykset esim. Hampurissa ja Münchenissä. 

Toisessa näytöksessä on suurenmoinen Mustalaistyttöjen kuoro "Noi Siamo Zingarelle":

Noi siamo zingarelle

Venute da lontano;

D'ognuno sulla mano

Leggiamo l'avvenir.

Se consultiam le stelle

Null'avvi a noi d'oscuro,

E i casi del futuro

Possiamo altrui predir.

Mustalaistytöt olivat kuitenkin muuttuneet yllättäen Ennustajiksi ja heidät oli puettu huiveja lukuun ottamatta samoin kuin Violettan kesteissä olevat muut naiset. Seuraavassa kohtauksessa sen sijaan pikadori ja espanjatar olivat sitten tunnistettavissa etnisissä asuissa. Onko espanjalaisten etnisyys parempaa kuin romanien? Miksi tämä sisältövaroitus? Pidetäänkö yleisöä tyhmänä?

Oopperalle terveiset: tällaiset ratkaisut ovat anakronistisia, joilla menneitä tarkastellaan nykyajasta katsoen, ja asuvalinnalla vesitettiin teoksessa oleva sosiaalinen aspekti. Myös yleisöä aliarvioitiin: uskon, että jokainen illan vieraista osaa nykyään tehdä eron mustalaisen ja romanin välillä. 

Nimimerkki "Närkästynyt setä Ruskeasuolta"

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VII: Rüütli- ja Müürivahekaduilla

Tallinnan Rüütli-kadulla on kaksi merkittävää sakraalirakennusta: Pyhän Nikolaoksen kirkko, joka toimii museona ja konserttisalina sekä Ruotsalainen Pyhän Mikaelin kirkko, joka on Viron ruotsinkielisen kirkollisen elämän keskus. Viron ruotsalaiset oli toiseen maailmansotaan saakka kukoistava vähemmistö, jolle oli taattu kulttuuriautonomia, kuten myös maan saksalaisille ja juutalaisille. Neuvostovallan myötä nämä kaikki vähemmistöjen erioikeudet lakkautettiin, ja ruotsalainen väestö pakeni surimmalta osalta Ruotsiin. Viron länsirannikolla asuneet ruotsalaiset kutsuivat kotiseutuaan Aibolandiksi. 

Ruotsalaisuuden panos on ollut Virossa merkittävä: erityisellä lämmöllä muistetaan nk. hyvää Ruotsin aikaa (1561–1710), jonka merkittävimpänä saavutuksena pidetään Tarton yliopiston perustamista. Jos tähän tematiikkaan haluaa perusteellisemmin tutustua, kannattaa lukea toimittaja Mikael Sjövallin ja valokuvaaja Patrik Rastenbergerin teos På strövtåg i Aiboland, joka on informatiivisuutensa lisäksi myös hauska ja kriittinen.

Mikaelin kirkko on rakennettu 1531 Nikolaoksen seurakunnan vaivaistaloksi, kirkoksi se vihittiin 1631 ja vuodesta 1733 se oli Ruotsalais-suomalainen Pyhän Mikaelin kirkko Räävelissä. Papit seurakunta sai pääasiassa Suomesta. Kirkko toimii nykyään myös Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkona. Neuvostoaikana se oli Kalevin urheiluseuran punttisali. Kirkko restauroitiin ja vihittiin uudelleen kirkolliseen käyttöön vuonna 2002. Kaksilaivainen, holviruoteinen kirkkosali on vaikuttava goottilainen tila, johon myöhemmät aikakaudet ovat tuoneet rikasta kerroksellisuutta.

Kirkossa järjestetään jumalanpalveluksia kolmella kielellä. Kävin itse vironkielisessä iltamessussa, joka oli perinteellisyydessään puhutteleva. Varttia ennen alkua selebrantti eli ehtoollista toimittava pastori istui hiljaa lukupulpetin ääressä kirkon etuosassa. Valaistuksena oli muutama kynttilä. Kun joku erehdyksessä alkoi räplätä kännykkäänsä, ojensi pastori välittömästi tätä eksynyttä sanoen, että tämä on pyhä tilaisuus, lopeta heti. 

Tekstinä luettiin paastonajan henkeen kohtaa Simon Kyreneläisestä Vapahtajan ristiä kantamassa. Esirukouksessa ei ollut turhia loruja tai toivotteluja, ja rukousosa päättyi Isä meidän -rukoukseen. Fokus oli kuitenkin ehtoollisessa, joka valmisteltiin perusteellisesti: iso öylätti murrettiin ja ehtoollisaineet elevoitiin. Ehtoollisen jälkeen pastori joi yli jääneen viinin ja pyyhki huolellisesti kalkin ja peitti sen monin elein. Ehtoollinen tarjottiin yhteismaljasta ja öylätti annettiin suoraan suuhun, kuten pitääkin - eihän armonvälineitä oteta käteen tarkasteltaviksi. Messussa ei ollut lainkaan musiikkia. Itse koin, että oltiin alkukirkollisissa tunnelmissa. 

Puhdistuneena ja elevoituneena lähdin sitten kirkosta kulman takana Müürivahe-kadulla olevaan legendaariseen Valli baariin. Baari on suora tuulahdus 1970-luvulta. Viinaseinämä kohoaa hevoskengänmuotoisen baaritiskin takaa, ja baaridaam palvelee asiakkaita oman järkkymättömän logiikkansa mukaan. Edellisellä visiitillä istui vieressäni tunnettu suomalainen näyttelijätär, joka ei omasta mielestään saanut palvelua tarpeeksi rivakasti: hän naputteli tiskiä ja viittoili kiivaasti. Baaridaam tuli tähden luo ja sanoi selvällä suomella, että "älä naputtele siinä, palvelen sinua, kun vuorosi tulee". Kirkossa ja kapakassa on Virossa vallalla suora käytöskoodi, minkä me usein tulkitsemme töykeydeksi. 

Valli baarissa viihtyy Viron kansan terve ydin, eksyneet turistit ja monenlaiset hahmot Viron kulttuurielämästä. Meno on kansanomaista, mutta mukavaa. Tilaa lonks Araratit ja kiluleib, niin ilta alkaa tai päättyy sopivasti. Toisinaan baarissa pitää tunnelmaa yllä hanuristi, jonka tahtiin voi laulella vaikkapa Kauges külas tai In München steht ein Hofbräuhaus. 

Pierre Corneille: Marttyyri Polyeuktos

 

Pyhän Polyeuktoksen marttyyrio 
(Kuva: Wikimedia)

Polyeuktos Meliteneläinen († 259) oli roomalainen sotilas, joka toimi keisari Deciuksen vainojen aikana Armenian Melitenessä ja koki siellä myös marttyyrikuoleman. Polyeuktos ei suostunut uhraamaan Rooman keisarille, ja siksi häntä kidutettiin ja lopulta mestattiin. Polyeuktoksen vaimo ja appi yrittivät turhaan estää häntä tunnustamasta julkisesti uskoaan. 

Polyeuktoksen marttyyrion ovat tehneet tunnetuksi Pierre Corneille draamassaan Polyeucte (1641), jota käsittelen tässä postauksessa sekä Gaetano Donizetti oopperassa Poliuto (1838) ja Charles Gounod oopperassa Polyeucte (1878) - kumpikin varsin oivia teoksia romantiikan hengessä.

Pierre Corneille (1606–1684) syntyi Rouenissa, kävi koulunsa jesuiittain huomassa ja toimi sitten kotikaupungissaan asianajajana. Hän siirtyi myöhemmin Pariisiin ja aloitti kirjallisen toimintansa kirjoittaen komedioita, mutta päätyi sitten kirjoittamaan tragedioita, joista tunnetuin on Le Cid (1637). Corneillea pidetään klassisen ranskalaisen tragedian isänä. Luin Polyeucten ruotsalaisena Ivar Harrien tekemänä mitallisena käännöksenä (Martyren Polyeuctus). 

Polyeuktoksen marttyyrion henkilöt ovat seuraavat: Felix (roomalainen senaattori, Armenian kuvernööri), Polyeuktos (armenialainen prinssi, Felixin vävy), Severus (roomalainen ritari, keisari Deciuksen suosikki, Felixin tyttären entinen rakastettu), Pauline (Felixin tytär ja Polyeuktoksen vaimo) ja lisäksi päähenkilöiden uskotut ja palvelijat (Nearchos, Stratonice, Albin, Fabian ja Kleon). Tapahtumapaikka on kuvernööri Felixin palatsi 200-luvulla Armenian Melitenessä.

Draaman kaari on seuraava. Nuori prinssi Polyeuktos, kuvernööri Felixin vävy, on kääntynyt kristinuskoon ystävänsä Nearchoksen vaikutuksesta. Ensimmäisessä näytöksessä Nearchos kehottaa prinssiä menemään viipymättä kasteelle. Polyeuktos kuitenkin epäröi: vaimonsa Paulinen painajaisen liikuttamana hän sitoutuu pysymään puolisonsa lähellä palatsissa, mutta Nearchos saa hänet toisiin mietteisiin.

Pauline uskoutuu palvelijattarelleen Stratonicelle menneestä rakkaudestaan Severukseen, jota Paulinen isä Felix ei pitänyt tyttärelleen sopivana. Severus pakeni taistelukentälle, jossa hänen kerrottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Unessa Pauline on nähnyt Severuksen surmaavan hänen puolisonsa Polyeuktoksen.

Sitten Felix saapuu mukanaan hämmästyttävä uutinen Severuksen paluusta. Hän ei ole ainoastaan ​​selvinnyt taistelusta, vaan on myös saanut keisari Deciuksen suosion, jonka turvallisuuden hän oli urheudellaan taannut. Pelokas Felix suostuttelee nyt vastahakoisen tyttärensä menemään tapaamaan Severusta, ja Pauline on kahden vaiheilla.

Palvelija Fabian kertoo Severukselle Paulinen avioliitosta Polyeuktoksen kanssa. Kun Severus tulee tapaamaan Paulinea, tunnustaa hän rakastavansa tätä edelleen, mutta pitää velvollisuutta keisaria kohtaan omia halujaan suurempana. Kotiin palattuaan Polyeuktos ihailee vaimonsa korkeaa hyveellisyyttä, ja tämä kertoo hänelle päätöksestään olla koskaan enää näkemättä Severusta.

Polyeuktos kutsutaan uhraamaan Rooman persialaisista saaman voiton kunniaksi. Tämän uhrin piti Severuksen toimittaa. Polyeuktus saa yhtäkkiä jumalallisen näyn ja hän suostuttelee Nearkhosta auttamaan häntä uhmaamaan epäjumalanpalvelusta. Yhdessä he lähtevät temppeliin aikomuksenaan murskata pakanallisten jumalten patsaat.

Pauline, joka on huolissaan kahden häntä rakastavan sankarin välisestä yhteenotosta, saa Stratonicelta tiedon Polyeuktoksen kääntymyksestä kristinuskoon ja jumalia vastaan ​​​​kohdistuneesta häpäisystä palatsin temppelissä. Konsuli Felix saapuu järkyttyneenä: hän on pidättänyt jumalanpilkkaajat ja määrännyt Nearkhoksen teloitettavaksi toivoen samalla saavansa Polyeuktoksen luopumaan uskostaan.  Mutta Albin, roomalaisen senaattorin uskottu, kertoo hänelle, että Nearkhoksen marttyyrikuolema on vain vahvistanut Polyeuktoksen uskoa. Felix kehottaa sitten Paulinea taivuttelemaan puolisoaan vielä luopumaan kristinuskosta. Tilanne on hyvin raskas Felixille, koska hän rakastaa tytärtään ja Paulinen elämä on myös murroksessa.

Polyeuktoksen on vaikea kestää vaimonsa kyyneleitä, mutta hän vertaa maallisten rakkauden haurautta taivaalliseen autuuteen. Vuoroin anelevasti, vuoroin kiivaasti hän taivuttelee Paulinea luopumaan pakanuudesta. Tietäen pian kuolevansa Polyeuktos uskoo puolisonsa Severuksen huostaan. Pauline kieltäytyy kuitenkin entisen rakastajansa huolenpidosta ja käskee tätä pelastamaan Polyeuktoksen marttyyrikuolemalta. Tähän Severus myös suostuu.

Kuultuaan Severuksen pyynnön kilpakosijan pelastamisesta, Felix ymmärtää tämän sankarillisen eleen väärin ja uskoo sen olevan ainoastaan jonkinlaisen juonen. Pauline häilyy isänsä lainkuuliaisuuden ja Polyeuktoksen uskon välillä. Lopulta Polyeuktoksen röyhkeys ärsyttää Felixiä, ja hän lähettää hänet kuolemaan. Näin Polyeuktos saa todellisen marttyyrikuoleman. 

Näytelmän lopussa Pauline kääntyy miehensä marttyyrikuoleman johdosta kristityksi, Felix ymmärtää roomalaisten jumalien turhuuden ja Severus kokee myös Jumalan armon, jonka vaikutuksesta hän aikoo lopettaa kristittyjen vainot Armeniassa. Yhdessä he lähtevät pystyttämään hautamuistomerkkiä Polyeuktokselle. 

Tämä tragedia oli hieno lukukokemus. Erityisesti liikuttavia hahmoja olivat Severus ja Pauline. Severus taisteli velvollisuudentunnon ja sydämen äänen ristiaallokossa, jossa hänen luonteensa jalostuu draaman myötä. Paulinen persoonallisuus kehittyy myös draaman edetessä: vanhaa ihastustaan kaipaavasta naisesta tulee tragedian myötä miestään syvästi rakastava vaimo. Kaikki hahmot päätyvät ratkaisuun, jossa he luopuvat vanhasta elämäntavastaan ja siirtyvät uuteen. Tämä on aidosti puhdistava tragedia.

Polyeuktoksen kuolema
(Kuva: Wikimedia)

Yrjö Hirn: Diderot

 

Merkkimiehiä-sarja edustaa yli sata vuotta vanhaa hienoa suomalaista esseistiikkaa. Olen aikaisemmin postannut sarjaan kuuluvasta Eino Kailan kirjoittamasta Ernest Renanin pienoiselämänkerrasta. Yrjö Hirnin Diderot on vuodelta 1917. Hirn oli aikansa huomattavimpia suomalaisia humanisteja ja joka oli myös kansainvälisesti arvostettu tutkija. Hänen päätyönsä ovat tutkimukset The Origins of Art (1900) ja Det heliga skrinet (1909). Edelleenkin kurantti teos on Hirnin Esteettinen elämä, joka on suomalaisen esteettisen tutkimuksen perusteos. Valtameren saari vuodelta 1928 on myös mainio esseekokoelma.

Denis Diderot sai tiukan uskonnollisen kasvatuksen jesuiittakoulussa, jonka positiivisena seurauksena oli kiivas tiedonjano ja negatiivisena ateistinen elämänasenne. Tämä aversio näkyy hänen kirjoittamassaan romaanissa La Religieuse (Nunna), jossa hän kuvaa luostarielämän turmiollisuutta. Nuoruuden kovat kokemukset tekivät hänet herkäksi toisten kärsimyksille. Diderot´n avioliitto oli onneton osin puolison yksinkertaisuuden ja henkisten tavoitteiden puutteen, osin Diderot´n uskottomuuden vuoksi. Diderot´ta ohjasi voimakas perinnäistapojen kritiikki ja pyrkimys ymmärtää kaikkea uutta. Tämä johti siihen, ettei hänellä ollut malttia syventyä mihinkään tieteelliseen kysymykseen syvällisesti.  

Diderot tunnetaan kahdesta saavutuksesta: Ensyklopediasta ja Rameaun veljenpojasta. Ensyklopedian tavoitteena oli koota koko saatavilla oleva tietämys kaikista elämänilmiöstä kirjalliseen muotoon. Nämä tieteelliset artikkelit aakkostettiin, ja samalla luotiin myös tieteiden ja taiteiden sukupuu. Tärkeää oli, että kaikkia tieteitä tutkittiin järkeä käyttämällä. Diderot koki merkittävänä työväestön ongelmiin puuttumisen tutkiessaan artikkeleita varten erilaisia työkaluja ja työmenetelmiä. Hän ymmärsi, että jos työkansa voi huonosti, niin koko kansakunta voi huonosti. 

Tällaiset edistykselliset ajatukset eivät miellyttäneet kirkkoa eikä hallitusta, jonka seurauksena oli teossarjan kieltäminen. Toisaalta Ensyklopedialla oli huomattavia tukijoita kuten Ludvig XV:n rakastajatar Madame de Pompadour. Lopputulos oli, että teossarja saatiin valmiiksi useiden käänteiden jälkeen vuonna 1765. Hirn toteaa, että kirjasarjan arvo ei niinkään ole tieteellisten artikkeleiden luotettavuudessa vaan siinä, että se sytytti ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Monien tieteellisten ja yhteiskunnallisten saavutusten siemenet oli kylvetty Ensyklopediassa.

Erityisen vaiheen Diderot´n elämään toi suhde Venäjän keisarinnaan Katariina Suureen. Keisarinna kävi tiivistä kirjeenvaihtoa Voltairen, Rousseau´n ja Diderot´n kanssa. Diderot toimitti myös Correspondance littéraire´iä, jota luki erityisesti Euroopan aristokratia. Diderot toimi myös maalaustaiteen välittäjänä Venäjän hoviin. 1774–1774 Diderot matkusti Venäjälle osin siksi, että pystyisi maksamaan tyttärensä myötäjäiset. Matka oli vanhalle Diderot´lle koettelemus, tosin talousasiat hän sai kuntoon. Hirn ei kuvaa Venäjän-matkaa, mutta Henri Troyat´n Katariina Suuri -teoksessa on mehevä kuvaus Katariinan ja Diderot´n keskinäisestä seurustelusta. 

Teoksensa lopussa Hirn kirjoittaa: "Hänen persoonallisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vahvuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia..."

Diderot´n aamutakin ympärille on syntynyt käsite Diderot-efekti.

(Dmitri Levitski: Diderot punaisessa aamutakissa
Kuva: Wikimedia)

Jean de La Bruyère: Luonnekuvia

(Kuva: Wikimedia. Nicolas de Largillière: 
Jean de La Bruyère)

Jean de La Bruyèren (1645–1696) maine perustuu teokseen Les Caractères. J.A.Hollo käänsi teoksen suomeksi vuonna 1958 nimellä Luonnekuvia eli tämän vuosisadan tapoja. Kun Diderot´n Rameaun veljenpoikaa voi pitää 1700-luvun ranskalaisen elämän kuvauksena, niin de La Bruyèren teos antaa osuvan kuvauksen 1600-luvun säätyläiselämästä Ranskassa.

Kirjailija oli kotoisin porvarisperheestä, hän opiskeli lakia ja toimi sitten Pariisissa asianajajana. Sitten hän osti viran Caenin kaupungin taloushallinnosta, mikä ei edellyttänyt läsnäolo, mutta josta hän sai riittävät tulot ja jonka nojalla hänet myös aateloitiin. Hän asui yksityishenkilönä Pariisissa ja harjoitti tieteellistä toimintaa. Tässä yhteydessä hän törmäsi Theofrastoksen henkilötutkielmiin (Luonteita), joita hän alkoi ranskantaa. Tämä työ inspiroi häntä kirjoittamaan vastaava teos ranskaksi. 

La Bruyèren toimi sitten Bourbonin herttuan pojanpojan kotiopettajana ja hän alkoi liikkua aateliston piireissä tarkkaillen samalle heidän elämäntapaansa. Caractères oli suuri menestys ja ärsytyksen aihe ilmestyessään jo senkin vuoksi, että monet kirjan hahmoista olivat tunnistettavissa. Vuonna 1693 kuninkaan suosituksella La Bruyère valittiin jäseneksi Ranskan akatemiaan. La Bruyèren elämänvaiheita tutkiessani tuli kuva kaikissa yrityksissään menestyvästä ihmisestä, jota elämän kovuus ei päässyt koettelemaan.

Teos on jakaantunut kuuteentoista lukuun, jotka käsittelevät maksiimien muodossa erilaisia elämän ilmiöitä, kuten esimerkiksi Naiset, Sydän, Onnen antimet, Muoti, Saarnatuoli tai Uskonkieltäjät. Osa maksiimeista on lyhyitä, osa taas pidempiä moraalisia kertomuksia. Teoksessa oli myös laaja selitysosio, joka auttaa paikoin tekstin ymmärtämisessä. 

Teoksen perusvire on hurskastelun, teeskentelyn ja itsekkyyden kritiikki. Elinympäristössään hän luultavimmin näki paljokin em. inhimillisiä vikoja, koska niin rikkaasti ja monipuolisesti hän arvostelee näitä heikkouksia. Teoksen fokus on pohjimmiltaan kristillinen, erityisesti Vuorisaarnan innoittama. Pidin lukukokemusta puhuttelevana, koska samalla joutui myös tutkistelemaan omia edesottamuksiaan. Kirjan rikkaimmat osat ovat kaksi viimeistä lukua, joissa uidaan jo syvissä teologisissa vesissä. Vastaava uudempi, tosin kevyempi teos on Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. 

On siis hyvä ja huono taideaisti, ja makuasioista kiistellään aiheellisesti.

Vaatimattomuus merkitsee ansiokkuudelle samaa kuin varjot maalauksen kuvioille: luo siihen tehoa ja reliefiä.

Maailmassa ei ole mitään ihastuttavampaa kuin seurustelu kauniin naisen kanssa, jolla on kunnon miehen hyvät ominaisuudet...

Oppinutta naista katsellaan kuin kaunista asetta: se on siselöity taiteellisesti, hiottu ihailtavasti...

Vilpittömässä ystävyydessä on mielihyvää, jota eivät saa koskaan kokea ne, jotka ovat syntyneet keskinkertaisiksi. 

Koskaan en kykene todistamaan ettei Jumalaa ole, tämä osoittaa minulle hänen olemassaolonsa.

Ihminen on synnynnäinen valehtelija: totuus on yksinkertainen ja selvä, mutta hän tahtoo näennäistä ja koristeltua.

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika

Hankin Rameaun veljenpojan opiskeluaikana hyllyyni ja yritin lukea sitä muutaman kerran siitä kuitenkaan innostumatta. Ikä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, koska nyt lukukokemus oli nautittava, ja erityinen ansio siitä lankeaa Edwin Hagforsin oivalle käännökselle ja selitysapparaatille. Diderot on jäänyt kouluajoilta mieleen lähinnä ensyklopedistina ja valistuksen sanansaattajana. 

Denis Diderot (1713–84) syntyi sepän poikana, opiskeli kaikenlaista, mutta alkoi lopulta viettää boheemielämää Pariisissa elättäen itseään kirjavilla kirjallisuuteen liittyvillä töillä. Hänen elämäntyönsä oli suuren Encyclopédien toimittaminen. Voltaire kutsui Diderot´ta Le Pantophileksi, kaiken rakastajaksi, siksi monipuoliset olivat Diderot´n harrastukset. Mielenkiintoinen on myös hänen matkansa Venäjälle. Hän oli kirjeenvaihdossa Katariina II:n kanssa, toimi tsaarittaren taidehankkijana ja myi myös hänelle kirjastonsa. Rameaun veljenpojan käsikirjoitus löytyi vasta 1890-luvulla Weimarista, minne se oli kantautunut Pietarista.

Diderot´ta syytettiin ateismista ja nuorison turmelemisesta, ja käsiteltävä teos oli tuolloin julkaisukiellossa. Diderot istui myös vankilassa vuonna 1749 teostensa vuoksi. Diderot ei ollut metafyysikko ja hänen suhteensa uskontoon oli penseä, koska hänen mielestään "kirkko oli rikkonut luonnollisen ihmisen vapaata ja pakotonta moraalia vastaan." Häneltä on suomennettu kolme teosta. 

Teos koostuu kahden ihmisen, Hänen ja Minän välisestä vuoropuhelusta. Minä, Diderot´n alter ego, lähtee iltakävelylle Palais Royaliin. Siellä hän tapaa Jean-François Rameaun, jonka hän on tuntenut jonkin aikaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kutsuu hänet Café de la Régenceen. Jean-François Rameau eli Hän on kuuluisan säveltäjän Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Alkaa koko kirjan kestävä dialogi, jota voisi pitää koko ranskalaisen 1700-luvun sivistyselämän yleiskatsauksena. Minä tuntee sekä vetoa että vastenmielisyyttä Häntä kohtaan. Veljenpoika on kyynikko, joka kaunopuheisesti, ilmeikkäästi, viehättävästi ja häpeilemättä paljastaa loismaisen elelynsä ja moraalittomuutensa, mutta samalla hän näyttää, kuinka ihmiset menestyvät näissä turmeluksen naamiaisissa, joissa kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. 

Kevyesti ja naljoin höystetyn sanailun muodossa alkava keskustelu muuttuu vähitellen yhä vakavammaksi. Se johtaa lopulta perustavanlaatuisiin moraalisiin, taiteellisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Rameau kritisoi ranskalaista kulttuurielämää ja paljastaa samalla oman riippuvuutensa siitä. Epätoivoinen yhteiskunnallinen ihmisvihaaja asettuu vastakkain herkän minäkertojan, valistuksen ajan filosofin, kanssa. Kyynikon pettynyt maailmankuva kohtaa filosofin valistuneen ihmisrakkauden. Diderotin omat ajatukset voidaan erottaa molemmista hahmoista. Romaanin Hän pitää itseään hapatteena, joka panee tympäisevän samankaltaisuuden käymistilaan. 

Jos Diderot joutui vankilaan nuorison turmelemisesta, vastaava teos nykyaikana aiheuttaisi herjausyytteitä, siksi karkealla kädellä Diderot käsittelee tunnettuja aikalaisiaan. Rikkaat riistävät köyhiä, filosofit ja tiedemiehet tutkivat olemattomia asioita, tuomarit, papit ja valtion korkeat virkamiehet kätkevät viheliäisen elonsa pöyhkeyden kuoren alle. Taiteilijat eivät ole oikeita taiteilijoita (paitsi Racine, joka vielä tuhannen vuoden päästä saa kyyneliä vuotamaan). Noita hurskastelijoita, valetaiteilijoita ja historian oikealla puolella olevia löytyy runsaasti myös meidän ajastamme.

Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näe ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.

Varsin hykerryttävä on kohta, jossa Hän esittää useita aikansa klassisen musiikin teoksia elehtien ja esitelmöiden samalla niistä. Käännöksen apparaatti auttoi ymmärtämään tekstin taustoja, välillä lukeminen oli tosin hieman takkuista näitä viitteitä selvitellessä. 

Vanhojen käännösten kieli herättää monenlaisia ajatuksia, mutta tästä kirjasta poimin seuraavat somat ilmaukset: vilhusilmäinen, nykerönenäinen naikkonen, o stercus pretiosum, keimeä, tarvetuoli, juorukontti, nenäpiuvi, irve, papinrähjys, Homeroon Apollo ja ahneilla. 

Kirjoitin tämän tekstin kuunnellen samalla Rameau´n Les Indes galantes -oopperaa, jota en olisi tiennyt ilman tätä teosta. Muutenkin olisi mielenkiintoista kuunnella noita kirjassa mainittuja musiikkiteoksia, esim, vaikkapa laulua Viens dans ma cellule...

Teoksesta on postannut Prosperon kirjahylly

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VI: Pavlova

Ei Tallinnan matkaa ilman Pavlovaa! Tätä leivosta saa kaupungissa useasta paikasta, eikä se petä koskaan. Jälkiruoka on alun perin kotoisin Uudesta Seelannista, ja se on siellä sekä Australiassa perinteinen kesäherkku. Leivos lienee luotu ballerina Anna Pavlovan kiertueen kunniaksi 1920-luvulla Australiassa: marenkireunus muistuttaa ballerinan tutua. Pavlovaa syödessä tulee ylellinen olo, ja ihminen irtautuu mukavasti kaikesta arkisesta. Leivosten kulttuurihistoriasta on Bo Lönnqvist kirjoittanut mainion teoksen Leivos. Seuraavassa resepti Pavlovan tekoon.

Lämmitä uuni 160 asteeseen (kiertoilma) ja levitä pellille leivinpaperi. Vatkaa neljä munanvalkuaista suolarivauksen kanssa vaahdoksi ja lisää siihen vähitellen 200 g sokeria, 1 tl vaniljasokeria ja lopuksi 1 tl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua sekä 2 tl Maizenaa tai perunajauhoja. Ylijääneiden keltuaisten käyttöön auttaa Kotilieden artikkeli.

Pursota tai tee lusikalla pesiä, joiden halkaisija on noin 10 cm. Laita pyöröt uuniin 50 minuutiksi, ota sitten lämpö pois ja jätä ne uuniin 4–5 tunniksi.

Täyte voi olla tällainen: raasta kahden limen kuori ja purista niistä mehu. Vatkaa 4 dl kermaa vaahdoksi ja lisää siihen 150 g maustamatonta tuorejuustoa. Lisää seokseen limemehu, 65 g sokeria ja kahden passiohedelmän liha. Täytä marengit tällä seoksella ja koristele ne tuoreilla vadelmilla, mustikoilla, mansikoilla tai granaattiomenan siemenillä. 

Jean Racine: Atalja

 

(Gustve Doré: Ataljan kuolema. Kuva: Wikimedia)

Ataljan (Athalie) Jean Racine kirjoitti vuonna 1691. Se esitettiin, kuten myös hänen edellinen draamansa Ester, Saint-Cyrin aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa. Teos on rakennettu antiikin draamojen tapaan kuoro-osuuksin. Teoksen on myöhemmin säveltänyt Georg Friedrich Händel (1733) nimellä Athalia. Tätä postausta varten luin draaman J.Donkersleyn englanninnoksena vuodelta 1825 ja kuuntelin myös Händelin oratorion.  

Näytelmän päähenkilöt ovat seuraavat (käytän suomalaisen raamatunkäännöksen nimiä): Atalja (Joramin leski, Jooasin isoäiti), Jojad (ylimmäinen pappi), Joseba (Jooasin täti, Jojadin vaimo), Jooas (Ahasjan poika, Ataljan lapsenlapsi), Mattan (Baalin pappi), Nabal (Mattanin luottomies) ja Leevin heimosta peräisin olevien nuorten tyttöjen kuoro. Kohtaus sijoittuu Jerusalemin temppeliin, ylipapin asunnon eteishalliin.

Kun Jeehu murhasi kuningas Ahasjan, kuningataräiti Atalja otti vallan seitsemäksi vuodeksi. Hän murhautti kaikki poikiensa jälkeläiset ja osallistui itse aktiivisesti surmatöihin. Vain Jooas, hänen pojanpojistaan ​​nuorin, selvisi salamurhayrityksestä, kun ylimmäisen papin Jojadin vaimo Joseba pelasti hänet. Poika piilotettiin temppeliin ja kasvatettiin nimellä Eljakim. Temppelialueen ulkopuolella kukaan ei tiennyt hänen olemassaolostaan. Joseba ja Jojad pelkäsivät, että Atalja tappaisi välittömästi Jooasin ja tuhoaisi temppelin. 

Ensimmäisessä näytöksessä Jojad kertoo Ataljan kataluudesta ja siitä, kuinka Israelin kansa on joutunut tuuliajolle Baalin palvonnan vuoksi. Toisaalta Jojad aavisti tulevan kuninkaan pelastavan kansan vääryydeltä. Kuoro kertoo, kuinka Jumala jo aiemmin oli tuhonnut Israelin kansan sortajat, ja että sama kaitselmus tulee toteutumaan myös tulevaisuudessa. Atalja häpäisee temppelin pirskottelemalla Baalin uhrieläinten vertaa sadonkorjuujuhlan leipien päälle.

Baalia palvova Atalja näkee yöllä näkyjä, joissa hänen pojanpoikansa on selvinnyt verilöylystä, ja jota ylipappi Jojad suojelee temppelissä. Hän menee temppeliin ja tunnistaa Jojadin/Eljakimin unessaan nähneeksi lapseksi. Kun hän kysyy lapselta, kuka tämä on, niin tämä vastaa, että hänet löydettiin susien joukosta. Poika kertoo elämästään ja siitä, kuinka kiitollinen hän on siitä, että saa elää temppelissä. Jumalanpalveluksessa hän näkee ikuisen järjestyksen toteutuvan. Hän ennustaa myös Jahven vastustajien tulevan tuhon. Atalja kertoo väkivaltaisesta lapsuudestaan ja myös siitä, kuinka omin käsin tappoi yli kymmenen Jooasin veljeä. Atalja kutsuu Jooasin palatsiinsa kohdellakseen häntä kuin omaa poikaansa. 

Kun Jooas ei kuitenkaan tottele, koska hän tunnistaa Ataljan jumalattomuuden, lähettää Atalja Baalin palvelijan Mattanin hakemaan pojan. Joad kieltäytyy luovuttamasta Jooasia. Joseba aikoo piilottaa nyt seitsenvuotiaan pojan toisen kerran vastoin Joadin tahtoa, tällä kertaa erämaahan. Tämä ei kuitenkaan toteudu. Näytöksen keskiössä on huoli temppelin pelastamisesta epäjumalanpalvojilta. Samalla muistellaan kuinka jo Egyptissä ja kuningas Daavidin aikana Jumala on suojellut kansaa ja ohjannut sitä oikealle tielle. Näytöksessä muistellaan myös Isebelin, Ataljan äidin kohtaloa. Isebel oli tuonut Baalin kultin israelilaisten keskuuteen ja vainosi myös profeetta Eliaa. Isebelin kohtaloksi tuli joutua hevosten tallomaksi ja koirien syömäksi. 

Viimeisessä näytöksessä Jojad aseistaa salaa leeviläiset aseilla, joita oli aikaisemmin jo kastellut filistealaisten veri ja julistaa Jooasin uudeksi kuninkaaksi kansan edessä. Kun Atalja saapuu ja alkaa piirittää Temppelivuorta palkkasoturiarmeijallaan, Jojad houkuttelee hänet ansaan. Pienen seurueen kanssa Atalja menee temppeliin ja näkee Jooasin kruunattuna valtaistuimella. Ataljan palkkasoturit olivat jo paenneet. Jojad pidättää Ataljan ja leeviläiset teloittivat hänet. Draaman lopussa todetaan, että Atalja sai juuri sen palkinnon, jonka oli ansainnut hirveistä rikoksistaan. Juudan uutta prinssiä kehotetaan tulevissa toimissaan muistamaan, että kuninkaiden yläpuolella on aina ankara tuomari, joka on orpojen isä kantaen viattomuuden miekkaa.

Atalja on lukemistani Racinen tragedioista teologisin. Tapahtumia peilataan jatkuvasti Israelin kansan menneisyyteen ja sieltä ammennetaan myös voimaa nykyisiin toimiin. Kansaa jakaa epäjumalanpalvonta, joka vierottaa sen pois omimmasta uskonnollisesta perinteestä. Draamassa kauheinta on Baalin palvojien jumalattomat menot ja kuvainpalvonta. Jerusalemin temppeliä uhkaa jatkuvasti häpäisy, mitä vastaan näytelmän sankarit taistelevat. Jooas on kertomuksen Kristus-hahmo, joka takaa Davidin suvun jatkumisen valtaistuimella. Pidin paljon kuoron osuuksista, koska ne liikkuivat aina kerronnan metatasolla. 

Mielestäni Atalja on parhain lukemistani Racinen draamoista. Epäjumalien palvonta ajaa ihmisen väkivaltaan ja hillittömyyteen, oikean Jumalan palvonta sitävastoin rakentaa sekä yksilöä että yhteisöä. Atalja on sekä poliittinen että uskonnollinen draama. On sääli, ettei meillä enää esitetä näitä klassisia teoksia, vaikka niiden sanoma olisi mitä ajankohtaisin, samoin niiden ihmiskuva. Minusta Racinen hahmot ovat uskottavampia ja modernimpia kuin Molièren. Tosin myös antiikin klassikot loistavat poissaolollaan meidän teattereistamme. Nykyistä kulttuuriväkeä loukannee teoksen uskonnollisuus ja juutalaiset hahmot, ja luultavasti he eivät ole edes kuulleet Racinesta. Olisi myös hienoa nähdä antiikin draamoja, kuten esim. Antigonea tai Medeiaa näyttämöllä. 

Felix Mendelsohn on säveltänyt Ataljan innoittamana teoksen Kriegsmarsch der Priester, ja Georg Friedrich Händelin Athalia-oratorio on myös ehdottomasti kuuntelun arvoinen.

Jean Racine: Britannicus

Britannicus on Jean Racinen viisinäytöksinen, aleksandriinimittaan kirjoittama näytelmä, joka sijoittuu antiikin Roomaan, keisari Neron aikaan. Vaikka teoksen nimi on Britannicus, on sen keskiössä kuitenkin keisari Neron ja tämän äidin Agrippinan välinen dynamiikka. 

Draaman ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1666. Luin teoksen Mauno Mannisen Intimiteatterille tekemänä vapaana, tosin mitallisena suomennoksena vuodelta 1952. Mauno Manninen oli monella tapaa lahjakas persoona, mutta hän tuli tunnetuksi lähinnä siitä, että meni naimisiin Prahan pyövelin Reinhard Heydrichin lesken, Linan kanssa. 

Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: keisari Nero (Agrippinan poika), Britannicus (keisari Claudiuksen ja Messalinan poika, Neron velipuoli), Agrippina (keisari Claudiuksen leski ja Neron äiti), Junia (keisari Augustuksen tyttärentytär ja Britannicuksen rakastettu), Burrus (Neron opettaja), Narkissos (Britannicuksen opettaja) ja Albina (Agrippinan uskottu). Näytelmän loimi on vallanhimo, johon luodaan erotiikan ja väkivallan kudetta.

Draaman kulku on seuraava. Agrippina odottaa pääsyä poikansa Neron luo, joka on juuri siepannut palatsiinsa Junian, Britannicuksen rakastetun kertomatta siitä äidilleen. Britannicus on laillinen valtaistuimen perijä, mutta Agrippina on syrjäyttänyt hänet Neron hyväksi, joka syntyi hänen ensimmäisestä avioliitostaan Ahenobarboksen kanssa. Nero kieltäytyy ottamasta äitiään vastaan. Agrippina, joka on huolissaan sekä poikansa valtiomiestaitojen heikkenemisestä että vaikutusvaltansa hupenemisesta, ilmoittaa Britannicukselle Junian kohtalosta ja tarjoaa tälle tukeaan Neroa vastaan. Britannicus hyväksyy tarjouksen opettajansa Narkissoksen kannustamana, joka on todellisuudessa Neron palkkaama kätyri.

Narkissos varoittaa Neroa juonittelusta, ja tämän seurauksena Nero aikoo hylätä vaimonsa Octavian ja mennä naimisiin Junian kanssa. Neron liehittelystä huolimatta Junia kieltäytyy liitosta keisarin kanssa. Nero käskee Juniaa katkaisemaan suhteensa Britannicuksen kanssa, muussa tapauksessa hän surmaa Britannicuksen. Junia joutuu teeskentelemään kylmyyttä Britannicuksen edessä, mikä ärsyttää tätä Neron tarkkaillessa salaa rakastavaisten kohtaamista. Junia kertoo Britannicukselle kuitenkin, että hän on joutunut valehtelemaan Neron käskystä ja kehottaa rakastajaansa pakenemaan.

Burrhus ei onnistu lepyttämään Agrippinaa tai Neroa, ja Junia paljastaa Neron juonen Britannicukselle. Narkissoksen varoittama Nero kuitenkin saapuu paikalle ja vangitsee kilpailijansa pitäen myös Juniaa vangittuna palatsissaan.

Neron toimet saavat Agrippinan puuttumaan asiaan. Hän nuhtelee ankarasti poikaansa ja toteaa, että Junia on luvattu Britannicukselle, ja että tämän pitäisi valita aviomiehensä. Keisari kapinoi äitiään vastaan ​​eikä enää halua olla hänen äänitorvensa ja välikappaleensa. Yhtäkkiä Nero antaa kuitenkin periksi ja muuttaa mielensä. Hän julistaa suuren sovintojuhlan velipuolensa kanssa. Tämä on kuitenkin lumetta, koska Britannicus aiotaan kuitenkin murhata juhlissa. 

Narkissos on jo pyytänyt tunnettua myrkynkeittäjää Lucustaa valmistamaan myrkyn. Lucusta oli jo aiemmin toimittanut myrkyn Agrippinalle, jolla hän myrkytti miehensä Claudiuksen. Nero kuitenkin epäröi, koska ei halua saada myrkyttäjän mainetta. Narkissos hyödyntää kuitenkin epäröivän Neron heikkoutta. 

Britannicus huokaisee helpotuksesta uskoen, että hänen velipuolensa haluaa sittenkin sopia hänen kanssaan, mutta Junia pelkää ansaa. Agrippina haluaa uskoa poikansa hyviin aikeisiin. Britannicus kuitenkin myrkytetään juhlissa. Nero väittää, että velipuoli kärsii vain kaatumataudista. Narkissoksen ja Burrhuksen läsnä ollessa Agrippina kutsuu poikaansa murhaajaksi. Junian onnistuu pakenemaan Vestan neitseiden suojiin, ja raivostunut väkijoukko surmaa Juniaa takaa-ajavan Narkissoksen. Burrhus huokaa näytelmän lopussa: "Oi jumalat, suokaa, että tämä olisi hänen viimeinen rikoksensa". Nero hankkiutui sitten eroon äidistään vuonna 59 murhauttamalla tämän veneonnettomuuden varjolla. 

Racinen draamoissa ilahduttaa henkilöhahmojen monikerroksisuus. Kukaan ei edusta jotain tiettyä luonteenpiirrettä, vaan he ovat eläviä ihmisiä, joilla on monenlaisia pyrkimyksiä ja ajatuksia. Draaman Nero on samalla vallanhimoinen pyrkyri, äitinsä helmoissa oleva mammanpoika ja kuitenkin aitoa rakkautta ikävöivä ihminen, joka ei kuitenkaan saa sitä, mitä tavoitteli ja turmelee sen, mitä jo omistaa. Näytelmässä ilmenee hyvin, kuinka valta vähitellen alkaa turmella Neroa. Minulle keisari Nero assosioituu välittömästi Peter Ustinovin hienoksi hahmoksi Quo vadis? -filmissä. 

Agrippina on todellinen pelinainen, joka ajaa uupumatta omaa agendaansa, mutta on valmis tarvittaessa muuttamaan toimintatapojaan. Racinen draamoissa muutenkin naiset ovat dynaamisia ja pyörittävät tapahtumia aktiivisesti. Siinä mielessä Racinen naiskuva on varsin moderni. Britannicuksessa toistuu sama traaginen piirre kuin Andromachessa: kukaan ei saa lopulta sitä, mitä tavoitteli. Eikö siinä ole jotain koskettavaa ja totta?

Ihailen Ludvig XIV:ta myös siksi, että hän suosi Racinea, vaikka kirjailijan suurissa draamoissa olevat hallitsijat ovat heikkoja, horjuvia tai tyranneja. Olisi mielenkiintoista tietää, esitetäänkö nykyään Moskovan näyttämöillä Racinea? Hänen kaikki draamansa on käännetty venäjäksi. 

Tyrannit lupaavat aluksi onnea aina...

Rouva, jos aavistatte jo turmaa, välttäkää myrkkyä, joka Teidät surmaa.

Ilman ääriä täällä on Caesarin valta. Seinät kuulevat, silmät katsovat kaikkialta. Caesar ei ole poissa täältä hetkeäkään.

Mutta Rooma tahtoo herran eikä emäntää.

Veressä veriset kätenne saatte pestä.

Jatka, aloitit veljelläsi, äitisi verta pian tihkuu tuo käsi.

Jean Racine: Ester

Ester (Esther) on Jean Racinen vuonna 1689 kirjoittama kolminäytöksinen näytelmä Raamatun Esterin kirjan pohjalta. Draaman ensiesitys oli Ludvig XIV:n toisen puolison Madame de Maintenonin perustamassa köyhien aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa Saint-Cyrissä ja siitä tuli aikoinaan suuri menestys. Racine oli ennen draaman kirjoittamista luopunut näytelmien kirjoittamisesta, mutta hovin pyynnöstä hän kirjoitti sekä Esterin että Athalien, jotka kummatkin ovat teemaltaan uskonnollisia. Esterin kuoro-osuuksiin sävelsi Jean-Baptise Moreau musiikin.

Seuraavassa käytän meidän Raamatun suomennoksen nimiä, koska näytelmää ei ole käännetty eikä myös esitetty suomeksi. Luin teoksen Carl Theodor Gardertzin saksannoksena. Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: Kserkses/Ahasverus (Persian kuningas), Ester (Persian kuningatar), Mordokai (Esterin kasvatusisä), Haman (Kserkseen suosikki), Sere (Hamanin vaimo), Hydaspes (kuninkaan palatsin virkamies), Asaf (toinen kuninkaan upseeri), Elisa (Esterin ystävätär), Taamar (Esterin seuralainen) ja juutalaisneitojen kuoro. Näytelmä tapahtuu Susan kaupungissa Kserkseen hovissa.

Ester kertoo ystävälleen Elisalle, kuinka hänestä tuli kuninkaan suosikki paljastettuaan salaliiton tätä vastaan ​​kasvatusisänsä Mordokain avulla. Mordokai kertoo Esterille, että kuningas Kserkses on suosikkinsa Hamanin neuvosta antanut julistuksen, jolla määrätään kaikkien Persian valtakunnan juutalaisten surmaaminen tulevina päivinä.

Amalekilaisten jälkeläinen Haman vihaa Mordokaita, koska Mordokai toistuvasti kielsi häneltä asianmukaisen kunnioituksen eikä koskaan polvistunut hänen edessään. Samaan aikaan Kserkses on saanut tietää, että Mordokai pelasti hänet salaliitolta vuosia aiemmin. Kuningas käskee Hamania järjestämään Mordokaille kiitoskulkueen. Ester on järkyttynyt juutalaisten tulevasta kohtalosta ja hän päättää pelastaa kansansa järjestämällä kutsut, joihin tulisivat Kserkses, Haman ja Mordokai.

Keskustellessaan vaimonsa kanssa ennen juhlaa Haman häpeää sitä, että hänen täytyi osoittaa kunnioitusta juutalaiselle Mordokaille. Siitä huolimatta hän pitää kuningattaren kutsua kunnioituksen osoituksena. Juhlassa Ester tunnustaa kuninkaalle aiemmin salaamansa juutalaisen verenperintönsä. Hän vakuuttaa kuninkaalle, ettei hänen kansansa haaveile salaliitosta häntä vastaan, ​​ja että Haman aikoo tuhota heidät kostaakseen kokemansa loukkaukset. Nyt alkaa Kserkseen sappi kiehua, ja kun Haman anelee kuningattarelta armoa ja heittäytyy tämän jalkoihin katuen rikoksiaan, raivostunut kuningas tuomitsee hänet kuolemaan ja nimittää Mordokain seuraajakseen. Näytelmä päättyy kuoron laulamaan kiitosrukoukseen.

Que son nom soit béni. Que son nom soit chanté.

Que l'on célèbre ses ouvrages,

Au-delà des temps et des âges,

Au-delà de l'éternité.

Näytelmän alussa Ester tuo esille oman tyytymättömyytensä korkeaan asemaansa ja hän halveksii hovin jumalatonta menoa ja loistoa. Häntä liikuutta eniten oman kansansa tuleva kohtalo Persian valtakunnassa. Antiikin draamojen tapaan kuoro tulkitsee päähenkilön mielentiloja ja ennustaa myös tulevia tapahtumia. Kuoro myös ennakoi tulevia kauhuja, joissa ei säästetä edes lapsia eikä vanhuksia, mutta toisaalta se pitää kansanmurhaa rangaistuksena isien synneistä.

Hydaspes on tyypillinen kätyrihahmo, joka kantelee Hamanille jopa Kserkseen unennäöt. Haman on keskittynyt rikkauksien ja vallan kahmimiseen ja käyttää juutalaisvihaa siinä välikappaleena. Samantyyppinen hahmo on myös Asaf, joka on valmis kertomaan, että Mordokai on juutalainen. Hamanin puoliso Sares tekee myös parhaansa horjuttaakseen Esterin valtaa juonimalla miehensä kanssa. Tässä draamassa naiset tuntuvat olevan oikeita pelinaisia ja he pyörittävät miehiä mielensä mukaan. Samantapaista naisvoimaa löytyy myös Racinen Andromakhesta.

Esterin kirja kannattaa lukea ennen tämän näytelmän lukemista, koska draamassa on raamatullinen pohjavire, mutta kerronta ja päähenkilöiden sielunliikkeet ovat jo varsin moderneja. Esim. kuningas Kserkseen hahmo on varsin ristiriitainen ja siinä mielessä myös nykyaikainen, koska hän ei edusta ainoastaan yhtä luonteenpiirrettä. Tämä lieneekin ollut yksi Racinen tuoma uudistus näytelmäkirjallisuuteen. Näytelmän lopun kuninkaan ylistys lienee aikanaan uponnut hyvin Ludvig XIV:een. 

Jos tätä draamaa ei vaivaudu lukemaan, niin Esterin kirja kannattaa aina lukea: siinä on draamaa, rokotusta antisemitismiä vastaan ja kerrotaanhan siinä myös purim-juhlan synty. Sopii miettiä myös Jeesus-silmälasit päässä, miten lukea Esterin kirjan sanomaa kristillisesti. 

Jos aikakoneella voisi siirtyä joihinkin menneisiin tapahtumiin, olisin mielelläni 6. elokuuta 1933 Kustavin kirkossa kuuntelemassa, kun Volter Kilpi lukee Alastalon salin ensimmäistä lukua Kirkkomaa. Olisin myös hyvin mielelläni ollut kärpäsenä Saint-Cyrin luostarikoulun katossa tammikuun 26. päivänä vuonna 1689.

Jean Racine: Andromakhe

Andromakhe pelastaa Astyanaksin Troijan muurilla
(Kuva: Wikiwand)

Jos aikakoneella voisin muuttaa johonkin suosikkiaikakauteeni, niin se olisi Heian-kausi Japanissa tai Ludvig XIV:n Ranska - tietenkin asuisin hovissa, enkä kuokkisi maata. Ranskalainen 1600-luvun klassisismi kirjallisuus pitää minua otteessaan. Teokset ovat minusta raskaslukuisia, mutta ne pakottavat toisaalta mietiskelevämpään lukutapaan. Draamojen antiikin hahmoihin pitää myös tutustua ymmärtääkseen päähenkilöiden toiminnan taustoja. Olen aikaisemmin postannut Racinen Faidrasta, jossa olen myös kertonut Racinesta kirjailijana. Faidra ja Britannicus on käännetty suomeksi, Andromakhen luin ruotsalaisena Ivar Haarien runomittaan tehtynä käännöksenä (Andromake, 1934). 

Racinea meillä ei juuri esitetä, syitä voi vain arvailla, mutta yksi asia lienee kuitenkin klassisen sivistyksen tuntemuksen ohentuminen Suomessa. Draaman runomitta on 1600-luvun ranskalaisten suosikkimitta aleksandriini, joka on kuusitahtinen jambi, jossa kesuura sijoittuu kolmannen runojalan jälkeen; 12-tavuiset säkeet on yleensä ryhmitelty pareittain.

Vous pensez que des yeux toujours ouverts aux larmes, 

Se plaisent à troubler le pouvoir de vos charmes ? 

Et qu'un coeur accablé de tant de déplaisirs, 

De son persécuteur ait brigué les soupirs !

Draaman päähenkilöt ovat seuraavat. Andromakhe on Troijan prinssin Hektorin puoliso. Hän jäi leskeksi Akhilleuksen surmattua Hektorin Troijan sodassa. Akhilleuksen poika Pyrrhos on nyt Epeiroksen kuningas ja hän pitää Andromakhea vankina palatsissaan. Hektorin ja Andromakheen poika Astyanaks on äitinsä tavoin vankina Pyrrhoksen hovissa.  Orestes on Mykenen kuninkaan Agamemnonin ja Klytaimnestran poika ja Hermione on Menelaoksen ja Helenan tytär, joka jo lapsena kihlattiin serkulleen Oresteelle, mutta on nyt Pyrrhoksen kihlattu. Draamassa esiintyvät myös päähenkilöiden neuvonantajat ja palvelijat Pylades, Kleone, Kephisa ja Phoeniks.

Kreikan lähettiläs Orestes saapuu Pyrrhoksen hoviin suostuttelemaan Pyrrhosta kreikkalaisten puolesta surmaamaan Andromakhen ja Hektorin pojan Astyanaksin, peläten, että tämä jonain päivänä kostaisi isänsä tekemän Troijan hävityksen. Orestes tahtoisi myös ottaa Hermionen mukaansa. Orestes maanittelee Hermionea lähtemään kanssaan, jos Pyrrhos vain sen sallii. Pyrrhos, joka ei ollut tähän asti ollut kiinnostunut kihlatustaan Hermionesta, ilmoittaa kuitenkin Oresteelle päättäneensä mennä naimisiin tämän kanssa ja antavansa Oresteelle Astyanaksin surmattavaksi.

Oresteen ja Hermionen liitosta ei kuitenkaan tunnu tulevan mitään, ja Orestes on raivoissaan. Andromakhe anelee Hermionea taivuttelemaan Pyrrhosta säästämään poikansa, mutta Hermione kieltäytyy. Pyrrhos suostuu perumaan päätöksensä, jos Andromakhe menee hänen kanssaan naimisiin.

Andromakhe päättää mennä naimisiin Pyrrhoksen kanssa pelastaakseen poikansa, mutta aikoo tehdä itsemurhan heti vihkimisen jälkeen pysyäkseen uskollisena edesmenneelle aviomiehelleen Hektorille. Hermione pyytää Orestesta kostamaan Pyrrhoksen halveksunnan tappamalla tämän.

Hermione katuu kuitenkin juonitteluaan, ja ennen kuin hän ehtii perua pyyntönsä, Orestes ilmestyy ja ilmoittaa Pyrrhoksen kuolleen, vaikkakaan ei Oresteen kädestä – hänen kreikkalaiset joukkonsa raivostuivat, kun Pyrrhos tunnisti Astyanaksin Troijan kuninkaaksi. Hermione ryntää Pyrrhoksen ruumiin äärelle ja surmaa samalla itsensä. Lopussa Orestes tulee hulluksi ja alkaa nähdä näkyjä. Andromakhe ja Astyanaks pelastuvat.

Kuten lukija huomaa, käänteistä ei ole pulaa. Kun lähtee etsimään draaman ydintä, on keskuksena Andromakhen ratkaisut: häntä ohjaa aviollinen uskollisuus ja halu pelastaa oma poikansa. Toisaalta muiden henkilöiden intohimot ohjaavat myös Andromakhen valintoja. Kukaan draaman osallisesta ei ole ratkaisuissaan vapaa, eikä kukaan saa sitä, mitä oli tavoittelemassa Andromakhea lukuun ottamatta. Orestes ei saa Hermionea, Hermione ei saa Pyrrhosta eikä Pyrrhos Andromakhea. Intihimot ohjaavat ihmisiä murhiin, kuolemaan ja hulluuteen. Andromakhe on siis varsin nykyaikainen draama, jos runokielen koristeet ja heleet jättää silleen. Olisi hienoa nähdä tämä näytelmä teatterissa.

Vaikeaa taidetta IX: Tarinain lähde

 

Aale Tynnin Tarinain lähde (1974) on ollut hyllyssäni joulusta 1975. Sain sen lahjaksi appivanhemmiltani, olen lukenut sen muutaman kerran, mutta teos on ollut minusta kovin raskas ja kryptinen. Ainoa postaus teoksesta, jonka löysin, oli Jonnalta, joka kirjoitti: "En nimittäin saanut Tynnin runoista oikein mitään irti enkä tiedä jaksoinko oikein kunnolla yrittääkään tajuttuani, että modernimman puolelle mentiin." Arvosteluja kirjasta en myöskään löytänyt, joten olen nyt itseni ja Tynnin varassa tässä selvitystehtävässä. Kysyin myös keinoälyltä, joka loruili, että teos on ilmestynyt vuonna 1949, se on helposti lähestyttävää modernismia ja että se on tunteisiin vetoavaa ja melodista. Valhetta, valhetta, valhetta vain: Pysykää kaukana keinoälystä!

Tynni on edelleen varsin suosittu runoilija, osin siksi, että hänen runojaan on paljon sävelletty. Tunnetuimmat lienevät Lasinen vuori ja Kaarisilta. Itse kiinnostuin hänestä hänen inkeriläisen taustansa takia. Oma suosikkirunoni on Hellaan laakeri, vaikka Hesarin tiedostava toimittaja piti sitä tympeänä runona. Luettuani Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjat, avautui myös näkymä synkempiin parisuhdekuvioihin, joissa Aale Tynnillä oli keskeinen osa. 

Runo Kaikkien sielujen yö sivuaa monia asioita. Tynni käänsi Yeatsin runon All Souls’ Nightin teokseen  Kaksikymmentäyksi Nobel-runoilijaa (1976) ja hänellä oli myös syvä kiintymys irlantilaiseen kulttuuriin. Pyhäinpäivänä kelttiläisessä maailmassa ajateltiin, että tuolloin yhteys numeeniseen maailmaan olisi herkimmillään. Virolaisessa maailmassa tämä ajanjakso on nimeltään hingedeaeg, jolloin henkimaailma on voimakkaasti läsnä tässä ajassa.

Runossa puhutaan ystävän menetyksestä allegorian keinoin (Leandros ja Enkidu). Lopussa runoilija upottaa kätensä tarinain lähteeseen, joka on Sammatissa oleva Kirmuisten järvi, jossa Haavioilla oli kesäpaikka. Runoilija oli menettänyt puolisonsa edellisenä vuonna, joten voisi ajatella, että runossa viitataan tähän menetykseen. 

Samaan menetyksen tematiikkaan kuuluu myös Keskiaikainen balladi kahdesta rakastavaisesta, jotka kuninkaan käskyllä erotettiin. Runon toistuvana teema on säe:

Monet nukkuvat vieretysten

ja vihaavat toisiaan.

mutta toisillensa rakkaat

varhain erotetaan.

Rakastettu on temmattu pois, ja runoilija haluaa yhteyden tähän asepojan kautta, jonka viesti on kuitenkin se, että rakastettu on suljettu kammioon, jota jää ja kivet ympäröivät. Tämä rakastetun etsiminen tai muisto toistuu runoissa Miten kauniina muistan, jossa runoilija köynnökseksi muuttuneena yrittää kärhöillään tavata tyhjää, ja runossa Halsinhaka keväällä 1973, jossa yhteiset kesäiset muistot päätyvät lopulta huudahdukseen: "Tule takaisin, ainoa koti/on luonasi mullan alla."

Runoilija etsii ja kohtaa menetetyn rakastettunsa hautausmaan sananjalassa, järven heijastuksissa ja kiven pinnan spektrin säteilyssä. Runoilija suorittaa jatkuvaa nekyiaa edesmenneen rakastettunsa kanssa. Samalla hän kiroaa vanhuutensa ja sen vaivat: "Miten vihattava on vanhuus,/sen aamut ankeat,/sen kivun-täydet päivät,/sen illat katkerat." Katkeraa on myös se, että kuihtuminen ja luopuminen alkaa jo silloin, kun elo on kauneimmillaan. 

Runoissa on pessimististä elämänviisautta ja valmistautumista lähtemiseen. Pesiä puretaan, veroja maksetaan, mutta tärkeintä on istua oman elämänpuunsa alla ja kuunnella, kuinka latvassa kohahtelee. Arvoitukseksi jäi minulle runon Iäisyys salakielinen viesti: va viekki viekkoh amin. Viehättävä on kirjan kannen Martti Haavion tekemä maalaus kahdesta linnusta. Tarinain lähde sopii hyvin elämästä kyllänsä saaneelle lukemiseksi, kovin kohottavana minä en kokoelmaa pitänyt huolimatta sen ylevästä kuvamaailmasta. 

Sievistelevät hupsut

Que vous semble de ma petite oie ? La trouvez-vous congruente à l'habit ?
(Kuva: Wikimedia)

Sievistelevät hupsut on ollut meillä kotikielen ilmauksen jo kauan sellaisille ihmisille, jotka pyrkivät olemaan kulloisenkin henkisen ilmapiirin aallonharjalla käyttämällä eufemistisia, ellei peräti presiöösejä ilmaisuja. Tällaisia olivat 1970-luvulla esim. neuvostoystävyys, rauhan aseet, ajopuuteoria jne. Opimme ymmärtämään, että Lenin-setä asuu Venäjällä ja ettei sotaa toivoa voi venäläinen milloinkaan. 

Nykyään tällä sievistelyllä on uudet muodot: ollaan historian oikealla puolella, annetaan sisältövaroituksia, tungetaan historiallisiin filmeihin anakronistisia etnisiä hahmoja, ollaan miesoletettuja tai sitten emiä, ei käytetä n-sanaa ja puhutaan inuiiteista ja romaneista. Surullisin kulttuurillinen muutos on luopuminen eKr. -lyhenteestä ja siirtyminen eaa. -lyhenteeseen, jota käytettiin vallankumouksen Ranskassa, Neuvosto-Venäjällä ja Hitler-Saksassa. Meidän Versailles on nykyään Harvardin yliopiston pihamaalla.

Luin Molièren Sievistelevät hupsut, joka käsittelee varsin hauskasti edellä kerrottua tematiikkaa. Kirjailija on saanut inokkeensa näytelmään Madame Georges de Scudéryn romaaneista, joissa monet tavalliset käsitteet korvattiin keinotekoisilla muodosteilla: esim. korva oli kuulon portti. Kun vertaa Sievisteleviä hupsuja Molièren Scapinin vehkeilyihin, on ensimmäinen taideteos, jälkimmäinen teelmä. Uskon, että aikalaiset ovat vetäneet näytelmää katsoessaan pitkät naurut, osin syistä, jotka meille käännösten lukijoille eivät aukea. Mutta myös ilman kommenttiapparaattia teos on hauska ja syvällinen. 

Kunnon porvari Gorgibus haluaa naittaa tyttärensä Madelonin ja tämän serkun Cathoksen ja hän muuttaa Pariisiin tätä varten. Sulhasmiehet La Grange ja Du Croisy käyvät tavoittelemassa tyttöjen kättä, mutta saavat neidoilta torjuvan vastauksen, koska miesten toimet olivat olleet liian suorasukaisia ja niistä puuttui suloutta ja lemmenkiemuroita, joita tytöt olivat oppineet odottamaan lukemalla rakkausromaaneja. Naisia kauhistaa mm. se, että tulevan aviopuolison kanssa täytyisi maata alasti.

Kosijat lähettävät kostoksi lakeijansa Almanzorin valepuvussa uutena kosijana tyttöjen luo. Hän ylittää naiset sievistelyssä ja muussa pöhköilyssä monin verroin. Juoni paljastuu lopulta, sievistelevät hupsut joutuvat häpeään ja Gorgibus riehuu lopuksi lavalla keppinsä kanssa häätäen pois palkatut musikantit ja muun väen sekä kiroten romanttisen lemmenkirjallisuuden. 

Näytelmässä on monia hauskoja ilmauksia, mm. sulojen kauneusneuvos (peili), seurustelumukavuus (tuoli) ja ajatustemme tyyssija (pää). Sanailu on nokkelaa ja hauskaa, ihmisiä pilkataan säätyyn katsomatta, jos he vain ovat lähteneet sievistelyn tielle. Kyse on siis pohjimmiltaan kyvystä erottaa todet ja väärät arvot toisistaan, mikä lieneekin Molièren draamojen keskeinen aihe. Ihmisluonnon heikkous on hänen pilkan kohteensa. 

Kävin muutama vuosi sitten katsomassa Kansallisteatterissa Saiturin. Miehekäs päähenkilö Valère oli onnistuttu wokettamaan sukupuolettomaksi. Jotta Sievisteleviin hupsuihin saisi nykyaikaa, niin kosijat voisivat olla perusuomalaisia cis-miehiä ja hupsut intersukupuolisia poc-henkilöitä. Tuskin maltan odottaa tätä esitystä.

Näytelmästä ovat postanneet Ketjukolaaja ja Gregorius. Ketjukolaajan postauksessa on myös koskettava kertomus, kuinka Molièreä on käytetty koulukiusaamisen välineenä.