Georges Bataille: Madame Edwarda

Bataillen Madame Edwarda lienee yksi kummallisimmista lukemistani kirjoista: se alkaa 20 sivun filosofisella osalla ja päättyy 20 sivun semipornografiseen osaan. Jälkimmäisen osan olisi voinut jättää pois kokonaisuuden kärsimättä, koska se oli vain ekskurssi siihen, mistä filosofi alussa puhui metatasolla. 

Bataillen mieli harhailee hurmion, kuoleman ja sukupuolielämän maisemissa, minkä perusta on uskonnossa. Tuska ja kuolema ovat kunnioituksen arvoisia, kun taas nautinto on katoavaa ja siksi joutavaa. Tämän kaiken kohtaaminen on ihmiselle hämmentävää, ja siksi hän puhkeaa nauramaan, mutta tämä nauru on oikeastaan kauhun merkki. Kaikkein naurettavinta ovat ihmisen sukuelimet, mutta nuo häpeälliset elimet opettavat ihmiselle hänen salaisuutensa. Toisaalta erotiikka on paholaisen virittämä ansa, joka tekee siedettäväksi epäjärjestyksen, väkivallan ja alhaisuuden tarpeen, joka on rakkauden perusta, ja toisaalta eroottinen nautinto on ylittämisen väline. 

Nautinto olisikin halveksuttavaa, ellei siihen liittyisi tuota murskaavaa ylittämistä, joka ei rajoitu sukupuoliseen hurmioon, vaan jonka myös eri uskontojen ja ennen kaikkea kristinuskon mystikot ovat yhtä lailla kokeneet. Oleminen on annettu meille olemisen sietämättömässä ylittämisessä, yhtä sietämättömässä kuin kuolema. 

Bataillelle ilo on sama asia kuin suru ja kuolema. Äärimmäinen nautinto ja kuolema ovat saman kehän ääripäät, jotka ovat vierekkäin ja päällekkäin. Ne ovat olemisen ja kuoleman samuus. Tätä problematiikkaa Bataille avaa pienellä kertomuksella, jossa mies menee ilotaloon tapaamaan Edwarda-nimistä demimondia. Saapuessaan ilotaloon mies kokee itsensä hylätyksi niin kuin jokainen JUMALAN läheisyydessä tuntee. Edwarda aloittaa rendez-vous´n suorasukaisesti sanomalla, että Haluatko nähdä repaleeni? Seuraa eroottinen kohtaus miehen ja Edwardan ja Edwardan ja tämän autonkuljettajan kanssa. Tämän session jälkeen päähenkilö yhtäkkiä tajuaa, että Erwada onkin Jumala.

Tuon mustan hiljaisuuden edessä epätoivoni hypähti; Edwardan kouristukset kiskaisivat minut irti itsestäni ja viskasivat tuonpuoleisuuden pimeään, säälimättä niin kuin tuomittu luovutetaan pyövelille.

Mitä tuttua tässä on? Bataille lainaa alussa Hegeliä, mutta taustalla kaikuvat myös Nietzschen ja Kierkegaardin askeleet. Tuo ylittäminen, uskon hyppy tai ylittämisen yrittäminen on kaiken taiteen ja uskonnon ytimessä: kurottautuminen numeeniseen maailmaan niillä peleillä, mitä meille on annettu. Kirja on kovin ranskalainen ja sai minut lukemaan myös Bataillen Sisäisen kokemuksen, joka on varsin vaikeaselkoinen, mutta nerokas kirja. 

Murhia Haapsalussa, Piritalla ja Moskovassa

 

Olen TV:n rikossarjojen ystävä, mutta dekkareita luen harvakseltaan, lähinnä kesäisin ja joulunaikaan. Nuorempana pidin niitä huonona kirjallisuutena ja siksi vältettävänä, vanhempana taas joutavana ajanvietteenä, kuten kortinpeluu. Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Rikoskirjallisuus on parhaimmillaan hyvää yhteiskunnallista analyysia, ja sen kautta oppii tuntemaan myös eri kulttuurien toiminta- ja ajattelutapoja. Seuraavassa postaan kahdesta virolaisesta ja yhdestä venäläisestä dekkarista.

Juhan Pajun Haapsalun saunamurhat (Jyväskylä 2004) on tekijän ensimmäinen dekkari vuodelta 1990. Haapsalu on tekijälle tuttu paikka, koska hän työskenteli Haapsalun Töörahva Lipp -lehden toimittajana sekä Ristnassa ja Hopulaidissa majakanvartijana. Paju kuoli vuonna 2003. 

Miliisimajuri Toivo Kivistik, jolle liukkaat lurjukset ja kevytkenkäiset naiset...olivat olleet vanhanapoikana pysytelleelle...aina mieleen, joutuu ratkomaan osuuskunnan saunassa tapahtuneita Rein Sipelgan ja Ants Riisenin murhia. Murhia selvitellään perinteiseen tapaan tutkimalla ruumiita, kuulustelemalla ihmisiä ja rekonstruoimalla murhien tapahtumat. Pikkukaupungin väki on vieraillut ahkerasti oman aviovuoteensa lisäksi myös muidenkin sängyissä, joten monenlaista jännitettä syntyy tästäkin. Laglen eli kirjohanhen kapakassa pyörii koko kaupungin puolimaailma, ja siellä on myös tarjoilijana Kivistikin ihastus Varje, joka taitavasti osaa soitella majurin sielunkannelta. Kivistik siunaa kuitenkin sitä, ettei ole mennyt naimisiin, mutta toisaalta hän tuntuu kovasti kaipaavan naisen läheisyyttä, eikä ole sokea tapaamiensa naisten viehätykselle. Kivistik on reipas ja miehekäs selviytyjätyyppi, joka pitää yksityisasiansa erossa työasioista. Itse pidän ennemmin tämäntyyppisistä rikostutkijoista, en niinkään kovin eksentrisistä (poikkeuksena ainoastaan Hercule Poirot). Kirjassa ei ole oikein kunnon erotiikkaa seksistä puhumattakaan ja hyvä niin. Colettea lainatakseni on vilja oraalla. Intohimot kuitenkin jylläävät myös Viron karulla rannikkoseudulla.

Tarkka lukija aavistaa murhaajan jo sivun 30 kohdalla, mutta tapahtumia selvitellään perinpohjaisesti vielä 170 sivun verran. Kirjan parasta antia on murroksessa olevan virolaisen yhteiskunnan kuvaus, jossa ongelmat ratkaistaan yleensä väkivallalla ja juomalla viinaa. Kirjassa kuvataan kymmeniä juopottelukohtauksia ja tutustutaan samalla tuon aikuisiin juomiin, esim. Sontsedariin. Yhteiskunta on myös korruptoitunut, jossa ihmiset ostivat ja vaihtoivat palveluksia pimeästi. Kirjailijan alter ego liene toimittaja Margus Põllu, jota kutsutaan Balzaciksi. Pajun kirja on hillitty, vaatimaton eikä temppuile millään tyylikeinolla.

Kirjan jännitys tiivistyy klassisesti loppua kohti, ja loppuratkaisu on hieman yllättävä. Unelmien ja todellisuuden ristiriita ajaa ihmisiä rikoksiin. Itseäni kosketti erityisesti tuo harmaan, itselleni muistorikkaan Neuvosto-Viron elämän kuvaus, jonka kirjailija taitavasti tuo lukijan ulottuville. Väliin oli kylvetty pieniä kulttuurisitaatteja, kuten luvussa Musta katto on huoneessamme, jossa lainataan Juhan Liivin runoa Must lagi on meie toal ja meie ajal ka…, josta aukeaa näkymä Viron karuun historiaan. 

(Kuva: Like Kustannus)

Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja kuuluu sarjaan, jossa on kuusi muuta Melchior-dekkaria. Kertomukset sijoittuvat keskiaikaiseen Tallinnaan. Hargla on varsin tuottelias, menestynyt ja arvostettu kirjailija. Jos Harglan kirjojen maisemiin haluaa tarkemmin tutustua, järjestää Tuglas-seura syksyllä aiheeseen liittyvän kulttuurimatkan. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Piritan birgittalaisluostariin Tallinnaan. Luostarissa tapahtuu kaikkiaan viisi murhaa, joita selvittämään pyydetään kaupungin apteekkaria Melchior Wackenstedeä. Dekkari on klassisesti rakennettu ja syyllinen paljastuu vasta kirjan lopussa, jossa on Poirot-tyyppinen loppukohtaus. Jännitys on kuitenkin kirjan toissijainen elementti, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa on keskiaikaisen elämän ja spiritualiteetin elävä kuvaus. Vertauskohtana voisi olla Umberto Econ Ruusun nimi. Hargla punoo taitavasti jännittäviä käänteitä, historiaa, kieli- ja kasvitiedettä sekä teologiaa keskenään. Dekkarin luettuaan voi sanoa tietävänsä jo paljon enemmän keskiajan maailmasta. Harglalla on ollut käytettävissään Tallinnan inspiroiva ympäristö ja uskoisin, että hänen sukupolveaan on elähdyttänyt neuvostovirolainen kulttifilmi Viimne reliikvia, missä liikutaan myös luostariin kietoutuvan rikollisuuden piirissä. 

Koska Melchior on apteekkari, selvittää hän rikoksia myös kemian avulla. Aika karu oli kohtaus, jossa hän avatussa haudassa iskee ruumiilta käden poikki ja heittää sen luostarin vahtikoiralle todetakseen tunnin päästä, että eläin kuoli tuskallisesti arsenikkimyrkytykseen. Arsenikkilla on kertomuksessa oma keskeinen roolinsa. Melchiorin apteekkitoimen kuvaus on myös lukijalle palkitsevaa ja opettavaa. 

Piritan luostari oli nimensä mukaan birgittalaisluostari. Birgittalaisuuden historiaa ja siihen liittyneitä teologisia jännitteitä Hargla kuvaa asiantuntevasti ja kiinnostavasti: naisluostari oli aikanaan varsin edistyksellinen laitos, missä naisilla oli sekä turvaa että myös mahdollisuus kehittää omia taitojaan. Keskiajan voimakkaat naiset, kuten Katariina Sienalainen tai Hildegard Bingeniläinen herättivät paljon ärtymystä kirkon piirissä, niin myös Pyhä Birgitta. Kirjassa viitataan vuoden 1431 Baselin (Firenzen) kirkolliskokoukseen, jossa birgittalaisuutta kritisoitiin. Tähän samaan teologiseen ympäristöön sijoittuu muuten Waltarin Nuori Johannes.

Kirjassa kuvataan hyvin luontoa, kaupunkia, luostariympäristöä ja myös ihmistä: hurskaan ulkokuoren alle kätkeytyy synkkiä haluja ja tekoja. Surmaava Eros, kosto ja oikeudenjano ovat romaanissa merkittäviä ihmismielen liikuttajia. 

Kirjassa on paikoin myös varsin metafyysisiä mietiskelyjä:

Musiikki on jotain, mikä on luotu taivaassa ja annettu sitten lahjaksi ihmiskunnalle, Nuotit ja sävelet olivat olemassa jossain maan yläpuolella, ja vain harvoille oli annettu mahdollisuus päästä niistä osallisiksi...Laulu oli kuin kimalteleva näkymätön silta, joka ulottui taivaasta maan puoleen. Harvoilla oli lahja nousta siltaa ylöspäin, useimmat vain kykenivät kuuntelemaan sillan päässä ihmeissään, mitä autuaat kokivat taivaassa.

Lukukokemus oli hieno, ja aion lukea myös muut Melchior-dekkarit. Päähenkilö on ylivoimainen neroudessaan, mutta samalla myös hurskas ja herkkä mies. 

Pyhän Birgitan lantioluu

Kuva: Into-Kustannus

Alexandra Marininan Seitsemäs uhri (Helsinki 2007) täyttää kaikki hyvän dekkarin tuntomerkit: jännitys pysyy yllä loppuun saakka, yllättäviä käänteitä on riittävästi ja ympäröivää yhteiskuntaa ja sen elämää kuvataan uskottavasti. Teos sijoittuu Jeltsinin ajan Venäjälle, vuoden 1998 valuuttakriisin jälkimaininkeihin. Teoksessa ei ole tarkkaan kuvattua väkivaltaa eikä seksiä ollenkaan, mutta älykäs juoni jaksaa kannattaa lukijaa sivulle 525 saakka, vaikka itse olisin tiivistänyt kirjaa parilla sadalla sivulla.

Kirja keskittyy sarjamurhaajan etsimiseen, joka valitsee uhrinsa seitsemän kuolemansynnin perusteella. Viimeiseksi uhrikseen murhaaja on suunnitellut rikosta tutkivan Nastja Kamenskajan. Kaikkien tappamiensa uhrien viereen tekijä jättää posliinisen kalan, jonka suuhun on työnnetty pieni nukke. Kamenskaja pääsee vähitellen jyvälle, että tuo rekvisiitta on peräisin Hieronymus Boschin maalauksesta, ja että murhaaja on huippuälykäs psykopaatti, joka leikkii hänen ja kuoleman kanssa. 

Juonipaljastuksiin en nyt ryhdy, mutta puutun muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan. Teoksen parasta antia on venäläisen elämänmuodon uskottava kuvaaminen: vaikea arki, sosiaaliset ristiriidat ja toimimaton yhteiskuntajärjestys, jossa jokainen joutuu kamppailemaan hyvinkin yksinkertaisten asioiden kanssa (esim. kuinka saada omat rahat pankista). Toisaalta kuvataan hienoa työyhteisöä, jossa työntekijät tukevat toisiaan niin työssä kuin vapaa-ajalla. Tutkijoiden tapaamisia, syömisiä ja illanviettoja kuvataan useaan otteeseen ja niistä pelmahtaa lämmin venäläinen tuoksu. 

Kirjan rikoksen keskiössä ovat kasvatuskysymykset: kuinka väärä kasvatus saa aikaan murhamiehen. Kasvatusideat saavat alkunsa yhteiskunnallisista tekijöistä, tässä tapauksessa vanhan ja uuden Venäjän aatteellisista ristiriidoista. Vanhempien, joilla on "näkemyksiä" lastenkasvatuksesta sopisi lukea tämä dekkari ja antaa lapsiensa kasvaa rauhassa tyrkyttämättä heille mitään absoluuttisina pitämiään totuuksia. 

Murhaaja alkaa siivota yhteiskuntaa sopimattomista aineksista, omien sanojensa mukaan hän toteuttaa eutanasiaa. Mikäpä ajankohtaisempaa! Maamme päämedia on ottanut asiakseen eutanasian tyyräämisen Suomeen. Ensiksi raivataan pois vanhat ja vaivaiset, sitten vammaiset ja sitten...

Mitään suurta kirjallisuutta Marininan teos ei ole. Toisaalta siinä käsitellään isoja aiheita ja sukelletaan välillä syvällekin venäläiseen sieluun. Välissä on myös mukavia kulttuuri- ja huumorivälähdyksiä. Kirja on aidosti venäläinen. Tässä linkki tuon ajan viihteelliseen tulkintaan venäläisestä todellisuudesta: Zveri "Dlja tebja".

Tässä on linkki haasteen toisten kirjoittajien postauksiin. 

Nauravan kuoleman maa

 

Siesta

Simo Penttilä (Uuno Ilmari Hirvonen) on suomalaisen viihdekirjallisuuden unohtuneita merkkimiehiä, jonka ainakin vanhempi sukupolvi tuntee hyvin Suomi-filmeistä ja kuunnelmista. Penttilää pidettiin sivistyneistön viihdekirjailijana, koska hänen teostensa päähenkilöt olivat usein koulutettuja henkilöitä. Herra ja ylhäisyys kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä seikkaili Meksikossa, ja Meksikoa kuvaa Penttilä myös matkakirjassaan Nauravan kuoleman maa (Helsinki 1954). Päivätyönsä kirjailija teki Uuden Suomen toimituspäällikkönä. Kirjoittajana Penttilä on sujuva, hauska muttei kovin syvällinen. Myötähäpeää ei edelleenkään tarvitse tuntea hänen tekstejään lukiessa.

Kirjassa kuvataan matkaa, joka alkaa Monterreystä ja jatkuu Méxicon, Acapulcon, Hermosillon, Tucsonin ja New Orleansin kautta New Yorkiin. Lukijaa hieman häiritsee se, ettei matkan aihe käy tekstistä ilmi, ei myöskään kirjoittajan suhde moniin kirjassa kuvattuihin henkilöihin. Kiehtovaa sen sijaan ovat ekskurssit Meksikon historiaan ja maan ainutlaatuisten nähtävyyksien kuvaukset. Meno on kaikkialla varsin vauhdikasta ja tulista, mutta Penttilän sympatiat ovat aina meksikolaisten puolella: vastapuolena ovat muinaiset espanjalaiset miehittäjät ja dollareillaan pöyhkeilevät amerikkalaiset. 

Mitä kaikkea voisi Meksikossa kokea? Haluaisin kuulla mariachien soittoa kaduilla, voisin purjehtia Xochimilcon muinaisilla atsteekkien kanaaleilla ja käydä ihailemassa Cholulan 350 kirkkoa, voisin valssata Cielito Lindon tahdissa pienessä pulque-tuiskeessa... Penttilän kirjassa Meksiko näyttäytyy vastakohtien maana, jolla on suuri, mutta väkivaltainen menneisyys, joka edelleen leimasi meksikolaista yhteiskuntaa. 

Niin ja se naurava kuolema? Vainajien muistopäivänä meksikolaiset tekevät marsipaanista kuolleitten sukulaistensa pääkalloja, joita nautitaan ja muistellaan samalla edesmenneitä. Vida o muerte -mentaliteetti tuntui leimaavan meksikolaisten elämää. Pieni näyte kirjailijan tyylistä. Acapulcon ambivalenttia tunnelmaa hän kuvaa näin:

Outoja kukkia on ihan joka paikassa ja ilmassa väreili hyvin hyvä ja vallan paha tuoksu. Acapulcossa on kumpaankin suuntaan yltäkylläisyyttä, mutta hyvän puolella varsinaisesti vain luonto. 

Monenlaista matkaajaa

Vanhat suomalaiset matkakirjat ovat olleet vuosien saatossa postauksieni keskiössä. Hyllyssäni niitä on noin 400, joista suurin osa on painettu ennen 1950-lukua. En itse ole mikään kova matkustelija, ja tämä viimeinen vuosi on pistänyt tulpan koko touhulle muutenkin ja kääntänyt itse kunkin mielenkiinnon sisäisen elämän suuntaan. Matkakirjat ovat omiaan auttamaan lukijaa näille sisäisille matkoille. Olen myös kirjoittanut joistakin pidemmistä matkoistani päiväkirjoja tai laajempia kuvauksia, erityisinä suosikkeina Ruotsi, Saksa, Italia ja Viipuri.

Matkakirjojen kerrontatapa vaihtelee genren mukaan: antiikin maisemia ja Lappia palvotaan, suurkaupunkeja ihastellaan, mutta samalla paheksutaan ja etnistä menoa ihmetellään. Tärkeää on myös nostaa esille aina jokin matkakohteen substanssiin liittyvä seikka, vaikkapa Ranskassa ruoka tai Sveitsissä maisemat. Kevyesti vanhahtava kielenkäyttö ja jo ammoin kadonneet käytöstavat ovat myös näiden teosten suola. Näiden kirjojen myötä pääsee myös tutustumaan kadonneisiin maailmoihin, kuten vaikkapa suomalaiseen Viipuriin tai saksalaiseen Danzigiin. 

Hyvä matkakirja kertoo kohteestaan elävästi, ei jaarittele, ei propagoi eikä sorru aliarvioimaan lukijaa tai halveksimaan toisenlaisia elämäntapoja, mikä ei kuitenkaan sulje pois tervettä kritiikkiä. Jotkut kuuluisat matkakirjat ovat pitkäveteisiä ja lukija jää miettimään, että miksihän tämä on oikein kirjoitettu, esimerkkinä vaikkapa Goethen Italienische Reise. Hienon matkakirjan perustyyppi on Göran Schildtin Toivematka, joka on sekä jännittävä että sivistävä. 

Ennen monella kirjoittajalla oli selvä kansanvalistustehtävä, koska ihmiset eivät yleensä päässeet matkustelemaan edes lähelle saati kauemmas. Näitä kirjailijoita voisi kutsua vaikkapa maisterimatkailijoiksi (voivat olla myös tohtoreita). Esim. Aleksandr Miljukovin päiväkirjat tai Réginald Outhierin matkakuvaukset kuuluvat tähän kategoriaan vanhemmasta päästä. Suomalaiset teologit ja lähetyssaarnaajat ovat olleet innokkaita matkustajia, ja usein heidän kirjansa ovat erinomaisia, esim. Aapeli Saarisalon ja Arthur Hjeltin kirjat ovat oivia esityksiä Lähi-Idän maista tiedemiehen silmin katsoen. Joskus maisterimatkailijat ovat niin kulttuurin lumoissa, ettei heidän kuvauksissaan nykypäivällä ole mitään sijaa, tällaisia kirjailijoita ovat esim. Rafael Koskimies, V.A.Koskenniemi ja Tatu Vaaskivi. 

Yksi yhteinen ikävä juonne on monessa vanhemmassa suomalaisessa matkakuvauksessa: antisemitismi, russo- ja germanofobia. Juutalaiskuva on usein tehty Stürmerin hengessä, venäläinen on aina vaan ryssä ja saksalaiset kuvataan karkeiksi moukiksi. Kaksi avoimesti rasistista matkakirjaa olen lukenut, nimittäin Tuomas Vennon Katoavaa Grönlantia ja Saga Roosin Sadun ja seikkailun Kongo. Vento pitää inuiittejä ihmisen ja eläimen välimuotoina, kerronnan fokus on outo ja kieli kurjaa. Roosin kirja on taas hieno kuvaus elämästä Kongo-joella, ja teoksen rasismi on rasismia ainoastaan nykylukijalle.

Parhaiden vanhempien matkakuvausten äärelle pääsee vaikkapa Johan Rosbergin, Sakari Pälsin ja Göran Schildtin teosten kautta. Kaikkia näitä tekijöitä sitoo sivistys ja elävä kiinnostus ihmisiin.

Helsingistä Siinaille

Pyhän Katariinan luostarikirkko

Arthur Hjelt toimi Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikan professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1901–1931. Hän kirjoitti kaksi mainiota matkakuvausta Siinaille suuntautuneista tutkimusmatkoistaan vuosina 1911 ja 1928. Luin nyt hänen teoksensa Helsingistä Siinaille (Helsinki 1929), jonka keskiössä on retkikunnan vierailu Pyhän Katariinan luostariin, jossa Hjeltin ryhmä tutki ja valokuvasi Codex Sinaiticus Syriacuksen, palimpsestin, jossa oli miltei täydellinen neljän evankeliumin käännös syyriaksi. Koodeksi on ajoitettu ennen Peshittaa, Raamatun syyrialaista käännöstä 400-luvulta. Peshittasta on minulla kaunis muisto, kun yli kolmekymmentä vuotta sitten professori Jouko Martikaisen johdolla Göttingenissä oli mahdollisuus opiskella syyriaa ja tutustua tuohon merkittävään käännökseen. 

Olen lukenut aika joukon vanhempia suomalaisia tiedemiesten matkakuvauksia, ja täytyy ihmetellä, kuinka paljon tiedettä on aikaisemmin arvostettu tässä maassa ajattelematta siitä saatavaa suoraa tai edes välillistä hyötyä. Sivistys sinänsä oli jo arvo. Jo tsaari-isäset tukivat varsin avokätisesti suomalaista tiedettä rakentamalla yliopistolle tutkimuslaitoksia ja tukemalla tiedemiesten tutkimustyötä. Luin juuri M.A.Castrénin Tutkimusmatkoilla Pohjolassa, jossa Castrén yli kymmen vuoden ajan pystyi tutkimaan Siperian kansojen elämää, maantiedettä ja kulttuuria. Kuolan niemimaata tutki myöhemmin laajasti myös J.A.Palmén. On koskettavaa, kuinka sodasta toipuva Suomi lähetti esim. vuonna 1948 geodeettisen retkikunnan Ghanaan mittaamaan mantereiden välistä etäisyyttä auringonpimennyksen avulla.

Arthur Hjelt sai tutkimusmatkalleen rahoitusta yliopiston lisäksi Kordelinin säätiöltä. Matkaan lähti kaikkiaan neljä miestä runsaan tutkimuslaitteiston kanssa. Myöhemmin ryhmään liittyi professori Aapeli Saarisalo. Matkalla oli tarkoituksena tutkia myös Hathor-temppelin piirtokirjoituksia Serabit el-Khademissa. Teoksen alussa on esitetty kirjeenvaihto eri oppineiden ja Siinain arkkipiispan Porphyrios III:n kanssa tutkimuksen tarkentamiseksi ja vierailulupien saamiseksi. Herrat päättävät kirjeensä esim. Teidän Kristuksessa altis veljenne tai Teidän Pyhyytenne nöyrin palvelija. Oi aikoja!

Hjelt on hyvä kirjoittaja: hänen kielensä on elävää ja hän keskittyy kerronnassaan olennaiseen. Hjeltiä lukiessa ei tule koskaan museaalinen olo, eikä hänellä ole asenteellisuutta edes kertoessaan itseään yksinkertaisemmista ihmisistä. Kirjan alussa kuvaillaan matkaa Keski-Euroopan kautta Brindisiin ja sieltä Aleksandriaan. Egyptissä vieraillaan Konstantinopolin patriarkan Meletios II:n luona, joka oli merkittävästi vaikuttanut siihen, etteivät meidän ortodoksimme joutuneet Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Tästä hyvästä piispalle annettiin Valkoisen Ruusun suurristi. Nythän meidän riitaisia ortodoksipiispojamme pelotellaan jo Moskovalla. 

Herrat viettävät aikaa Kairossa, käyvät pyramideilla ja sitten lähtevät Suesiin, missä sheikki Riski järjestää matkailijoille karavaanin Siinaille. Hjelt kuvaa mielenkiintoisesti karavaanin matkantekoa, kamelilla ratsastamista ja alueen kulttuurinähtävyyksiä. Välillä kuljetaan wadeissa, välillä noustaan kivikkoiseen vuoristoon. Lopulta ryhmä pääsee luostariin, jonka kuvaus on kirjan parasta antia. 

Luostari on 1700 vuotta vanha ja se on kolmen monoteistisen uskonnon pyhä paikka. Luostarin pihalla on kirkkojen ohella moskeija, joka rakennettiin sen muistoksi, kun Muhammed poikkesi siellä. Juutalaisille ja kristityille on Mooseksen palava pensas pyhä, ja luostari on omistettu Pyhälle Katariina Aleksandrialaiselle, joka oli marttyyri. Katariinan marttyyrio on klassinen ja mielenkiintoinen. Erityistä siinä on se, että Katariina löi vastustajansa älyn lahjoin saattaen pilkkaajansa häpeään. Teilipyörä oli kuitenkin tämän hurskaan naisen kohtalo.   

Hjelt kuvaa luostaria toisaalta paratiisimaisena paikkana (lähde, puutarhat, hedelmät, maisemat, taideaarteet), toisaalta hän antaa ymmärtää, että luostarin meno oli tuhoon tuomittua henkisen pysähtyneisyytensä ja munkkien vanhuuden johdosta. Kuolleiden munkkiveljien luita säilytettiin suuressa ossuariumissa, jonka oven päällä luki Turhuuksien turhuus. Turhuutta on kaikki. Munkit leipoivat kerran viikossa ohraleipiä ja tiputtivat niitä sitten luostarin muureilta alhaalla oleville beduiineille.

Luostarin kuuluisa kirjasto oli ollut hunningolla, muinaisilla käsikirjoituksilla oli lämmitetty uuneja ja minkäänlaista tutkimustyötä ei siellä harjoitettu. Hjelt kuvaa laajasti merkittävimpien käsikirjoitusten löytymistä ja niiden myöhempiä vaiheita. Päivittäinen työ eteni hyvin, ryhmä osallistui myös luostarin hartauselämään ja seurusteli viehättävästi luostarin johdon kanssa. 

Paluumatkalla ryhmä tutkii Magharan muinaisia kaivoksia ja käy aakkosten syntypaikalla Hathorin temppelissä. He ottivat mukaansa, kopioivat ja valokuvasivat muinaisia kivipiirroksia ja tekstejä Kairon museota varten. Kirja päättyy Palestiinaan, jossa ryhmä viipyy vielä jonkin aikaa. Hjelt kertoo kirjan lopussa sionismista varsin laajasti, eikä usko siihen, että juutalaiset pystyisivät itse ilman englantilaisia maata hallitsemaan.  

Hjeltin kirja on matka maailmaan, missä kaikilla asioilla oli oma paikkansa ja tapahtumilla järjestyksensä. Ihmisten keskinäiset välit olivat diskreetit ja kunnioittavat. Tämä maailma on auttamattomasti kadonnut, mutta tällaisten matkakertomusten myötä niihen voi luoda lyhyen silmäyksen. Lähi-idän kulttuurista ja uskonnollisista oloista teos antaa hyvän kuvan olematta pääosiltaan edes vanhentunut. 

 

Pyhäin jäännöksiä luostarin ossuariumissa

Codex Sinaiticus Syriacus

 

Eesti keel on ilus ja raske

 

Ma olen aina olnud keelemees. Ennekõike ma armastan minu emakeelt ja kirjutan katkematult soome tekste. Ma räägin voolavalt saksa ja vene keelt, heast rootsi keelt, lihtsalt inglise ja prantsuse keelt, ma oskan lugeda ja saan aru muinaskreekast, -heebreast ja ladina keelest, aga kuidas on asjade seis eesti keelega?

Eesti on olnud minu armastusobjekt juba 50 aastat, aga kahjuks ma olen eesti keelega tegelenud aktiivselt ainult kaks ja pool aastat. Eesti keel on nõudlik ülesanne, sest see on nii lähedal aga ometi kaugel. Soomlastele on rasked poolpikad täishäälikud, peenendus, keeruline osastav, erinevad rektsioonid ja kiirem kõnerütm. Minu elu viimases otsas ma tahaksin rääkida ja kirjutada eesti keelt hästi, aga see on jõudu proovile panev ülesanne. Ma olen rõõmus märgates, ikka kui ma olen edasi jõudnud. Oli suur rõõm, kui poolteist aastat tagasi ma sain hästi aru minu õpetajate kõnest suvekursusel Rakveres. Oli ka rõõm lugeda esimene raamat eesti keeles, Õnnepalu “Klaasveranda”. 

Mul on olnud neli eesti keele õpetajat, kõik suurepärased ja toredad. Üks armastas grammatikat, teine suggestopediat, kolmas oli laulunaene ja neljandalt ma olen õppinud palju Eesti loodusest ja ajaloost. Kõigil nendel on olnud hea naljasoon, mis ehk on eestlannade eriline joon. Kirjutamine on palju aidanud mind käsitama eesti keele põhilist olemust, ja see on range aga tore tegevus. 

Keel on aina värav teise maailma. Esimest kord keelte värav avanes mulle Rootsi maailma ja nüüd 50 aasta pärast Eestisse. Soomlased tihti mõtlevad, et Eesti kultuur on ühtne ja natuke vanamoeline: nad kaitsevad oma kultuuri ja keelt küünte ja hammastega, tantsivad rahvatantsu ja laulavad rahvalaule igas peretoas ja rehielamuses, söövad siga ja hapukapsast ja vihkavad tiblasid. Peale selle Nõukogude aeg varjab eestlaste elu, mis paistab näiteks teenistuskultuuris ja korruptsioonis. Me leiame ka, et Eesti on karm ühiskond, kus valitsevad sotsiaaldarvinismi seadused. 

Teiselt  poolt Eesti on mõnel kohal eriti progressiivne ja eeskujulik maa, kus on mitmekülgne kultuur. Eesti venelaste, seto ja ingerlaste kultuurid rikastavad ka Eesti  kultuurielu. Varem oli ka tähelepandav väliseestlaste kultuur, näiteks pagulaskirjandus. Eesti muusikaelu ja kirjandus on rikkad. Eesti loodus on ka vahelduv. Ainult eesti keel pakub võtme, millega võidaks ukse eesti kultuuri linnusesse lahti teha.

Mul on palju eesti lemmiksõnu. Putukas kokku surub kenasti suud ja sõna toob meelde suve ja mesilased. Tähtsusetu inimene (mis see on?) võib olla ka putukas. Suitsuräim tundub nii nagu, kui diskoteek oleks täis suitsu ja müra (soome keeles räime). Suitsetaja on kui diakoon õigeusulises kirikus. Jänku on lõbus sõna, mulle tuleb meelde Jänks kohuke. Öötöös ja jääääres pidutsevad eesvokaalid. Põllu kõrval on soomlase kõrvale nii kole, et seda ei tohi rääkida muud kui meremehed ja vangid. Ema, öö, öökulli pesa, helilooja, hele, tume, lülituskilp, vaimsus, nädalavahetus ja mahl on foneetilisest ilusad sõnad. Rukkilill ja pääsuke on eesti keele pühad sõnad.

Minu lemmikkäänded on osastav, rajav ja kaasaütlev. Varem ka kujutati soome keeles käänete soome nimesid, näiteks sivunto, lähdentö, otanto. Osastav on raske, ja on väga pingutav leida reegleid, kuidas moodustatakse sõnade osastav. Tasapisi kõrv kuulab, mis on õige vorm. Osastav on raske ka soome keeles ja näiteks isegi Soome rootslased teevad siin vigu. Rajav on geniaalne kääne: Põld ulatus metsani, jalutasime läbi pargi tiigini. Rajav on mugav kasutada, ja täishäälik i on nagu lastekeelest. Kaasaütlev on ka lõbus, hõlpsasti käsitsetav: muga, suga, vanaemadega. 

Minu eesti keele õpingutel on mõned eesmärgid. Ma tahaksin lugeda Tammsaare “Tõde ja õigust”, Betti Alveri “Tolm ja tuli”, Marie Underi “Mureliku suuga” ja kõige Jaan Krossi teosed. Ma tahaksin otsida Tartust kõik paigad, kus elasid ja töötasid Aino Kallas, Elsa Enäjärvi, Saima Harmaja, Lauri Kettunen ja Tatu Vaaskivi. Ma tahaksin näha Eesti muinaslinnused ja kuulda neist hirmsaid lugusid. Ma tahaksin metsikult lakkuda Tallinna öös… (nali). 

Suvipäiviä Hellaassa

 

Nuori Dionysos

V.A. Koskenniemen Suvipäiviä Hellaassa (Porvoo 1927) on hieno, vanhanaikainen matkakirja, joka vaatii lukijaltaan keskittyvää lukutapaa ja monen wikiartikkelin lukua, koska kirjoittaja viittaa jatkuvasti antiikin mytologian hahmoihin. Vaivan palkkana on aito luku- ja kulttuurikokemus, jossa lukija viedään varsin syvälle antiikin ideoitten maailmaan.

Nykylukijat ovat juoneet siksi paljon Lethen virran vettä, etteivät muista mitään tästä suuresta runoilijasta ja esseististä, jonka maine hiutui poliittisten suhdanteiden aallokossa. Koskenniemi on sekä herkkä että älykäs kirjoittaja, jonka monet tekstit ovat myös nykyään mitä ajankohtaisinta esseistiikkaa. Hän on verrattavissa toiseen unohdettuun suuruuteen Tatu Vaaskiveen, jonka Huomispäivän varjo on edelleenkin suuri tutkielma länsimaisen kulttuurin olemuksesta.

Koskenniemi löytää Hellaan jo Budapestissä, jonka esikaupungissa on Aquincumin roomalaisaikainen kaupunki, jossa tekijä vaeltaa mithraeumista muinaisen kylpylän raunioille. Rooman henki on läsnä myös Euroopan reunalla, Pannoniassa. Ateenaan päästyään ei kerrota mitään nykyisestä Ateenan kaupungista, vaan unissakävijän lailla Koskenniemi hurmautuu Akropoliista. Hän kirjoittaa: ” Kaksi voimakasta tunnetta hallitsee niitä vaikutelmia, joita Akropoliilla tai sen edessä seisten olen kokenut: toinen on unenomaisen epätodellisuuden tunne – tämä ei ole totta, mitään tällaista ei ihmiskäsi ole luonut, mitään tällaista ei ihmissilmän ole suotu nähdä! – toinen on asiallisimman, syvimmän todellisuuden tunne: vain tämä on totta, vain tällaista on ihmiskäden tullut luoda, vain tällaista varten on ihmissilmä olemassa!---Painon ja keveyden, aineen ja ilman vastakohta häviää, kaikki on rauhaa ja läpikuultavaa selkeyttä.” Läpi koko teoksen kulkee hurmioitumisen juonne: vihdoinkin olemme saapuneet kulttuurimme alkulähteillä! 

Akropoliin seikkaperäisen esittelyn jälkeen paneudutaan Demeterin ja Persefonen kulttiin, erityisesti salaperäiseen Eleusiin mysteeriin. Kummatkin naiset olivat varsinaisia toimintatyttöjä, joita nykyistenkin gendertutkijoiden sopisi tarkastella. Tähän aktiivisten antiikin naisten joukkoon sopisi myös Persian laivaston naisamiraali Artemisia I ja tietenkin antiikin tragedioiden naiset, kuten Ifigenia tai Antigone, jotka tekivät varsin itsenäisiä päätöksiä, vaikka kuolo sitten heidät korjasikin. 

Kirjan hienointa antia on kreikkalaisten hautasteelojen tarkastelu. Attikalaisissa hautakivissä toteutui sekä vainajan ruumiillinen läsnäolo että poissaolo, erityisesti steeloissa kuvataan ruumiillista läsnäoloa. Voidaan puhua jonkinlaisesta poissaolevasta läsnäolosta. Steelat muodostavat tilan, jossa on mahdollisuus saada ote vainajan ruumiillisuudesta, kun vainaja on veistetty marmoriin. Steelalla on siis välittäjän rooli, jossa kuollutta kuvaava marmoriveistos on yhteydessä vielä eläviin ihmisiin. Voidaan puhua myös nekyiasta, jossa eläville annetaan mahdollisuus käydä manalassa ja palata sieltä takaisin (tämä teemahan toistuu esim. Goethellä, Thomas Mannilla ja Kalevalassa). Tällainen viittaus nekyiaan on esimerkiksi steeloissa toistuva kättely eli deksioosis, rajapinta kahden maailman välillä. 

Koskenniemi puhuu marmoriin veistetystä kuolemanrunoudesta kuvaten steeloja siten, että ne ovat kauniita, miehekkäitä, joskin surullisen resignatsioonin leimaamia. Hän kirjoittaa:” En puolestani tunne mitään henkistä tuotetta, en runouden enempää kuin muidenkaan taiteiden alalta, missä kuolema olisi yhtä tuskattomasti, yhtä intiimisti viety elämän piiriin kuin Attikan hautakivissä. Niin näkymätön on niissä elämän ja kuoleman raja. Näkymätön, mutta ei olematon. ”Kuolema ei ole henkilöllistettynä näissä muistomerkeissä, ja kuolemalla on kotoinen ja intiimi luonne. Kuolemaa ei kuvata transsendenttina, yliaistillisena voimana tai valtiaana, vaan täysin immanenttina, maanpäällisenä tapahtumana, joka kuuluu elämän piiriin. 

Yksi kirjan kantava ajatus löytyy luvusta Marathon, jossa Koskenniemi kuvaa Marathonin, Thermopylain ja Salamiin taisteluja. Pieni, urhea Kreikan kulttuurikansa taistelee suurta barbaarivaltiolta Persiaa vastaa ja voittaa sen. Koskenniemi kirjoittaa: "Ateenalaiset olivat vapaan maan vapauttaan rakastavia kansalaisia, jotka tunsivat taistelevansa elämän korkeimpien arvojen puolesta. Heidän hehkuvassa isänmaanrakkaudessaan ja heidän korkeammassa kulttuurissaan oli tekijä, jonka merkitystä barbaarit eivät osanneet kyllin korkealle arvioida." Koskenniemi siirtää sitten tämän kuvan nykyaikaan todeten, että sortajan nimi oli kolmatta tuhatta vuotta sitten Persia, mutta nykyään Venäjä. Mikä visionääri! Me olemme pohjolan kreikkalaisia ja Israelin kolmastoista heimo, joiden tehtävänä on puolustaa länsimaista kulttuuria bysanttilaista barbariaa vastaan. 

Erektheionin ovi