Yrjö Hirn: Diderot

 

Merkkimiehiä-sarja edustaa yli sata vuotta vanhaa hienoa suomalaista esseistiikkaa. Olen aikaisemmin postannut sarjaan kuuluvasta Eino Kailan kirjoittamasta Ernest Renanin pienoiselämänkerrasta. Yrjö Hirnin Diderot on vuodelta 1917. Hirn oli aikansa huomattavimpia suomalaisia humanisteja ja joka oli myös kansainvälisesti arvostettu tutkija. Hänen päätyönsä ovat tutkimukset The Origins of Art (1900) ja Det heliga skrinet (1909). Edelleenkin kurantti teos on Hirnin Esteettinen elämä, joka on suomalaisen esteettisen tutkimuksen perusteos. Valtameren saari vuodelta 1928 on myös mainio esseekokoelma.

Denis Diderot sai tiukan uskonnollisen kasvatuksen jesuiittakoulussa, jonka positiivisena seurauksena oli kiivas tiedonjano ja negatiivisena ateistinen elämänasenne. Tämä aversio näkyy hänen kirjoittamassaan romaanissa La Religieuse (Nunna), jossa hän kuvaa luostarielämän turmiollisuutta. Nuoruuden kovat kokemukset tekivät hänet herkäksi toisten kärsimyksille. Diderot´n avioliitto oli onneton osin puolison yksinkertaisuuden ja henkisten tavoitteiden puutteen, osin Diderot´n uskottomuuden vuoksi. Diderot´ta ohjasi voimakas perinnäistapojen kritiikki ja pyrkimys ymmärtää kaikkea uutta. Tämä johti siihen, ettei hänellä ollut malttia syventyä mihinkään tieteelliseen kysymykseen syvällisesti.  

Diderot tunnetaan kahdesta saavutuksesta: Ensyklopediasta ja Rameaun veljenpojasta. Ensyklopedian tavoitteena oli koota koko saatavilla oleva tietämys kaikista elämänilmiöstä kirjalliseen muotoon. Nämä tieteelliset artikkelit aakkostettiin, ja samalla luotiin myös tieteiden ja taiteiden sukupuu. Tärkeää oli, että kaikkia tieteitä tutkittiin järkeä käyttämällä. Diderot koki merkittävänä työväestön ongelmiin puuttumisen tutkiessaan artikkeleita varten erilaisia työkaluja ja työmenetelmiä. Hän ymmärsi, että jos työkansa voi huonosti, niin koko kansakunta voi huonosti. 

Tällaiset edistykselliset ajatukset eivät miellyttäneet kirkkoa eikä hallitusta, jonka seurauksena oli teossarjan kieltäminen. Toisaalta Ensyklopedialla oli huomattavia tukijoita kuten Ludvig XV:n rakastajatar Madame de Pompadour. Lopputulos oli, että teossarja saatiin valmiiksi useiden käänteiden jälkeen vuonna 1765. Hirn toteaa, että kirjasarjan arvo ei niinkään ole tieteellisten artikkeleiden luotettavuudessa vaan siinä, että se sytytti ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Monien tieteellisten ja yhteiskunnallisten saavutusten siemenet oli kylvetty Ensyklopediassa.

Erityisen vaiheen Diderot´n elämään toi suhde Venäjän keisarinnaan Katariina Suureen. Keisarinna kävi tiivistä kirjeenvaihtoa Voltairen, Rousseau´n ja Diderot´n kanssa. Diderot toimitti myös Correspondance littéraire´iä, jota luki erityisesti Euroopan aristokratia. Diderot toimi myös maalaustaiteen välittäjänä Venäjän hoviin. 1774–1774 Diderot matkusti Venäjälle osin siksi, että pystyisi maksamaan tyttärensä myötäjäiset. Matka oli vanhalle Diderot´lle koettelemus, tosin talousasiat hän sai kuntoon. Hirn ei kuvaa Venäjän-matkaa, mutta Henri Troyat´n Katariina Suuri -teoksessa on mehevä kuvaus Katariinan ja Diderot´n keskinäisestä seurustelusta. 

Teoksensa lopussa Hirn kirjoittaa: "Hänen persoonallisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vahvuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia..."

Diderot´n aamutakin ympärille on syntynyt käsite Diderot-efekti.

(Dmitri Levitski: Diderot punaisessa aamutakissa
Kuva: Wikimedia)

Jean de La Bruyère: Luonnekuvia

(Kuva: Wikimedia. Nicolas de Largillière: 
Jean de La Bruyère)

Jean de La Bruyèren (1645–1696) maine perustuu teokseen Les Caractères. J.A.Hollo käänsi teoksen suomeksi vuonna 1958 nimellä Luonnekuvia eli tämän vuosisadan tapoja. Kun Diderot´n Rameaun veljenpoikaa voi pitää 1700-luvun ranskalaisen elämän kuvauksena, niin de La Bruyèren teos antaa osuvan kuvauksen 1600-luvun säätyläiselämästä Ranskassa.

Kirjailija oli kotoisin porvarisperheestä, hän opiskeli lakia ja toimi sitten Pariisissa asianajajana. Sitten hän osti viran Caenin kaupungin taloushallinnosta, mikä ei edellyttänyt läsnäolo, mutta josta hän sai riittävät tulot ja jonka nojalla hänet myös aateloitiin. Hän asui yksityishenkilönä Pariisissa ja harjoitti tieteellistä toimintaa. Tässä yhteydessä hän törmäsi Theofrastoksen henkilötutkielmiin (Luonteita), joita hän alkoi ranskantaa. Tämä työ inspiroi häntä kirjoittamaan vastaava teos ranskaksi. 

La Bruyèren toimi sitten Bourbonin herttuan pojanpojan kotiopettajana ja hän alkoi liikkua aateliston piireissä tarkkaillen samalle heidän elämäntapaansa. Caractères oli suuri menestys ja ärsytyksen aihe ilmestyessään jo senkin vuoksi, että monet kirjan hahmoista olivat tunnistettavissa. Vuonna 1693 kuninkaan suosituksella La Bruyère valittiin jäseneksi Ranskan akatemiaan. La Bruyèren elämänvaiheita tutkiessani tuli kuva kaikissa yrityksissään menestyvästä ihmisestä, jota elämän kovuus ei päässyt koettelemaan.

Teos on jakaantunut kuuteentoista lukuun, jotka käsittelevät maksiimien muodossa erilaisia elämän ilmiöitä, kuten esimerkiksi Naiset, Sydän, Onnen antimet, Muoti, Saarnatuoli tai Uskonkieltäjät. Osa maksiimeista on lyhyitä, osa taas pidempiä moraalisia kertomuksia. Teoksessa oli myös laaja selitysosio, joka auttaa paikoin tekstin ymmärtämisessä. 

Teoksen perusvire on hurskastelun, teeskentelyn ja itsekkyyden kritiikki. Elinympäristössään hän luultavimmin näki paljokin em. inhimillisiä vikoja, koska niin rikkaasti ja monipuolisesti hän arvostelee näitä heikkouksia. Teoksen fokus on pohjimmiltaan kristillinen, erityisesti Vuorisaarnan innoittama. Pidin lukukokemusta puhuttelevana, koska samalla joutui myös tutkistelemaan omia edesottamuksiaan. Kirjan rikkaimmat osat ovat kaksi viimeistä lukua, joissa uidaan jo syvissä teologisissa vesissä. Vastaava uudempi, tosin kevyempi teos on Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. 

On siis hyvä ja huono taideaisti, ja makuasioista kiistellään aiheellisesti.

Vaatimattomuus merkitsee ansiokkuudelle samaa kuin varjot maalauksen kuvioille: luo siihen tehoa ja reliefiä.

Maailmassa ei ole mitään ihastuttavampaa kuin seurustelu kauniin naisen kanssa, jolla on kunnon miehen hyvät ominaisuudet...

Oppinutta naista katsellaan kuin kaunista asetta: se on siselöity taiteellisesti, hiottu ihailtavasti...

Vilpittömässä ystävyydessä on mielihyvää, jota eivät saa koskaan kokea ne, jotka ovat syntyneet keskinkertaisiksi. 

Koskaan en kykene todistamaan ettei Jumalaa ole, tämä osoittaa minulle hänen olemassaolonsa.

Ihminen on synnynnäinen valehtelija: totuus on yksinkertainen ja selvä, mutta hän tahtoo näennäistä ja koristeltua.

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika

Hankin Rameaun veljenpojan opiskeluaikana hyllyyni ja yritin lukea sitä muutaman kerran siitä kuitenkaan innostumatta. Ikä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, koska nyt lukukokemus oli nautittava, ja erityinen ansio siitä lankeaa Edwin Hagforsin oivalle käännökselle ja selitysapparaatille. Diderot on jäänyt kouluajoilta mieleen lähinnä ensyklopedistina ja valistuksen sanansaattajana. 

Denis Diderot (1713–84) syntyi sepän poikana, opiskeli kaikenlaista, mutta alkoi lopulta viettää boheemielämää Pariisissa elättäen itseään kirjavilla kirjallisuuteen liittyvillä töillä. Hänen elämäntyönsä oli suuren Encyclopédien toimittaminen. Voltaire kutsui Diderot´ta Le Pantophileksi, kaiken rakastajaksi, siksi monipuoliset olivat Diderot´n harrastukset. Mielenkiintoinen on myös hänen matkansa Venäjälle. Hän oli kirjeenvaihdossa Katariina II:n kanssa, toimi tsaarittaren taidehankkijana ja myi myös hänelle kirjastonsa. Rameaun veljenpojan käsikirjoitus löytyi vasta 1890-luvulla Weimarista, minne se oli kantautunut Pietarista.

Diderot´ta syytettiin ateismista ja nuorison turmelemisesta, ja käsiteltävä teos oli tuolloin julkaisukiellossa. Diderot istui myös vankilassa vuonna 1749 teostensa vuoksi. Diderot ei ollut metafyysikko ja hänen suhteensa uskontoon oli penseä, koska hänen mielestään "kirkko oli rikkonut luonnollisen ihmisen vapaata ja pakotonta moraalia vastaan." Häneltä on suomennettu kolme teosta. 

Teos koostuu kahden ihmisen, Hänen ja Minän välisestä vuoropuhelusta. Minä, Diderot´n alter ego, lähtee iltakävelylle Palais Royaliin. Siellä hän tapaa Jean-François Rameaun, jonka hän on tuntenut jonkin aikaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kutsuu hänet Café de la Régenceen. Jean-François Rameau eli Hän on kuuluisan säveltäjän Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Alkaa koko kirjan kestävä dialogi, jota voisi pitää koko ranskalaisen 1700-luvun sivistyselämän yleiskatsauksena. Minä tuntee sekä vetoa että vastenmielisyyttä Häntä kohtaan. Veljenpoika on kyynikko, joka kaunopuheisesti, ilmeikkäästi, viehättävästi ja häpeilemättä paljastaa loismaisen elelynsä ja moraalittomuutensa, mutta samalla hän näyttää, kuinka ihmiset menestyvät näissä turmeluksen naamiaisissa, joissa kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. 

Kevyesti ja naljoin höystetyn sanailun muodossa alkava keskustelu muuttuu vähitellen yhä vakavammaksi. Se johtaa lopulta perustavanlaatuisiin moraalisiin, taiteellisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Rameau kritisoi ranskalaista kulttuurielämää ja paljastaa samalla oman riippuvuutensa siitä. Epätoivoinen yhteiskunnallinen ihmisvihaaja asettuu vastakkain herkän minäkertojan, valistuksen ajan filosofin, kanssa. Kyynikon pettynyt maailmankuva kohtaa filosofin valistuneen ihmisrakkauden. Diderotin omat ajatukset voidaan erottaa molemmista hahmoista. Romaanin Hän pitää itseään hapatteena, joka panee tympäisevän samankaltaisuuden käymistilaan. 

Jos Diderot joutui vankilaan nuorison turmelemisesta, vastaava teos nykyaikana aiheuttaisi herjausyytteitä, siksi karkealla kädellä Diderot käsittelee tunnettuja aikalaisiaan. Rikkaat riistävät köyhiä, filosofit ja tiedemiehet tutkivat olemattomia asioita, tuomarit, papit ja valtion korkeat virkamiehet kätkevät viheliäisen elonsa pöyhkeyden kuoren alle. Taiteilijat eivät ole oikeita taiteilijoita (paitsi Racine, joka vielä tuhannen vuoden päästä saa kyyneliä vuotamaan). Noita hurskastelijoita, valetaiteilijoita ja historian oikealla puolella olevia löytyy runsaasti myös meidän ajastamme.

Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näe ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.

Varsin hykerryttävä on kohta, jossa Hän esittää useita aikansa klassisen musiikin teoksia elehtien ja esitelmöiden samalla niistä. Käännöksen apparaatti auttoi ymmärtämään tekstin taustoja, välillä lukeminen oli tosin hieman takkuista näitä viitteitä selvitellessä. 

Vanhojen käännösten kieli herättää monenlaisia ajatuksia, mutta tästä kirjasta poimin seuraavat somat ilmaukset: vilhusilmäinen, nykerönenäinen naikkonen, o stercus pretiosum, keimeä, tarvetuoli, juorukontti, nenäpiuvi, irve, papinrähjys, Homeroon Apollo ja ahneilla. 

Kirjoitin tämän tekstin kuunnellen samalla Rameau´n Les Indes galantes -oopperaa, jota en olisi tiennyt ilman tätä teosta. Muutenkin olisi mielenkiintoista kuunnella noita kirjassa mainittuja musiikkiteoksia, esim, vaikkapa laulua Viens dans ma cellule...

Teoksesta on postannut Prosperon kirjahylly

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VI: Pavlova

Ei Tallinnan matkaa ilman Pavlovaa! Tätä leivosta saa kaupungissa useasta paikasta, eikä se petä koskaan. Jälkiruoka on alun perin kotoisin Uudesta Seelannista, ja se on siellä sekä Australiassa perinteinen kesäherkku. Leivos lienee luotu ballerina Anna Pavlovan kiertueen kunniaksi 1920-luvulla Australiassa: marenkireunus muistuttaa ballerinan tutua. Pavlovaa syödessä tulee ylellinen olo, ja ihminen irtautuu mukavasti kaikesta arkisesta. Leivosten kulttuurihistoriasta on Bo Lönnqvist kirjoittanut mainion teoksen Leivos. Seuraavassa resepti Pavlovan tekoon.

Lämmitä uuni 160 asteeseen (kiertoilma) ja levitä pellille leivinpaperi. Vatkaa neljä munanvalkuaista suolarivauksen kanssa vaahdoksi ja lisää siihen vähitellen 200 g sokeria, 1 tl vaniljasokeria ja lopuksi 1 tl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua sekä 2 tl Maizenaa tai perunajauhoja. Ylijääneiden keltuaisten käyttöön auttaa Kotilieden artikkeli.

Pursota tai tee lusikalla pesiä, joiden halkaisija on noin 10 cm. Laita pyöröt uuniin 50 minuutiksi, ota sitten lämpö pois ja jätä ne uuniin 4–5 tunniksi.

Täyte voi olla tällainen: raasta kahden limen kuori ja purista niistä mehu. Vatkaa 4 dl kermaa vaahdoksi ja lisää siihen 150 g maustamatonta tuorejuustoa. Lisää seokseen limemehu, 65 g sokeria ja kahden passiohedelmän liha. Täytä marengit tällä seoksella ja koristele ne tuoreilla vadelmilla, mustikoilla, mansikoilla tai granaattiomenan siemenillä.