Jean Racine: Britannicus

Britannicus on Jean Racinen viisinäytöksinen, aleksandriinimittaan kirjoittama näytelmä, joka sijoittuu antiikin Roomaan, keisari Neron aikaan. Vaikka teoksen nimi on Britannicus, on sen keskiössä kuitenkin keisari Neron ja tämän äidin Agrippinan välinen dynamiikka. 

Draaman ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1666. Luin teoksen Mauno Mannisen Intimiteatterille tekemänä vapaana, tosin mitallisena suomennoksena vuodelta 1952. Mauno Manninen oli monella tapaa lahjakas persoona, mutta hän tuli tunnetuksi lähinnä siitä, että meni naimisiin Prahan pyövelin Reinhard Heydrichin lesken, Linan kanssa. 

Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: keisari Nero (Agrippinan poika), Britannicus (keisari Claudiuksen ja Messalinan poika, Neron velipuoli), Agrippina (keisari Claudiuksen leski ja Neron äiti), Junia (keisari Augustuksen tyttärentytär ja Britannicuksen rakastettu), Burrus (Neron opettaja), Narkissos (Britannicuksen opettaja) ja Albina (Agrippinan uskottu). Näytelmän loimi on vallanhimo, johon luodaan erotiikan ja väkivallan kudetta.

Draaman kulku on seuraava. Agrippina odottaa pääsyä poikansa Neron luo, joka on juuri siepannut palatsiinsa Junian, Britannicuksen rakastetun kertomatta siitä äidilleen. Britannicus on laillinen valtaistuimen perijä, mutta Agrippina on syrjäyttänyt hänet Neron hyväksi, joka syntyi hänen ensimmäisestä avioliitostaan Ahenobarboksen kanssa. Nero kieltäytyy ottamasta äitiään vastaan. Agrippina, joka on huolissaan sekä poikansa valtiomiestaitojen heikkenemisestä että vaikutusvaltansa hupenemisesta, ilmoittaa Britannicukselle Junian kohtalosta ja tarjoaa tälle tukeaan Neroa vastaan. Britannicus hyväksyy tarjouksen opettajansa Narkissoksen kannustamana, joka on todellisuudessa Neron palkkaama kätyri.

Narkissos varoittaa Neroa juonittelusta, ja tämän seurauksena Nero aikoo hylätä vaimonsa Octavian ja mennä naimisiin Junian kanssa. Neron liehittelystä huolimatta Junia kieltäytyy liitosta keisarin kanssa. Nero käskee Juniaa katkaisemaan suhteensa Britannicuksen kanssa, muussa tapauksessa hän surmaa Britannicuksen. Junia joutuu teeskentelemään kylmyyttä Britannicuksen edessä, mikä ärsyttää tätä Neron tarkkaillessa salaa rakastavaisten kohtaamista. Junia kertoo Britannicukselle kuitenkin, että hän on joutunut valehtelemaan Neron käskystä ja kehottaa rakastajaansa pakenemaan.

Burrhus ei onnistu lepyttämään Agrippinaa tai Neroa, ja Junia paljastaa Neron juonen Britannicukselle. Narkissoksen varoittama Nero kuitenkin saapuu paikalle ja vangitsee kilpailijansa pitäen myös Juniaa vangittuna palatsissaan.

Neron toimet saavat Agrippinan puuttumaan asiaan. Hän nuhtelee ankarasti poikaansa ja toteaa, että Junia on luvattu Britannicukselle, ja että tämän pitäisi valita aviomiehensä. Keisari kapinoi äitiään vastaan ​​eikä enää halua olla hänen äänitorvensa ja välikappaleensa. Yhtäkkiä Nero antaa kuitenkin periksi ja muuttaa mielensä. Hän julistaa suuren sovintojuhlan velipuolensa kanssa. Tämä on kuitenkin lumetta, koska Britannicus aiotaan kuitenkin murhata juhlissa. 

Narkissos on jo pyytänyt tunnettua myrkynkeittäjää Lucustaa valmistamaan myrkyn. Lucusta oli jo aiemmin toimittanut myrkyn Agrippinalle, jolla hän myrkytti miehensä Claudiuksen. Nero kuitenkin epäröi, koska ei halua saada myrkyttäjän mainetta. Narkissos hyödyntää kuitenkin epäröivän Neron heikkoutta. 

Britannicus huokaisee helpotuksesta uskoen, että hänen velipuolensa haluaa sittenkin sopia hänen kanssaan, mutta Junia pelkää ansaa. Agrippina haluaa uskoa poikansa hyviin aikeisiin. Britannicus kuitenkin myrkytetään juhlissa. Nero väittää, että velipuoli kärsii vain kaatumataudista. Narkissoksen ja Burrhuksen läsnä ollessa Agrippina kutsuu poikaansa murhaajaksi. Junian onnistuu pakenemaan Vestan neitseiden suojiin, ja raivostunut väkijoukko surmaa Juniaa takaa-ajavan Narkissoksen. Burrhus huokaa näytelmän lopussa: "Oi jumalat, suokaa, että tämä olisi hänen viimeinen rikoksensa". Nero hankkiutui sitten eroon äidistään vuonna 59 murhauttamalla tämän veneonnettomuuden varjolla. 

Racinen draamoissa ilahduttaa henkilöhahmojen monikerroksisuus. Kukaan ei edusta jotain tiettyä luonteenpiirrettä, vaan he ovat eläviä ihmisiä, joilla on monenlaisia pyrkimyksiä ja ajatuksia. Draaman Nero on samalla vallanhimoinen pyrkyri, äitinsä helmoissa oleva mammanpoika ja kuitenkin aitoa rakkautta ikävöivä ihminen, joka ei kuitenkaan saa sitä, mitä tavoitteli ja turmelee sen, mitä jo omistaa. Näytelmässä ilmenee hyvin, kuinka valta vähitellen alkaa turmella Neroa. Minulle keisari Nero assosioituu välittömästi Peter Ustinovin hienoksi hahmoksi Quo vadis? -filmissä. 

Agrippina on todellinen pelinainen, joka ajaa uupumatta omaa agendaansa, mutta on valmis tarvittaessa muuttamaan toimintatapojaan. Racinen draamoissa muutenkin naiset ovat dynaamisia ja pyörittävät tapahtumia aktiivisesti. Siinä mielessä Racinen naiskuva on varsin moderni. Britannicuksessa toistuu sama traaginen piirre kuin Andromachessa: kukaan ei saa lopulta sitä, mitä tavoitteli. Eikö siinä ole jotain koskettavaa ja totta?

Ihailen Ludvig XIV:ta myös siksi, että hän suosi Racinea, vaikka kirjailijan suurissa draamoissa olevat hallitsijat ovat heikkoja, horjuvia tai tyranneja. Olisi mielenkiintoista tietää, esitetäänkö nykyään Moskovan näyttämöillä Racinea? Hänen kaikki draamansa on käännetty venäjäksi. 

Tyrannit lupaavat aluksi onnea aina...

Rouva, jos aavistatte jo turmaa, välttäkää myrkkyä, joka Teidät surmaa.

Ilman ääriä täällä on Caesarin valta. Seinät kuulevat, silmät katsovat kaikkialta. Caesar ei ole poissa täältä hetkeäkään.

Mutta Rooma tahtoo herran eikä emäntää.

Veressä veriset kätenne saatte pestä.

Jatka, aloitit veljelläsi, äitisi verta pian tihkuu tuo käsi.