Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa III: Elokuvateatteri Sõprus

 

Yksi Tallinnan viehätyksen syy on sen kaupunkikuvan monikerroksisuus. Kävellessä kaupungin halki näkee kaupungin eri kulttuurikerrokset toisiinsa limittyneinä. Tallinnassa on paljon paikkoja, joissa genius loci on vahvasti läsnä: Pyhän Knuutin kiltatalo, Vilen Künnapun kukkakauppa, Tallinnan Kunstihoone...

Lempirakennukseni Tallinnassa on Sõprus-elokuvateatteri, sillä sen estetiikka ja kulttuurihistoriallinen tausta ovat kiinnostavia. Ennen toista maailmansotaa kolmion muotoisella tontilla Vana-Posti-kadulla sijainnut rakennus tuhoutui vuonna 1944 puna-armeijan pommituksissa. Sõprus-teatteri rakennettiin vuosina 1950-1955 raunioituneelle tontille, ja sen suunnittelivat arkkitehdit Friedrich Wendach, August Volberg ja Peeter Tarvas. Wendach oli Nõmmen kaupunkiarkkitehti, ja häntä kutsuttiin "temppeliteattereiden asiantuntijaksi", koska hänen rakennuksensa edustivat stalinistista eklektismiä (esim. Punane Täht -teatteri Narvassa). Volbergin tunnetuimpia teoksia ovat Rakveren pankkitalo, Kirjanike Maja Tallinnassa ja uusi Vanemuine Tartossa. 

Elokuvateatterista piti alun perin tulla Leningrad, sitten Spartacus ja lopulta päädyttiin ystävyyteen, Sõprus, koska tuohon aikaan alettiin lämmitellä Neuvostoliiton ja Kiinan välisiä suhteita. Ystävyydellä virolaisten kanssa elokuvateatterin nimellä ei siis ole mitään tekemistä. Elokuvateatterit olivat Neuvostoliitossa keskeisiä kulttuurirakennuksia, koska elokuvaa pidettiin merkittävimpänä taidemuotona sen kansanomaisuuden vuoksi.

Neuvostoideologia heijastui rakennuksen ulkomuotoon ja sisustukseen. Stalinistisen arkkitehtuurin ihanne oli, että rakennus oli sisällöltään sosialistinen, mutta muodoltaan kansallinen. Tällaisia ​​rakennuksia löytyy esimerkiksi Rostockista, Jerevanista tai Pekingistä. Tuolloin neuvostoarkkitehtuuri on myös ennen muuta kolonialistista arkkitehtuuria, jonka tehtävänä oli propagoida neuvostoelämän ylivoimaisuutta.

Sõpruksen pylväin koristeltu julkisivu on saanut inspiraationsa paikallisista aiheista: pylväiden kapiteelit ovat kuin setunaisten paidanhihat, ja julkisivun dolomiitti on peräisin Saarenmaalta. Sivujulkisivujen metoopit kuvastavat sodankäyntiä, teollisuutta, maataloutta, mineraalien tuotantoa ja tiedettä, ja etujulkisivun kolme metooppia viittaavat kirjallisuuteen, teatteriin ja kuvataiteeseen. Rakennuksen sisustuksen tarkoituksena oli ilmaista, että elokuvateatteri on todellinen kulttuurilaitos, joka on tarkoitettu kaikkien kansanosien henkiseen kasvatukseen. Antiikkiset aiheet, eklektiset tyylipiirteet ja funktionalistinen tilajako ovat keskeisiä elementtejä stalinistisessa arkkitehtuurissa. 

Elokuvateatterissa on kaksi kerrosta. Ensimmäisessä kerroksessa on kassojen eteinen, jonka takana on tilava näyttämösali ja ruokasali. Kaikissa tiloissa on pylväiköitä ja runsasta koristelua. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa on myös tupakkahuone, huoneet näyttämötaiteilijoille ja hallinnolle. Toisessa kerroksessa on kaksi elokuvateatteria, joihin kumpaankin mahtuu 400 vierasta. Elokuvateatterin sisustuksen suunnitteli Maia Oselein-Laul.

Rakennus välittää monenlaisia viestejä. Se oli ensimmäisiä rakennuksia, joita tehtiin Tallinnan vanhaan kaupunkiin, jonka venäläiset olivat pahasti tuhonneet ja jota he eivät suosineet siksi, koska sen monikerroksisuus oli merkki pitkästä historiasta lännen kanssa. Elokuvateatterin piti olla merkkinä uudesta ajasta ja edistyksellisestä neuvostokulttuurista.  Rakennuksen muotokieli on selvästi neuvostoliittolainen, mutta sen monet yksityiskohdat heijastelevat monella tavalla kansallisia piirteitä sekä arkkitehtikunnan henkistä taustaa ja sitoutumista funktionalistiseen perinteeseen.

Vaikka Sõprus heijastelee neuvostoliittolaista estetiikkaa, katsoja voi myös huomata, että rakennuksessa on myös monia art deco -piirteitä. Myös materiaalien koostumus, mittasuhteet ja käsittely ovat hienostuneempia kuin yleensä neuvostoarkkitehtuurissa tuolloin. Esimerkiksi Tukholman konserttitalo ja meidän eduskuntatalomme ovat rakennuksen läheisiä esteettisiä sukulaisia. Rakennuksen viuhkamaisen muodon esikuva lienee myös Leningradin konstruktivistinen Gorki-teatteri.

Elokuvateatterin edessä oleva aukio on kaunis. Nyt siellä on nykyään myös suihkulähde, joka alun perin suunniteltiin sinne, muttei säästösyistä rakennettu. Näkymä Suur-Karja-kadulle on upea ja samalla juhlava. Rakennus kuuluu Viron kulttuurimuistomerkkien luetteloon.

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa II: Marie Underin kadonnut synnyinkoti

 

Tällä paikalla Koidu-kadulla oli Marie Underin synnyinkoti

Marie Under (1883-1980) kuuluu Lydia Koidulan ja Betti Alverin ohella Viron suuriin naisrunoilijoihin. Häneltä on suomennettu kaksi kokoelmaa, ja muita runoja löytyy suomeksi myös erinäisissä antologioissa. Underin lyhyt elämänkerta ja hänen taiteensa keskeisimmät piirteet löytyvät Elsa Haavion toimittamasta Eestin runottaresta. Haavio kuvaa Underia termillä grand amoreuse, koska erityisesti hänen nuoruutensa eroottisväreitteinen runous synnytti lukijakunnassa sekä esteettisen että moraalisen sensaation. Myöhemmin kirjailija vakavoitui ja siirtyi kuvaamaan raskaampia sielullisia kamppailuja. Under pakeni 1944 miehensä, runoilija Artur Adsonin kanssa Ruotsiin. Tässä runonäytteenä P. Mustapään kääntämä sonetti Nyt saapuu ajat öiden valkeain:

Nyt saapuu ajat öiden valkeain.

Nyt unt´ ei taivas saa, ei maa, ei meri,

ei ihmislasten kuohuvainen veri,

nyt syttyy liekkiin rinnat kaipaavain.

Yöt verhotut on huntuin hopeaan,

ja silkkisilmusista kukkasien

käy tuoksut suitsutusten huumaavien,

ja laineet helkkää lemmenlauluaan.

Sun kultakutreillasi leikkii tuulet,

ja silmissäsi hehkuu tulihiiltä.

Maailma täynnä unt´ on valkeaa.

On povessani polte, hehkuu huulet:

oi, miksi, miksi suutele et niillä

jo tuhannesti tuhat suudelmaa.

  

Tallinnan Kassisaban kaupunginosassa, Koidu- ja Luise -katujen kulmassa on pieni puistikko ja siellä yksinäinen penkki: se on Marie Underin muistopenkki, joka on samalla paikalla kuin hänen synnyinkotinsa, joka purettiin vuonna 1984. Runoilijattaren kuoltua vuonna 1980 alettiin synnyintalon eteen tuoda kukkia ja kynttilöitä Underin syntymäpäivänä. Koska Underia pidettiin neuvostovallan vihollisena, alettiin tähän muistamiseen kiinnittää huomiota ja samalla suunnitella talon hävittämistä. Purkutyö tapahtui yöllä 3.7.1984, jolloin kaupungin kulttuuriväki oli viettämässä lomiaan ja vältyttiin samalla mahdollisilta protesteilta. Käsky synnyinkodin hävittämiseen oli tullut Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean ideologiasihteeriltä Rein Ristlaanilta. 

Voitettujen kulttuuriperinnön tuhoaminen on ollut voittajien ikiaikainen tapa. Tämä Underin synnyinkodin hävittäminen oli kaksin verroin surullisempaa siksi, että virolaiset itse halusivat hävittää omaa kulttuuriaan ulkopuolelta tuodun vieraan aatteen nimissä. Kansallisen alemmuudentunteen käsittely (esim. Tammsaaren Rakastin saksalaista) on yksi virolaisen kulttuurin perusjuonne, jonka on synnyttänyt maan vaikea historia vieraiden vallanpitäjien kanssa. 

Underin synnyinkoti (Kuva: Jaak Juske)

 

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa I: Maarjamäen muistomerkki

Maarjamäen muistomerkki (rakennettu 1961-1975) on Tallinnassa Piritan tien varrella sijaitseva muistoalue, joka oli moniselitteisesti omistettu "Viron vapauden puolesta taistelleille". Muistomerkin keskeinen osa on 35 metriä korkea Jäämarssin obeliski. Jäämarssi oli Neuvosto-Venäjän Itämeren laivaston evakuointioperaatio vuonna 1918 Tallinnasta Helsingin kautta Kronstadtiin. Neuvostoaikana muistomerkin pylväiden välissä paloi ikuinen tuli. Rakennusvaiheessa vuonna 1975 neuvostoviranomaiset määräsivät yllättäen rakennustyöt keskeytettäviksi, koska he olivat tunnistavinaan maisemasuunnittelussa ristin muodon. Vastaava ongelmahan oli myös Itä-Berliinissä TV-tornia rakennettaessa: auringonpaisteessa tornin pintaan syntyi hohtava risti. Pintaa yritettiin hioa moni tavoin, mutta risti jäi. Ateistien taistelu uskontoa vastaan on saanut absurdeja muotoja.

Luin tallinnalaisen antropologi Francisco Martínezin artikkelin Maarjamäen muistomerkin laiminlyönnistä ja siitä, kuinka neuvostoaikaisen rakennusperinnön murentaminen on osa uutta Viron politiikkaa virolaisten toimiessa kuten venäläiset ennen. Hän kirjoittaa: "Myöhäismodernististen ihanteidemme vuoksi katsomme, että on välttämätöntä luoda yhä enemmän uusia asioita hyvin nopeasti. Neuvostoaikaiset rakennukset ja monumentit Virossa ovat usein laiminlyötyjä tai purettu kokonaan."

Martinez erottelee menneisyyden unohtamisesta syntyvät ongelmat: tietyt ihmiset ja paikat työnnetään normaaliuden ja historian marginaaliin, mikä saa heidät tuntemaan itsensä ei-toivotuiksi ja syrjäytyneiksi. Menneisyyden esteettisiä tai arkkitehtonisia arvoja vähätellään, ja uutta virolaista identiteettiä luodaan neuvostoperintöä laiminlyömällä.

Maarjamäen muistomerkin paikalla on ollut monivaiheinen kansallisten muistomerkkien historia. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana paikalle haudattiin Viron vapaussodassa sankareita. Saksalaismiehityksen aikana näiden hautojen päälle haudattiin Virossa kaatuneita saksalaissotilaita ja sitten neuvostovallan aikana rakennettiin näiden hautojen päälle punasotilaiden muistomerkki. Viimeisin rakennelma tällä paikalla on Kommunismin uhrien muistomerkki (Maarjamäe kommunismiohvrite memoriaal, 2018).

Martinez uskoo, että muistomerkeillä on monia ja ristiriitaisia ​​merkityksiä, ja että jokainen sukupolvi antaa niille uusia merkityksiä, jotka poikkeavat muistomerkin luojien alkuperäisistä tarkoituksista. Muistomerkit muokkaavat yhteisön identiteettiä, joka myös muuttuu. Tämä on tärkeä seikka, koska ihmiset luovat uusia merkityksiä jokaiselle paikalle. 

Virolainen toimittaja Sergei Metlev kirjoitti, että Maarjamäen muistomerkin tulisi olla suojelukohde, koska paikalla on neljä erilaista muistoaluetta. Hänen mielestään paikalla ei ole neuvostomiehitysvaltaa ylistäviä symboleja tai tekstejä, ja muistomerkin taiteelliset arvot ovat suurempia kuin poliittiset. 

(Kuva: Sirp/Eero Vabamägi / Postimees / Scanpix)

Muistopolitiikka vaihtelee maittain: jotkut monumentit ovat hyviä ja jotkut taas eivät, mikä riippuu maan kulloisesta politiikasta. Virolaisilla on tässä suhteessa hankala tilanne, sillä neuvostoaikana kaikki Pätsin aikaiset ja varhaisemmat muistomerkit (vapaussodan ja suojeluskuntien muistomerkit) tuhottiin ja tilalle luotiin runsas määrä kommunistisia muistomerkkejä. Myös osa kulttuurihenkilöiden muistomerkeistä on uudessa poliittisessa kontekstissa monimielisiä, koska on esim. paljastunut, että ko. henkilöt olivat aktiivisia ilmiantajia neuvostovallan aikana (esim. Juhan Smuul ja hänen reliefinsä Viron kirjailijaliiton talon seinässä). 

Meillä Suomessa on myös meidän oma problematiikkamme tällä historian unohtamisen alueella: osa ortodoksisista kirkoista muutettiin sisällissodan jälkeen luterilaisiksi kirkoiksi (Suomenlinna) tai kirjastoiksi (Hämeenlinna) ja osa venäläisistä kadunnimistä (ja sukunimistä) muutettiin suomalaisiksi. Uspenskin katedraalin edessä ollut Haminan rauhan muistoksi pystytetty Rauhankappeli tervattiin, ja koska sitä ei pystytty puhdistamaan, niin se purettiin 1920, ja joidenkin toiveissa oli tuolloin myös koko katedraalin hävittäminen. Toisaalta Aleksanteri II:n patsas ja Keisarinnan kivi seisovat edelleen Helsingin keskustassa. Suomessa on ollut myös liuta Lenin-patsaita, jotka taitavat nykyään olla jo museoiden varastoissa.

Rakennustaidetta on käytetty politiikan välineenä monella tapaa: 1800-luvulla venäläiset rakennuttivat Tallinnaan Kalevin oletetun haudan päälle Toompean mäelle nykyisen Aleksanteri Nevalaisen kirkon ja Varsovaan samalle pyhälle omistetun katedraalin Puolan vapaustaistelijoiden hautojen päälle. Kirkko oli kaupungin korkein rakennus sen keskeisimmällä paikalla Plac Saskilla. Puolalaiset purkivat kirkon heti (ja parisataa muuta ortodoksikirkkoa) heti 1920-luvun alussa, koska ne olivat heidän mielestään sortajien tietoisesti rakentamia provokaatioita, mikä tietenkin oli osin totta. Viron Kaitseliit on pitänyt edelleenkin ohjelmassaan Tallinnan katedraalin muuttamisen länsimaisemman näköiseksi (sipulitornien poistaminen), koska se tuo ikävän slaavilaisen piirteen kaupungin paraatipaikalle. 

Se, kuinka Riian ortodoksikatedraali muutettiin Tieteiden taloksi, Kazanin katedraali Pietarissa Ateismin ja uskontojen museoksi ja kuinka Iisakinkirkkoon laitettiin Foucault’n heiluri todistamaan jumaluskon hulluutta, ansaitsisi jo oman postauksensa.