Jean Racine: Atalja

 

(Gustve Doré: Ataljan kuolema. Kuva: Wikimedia)

Ataljan (Athalie) Jean Racine kirjoitti vuonna 1691. Se esitettiin, kuten myös hänen edellinen draamansa Ester, Saint-Cyrin aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa. Teos on rakennettu antiikin draamojen tapaan kuoro-osuuksin. Teoksen on myöhemmin säveltänyt Georg Friedrich Händel (1733) nimellä Athalia. Tätä postausta varten luin draaman J.Donkersleyn englanninnoksena vuodelta 1825 ja kuuntelin myös Händelin oratorion.  

Näytelmän päähenkilöt ovat seuraavat (käytän suomalaisen raamatunkäännöksen nimiä): Atalja (Joramin leski, Jooasin isoäiti), Jojad (ylimmäinen pappi), Joseba (Jooasin täti, Jojadin vaimo), Jooas (Ahasjan poika, Ataljan lapsenlapsi), Mattan (Baalin pappi), Nabal (Mattanin luottomies) ja Leevin heimosta peräisin olevien nuorten tyttöjen kuoro. Kohtaus sijoittuu Jerusalemin temppeliin, ylipapin asunnon eteishalliin.

Kun Jeehu murhasi kuningas Ahasjan, kuningataräiti Atalja otti vallan seitsemäksi vuodeksi. Hän murhautti kaikki poikiensa jälkeläiset ja osallistui itse aktiivisesti surmatöihin. Vain Jooas, hänen pojanpojistaan ​​nuorin, selvisi salamurhayrityksestä, kun ylimmäisen papin Jojadin vaimo Joseba pelasti hänet. Poika piilotettiin temppeliin ja kasvatettiin nimellä Eljakim. Temppelialueen ulkopuolella kukaan ei tiennyt hänen olemassaolostaan. Joseba ja Jojad pelkäsivät, että Atalja tappaisi välittömästi Jooasin ja tuhoaisi temppelin. 

Ensimmäisessä näytöksessä Jojad kertoo Ataljan kataluudesta ja siitä, kuinka Israelin kansa on joutunut tuuliajolle Baalin palvonnan vuoksi. Toisaalta Jojad aavisti tulevan kuninkaan pelastavan kansan vääryydeltä. Kuoro kertoo, kuinka Jumala jo aiemmin oli tuhonnut Israelin kansan sortajat, ja että sama kaitselmus tulee toteutumaan myös tulevaisuudessa. Atalja häpäisee temppelin pirskottelemalla Baalin uhrieläinten vertaa sadonkorjuujuhlan leipien päälle.

Baalia palvova Atalja näkee yöllä näkyjä, joissa hänen pojanpoikansa on selvinnyt verilöylystä, ja jota ylipappi Jojad suojelee temppelissä. Hän menee temppeliin ja tunnistaa Jojadin/Eljakimin unessaan nähneeksi lapseksi. Kun hän kysyy lapselta, kuka tämä on, niin tämä vastaa, että hänet löydettiin susien joukosta. Poika kertoo elämästään ja siitä, kuinka kiitollinen hän on siitä, että saa elää temppelissä. Jumalanpalveluksessa hän näkee ikuisen järjestyksen toteutuvan. Hän ennustaa myös Jahven vastustajien tulevan tuhon. Atalja kertoo väkivaltaisesta lapsuudestaan ja myös siitä, kuinka omin käsin tappoi yli kymmenen Jooasin veljeä. Atalja kutsuu Jooasin palatsiinsa kohdellakseen häntä kuin omaa poikaansa. 

Kun Jooas ei kuitenkaan tottele, koska hän tunnistaa Ataljan jumalattomuuden, lähettää Atalja Baalin palvelijan Mattanin hakemaan pojan. Joad kieltäytyy luovuttamasta Jooasia. Joseba aikoo piilottaa nyt seitsenvuotiaan pojan toisen kerran vastoin Joadin tahtoa, tällä kertaa erämaahan. Tämä ei kuitenkaan toteudu. Näytöksen keskiössä on huoli temppelin pelastamisesta epäjumalanpalvojilta. Samalla muistellaan kuinka jo Egyptissä ja kuningas Daavidin aikana Jumala on suojellut kansaa ja ohjannut sitä oikealle tielle. Näytöksessä muistellaan myös Isebelin, Ataljan äidin kohtaloa. Isebel oli tuonut Baalin kultin israelilaisten keskuuteen ja vainosi myös profeetta Eliaa. Isebelin kohtaloksi tuli joutua hevosten tallomaksi ja koirien syömäksi. 

Viimeisessä näytöksessä Jojad aseistaa salaa leeviläiset aseilla, joita oli aikaisemmin jo kastellut filistealaisten veri ja julistaa Jooasin uudeksi kuninkaaksi kansan edessä. Kun Atalja saapuu ja alkaa piirittää Temppelivuorta palkkasoturiarmeijallaan, Jojad houkuttelee hänet ansaan. Pienen seurueen kanssa Atalja menee temppeliin ja näkee Jooasin kruunattuna valtaistuimella. Ataljan palkkasoturit olivat jo paenneet. Jojad pidättää Ataljan ja leeviläiset teloittivat hänet. Draaman lopussa todetaan, että Atalja sai juuri sen palkinnon, jonka oli ansainnut hirveistä rikoksistaan. Juudan uutta prinssiä kehotetaan tulevissa toimissaan muistamaan, että kuninkaiden yläpuolella on aina ankara tuomari, joka on orpojen isä kantaen viattomuuden miekkaa.

Atalja on lukemistani Racinen tragedioista teologisin. Tapahtumia peilataan jatkuvasti Israelin kansan menneisyyteen ja sieltä ammennetaan myös voimaa nykyisiin toimiin. Kansaa jakaa epäjumalanpalvonta, joka vierottaa sen pois omimmasta uskonnollisesta perinteestä. Draamassa kauheinta on Baalin palvojien jumalattomat menot ja kuvainpalvonta. Jerusalemin temppeliä uhkaa jatkuvasti häpäisy, mitä vastaan näytelmän sankarit taistelevat. Jooas on kertomuksen Kristus-hahmo, joka takaa Davidin suvun jatkumisen valtaistuimella. Pidin paljon kuoron osuuksista, koska ne liikkuivat aina kerronnan metatasolla. 

Mielestäni Atalja on parhain lukemistani Racinen draamoista. Epäjumalien palvonta ajaa ihmisen väkivaltaan ja hillittömyyteen, oikean Jumalan palvonta sitävastoin rakentaa sekä yksilöä että yhteisöä. Atalja on sekä poliittinen että uskonnollinen draama. On sääli, ettei meillä enää esitetä näitä klassisia teoksia, vaikka niiden sanoma olisi mitä ajankohtaisin, samoin niiden ihmiskuva. Minusta Racinen hahmot ovat uskottavampia ja modernimpia kuin Molièren. Tosin myös antiikin klassikot loistavat poissaolollaan meidän teattereistamme. Nykyistä kulttuuriväkeä loukannee teoksen uskonnollisuus ja juutalaiset hahmot, ja luultavasti he eivät ole edes kuulleet Racinesta. Olisi myös hienoa nähdä antiikin draamoja, kuten esim. Antigonea tai Medeiaa näyttämöllä. 

Felix Mendelsohn on säveltänyt Ataljan innoittamana teoksen Kriegsmarsch der Priester, ja Georg Friedrich Händelin Athalia-oratorio on myös ehdottomasti kuuntelun arvoinen.

Jean Racine: Britannicus

Britannicus on Jean Racinen viisinäytöksinen, aleksandriinimittaan kirjoittama näytelmä, joka sijoittuu antiikin Roomaan, keisari Neron aikaan. Vaikka teoksen nimi on Britannicus, on sen keskiössä kuitenkin keisari Neron ja tämän äidin Agrippinan välinen dynamiikka. 

Draaman ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1666. Luin teoksen Mauno Mannisen Intimiteatterille tekemänä vapaana, tosin mitallisena suomennoksena vuodelta 1952. Mauno Manninen oli monella tapaa lahjakas persoona, mutta hän tuli tunnetuksi lähinnä siitä, että meni naimisiin Prahan pyövelin Reinhard Heydrichin lesken, Linan kanssa. 

Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: keisari Nero (Agrippinan poika), Britannicus (keisari Claudiuksen ja Messalinan poika, Neron velipuoli), Agrippina (keisari Claudiuksen leski ja Neron äiti), Junia (keisari Augustuksen tyttärentytär ja Britannicuksen rakastettu), Burrus (Neron opettaja), Narkissos (Britannicuksen opettaja) ja Albina (Agrippinan uskottu). Näytelmän loimi on vallanhimo, johon luodaan erotiikan ja väkivallan kudetta.

Draaman kulku on seuraava. Agrippina odottaa pääsyä poikansa Neron luo, joka on juuri siepannut palatsiinsa Junian, Britannicuksen rakastetun kertomatta siitä äidilleen. Britannicus on laillinen valtaistuimen perijä, mutta Agrippina on syrjäyttänyt hänet Neron hyväksi, joka syntyi hänen ensimmäisestä avioliitostaan Ahenobarboksen kanssa. Nero kieltäytyy ottamasta äitiään vastaan. Agrippina, joka on huolissaan sekä poikansa valtiomiestaitojen heikkenemisestä että vaikutusvaltansa hupenemisesta, ilmoittaa Britannicukselle Junian kohtalosta ja tarjoaa tälle tukeaan Neroa vastaan. Britannicus hyväksyy tarjouksen opettajansa Narkissoksen kannustamana, joka on todellisuudessa Neron palkkaama kätyri.

Narkissos varoittaa Neroa juonittelusta, ja tämän seurauksena Nero aikoo hylätä vaimonsa Octavian ja mennä naimisiin Junian kanssa. Neron liehittelystä huolimatta Junia kieltäytyy liitosta keisarin kanssa. Nero käskee Juniaa katkaisemaan suhteensa Britannicuksen kanssa, muussa tapauksessa hän surmaa Britannicuksen. Junia joutuu teeskentelemään kylmyyttä Britannicuksen edessä, mikä ärsyttää tätä Neron tarkkaillessa salaa rakastavaisten kohtaamista. Junia kertoo Britannicukselle kuitenkin, että hän on joutunut valehtelemaan Neron käskystä ja kehottaa rakastajaansa pakenemaan.

Burrhus ei onnistu lepyttämään Agrippinaa tai Neroa, ja Junia paljastaa Neron juonen Britannicukselle. Narkissoksen varoittama Nero kuitenkin saapuu paikalle ja vangitsee kilpailijansa pitäen myös Juniaa vangittuna palatsissaan.

Neron toimet saavat Agrippinan puuttumaan asiaan. Hän nuhtelee ankarasti poikaansa ja toteaa, että Junia on luvattu Britannicukselle, ja että tämän pitäisi valita aviomiehensä. Keisari kapinoi äitiään vastaan ​​eikä enää halua olla hänen äänitorvensa ja välikappaleensa. Yhtäkkiä Nero antaa kuitenkin periksi ja muuttaa mielensä. Hän julistaa suuren sovintojuhlan velipuolensa kanssa. Tämä on kuitenkin lumetta, koska Britannicus aiotaan kuitenkin murhata juhlissa. 

Narkissos on jo pyytänyt tunnettua myrkynkeittäjää Lucustaa valmistamaan myrkyn. Lucusta oli jo aiemmin toimittanut myrkyn Agrippinalle, jolla hän myrkytti miehensä Claudiuksen. Nero kuitenkin epäröi, koska ei halua saada myrkyttäjän mainetta. Narkissos hyödyntää kuitenkin epäröivän Neron heikkoutta. 

Britannicus huokaisee helpotuksesta uskoen, että hänen velipuolensa haluaa sittenkin sopia hänen kanssaan, mutta Junia pelkää ansaa. Agrippina haluaa uskoa poikansa hyviin aikeisiin. Britannicus kuitenkin myrkytetään juhlissa. Nero väittää, että velipuoli kärsii vain kaatumataudista. Narkissoksen ja Burrhuksen läsnä ollessa Agrippina kutsuu poikaansa murhaajaksi. Junian onnistuu pakenemaan Vestan neitseiden suojiin, ja raivostunut väkijoukko surmaa Juniaa takaa-ajavan Narkissoksen. Burrhus huokaa näytelmän lopussa: "Oi jumalat, suokaa, että tämä olisi hänen viimeinen rikoksensa". Nero hankkiutui sitten eroon äidistään vuonna 59 murhauttamalla tämän veneonnettomuuden varjolla. 

Racinen draamoissa ilahduttaa henkilöhahmojen monikerroksisuus. Kukaan ei edusta jotain tiettyä luonteenpiirrettä, vaan he ovat eläviä ihmisiä, joilla on monenlaisia pyrkimyksiä ja ajatuksia. Draaman Nero on samalla vallanhimoinen pyrkyri, äitinsä helmoissa oleva mammanpoika ja kuitenkin aitoa rakkautta ikävöivä ihminen, joka ei kuitenkaan saa sitä, mitä tavoitteli ja turmelee sen, mitä jo omistaa. Näytelmässä ilmenee hyvin, kuinka valta vähitellen alkaa turmella Neroa. Minulle keisari Nero assosioituu välittömästi Peter Ustinovin hienoksi hahmoksi Quo vadis? -filmissä. 

Agrippina on todellinen pelinainen, joka ajaa uupumatta omaa agendaansa, mutta on valmis tarvittaessa muuttamaan toimintatapojaan. Racinen draamoissa muutenkin naiset ovat dynaamisia ja pyörittävät tapahtumia aktiivisesti. Siinä mielessä Racinen naiskuva on varsin moderni. Britannicuksessa toistuu sama traaginen piirre kuin Andromachessa: kukaan ei saa lopulta sitä, mitä tavoitteli. Eikö siinä ole jotain koskettavaa ja totta?

Ihailen Ludvig XIV:ta myös siksi, että hän suosi Racinea, vaikka kirjailijan suurissa draamoissa olevat hallitsijat ovat heikkoja, horjuvia tai tyranneja. Olisi mielenkiintoista tietää, esitetäänkö nykyään Moskovan näyttämöillä Racinea? Hänen kaikki draamansa on käännetty venäjäksi. 

Tyrannit lupaavat aluksi onnea aina...

Rouva, jos aavistatte jo turmaa, välttäkää myrkkyä, joka Teidät surmaa.

Ilman ääriä täällä on Caesarin valta. Seinät kuulevat, silmät katsovat kaikkialta. Caesar ei ole poissa täältä hetkeäkään.

Mutta Rooma tahtoo herran eikä emäntää.

Veressä veriset kätenne saatte pestä.

Jatka, aloitit veljelläsi, äitisi verta pian tihkuu tuo käsi.

Jean Racine: Ester

Ester (Esther) on Jean Racinen vuonna 1689 kirjoittama kolminäytöksinen näytelmä Raamatun Esterin kirjan pohjalta. Draaman ensiesitys oli Ludvig XIV:n toisen puolison Madame de Maintenonin perustamassa köyhien aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa Saint-Cyrissä ja siitä tuli aikoinaan suuri menestys. Racine oli ennen draaman kirjoittamista luopunut näytelmien kirjoittamisesta, mutta hovin pyynnöstä hän kirjoitti sekä Esterin että Athalien, jotka kummatkin ovat teemaltaan uskonnollisia. Esterin kuoro-osuuksiin sävelsi Jean-Baptise Moreau musiikin.

Seuraavassa käytän meidän Raamatun suomennoksen nimiä, koska näytelmää ei ole käännetty eikä myös esitetty suomeksi. Luin teoksen Carl Theodor Gardertzin saksannoksena. Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: Kserkses/Ahasverus (Persian kuningas), Ester (Persian kuningatar), Mordokai (Esterin kasvatusisä), Haman (Kserkseen suosikki), Sere (Hamanin vaimo), Hydaspes (kuninkaan palatsin virkamies), Asaf (toinen kuninkaan upseeri), Elisa (Esterin ystävätär), Taamar (Esterin seuralainen) ja juutalaisneitojen kuoro. Näytelmä tapahtuu Susan kaupungissa Kserkseen hovissa.

Ester kertoo ystävälleen Elisalle, kuinka hänestä tuli kuninkaan suosikki paljastettuaan salaliiton tätä vastaan ​​kasvatusisänsä Mordokain avulla. Mordokai kertoo Esterille, että kuningas Kserkses on suosikkinsa Hamanin neuvosta antanut julistuksen, jolla määrätään kaikkien Persian valtakunnan juutalaisten surmaaminen tulevina päivinä.

Amalekilaisten jälkeläinen Haman vihaa Mordokaita, koska Mordokai toistuvasti kielsi häneltä asianmukaisen kunnioituksen eikä koskaan polvistunut hänen edessään. Samaan aikaan Kserkses on saanut tietää, että Mordokai pelasti hänet salaliitolta vuosia aiemmin. Kuningas käskee Hamania järjestämään Mordokaille kiitoskulkueen. Ester on järkyttynyt juutalaisten tulevasta kohtalosta ja hän päättää pelastaa kansansa järjestämällä kutsut, joihin tulisivat Kserkses, Haman ja Mordokai.

Keskustellessaan vaimonsa kanssa ennen juhlaa Haman häpeää sitä, että hänen täytyi osoittaa kunnioitusta juutalaiselle Mordokaille. Siitä huolimatta hän pitää kuningattaren kutsua kunnioituksen osoituksena. Juhlassa Ester tunnustaa kuninkaalle aiemmin salaamansa juutalaisen verenperintönsä. Hän vakuuttaa kuninkaalle, ettei hänen kansansa haaveile salaliitosta häntä vastaan, ​​ja että Haman aikoo tuhota heidät kostaakseen kokemansa loukkaukset. Nyt alkaa Kserkseen sappi kiehua, ja kun Haman anelee kuningattarelta armoa ja heittäytyy tämän jalkoihin katuen rikoksiaan, raivostunut kuningas tuomitsee hänet kuolemaan ja nimittää Mordokain seuraajakseen. Näytelmä päättyy kuoron laulamaan kiitosrukoukseen.

Que son nom soit béni. Que son nom soit chanté.

Que l'on célèbre ses ouvrages,

Au-delà des temps et des âges,

Au-delà de l'éternité.

Näytelmän alussa Ester tuo esille oman tyytymättömyytensä korkeaan asemaansa ja hän halveksii hovin jumalatonta menoa ja loistoa. Häntä liikuutta eniten oman kansansa tuleva kohtalo Persian valtakunnassa. Antiikin draamojen tapaan kuoro tulkitsee päähenkilön mielentiloja ja ennustaa myös tulevia tapahtumia. Kuoro myös ennakoi tulevia kauhuja, joissa ei säästetä edes lapsia eikä vanhuksia, mutta toisaalta se pitää kansanmurhaa rangaistuksena isien synneistä.

Hydaspes on tyypillinen kätyrihahmo, joka kantelee Hamanille jopa Kserkseen unennäöt. Haman on keskittynyt rikkauksien ja vallan kahmimiseen ja käyttää juutalaisvihaa siinä välikappaleena. Samantyyppinen hahmo on myös Asaf, joka on valmis kertomaan, että Mordokai on juutalainen. Hamanin puoliso Sares tekee myös parhaansa horjuttaakseen Esterin valtaa juonimalla miehensä kanssa. Tässä draamassa naiset tuntuvat olevan oikeita pelinaisia ja he pyörittävät miehiä mielensä mukaan. Samantapaista naisvoimaa löytyy myös Racinen Andromakhesta.

Esterin kirja kannattaa lukea ennen tämän näytelmän lukemista, koska draamassa on raamatullinen pohjavire, mutta kerronta ja päähenkilöiden sielunliikkeet ovat jo varsin moderneja. Esim. kuningas Kserkseen hahmo on varsin ristiriitainen ja siinä mielessä myös nykyaikainen, koska hän ei edusta ainoastaan yhtä luonteenpiirrettä. Tämä lieneekin ollut yksi Racinen tuoma uudistus näytelmäkirjallisuuteen. Näytelmän lopun kuninkaan ylistys lienee aikanaan uponnut hyvin Ludvig XIV:een. 

Jos tätä draamaa ei vaivaudu lukemaan, niin Esterin kirja kannattaa aina lukea: siinä on draamaa, rokotusta antisemitismiä vastaan ja kerrotaanhan siinä myös purim-juhlan synty. Sopii miettiä myös Jeesus-silmälasit päässä, miten lukea Esterin kirjan sanomaa kristillisesti. 

Jos aikakoneella voisi siirtyä joihinkin menneisiin tapahtumiin, olisin mielelläni 6. elokuuta 1933 Kustavin kirkossa kuuntelemassa, kun Volter Kilpi lukee Alastalon salin ensimmäistä lukua Kirkkomaa. Olisin myös hyvin mielelläni ollut kärpäsenä Saint-Cyrin luostarikoulun katossa tammikuun 26. päivänä vuonna 1689.

Jean Racine: Andromakhe

Andromakhe pelastaa Astyanaksin Troijan muurilla
(Kuva: Wikiwand)

Jos aikakoneella voisin muuttaa johonkin suosikkiaikakauteeni, niin se olisi Heian-kausi Japanissa tai Ludvig XIV:n Ranska - tietenkin asuisin hovissa, enkä kuokkisi maata. Ranskalainen 1600-luvun klassisismi kirjallisuus pitää minua otteessaan. Teokset ovat minusta raskaslukuisia, mutta ne pakottavat toisaalta mietiskelevämpään lukutapaan. Draamojen antiikin hahmoihin pitää myös tutustua ymmärtääkseen päähenkilöiden toiminnan taustoja. Olen aikaisemmin postannut Racinen Faidrasta, jossa olen myös kertonut Racinesta kirjailijana. Faidra ja Britannicus on käännetty suomeksi, Andromakhen luin ruotsalaisena Ivar Haarien runomittaan tehtynä käännöksenä (Andromake, 1934). 

Racinea meillä ei juuri esitetä, syitä voi vain arvailla, mutta yksi asia lienee kuitenkin klassisen sivistyksen tuntemuksen ohentuminen Suomessa. Draaman runomitta on 1600-luvun ranskalaisten suosikkimitta aleksandriini, joka on kuusitahtinen jambi, jossa kesuura sijoittuu kolmannen runojalan jälkeen; 12-tavuiset säkeet on yleensä ryhmitelty pareittain.

Vous pensez que des yeux toujours ouverts aux larmes, 

Se plaisent à troubler le pouvoir de vos charmes ? 

Et qu'un coeur accablé de tant de déplaisirs, 

De son persécuteur ait brigué les soupirs !

Draaman päähenkilöt ovat seuraavat. Andromakhe on Troijan prinssin Hektorin puoliso. Hän jäi leskeksi Akhilleuksen surmattua Hektorin Troijan sodassa. Akhilleuksen poika Pyrrhos on nyt Epeiroksen kuningas ja hän pitää Andromakhea vankina palatsissaan. Hektorin ja Andromakheen poika Astyanaks on äitinsä tavoin vankina Pyrrhoksen hovissa.  Orestes on Mykenen kuninkaan Agamemnonin ja Klytaimnestran poika ja Hermione on Menelaoksen ja Helenan tytär, joka jo lapsena kihlattiin serkulleen Oresteelle, mutta on nyt Pyrrhoksen kihlattu. Draamassa esiintyvät myös päähenkilöiden neuvonantajat ja palvelijat Pylades, Kleone, Kephisa ja Phoeniks.

Kreikan lähettiläs Orestes saapuu Pyrrhoksen hoviin suostuttelemaan Pyrrhosta kreikkalaisten puolesta surmaamaan Andromakhen ja Hektorin pojan Astyanaksin, peläten, että tämä jonain päivänä kostaisi isänsä tekemän Troijan hävityksen. Orestes tahtoisi myös ottaa Hermionen mukaansa. Orestes maanittelee Hermionea lähtemään kanssaan, jos Pyrrhos vain sen sallii. Pyrrhos, joka ei ollut tähän asti ollut kiinnostunut kihlatustaan Hermionesta, ilmoittaa kuitenkin Oresteelle päättäneensä mennä naimisiin tämän kanssa ja antavansa Oresteelle Astyanaksin surmattavaksi.

Oresteen ja Hermionen liitosta ei kuitenkaan tunnu tulevan mitään, ja Orestes on raivoissaan. Andromakhe anelee Hermionea taivuttelemaan Pyrrhosta säästämään poikansa, mutta Hermione kieltäytyy. Pyrrhos suostuu perumaan päätöksensä, jos Andromakhe menee hänen kanssaan naimisiin.

Andromakhe päättää mennä naimisiin Pyrrhoksen kanssa pelastaakseen poikansa, mutta aikoo tehdä itsemurhan heti vihkimisen jälkeen pysyäkseen uskollisena edesmenneelle aviomiehelleen Hektorille. Hermione pyytää Orestesta kostamaan Pyrrhoksen halveksunnan tappamalla tämän.

Hermione katuu kuitenkin juonitteluaan, ja ennen kuin hän ehtii perua pyyntönsä, Orestes ilmestyy ja ilmoittaa Pyrrhoksen kuolleen, vaikkakaan ei Oresteen kädestä – hänen kreikkalaiset joukkonsa raivostuivat, kun Pyrrhos tunnisti Astyanaksin Troijan kuninkaaksi. Hermione ryntää Pyrrhoksen ruumiin äärelle ja surmaa samalla itsensä. Lopussa Orestes tulee hulluksi ja alkaa nähdä näkyjä. Andromakhe ja Astyanaks pelastuvat.

Kuten lukija huomaa, käänteistä ei ole pulaa. Kun lähtee etsimään draaman ydintä, on keskuksena Andromakhen ratkaisut: häntä ohjaa aviollinen uskollisuus ja halu pelastaa oma poikansa. Toisaalta muiden henkilöiden intohimot ohjaavat myös Andromakhen valintoja. Kukaan draaman osallisesta ei ole ratkaisuissaan vapaa, eikä kukaan saa sitä, mitä oli tavoittelemassa Andromakhea lukuun ottamatta. Orestes ei saa Hermionea, Hermione ei saa Pyrrhosta eikä Pyrrhos Andromakhea. Intihimot ohjaavat ihmisiä murhiin, kuolemaan ja hulluuteen. Andromakhe on siis varsin nykyaikainen draama, jos runokielen koristeet ja heleet jättää silleen. Olisi hienoa nähdä tämä näytelmä teatterissa.

Vaikeaa taidetta IX: Tarinain lähde

 

Aale Tynnin Tarinain lähde (1974) on ollut hyllyssäni joulusta 1975. Sain sen lahjaksi appivanhemmiltani, olen lukenut sen muutaman kerran, mutta teos on ollut minusta kovin raskas ja kryptinen. Ainoa postaus teoksesta, jonka löysin, oli Jonnalta, joka kirjoitti: "En nimittäin saanut Tynnin runoista oikein mitään irti enkä tiedä jaksoinko oikein kunnolla yrittääkään tajuttuani, että modernimman puolelle mentiin." Arvosteluja kirjasta en myöskään löytänyt, joten olen nyt itseni ja Tynnin varassa tässä selvitystehtävässä. Kysyin myös keinoälyltä, joka loruili, että teos on ilmestynyt vuonna 1949, se on helposti lähestyttävää modernismia ja että se on tunteisiin vetoavaa ja melodista. Valhetta, valhetta, valhetta vain: Pysykää kaukana keinoälystä!

Tynni on edelleen varsin suosittu runoilija, osin siksi, että hänen runojaan on paljon sävelletty. Tunnetuimmat lienevät Lasinen vuori ja Kaarisilta. Itse kiinnostuin hänestä hänen inkeriläisen taustansa takia. Oma suosikkirunoni on Hellaan laakeri, vaikka Hesarin tiedostava toimittaja piti sitä tympeänä runona. Luettuani Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjat, avautui myös näkymä synkempiin parisuhdekuvioihin, joissa Aale Tynnillä oli keskeinen osa. 

Runo Kaikkien sielujen yö sivuaa monia asioita. Tynni käänsi Yeatsin runon All Souls’ Nightin teokseen  Kaksikymmentäyksi Nobel-runoilijaa (1976) ja hänellä oli myös syvä kiintymys irlantilaiseen kulttuuriin. Pyhäinpäivänä kelttiläisessä maailmassa ajateltiin, että tuolloin yhteys numeeniseen maailmaan olisi herkimmillään. Virolaisessa maailmassa tämä ajanjakso on nimeltään hingedeaeg, jolloin henkimaailma on voimakkaasti läsnä tässä ajassa.

Runossa puhutaan ystävän menetyksestä allegorian keinoin (Leandros ja Enkidu). Lopussa runoilija upottaa kätensä tarinain lähteeseen, joka on Sammatissa oleva Kirmuisten järvi, jossa Haavioilla oli kesäpaikka. Runoilija oli menettänyt puolisonsa edellisenä vuonna, joten voisi ajatella, että runossa viitataan tähän menetykseen. 

Samaan menetyksen tematiikkaan kuuluu myös Keskiaikainen balladi kahdesta rakastavaisesta, jotka kuninkaan käskyllä erotettiin. Runon toistuvana teema on säe:

Monet nukkuvat vieretysten

ja vihaavat toisiaan.

mutta toisillensa rakkaat

varhain erotetaan.

Rakastettu on temmattu pois, ja runoilija haluaa yhteyden tähän asepojan kautta, jonka viesti on kuitenkin se, että rakastettu on suljettu kammioon, jota jää ja kivet ympäröivät. Tämä rakastetun etsiminen tai muisto toistuu runoissa Miten kauniina muistan, jossa runoilija köynnökseksi muuttuneena yrittää kärhöillään tavata tyhjää, ja runossa Halsinhaka keväällä 1973, jossa yhteiset kesäiset muistot päätyvät lopulta huudahdukseen: "Tule takaisin, ainoa koti/on luonasi mullan alla."

Runoilija etsii ja kohtaa menetetyn rakastettunsa hautausmaan sananjalassa, järven heijastuksissa ja kiven pinnan spektrin säteilyssä. Runoilija suorittaa jatkuvaa nekyiaa edesmenneen rakastettunsa kanssa. Samalla hän kiroaa vanhuutensa ja sen vaivat: "Miten vihattava on vanhuus,/sen aamut ankeat,/sen kivun-täydet päivät,/sen illat katkerat." Katkeraa on myös se, että kuihtuminen ja luopuminen alkaa jo silloin, kun elo on kauneimmillaan. 

Runoissa on pessimististä elämänviisautta ja valmistautumista lähtemiseen. Pesiä puretaan, veroja maksetaan, mutta tärkeintä on istua oman elämänpuunsa alla ja kuunnella, kuinka latvassa kohahtelee. Arvoitukseksi jäi minulle runon Iäisyys salakielinen viesti: va viekki viekkoh amin. Viehättävä on kirjan kannen Martti Haavion tekemä maalaus kahdesta linnusta. Tarinain lähde sopii hyvin elämästä kyllänsä saaneelle lukemiseksi, kovin kohottavana minä en kokoelmaa pitänyt huolimatta sen ylevästä kuvamaailmasta. 

Sievistelevät hupsut

Que vous semble de ma petite oie ? La trouvez-vous congruente à l'habit ?
(Kuva: Wikimedia)

Sievistelevät hupsut on ollut meillä kotikielen ilmauksen jo kauan sellaisille ihmisille, jotka pyrkivät olemaan kulloisenkin henkisen ilmapiirin aallonharjalla käyttämällä eufemistisia, ellei peräti presiöösejä ilmaisuja. Tällaisia olivat 1970-luvulla esim. neuvostoystävyys, rauhan aseet, ajopuuteoria jne. Opimme ymmärtämään, että Lenin-setä asuu Venäjällä ja ettei sotaa toivoa voi venäläinen milloinkaan. 

Nykyään tällä sievistelyllä on uudet muodot: ollaan historian oikealla puolella, annetaan sisältövaroituksia, tungetaan historiallisiin filmeihin anakronistisia etnisiä hahmoja, ollaan miesoletettuja tai sitten emiä, ei käytetä n-sanaa ja puhutaan inuiiteista ja romaneista. Surullisin kulttuurillinen muutos on luopuminen eKr. -lyhenteestä ja siirtyminen eaa. -lyhenteeseen, jota käytettiin vallankumouksen Ranskassa, Neuvosto-Venäjällä ja Hitler-Saksassa. Meidän Versailles on nykyään Harvardin yliopiston pihamaalla.

Luin Molièren Sievistelevät hupsut, joka käsittelee varsin hauskasti edellä kerrottua tematiikkaa. Kirjailija on saanut inokkeensa näytelmään Madame Georges de Scudéryn romaaneista, joissa monet tavalliset käsitteet korvattiin keinotekoisilla muodosteilla: esim. korva oli kuulon portti. Kun vertaa Sievisteleviä hupsuja Molièren Scapinin vehkeilyihin, on ensimmäinen taideteos, jälkimmäinen teelmä. Uskon, että aikalaiset ovat vetäneet näytelmää katsoessaan pitkät naurut, osin syistä, jotka meille käännösten lukijoille eivät aukea. Mutta myös ilman kommenttiapparaattia teos on hauska ja syvällinen. 

Kunnon porvari Gorgibus haluaa naittaa tyttärensä Madelonin ja tämän serkun Cathoksen ja hän muuttaa Pariisiin tätä varten. Sulhasmiehet La Grange ja Du Croisy käyvät tavoittelemassa tyttöjen kättä, mutta saavat neidoilta torjuvan vastauksen, koska miesten toimet olivat olleet liian suorasukaisia ja niistä puuttui suloutta ja lemmenkiemuroita, joita tytöt olivat oppineet odottamaan lukemalla rakkausromaaneja. Naisia kauhistaa mm. se, että tulevan aviopuolison kanssa täytyisi maata alasti.

Kosijat lähettävät kostoksi lakeijansa Almanzorin valepuvussa uutena kosijana tyttöjen luo. Hän ylittää naiset sievistelyssä ja muussa pöhköilyssä monin verroin. Juoni paljastuu lopulta, sievistelevät hupsut joutuvat häpeään ja Gorgibus riehuu lopuksi lavalla keppinsä kanssa häätäen pois palkatut musikantit ja muun väen sekä kiroten romanttisen lemmenkirjallisuuden. 

Näytelmässä on monia hauskoja ilmauksia, mm. sulojen kauneusneuvos (peili), seurustelumukavuus (tuoli) ja ajatustemme tyyssija (pää). Sanailu on nokkelaa ja hauskaa, ihmisiä pilkataan säätyyn katsomatta, jos he vain ovat lähteneet sievistelyn tielle. Kyse on siis pohjimmiltaan kyvystä erottaa todet ja väärät arvot toisistaan, mikä lieneekin Molièren draamojen keskeinen aihe. Ihmisluonnon heikkous on hänen pilkan kohteensa. 

Kävin muutama vuosi sitten katsomassa Kansallisteatterissa Saiturin. Miehekäs päähenkilö Valère oli onnistuttu wokettamaan sukupuolettomaksi. Jotta Sievisteleviin hupsuihin saisi nykyaikaa, niin kosijat voisivat olla perusuomalaisia cis-miehiä ja hupsut intersukupuolisia poc-henkilöitä. Tuskin maltan odottaa tätä esitystä.

Näytelmästä ovat postanneet Ketjukolaaja ja Gregorius. Ketjukolaajan postauksessa on myös koskettava kertomus, kuinka Molièreä on käytetty koulukiusaamisen välineenä. 

Vaikeaa taidetta VIII: Pahan kukkia

 

Kirjahyllyn kätköistä löysin Elmer Diktoniukselle kuuluneen Charles Baudelairin runokokoelman Les Fleurs du mal saksalaisen käännöksen Die Blumen des Bösen (1907). Käännös oli ilmestynyt kokoelmassa Aus fremden Gärten. Teoksen kääntäjä Otto Hauser oli merkittävä tekijä alallaan kääntäen mm. Dantea ja Shakespearea saksaksi, mutta hän kunnostautui myöhemmin myös rotuteoreetikkona (mm. teokset Der blonde Mensch ja Rassenlehre). Pahan kukkien käännös on kaunista, klassista saksaa ja helpompaa luettavaa, kuin monet vanhemmat suomalaiset runokäännökset.

Baudelaire kuului parnassolaisiin runoilijoihin, joiden luomistyön ohjenuora oli taidetta taiteen vuoksi, jolloin taiteella ei voinut olla mitään ulkoista tavoitetta, vaan sen merkitys piili siinä itsessään. Taiteen tehtävän ei siis ollut opettaa tai parantaa maailmaa. Baudelaire käytti käsitettä le gout de l'infini, äärettömän maku. Hän ammensi aiheensa arkisesta, pahasta ja rujosta yrittäen niistä suodattaa jotain korkeampaa ja numeenista. 

Pahan kukkia ilmestyi vuonna 1857, se takavarikoitiin, sensuroitiin ja siihen lisättiin runoja. Lopullinen versio ilmestyi vasta vuonna 1975. Kirjailija vietti levotonta, sairauden ja köyhyyden merkitsemää elämää ja hän kuoli vuonna 1867. Teoksesta ovat postanneet mm. Raili ja Lyriikan lukupiiri. Käännöksistä voi valita Yrjö Kaijärven ja Antti Nylénin välillä.  

Lukukokemus oli varsin raskas, mutta mielenkiintoinen, koska kyseessä on ensimmäinen moderni lyyrikko. Mieleen tuli lähinnä Allen Ginsbergin tuotanto. Kuvasto on varsin nykyaikaista, osin kauheaa, joten en ihmettele, että ilmestymisaikanaan teos herätti pahennusta epärunollisuutensa vuoksi. Toisaalta esim. Goyan töissä löytää vastaavanlaisia kuvia, kuin Baudelairella. 

Runossa Bénédiction, Siunaus runoilija kuvaa alussa äitiään, joka kiroaa lapsensa, josta on tullut runoilija. Yhden yön hekuma on ollut kova hinta sille, että on synnyttänyt käärmeensikiön, runoilijan. Sitten kuvakulma vaihtuu: runoilija kertoo kärsimystäyteisestä elämästään, joka toimii kuitenkin polttoaineena sille, että hän tavoittaa asioita, joihin tavalliset ihmiset eivät pysty ja nousee taiteensa avulla korkeuksiin.

Tämä sama hurmio toistuu myös runossa Élévation, Kohoaminen, jossa runoilija nouse portaittain yhä ylemmäs päätyen lopulta tähtien sfääreihin. Tällä lennolla runoilija kuvaa henkensä liikkumista, mitä voi verrata myös hyvän uimarin kellumiseen aallon harjalla. Välillä kuitenkin maallisen elämän vaivat muistuttavat olemassaolostaan, mutta runoilijan tehtävänä on lopulta leijua kaiken kurjuuden yläpuolella. 

L'Albatros, Albatrossi lienee kokoelman tunnetuin runo. Merten uljain lintu albatrossi joutuu merimiesten vangiksi ja kiusanteon kohteeksi, jolloin sen koko olemus näyttää naurettavalta. Viimeisessä säkeistössä Baudelaire vertaa albatrossia runoilijaan, pilvien prinssiin, joka vapaana liidellessään katselee ylhäältä yksinkertaista kansaa suruissaan siitä, että mahtavat siivet estävät sen kävelyn maan päällä. Kyseessä on siis nykysuomeksi kohtaanto-ongelma. Samaan albatrossien maailmaan on sukeltanut myös Samuel Coleridge runossaan Ancient Mariner, Juha Vainio laulussaan Albatrossi ja Aku Ankka lausuessaan runokilpailussa, että Kohtalo uhkaa hirmuisin,/sillä ammuin nuolen ilmoihin/ja albatrossia haavoitin. 

Todellisen kulttuurihistoriallisen retken tarjoaa runo Les Phares, Majakat.  Suuria länsimaalaisia taiteilijoita käydään läpi luonnehtimalla heitä mitä oudoimmin, mutta osuvin kuvin. Rubens on tuoreen lihan tyyny, Leonardo on metsäinen, synkkä peili, Rembrandt on surullinen sairaala täynnä kuiskauksia jne. Heitä kaikkia luonnehtii se, että he ovat ihmislapsille jumalallista oopiumia. Viimeisen säkeen sanat  Car c'est vraiment, Seigneur, le best témoignage/Que nous puissions donner de notre dignité, Sillä tämä, Herra, on todellakin paras todistus,/ jonka voimme antaa arvokkuudestamme on todella koskettavaa.  

Runossa Le Mauvais Moine, Huono munkki runoilija piehtaroi osaamattomuudessaan ja laiskuudessaan verraten itseään kenobiittimunkkiin, joka elää rumassa keljassaan, jota kaunistavat vain kristinuskon alkuajan muistojen varjot. Hän haaveilee silmiensä ilosta ja kättensä töistä, joista ei tunnu kuitenkaan tulevan mitään. 

Mustalaiset edustavat Baudelairelle voimakasta ja alkuperäistä rotua, joka toimii aistiensa ja vaistojensa varassa. Runo Bohémiens en voyage, Mustalaiset tien päällä avautuu ennustajien, kulkureiden, tulisten naisten ja urheitten miesten maailma, jossa antaudutaan raivokkaille haluille. Mustalaisten vaellusta tarkkailevat ekstaattinen Kybele, joka avaa matkalaisille lähteensilmiä ja maantien varrelta sirkka. 

Varsin hurjia runoja ovat runot La Chevelure, Hiukset ja Une Charogne, Haaska vyöryvien, osin vastenmielisten kielikuviensa vuoksi. Teoksessa on myös kaksi runoa kissoista. Kissoista pitävä mies tuo minulle mieleen lähinnä James Bondin Dr. Non. Pahan kukkia on nerokas runoteos, jonka lukeminen vaatii aikaa ja paneutumista. Siinä mielessä teos on vaikeaa taidetta.