Ranskalaisella kulttuurilla on usein pyrkimys monipolviseen ja kryptiseen muotoiluun, vaikka klassinen sanonta ce qui n’est pas clair n’est pas français pyrkii toista väittämään. Olen aikaisemmin postannut de Musset´stä, Viime vuonna Marienbadista ja Georges Bataillesta, jotka kaikki katsoakseni kuuluvat vaikean taiteen kategoriaan, niin myös Didier Eribonin Paluu Reimsiin.
Peegee hydatoon
LXX, Ησαΐας 12,3 καὶ ἀντλήσατε ὕδωρ μετ᾿ εὐφροσύνης ἐκ τῶν πηγῶν τοῦ σωτηρίου. Lähteen äärellä.
torstai 14. marraskuuta 2024
Vaikeaa taidetta VI: Paluu Reimsiin
Ranskalaisella kulttuurilla on usein pyrkimys monipolviseen ja kryptiseen muotoiluun, vaikka klassinen sanonta ce qui n’est pas clair n’est pas français pyrkii toista väittämään. Olen aikaisemmin postannut de Musset´stä, Viime vuonna Marienbadista ja Georges Bataillesta, jotka kaikki katsoakseni kuuluvat vaikean taiteen kategoriaan, niin myös Didier Eribonin Paluu Reimsiin.
keskiviikko 13. marraskuuta 2024
Anders Ramsay: Muistoja lapsen ja hopeahapsen
lauantai 9. marraskuuta 2024
Tuokiokuvia Frankfurt am Mainista
Jälleenrakennettua Römerbergiä |
Perusasioiden äärellä |
Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann |
IG-Farben-Haus |
perjantai 23. elokuuta 2024
Tuokiokuvia Skotlannista
Ile of Skye |
Näkymä Edinburghin Candlemaker Rowlle |
High Street |
Edinburghin linnanpiha |
Skotlannin kansallismuseon suuri sali |
Greyfriars Bobby |
V&A Desigmuseum ja RRS Discovery |
Macintoshin Oakroom |
Portreessä on mikroilmasto |
Ylämaa kutsuu! |
sunnuntai 30. kesäkuuta 2024
Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa III: Elokuvateatteri Sõprus
Yksi Tallinnan viehätyksen syy on sen kaupunkikuvan monikerroksisuus. Kävellessä kaupungin halki näkee kaupungin eri kulttuurikerrokset toisiinsa limittyneinä. Tallinnassa on paljon paikkoja, joissa genius loci on vahvasti läsnä: Pyhän Knuutin kiltatalo, Vilen Künnapun kukkakauppa, Tallinnan Kunstihoone...
Lempirakennukseni Tallinnassa on Sõprus-elokuvateatteri, sillä sen estetiikka ja kulttuurihistoriallinen tausta ovat kiinnostavia. Ennen toista maailmansotaa kolmion muotoisella tontilla Vana-Posti-kadulla sijainnut rakennus tuhoutui vuonna 1944 puna-armeijan pommituksissa. Sõprus-teatteri rakennettiin vuosina 1950-1955 raunioituneelle tontille, ja sen suunnittelivat arkkitehdit Friedrich Wendach, August Volberg ja Peeter Tarvas. Wendach oli Nõmmen kaupunkiarkkitehti, ja häntä kutsuttiin "temppeliteattereiden asiantuntijaksi", koska hänen rakennuksensa edustivat stalinistista eklektismiä (esim. Punane Täht -teatteri Narvassa). Volbergin tunnetuimpia teoksia ovat Rakveren pankkitalo, Kirjanike Maja Tallinnassa ja uusi Vanemuine Tartossa.
Elokuvateatterista piti alun perin tulla Leningrad, sitten Spartacus ja lopulta päädyttiin ystävyyteen, Sõprus, koska tuohon aikaan alettiin lämmitellä Neuvostoliiton ja Kiinan välisiä suhteita. Ystävyydellä virolaisten kanssa elokuvateatterin nimellä ei siis ole mitään tekemistä. Elokuvateatterit olivat Neuvostoliitossa keskeisiä kulttuurirakennuksia, koska elokuvaa pidettiin merkittävimpänä taidemuotona sen kansanomaisuuden vuoksi.
Neuvostoideologia heijastui rakennuksen ulkomuotoon ja sisustukseen. Stalinistisen arkkitehtuurin ihanne oli, että rakennus oli sisällöltään sosialistinen, mutta muodoltaan kansallinen. Tällaisia rakennuksia löytyy esimerkiksi Rostockista, Jerevanista tai Pekingistä. Tuolloin neuvostoarkkitehtuuri on myös ennen muuta kolonialistista arkkitehtuuria, jonka tehtävänä oli propagoida neuvostoelämän ylivoimaisuutta.
Sõpruksen pylväin koristeltu julkisivu on saanut inspiraationsa paikallisista aiheista: pylväiden kapiteelit ovat kuin setunaisten paidanhihat, ja julkisivun dolomiitti on peräisin Saarenmaalta. Sivujulkisivujen metoopit kuvastavat sodankäyntiä, teollisuutta, maataloutta, mineraalien tuotantoa ja tiedettä, ja etujulkisivun kolme metooppia viittaavat kirjallisuuteen, teatteriin ja kuvataiteeseen. Rakennuksen sisustuksen tarkoituksena oli ilmaista, että elokuvateatteri on todellinen kulttuurilaitos, joka on tarkoitettu kaikkien kansanosien henkiseen kasvatukseen. Antiikkiset aiheet, eklektiset tyylipiirteet ja funktionalistinen tilajako ovat keskeisiä elementtejä stalinistisessa arkkitehtuurissa.
Elokuvateatterissa on kaksi kerrosta. Ensimmäisessä kerroksessa on kassojen eteinen, jonka takana on tilava näyttämösali ja ruokasali. Kaikissa tiloissa on pylväiköitä ja runsasta koristelua. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa on myös tupakkahuone, huoneet näyttämötaiteilijoille ja hallinnolle. Toisessa kerroksessa on kaksi elokuvateatteria, joihin kumpaankin mahtuu 400 vierasta. Elokuvateatterin sisustuksen suunnitteli Maia Oselein-Laul.
Rakennus välittää monenlaisia viestejä. Se oli ensimmäisiä rakennuksia, joita tehtiin Tallinnan vanhaan kaupunkiin, jonka venäläiset olivat pahasti tuhonneet ja jota he eivät suosineet siksi, koska sen monikerroksisuus oli merkki pitkästä historiasta lännen kanssa. Elokuvateatterin piti olla merkkinä uudesta ajasta ja edistyksellisestä neuvostokulttuurista. Rakennuksen muotokieli on selvästi neuvostoliittolainen, mutta sen monet yksityiskohdat heijastelevat monella tavalla kansallisia piirteitä sekä arkkitehtikunnan henkistä taustaa ja sitoutumista funktionalistiseen perinteeseen.
Vaikka Sõprus heijastelee neuvostoliittolaista estetiikkaa, katsoja voi myös huomata, että rakennuksessa on myös monia art deco -piirteitä. Myös materiaalien koostumus, mittasuhteet ja käsittely ovat hienostuneempia kuin yleensä neuvostoarkkitehtuurissa tuolloin. Esimerkiksi Tukholman konserttitalo ja meidän eduskuntatalomme ovat rakennuksen läheisiä esteettisiä sukulaisia. Rakennuksen viuhkamaisen muodon esikuva lienee myös Leningradin konstruktivistinen Gorki-teatteri.
Elokuvateatterin edessä oleva aukio on kaunis. Nyt siellä on nykyään myös suihkulähde, joka alun perin suunniteltiin sinne, muttei säästösyistä rakennettu. Näkymä Suur-Karja-kadulle on upea ja samalla juhlava. Rakennus kuuluu Viron kulttuurimuistomerkkien luetteloon.
maanantai 17. kesäkuuta 2024
Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa II: Marie Underin kadonnut synnyinkoti
Tällä paikalla Koidu-kadulla oli Marie Underin synnyinkoti |
Underin synnyinkoti (Kuva: Jaak Juske) |
maanantai 10. kesäkuuta 2024
Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa I: Maarjamäen muistomerkki
Maarjamäen muistomerkki (rakennettu 1961-1975) on Tallinnassa Piritan tien varrella sijaitseva muistoalue, joka oli moniselitteisesti omistettu "Viron vapauden puolesta taistelleille". Muistomerkin keskeinen osa on 35 metriä korkea Jäämarssin obeliski. Jäämarssi oli Neuvosto-Venäjän Itämeren laivaston evakuointioperaatio vuonna 1918 Tallinnasta Helsingin kautta Kronstadtiin. Neuvostoaikana muistomerkin pylväiden välissä paloi ikuinen tuli. Rakennusvaiheessa vuonna 1975 neuvostoviranomaiset määräsivät yllättäen rakennustyöt keskeytettäviksi, koska he olivat tunnistavinaan maisemasuunnittelussa ristin muodon. Vastaava ongelmahan oli myös Itä-Berliinissä TV-tornia rakennettaessa: auringonpaisteessa tornin pintaan syntyi hohtava risti. Pintaa yritettiin hioa moni tavoin, mutta risti jäi. Ateistien taistelu uskontoa vastaan on saanut absurdeja muotoja.
Luin tallinnalaisen antropologi Francisco Martínezin artikkelin Maarjamäen muistomerkin laiminlyönnistä ja siitä, kuinka neuvostoaikaisen rakennusperinnön murentaminen on osa uutta Viron politiikkaa virolaisten toimiessa kuten venäläiset ennen. Hän kirjoittaa: "Myöhäismodernististen ihanteidemme vuoksi katsomme, että on välttämätöntä luoda yhä enemmän uusia asioita hyvin nopeasti. Neuvostoaikaiset rakennukset ja monumentit Virossa ovat usein laiminlyötyjä tai purettu kokonaan."
Martinez uskoo, että muistomerkeillä on monia ja ristiriitaisia merkityksiä, ja että jokainen sukupolvi antaa niille uusia merkityksiä, jotka poikkeavat muistomerkin luojien alkuperäisistä tarkoituksista. Muistomerkit muokkaavat yhteisön identiteettiä, joka myös muuttuu. Tämä on tärkeä seikka, koska ihmiset luovat uusia merkityksiä jokaiselle paikalle.
Virolainen toimittaja Sergei Metlev kirjoitti, että Maarjamäen muistomerkin tulisi olla suojelukohde, koska paikalla on neljä erilaista muistoaluetta. Hänen mielestään paikalla ei ole neuvostomiehitysvaltaa ylistäviä symboleja tai tekstejä, ja muistomerkin taiteelliset arvot ovat suurempia kuin poliittiset.
(Kuva: Sirp/Eero Vabamägi / Postimees / Scanpix) |
Muistopolitiikka vaihtelee maittain: jotkut monumentit ovat hyviä ja jotkut taas eivät, mikä riippuu maan kulloisesta politiikasta. Virolaisilla on tässä suhteessa hankala tilanne, sillä neuvostoaikana kaikki Pätsin aikaiset ja varhaisemmat muistomerkit (vapaussodan ja suojeluskuntien muistomerkit) tuhottiin ja tilalle luotiin runsas määrä kommunistisia muistomerkkejä. Myös osa kulttuurihenkilöiden muistomerkeistä on uudessa poliittisessa kontekstissa monimielisiä, koska on esim. paljastunut, että ko. henkilöt olivat aktiivisia ilmiantajia neuvostovallan aikana (esim. Juhan Smuul ja hänen reliefinsä Viron kirjailijaliiton talon seinässä).
Meillä Suomessa on myös meidän oma problematiikkamme tällä historian unohtamisen alueella: osa ortodoksisista kirkoista muutettiin sisällissodan jälkeen luterilaisiksi kirkoiksi (Suomenlinna) tai kirjastoiksi (Hämeenlinna) ja osa venäläisistä kadunnimistä (ja sukunimistä) muutettiin suomalaisiksi. Uspenskin katedraalin edessä ollut Haminan rauhan muistoksi pystytetty Rauhankappeli tervattiin, ja koska sitä ei pystytty puhdistamaan, niin se purettiin 1920, ja joidenkin toiveissa oli tuolloin myös koko katedraalin hävittäminen. Toisaalta Aleksanteri II:n patsas ja Keisarinnan kivi seisovat edelleen Helsingin keskustassa. Suomessa on ollut myös liuta Lenin-patsaita, jotka taitavat nykyään olla jo museoiden varastoissa.
Rakennustaidetta on käytetty politiikan välineenä monella tapaa: 1800-luvulla venäläiset rakennuttivat Tallinnaan Kalevin oletetun haudan päälle Toompean mäelle nykyisen Aleksanteri Nevalaisen kirkon ja Varsovaan samalle pyhälle omistetun katedraalin Puolan vapaustaistelijoiden hautojen päälle. Kirkko oli kaupungin korkein rakennus sen keskeisimmällä paikalla Plac Saskilla. Puolalaiset purkivat kirkon heti (ja parisataa muuta ortodoksikirkkoa) heti 1920-luvun alussa, koska ne olivat heidän mielestään sortajien tietoisesti rakentamia provokaatioita, mikä tietenkin oli osin totta. Viron Kaitseliit on pitänyt edelleenkin ohjelmassaan Tallinnan katedraalin muuttamisen länsimaisemman näköiseksi (sipulitornien poistaminen), koska se tuo ikävän slaavilaisen piirteen kaupungin paraatipaikalle.
Se, kuinka Riian ortodoksikatedraali muutettiin Tieteiden taloksi, Kazanin katedraali Pietarissa Ateismin ja uskontojen museoksi ja kuinka Iisakinkirkkoon laitettiin Foucault’n heiluri todistamaan jumaluskon hulluutta, ansaitsisi jo oman postauksensa.