Vaikeaa taidetta VIII: Pahan kukkia

 

Kirjahyllyn kätköistä löysin Elmer Diktoniukselle kuuluneen Charles Baudelairin runokokoelman Les Fleurs du mal saksalaisen käännöksen Die Blumen des Bösen (1907). Käännös oli ilmestynyt kokoelmassa Aus fremden Gärten. Teoksen kääntäjä Otto Hauser oli merkittävä tekijä alallaan kääntäen mm. Dantea ja Shakespearea saksaksi, mutta hän kunnostautui myöhemmin myös rotuteoreetikkona (mm. teokset Der blonde Mensch ja Rassenlehre). Pahan kukkien käännös on kaunista, klassista saksaa ja helpompaa luettavaa, kuin monet vanhemmat suomalaiset runokäännökset.

Baudelaire kuului parnassolaisiin runoilijoihin, joiden luomistyön ohjenuora oli taidetta taiteen vuoksi, jolloin taiteella ei voinut olla mitään ulkoista tavoitetta, vaan sen merkitys piili siinä itsessään. Taiteen tehtävän ei siis ollut opettaa tai parantaa maailmaa. Baudelaire käytti käsitettä le gout de l'infini, äärettömän maku. Hän ammensi aiheensa arkisesta, pahasta ja rujosta yrittäen niistä suodattaa jotain korkeampaa ja numeenista. 

Pahan kukkia ilmestyi vuonna 1857, se takavarikoitiin, sensuroitiin ja siihen lisättiin runoja. Lopullinen versio ilmestyi vasta vuonna 1975. Kirjailija vietti levotonta, sairauden ja köyhyyden merkitsemää elämää ja hän kuoli vuonna 1867. Teoksesta ovat postanneet mm. Raili ja Lyriikan lukupiiri. Käännöksistä voi valita Yrjö Kaijärven ja Antti Nylénin välillä.  

Lukukokemus oli varsin raskas, mutta mielenkiintoinen, koska kyseessä on ensimmäinen moderni lyyrikko. Mieleen tuli lähinnä Allen Ginsbergin tuotanto. Kuvasto on varsin nykyaikaista, osin kauheaa, joten en ihmettele, että ilmestymisaikanaan teos herätti pahennusta epärunollisuutensa vuoksi. Toisaalta esim. Goyan töissä löytää vastaavanlaisia kuvia, kuin Baudelairella. 

Runossa Bénédiction, Siunaus runoilija kuvaa alussa äitiään, joka kiroaa lapsensa, josta on tullut runoilija. Yhden yön hekuma on ollut kova hinta sille, että on synnyttänyt käärmeensikiön, runoilijan. Sitten kuvakulma vaihtuu: runoilija kertoo kärsimystäyteisestä elämästään, joka toimii kuitenkin polttoaineena sille, että hän tavoittaa asioita, joihin tavalliset ihmiset eivät pysty ja nousee taiteensa avulla korkeuksiin.

Tämä sama hurmio toistuu myös runossa Élévation, Kohoaminen, jossa runoilija nouse portaittain yhä ylemmäs päätyen lopulta tähtien sfääreihin. Tällä lennolla runoilija kuvaa henkensä liikkumista, mitä voi verrata myös hyvän uimarin kellumiseen aallon harjalla. Välillä kuitenkin maallisen elämän vaivat muistuttavat olemassaolostaan, mutta runoilijan tehtävänä on lopulta leijua kaiken kurjuuden yläpuolella. 

L'Albatros, Albatrossi lienee kokoelman tunnetuin runo. Merten uljain lintu albatrossi joutuu merimiesten vangiksi ja kiusanteon kohteeksi, jolloin sen koko olemus näyttää naurettavalta. Viimeisessä säkeistössä Baudelaire vertaa albatrossia runoilijaan, pilvien prinssiin, joka vapaana liidellessään katselee ylhäältä yksinkertaista kansaa suruissaan siitä, että mahtavat siivet estävät sen kävelyn maan päällä. Kyseessä on siis nykysuomeksi kohtaanto-ongelma. Samaan albatrossien maailmaan on sukeltanut myös Samuel Coleridge runossaan Ancient Mariner, Juha Vainio laulussaan Albatrossi ja Aku Ankka lausuessaan runokilpailussa, että Kohtalo uhkaa hirmuisin,/sillä ammuin nuolen ilmoihin/ja albatrossia haavoitin. 

Todellisen kulttuurihistoriallisen retken tarjoaa runo Les Phares, Majakat.  Suuria länsimaalaisia taiteilijoita käydään läpi luonnehtimalla heitä mitä oudoimmin, mutta osuvin kuvin. Rubens on tuoreen lihan tyyny, Leonardo on metsäinen, synkkä peili, Rembrandt on surullinen sairaala täynnä kuiskauksia jne. Heitä kaikkia luonnehtii se, että he ovat ihmislapsille jumalallista oopiumia. Viimeisen säkeen sanat  Car c'est vraiment, Seigneur, le best témoignage/Que nous puissions donner de notre dignité, Sillä tämä, Herra, on todellakin paras todistus,/ jonka voimme antaa arvokkuudestamme on todella koskettavaa.  

Runossa Le Mauvais Moine, Huono munkki runoilija piehtaroi osaamattomuudessaan ja laiskuudessaan verraten itseään kenobiittimunkkiin, joka elää rumassa keljassaan, jota kaunistavat vain kristinuskon alkuajan muistojen varjot. Hän haaveilee silmiensä ilosta ja kättensä töistä, joista ei tunnu kuitenkaan tulevan mitään. 

Mustalaiset edustavat Baudelairelle voimakasta ja alkuperäistä rotua, joka toimii aistiensa ja vaistojensa varassa. Runo Bohémiens en voyage, Mustalaiset tien päällä avautuu ennustajien, kulkureiden, tulisten naisten ja urheitten miesten maailma, jossa antaudutaan raivokkaille haluille. Mustalaisten vaellusta tarkkailevat ekstaattinen Kybele, joka avaa matkalaisille lähteensilmiä ja maantien varrelta sirkka. 

Varsin hurjia runoja ovat runot La Chevelure, Hiukset ja Une Charogne, Haaska vyöryvien, osin vastenmielisten kielikuviensa vuoksi. Teoksessa on myös kaksi runoa kissoista. Kissoista pitävä mies tuo minulle mieleen lähinnä James Bondin Dr. Non. Pahan kukkia on nerokas runoteos, jonka lukeminen vaatii aikaa ja paneutumista. Siinä mielessä teos on vaikeaa taidetta.

Tallinn à la Atget

Luin joskus nuoruudessa Eugène Atget´n valokuvista tehdyn teoksen The Ancient Regime, jossa oli pääasiassa otoksia Versailles´n puistosta. Valokuvat olivat hyvin yksinkertaisia ja kuitenkin samalla intensiivisiä. Katsojalle tuli tunne, että kuvissa todellakin liikuttiin ancien régime´in maisemissa, paitsi että ihmiset olivat kadonneet maisemasta jonnekin. 

Luin hiljattain MoMA:n The Art of Atget -sarja kokonaan, jossa kaikki taitelijan teokset oli myös tarkoin analysoitu ja taustoitettu. Atget´n tapaa valokuvata on pidetty nykyaikaisen valokuvauksen alkuna. Katselija leijuu myös välillä epätietoisuudessa, tarkoittiko Atget kuvan taideteokseksi vai ainoastaan dokumentiksi. 

Yritin viime viikolla työmatkalla katsella Tallinnaa Atget´n silmin. Kamera on Leica D-LUX 7, värikuvia on käsitelty kevyellä seepiasuodattimella. Maisemat ovat Tõnismäeltä ja Kassisabasta. Viimeinen kuva on aito Atget.

                   

(Kuva:https://www.metmuseum.org/essays/eugne-atget-1857-1927) 

Lepakkoarvoitus

Ennen kustantajat laittoivat pieniä kirjanmerkkejä teosten väliin, joissa oli vähäinen mainosisku. Syliini lensi hiljan kuva karvalakkisesta miehestä kivikon keskellä ja teksti "Matti Hällin tuotannolle on ominaista tasapainoinen sommittelu, ja herkkävireinen, taipuisa tyyli; hänen peruslaatunaan on lyyrillissävyinen mietteliäisyys ja leppeä, välkehtivä huumori." Tekstissä minua miellytti ennen muuta tuo puolipiste, joka toi tuulahduksen menneiltä ajoilta. 

Koulussa raskaampaan lukemistoon kuuluivat Ahon lastut (vaikea kieli) ja Hällin sekä Tuurin novellit (talkkunanmakuisia). Luultavasti nyt olisin niitä kypsä lukemaan ja viipyilemään kieliherkkujen äärellä. Luin Sari R:n postauksen Antti Tuurin Uunista ja vakuutuin, että Tuuria kannattaa lukea, varsinkin setäihmisen. Matti Hälli kuuluu myös tähän meditatiivisten kertojien joukkoon.

Päätin tutustua Hälliin hänen ensimmäisen teoksensa, Lepakkoarvoituksen (1939) kautta. Kyseessä on lyhyt dekkari, jonka juoni on laadittu lajityypilleen uskollisesti ja dekkarikieltä käyttäen. Teos ei ole millään tavalla tyypillistä Hälliä, mutta kylläkin tyypillistä ajankuvausta. Hälli kirjoitti vielä myöhemmin pari salapoliisiromaania: Murha meren rannalla (1943) ja Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943). Olen pitänyt salapoliisiromaaneja aikaisemmin turhanpäiväisenä kirjallisuutena, mutta olen tässäkin joutunut muuttamaan käsityksiäni. Minulla on kaksi aikaisempaa dekkaripostausta: Aleksandra Marininasta ja Juhan Pajusta sekä Indrek Harglasta.

(Kuva: Oulun kaupunki)

Kerron lyhyesti kertomuksen raamit, mutten paljasta enempää, jotta mahdollista lukukokemusta ei etukäteen tyhjistettäisi. Ystävykset Ariel Vaara ja Martti Ratamo ovat purjehtimassa ystävänsä konsuli Alf Salmion Tusculum-huvilalle. Heidän sinne saavuttuaan paljastuu, että illan isäntä on murhattu työntämällä hedelmäveitsi tämän kurkun läpi. Ruumiin vierestä pelmahtaa lentoon pohjanlepakko. Epäiltyjen joukko on suuri: konsulin kaksi lasta, autonkuljettaja, vieraana oleva viulisti Elis Borg, konsulin vaimo, entinen tanssijatar Mimi Lenoir ja tämän rakastaja Reino Karanko. Epäilyksen laineet loiskuavat suuntaan jos toiseenkin, ja kuvioon kuuluu myös paikallinen komissaario Japp, nimeltään Helminen, joka kunnostautuu virkaintoisuudella ja väärien johtolankojen seuraamisella. Pientä eroottista virettäkin kertomuksesta löytyy. Lukuisten käänteiden jälkeen varsin yllättävästi pohjanlepakko johtaa rikoksen ratkaisuun. Lepakkoarvoitus tarjoaa varsin nautittavan vanhanaikaisen dekkarikokemuksen. 

Mikä minua on vierottanut salapoliisikirjallisuudesta, on teosten yksiulotteinen ihmiskuva. Henkilöt edustavat tyyppejä, joissa pahuus, nerous, jalous tai aistillisuus kärjistyvät. Niin on myös tässä kertomuksessa: Alf Salmio on juonitteleva nautiskelija, joka on kurjan kohtalonsa ansainnut. Salmion puoliso Mimi on kevytkenkäinen pariisitar, joka osaa kietoa kaikki lähelle tulevat miehet pauloihinsa. Elis Borg on feminiininen ja neuroottinen taiteilijaluonne, joka on valmis monenlaisiin konnankoukkuihin. Piiat ovat piikoja, rengit renkejä ja poliisit ovat yksinkertaisia. Ariel Vaara sen sijaan on suvereeni rikosten ratkaisija, joka tuntuu ymmärtävän kaikkien motiivit. Tästä asenteellisuudesta huolimatta teosta oli mukava lukea, ja loppuratkaisu oli yllättävä. Tiedostavalle lukijalle tämä kirja ei ole; siksi paljon siinä on kansallisia ennakkoluuloja ja vanhahtavaa naiskuvaa. Toisaalta musiikki ja kirjallisuussitaatit tekstissä osoittavat kirjailijan syvempää kulttuuriharrastusta. Bouillabaissen keitto on myös yksi romaanin ulottuvaisuus. Ohessa muutama sitaatti:

Kokonaista viisi minuuttia kesti tätä silmien ja korvien hekumaa, ja sitten tuli hiljaisuus.

Kirjalaudakot upeine teoksineen viivästyttivät hetken katsettani...

Tyttö mahtoi olla oikea Messalina.

Poika on viime aikoina seurustellut autoväen kanssa niin paljon, että on unohtanut säädyllisen kielenkäytön.

Naiset eivät oikein ymmärrä klassikoita...

Viini ja ruoat ovat varmasti kurjan lapsuuden korvike.

Jospa he olisivat edes suomalaisia, niin heidän vaikuttimiaan ymmärtäisi, mutta ranskalaisia...

Hän oli siirtynyt sinutteluun aivan huomaamattaan.

Me olimme tyytyväisä asioiden tilaan ja joimme majassa giniä ja tonic-vettä, jäät uiskentelivat sinertävinä ja ihanan kylminä juomassamme. 

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa V: Pyhän Hengen kirkko

Tallinnan turistireittien keskellä on Püha Vaimu kirik eli Pyhän Hengen kirkko, jonka keskiaikaiseen ilmapiiriin matkaajan kannattaa aina poiketa sekä hoitamaan omaa spiritualiteettiaan että viipyilemään Viron monipolvisen historian äärellä. Jos matka sattuu maanantaipäivään, järjestetään kirkossa kello 18.00 ilmaisia konsertteja, joissa esintyy eteviä urkureita Virosta tai naapurimaista. Viimeksi liikutuin Arvo Pärtin Pari intervallon ja Brahmsin Herzlich tut mich verlangen -sovituksen äärellä. 

Kirkko rakennettiin 1200-luvulla yksilaivaiseksi kirkoksi, mutta seurakunnan kasvaessa siitä tuli kaksilaivainen. Kirkon yhteyteen rakennettiin 1300-luvulla myös leprasairaala ja vaivaistalo, jossa myös seurakunnan papit viettivät vanhuudenpäivänsä. Kirkko on siinä mielessä merkittävä, että siellä saarnattiin ensimmäistä kertaa viroksi (Georg Müller), ja että seurakunnan pappina toimi myös Liivinmaan kronikan kirjoittaja Balthasar Russow, jonka maailmaan pääsee parhaiten sisälle lukemalla Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikan. Tallinnan suomalainen seurakunta on myös toiminut kirkon tiloissa. 

Kirkon kimpussa ovat olleet tulipalot, kuvainraastajat ja Lenin-setä, mutta kaikesta huolimatta ainutlaatuinen ja monikerroksinen sakraalimiljöö on säilynyt hyvin. Kuorissa on lyypekkiläisen mestarin Bernt Notken Pyhän Hengen vuodattamisen alttari ja parven laitoja kiertää ajan tummentama biblia pauperum. Ulkoseinää koristaa Christian Ackermannin tekemä barokkikello. Pyhän Hengen kirkon saarnastuoli on Tallinnan vanhin ja myös Viron vanhin säilynyt saarnastuoli. Siinä on veistoksin kuvattu Kristus, evankelistat attribuutteineen ja apostoli Paavali. Pyhän Hengen vuodatus on kuvattu baldakiinissa, jossa ylimpänä istuu Isä Jumala kädessään valtakunnanomena ja päässään piispallinen hytyrä. Alttarin ja saarnastuolin dialogi on siis mitä vakuttavin. 

Mielenkiintoisen ulottuvuuden Viron historiaan tarjoaa myös kirkossa vuodesta 1923 säilytetty Tanskan lippu, Dannebrog. En tiedä, miten suomalaiset olisivat samana vuonna suhtautuneet siihen, jos Kustaa V olisi lahjoittanut Ruotsin lipun ripustettavaksi Suurkirkkoon muistoksi Ruotsin vallasta. Dannebrogin tarina Tallinnassa liittyy Tanskan kuningas Valdemar II:n ristiretkeen Viroon vuonna 1219. Tallinnanlahdella käytiin ankara taistelu virolaisia pakanoita vastaan, jonka ratkaisi Tanskan eduksi taivaasta pudonnut Tanskan lippu. Tallinna, tanskalaisten kaupunki, perustettiin tuolloisen Lyndanisen paikalle, ja Viro liitettiin samalla Tanskaan.   

Paikan genius loci on vahva; henki ja aine ovat tiiviisti kiinni toisissaan. Kirkossa on myös vähemmän onnistunutta uudempaa kirkkotaidetta, joka onneksi liudentuu vahvaan barokkiympäristöön.    

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa IV: Tallinnan synagoga

Tallinnan uusi synagoga ja sen yhteydessä oleva Viron juutalainen museo sekä juutalainen koulu sijaitsevat Karu tänavalla lähellä satamaa. Vanhan synagogan Maakri tänavalla tuhosivat saksalaiset ja venäläiset sodan aikana, ja rakennuksen rauniot purettiin 1947. Tämän jälkeen Tallinnan juutalaiset viettivät jumalanpalveluselämää erilaisissa väliaikaisissa tiloissa, kunnes uusi synagoga valmistui toukokuussa 2007. Museoon ja synagogaan pitää ilmoittautua etukäteen Eesti Juudi Muuseumin sivuilla, mutta tämä pieni vaiva kannattaa nähdä, koska rakennuksissa avautuu aivan uusi näkökulma Viron rikkaaseen historiaan ja kulttuuriin. Museoon voi tilata myös oman oppaan, tai sitten pyytää ääniopastusta varten kuulokkeet. 

Synagogan ulko-ovessa on kuvattuna elämän puu. Tämä puu toistuu intarsiana muissa rakennuksen ovissa ja toorakaapissa. Synagogaan noustaan jyrkkiä portaita, jotka puhuvat jo rukoilijalle omaa kieltään sekä juutalaisuuden historiasta että oman spiritualiteetin hoidosta. Ylhäällä tasanteella on vesiallas rituaalista puhdistautumista varten. Rakennuksessa on tietenkin myös mikwe, rituaalikylpypaikka. Synagogatila on samalla lämmin ja ilmava, koska jalopuiset seinäpaneelit on koristettu leikkauksin ja intarsiakuvioin. Synagoga on ortodoksijuutalainen, sen näkee esimerkiksi naisten parvesta. 

Museo on koulurakennuksen yhteydessä. Pienessä tilassa on runsaasti esineitä ja dokumentteja juutalaisten monivaiheisesta elämästä Virossa. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana juutalaisilla oli kulttuuriautonomia samaan tapaan kuin Viron ruotsalaisilla ja saksalaisilla. Juutalaisia järjestöjä, ylioppilaskuntia ja kulttuuri-instituutioita oli paljon, samoin juutalaisten yritystoiminta oli monipuolista. Tämä elämänmuodon tuhosivat sitten saksalaiset ja myöhemmin venäläiset. 

Saksalaismiehitys merkitsi Viron juutalaisille täystuhoa: noin 4000 Viron juutalaista surmattiin, ja tämän lisäksi 6000 muualta tuotua juutalaisia joko keskitysleireissä tai sitten metsiin ampumalla. Virolaisen yhteiskunnan polarisaation vuoksi kummatkin miehitysvallat löysivät virolaisten joukosta likaisen työn tekijöitä. Juutalaisten tuhoamisessa avusti Viron poliittinen poliisi (PolPol). Esim. Pärnussa paikallisia juutalaisia alettiin tuhota vain muutama päivä saksalaisten saapumisen jälkeen. Järkyttävää oli lähes sadan pärnulaislapsen myrkyttäminen marraskuussa 1941 Pärnun synagogassa. Tekijät olivat virolaisia, ja he surmasivat omia naapureitaan. Tämän tematiikan käsittely ei ole ollut virolaisten mieleen, koska he ovat kokeneet olleensa aina uhreja, ei rikollisia. Tässä suhteessa he muistuttavat kovasti venäläisiä. Toisaalta onhan meillä Suomessakin vastaavia kokemuksia esim. vuodelta 1918, mutta uskoisin, että meillä tämä Vergangenheitsbewältigung on tehty varsin hyvin.   

Šohetin siipikarjan teurastukseen tarkoitettu veitsi

Pustan kansaa

 

Haluan nykyään toisinaan palata nuoruuden lukukokemuksiin, jotka ovat jääneet kaihertamaan mielen kätköihin: joko ne olivat tuolloin liian vaikeita tai sitten ne olivat hyvin vaikuttavia. Liian vaikea oli esim. Sofokleen Antigone, joka vanhemmalla iällä avautui aivan uudella tavalla. Vaikuttava nuoruuden lukukokemus, joka vain parani myöhemmin luettuna, oli Giden Ellei vehnänjyvä kuole. Tässä postauksessa käsittelen koulupoikana lukemaani Gyula Illyésin Pustan kansaa, joka kirjahyllyssä tuntui joka vuosi kuiskaavan, että lue minut jälleen! Kirja oli vaikuttava lukukokemus jo teini-ikäiselle sekä aiheensa että kerrontatapansa vuoksi. Vastaavantyyppisiä kaunokirjallisia sosiologisia tutkielmia ovat esimerkiksi Didier Eribonin teos Paluu Reimsiin tai Édouard Louis´n Ei enää Eddy.

Illyes oli lähtöisin vaatimattomista maalaisoloista, mutta pystyi kuitenkin sukunsa tuella opiskelemaan. Poliittisesti hän toimi vasemmistolaisissa järjestöissä, oli maanpaossa 1920-luvulla Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa, palasi takaisin Unkariin toimien vakuutusvirkamiehenä, toimittajana ja erilaisissa valtion viroissa. Illyésin pääteoksena pidetään Pustan kansaa. Suomeksi häneltä on julkaistu viisi teosta ja lukuisia runosuomennoksia, erityisesti Anna-Maija Raittilan, Pekka Launosen ja Toivo Lyyn suomennoksina.

Kirja kuvaa Tonavan takaisen pustan (Transdanubia) palkollisten elämää kirjailijan omien elämänvaiheiden kautta. Kirja on samalla sekä sosiologinen kylätutkimus että kaunokirjallinen kehityskertomus. Maaorjuus oli päättynyt Unkarissa 1848, mutta torppareiden elämä muistutti tämänkin jälkeen pitkälti maaorjuutta. Pustan suurmaaomistajat asuivat linnoissaan läänityksillään tai sitten Budapestissä tai Wienissä, talonpojat saivat työtään vastaan itselleen vaatimattoman asunnon ja elannon. Kyseessä oli alisteinen symbioosi, jossa kumpikin osapuoli tarvitsi toista elääkseen (Heiltä on otettava liika pois, jotta he tekisivät edelleenkin työtä). Pustan kansalla oli orjan mieli, se ei kokenut itseään unkarilaiseksi, ja ainut heitä sitova metarakenne oli uskonto (katolilaisuus tai kalvinilaisuus). 

Kirkot pitivät yllä kouluja, joiden opetus saattoi olla monenkirjavaa. Merkittävää kuitenkin oli, että koulu takasi kansan lukutaidon. Kirkot jäsensivät myös vuodenkierron juhlat ja toimittivat tarvittavat kirkolliset toimitukset, joita pidettiin hyvin merkityksellisinä. Katolisissa kylissä noudatettiin tarkoin myös paastonaikoja ja ripittäytymään mentiin kyläkunnittain. Seka-avioliitot eivät tuntuneet häiritsevän myöskään maarahvaan eloa, vaikka perhedynamiikka se saattoikin tuoda. Illyésin henkisen kehityksen kannalta oli erityisen merkittävää kirkollisissa oppilaitoksissa vietetty aika. Teos antaa

pustan kirkollisesta elämästä ja sen papistosta varsin maanläheisen kuvan. 

Säätyjako torppareiden keskuudessa oli myös hyvin tarkka: siko-ja hevospaimenen ero oli merkittävä, renkivouti oli jo merkittävä henkilö. Virat periytyivät myös isältä pojalle. Työpäivät olivat raskaita, kun ne aloitettiin jo aamuyöllä karjan ruokinnalla ja ne päättyivät illalla kymmen aikaan. Aamulla rengit pesivät pukeuduttuaan silmänsä kaivolla, kiroilivat karkeasti ja lähtivät töihinsä. Kiroilu säesti pustan kansaa elämää pitkin päivää. Vaimoja ja lapsia lyötiin aina tarpeen vaatiessa. Toisaalta ihmisten välinen tapakulttuuri oli täynnä erilaisia vivahteita, joita piti osata tulkita oikein. Tässä suhteessa ero hovielämään ei ollut suuri.

Maalaisten ruoka oli arkena yksinkertaista perunoista ja jauhoista tehtyä muhennosta. Porkkanan naateista keitettiin myös keittoa. Alkoholia ja lihaa nautittiin vain juhlien yhteydessä. Hääpöytää Illyés kuvaa seuraavasti: "Kartanosta lainatuilla pitkillä pavunpuhdistuspöydillä oli suunnattomasti viiniä ja rasvaa, kolmelta pustalta lainatuissa padoissa oli paistettuja kanoja ja ankkoja sekä lapsen pään kokoisia kaaleja..."  Näihin kemuihin kuului myös nuorten varsin vapaa viettielämän toteuttaminen (...he tutkivat toistensa ruumiita kuten koiranpennut). Pustan kansa oli sukupuoliasioissa varsin vapaamielinen, osin siksi, että asuttiin hyvin tiiviisti yhdessä: "Joskus minusta tuntuu, kuin olisin todella itse elänyt koko lapsuuteni sellaisissa huoneissa, joissa kaikki syntymästä, niin jopa siittämisestä alkaen aina kuolemaan saakka tapahtuu kaikkien nähden ja kuullen."

Kirjan suuri ansio on sen maalaiselämän orgaaninen kuvaaminen, joka tempaa lukijan aurinkoisiin ja pölyisiin pustan kylämaisemiin. Illyésiä johdattaa syvä rakkaus Unkarin talonpoikiin. Pustan kansa avasi aikoinaan sivistyneille unkarilaisille realistisen näkymän siihen, miten suurin osa valtakunnan väestä todella eli. Kartanoiden väet kirja saavutti vasta ranskalaisena käännöksenä, koska valtaapitävät eivät usein olleet vaivautuneet oppimaan maan kieltä. Järkyttävää oli myös lukea siitä, että vain promillen osa Unkarin sivistyneistöstä oli peräisin torppariväestön joukosta. Illyés kuvaa koskettavasti luokkamatkaansa, kun hän kertoo, kuinka hän yliopistosta lapsuudenkotiinsa tultuaan ensitöikseen avasi ikkunan, jolloin Illyésin äiti kysyy, että haiseeko täällä köyhyys?

Pustan kansaa on opettava lukukokemus suomalaiselle. Voimme olla kiitollisia meidän vapaista talonpojista ja myös siitä, ettei meillä olleet komentoa pitämässä saksalaiset tai venäläiset (lahjoitusmailla toimittiin aikoinaan kuten Unkarissa). Nyky-Unkarin meno selittyy myös paljolta näiden menneiden aikojen perusteella. Orbán pyrkii myös privaatisti viettämäänn kartanonherran elämää. Teoksesta on postannnut Sentrooppasantra, jonka mainio blogi avaa kriittisiä ja oppineita näkökulmia Unkarin ja itäisen Euroopan maailmaan.

Persialaisia kirjeitä

 

Montesquieun eli Charles de Secondat´n nimi tuli tutuksi kouluaikana, kun historiassa käsiteltiin vallan kolmijako-oppia. Hänen teoksistaan De l’esprit des lois (1748) on tunnetuin, jossa em. oppi on esitetty. Persialaisia kirjeitä (1721) on Montesquieun kirjeromaani, jossa hän tarkastelee Ludvig XIV aikaista Ranskaa kahden persialaisen matkaajan, Usbekin ja Rican, silmin. Tekijä julkaisi teoksen nimettömänä, painatti sen Hollannissa, mutta laittoi painopaikaksi Kölnin välttääkseen ikävyyksiä valtaapitävien taholta, sillä teos kritisoi varsin terävästi yksinvaltiutta ja katolista kirkkoa.

Kirjan kerronnassa on kaksi ulottuvuutta: ranskalaisen elämänmuodon kuvaaminen ja huolehtiminen kotioloista, erityisesti Persiaan jääneistä haaremeista. Kirjan kääntäjä J.V. Lehtonen on muotoillut tämän teoksen dynamiikan varsin sievästi näin: "Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien kuohilaiden ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan...". Tämä sirosti tarjottu aistillisuus sai lukijat tuolloin myös tutustumaan yhteiskuntakriittiseen viestiin, mikä on kuitenkin teoksen keskiössä.

Kirjeet on otsikoitu siten, että niissä on lähettäjä ja vastaanottaja. Jokainen kirje nostaa esille jonkin teeman joko Ranskasta tai Persiasta, joitakin asioita käsitellään usean kirjeen verran. Kirjeissä on kantavana ajatuksena, että länsimainen kulttuuri, jota ranskalaisuus edustaa puhtaimmillaan, on tullut tiensä päähän viedessään kaiken äärimmäisyyksiin. Tämän vastapainona on pehmeä itämainen kulttuuri. Tämä ajattelutapa tuo mieleen Oswald Spenglerin näkemyksen, että länsimainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla, jonka jälkeen se on kulkenut kohti auringonlaskua.  

Kirjassa käsitellään kriittisesti orjuutta, yksinvaltiutta, katolista kirkkoa ja uskonnollista suvaitsemattomuutta. Erityisesti paavi saa kuulla kunniansa (Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta). Montesquieulle uskonto on yksi valtiollinen laitos toisten joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Luostarilaitosta hän vertaa ilotaloon, jossa köyhyydellä ja siveydellä ei ole sijaa. Valistusajan pääperiaatteet löytyvät jo näistä kirjeistä.

Kirja on mukava luettava, koska sen voi välillä jättää kesken ilman, että mitään teoksen jännitteestä menee hukkaan. Välillä runsas kirjeenvaihto valkoisen ylikuohilaan kanssa vaikuttaa hieman turhalta, mutta sitten on varsin kirkkaita hetkiä, kun meidän kulttuuriamme tarkastellaan itämaisin silmin. Tosin tämä itämaisuus on länsimainen tulkinta siitä. Teoksen teologinen puoli on hieman vaatimaton ja osin asenteellinen. Jansenisteja ja hugenotteja Montesquieu puolustaa hyvin ymmärtäen, että nämä vähemmistöt ovat tuottaneet Ranskaan merkittäviä osaajia. Erityisen paljon iloa lukijalle tuo teoksen kääntäjän J.V. Lehtosen oppineet selitykset ja huomautukset kirjan lopussa. Kirjasta on postannut myös Sivumerkkejä.