(Insel-Bücherein hillittyä estetiikkaa. Kuva: booklooker.de) |
Gerhart Hauptmann (1862–1946) oli saksalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan erityisesti naturalistisista ja realistisista teoksistaan. Hänen tuotantonsa oli monipuolinen ja käsitti draamaa, romaania ja runoutta. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1912. Hän oli yksi naturalismin tärkeimmistä edustajista Saksassa. Hauptmannin teokset kuvaavat usein yhteiskunnan alaluokkia ja yksilöiden kamppailuja, joissa sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet muovaavat ihmisten kohtaloita.
Sosiaalinen determinismi on luonteenomaista Hauptmannin teoksille: hän kuvaa usein, kuinka yksilöiden elinolot ja perhetausta muokkaavat heidän luonteenpiirteitään ja elämänvalintojaan. Tämä ilmenee erityisesti hänen luonnonkuvauksissaan, jotka eivät ole vain taustaa, vaan niillä on usein symbolinen merkitys. Hänen pääteoksiaan ovat näytelmät "Kankurit" (1892), "Majavannahkaturkki" (1893) ja "Ratavartija Thiel" (1888), joka edelleen kuuluu Saksassa kirjallisuuden opetussuunnitelmaan. Hauptmann on vaikuttanut erityisesti Bertolt Brechtin tuotantoon.
Kolmannessa valtakunnassa Hauptmann oli arvostettu kirjailija, vaikka tämän tuotantoa pidettiin kansallissosialistiselle kulttuurille vieraana sen sosiaalisen paatoksen vuoksi. Hauptmannia siedettiin hänen maineensa vuoksi, koska se antoi illuusion, että sivistysporvariston kirjallista makua myös arvostettiin. Hauptmannin suhde fasismiin oli kahtalainen: toisaalta hän ihaili Hitleriä kansallisena uudistajana, oli NSDAP:n jäsen ja nautti asemansa tuomista eduista, toisaalta hän vieroksui tuolloin vallinnutta kulttuuria. Hauptmann oli jonkinasteinen konformisti toisin kuin edellisessä postauksessa käsitelty Hans Carossa, joka eli enemminkin sisäisessä maanpaossa.
Soanan kerettiläinen (1918), on pitkä novelli, joka sijoittuu Luganon Alpeille. Kehyskertomuksessa vuoristossa retkeilevä kertoja tapaa erikoisen Ludovico-paimenen, Johannes Kastajan kaltaisen erakon, joka kertoo tarinan pastori Raffaele Francescosta.
Pastori sai ensimmäinen virkansa pienestä vuoristokylästä, jossa hän vähitellen pääsi paikallisen väen suosioon, ja häntä aletaan pitää jopa pyhimyksenä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pastori tutustuu puolivilliin Scarabotan perheeseen vuoristossa, jossa lasten vanhemmat ovat oletettavasti sisarukset. Hän yrittää tuoda näitä langenneita metsäläisiä lähemmäs seurakuntayhteyttä, mutta hän iskee silmänsä perheen kuvankauniiseen, 15-vuotiaaseen Agata-tyttäreen, jonka hän vie kouluun alas vuoristokylään. Koulunkäynnistä ei kuitenkaan tule mitään, mutta lemmensuhteesta sitäkin enemmän. Francesco lähtee saattamaa Agataa takaisin vuoristoon vanhempiensa luo, mutta he päätyvät kuitenkin pienellä saarella olevaan piilopirttiin, jossa suhde muuttuu fyysiseksi.
Kehyskertomuksesta käy sitten ilmi, että suhde kuitenkin paljastui, jolloin pappi erotettiin virastaan, Agatan perhe muutti Etelä-Amerikkaan ja Ludovico paljastuu Francescoksi, joka elää paimenena Agatan ja heidän lapsensa kanssa. Kertomuksen lopun lukija arvaa jo alussa, eikä tarina langenneesta papista ole kovinkaan ihmeellinen tai uusi, mutta se tapa, millä Hauptmann tarinansa kertoo, on todella hieno. Vahva eroottinen vire kulkee läpi kertomuksen lainaten apua antiikin myyteistä, Raamatusta, luonnosta ja päätyen fyysisen rakkauden ylistykseen: Eros on Kronosta vanhempi ja myöskin mahtavampi.
Antiikin kuvasto toistuu novellissa monissa paikoissa: muinaisessa kyläkaivossa on kuvattuna bukolisia hahmoja, samoin karjan juottokaukolossa ylhäällä alpeilla, Ludovico soittaa paimenhuilua, Agata ratsastaa pukin selässä lapsilauman saattelemana kuin bakkantti ja Agatan isän kätköistä löytyy puinen Priapos, jota perhe edelleenkin palvoi. Raja pakanuuden ja katolisen hurskauden välillä on kertomuksessa hyvin ohut.
Alppipurojen ja -koskien lirinä ja pauhu toistuvat jatkuvana taustana kertomuksen tapahtumille ikään kuin todistaen elävän luonnon jatkuvasta läsnäolosta, joka vaikuttaa taukoamatta ihmisten toimintaan ja tunteisiin: Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyskerroksesta vaikuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi utukuviksi.
Novelli kuvaa ihmisen löytöretkeä apollonisesta maailmasta dionyysiseen. Pappi huomaa, että hänen uskonnolliset kokemuksensa ovat vain varjo verrattuna siihen, mitä tämä uusi suhde hänelle antoi. Oli kuin fyysinen maailma olisi tuonut Jumalan todellisemmaksi kuin aikaisemmin: Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron soristessa tuntuivat vähitellen vuoret sointuvasti jymisevän, kalliohuiput soivan, tähdet helisevän tuhansina kultaisina harppuina.
Novellin keskiössä on transgression, moraalisten normien ylittämisen ajatus. Se voi olla nietzscheläinen dionyysinen elämä tai kierkegaardilainen uskon hyppy, jossa ihminen uskaltaa astua omien raamiensa ulkopuolelle saavuttaakseen jotain merkittävämpää ja syvempää. Onko se sitten eroottinen kokemus tai jotain muuta, sitä kukin miettiköön mielessään. Tästä problematiikasta on Georges Bataille kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti teoksessaan Sisäinen kokemus.
Soanan kerettiläinen oli samalla sekä vanhanaikainen lukukokemus, koska kertomuksessa ei ollut muodon eikä kielen koukeroita, että varsin ajaton kuvaus ihmisen intohimoista ja tavoitteista. Kirja ei ole millään tavoin sovinnainen, pikemminkin radikaali. Kriittinen nykylukija voi pitää kirjaa pedofilian estetisoitina (ks. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä). Itse pidin erityisesti alppiluonnon nivomisesta ihmisten kohtaloihin. Käännöksessä oli muutamia kukkasia, kuten helmiäiti (helmiäinen), ruumisarkku (juottokaukalo), kristillisyyden laitteet (kristillisyyden teot) eivätkä vuohet synnytä vaan poikivat. Muuten Alpo Kupiaisen käännös oli varsin hyvä. Kirjasta ovat postanneet Jokken kirjanurkka, Tarukirja, Hurja Hassu Lukija ja hdcanis.