Armoitettujen lista II: Gerhart Hauptmann "Soanan kerettiläinen"

(Insel-Bücherein hillittyä estetiikkaa. Kuva: booklooker.de)

Gerhart Hauptmann (1862–1946) oli saksalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan erityisesti naturalistisista ja realistisista teoksistaan. Hänen tuotantonsa oli monipuolinen ja käsitti draamaa, romaania ja runoutta. Hauptmann sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1912. Hän oli yksi naturalismin tärkeimmistä edustajista Saksassa. Hauptmannin teokset kuvaavat usein yhteiskunnan alaluokkia ja yksilöiden kamppailuja, joissa sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet muovaavat ihmisten kohtaloita. 

Sosiaalinen determinismi on luonteenomaista Hauptmannin teoksille: hän kuvaa usein, kuinka yksilöiden elinolot ja perhetausta muokkaavat heidän luonteenpiirteitään ja elämänvalintojaan. Tämä ilmenee erityisesti hänen luonnonkuvauksissaan, jotka eivät ole vain taustaa, vaan niillä on usein symbolinen merkitys. Hänen pääteoksiaan ovat näytelmät "Kankurit" (1892), "Majavannahkaturkki" (1893) ja "Ratavartija Thiel" (1888), joka edelleen kuuluu Saksassa kirjallisuuden opetussuunnitelmaan. Hauptmann on vaikuttanut erityisesti Bertolt Brechtin tuotantoon. 

Kolmannessa valtakunnassa Hauptmann oli arvostettu kirjailija, vaikka tämän tuotantoa pidettiin kansallissosialistiselle kulttuurille vieraana sen sosiaalisen paatoksen vuoksi. Hauptmannia siedettiin hänen maineensa vuoksi, koska se antoi illuusion, että sivistysporvariston kirjallista makua myös arvostettiin.  Hauptmannin suhde fasismiin oli kahtalainen: toisaalta hän ihaili Hitleriä kansallisena uudistajana, oli NSDAP:n jäsen ja nautti asemansa tuomista eduista, toisaalta hän vieroksui tuolloin vallinnutta kulttuuria. Hauptmann oli jonkinasteinen konformisti toisin kuin edellisessä postauksessa käsitelty Hans Carossa, joka eli enemminkin sisäisessä maanpaossa.

Soanan kerettiläinen (1918), on pitkä novelli, joka sijoittuu Luganon Alpeille. Kehyskertomuksessa vuoristossa retkeilevä kertoja tapaa erikoisen Ludovico-paimenen, Johannes Kastajan kaltaisen erakon, joka kertoo tarinan pastori Raffaele Francescosta. 

Pastori sai ensimmäinen virkansa pienestä vuoristokylästä, jossa hän vähitellen pääsi paikallisen väen suosioon, ja häntä aletaan pitää jopa pyhimyksenä. Erinäisten vaiheiden jälkeen pastori tutustuu puolivilliin Scarabotan perheeseen vuoristossa, jossa lasten vanhemmat ovat oletettavasti sisarukset. Hän yrittää tuoda näitä langenneita metsäläisiä lähemmäs seurakuntayhteyttä, mutta hän iskee silmänsä perheen kuvankauniiseen, 15-vuotiaaseen Agata-tyttäreen, jonka hän vie kouluun alas vuoristokylään. Koulunkäynnistä ei kuitenkaan tule mitään, mutta lemmensuhteesta sitäkin enemmän. Francesco lähtee saattamaa Agataa takaisin vuoristoon vanhempiensa luo, mutta he päätyvät kuitenkin pienellä saarella olevaan piilopirttiin, jossa suhde muuttuu fyysiseksi. 

Kehyskertomuksesta käy sitten ilmi, että suhde kuitenkin paljastui, jolloin pappi erotettiin virastaan, Agatan perhe muutti Etelä-Amerikkaan ja Ludovico paljastuu Francescoksi, joka elää paimenena Agatan ja heidän lapsensa kanssa. Kertomuksen lopun lukija arvaa jo alussa, eikä tarina langenneesta papista ole kovinkaan ihmeellinen tai uusi, mutta se tapa, millä Hauptmann tarinansa kertoo, on todella hieno. Vahva eroottinen vire kulkee läpi kertomuksen lainaten apua antiikin myyteistä, Raamatusta, luonnosta ja päätyen fyysisen rakkauden ylistykseen: Eros on Kronosta vanhempi ja myöskin mahtavampi.

Antiikin kuvasto toistuu novellissa monissa paikoissa: muinaisessa kyläkaivossa on kuvattuna bukolisia hahmoja, samoin karjan juottokaukolossa ylhäällä alpeilla, Ludovico soittaa paimenhuilua, Agata ratsastaa pukin selässä lapsilauman saattelemana kuin bakkantti ja Agatan isän kätköistä löytyy puinen Priapos, jota perhe edelleenkin palvoi. Raja pakanuuden ja katolisen hurskauden välillä on kertomuksessa hyvin ohut. 

Alppipurojen ja -koskien lirinä ja pauhu toistuvat jatkuvana taustana kertomuksen tapahtumille ikään kuin todistaen elävän luonnon jatkuvasta läsnäolosta, joka vaikuttaa taukoamatta ihmisten toimintaan ja tunteisiin: Ohut vuoristoilma, kevät ja eroaminen varsinaisesta sivistyskerroksesta vaikuttivat sen, että hänen ajatuskykynsä oli hiukan sumentunut. Hänen sielunsa valtasi eräänlainen unentapainen lumous, johon todellisuus sulautui häilyviksi utukuviksi.

Novelli kuvaa ihmisen löytöretkeä apollonisesta maailmasta dionyysiseen. Pappi huomaa, että hänen uskonnolliset kokemuksensa ovat vain varjo verrattuna siihen, mitä tämä uusi suhde hänelle antoi. Oli kuin fyysinen maailma olisi tuonut Jumalan todellisemmaksi kuin aikaisemmin: Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron soristessa tuntuivat vähitellen vuoret sointuvasti jymisevän, kalliohuiput soivan, tähdet helisevän tuhansina kultaisina harppuina. 

Novellin keskiössä on transgression, moraalisten normien ylittämisen ajatus. Se voi olla nietzscheläinen dionyysinen elämä tai kierkegaardilainen uskon hyppy, jossa ihminen uskaltaa astua omien raamiensa ulkopuolelle saavuttaakseen jotain merkittävämpää ja syvempää. Onko se sitten eroottinen kokemus tai jotain muuta, sitä kukin miettiköön mielessään. Tästä problematiikasta on Georges Bataille kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti teoksessaan Sisäinen kokemus. 

Soanan kerettiläinen oli samalla sekä vanhanaikainen lukukokemus, koska kertomuksessa ei ollut muodon eikä kielen koukeroita, että varsin ajaton kuvaus ihmisen intohimoista ja tavoitteista. Kirja ei ole millään tavoin sovinnainen, pikemminkin radikaali. Kriittinen nykylukija voi pitää kirjaa pedofilian estetisoitina (ks. Maimu Bergin Minä rakastin venäläistä). Itse pidin erityisesti alppiluonnon nivomisesta ihmisten kohtaloihin. Käännöksessä oli muutamia kukkasia, kuten helmiäiti (helmiäinen), ruumisarkku (juottokaukalo), kristillisyyden laitteet (kristillisyyden teot) eivätkä vuohet synnytä vaan poikivat. Muuten Alpo Kupiaisen käännös oli varsin hyvä. Kirjasta ovat postanneet Jokken kirjanurkka, Tarukirja, Hurja Hassu Lukija ja hdcanis. 

Armoitettujen lista I: Hans Carossa "Lääkäri Gion"

Vuonna 1944 Saksassa laadittiin Joseph Goebbelsin johdolla nk. armoitettujen lista (Gottbegnadeten-Liste), johon oli kirjattu noin tuhannen saksalaisen taiteilijan nimet, jotka olivat Saksan kulttuurin ja sen sotaponnistusten kannalta merkittävimmät. Listalle päässeet olivat vapautetut asepalveluksesta, mutta heidän piti osaamisellaan sitoutua Saksan sotapolitiikan tukemiseen. Natsismin vastustajista oli alettu laatia erilaisia listoja jo 1933 alkaen, joiden perusteella tiettyjä taiteilijoita alettiin vainota, heidän teoksiaan poistaa kirjastoista tai sitten hävittää (Bücherverbrennung).

Kun katselin noita armoitettujen listoja läpi, niin lähinnä muusikoista löytyi henkilöitä, jotka olivat tunnettuja ja arvostettuja vielä Kolmannen valtakunnan luhistumisen jälkeen (esim. Richard Strauss, Wilhelm Furtwängler, Carl Orff, Herbert von Karajan). Listassa ylimpänä (A-lista) oli kuusi kirjailijaa: Hans Carossa, Gerhart Hauptmann, Erwin Guido Kolbenheyer, Hanns Johst, Agnes Miegel ja Ina Seidel. Minua alkoi kiinnostaa, minkälaista taidetta pidettiin kansallisesti merkittävänä. Seuraavissa postauksissa esittelen lyhyesti kunkin kirjailijan ja yhden teoksen taiteilijan tuotannosta. Osa teoksista on käännetty suomeksi, osan luin saksaksi. Lääkäri Gionin (1931) oli vuonna 1939 kääntänyt Otavan kustannusvirkailija Marjaliisa Auterinen. Käännös on sujuva, mutta muutamissa kohdissa ei ole tunnettu alkuperäisiä saksalaisia käsitteitä. 

Hans Carossa (1878–1956) toimi sekä lääkärinä että kirjailijana. Hänen tuotantonsa on laaja, ja hän pystyi keskeytyksettä jatkamaan kirjallista toimintaansa Saksan antautumisen jälkeen. Kolmannen valtakunnan aikana Carossa eli sisäisessä maanpaossa, mutta häntä arvostettiin tuolloin kirjailijana hyvin paljon, vaikkei hän millään tavalla tukenut tuotannollaan fasistisia ajatuksia. Suomeksi häneltä on käännetty teokset Lääkäri Gion, Sotapäiväkirja ja Kypsän elämän salaisuudet. Paavo Rintala on kirjoittanut teoksen Carossa ja Anna.

Lääkäri Gion on viehättävällä tavalla vanhanaikainen romaani, jossa ei ole mitään raastavaa tai ahdistavaa, mutta kuitenkin ollaan isojen asioiden äärellä. Gion työskentelee pienessä vuoristokaupungissa yksityislääkärinä. Häntä leimaa menneen sodan raskaat muistot ja toisaalta kiihkeä halu parantaa potilaitaan. Romaanissa kuvataan hyvin erilaisia naisia, mutta miehiä edustaa ainoastaan Gion ja tämän ottopoika Toni.

Emerentia on vuoristolaisnainen, joka on saamassa aviottoman lapsen. Aviottomuus ei ele ongelma, vaan äidin anemia (hänen rasittunut verensä), jota hoidetaan runsailla röntgensäteillä (!), punajuurilla, punaviinillä ja lehtivihreäpillereillä. Gionin mielestä sikiö pitäisi lähdettää äidin terveyden vuoksi, mutta lopulta äiti alkaa parantua siinä määrin, että lapsi saa syntyä. Emerentia edustaa romaanissa alkukantaista äitiyttä ja naisenergiaa, joka kamppailee kaiken tavoin tulevan elämän puolesta ("Hän on pyhä, pyhä, oman maailmansa sotajoukkojen valtiatar."). Gionin ja Emerentian välille syntyy kunnioituksen ilmapiiri. Köyhänä maalaisnaisena Emerentia ei pysty maksamaan lääkärin apua muutoin kuin leipomalla herkullista alppileipää. Romaanin lopussa Johanna-vauva syntyy, ja hän päätyy kasvatettavaksi Emerentian isäntäväen maalaistaloon. Kirjailija ennustaa, että hän voi kasvaa syntyperänsä yläpuolelle. 

Cynthia on luostarikoulussa kasvatettu lapsi-nainen, jonka energia ja lahjakkuus purkautuvat taiteelliseen luomiseen. Gion tuntee vetoa tähän impulsiiviseen naiseen, mutta hänen lääkärinetiikkansa estää kaikki lähentymisajatukset, vaikka ne hänen mielessään alati pyörivätkin. He tapaavat usein Cynthian ateljeessa, missä nauttivat teetä, roomansämpylöitä, edaminjuustoa, kuivattuja luumuja ja ensimmäisiä etelästä tulleita tomaatteja. 

Kirjailija kuvaa kauniisti Cynthian luomistyötä ja sen ongelmia. Nainen on kuin jännitetty kaari, ja häntä luonnehtii hurskas hulluus, jonka Gion haluaisi pitää oikeilla raiteilla. Gion ajattelee mielessään herättelevänsä naisen inhimilliseen, mutta hänen mielestään Cynthiassa värähtelee salaisuuksia, joita hän ei ehkä koskaan ymmärrä. "Kauniimpaahan mies ei voi kokea kuin sen, että löytää ylpeästä, nuoresta olennosta omat ajatuksensa ja tunteensa; se on onnea, joka on sukua siittämiselle." Romaanin lopussa Gion menee naimisiin Cynthian kanssa ja he saavat myös lapsen. Romaanissa kuvataan varsin kauniisti ja intensiivisesti henkisen halun muuttumista eroottiseksi. 

Toni on katupoika, joka elättää itsensä ja vanhan isoäitinsä näyttämällä kadulla kirkkaalla säällä kaukoputkella tähtiä. Gion kiintyy poikaan, ja tämän isoäidin kuoltua ottaa hän Tonin apupojakseen vastaanotolle, jossa hänestä kehittyy varsin etevä ja analyyttinen tuki lääkärille. Toni kiintyy myös syvästi Cynthiaan (he tekevät sinunkaupat!), ja kolmikko retkeilee yhdessä alpeilla, missä Toni pelastaa Cynthian lääketieteellisellä taitavuudellaan. Tonin heräämistä miehuuteen on kirjassa myös kuvattu uskottavasti. 

Kirjassa on myös varsin vauhdikkaita kohtauksia, esim. kun yhden illan aikana Gion käy hoitamassa voimanostajan luulosairasta äitiä, huumeenorjaa ja nunnan kaapuun pukeutunutta ilotyttöä, joka on lapsena ollut hänen potilaansa. Vierailu morfinistinaisen kotona on värikkäästi ja hyvin uskottavasti kuvattu, myös kertomukseen upotettu morfinistin lapsuusajan kokemus on oikea kansantieteellinen helmi.

Lääkäri Gion on liikuttava kirja. Vaikka kaikki päähenkilöt ovat puhtaita ja jotenkin eteerisiä, käydään kuitenkin heidän kauttaan varsin syvissä eksistenssin vesissä. Kirjan kieli on myös huoliteltua ja temppuilematonta. Lääkärin työtä kirjassa on myös kuvattu varsin uskottavasti. Katolinen spiritualiteetti ilmeni myös kirjan monissa kohtauksissa positiivisella tavalla. 

Vaikeaa taidetta VIII: Dybbuk

(Kuva: https://www.yivo.org/Dybbuk-Screening)

Puolalaisen Michał Waszyńskin vuonna 1937 ohjaama Dybbuk on yksi suosikkifilmejäni ja kilpailee ykköspaikasta Sergei Paradžanovin Granaattiomenan värin kanssa. Kumpikin filmi kuuluu vaikean taiteen kategoriaan niin monikerroksellisuutensa kuin rikkaan kuvakielensä vuoksi. Kumpikin filmi herättää katsojassa ikävän tuhoutuneeseen kulttuurimuotoon. 

Elokuvan käsikirjoitus pohjautuu venäläisen kirjailija S. An-skyn (Shloyme Zanvl Rappoport) jiddišinkieliseen näytelmään Tsvishn Tsvey Veltn – der Dibuk vuodelta 1914. Mielenkiintoista on se, että näytelmää esitettiin 1930-luvulla Kansallisteatterissa Aino Kallaksen käännöksenä, mutta esitys piti lopettaa äärioikeiston painostuksesta. Nykyään mahdollista esitystä vastustaisivat äärivasemmisto ja vihreät. Waszyńskin filmin kieli on pääosin jiddiš. YLE esitti filmin vuonna 2021.

Elokuvan juoni on seuraava. Parhaat ystävät Nisan ja Sender, asuvat pienessä kylässä Venäjän juutalaisten asuinalueelle. Ystävyytensä sinetiksi he vannovat yhdessä, että heidän vaimojensa odottamien lasten tulisi mennä keskenään naimisiin, jos he olisivat tyttö ja poika vastoin salaperäisen ja synkän vaeltajan neuvoja, joka varoittaa sitomasta tulevia sukupolvia toinen toisiinsa. Senderin vaimo kuolee synnyttäessään heidän tytärtään Leaa, ja Nisan hukkuu myrskyyn sillä hetkellä, kun hänen vaimonsa on synnyttämässä heidän poikaansa Khanania. 

Senderistä tulee rikas kauppias Britnitzin shtetlissä. Eräänä päivänä Khanan saapuu sinne köyhänä ješiva-opiskelijana. Miehet eivät vielä tiedä yhteyksistään, ja Sender ottaa Khananin huomaansa. Käy kuitenkin niin, että Lea ja Khanan rakastuvat tietäen kuitenkin, ettei Sender suostu avioliittoon Khananin varattomuuden vuoksi. Khanan alkaa vimmatusti tutkia Kabbalaa ja harjoittaa taikuutta parantaakseen asemaansa sulhaskokelaana.

Kun hän kuulee, että Sender on järjestänyt Lean avioliiton rikkaan kauppias Nakhmanin yksinkertaisen ja säikyn pojan Menashen kanssa, hän kutsuu Saatanaa auttamaan häntä ja alkaa käydä kauppaa Faustin tapaan. Saatana iskee Khananin kuoliaaksi synagogassa, mutta hän palaa dybbukina, levottomana henkenä, joka valtaa Lean. Dybbuk on ennen aikojaan kuolleen ihmisen haamu, joka palaa vielä elämään kokemaan sen ilot ja surut. Dybbuk voi mennä rakastamaansa ihmiseen, mutta jos hän on ollut paha ihminen, voi muuttua vain kasviksi tai eläimeksi. 

Lean häitä siirretään, sillä kesken häämenojen Lea kieltäytyy menemästä naimisiin Menashen kansssa. Sender pyytää apua Ezerieliltä, ​​viisaalta ja voimakkaalta rabbilta läheisestä Miropolista. Ezeriel ajaa dybbukin ulos, mutta Lea tarjoaa sielunsa Khanan-dybbukille ja kuolee, ja lopussa salaperäinen vaeltaja, joka aina taitekohdissa ilmestyy sanomaan painavan sanansa, puhaltaa kynttilän sammuksiin ja lausuu heprealaiset sanat baruch dayan emet (autuas on korkein tuomari). Lea ja Khanan saivat toisensa vasta kuolemassa.

Kertomuksen päähenkilöt ovat hasidijuutalaisia. Hasidismi syntyi itäeurooppalaisten juutalaisten keskuudessa popularisoimalla Kabbalaa. Liike on olemukseltaan mystinen korostaen henkilökohtaista uskoa, ei niinkään lakiuskoa, kuten ultraortodoksijuutalaiset tekevät. Hasidismiin kuluu myös musiikin ja tanssin kautta saavutettava uskonnollinen ekstaasi. Tästä uskonnollisuuden muodosta ja ennen muuta kadonneesta juutalaisesta elämänmuodosta filmi antaa hyvän kuvan. 

Filmin alussa rabbit laulavat ja huojuvat lukiessaan Tooraa, miehet tanssivat hurjasti keskenään Lean kihlajaisissa ja naiset hillitysti häätilaisuudessa. Rahvas sitä vastoin tanssii yhdessä klezmer-musiikin tahdissa. Liturgista laulua on elokuvassa paljon. Erityisen koskettava on poikakuoron laulama Korkeanveisun "Rakkautesi on ihanampaa kuin viini" ja Varsovan suuren synagogan kanttorin, "juutalaisen Caruson" Gerszon Sirotan liturginen laulu.

Kertomus on upotettu juutalaisiin juhliin. Lehtimajajuhla eli sukkot on kuvattu siten, että rabbeilla on oikeassa kädessä lulav-kimppu ja vasemmassa etrog-sukaattisitruuna. Etrog viittaa Tooran opiskeluun ja samalla sen käskyjen noudattamiseen - keskeisiin elementteihin filmissä. Dybbukissa kuvataan kauniisti kirjoitetun sanan pyhyyttä: rabbit suutelevat pyhiä kirjoja ja esim. Lean täti juoksee toorakaapille harjoittamaan katumusta. Myös Khanan uskoo löytävänsä kirjoista voiman, jolla voisi saada Lean puolisokseen. 

Sapatin viettoa on myös kuvattu, mutta yllättävää kyllä, perheen isä sytyttää sapattikynttilät. Sapattina syödään perinteen mukaan gefilte fischiä. Hasidiperinne tulee ilmi sapattipöydässä, kun perheenpää ei halua lukea Talmudia, vaan Kabbalaa. Juutalaisia häitä kuvataan myös varsin elävästi, vaikkei niistä sitten tulekaan mitään. Lean tanssi kuoleman kanssa on varsin hyytävä. Filmin lopussa oleva eksorsimi-kohtaus on myös hyvin todentuntuinen. Elokuvan tieteellisen taustatyön oli tehnyt tunnettu judaisti Majer Bałaban pienintä yksityiskohtaa myöten, joka näkyy asuissa, tansseissa tai vaikkapa ovenpielien mezuzoissa.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kertomuksessa myös esiin: Sender on rikas kauppias, jolle kaikki on kauppatavaraa, myös oma tytär Lea. Köyhät ovat köyhiä, joiden tehtävänä on enentää isäntäväen omaisuutta, ja heille heitetään ainoastaan murusia herrasväen pöydästä. Rahvaan ja isäntäväen ero kuvattu varsin voimakkain vedoin.

Elokuvan kantava ajatus on kestävien ja katoavien arvojen kamppailu ihmiselämässä. Sender ymmärtää varsin nopeasti kuka Chanan on, mutta rahanhimossaan hän on valmis unohtamaan ystävälleen antamansa valan ja myös kieltämään tyttäreltään todellisen rakkauden. Vaikka hän sydämessään tunsi ystävänsä kuoleman, se ei häntä enää liikuta. Elokuva on erikoinen melodraaman ja kauhufilmin sekoitus, jonka yllä leijuu kohtalon ja mystiikan aura.

Michał Waszyński oli homoseksuaali, mikä saattaa heijastua alkuosassa kuvatussa Nisanin ja Senderin ystävyydessä, jossa on vahva eroottinen sävy, samoin myös kohtauksessa, missä Hennach katselee ystävänsä Chananin nautinnollista kylpemistä mikwessä. Eroottinen vire kulkee myös läpi filmin Lean ja Chananin rakkaustarinassa, vaikkei pidemmälle päästä kuin kevyesti koskettamaan toisen käsivartta, mutta sehän riittää... 

Katselin elokuvan näyttelijöiden ja muiden henkilöiden henkilöhistorioita. Pääsien esittäjät Lili Liliana ja Leon Liebgold pelastuivat Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin, jossa he esiintyivät jiddišinkielisinä näyttelijöinä. Waszyński kiersi myös Moskovan kautta, palasi sitten Puolaan, mutta päätyi lopulta Italiaan ohjaamaan historiallisia elokuvia. Useimpien näyttelijöiden kohtalona oli kuitenkin kuolla Puolassa juutalisvainoissa. On järkyttävää, kuinka paljon osaamista ja lahjakkuutta tuolloin tuhottiin. Ihmisten myötä katosi myös kaunis ja rikas juutalainen kulttuuri Puolasta.  

Scapinin vehkeilyt

Kävin syksyllä 2021 katsomassa Molièren Saiturin Kansallisteatterin esityksenä. Taitavat näyttelijät tekivät parhaansa, mutta minulle jäi kuitenkin olo, että nähtiin lähinnä puskateatteria. Vauhtia ja mäiskintää riitti, muuta sisältöä vähemmän, ja minua jäi ärsyttämään esim. Valèren, jonka pitäisi olla testosteronia tihkuva rakastaja, sukupuolettomaksi woketettu rooli. Olisiko sittenkin niin, että Molièren aika on jo mennyt? Päätin kuitenkin Racinen Faidran innoittamana viipyillä 1600-luvun Ranskassa ja lukea Molièren Scapinin vehkeilyt.

Näytelmän ainekset on otettu Terentiuksen Phormiosta ja italialaisesta commedia dell’arte -hahmoista. Teos esitettiin ensimmäisen kerran 1671, ja Ludvig XIV aikana sitä esitettiin yli 200 kertaa. Teosta esitetään myös nykyään Ranskassa. Molière on sanonut, että "minä otan tavarani sieltä mistä minä ne löydän". Mikään suuri teos Scapinin vehkeilyt ei kyllä ole, mutta lystikäs se on. Löysin näytelmän Kariston seuranäytelmiä -sarjasta, jossa aikoinaan ilmestyi lähes 400 pientä näytelmää (esim. Kainulaisen Renk´ Kallen urotyöt, Virvatulen Varastettu polkupyörä tai Halmeen Onnen hyrrä). Esipuheen kirjoittajaa tai näytelmän kääntäjää en kirjasta löytänyt. Tuosta kirjastosta voisi löytyä paljonkin vähemmän tiedostavaa teatteritaidetta.

Näytelmä sijoittuu Neapeliin eli Napoliin. Ovela palvelija Scapin huijaa vanhoja saitureita Gérontea ja Argantea kollegansa Silvestren avulla. Nämä kauppiaat ovat jättäneet naimattomat poikansa Octaven ja Léandren palvelijoidensa huostaan ​​lähtiessään työmatkoilleen. Pojat alkavat heti pelehtiä naisten kanssa isien poissa ollessa sillä seurauksella, että Octave menee naimisiin Hyacinthen, Géronten tyttären kanssa. Léandre puolestaan rakastuu Zerbinetteen, joka on kasvanut kiertävien mustalaisten keskuudessa. Scapin haluaa varmistaa, että Argante suostuu poikansa avioliittoon ja että Géronte tarjoaa tarvittavan summan Zerbinetten lunastamiseen mustalaisilta, jotka sieppasivat hänet lapsena.

Scapin kiristää sitten Argantea ja Gérontea keksittyjen tarinoiden avulla saaden näin tarvitsemansa rahat kasaan. Scapin haluaa myös kostaa Gérontelle, joka kavalsi hänet Léandrelle. Scapin saa Géronten uskomaan, että palkkamurhaajat ovat hänen jäljillään. Scapin piilottaa uhrinsa säkkiin ja hakkaa häntä kartulla niin lujasti kuin pystyy, mutta hänen aikomuksensa tulevat ilmi. Géronte on kostamassa hänelle, kun yllättävästi Zerbinette tunnistetaan rannerenkaan avulla Arganten tyttäreksi ja Hyacinthe Géronten salaiseksi lapseksi toisesta liitosta. Viimeisessä kohtauksessa Scapin teeskentelee olevansa lähellä kuolemaa, koska oli onnettomuuden uhri ja pyytää Argantelta ja Gérontelta anteeksi tekojaan, nuoret saavat toisensa ja yleinen sopu vallitsee nuorten ja vanhojen kesken näytelmän lopussa. 

Käänteitä ja vauhtia näytelmässä on runsaasti, myös paljon sukkelaa sanailua. Itse teksti ei kuitenkaan nouse millään tavalla kovin korkealle tasolle. Luulen, että tämä näytelmä tarvitsee onnistuakseen hyviä komedianäyttelijöitä. Kaikki juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia.

Yksitoikkoinen onni muuttuu pian ikäväksi. Elämä vaatii myrskyä ja tyyntä, ja esteet vaan virittävät tulta ja lisäävät nautintoa.

On parempi olla naimisissa kuin kuollut.

Tarkoitan vaan, että alkusyy nuorten huonoon käytökseen on kasvatuksessa, jonka he ovat saaneet isältään.

Scapinin posliinihahmo (Meissen)
(Kuva:https://emuseum.gardinermuseum.com/objects/1128/scapin) 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20: Nathan Viisas

 

Näytelmät ovat minulle kaikkein vaikein taiteenlaji: käyn harvoin teatterissa, koska yleensä tulen erinäisistä syistä pettyneenä esityksistä, ja näytelmien lukeminen on minusta raskasta. Päätin nyt kuitenkin ottaa luvun alle vanhan hyllynlämmittäjän, Gotthold Ephraim Lessingin Nathan Viisaan, jonka olen hankkinut vuonna 1978 ja aloittanut sekä lopettanut lukemisen kesken jo muutamaan kertaan. Suurin lukueste on ollut Juhani Siljon käännöksen heittomerkkejä tihkuva, sinänsä ansiokas runokieli. Lessingin saksa on lähempänä nykykieltä kuin Siljon runosuomi, jonka tavoitteena on olla ennen muuta ylevää. Toisaalta on hauskaa löytää jatkuvasti pieniä sanapäärlyjä, kuten liemme, Sallima, muslemi, laises, leyhkein.

Saksalaisten klassikkojen näytelmiä meillä ei enää juuri esitetä. Esim. Nathan Viisas on esitetty Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1997 (Matti Rossin käännös Viisas Natan) ja Schillerin Maria Stuart 1982. Syitä tähän en käy nyt arvailemaan, ehkäpä aatedraamat eivät vaan ole enää nykyaikaa, mutta valitsemani Nathan Viisas on tällä hetkellä mitä ajankohtaisin näytelmä, koska se käsittelee uskonnollista suvaitsevaisuutta. 

Nyky-Suomessa ongelmana esitykselle voisi olla se, että draaman päähenkilö on juutalainen, joka on läpeensä myönteinen hahmo verrattuna kristittyihin ja muslimeihin. En yhtään ihmettelisi, vaikka meidän kulttuurielämämme tiedostavaiset toimisivat samoin kuin 1930-luvulla, jolloin suomalaisten antisemiittien painostuksesta Kansallisteatterin ohjelmistosta poistettiin Aino Kallaksen juutalaisuuteen liittyvä draama Dibbuk. Aiemmin juutalaisten kimpussa olivat fasistit, nykyään puna-vihreä väki.

Nathan Viisas kuuluu Saksan lukioiden opetussuunnitelmaan, samoin kuin esim. Sofokleen Antigone. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina aloittaa keskustelun sormusvertauksesta tai kuningas Kreonin ratkaisuista. Meillä tyydytään Häräntappoaseeseen ja moniluku- sekä mediataitoihin, eikä omia klassikoita tunneta. Oikeinkirjoitukselle on myös jätetty hyvästit. Hitler-Saksassa Nathan Viisas oli kielletty kouluissa, samoin sen esittäminen teattereissa. Teos palasi heti 1945 opetussuunnitelmiin ja teatterin lavoille. Nathanin esikuvana Lessingille oli filosofi Moses Mendelsohn, joka oli juutalaisen valistuksen, haskalan isä.

Näytelmän tapahtumat ovat seuraavat. Toiminta sijoittuu kolmannen ristiretken (1189–1192) Jerusalemissa vallinneen tulitauon aikaan Saladinin ollessa Syyrian sulttaani. Kun juutalainen Nathan palaa työmatkaltaan kotiin Jerusalemiin, saa hän tietää, että hänen kotinsa on tuhottu, mutta nuori ristiritari oli pelastanut hänen kasvattityttärensä Rechan palavasta talosta. Ritari puolestaan ​​on henkensä velkaa Jerusalemin muslimihallitsijalle Saladinille. Ritari oli ainoa kahdestakymmenestä vangista, jonka sulttaani armahti, koska tämä kovasti muistutti Saladinin edesmennyttä veljeä Assadia. Näistä onnellisista tapahtumista huolimatta rationaalinen Nathan ei ole valmis uskomaan, että Rechan pelastumisen takana olisi ihme, ja hän vakuuttaa kasvattityttärelleen, että on haitallista uskoa yliluonnollisen apuun.

Saladin ei ole onnistunut taloudenhoidossaan, ja siksi hän luottaa laskelmoivan sisarensa Sittahin neuvoon kutsua rikas Nathan luokseen testatakseen hänen anteliaisuuttaan ja viisauttaan, joita ylistetään koko Jerusalemissa. Sen sijaan, että Saladin pyytäisi häneltä suoraan lainaa, hän teeskentelee ensin koettelevansa Nathanin viisautta. Hän esittää Nathanille kysymyksen "oikeasta uskonnosta". Nathan, jolle hänen ystävänsä Al-Hafi on jo ilmoittanut Saladinin taloudellisista ongelmista, tunnistaa ansan. Hän päättää vastata Saladinin kysymykseen pienellä vertauskertomuksella (Ringparabel). Syvästi vaikuttunut Saladin ymmärtää tämän vertauksen välittömästi viestinä kolmen suuren monoteistisen uskonnon tasavertaisuudesta. Nathanin viisauden liikuttamana hän pyytää tätä olemaan ystävänsä tästä lähtien. Nathan suostuu ja myöntää Saladinille anteliaasti lainaa enempää kyselemättä.

Ristiritari, joka pelasti Rechan liekeistä, mutta joka on toistaiseksi tuskin kiinnittänyt huomiota häneen pitäen tätä pelkkänä pienenä juutalaistyttönä, rakastuu tähän Nathanin tuodessa heidät yhteen ja haluaa mennä välittömästi naimisiin Rechan kanssa. Ristiritarin nimen kuultuaan alkaa Nathan epäröidä suostumuksen antamista nuorten liitolle. Ristiritari on järkyttynyt, ja kun hän sitten saa tietää Rechan seuralaiselta, kristityltä Dajalta, että Recha ei ole Nathanin tytär, vaan hänet on adoptoitu kristityiltä vanhemmilta, hän kääntyy Jerusalemin patriarkan puoleen saadakseen neuvoja. 

Vaikka ristiritari esittää asian ikään kuin se olisi hypoteettinen tapaus, fanaattinen kirkonjohtaja arvaa mistä tässä on kyse ja haluaa heti löytää "tämän juutalaisen" ja polttaa hänet roviolla kolmeen kertaan. Patriarkka ei ota huomioon Nathanin teon jaloa motiivia, kun tämä oli kasvattanut kristityn lapsen pakottamatta tätä kuitenkaan juutalaisuuteen. Tämä uskonnottomuus oli patriarkan mielestä nimenomaan pahentava asianhaara.

Luostariveljen, joka toi Rechan Nathanille pikkulapsena, muistikirjan perusteella lopulta käy ilmi, että Nathanin kasvattama Recha ja kristitty temppeliherra eivät ole vain sisaruksia - tästä syystä Nathan suhtautuu varauksella avioliittoon - vaan myös Saladinin veljen Assadin lapsia, jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien uskonnollisten perheiden läheinen side tulee jälleen kerran selväksi. Draama päättyy lauseeseen Jälleen äänettömiä, molemminpuolisia syleilyjä. 

Näytelmän vertausta kolmesta sormuksesta pidetään valistuksen avaintekstinä ja suvaitsevaisuuden ajatuksen osuvana muotoiluna. Tarina löytyy mm. Boccacciolta Decameronesta ja Iberian niemimaan sefardijuutalaisten perinteestä. Tarina kertoo isästä, joka luovuttaa arvokkaan sormuksensa, jossa on hieno jalokivi (Lessingillä opaali) yhdelle pojalleen, jota hän rakastaa eniten ja tekee hänestä näin perillisensä. Hänen jälkeläisensä tekevät samoin. Kuitenkin sukupolvia myöhemmin, kun isä rakastaa kaikkia kolmea poikaansa yhtä paljon, valmistaa hän vielä kaksi sormusta heidän tietämättään, joten isä eivätkä pojat voi enää päätellä, mikä sormus on alkuperäinen.

Isänsä kuoleman jälkeen pojat menevät oikeuteen selvittääkseen, mikä kolmesta sormuksesta se on oikea, mutta tuomari ei pysty sitä päättelemään. Hän muistuttaa pojille, että oikealla sormuksella on kyky tehdä käyttäjästä suosittu ihmisten keskuudessa, mutta jos tätä vaikutusta ei ilmennyt millään näistä kolmesta, se voi tarkoittaa vain, että alkuperäinen sormus katosi. Tuomari neuvoo poikia, että jokainen heistä uskokoon, että kunkin sormus on aito. Heidän isänsä piti yhtä paljon kaikista kolmesta, eikä siksi voinut suosia yhtä heistä ja loukata kahta muuta, kuten perinne olisi vaatinut. Jos yksi sormuksista on aito, tämä näkyy tulevaisuudessa myönteisenä vaikutuksena sormuksen haltijan elämässä. Jokaisen sormuksen kantajan tulisi siksi pyrkiä saavuttamaan tämä vaikutus itse.

Lessing edusti näkemystä, että uskonnot ovat kehittyneet luonnollisesta uskonnosta ilmoitususkonnoiksi (tai positiivisiksi uskonnoiksi). Luonnollinen vaihe syntyy ihmisen järjen tuotoksena sosiaalisten kokemusten perusteella ilman profeettoja, opettajia tai ilmestyksiä. Kun yhteiskunnat kehittyvät, tehdään niissä erilaisia yhteiskuntasopimuksia, joiden piiriin kuuluu myös luonnollisen uskonnon muuttuminen esim. traditioiden tai ilmoituksen kautta. Tämän ajatuskulun perusteella uskontojen lähtökohta on sama, mutta ne ovat ajan saatossa eriytyneet. Tämän seurauksena voidaan sitten todeta, että ilmoitususkonnot voivat olla joko tosia tai vääriä. Lessingin mukaan uskonnot tekevät itsensä vähitellen tarpeettomiksi, kun ihmiset sisäistävät eettiset periaatteet ja lähimmäisenrakkauden. Näissä ajatuksissa löytyvät jo siemenet Feuerbachin, Comten, Durkheimin ja Marxin ateistisille näkemyksille. 

Kukin hänen rakkauttaan,

niin tasapuolista, siis tavoitelkoon!

Teist´itsekukin kilpaa todistakoon

ett´oikean on kiven ja sen voiman

hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä

tukekoon mielen lempeys, sydänsopu,

työt hyvät, syvin alttius Jumalalle.

Lessingin näytelmä on merkittävä teos, oikea valistusajan helmi ja puhkeento, joka on aina esittämisen arvoinen. Olin myös iloinen, kun jaksoin sen lukea ja jopa innostua siitä. Draamana se ei oikein jaksa nousta, mutta sovinnon ja lähimmäisenrakkauden sanomaa ei koskaan ole liikaa. Itse en ihailusta huolimatta jaa kuitenkaan Nathan Viisaan perusnäkemystä, joka redusoi uskonnon pelkäksi etiikaksi unohtaen ihmisen spiritualiteetin. Siinä mielessä Nathan on kuin nykyaikainen saarna, joka on usein pelkkää eettistä tai psykologisoivaa puhetta jättäen metafyysiset kysymykset vastaamatta. 

Jos haluat katsella perusteellisen filmatisoinnin näytelmästä, niin Manfred Noan mykkäfilmi  on oikea valinta. Varsin mukavia ovat Sommers Weltliteraturin Playmobile-hahmoilla toteutetut Nathan der Weise -versiot, jotka ovat sekä hauskoja että syvällisiä. Draamasta on postannut Gregorius ja Ketjukolaaja.

 

Faidra

Olen viime aikoina ollut innostunut itselleni vaikeimmasta kirjallisuudenlajista, näytelmistä. Niitä on ollut mielestäni hankala lukea, koska draamoissa jätetään paljon sellaista sanomatta, mitä näyttelijät sitten toivottavasti välittävät katsojille. Lessingin Nathan Viisaasta postaan kuun lopussa kirjabloggaajien klassikkohaasteen yhteydessä. Viimeksi on ollut luvun alla Racinen Faidra, viisinäytöksinen murhenäytelmä. Luin sen Aale Tynnin käännöksenä, aikaisemman käännöksen teki Eino Leino. 

Draamassa toteutuu kolmen ykseyden (ajan, paikan ja toiminnan) sääntö, ja sen runomitta on aleksandriini - kummatkin em. seikat olivat ranskalaisen klassismin keksintöjä. Racinen elämä oli vaiherikasta, ja hän menestyi jo elinaikanaan kirjailijana. Suurten draamojen kirjoittamisen hän lopetti Faidraan. Racinen henkinen koti oli jansenismissa (näkyy esim. Faidran kohtalouskossa). Lukukokemus oli ylevä, puhdas ja selvä: alkuvärssystä alkaen aavistaa, mihin tragedia tulee kehittymään. Luultavasti Faidra on ollut esikuvana monille myöhemmille näytelmille, joissa kuvataan naisia hyveiden ja intohimojen ristiaallokossa.

Näytelmän juoni on seuraava. Ateenan kuningas Theseuksen poissa ollessa hänen vaimonsa Faidra tunnustaa imettäjälleen Oinonelle, että rakastaa poikapuoltaan Hippolytosta, joka oli Theseuksen ja amatsonien kuningatar Antiopen lapsi. Jotta Hippolytos ei kertoisi isälleen äitipuolensa Faidran rutsaisesta rakkaudentunnustuksesta, imettäjä valehtelee, että Hippolytos oli yrittänyt raiskata Faidran. Theseus, jonka uskottiin alun perin kuolleen, palaa kuitenkin kotiin ja kiroaa Hippolytoksen ja kääntyen Neptunuksen puoleen pyytää tätä surmaamaan poikansa. Kun Faidra saa tietää, että Hippolytos rakastaa prinsessa Arikiaa, hän mustasukkaisuudessa pidättäytyy puolustamasta Hippolytosta. Lopuksi viestit kertovat Oinonen hukuttautuneen ja Hippolytoksen kuolleen merihirviön hyökkäykseen. Faidra myrkyttää itsensä näin tunnustaen syyllisyyteensä perheen tragediaan, Theseus katuu, että oli syyllinen poikansa kuolemaan ja ottaa lopuksi Arikian tyttärekseen.

Tragedian henkilöt piirtyivät eteeni hahmoina, jotka edustivat tiettyjä luonteenpiirteitä. Kuningas Theseus on sankarikuningas, joka on tuhonnut viholliset ja hirviöt, mutta joka ei kykene selvittämään kotidynamiikkaansa tolkullisesti, vaan syöksee kaikki lähellä olevat kuolemaan. Faidra on hahmona kaikkein rikkain, koska häntä riivaa intohimonsa aiheuttama moraalinen ristiriita, jota hän draaman aikana erittelee moniulotteisesti. Hippolytos on kuros, josta olisi kehittymässä isänsä kaltainen sankari, mutta jonka sankaruuden hidasteena on rakkaus Arikiaan, joka on tyypillinen ingénue-hahmo. Imettäjä Oinone, hovinainen Ismene ja opettaja Theramenes toimivat joko juonittelijoina, apulaisina, tunteiden tulkkina tai järjen äänenä pohjustaen kuitenkin puheillaan draaman kaarta.

Oinone kuollut, Faidra kuolemaisillaan!

Oi taivas! Kutsuttakoon tänne poikani,

hän tulkoon, puolustautukoon, nyt kuuntelen.

Poseidon, viipyköön hirmuinen apusi,

mieluummin älä koskaan minua kuuntele!

Kentiespä liikaa luotinkin petollisiin,

tein väärin, liian varhain sinuun vetosin!

Voi hirmua, jos pyynnön olisit täyttänyt.

Ô ciel ! Œnone est morte, et Phèdre veut mourir !

Qu’on rappelle mon fils, qu’il vienne se défendre ;

Qu’il vienne me parler, je suis prêt de l’entendre.

Ne précipite point tes funestes bienfaits,

Neptune ; j’aime mieux n’être exaucé jamais.

J’ai peut-être trop cru des témoins peu fidèles,

Et j’ai trop tôt vers toi levé mes mains cruelles.

Ah ! de quel désespoir mes vœux seraient suivis !

Kysyin tekoälyltä, mikä on Faidran sanoma. Sain seuraavan vastauksen: "Näytelmä käsittelee intohimon ja velvollisuuden välistä ristiriitaa sekä kohtalon ja ihmisen tahdon suhdetta. Faidran kamppailu tuo esiin, kuinka kohtalo voi olla väistämätön ja kuinka väärät valinnat voivat johtaa tuhoon. Tämä resonoi 1600-luvun ranskalaisen yhteiskunnan moraalikäsitysten kanssa." Siinäpä se. Faidra on nykyaikainen hahmo, tai pikemminkin ajaton. Voisinpa lukea enemmänkin Racinea. Jos sisua riittää, niin kannattaa katsoa Pierre Jourdainin Faidran filmatisointi jo pelkästään sen kannalta, kuinka kauniisti ennen lausuttiin klassista draamaa. Meillä tuohon tyyliin ylsivät esim. Ella Eronen ja Eeva-Kaarina Volanen.

Arkiston kertomaa

Kortistoja tehtiin paperipuutteen vuoksi myös
edellisen hallinnon asiakirjojen 
toiselle puolelle

Olen edellisessä arkistopostauksessani avannut muutamia näkökulmia Viron monipolviseen historiaan. Tällä kertaa olen kääntänyt muutamia tapauksia, joita viranomaisten kortistoissa on kuvattu. Näytteet ovat ensimmäisen itsenäisyyden, saksalaismiehityksen ja neuvostovallan ajoilta, ja ne on laadittu joko viroksi tai venäjäksi. 

Jokainen vallanpitäjä löytää virkakuntaansa tekijöitä pyövelistä sihteereihin, mitä ei kuitenkaan pidä mennä liian nopeasti tuomitsemaan, koska ihmiset haluavat aina selviytyä ja elää, moraalista viis. Meidänkin historiastamme löytyy kaikenlaisia ikäviä hantlankareita ja myyräntyöntekijöitä riittämiin. Meillä on erityisesti vasemmistolaisen kulttuuriväen puolelta riittänyt ymmärrystä maanpetoksellisen toiminnan ihailulle (esim. Donnerin filmi Kuulustelu Kerttu Nuortevasta, Elvi Sinervon, Aulikki Oksasen tai Matti Rossin runous ja kaikki muu taistolaisvimmaus 1960–1970-luvuilla). Totuuden nimessä on kuitenkin huomattava, että em. runoilijat kunnostautuivat myös ihan oikeina runoilijoina, ei pelkästään agitaattoreina. Viron historian surullinen hahmo oli lääkäri-runoilija Johannes Barbarus-Vares, joka asettui venäläisten apulaiseksi ja kuoli myöhemmin hämärissä olosuhteissa. 

Seuraavissa näytteissä avautuu eriasteinen tragiikka, joka koski niin rikkaita kuin köyhiä virolaisia. Osa ihmisistä halusi hajoittaa yhteiskuntaa, toiset sitä vastoin yrittivät sitä kaikin keinoin suojella ja rakentaa. Yllättävää minulle oli kortistojen suunnaton laajuus ja niiden yllättävä tarkkuus: ihmisistä tiedettiin paljon, vaikkeivat he olisi edes tehneet mitään rikollista. Traagista oli nähdä Viron juutalaisten kortteja: aluksi neuvostovalta kyyditti heistä satoja Venäjälle pitäen juutalaisia sosiaalisesti vieraana elementtinä, saksalaisten tultua alkoi sitten juutalaisten joukkotuho. Useimman juutalaisen kortissa lukee viimeisenä merkintänä vuosi 1941. 

---

"Huhtikuussa 1940 Tallinnassa ruokakaupassa Türnapuukatu 9:ssä syytetty sanoi, että meidän hallituksemme on kommunistinen ja se on ryhtynyt ryöväämään kansalaisia. Kukaan ei voi enää oman varallisuutensa kanssa toimia itsenäisesti, vaan valtiovalta tekee asetuksia, jotka ajavat ihmiset ahdinkoon. Tämä sadattelu johtui vuokrasäännöstelystä, johon syytetty ei talonomistajana millään voinut suostua. Hänelle määrättiin 50 kruunun sakko."

"16.11.1940 Rakveressä, Malmikatu 19:ssa Sonni Valdmannin asunnossa, syytetty puhui halventavasti meidän yhteiskuntajärjestyksestämme ja esitti loukkaavia ilmauksia valtiojohtoamme kohtaan sanoen, että meidän johtajamme elävät köyhien työläisten verestä ja varoista. Pätsin kurkku olisi leikattava poikki. Syytetylle määrättiin 50 kruunun sakko."

"Tarton kommunistipuolueen sihteerin kaukainen sukulainen. Tuomioistuimen lautamies, joka piti kommunismia ylistäviä puheita, levitti propagandakirjallisuutta ja kulki talosta taloon agitoimassa ja yllyttämässä äänestämään äänestysuurna mukanaan."

"Syytetty on kommunisti, jota syytetään yrityksestä aiheuttaa Tabiveren asemalla postijunan ja pikajunan törmäys. Toimi yhdessä tiemestari Veldin ja muiden kommunistityyppien kanssa."

"Sarmo, Helene, syntynyt 6. tammikuuta 1896. Asui Keilan kauppalassa. Omisti kosmetiikka -ja värikaupan. Yritys kansallistettiin 7. lokakuuta 1940."

"Maatalosta paennut ukrainalainen sotavanki. 165–170 cm pitkä, vaalea, harmaat silmät, päässä harmaa, vanha lippalakki, päällä hänellä oli sininen pikkutakki ja jalassa vihreät tai siniset armeijan housut ja jalassa saappaat. Paetessaan hän otti mukaansa kultaketjun, partaveitsen, kannettavan sotilaslaukun ja 1,6 kg rasvaa. Viljandin prefektin etsintäkuulutus."

"1. marraskuuta 1939 Kuresaaressa olevassa "Royal" ravintolassa syytetty haastoi riitaa siellä olleen neuvostosotilaan kanssa ja parjasi karkealla tavalla Neuvostoliiton johtajaa. Ehdotetaan rangaistavaksi asetuksen 11 rikkomisesta."

"NKVD:n virkamies tai poliisihenkilö, joka aktiivisesti edesauttoi virolaisten karkottamista Venäjälle."

"Salonin, Semjon, syntynyt 1894 Kaldan kunnassa. 18.02.44 lähetetty Saksaan keskitysleiriin."

"Kenraali Wrangelin agentti, joka on lähetetty Vironmaalle tekemään tihutöitä bolševikkien hyödyksi."

"Myi kotonaan luvatta viinaa ja olutta."

"Salm. Kotoisin Tallinnasta, n. 24 vuotta vanha, lyhyt poika, vaalea, naimisissa, virolainen, ei puhu venäjää. Lienee ollut Tallinnassa satamatyöläisenä. Äiti elänee Tallinnassa. Oli Leningradissa joulukuussa 1941. Opiskeli siellä partisaaniksi. Hän on Neuvostoliitosta saapunut laskuvarjosotilas, bandiitti ja sabotaasi- sekä terroritekojen toimeenpanija. Tallinnassa 19. toukokuuta 1943."

"Meksikon kommunistisen sanomalehden "Bandera rojan" asiamies."

"Saizev - varmaankin salanimi. Noin 26 vuotta vanha ja 165 cm pitkä, pulska, pitkänomaiset kasvot ja tummanruskeat hiukset. Osaa hyvin venäjää, viroa kehnosti. Lienee kotoisin Petserinmaalta. Oleskeli kesäkuun alusta 1942 maaliskuun alkuun 1943 Leningradissa vakoojakoulussa etäoppilaana. Hänet on lähetetty laskuvarjolla Viroon tekemään sabotaasi- ja terroritekoja."

"Elää Sergei Ivanovin kanssa, joka harrastaa uhkapelejä kotonaan ja jonka pelipiirissä hänellä on merkittävä osa."

"Oli aktiivinen suojeluskunnan/Kaitseliit jäsen. Kommunistiajalla hän oli GPU:n agentti."

"Hän toimi kabareetansijattarena. 6–7 vuotta sitten hän oli naimissa juutalaisen kanssa. Oli punikki, joka pyöri bolševikkien kanssa."

"Saksan armeijan upseeri. Saapui Peterburg-laivalla Tallinnaan 19. heinäkuuta 1927. Samana päivänä hän valokuvasi Narvan asemalla leiriin meneviä joukko-osastoja. Kävi katsomassa ja kuvaamassa luvan kanssa Hermannin- ja Iivananlinnan varustuksia ja viipyi Komarovkan risteysalueella. Kello kaksi päivällä hän meni laivalla Vasknarvaan, josta saman kuun 20. päivän aamulla lähti maitojunalla Tallinnaan. Viroon saapunut henkilö, joka omien sanojensa mukaan oli tullut maahan oppiakseen kieltä ja tutustuakseen paikallisiin oloihin. 22. heinäkuussa hän lähtee Tallinnasta. 21.7. hän poikkeaa "Kuld Löwiin" ja lähtee 22.7. Ariadnella Helsinkiin."