Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa IV: Tallinnan synagoga

Tallinnan uusi synagoga ja sen yhteydessä oleva Viron juutalainen museo sekä juutalainen koulu sijaitsevat Karu tänavalla lähellä satamaa. Vanhan synagogan Maakri tänavalla tuhosivat saksalaiset ja venäläiset sodan aikana, ja rakennuksen rauniot purettiin 1947. Tämän jälkeen Tallinnan juutalaiset viettivät jumalanpalveluselämää erilaisissa väliaikaisissa tiloissa, kunnes uusi synagoga valmistui toukokuussa 2007. Museoon ja synagogaan pitää ilmoittautua etukäteen Eesti Juudi Muuseumin sivuilla, mutta tämä pieni vaiva kannattaa nähdä, koska rakennuksissa avautuu aivan uusi näkökulma Viron rikkaaseen historiaan ja kulttuuriin. Museoon voi tilata myös oman oppaan, tai sitten pyytää ääniopastusta varten kuulokkeet. 

Synagogan ulko-ovessa on kuvattuna elämän puu. Tämä puu toistuu intarsiana muissa rakennuksen ovissa ja toorakaapissa. Synagogaan noustaan jyrkkiä portaita, jotka puhuvat jo rukoilijalle omaa kieltään sekä juutalaisuuden historiasta että oman spiritualiteetin hoidosta. Ylhäällä tasanteella on vesiallas rituaalista puhdistautumista varten. Rakennuksessa on tietenkin myös mikwe, rituaalikylpypaikka. Synagogatila on samalla lämmin ja ilmava, koska jalopuiset seinäpaneelit on koristettu leikkauksin ja intarsiakuvioin. Synagoga on ortodoksijuutalainen, sen näkee esimerkiksi naisten parvesta. 

Museo on koulurakennuksen yhteydessä. Pienessä tilassa on runsaasti esineitä ja dokumentteja juutalaisten monivaiheisesta elämästä Virossa. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana juutalaisilla oli kulttuuriautonomia samaan tapaan kuin Viron ruotsalaisilla ja saksalaisilla. Juutalaisia järjestöjä, ylioppilaskuntia ja kulttuuri-instituutioita oli paljon, samoin juutalaisten yritystoiminta oli monipuolista. Tämä elämänmuodon tuhosivat sitten saksalaiset ja myöhemmin venäläiset. 

Saksalaismiehitys merkitsi Viron juutalaisille täystuhoa: noin 4000 Viron juutalaista surmattiin, ja tämän lisäksi 6000 muualta tuotua juutalaisia joko keskitysleireissä tai sitten metsiin ampumalla. Virolaisen yhteiskunnan polarisaation vuoksi kummatkin miehitysvallat löysivät virolaisten joukosta likaisen työn tekijöitä. Juutalaisten tuhoamisessa avusti Viron poliittinen poliisi (PolPol). Esim. Pärnussa paikallisia juutalaisia alettiin tuhota vain muutama päivä saksalaisten saapumisen jälkeen. Järkyttävää oli lähes sadan pärnulaislapsen myrkyttäminen marraskuussa 1941 Pärnun synagogassa. Tekijät olivat virolaisia, ja he surmasivat omia naapureitaan. Tämän tematiikan käsittely ei ole ollut virolaisten mieleen, koska he ovat kokeneet olleensa aina uhreja, ei rikollisia. Tässä suhteessa he muistuttavat kovasti venäläisiä. Toisaalta onhan meillä Suomessakin vastaavia kokemuksia esim. vuodelta 1918, mutta uskoisin, että meillä tämä Vergangenheitsbewältigung on tehty varsin hyvin.   

Šohetin siipikarjan teurastukseen tarkoitettu veitsi

Pustan kansaa

 

Haluan nykyään toisinaan palata nuoruuden lukukokemuksiin, jotka ovat jääneet kaihertamaan mielen kätköihin: joko ne olivat tuolloin liian vaikeita tai sitten ne olivat hyvin vaikuttavia. Liian vaikea oli esim. Sofokleen Antigone, joka vanhemmalla iällä avautui aivan uudella tavalla. Vaikuttava nuoruuden lukukokemus, joka vain parani myöhemmin luettuna, oli Giden Ellei vehnänjyvä kuole. Tässä postauksessa käsittelen koulupoikana lukemaani Gyula Illyésin Pustan kansaa, joka kirjahyllyssä tuntui joka vuosi kuiskaavan, että lue minut jälleen! Kirja oli vaikuttava lukukokemus jo teini-ikäiselle sekä aiheensa että kerrontatapansa vuoksi. Vastaavantyyppisiä kaunokirjallisia sosiologisia tutkielmia ovat esimerkiksi Didier Eribonin teos Paluu Reimsiin tai Édouard Louis´n Ei enää Eddy.

Illyes oli lähtöisin vaatimattomista maalaisoloista, mutta pystyi kuitenkin sukunsa tuella opiskelemaan. Poliittisesti hän toimi vasemmistolaisissa järjestöissä, oli maanpaossa 1920-luvulla Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa, palasi takaisin Unkariin toimien vakuutusvirkamiehenä, toimittajana ja erilaisissa valtion viroissa. Illyésin pääteoksena pidetään Pustan kansaa. Suomeksi häneltä on julkaistu viisi teosta ja lukuisia runosuomennoksia, erityisesti Anna-Maija Raittilan, Pekka Launosen ja Toivo Lyyn suomennoksina.

Kirja kuvaa Tonavan takaisen pustan (Transdanubia) palkollisten elämää kirjailijan omien elämänvaiheiden kautta. Kirja on samalla sekä sosiologinen kylätutkimus että kaunokirjallinen kehityskertomus. Maaorjuus oli päättynyt Unkarissa 1848, mutta torppareiden elämä muistutti tämänkin jälkeen pitkälti maaorjuutta. Pustan suurmaaomistajat asuivat linnoissaan läänityksillään tai sitten Budapestissä tai Wienissä, talonpojat saivat työtään vastaan itselleen vaatimattoman asunnon ja elannon. Kyseessä oli alisteinen symbioosi, jossa kumpikin osapuoli tarvitsi toista elääkseen (Heiltä on otettava liika pois, jotta he tekisivät edelleenkin työtä). Pustan kansalla oli orjan mieli, se ei kokenut itseään unkarilaiseksi, ja ainut heitä sitova metarakenne oli uskonto (katolilaisuus tai kalvinilaisuus). 

Kirkot pitivät yllä kouluja, joiden opetus saattoi olla monenkirjavaa. Merkittävää kuitenkin oli, että koulu takasi kansan lukutaidon. Kirkot jäsensivät myös vuodenkierron juhlat ja toimittivat tarvittavat kirkolliset toimitukset, joita pidettiin hyvin merkityksellisinä. Katolisissa kylissä noudatettiin tarkoin myös paastonaikoja ja ripittäytymään mentiin kyläkunnittain. Seka-avioliitot eivät tuntuneet häiritsevän myöskään maarahvaan eloa, vaikka perhedynamiikka se saattoikin tuoda. Illyésin henkisen kehityksen kannalta oli erityisen merkittävää kirkollisissa oppilaitoksissa vietetty aika. Teos antaa

pustan kirkollisesta elämästä ja sen papistosta varsin maanläheisen kuvan. 

Säätyjako torppareiden keskuudessa oli myös hyvin tarkka: siko-ja hevospaimenen ero oli merkittävä, renkivouti oli jo merkittävä henkilö. Virat periytyivät myös isältä pojalle. Työpäivät olivat raskaita, kun ne aloitettiin jo aamuyöllä karjan ruokinnalla ja ne päättyivät illalla kymmen aikaan. Aamulla rengit pesivät pukeuduttuaan silmänsä kaivolla, kiroilivat karkeasti ja lähtivät töihinsä. Kiroilu säesti pustan kansaa elämää pitkin päivää. Vaimoja ja lapsia lyötiin aina tarpeen vaatiessa. Toisaalta ihmisten välinen tapakulttuuri oli täynnä erilaisia vivahteita, joita piti osata tulkita oikein. Tässä suhteessa ero hovielämään ei ollut suuri.

Maalaisten ruoka oli arkena yksinkertaista perunoista ja jauhoista tehtyä muhennosta. Porkkanan naateista keitettiin myös keittoa. Alkoholia ja lihaa nautittiin vain juhlien yhteydessä. Hääpöytää Illyés kuvaa seuraavasti: "Kartanosta lainatuilla pitkillä pavunpuhdistuspöydillä oli suunnattomasti viiniä ja rasvaa, kolmelta pustalta lainatuissa padoissa oli paistettuja kanoja ja ankkoja sekä lapsen pään kokoisia kaaleja..."  Näihin kemuihin kuului myös nuorten varsin vapaa viettielämän toteuttaminen (...he tutkivat toistensa ruumiita kuten koiranpennut). Pustan kansa oli sukupuoliasioissa varsin vapaamielinen, osin siksi, että asuttiin hyvin tiiviisti yhdessä: "Joskus minusta tuntuu, kuin olisin todella itse elänyt koko lapsuuteni sellaisissa huoneissa, joissa kaikki syntymästä, niin jopa siittämisestä alkaen aina kuolemaan saakka tapahtuu kaikkien nähden ja kuullen."

Kirjan suuri ansio on sen maalaiselämän orgaaninen kuvaaminen, joka tempaa lukijan aurinkoisiin ja pölyisiin pustan kylämaisemiin. Illyésiä johdattaa syvä rakkaus Unkarin talonpoikiin. Pustan kansa avasi aikoinaan sivistyneille unkarilaisille realistisen näkymän siihen, miten suurin osa valtakunnan väestä todella eli. Kartanoiden väet kirja saavutti vasta ranskalaisena käännöksenä, koska valtaapitävät eivät usein olleet vaivautuneet oppimaan maan kieltä. Järkyttävää oli myös lukea siitä, että vain promillen osa Unkarin sivistyneistöstä oli peräisin torppariväestön joukosta. Illyés kuvaa koskettavasti luokkamatkaansa, kun hän kertoo, kuinka hän yliopistosta lapsuudenkotiinsa tultuaan ensitöikseen avasi ikkunan, jolloin Illyésin äiti kysyy, että haiseeko täällä köyhyys?

Pustan kansaa on opettava lukukokemus suomalaiselle. Voimme olla kiitollisia meidän vapaista talonpojista ja myös siitä, ettei meillä olleet komentoa pitämässä saksalaiset tai venäläiset (lahjoitusmailla toimittiin aikoinaan kuten Unkarissa). Nyky-Unkarin meno selittyy myös paljolta näiden menneiden aikojen perusteella. Orbán pyrkii myös privaatisti viettämäänn kartanonherran elämää. Teoksesta on postannnut Sentrooppasantra, jonka mainio blogi avaa kriittisiä ja oppineita näkökulmia Unkarin ja itäisen Euroopan maailmaan.

Persialaisia kirjeitä

 

Montesquieun eli Charles de Secondat´n nimi tuli tutuksi kouluaikana, kun historiassa käsiteltiin vallan kolmijako-oppia. Hänen teoksistaan De l’esprit des lois (1748) on tunnetuin, jossa em. oppi on esitetty. Persialaisia kirjeitä (1721) on Montesquieun kirjeromaani, jossa hän tarkastelee Ludvig XIV aikaista Ranskaa kahden persialaisen matkaajan, Usbekin ja Rican, silmin. Tekijä julkaisi teoksen nimettömänä, painatti sen Hollannissa, mutta laittoi painopaikaksi Kölnin välttääkseen ikävyyksiä valtaapitävien taholta, sillä teos kritisoi varsin terävästi yksinvaltiutta ja katolista kirkkoa.

Kirjan kerronnassa on kaksi ulottuvuutta: ranskalaisen elämänmuodon kuvaaminen ja huolehtiminen kotioloista, erityisesti Persiaan jääneistä haaremeista. Kirjan kääntäjä J.V. Lehtonen on muotoillut tämän teoksen dynamiikan varsin sievästi näin: "Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien kuohilaiden ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan...". Tämä sirosti tarjottu aistillisuus sai lukijat tuolloin myös tutustumaan yhteiskuntakriittiseen viestiin, mikä on kuitenkin teoksen keskiössä.

Kirjeet on otsikoitu siten, että niissä on lähettäjä ja vastaanottaja. Jokainen kirje nostaa esille jonkin teeman joko Ranskasta tai Persiasta, joitakin asioita käsitellään usean kirjeen verran. Kirjeissä on kantavana ajatuksena, että länsimainen kulttuuri, jota ranskalaisuus edustaa puhtaimmillaan, on tullut tiensä päähän viedessään kaiken äärimmäisyyksiin. Tämän vastapainona on pehmeä itämainen kulttuuri. Tämä ajattelutapa tuo mieleen Oswald Spenglerin näkemyksen, että länsimainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla, jonka jälkeen se on kulkenut kohti auringonlaskua.  

Kirjassa käsitellään kriittisesti orjuutta, yksinvaltiutta, katolista kirkkoa ja uskonnollista suvaitsemattomuutta. Erityisesti paavi saa kuulla kunniansa (Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta). Montesquieulle uskonto on yksi valtiollinen laitos toisten joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Luostarilaitosta hän vertaa ilotaloon, jossa köyhyydellä ja siveydellä ei ole sijaa. Valistusajan pääperiaatteet löytyvät jo näistä kirjeistä.

Kirja on mukava luettava, koska sen voi välillä jättää kesken ilman, että mitään teoksen jännitteestä menee hukkaan. Välillä runsas kirjeenvaihto valkoisen ylikuohilaan kanssa vaikuttaa hieman turhalta, mutta sitten on varsin kirkkaita hetkiä, kun meidän kulttuuriamme tarkastellaan itämaisin silmin. Tosin tämä itämaisuus on länsimainen tulkinta siitä. Teoksen teologinen puoli on hieman vaatimaton ja osin asenteellinen. Jansenisteja ja hugenotteja Montesquieu puolustaa hyvin ymmärtäen, että nämä vähemmistöt ovat tuottaneet Ranskaan merkittäviä osaajia. Erityisen paljon iloa lukijalle tuo teoksen kääntäjän J.V. Lehtosen oppineet selitykset ja huomautukset kirjan lopussa. Kirjasta on postannut myös Sivumerkkejä.

Armoitettujen lista VI: Hanns Johst "Propheten"

Hanns Johstia (1890-1978) kutsuttiin aikoinaan SS:n bardiksi. Johst kuului armoitettujen listan kirjailijoihin, hän oli Hitlerin ja Himmlerin suosikkikirjailija, jälkimmäisen ystävä ja muihin listan kirjailijoihin verraten oli Johst ainoa todellinen kansallissosialisti, eikä muuttanut käsityksiään myöskään sodan jälkeen. 

Johst oli 1910–1920 luvuilla ennen muuta ekspressionistinen näytelmäkirjailija, joka vaikutti mm. Brechtiin. Näytelmänsä Schlageter (1933) hän omisti Hitlerille. Kolmannen valtakunnan aikana Johst toimi Saksan päänäyttämön johtavana dramaturgina, erilaisten kulttuurilaitosten johtajana ja SS-upseerina. Hän kunnostautui mm. suosittelemalla Thomas Mannin lähettämistä Dachaun keskitysleiriin ja ottamalla Puolassa osaa juutalaisten joukkoteloituksiin. Hänen tuotantoaan leimasi antisemitismi ja fasismin ihailu. Sodan jälkeen häntä ei tuomittu, mutta hän ei myöskään enää voinut julkaista mitään. Varakas puoliso elätti Johstia.

Luin tätä postausta varten Johstin näytelmän Propheten (1922). Kyseessä on aatedraama, joka sijoittuu Wormsin valtiopäivien (1521) aikaan. Näytelmän hahmoja ovat mm. keisari Kaarle V, kardinaali Sadolet, Johann Eck, Martti Luther, Philipp Melanchton, Georg von Fundsberg ja erilaisia juutalaisia sekä talonpoikia. 

Näytelmän ongelma on siinä, että siitä puuttuu täysin draaman kaari. Teoksen alussa kuvataan hurmoksellista naishahmoa, Marthe Gentleriä, joka kertoo saaneensa käsiinsä Kristuksen stigmat. Paljastuu kuitenkin, että hän sivellyt käsiinsä fosforia. Nainen poltetaan roviolla Lutherin ja Johann Eckin siunaillessa vieressä. Tämän jälkeen näytelmässä keskitytään erilaisiin dialogeihin katolisen kirkon edustajien ja Lutherin välillä. Wormsin valtiopäivien tapahtumat ja Lutherin sieppaus häilyvät myös takakana, mutta itse draamaan ne eivät ulotu sitten mitenkään. Lukija odottaa koko ajan, että milloin päästään jonkinlaiseen draamalliseen jännitteeseen, mutta turhaan. 

Johst asettuu reformaation kannattajaksi ennen kaikkea siksi, että sen tavoitteena oli uudistaa saksalaisuutta ja irrottaa tuolloisen Saksan alueet Rooman vaikutusvallasta. Jonkinlaista huumoria edusti Kaarle V:n vuorosanat, jossa hän tutustui hallitsemaansa Saksaan lukemalla Tacituksen Germaniaa. Hän pitää saksalaisia hupaisena kansana, joka hakee uskonsa Roomasta, viisautensa Kreikasta ja keisarinsa Espanjasta. Saksa nousee näytelmässä usein esiin henkisenä suureena, joka asuu ihmisten sydämissä ja joka on sekä rajaton että ikuinen. 

Näytelmässä on myös juutalaisia, jotka edustavat klassista antisemitististä kuvastoa: heillä ei ole isänmaata, he ovat yhteiskunnan rutto ja heidän päätehtävänsä on koronkiskonta kristityiltä (Wo der Christ das Herz hat, trägt der Jud das Geld). Juutalaisia pitää ruoskia ja sitten polttaa roviolla. Tätä näkökulmaa tukevat myös näytelmän talonpojat. Polttamisen ja tappamisen kuvat kulkevat läpi näytelmän, jota sitten välillä jalostavat opilliset keskustelut vallanpitäjien ja teologien välillä. 

Voin vain ajatella niitä onnettomia näyttelijöitä, jotka ovat joutuneet esittämään tällaista väkivaltaa ja vihaa tihkuvaa sekamelskaa näyttämöllä. Vuorosanoista löytyi myös tuttua sinervolaista kieltä: Wer nicht für uns ist, ist wider uns - jos et ole puolellamme olet meitä vastaan. Johstin Propheten on kehno aatedraama, jossa historian tapahtumien avulla yritetään korostaa saksalaisen kulttuurin erinomaisuutta. Armoitettujen listan muut lukemani kirjailijat olivat aidosti hyviä kirjailijoita, joilla oli myös jotain sanottavaa. Johst ei yllä heidän tasolleen millään tavalla, koska oli antanut runolliset kykynsä väkivaltakoneiston palveluun. 

 

Armoitettujen lista V: Ina Seidel "Kotikartano",

 

Ina Seidel (1885–1974) oli lyyrikko ja romaanikirjailija. Hänen uransa lähti nousuun jo Weimarin tasavallan aikana, ja hänet valittiin 1932 Ricarda Huchin jälkeen toisena naisena Preussin taideakatemiaan. Seidelin teoksia on käännetty laajalti, esim. suomeksi löytyy viisi käännöstä, myös hänen pääteoksensa Toivelapsi. Nykyään Seidelia ei enää juuri lueta, osin teosten sovinnaisuuden, osin kirjailijan natsimenneisyyden vuoksi. Toisaalta Seidel kirjoittaa varsin modernisti esim. maalaiselämän murroksesta ja naisen asemasta. 

Luin muutamia saksalaisia blogeja ja artikkeleita, joissa Seidelia käsiteltiin; ne olivat poikkeuksetta negatiivisia, ja erityisesti nuorten naisten kirjoitukset olivat jopa aggressiivisia ja pilkkaavia. Luultavasti näitä tiedostajattaria loukkasivat Seidelin naiskuva ja maalaiselämän idealisointi. Tämä on sitäkin kummempaa, koska Kotikartano ennen muuta kuvaus naisten voimasta.

Nykyään on valitettavana tapana harjoittaa anakronistista lukutapaa, jossa tarkastellaan menneitä nykyajan näkökulmasta ja asetutaan sitten samalla historian oikealle puolelle. Tätä voi kutsua myös jälkiviisaudeksi. Tälle tielle kun mennään, voidaan alkaa syyttää jo Sofoklesta siitä, että meni muuraamaan edistyksellisen Antigonen seinään ja Racinea siitä, ettei antanut Faidran vapaasti toteuttaa viettiensä vaatimuksia. 

Hitler-Saksassa Seidel kunnostautui lojaalina valtiovallan kannattajana ja mm. onnitteli Führeriä tämän 50-vuotispäivänä runolla Lichtdom, jossa hän luonnehtii Hitleriä kansakunnan navaksi ja sydämeksi („Hier stehn wir alle einig um den Einen, und dieser Eine ist des Volkes Herz“). Seidel pystyi jatkamaan uraansa sodan jälkeen keskeytyksettä ja hän sanoutui myöhemmin irti toiminnastaan Kolmannessa valtakunnassa kirjoittamalla vuonna 1959 romaanin Michaela, jossa hän kuvaa, miten Saksan kristillinen sivistyneistö lähti mukaan tukemaan fasismia ja kuinka se myöhemmin käsitteli omaa syyllisyyttään. 

Luin tätä postausta varten Seidelin teoksen Kotikartano. Sukukertomus (Brömseshof, 1927). Käännös oli J.A.Hollon luotettavaa työtä. Kirjan päähenkilö Konrad Siere palaa kotitaloonsa (luultavasti Pommerissa) oltuaan ensi sotavankina Siperiassa ja työskenneltyään myöhemmin Etelä-Amerikassa maatilalla tilanhoitajana. Sieren vaimo ja sisarukset ovat pitäneet taloa yllä eläen uskossa, että Konrad oli jäänyt sotareissulleen. Yllätys oli siis suuri, kun Konrad ilmoittamatta ilmestyi perheensä keskelle. Konrad kuvitteli palaavansa isännäksi taloon, mutta sisarukset olivat järjestäneet asiat toisin.

Konradin vaimo Christa on uskollisesti odottanut miestään, ja pariskunta muuttaa pieneen sivurakennukseen. Kohta Christa sitten odottaa lasta. Valtaa Brömseshofissa pitää Konradin äiti Cordula. Kirjan lopussa sitten paljastuu, että Konrad olikin äidin nuoruuden harha-askeleen tulos, mikä sitten vaikutti perimysjärjestykseen. Konradin veli Jonathan oli sokeutunut sodassa, hän on muusikko ja edustaa romaanissa korkeampaa henkisyyttä, joka herkästi tuki kaikkia Brömseshofin asukkaita. Sisaret Sofia ja Johanna pitävät taloa yllä äidin ohjeiden mukaan: Sofia vastaa kirjanpidosta ja Johanna maatyön organisoinnista. Maria-sisko on diakonissana seurakunnassa, eikä erityisemmin sekaannu talon asioihin, paitsi tuomalla karitatiivista näkökulmaa, mikä sitten romaanin lopussa toteutuukin käytännöllisellä tavalla. Naiset ovat siis varsin itsenäisiä, koska sota oli vienyt kaikki miehet rintamalle - raskaita töitä toimittivat puolaiset ja venäläiset sotavangit, jotka olivat jääneet Saksaan. Johanna on erityisesti sekä olemukseltaan että toimintatavoiltaan miehekäs ja talon palkollisten suosikki.

Kotikartanossa ei ole suurta dramatiikkaa eikä jyrkkiä juonenkäänteitä. Kirjan fokuksessa on Konradin pohdinta asemastaan maatilalla, jonka perintösuhteet eivät olleet täysin selvät. Toisin muotoillen Konradilla on jatkuva miehisyyskriisi, koska hän kokee, ettei ole talon oikea isäntä, vaan että naiset ovat ottaneet talossa vallan. Päähenkilöllä on myös selvä fiksaatio äitiinsä. Romaanin lopussa Konrad ja Christa luopuvat talosta sisarustensa hyväksi, jotka tekevät talosta kirkollisen lepokodin: "Sieren tyttäret ahertavat ilottomina ja nöyrinä palvellen lukuisia suurkaupungeista tulevia kalpeita lapsia ja vähäverisiä naisia...". Romaanin kaikki miehet ovat heikkoja ja voimakkaat naiset pyörittävät tilan elämää toimintatavoilla, jotka ovat perinteisesti miehisiä. Kerronnassa viitataan myös siihen, etteivät naiset olleet saaneet kehittää kykyjään riittävästi ja olivat osin siksi katkeria ja kireitä. Tässä suhteessa Kotikartanon näkökulma sukupuolten suhteisiin on varsin moderni.

Itseäni miellytti romaanin maalaiselämän ja vuodenkierron kuvaus: "Kaikki meni nyt itsestään tasaista menoaan, ja vuodenkierron suuri kaari painui hiljaa alaspäin noustakseen vasta joulun jälkeen, kun aurinko alkoi kohota korkeammalle." Perhe aloitti päivänsä hartaudella, jossa luettiin Raamattua ja veisattiin virsiä, sen jälkeen oli aamiainen. Töitä tehtiin myöhään, maanparannuksesta, maakaupoista ja metsien hoidosta puhuttiin jatkuvasti. Lukija saa myös silmäyksen kartanon ruokatalouteen: hyvää leipää, kurttuisia, katajansavuisia makkaroita, paistettuja perunoita, kinkkua ja teetä tai viinikellarin antimia. Kartanon sosiaalinen elämä oli tiukasti säädelty, koska seuraa pidettiin vain säädynmukaisten ihmisten kanssa. Tämän normin rikkominen oli yksi Konradin tapa kapinoida naisvaltaa vastaan. Hän koki, että talossa harjoitettu seuranpito oli ahdistavaa ja hän koki elävänsä kuin kuussa.

Olen nyt näitä armoitettujen listan romaaneja lukiessani päässyt vanhojen romaanien taikapiiriin. Ne ovat levollisia, muodoltaan perinteisiä, draamaa rakennetaan kärsivällisesti, ihmisten suhteet ovat jännitteistä huolimatta diskreettejä ja kirjoittajat ovat olleet sivistyneitä henkilöitä. Ehkäpä nämä vanhat kirjat ovat minulle tässä ajassa kuin kääretorttu Saara Törmälle...

"Me emme olleet sodassa sitä varten, että naisväki vie voin leivältämme"

Armoitettujen lista IV: E.G.Kolbenheyer "Karlsbader Novelle"

Karlsbad (Kuva: Wikimedia)

Ernst Guido Kolbenheyer (1878–1962) syntyi Budapestissä arkkitehtiperheeseen, kasvoi Karlsbadissa ja Egerissä ja opiskeli filosofiaa, eläintiedettä ja psykologiaa Wienissä. Myöhemmin hän asettui Tübingeniin ja lopulta Müncheniin. Kolbenheyer oli ennen muuta aatteellinen kirjailija, jonka tuotannossa saksalaisuus ja saksalaisen kulttuurin ainutlaatuisuus ovat keskeisiä elementtejä. Hän vaikuttaa olleen jonkinlainen natsiversio Thomas Mannista. Hän kirjoitti romaaneja mm. Parcelsuksesta, Jakob Böhmestä ja Baruch Spinozasta. Hän tuki aktiivisesti natsismia ja oli Hitler-Saksan merkittävimpiä kirjailijoita. Sodan jälkeen häneen suhtauduttiin torjuvasti, hän oli jonkin aikaa julkaisukiellossa ja hän jatkoi toimimista Saksan äärioikeistolaisissa kulttuuripiireissä kuolemaansa saakka. 

Kolbenheyer kutsui filosofiaansa metafyysiseksi naturalismiksi. Tässä ajatusrakennelmassa on keskeinen käsite yksilön ylittävä individuaatio. Ihminen ei edusta omaa lajiaan, vaan hänestä tulee ihminen vasta silloin, kun hän edustaa omaa kulttuuriaan. Tässä on ero eläimiin, jotka edustavat ainoastaan lajiaan, mutta viettävät muuten vegetatiivista elämää. Kulttuuri kehittyy aina sellaisissa kriisitilanteissa, jossa yksilön on uudestaan tarvetta sopeutua omaan kulttuuriinsa. Ihmisen elinympäristö on hänen parakosmoksensa. Kolbenheyerin käsityksensä mukaan yksilön sopeutuminen parakosmokseen on ihmisen elämäntehtävä, se palvelee lajin säilymistä ja se antaa elämälle lopullisen merkityksen.

Kolbenheyerin käsitykset ovat sukua Nietzschen ajattelulle ja Durkheimin sekä Comten käsityksille kulttuurin asteittaisesta kehittymisestä. Kolbenheyerille saksalaisuus edusti korkeinta inhimillistä kulttuurisaavutusta. Tässä juuri piilee ansa ja pahan viehätys; hän kirjoittaa rikkaasti ja syvästi, mutta eetoksessa on paha särö. 

Luin kertomuksen Karlsbader Novelle (1929), joka on todella viehättävä kulttuurihistoriallinen kuvaus Goethen kylpylävierailusta Karlsbadiin. Matkan tarkoituksena kirjailijalla oli ennen muuta tavata muusansa Charlotte von Stein, mutta kertomuksessa vilahtavat myös Herder ja Weimarin hovin henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1786. Oikeastaan novellissa ei juuri olekaan tapahtumia, vaan jännitettä luo lähinnä Goethen ja von Steinin kohtaamisten kuvaus. Lukijalle välittyi kuva, että kumpikin kiemurteli hekuman liekeissä, mutta erilaisia käsisuudelmia pidemmälle ei kuitenkaan päästä. Aisti-ilon korvikkeena on sitten henkevää parleerausta, jossa Charlotte tuntuu olevan pätevämpi osapuoli. Charlotte väitti, että Goethen täytyi tavata ihmisiä "juodakseen heidät tyhjiksi" ja siten laajentaakseen omaa elämänpiiriään. Hän löysi itsensä toisten ihmisten kautta. En oikein jaksanut syttyä tuosta aviorikollisesta kuvauksesta, jossa kumpikin tuntui nääntyvän janoon lähteen äärellä. 

Sen sijaan novellin suuri ansio on muinaisen kylpyläkaupungin ja -elämän kuvaus. Kolbenheyerin kieli on varsin kiemuraista, ja kun tässä kertomuksessa liikutaan 1700-luvulla, on paikoin runsastakin saksan ja ranskan sekakieltä, koska tuolloin kaikille hienompaan elämäntapaa kuuluville tavaroille, vaatteille ja asioille oli yleensä ranskalainen nimi. Ajopeleilläkin oli monta nimeä: Kutsche, Berliner, Chaise, Wienerwagen...

Kun kylpylävieras saapui postirattailla kaupunkiin, soitettiin torvea ja sitten mentiin maksamaan tullia, jotta voitaisiin oleskella kaupungissa. Säätyläinen palkkasi loma-ajakseen lähetin, ordinariuksen, joka toimitti asioita ja vei käyntikortteja henkilöille, joiden kanssa haluttiin pitää yhteyttä. Päivällä kuljettiin kylpylän puistossa terveysvesiä juoden ja iltaisin oli kullakin säädyllä erilaisia assemblé-tilaisuuksia, joissa syötiin, juotiin ja tanssittiin. Samaan aikaan teurastajat kypsensivät sianruhoja kuumien lähteiden vedessä Tepl-joen rannalla. Kirjailija kuvaa myös suolankeittoa ja käsityöläisten toimia pajoissaan. 

Goethe on ihastunut kaupungin välittömään tunnelmaan, jossa säädyt saattoivat joskus myös yhdessä viettää vapaa-aikaa. Kylpylässä oleminen laski ihmisten välisiä raja-aitoja. Talot Karlsbadissa oli rakennettu siten, että niistä päästiin sisäkautta toisiin taloihin, ja oli luonnollista poiketa jatkuvasti toisten luona kylässä. Kirjan kuvauksesta saa vaikutelman, että 1700-luvun Karlsbad oli varsin eloisa ja mondeeni paikka.

Mitä jää lukijan käteen, paitsi herkkä kuvaus menneiltä ajoilta? Novellissa Goethe on oman nerokkuutensa ja maineensa vanki, joka jatkuvasti tuntuu etsivän jotain, mitä hänen elämästään puuttuu. Jotenkin hänen hahmonsa on novellissa hieman kirjallisen tuntuinen. Luulenpa, että Thomas Mannin Lotte in Weimarissa löytyy elävämpi Goethe-kuva. Karlsbader Novelle on harmiton sivistysretki Bildungsbürgerille Böömin maisemiin.  

Armoitettujen lista III: Agnes Miegel "Gesammelte Gedichte"

Königsberg (Kuva: Wikipedia)

Agnes Miegel (1879–1964) oli armoitettujen listan merkittävin lyyrikko. Hän syntyi Königsbergissä, ja menetetty Itä-Preussi oli hänen runoutensa kirkkain lähde: Königsbergin kadut, meren tuoksu ja Kuurin kynnään hiekkaharjut tulevat lukijalle eläviksi hänen runoissaan. Myöhemmin hän laajensi tuotantoaan kirjottamalla balladeja Itä-Preussin historiallisista tapahtumista. Samalla tavalla kuin meillä Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin tuotannoissa menetetty Karjala on ollut keskeinen elementti, oli Itä-Preussi Miegelin runouden henkinen maisema; menetetyt kotikonnut muuttuvat kadotetuksi paratiisiksi tai ainiaaksi uponneeksi Atlantikseksi. 

Miegelin taiteen kohtaloksi tuli hänen natsimenneisyytensä: 1933 hän allekirjoitti 87 muun kirjailijan kanssa uskollisuudenvalan Hitlerille, ja vuonna 1940 hän liittyi natsipuolueen jäseneksi. Hän kirjoitti vuonna 1939, että hän luottaa Jumalaan ja Führeriin, ei niin lapsenomaisesti, kuten useat tekevät vaan siten, että hän sekä itägermaanina että saksalaisena uskoo kohtalonsa hänen käsiinsä. Hitler-Saksassa hän tuki aktiivisesti natsien kulttuuripolitiikkaa, ja Miegeliä arvostettiin erityisesti kotiseuturunoutensa vuoksi. Sodan lopussa hän pakeni Tanskaan, josta palasi Saksaan ja asui Bad Nenndorfissa elämänsä loppuun asti arvostettuna kirjailijana. Miegel ei sodan jälkeen koskaan tuominnut natsismia vaan sanoi, että vastaa teoistaan yksin Jumalalle. 

1990-luvulla Saksassa alettiin tarkemmin perata ja poistaa muistomerkkejä sekä kadun- ja kulttuurilaitosten nimiä, joilla oli liittymäkohtia natsismiin. Agnes Miegelille oli aiemmin Länsi-Saksassa nimetty kouluja ja katuja, hänelle oli myös pystytetty muistomerkkejä. Monilla paikkakunnilla käytiin kiivasta keskustelua siitä, voiko esim. jokin katu edelleen olla Agnes Miegelin katu. Useimmiten päädyttiin nimen poistamiseen, ja kadut nimettiin uudelleen esim. Bertha von Suttnerin, Marion Dönhoffin, Lise Meitnerin tai Astrid Lindgrenin mukaan. 

Miegelin kirjailijakohtalo on hieman samankaltainen, kuin meillä V.A. Koskenniemen: poliittisten suhdanteiden ja kirjallisen maun muuttuessa kirjailija menettää vähitellen maineensa ja arvonsa. Toisaalta voi myös pohtia Aulikki Oksasen, Matti Rossin tai Pentti Saaritsan kaltaisia taiteilijoita, jotka aikoinaan vimmaisesti ihailivat Neuvostoliittoa ja kommunistista yhteiskuntajärjestystä; laadullinen ero Miegeliin ei ole suuri. 

Saksan kirjallisuuspaaviksi kutsuttu puolanjuutalainen kirjallisuuskriitikko Marcel Reich-Ranicki laati vuonna 2001 Saksan kirjallisuuden kaanonin, johon hän oli koonnut saksalaisen kirjallisuuden parhaimmat teokset - tähän luetteloon kuului myös kolme Agnes Miegelin runoa. Ensimmäinen näistä runoista oli Die Schwester:

Meine Schwester hat Hochzeit -- die Glocken gehn,

Alle Leute nach meiner Schwester sehn,

Meine Schwester trägt Schleier und Myrtenkranz,

Ihre seidne Schleppe fliegt im Tanz.

Der Bräutigam redet und lacht so laut,

Er küßt die zitternden Hände der Braut, --

Meine schmale Hand hat noch niemand geküßt,

Nicht weiß meine Lippe was Liebe ist.

Kein heißes Begehren trat vor mich hin,

Es freite mich keiner, wie schön ich auch bin,

Ich bin's, die nicht Liebe noch Liebsten kennt --

Und mein Blut ist jung und mein Mund der brennt!

Runossa pikkusisko katselee isonsiskon hääjuhlaa heräävän naiseuden silmin. Runossa on kiihkeän tanssin rytmi, sulhanen on vauhdissa: hän vitsailee, suutelee ja tanssii, morsian värisee jännityksestä ja odotuksesta. Pikkusisko miettii, ettei kukaan ole häntä vielä halunnut, vaikka hän on kaunis, eikä hän vielä ymmärrä rakkaudesta juuri mitään, mutta runo päättyy säkeeseen: Vereni on nuori ja huuleni hehkuvat. 

Miegelin varhaisessa runoudessa on kauniisti kuvattu nuoren ihmisen heräämistä aikuisuuteen. Runot ovat myös usein varsin eroottisia, ja luonto, historia ja ihmiset ovat kietoutuneet samaan elämän kudokseen:

Über der Heide, überm Meer

Flammte der Abendstern, blaß und klar

Wie die Kerze vorm goldenen Hochaltar.

Von der braunen Heide, herb und schwer

Trieb der Duft des blühenden Weißdorns her.

Überm Fels, überm Wald

Stand des Abendsterns strahlende Pracht

Ferner Gletscher Hauch kam mit der Nacht

Aus den Täler her, durch den Felsenspalt

Donnerte brausend und weiß der Ache Gewalt.

In Liebe, in Haß

O wie schäumte mein Blut, leicht und jung.

Blasser Stern, was weckst du Erinnerung

An Jugend und Ferne und an mehr als das?

Mein Herz klingt wie ein zersprungenes Glas. 

Luettuani Miegelin kootut runot olin syvästi ihastunut runoilijan kielen kauneuteen ja ajatuksenkulun syvyyteen. Oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka hän kirjoitti paikoista, jotka nykyään ovat osa Puolaa tai Venäjää. Jos Itä-Preussi kiinnostaa, niin silloin kannattaa lukea Hermann Sudermannin novelli Die Reise nach Tilsit tai sitten suunnata kesäretki Liettuan Nidaan, missä oli Thomas Mannin kesäkoti, joka on nykyään hänen kotimuseonsa. 

Agnes Miegel
(Kuva: https://kulturstiftung.org/personen/miegel-agnes)