Montesquieun eli Charles de Secondat´n nimi tuli tutuksi kouluaikana, kun historiassa käsiteltiin vallan kolmijako-oppia. Hänen teoksistaan De l’esprit des lois (1748) on tunnetuin, jossa em. oppi on esitetty. Persialaisia kirjeitä (1721) on Montesquieun kirjeromaani, jossa hän tarkastelee Ludvig XIV aikaista Ranskaa kahden persialaisen matkaajan, Usbekin ja Rican, silmin. Tekijä julkaisi teoksen nimettömänä, painatti sen Hollannissa, mutta laittoi painopaikaksi Kölnin välttääkseen ikävyyksiä valtaapitävien taholta, sillä teos kritisoi varsin terävästi yksinvaltiutta ja katolista kirkkoa.
Kirjan kerronnassa on kaksi ulottuvuutta: ranskalaisen elämänmuodon kuvaaminen ja huolehtiminen kotioloista, erityisesti Persiaan jääneistä haaremeista. Kirjan kääntäjä J.V. Lehtonen on muotoillut tämän teoksen dynamiikan varsin sievästi näin: "Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien kuohilaiden ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan...". Tämä sirosti tarjottu aistillisuus sai lukijat tuolloin myös tutustumaan yhteiskuntakriittiseen viestiin, mikä on kuitenkin teoksen keskiössä.
Kirjeet on otsikoitu siten, että niissä on lähettäjä ja vastaanottaja. Jokainen kirje nostaa esille jonkin teeman joko Ranskasta ja tai Persiasta, joitakin asioita käsitellään usean kirjeen verran. Kirjeissä on kantavana ajatuksena, että länsimainen kulttuuri, jota ranskalaisuus edustaa puhtaimmillaan, on tullut tiensä päähän viedessään kaiken äärimmäisyyksiin. Tämän vastapainona on pehmeä itämainen kulttuuri. Tämä ajattelutapa tuo mieleen Oswald Spenglerin näkemyksen, että länsimainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla, jonka jälkeen se on kulkenut kohti auringonlaskua.
Kirjassa käsitellään kriittisesti orjuutta, yksinvaltiutta, katolista kirkkoa ja uskonnollista suvaitsemattomuutta. Erityisesti paavi saa kuulla kunniansa (Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta). Montesquieulle uskonto on yksi valtiollinen laitos toisten joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Luostarilaitosta hän vertaa ilotaloon, jossa köyhyydellä ja siveydellä ei ole sijaa. Valistusajan pääperiaatteet löytyvät jo näistä kirjeistä.
Kirja on mukava luettava, koska sen voi välillä jättää kesken ilman, että mitään teoksen jännitteestä menee hukkaan. Välillä runsas kirjeenvaihto valkoisen ylikuohilaan kanssa vaikuttaa hieman turhalta, mutta sitten on varsin kirkkaita hetkiä, kun meidän kulttuuriamme tarkastellaan itämaisin silmin. Tosin tämä itämaisuus on länsimainen tulkinta siitä. Teoksen teologinen puoli on hieman vaatimaton ja osin asenteellinen. Jansenisteja ja hugenotteja Montesquieu puolustaa hyvin ymmärtäen, että nämä vähemmistöt ovat tuottaneet Ranskaan merkittäviä osaajia. Erityisen paljon iloa lukijalle tuo teoksen kääntäjän J.V. Lehtosen oppineet selitykset ja huomautukset kirjan lopussa. Kirjasta on postannut myös Sivumerkkejä.
