tiistai 30. syyskuuta 2025

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa IV: Tallinnan synagoga


Tallinnan uusi synagoga ja sen yhteydessä oleva Viron juutalainen museo sekä juutalainen koulu sijaitsevat Karu tänavalla lähellä satamaa. Vanhan synagogan Maakri tänavalla tuhosivat saksalaiset ja venäläiset sodan aikana, ja rakennuksen rauniot purettiin 1947. Tämän jälkeen Tallinnan juutalaiset viettivät jumalanpalveluselämää erilaisissa väliaikaisissa tiloissa, kunnes uusi synagoga valmistui toukokuussa 2007. Museoon ja synagogaan pitää ilmoittautua etukäteen Eesti Juudi Muuseumin sivuilla, mutta tämä pieni vaiva kannattaa nähdä, koska rakennuksissa avautuu aivan uusi näkökulma Viron rikkaaseen historiaan ja kulttuuriin. Museoon voi tilata myös oman oppaan, tai sitten pyytää ääniopastusta varten kuulokkeet. 

Synagogan ulko-ovessa on kuvattuna elämän puu. Tämä puu toistuu intarsiana muissa rakennuksen ovissa ja toorakaapissa. Synagogaan noustaan jyrkkiä portaita, jotka puhuvat jo rukoilijalle omaa kieltään sekä juutalaisuuden historiasta että oman spiritualiteetin hoidosta. Ylhäällä tasanteella on vesiallas rituaalista puhdistautumista varten. Rakennuksessa on tietenkin myös mikwe, rituaalikylpypaikka. Synagogatila on samalla lämmin ja ilmava, koska jalopuiset seinäpaneelit on koristettu leikkauksin ja intarsiakuvioin. Synagoga on ortodoksijuutalainen, sen näkee esimerkiksi naisten parvesta. 



Museo on koulurakennuksen yhteydessä. Pienessä tilassa on runsaasti esineitä ja dokumentteja juutalaisten monivaiheisesta elämästä Virossa. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana juutalaisilla oli kulttuuriautonomia samaan tapaan kuin Viron ruotsalaisilla ja saksalaisilla. Juutalaisia järjestöjä, ylioppilaskuntia ja kulttuuri-instituutioita oli paljon, samoin juutalaisten yritystoiminta oli monipuolista. Tämä elämänmuodon tuhosivat sitten saksalaiset ja myöhemmin venäläiset. 

Saksalaismiehitys merkitsi Viron juutalaisille täystuhoa: noin 4000 Viron juutalaista surmattiin, ja tämän lisäksi 6000 muualta tuotua juutalaisia joko keskitysleireissä tai sitten metsiin ampumalla. Virolaisen yhteiskunnan polarisaation vuoksi kummatkin miehitysvallat löysivät virolaisten joukosta likaisen työn tekijöitä. Juutalaisten tuhoamisessa avusti Viron poliittinen poliisi (PolPol). Esim. Pärnussa paikallisia juutalaisia alettiin tuhota vain muutama päivä saksalaisten saapumisen jälkeen. Järkyttävää oli lähes sadan pärnulaislapsen myrkyttäminen marraskuussa 1941 Pärnun synagogassa. Tekijät olivat virolaisia, ja he surmasivat omia naapureitaan. Tämän tematiikan käsittely ei ole ollut virolaisten mieleen, koska he ovat kokeneet olleensa aina uhreja, ei rikollisia. Tässä suhteessa he muistuttavat kovasti venäläisiä. Toisaalta onhan meillä Suomessakin vastaavia kokemuksia esim. vuodelta 1918, mutta uskoisin, että meillä tämä Vergangenheitsbewältigung on tehty varsin hyvin.   


Šohetin siipikarjan teurastukseen tarkoitettu veitsi



maanantai 22. syyskuuta 2025

Pustan kansaa

 


Haluan nykyään toisinaan palata nuoruuden lukukokemuksiin, jotka ovat jääneet kaihertamaan mielen kätköihin: joko ne olivat tuolloin liian vaikeita tai sitten ne olivat hyvin vaikuttavia. Liian vaikea oli esim. Sofokleen Antigone, joka vanhemmalla iällä avautui aivan uudella tavalla. Vaikuttava nuoruuden lukukokemus, joka vain parani myöhemmin luettuna, oli Giden Ellei vehnänjyvä kuole. Tässä postauksessa käsittelen koulupoikana lukemaani Gyula Illyésin Pustan kansaa, joka kirjahyllyssä tuntui joka vuosi kuiskaavan, että lue minut jälleen! Kirja oli vaikuttava lukukokemus jo teini-ikäiselle sekä aiheensa että kerrontatapansa vuoksi. Vastaavantyyppisiä kaunokirjallisia sosiologisia tutkielmia ovat esimerkiksi Didier Eribonin teos Paluu Reimsiin tai Édouard Louis´n Ei enää Eddy.

Illyes oli lähtöisin vaatimattomista maalaisoloista, mutta pystyi kuitenkin sukunsa tuella opiskelemaan. Poliittisesti hän toimi vasemmistolaisissa järjestöissä, oli maanpaossa 1920-luvulla Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa, palasi takaisin Unkariin toimien vakuutusvirkamiehenä, toimittajana ja erilaisissa valtion viroissa. Illyésin pääteoksena pidetään Pustan kansaa. Suomeksi häneltä on julkaistu viisi teosta ja lukuisia runosuomennoksia, erityisesti Anna-Maija Raittilan, Pekka Launosen ja Toivo Lyyn suomennoksina.

Kirja kuvaa Tonavan takaisen pustan (Transdanubia) palkollisten elämää kirjailijan omien elämänvaiheiden kautta. Kirja on samalla sekä sosiologinen kylätutkimus että kaunokirjallinen kehityskertomus. Maaorjuus oli päättynyt Unkarissa 1848, mutta torppareiden elämä muistutti tämänkin jälkeen pitkälti maaorjuutta. Pustan suurmaaomistajat asuivat linnoissaan läänityksillään tai sitten Budapestissä tai Wienissä, talonpojat saivat työtään vastaan itselleen vaatimattoman asunnon ja elannon. Kyseessä oli alisteinen symbioosi, jossa kumpikin osapuoli tarvitsi toista elääkseen (Heiltä on otettava liika pois, jotta he tekisivät edelleenkin työtä). Pustan kansalla oli orjan mieli, se ei kokenut itseään unkarilaiseksi, ja ainut heitä sitova metarakenne oli uskonto (katolilaisuus tai kalvinilaisuus). 

Kirkot pitivät yllä kouluja, joiden opetus saattoi olla monenkirjavaa. Merkittävää kuitenkin oli, että koulu takasi kansan lukutaidon. Kirkot jäsensivät myös vuodenkierron juhlat ja toimittivat tarvittavat kirkolliset toimitukset, joita pidettiin hyvin merkityksellisinä. Katolisissa kylissä noudatettiin tarkoin myös paastonaikoja ja ripittäytymään mentiin kyläkunnittain. Seka-avioliitot eivät tuntuneet häiritsevän myöskään maarahvaan eloa, vaikka perhedynamiikka se saattoikin tuoda. Illyésin henkisen kehityksen kannalta oli erityisen merkittävää kirkollisissa oppilaitoksissa vietetty aika. Teos antaa
pustan kirkollisesta elämästä ja sen papistosta varsin maanläheisen kuvan. 

Säätyjako torppareiden keskuudessa oli myös hyvin tarkka: siko-ja hevospaimenen ero oli merkittävä, renkivouti oli jo merkittävä henkilö. Virat periytyivät myös isältä pojalle. Työpäivät olivat raskaita, kun ne aloitettiin jo aamuyöllä karjan ruokinnalla ja ne päättyivät illalla kymmen aikaan. Aamulla rengit pesivät pukeuduttuaan silmänsä kaivolla, kiroilivat karkeasti ja lähtivät töihinsä. Kiroilu säesti pustan kansaa elämää pitkin päivää. Vaimoja ja lapsia lyötiin aina tarpeen vaatiessa. Toisaalta ihmisten välinen tapakulttuuri oli täynnä erilaisia vivahteita, joita piti osata tulkita oikein. Tässä suhteessa ero hovielämään ei ollut suuri.

Maalaisten ruoka oli arkena yksinkertaista perunoista ja jauhoista tehtyä muhennosta. Porkkanan naateista keitettiin myös keittoa. Alkoholia ja lihaa nautittiin vain juhlien yhteydessä. Hääpöytää Illyés kuvaa seuraavasti: "Kartanosta lainatuilla pitkillä pavunpuhdistuspöydillä oli suunnattomasti viiniä ja rasvaa, kolmelta pustalta lainatuissa padoissa oli paistettuja kanoja ja ankkoja sekä lapsen pään kokoisia kaaleja..."  Näihin kemuihin kuului myös nuorten varsin vapaa viettielämän toteuttaminen (...he tutkivat toistensa ruumiita kuten koiranpennut). Pustan kansa oli sukupuoliasioissa varsin vapaamielinen, osin siksi, että asuttiin hyvin tiiviisti yhdessä: "Joskus minusta tuntuu, kuin olisin todella itse elänyt koko lapsuuteni sellaisissa huoneissa, joissa kaikki syntymästä, niin jopa siittämisestä alkaen aina kuolemaan saakka tapahtuu kaikkien nähden ja kuullen."

Kirjan suuri ansio on sen maalaiselämän orgaaninen kuvaaminen, joka tempaa lukijan aurinkoisiin ja pölyisiin pustan kylämaisemiin. Illyésiä johdattaa syvä rakkaus Unkarin talonpoikiin. Pustan kansa avasi aikoinaan sivistyneille unkarilaisille realistisen näkymän siihen, miten suurin osa valtakunnan väestä todella eli. Kartanoiden väet kirja saavutti vasta ranskalaisena käännöksenä, koska valtaapitävät eivät usein olleet vaivautuneet oppimaan maan kieltä. Järkyttävää oli myös lukea siitä, että vain promillen osa Unkarin sivistyneistöstä oli peräisin torppariväestön joukosta. Illyés kuvaa koskettavasti luokkamatkaansa, kun hän kertoo, kuinka hän yliopistosta lapsuudenkotiinsa tultuaan ensitöikseen avasi ikkunan, jolloin Illyésin äiti kysyy, että haiseeko täällä köyhyys?

Pustan kansaa on opettava lukukokemus suomalaiselle. Voimme olla kiitollisia meidän vapaista talonpojista ja myös siitä, ettei meillä olleet komentoa pitämässä saksalaiset tai venäläiset (lahjoitusmailla toimittiin aikoinaan kuten Unkarissa). Nyky-Unkarin meno selittyy myös paljolta näiden menneiden aikojen perusteella. Orbán pyrkii myös privaatisti viettämäänn kartanonherran elämää. Teoksesta on postannnut Sentrooppasantra, jonka mainio blogi avaa kriittisiä ja oppineita näkökulmia Unkarin ja itäisen Euroopan maailmaan.

tiistai 2. syyskuuta 2025

Persialaisia kirjeitä

 



Montesquieun eli Charles de Secondat´n nimi tuli tutuksi kouluaikana, kun historiassa käsiteltiin vallan kolmijako-oppia. Hänen teoksistaan De l’esprit des lois (1748) on tunnetuin, jossa em. oppi on esitetty. Persialaisia kirjeitä (1721) on Montesquieun kirjeromaani, jossa hän tarkastelee Ludvig XIV aikaista Ranskaa kahden persialaisen matkaajan, Usbekin ja Rican, silmin. Tekijä julkaisi teoksen nimettömänä, painatti sen Hollannissa, mutta laittoi painopaikaksi Kölnin välttääkseen ikävyyksiä valtaapitävien taholta, sillä teos kritisoi varsin terävästi yksinvaltiutta ja katolista kirkkoa.

Kirjan kerronnassa on kaksi ulottuvuutta: ranskalaisen elämänmuodon kuvaaminen ja huolehtiminen kotioloista, erityisesti Persiaan jääneistä haaremeista. Kirjan kääntäjä J.V. Lehtonen on muotoillut tämän teoksen dynamiikan varsin sievästi näin: "Tässä kuvauksessa noudatti Montesquieu aistien suloisiin nautintoihin taipuvien aikalaistensa makua ja loihti nähtäväksi synkkien intohimojen kalvamien kuohilaiden ja toinen toistaan kauniimpien, mustasukkaisempien ja kiihkeämpien naisten täyttämän vaimolan, missä mustasukkaisen isännän poissaolo saa vihdoin aikaan himojen hillittömän riehunnan...". Tämä sirosti tarjottu aistillisuus sai lukijat tuolloin myös tutustumaan yhteiskuntakriittiseen viestiin, mikä on kuitenkin teoksen keskiössä.

Kirjeet on otsikoitu siten, että niissä on lähettäjä ja vastaanottaja. Jokainen kirje nostaa esille jonkin teeman joko Ranskasta tai Persiasta, joitakin asioita käsitellään usean kirjeen verran. Kirjeissä on kantavana ajatuksena, että länsimainen kulttuuri, jota ranskalaisuus edustaa puhtaimmillaan, on tullut tiensä päähän viedessään kaiken äärimmäisyyksiin. Tämän vastapainona on pehmeä itämainen kulttuuri. Tämä ajattelutapa tuo mieleen Oswald Spenglerin näkemyksen, että länsimainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla, jonka jälkeen se on kulkenut kohti auringonlaskua.  

Kirjassa käsitellään kriittisesti orjuutta, yksinvaltiutta, katolista kirkkoa ja uskonnollista suvaitsemattomuutta. Erityisesti paavi saa kuulla kunniansa (Hän on vanha epäjumala, jolle suitsutetaan tottumuksesta). Montesquieulle uskonto on yksi valtiollinen laitos toisten joukossa, jonka avulla ohjataan sopivasti ihmisten toimintaa. Luostarilaitosta hän vertaa ilotaloon, jossa köyhyydellä ja siveydellä ei ole sijaa. Valistusajan pääperiaatteet löytyvät jo näistä kirjeistä.

Kirja on mukava luettava, koska sen voi välillä jättää kesken ilman, että mitään teoksen jännitteestä menee hukkaan. Välillä runsas kirjeenvaihto valkoisen ylikuohilaan kanssa vaikuttaa hieman turhalta, mutta sitten on varsin kirkkaita hetkiä, kun meidän kulttuuriamme tarkastellaan itämaisin silmin. Tosin tämä itämaisuus on länsimainen tulkinta siitä. Teoksen teologinen puoli on hieman vaatimaton ja osin asenteellinen. Jansenisteja ja hugenotteja Montesquieu puolustaa hyvin ymmärtäen, että nämä vähemmistöt ovat tuottaneet Ranskaan merkittäviä osaajia. Erityisen paljon iloa lukijalle tuo teoksen kääntäjän J.V. Lehtosen oppineet selitykset ja huomautukset kirjan lopussa. Kirjasta on postannut myös Sivumerkkejä.