Ilja Repin

Venäläisistä taiteilijoista lienee Ilja Repin suomalaisille tunnetuin, osin siksi, että hän vietti vuodet 1917-1930 Karjalan kannaksen Kuokkalassa, osin siksi, että hänen tuotantonsa oli Neuvostoliitossa hyvin suosittua yhteiskunnallisen näkökulman vuoksi. Suuren neuvostoystävyyden vuosina Repiniä esiteltiin runsaasti Suomessa. Repinin teoksia on myös meillä edelleen kohtalaisesti kierrossa taidekaupassa. Tito Collianderin kirjoittaman Repinin elämänkerran on kustantanut Tammi vuonna 1947 (ensimmäinen painos on vuodelta 1944), ja se istuu hyvin tuon ajan henkiseen ilmapiiriin, jossa venäläistä kulttuuria tuotiin runsain mitoin suomalaisille. Repin asettuu siis sopivasti erilaisiin poliittisiin konjunktuureihin maassamme, vaikkei hän suorainen poliittinen taiteilija ollutkaan.

Vein kerran bussilastillista saksalaisia pitkin Kannasta ja poikkesimme myös Repinin Penaty-huvilalle. Heille Repin oli täydellinen nobody, vaikka kyydissä oli sivistynyttä väkeä. Politiikka ja maantiede sanelevat paljolti sen, kenestä tulee kuuluisa ja kenestä ei. Suurissa kulttuurimaissa on myös vaikea määritellä sitä, kuka taiteilija on merkittävä. Meillä Suomessa on hieman toisin, koska meidän klassikkomme ovat osa kansallista projektiamme ja siten osa meidän identiteettiämme (vaikkapa Gallén tai Edelfelt). 

Kirjoittajasta Tito Collianderista sen verran, että hänen 1970-luvulla julkaistut seitsenosaiset muistelmat (hienot Alfons Ederin tekemät kannet!) ovat jääneet mieleen suurina lukukokemuksina. Colliander on kirjoittanut myös hengellistä kirjallisuutta. Collianderin puoliso oli kuvataiteilija Ina Colliander, jonka henkevät puupiirrokset edustavat tuon taiteenlajin huippua Suomessa. Pariskunta on hieno esimerkki maahanmuuttajista, jotka ovat rikastuttaneet toiminnallaan kulttuurielämäämme.  

Collianderin kirja on mukavalla tavalla vanhanaikainen: siinä kerrotaan juurta jaksain kaikki elämän käänteet ja ollaan diskreettejä, kun taiteilijan suksi lipsuu keväisillä laduilla. Missään loassa ei piehtaroida, vaikka Repinin loppuelämän naisasiat eivät aina päivänvaloa kestäneetkään. Kirja antaa elävän kuvan 1800-1900 lukujen vaihteen taiteilijaelämästä Venäjällä. Kirjassa kuvataan myös tarkkaan Repinin pääteosten synty ja niiden luomisprosessi. 

Repin syntyi Ukrainassa vaatimattomissa oloissa, mutta päätti mielessään lähteä Pietarin taideakatemiaan opiskelemaan. Ilman mitään varoja, lahjakkuutensa ja onnekkaiden sattumien ansiosta hän pääsee opiskelemaan Pietariin ja lopulta hän saa akateemikon arvon ja usean vuoden stipendin Ranskaan. Ranska ei kuitenkaan häntä miellyttänyt, vaan hän halusi viettää venäläistä elämää ja maalata venäläisiä aiheita. Hänestä tuli venäläisen sielunmaiseman kuvaaja ja realistisen maalaustavan uudistaja. Hänen läpimurtotyönsä oli Volgan lautturit, jonka hän maalasi erään suuriruhtinaan ruokasaliin. 

(Volgan lautturit, Wikimedia)

Taloudellisen riippumattomuuden hän saavutti tutustuttuaan moskovalaiseen kauppiaaseen ja mesenaattiin Pavel Tretjakoviin, joka alkoi ostaa Repinin teoksia. Tällöin syntyivät teokset Ristisaattue Kurskin kuvernementissä ja Iivana Julma ja hänen poikansa Iivana. Varsinkin jälkimmäinen teos herätti kauhua kaikkialla missä se oli esillä, ja mielipuolet kävivät sitä kilvan viiltelemässä. Repinistä kehittyi myös erinomainen ja psykologisesti tarkka muotokuvamaalari: hän uudisti myös tämän genren. Repin oli helposti innostuva, ja yksi hänen suurista ihastuksistaan oli Leo Tolstoi. Hän maalasi ja piirsi Tolstoita loputtomiin ja palvoi tätä kaikin tavoin. 

Repin ehti kokea myös sen, kuinka hänet syrjäytettiin venäläisen taiteen huipulta modernistien rynnistäessä esiin. Neuvosto-Venäjälle hän ei halunnut jäädä, ja vallankumous ajoi hänet Suomeen, jonne hän myös jäi. Osa Repinin perheestä (vaimo ja toinen tytär) jäivät Neuvostolaan. Suomessa taiteilija eli vaatimatonta elämää ja vähitellen hän sairastui niin, ettei voinut enää maalata. Suomalaiset taiteilijat kunnioittivat häntä kuitenkin suurena mestarina. Hänen poikansa Juri oli myös taiteilija, joka kuoli pudottuaan Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta Helsingissä vuonna 1954. 

Tähän olen liittänyt kaksi suosikki-Repiniä: Sadkon kertomus on mieltä kiehtova, ja tämä kuva on satumainen. Karkotuksesta palaavan perhetunnelma on myös vaikuttavasti vangittu kankaalle. Repin on myös itse kirjoittanut elämänkertansa (Mennyt aika läheinen, Porvoo 1970). Collianderin kirja antoi innoitusta tutkia venäläistä taidetta enemmänkin, vaikkapa Ivan Kramskoita.

(Sadko, Wikimedia)

(Emme odottaneet..., kuva Wikimedia)