torstai 3. marraskuuta 2022

Addio del passato bei sogni ridenti

Venäjän tulevaisuus on sumun peitossa

Alkusyksyllä olin Joutsenlammen ensi-illassa. Illan aikana tuli väistämättä mieleen, että tämähän on venäläinen teos, oikeastaan todellinen venäläisen kulttuurin kruununjalokivi. Pitäisikö ruveta känselöimään kaikkea venäläistä? Kuitenkin päällimmäisenä oli ajatus, että Tšaikovskin musiikki on ennen muuta osa maailmankulttuuria, jossa on tosin venäläinen sävy. 

Venäjä kiinnosti minua jo pikkupoikana. Yhtenä mielikuvitukseni ravintona oli isoäitini minulle lahjoittama Aarno Karimon Kumpujen yöstä, jonka kuva itäisestä naapurista on tosin kovin karu, mutta suurelta osin tosi. Venäjän suhteen tein koululaisena ratkaisun, että kieltä on opittava, jos tahtoo päästä syvemmälle venäläiseen maailmaan. Luin venäjää työväenopistossa pari vuotta, minkä kruunasi Akateemisesta tilaamani Tšehovin näytelmien venäläinen painos, jonka tavasin sanakirjan avulla kannesta kanteen. Tästä innostuksesta on kiittäminen myös tuolloisen Ylen kulttuuripolitiikkaa ja televisioteatteria, joka esitti hienosti ohjattuja Tšehovin draamoja (taustalla vaikutti Venäjällä opiskellut Eino Kalima). 

Tšehov oli avain uuteen maailmaan: ihmissielun monimutkaisuuteen ja venäläisen sielun arvoituksellisuuteen. Venäjä tarjosi myös monenlaisia kulttuurikerrostumia aina hopeakauden subtiilista kulttuurista karkeaan neuvostovenäläisyyteen, josta tosin ei myöskään metafysiikkaa puuttunut. Mikä runsaudensarvi! Mikä Helikonin lähde!
Myöhempi elämäni vei minut Turkuun, Müncheniin ja Helsinkiin opiskelemaan slavistiikkaa, ja työelämässäni olin yli 40 vuotta tekemisissä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Toisena slaavilaisena kielenäni oli puola, joka avasi sitten aivan toisenlaisen henkisen maailman. Venäjän kielen helppous johtuu siitä, että se on tyypillinen indoeurooppalainen synteettinen kieli, kuten vaikkapa saksa. Runsas lainasanojen määrä helpottaa myös kielen oppimista. Menneessä ajassa on vain neljä muotoa, mutta futuuri on sitten hieman konstikkaampi. Venäläistä kiinnostaa se, miten tekeminen tulevaisuudessa suoritetaan: tehdäänkö se loppuun, vain jätetäänkö silleen. Tämä on oikeastaan kovin venäläistä...

Venäjää voi puhua kauniisti tai rumasti kuten muitakin kieliä. Kauneinta venäjää on venäläinen runous: se on kirkas lähde, josta kannattaa ammentaa isolla lipillä alkaen pyhästä Puškinista aina nykyrunoilijoihin saakka. Suuri kokemus oli minulle nuorena Osip Mandelštamin runouden ja proosan löytäminen: Egyptiläinen postimerkki ja Ajan kohina ovat ainutlaatuisia venäläisen hengen tuotteita, koska niissä yhtyy syvällinen historian ja oman runoilijakohtalon ymmärrys. Mandelštamin myötä löysin myös Ahmatovan tuotannon äärelle. Venäläiset kirjailijakohtalot ovat usein silkkaa draamaa, ja politiikan pyörteissä myös kirjailijoiden tuotannon arvo on noussut ja laskenut, hyvänä esimerkkinä vaikkapa aikoinaan juhlittu Jevgeni Jevtušenko, jonka ainoaksi kestäväksi teokseksi jäänee Babi Jar. Ambivalenssia herättää jo hänen tunnettu runonsa Haluavatko venäläiset sotaa, jota meille muinoin penttisaaritsat ja sinikkasokat tyyräsivät.

Venäläisestä arkkitehtuurista, taiteesta, kirjallisuudesta, luonnosta ja filosofiasta voisi nostaa lukuisia kuolemattomia asioita, jotka ovat rakentaneet myös maailmankulttuuria. Nyt kaikki tämä on valjastettu suurvenäläisen sovinismin rattaiden eteen vetämään ruumisvankkureita tuntemattomaan tulevaisuuteen. En tiedä millä Omolla kaiken tahratun saa jälleen puhtaaksi. Eniten minun käy sääliksi venäläisiä, jotka olisivat ansainneet parempaakin, mutteivät käyttäneet etsikkoaikaansa oikein. 

Ihailin aina venäläisten luovuutta ja kekseliäisyyttä hankalissa tilanteissa. Monetkaan asiat eivät menneet niin kuin aluksi oli suunniteltu, vaan aivan toisin, usein jopa paremmin. Venäläinen elämä on seurallista, viipyilevää ja hetkessä olemista. Turha metafysiikka ei ihmisiä vaivaa, ei myöskään huoli huomisesta, vaan kulloisestakin tilanteesta otetaan ilo irti ja ollaan siinä läsnä. Venäläisten emotionaalisuus vaatii myös totuttelua, koska aina ollaan lähellä, myös fyysisesti. Olin heille Jormuša, Jormulja, golubtšik (kyyhkyläinen), angel... Ihmisten kova arki ruokkii samanaikaisesti kovuutta ja pehmeyttä: julkisesti ollaan turskeja ja töykeitä, privaatisti ystävällisiä ja herttaisia. Toisaalta jopa hienoimmissa venäläisissä löytyy suurvenäläistä sovinismia: onhan heillä dostojevskiläinen pelastustehtävä! Sanon teille rakkaat venäläiset kuitenkin hyvästi, koska olette ainakin passiivisesti tukeneet Putinin aggressiota, ja antaneet totalitarismin syövän tulla työpaikkoihinne ja elämäänne.

Se, mihin putinismi oli maata vievä, oli nähtävissä jo yli kaksikymmentä vuotta sitten: kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, keskusjohtoisuuden lisääminen, yhteiskunnan militarisointi ja historian vääristely. Tätä meillä ei haluttu nähdä, erityisesti talouden ja politiikan vaikuttajat olivat asialle sokeita. Venäjä on nykyään oikea Augiaan talli, josta täytyisi ensin luoda vuosisatainen lanta, ja sitten pestä paikat kunnolla. Kukapa sen tekisi, kun kansakaan ei oikein jaksa eikä edes osaa. Mallia voisi ottaa vaikkapa saksalaisista, jotka ovat erinomaisesti selvitelleet omaa raskasta ja monimutkaista kansallista menneisyyttänsä. 

Ajattelin nyt jättää hyvästit venäläiselle kulttuurille ja muistella kaikkea hyvää ja kaunista, millä tuo maa on elämääni rikastuttanut. Kun mietin, mikä olisi paras jäähyväismusiikki tähän teemaan, niin ei jäänyt kuin yksi mahdollisuus, Violettan kuolinaaria Addio del passato bei sogni ridenti Verdin La Traviatasta Juanita Caracciolon hienona esityksenä: Hyvästi menneen ajan onnelliset haaveet... 



6 kommenttia:

  1. Tosiaankin surumielinen hyvästijättö Venäjälle. Eeva Kilven sanoiksi: "Älä itke sitä, että yhteinen aika on ohi vaan iloitse siitä että se on ollut."

    Saksa toisen maailmansodan jälkeen on käynyt ajatuksissani. Minulle on tullut mieleen elokuva "Saksa vuonna nolla". Jotta Venäjä voisi syntyä tuhkasta uudelleen, tulisiko sen ensin tuhkaksi muuttua? Ja eihän tämä ajatus sen julmempi ole kuin se tuho mitä Venäjä tekee Ukrainalle. Tehdäänkö loppuun vai jätetäänkö silleen?

    Venäläistä taidetta en aio känselöidä. Ei se taide josta satun tykkäämään lähettele ohjuksia tai V-ykkösiä. Putin on rakentanut Venäjästä pahemman kuin "egyptiläisen postimerkin". Blok kuvasi Venäjän sfinksinä, joka vartioi Eurooppaa. Kaipa läntinen sodankäynnin taito pyrkii nyt vastaamaan sfinksin esittämään arvoitukseen oikein, niin että muukin kuin viljakuljetukset voi jatkua ilman pelkoa sfinksistä? Vaikka onhan se Kiinan sfinksi jo siipiään pörhistelemässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Kilven viisaus on kyllä totta: jotain menneestä kulkee aina mukana.

      Otat hyviä esimerkkejä, kuten tuo Rosselinin elokuva. Siinä oli erityisen järkyttävää lasten huono kohtelu ja heidän selviytymistapansa väkivaltaisessa ympäristössä. Ajattelen vain Ukrainan ja myös Venäjän lapsia, jotka joutuvat kokemaan monenlaista kurjuutta.

      Blok johtaa sinut varsin laajoihin tulevaisuusnäkyihin.Eletään outoja aikoja, eikä voi tietää, mikä meitä odottaa.

      Tekisi mieli sulkeutua sielun luostariin (Anita Hirvosen käsite!), ja viettää aikaa ainoastaan omassa järjestyneessä mikrokosmoksessa...

      Poista
  2. Hankala ilmiö tämä miten suhtautua vaikkapa tsaarienaikaiseen taiteeseen: toisaalta sen tekijöillä ei ole suhdetta nykyhallintoon, toisaalta nykyhallinto käyttää kyllä sen kulttuurista asemaa omiin propagandistisiin tarkoituksiinsa, pehmeään vaikuttamiseen, eli ei se valitettavasti ole neutraalia ja kontekstistaan irrallaan.
    Siitä syystä vaikka tuolla hyllyssä yksi Nikolai Leskovin kirja odottaakin lukemistaan, niin jätän sen toistaiseksi hyllyyn. Palataan asiaan seuraavan presidentin aikana.

    Olen toisilla foorumeilla kuullut hieman raportteja nykyisestä (populaari)muusikkotilanteesta Venäjällä. Aika moni on lähtenyt maasta (ja saa nähdä syntyykö jonnekin diasporavenäläisten skenejä), joitain on päätynyt vankilaan, ja itsemurha tai parikin on tapahtunut sodan tiimoilta...ja toisaalta aika moni sitten tasapainottelee esittäen epämääräisiä lausuntoja rauhasta mutta vältellen mitään tarkempaa: voivat jatkaa musiikin tekemistä rauhassa ainakin toistaiseksi.
    Mutta samalla ilmeisesti oikein kukaan millään tavalla relevantti musiikin tekijä ei ole myöskään hypännyt sodan puolelle, ollut käytettävissä propagandatarkoituksiin (siihen on sitten valjastettu jotain jo kuolleiden tekijöiden musiikkia, joiden oikeuksien haltijat eivät ilmeisesti ole niin tarkkoja...)

    Eli Alla Pugatsovan ym. sodasta suoraan irtisanoutuneiden artistien pitäminen levylautasella olisi yhä perusteltavissa.

    VastaaPoista
  3. Itse en pidä siitä, että vanhempaa kulttuuria ja sen normeja arvostellaan nykyhetkestä käsin. Anakronistiset tuomiot ovat todella tyhmiä (esim. naisen asema vanhassa kirjallisuudessa). Kaikenlainen wokettaminen ja känselöinti on kauhistus.

    Monet muusikot ovat nyt ahtaalla Venäjällä, osa on paennut, kuten Pugatšova, joka tosin jo neuvostoaikana oli yhteiskuntakriittinen. Putinin ylistäjiäkin kyllä löytyy taiteiljakunnassa, mutta tämähän ei ole mitään uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuo nykyinen asenteeni ei liity itse teosten normeihin, vaan siihen miten teokset ovat käytössä propagandapuheessa, josta syystä olen toistaiseksi mieluummin lukematta. Tavallaan nekin ovat jääneet nykyhallinnon vangeiksi, niiden vapautumista odottelen...

      Ja joo, Putinin ylistäjiä on kanssa, ja joillekin se on ainakin väliaikainen nostatus uralle kun näkyvyys virallisissa kanavissa on kasvanut merkittävästi. Mitä se sitten tarkoittaa pitkällä aikavälillä, sen saa nähdä...

      Enkä nyt ihan kauhean jyrkästi tohdi tuomita niitäkään, jotka yrittävät vaan pysyä politiikan ulkopuolella ja ovat neutraalisti ottamatta selvää kantaa mihinkään, vaikka sekin positio on ongelmallinen (kun nyt esim. juuri blogissani oli Sacha Guitryn kirja: Guitry oli vuorollaan päätynyt ongelmiin toisen maailmansodan lopussa, koska oli natsimiehityksen aikaan jatkanut normaalisti epäpoliittista teatterityötään...ja vastaavia tapauksia samalta ajalta toki on muitakin)

      Poista
  4. Nuo sisäisen emigraation ja myötäjuoksijuuden ongelmat ovat kyllä mielenkiintoisia. Ranskassa kritisoitiin esim. Jean Cocteauta ambivalentista suhteestaan Saksaan. Saksassa taas oli monia myötäjuoksijoita, joiden maine on tosin jo haalistunut, mutta myös joitakin natseille uskollisia, joiden mainetta menneisyys ei ole kovin paljon haitannut, kuten Martin Heidegger.
    Venäjällä on kirjallisuus saanut olla aika rauhassa myös Putinin aikana, mutta mitä on luvassa, on vaikea arvata. Kurjalta näyttää.

    VastaaPoista