Gérard de Nervalin Aurélia on vaimoni kirja, jonka hän hankki aikoinaan opintojaan varten, ja jota olen kirjahyllyjä keväisin siivotessani uskollisesti pölyttänyt jo vuodesta 1983 saakka. Olen katsellut sen kaunista jugend-henkistä kansikuvaa ja ajatellut, etten siitä huolimatta sitä lue, koska se vaikutti hieman tyttömäiseltä, ja jo muutama vilkaisu de Nervalin korukieleen piti minut kirjasta loitolla. Kirjan on julkaissut Arvi A. Karisto vuonna 1980, ja sen on kääntänyt Rauni Puranen. Tämä postaus kuuluu Yöpöydän kirjat -blogin haasteeseen "Kirja, jota en halunnut lukea".
De Nerval oli 1800-luvun suuria ranskalaisia kirjailijoita. Erikoista oli hänen läheinen suhteensa saksalaiseen kulttuuriin: hän asui paljon Saksassa, oli Heinen ystävä ja käänsi myös Goethen Faustin ranskaksi. Mielipuolisuus, unimaailmat ja omassa sielunmaisemassa harhailu nousivat kirjailijan keskeisiksi aiheiksi. Hänen pääteoksiaan Le Voyage en Orient, Les Filles du Feu ja Sylvie ei ole käännetty suomeksi. Luin hänen viimeisen teoksensa Aurélian, jonka hän kirjoitti juuri ennen kuolemaansa. Rafael Koskimies ylistelee kirjailijaa näin: Nervalin nerous hohtelee läpiluultavassa kirkkaudessa ja tyylin verrattomassa viimeistellyssä loistossa.
Kirja alkaa toteamuksella että "uni on toinen elämä". Kirjailija esittelee myös kirjalliset esikuvansa Emanuel Swedenborgin, Apuleiuksen Kultaisen aasin ja Danten Jumalaisen näytelmän, kaikki kirjailijoita, jotka sujuvasti liikkuivat tämän- ja tuonpuoleisissa maailmoissa. Myös Orfeuksen ja Eurydicen aihe on romaanissa keskeinen. (Kuuntele tähän Kathleen Ferrierin esittämä Che farò senza Euridice -aaria ja itke!)
Kirjan kertoja on menettänyt rakastettunsa Aurélian ja hän alkaa etsiä häntä unimaailmasta, joka on murtautunut hänen todelliseen elämäänsä, ja on löytävinään kuolleen rakastettunsa välähdyksenomaisesti, mutta nämä khimairat ja doppelgängerit haihtuvat välittömästi. Hän seurustelee myös ammoin kuolleitten ystäviensä ja sukulaistensa kanssa, tapaa itsensä pikkupoikana ja kuvailee tarkasti elämää kuolleitten valtakunnassa.
Nuo olennot olivat niin kauniita, heidän kasvonpiirteensä niin suloiset, sielukkuus säteili niin puhtaansa heidän siroista piirteistään, että he kaikki herättivät katsojassa pyyteettömän rakkaudentunteen...näin katsoja sai kokea uudelleen nuoruuden häilyvien intohimojen koko hurmion...Aloin itkeä kuumia kyyneleitä kuin kadotettua paratiisia muistellen.
Päähenkilö seurustelee Jumalan/Elohimin, afrittien, kabbalistien, Pietari Suuren ja avataarojen kanssa ja vakuuttuu pitkien pohdintojen jälkeen Jumalan olemassaolosta. Naiseuden mysteeriä käsitellään Isiksen, Venuksen ja Neitsyt Marian avulla. Hän on myös vakuuttunut näkymättömän maailman tapahtumien vaikutuksesta näkyväisen maailman tapahtumiin. (Jos tarmoa riittää, kannattaa katsoa Michał Waszyńskin hieno filmi Dybbuk, jossa kuvataan, kuinka kuolleiden henget liikuttavat eläviä ihmisiä).
Teos on kahdeksankymmensivuinen, täynnä erikoisia kielikuvia ja outoja ajatuksenjuoksuja. Tuli mieleen Kilven Alastalon salissa, siksi läkähdyttävää oli jatkuva kuvien kulku lukijan silmien edessä. Kirjan fokuksessa on ihmisen ikiaikainen halu tunkeutua numeeniseen maailmaan. (Jos haluaa perehtyä tähän problematiikkaan vaikeimman kautta, niin suosittelen Georges Bataillen Sisäistä kokemusta). Pidin Auréliasta erityisesti sen rikkaiden kielikuvien vuoksi ja myös siksi, että siinä oli jatkuvasti kirjallisia ja raamatullisia viitteitä, jotka johdattivat niitä tarkemmin tutkimaan. Ehkä olin nyt kypsä lukemaan tämän oudon teoksen.
Tässä on makupala de Nervalin kertomatyylistä alkukielellä:
"Sur les montagnes de l’Himalaya une petite fleur est née — Ne m’oubliez pas ! — Le regard chatoyant d’une étoile s’est fixé un instant sur elle, et une réponse s’est fait entendre dans un doux langage étranger. — Myosotis !
Une perle d’argent brillait dans le sable ; une perle d’or étincelait au ciel… Le monde était créé. Chastes amours, divins soupirs ! enflammez la sainte montagne… car vous avez des frères dans les vallées et des sœurs timides qui se dérobent au sein des bois !
Bosquets embaumés de Paphos, vous ne valez pas ces retraites où l’on respire à pleins poumons l’air vivifiant de la patrie. — Là-haut, sur les montagnes, le monde y vit content ; le rossignol sauvage fait mon contentement !"
Alfred Kubinin hienoa Aurélia-kuvitusta voi katsoa tästä linkistä.
Jaahah...! Tämä taitaa olla se runoilija, jolla kerrotaan olleen lemmikkinä hummeri, jota hän ulkoilutti hihnassa. Ainakin englanninkielisen wikipedian mukaan. Joskus lukaisin Octavio Pazin pitkän mystikkoluontoisen runon Aurinkokivi. Sen alkuun oli jonkinlaiseksi alkulauseeksi asetettu de Nervalin runon Artémis eka säkeistö. En saanut silloin siitä tolkkua, mutta löysin ranskankielisen sivuston, jonka eräänä artikkelina oli melkein sana sanalta analyysi kyseisestä runosta. Se tuntui liittyvän osaksi runoilijan omaan elämään, mutta vertauskuvat olivat kyllä aika hankalia bonjata selitettyinäkin. Sen sijaan tuo suomenkielinen sitaatti vaikuttaa ihan ymmärrettävältä. Ehkäpä minun ranskantaitoni estää tajuamasta hienouksien lisäksi muutakin releveeraavaa, joka voisi olla ihan eleveeraavaakin. Varmaan sinä paljon lukeneena pystyt saamaan jotain de Nervalin mystiseltä vaikuttavista viittauksista.
VastaaPoistaNerval leijui hulluuden ja nerouden välimailla, ja Aurélian hän kirjoitti ollessaan mielisairaalassa juuri ennen kuolemaansa. Tuo hummeri kotieläimenä sopii oikein hyvin kirjailijan ominaislaatuun.
VastaaPoistaNäissä jutuissani pyrin eleveeraamaan ja antamaan lukijalle aiheita syventäviä tutkimuksia varten, tosin toisinaan innostuksessa mopo hieman keulii ja viittauksia kaikkeen mahdolliseen on ehkä liikaa. Kritiikkisi osaat asetella somasti kuin Clèvesin prinsessa.