Joulupukki oli tuonut pullon reininviiniä, jonka kylkeen oli liitetty liput Paciuksen Die Loreley -ooperaan. Torstai-ilta ei työssäkäyvälle ollut parhain mahdollinen, mutta yleensä taide virkistää väsynyttä sielua, niin tuonakin iltana. Aleksanterin teatteri oli kuin nuijalla lyöty, osin Hesarin hyvien arvostelujen, osin HY:n harmaapäisten alumnien ansiosta. Ilmassa oli aidon oopperajuhlan tuntua.
Paciuksen Die Loreley on järjestyksessä toinen suomalainen ooppera, ja se esitettiin edellisen kerran 132 vuotta sitten samaisessa Aleksanterin teatterissa. Kyseessä on triangelidraama, jossa palatsikreivi Otto leikittelee viinitilallisen tyttären Lenoren kanssa. Otto nai kuitenkin säätynsä mukaisesti kreivitär Berthan. Lenore päättää kostaa ja hän manaa Reinin tyttäret avukseen, mutta nämä vaativat Lenoren sydäntä voidakseen kostaa katalalle Otolle. Näin Lenoresta tulee Loreley. Otto joutuu henkipatoksi ja Bertha kuolee murheeseen luostarissa. Lopussa Otto yrittää pyytää Lenorelta anteeksi tekojaan, mutta Lenore torjuu hänet ja hän jää Reinin morsiameksi, Loreleyksi.
Kohtaukset tapahtuvat metsässä, kylällä, linnassa ja Reinillä. Tunnelmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin reippaista juhlatunnelmista luostarin hartauteen. Katsojan ongelmana oli, ettei mikään aihe päässyt kehittymään täyteen kukkaansa, vaan koko teoksesta jäi tilkkutäkkimäinen tuntu. Runsas torvisoitto toi mieleen seurantalon iltamat. Oopperan parhaita hetkiä olivat Lenoren aariat ja hulluuskohtaukset, jotka nostivat teoksen draamallisuutta. Lenoren osan lauloi erinomaisen kauniilla sopraanollaan Laura Kiiveri - jo hänen vuokseen kannatti oopperaan tulla. Tero Harjunniemen Otto oli voimallisesti tulkittu, ja erityisen hyviä olivat illan bassot Kristjan Mõisnik Lenoren isän roolissa ja Henri Uusitalo Oton kamaripalvelijana. Orkesteri ei Aleksanterin teatterin montusta pääse oikein oikeuksiinsa, kun koko ajan kuulijalla on tunne, että sordiino on kaiken soittamisen päällä. Esitys oli saksankielinen ja sen libretto oli lyypekkiläisen runoilijan Emanuel Geibelin tekemä. Teoksen lavastus oli viitteellinen ja vähistä aineksista tehty.
Vaikka illassa oli monenlaista kotikutoisuutta, oli se kuitenkin hieno oopperaesitys, joka jaksoi pitää katsojaa pauloissaan ja tarjosi ajoittain hyvin kauniita hetkiä. Oltiin myös kansallisia ja kansainvälisiä samanaikaisesti: suomalaista oopperaa saksaksi. Isolla lavalla ammattiorkesterin säestämänä Die Loreley menisi ihan täydestä 1800-luvun oopperasta missä vain.
Esitystä olivat tukeneet Niilo Helanderin säätiö, Jenny ja Antti Wihurin rahasto ja Svenska Litteratursällskapin Fredrik Pacius minnesfond. Paciukselta jäi huomattava omaisuus, eikä hänellä ollut rintaperillisiä jakamassa perintöä. Rahaston varat ovat tällä hetkellä noin 4.5 miljoonaa euroa, jonka tuotolla tuetaan suomalaista kulttuurielämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti