Vaikeaa taidetta VIII: Dybbuk

(Kuva: https://www.yivo.org/Dybbuk-Screening)

Puolalaisen Michał Waszyńskin vuonna 1937 ohjaama Dybbuk on yksi suosikkifilmejäni ja kilpailee ykköspaikasta Sergei Paradžanovin Granaattiomenan värin kanssa. Kumpikin filmi kuuluu vaikean taiteen kategoriaan niin monikerroksellisuutensa kuin rikkaan kuvakielensä vuoksi. Kumpikin filmi herättää katsojassa ikävän tuhoutuneeseen kulttuurimuotoon. 

Elokuvan käsikirjoitus pohjautuu venäläisen kirjailija S. An-skyn (Shloyme Zanvl Rappoport) jiddišinkieliseen näytelmään Tsvishn Tsvey Veltn – der Dibuk vuodelta 1914. Mielenkiintoista on se, että näytelmää esitettiin 1930-luvulla Kansallisteatterissa Aino Kallaksen käännöksenä, mutta esitys piti lopettaa äärioikeiston painostuksesta. Nykyään mahdollista esitystä vastustaisivat äärivasemmisto ja vihreät. Waszyńskin filmin kieli on pääosin jiddiš. YLE esitti filmin vuonna 2021.

Elokuvan juoni on seuraava. Parhaat ystävät Nisan ja Sender, asuvat pienessä kylässä Venäjän juutalaisten asuinalueelle. Ystävyytensä sinetiksi he vannovat yhdessä, että heidän vaimojensa odottamien lasten tulisi mennä keskenään naimisiin, jos he olisivat tyttö ja poika vastoin salaperäisen ja synkän vaeltajan neuvoja, joka varoittaa sitomasta tulevia sukupolvia toinen toisiinsa. Senderin vaimo kuolee synnyttäessään heidän tytärtään Leaa, ja Nisan hukkuu myrskyyn sillä hetkellä, kun hänen vaimonsa on synnyttämässä heidän poikaansa Khanania. 

Senderistä tulee rikas kauppias Britnitzin shtetlissä. Eräänä päivänä Khanan saapuu sinne köyhänä ješiva-opiskelijana. Miehet eivät vielä tiedä yhteyksistään, ja Sender ottaa Khananin huomaansa. Käy kuitenkin niin, että Lea ja Khanan rakastuvat tietäen kuitenkin, ettei Sender suostu avioliittoon Khananin varattomuuden vuoksi. Khanan alkaa vimmatusti tutkia Kabbalaa ja harjoittaa taikuutta parantaakseen asemaansa sulhaskokelaana.

Kun hän kuulee, että Sender on järjestänyt Lean avioliiton rikkaan kauppias Nakhmanin yksinkertaisen ja säikyn pojan Menashen kanssa, hän kutsuu Saatanaa auttamaan häntä ja alkaa käydä kauppaa Faustin tapaan. Saatana iskee Khananin kuoliaaksi synagogassa, mutta hän palaa dybbukina, levottomana henkenä, joka valtaa Lean. Dybbuk on ennen aikojaan kuolleen ihmisen haamu, joka palaa vielä elämään kokemaan sen ilot ja surut. Dybbuk voi mennä rakastamaansa ihmiseen, mutta jos hän on ollut paha ihminen, voi muuttua vain kasviksi tai eläimeksi. 

Lean häitä siirretään, sillä kesken häämenojen Lea kieltäytyy menemästä naimisiin Menashen kansssa. Sender pyytää apua Ezerieliltä, ​​viisaalta ja voimakkaalta rabbilta läheisestä Miropolista. Ezeriel ajaa dybbukin ulos, mutta Lea tarjoaa sielunsa Khanan-dybbukille ja kuolee, ja lopussa salaperäinen vaeltaja, joka aina taitekohdissa ilmestyy sanomaan painavan sanansa, puhaltaa kynttilän sammuksiin ja lausuu heprealaiset sanat baruch dayan emet (autuas on korkein tuomari). Lea ja Khanan saivat toisensa vasta kuolemassa.

Kertomuksen päähenkilöt ovat hasidijuutalaisia. Hasidismi syntyi itäeurooppalaisten juutalaisten keskuudessa popularisoimalla Kabbalaa. Liike on olemukseltaan mystinen korostaen henkilökohtaista uskoa, ei niinkään lakiuskoa, kuten ultraortodoksijuutalaiset tekevät. Hasidismiin kuluu myös musiikin ja tanssin kautta saavutettava uskonnollinen ekstaasi. Tästä uskonnollisuuden muodosta ja ennen muuta kadonneesta juutalaisesta elämänmuodosta filmi antaa hyvän kuvan. 

Filmin alussa rabbit laulavat ja huojuvat lukiessaan Tooraa, miehet tanssivat hurjasti keskenään Lean kihlajaisissa ja naiset hillitysti häätilaisuudessa. Rahvas sitä vastoin tanssii yhdessä klezmer-musiikin tahdissa. Liturgista laulua on elokuvassa paljon. Erityisen koskettava on poikakuoron laulama Korkeanveisun "Rakkautesi on ihanampaa kuin viini" ja Varsovan suuren synagogan kanttorin, "juutalaisen Caruson" Gerszon Sirotan liturginen laulu.

Kertomus on upotettu juutalaisiin juhliin. Lehtimajajuhla eli sukkot on kuvattu siten, että rabbeilla on oikeassa kädessä lulav-kimppu ja vasemmassa etrog-sukaattisitruuna. Etrog viittaa Tooran opiskeluun ja samalla sen käskyjen noudattamiseen - keskeisiin elementteihin filmissä. Dybbukissa kuvataan kauniisti kirjoitetun sanan pyhyyttä: rabbit suutelevat pyhiä kirjoja ja esim. Lean täti juoksee toorakaapille harjoittamaan katumusta. Myös Khanan uskoo löytävänsä kirjoista voiman, jolla voisi saada Lean puolisokseen. 

Sapatin viettoa on myös kuvattu, mutta yllättävää kyllä, perheen isä sytyttää sapattikynttilät. Sapattina syödään perinteen mukaan gefilte fischiä. Hasidiperinne tulee ilmi sapattipöydässä, kun perheenpää ei halua lukea Talmudia, vaan Kabbalaa. Juutalaisia häitä kuvataan myös varsin elävästi, vaikkei niistä sitten tulekaan mitään. Lean tanssi kuoleman kanssa on varsin hyytävä. Filmin lopussa oleva eksorsimi-kohtaus on myös hyvin todentuntuinen. Elokuvan tieteellisen taustatyön oli tehnyt tunnettu judaisti Majer Bałaban pienintä yksityiskohtaa myöten, joka näkyy asuissa, tansseissa tai vaikkapa ovenpielien mezuzoissa.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kertomuksessa myös esiin: Sender on rikas kauppias, jolle kaikki on kauppatavaraa, myös oma tytär Lea. Köyhät ovat köyhiä, joiden tehtävänä on enentää isäntäväen omaisuutta, ja heille heitetään ainoastaan murusia herrasväen pöydästä. Rahvaan ja isäntäväen ero kuvattu varsin voimakkain vedoin.

Elokuvan kantava ajatus on kestävien ja katoavien arvojen kamppailu ihmiselämässä. Sender ymmärtää varsin nopeasti kuka Chanan on, mutta rahanhimossaan hän on valmis unohtamaan ystävälleen antamansa valan ja myös kieltämään tyttäreltään todellisen rakkauden. Vaikka hän sydämessään tunsi ystävänsä kuoleman, se ei häntä enää liikuta. Elokuva on erikoinen melodraaman ja kauhufilmin sekoitus, jonka yllä leijuu kohtalon ja mystiikan aura.

Michał Waszyński oli homoseksuaali, mikä saattaa heijastua alkuosassa kuvatussa Nisanin ja Senderin ystävyydessä, jossa on vahva eroottinen sävy, samoin myös kohtauksessa, missä Hennach katselee ystävänsä Chananin nautinnollista kylpemistä mikwessä. Eroottinen vire kulkee myös läpi filmin Lean ja Chananin rakkaustarinassa, vaikkei pidemmälle päästä kuin kevyesti koskettamaan toisen käsivartta, mutta sehän riittää... 

Katselin elokuvan näyttelijöiden ja muiden henkilöiden henkilöhistorioita. Pääsien esittäjät Lili Liliana ja Leon Liebgold pelastuivat Neuvostoliiton kautta Yhdysvaltoihin, jossa he esiintyivät jiddišinkielisinä näyttelijöinä. Waszyński kiersi myös Moskovan kautta, palasi sitten Puolaan, mutta päätyi lopulta Italiaan ohjaamaan historiallisia elokuvia. Useimpien näyttelijöiden kohtalona oli kuitenkin kuolla Puolassa juutalisvainoissa. On järkyttävää, kuinka paljon osaamista ja lahjakkuutta tuolloin tuhottiin. Ihmisten myötä katosi myös kaunis ja rikas juutalainen kulttuuri Puolasta.  

Scapinin vehkeilyt

Kävin syksyllä 2021 katsomassa Molièren Saiturin Kansallisteatterin esityksenä. Taitavat näyttelijät tekivät parhaansa, mutta minulle jäi kuitenkin olo, että nähtiin lähinnä puskateatteria. Vauhtia ja mäiskintää riitti, muuta sisältöä vähemmän, ja minua jäi ärsyttämään esim. Valèren, jonka pitäisi olla testosteronia tihkuva rakastaja, sukupuolettomaksi woketettu rooli. Olisiko sittenkin niin, että Molièren aika on jo mennyt? Päätin kuitenkin Racinen Faidran innoittamana viipyillä 1600-luvun Ranskassa ja lukea Molièren Scapinin vehkeilyt.

Näytelmän ainekset on otettu Terentiuksen Phormiosta ja italialaisesta commedia dell’arte -hahmoista. Teos esitettiin ensimmäisen kerran 1671, ja Ludvig XIV aikana sitä esitettiin yli 200 kertaa. Teosta esitetään myös nykyään Ranskassa. Molière on sanonut, että "minä otan tavarani sieltä mistä minä ne löydän". Mikään suuri teos Scapinin vehkeilyt ei kyllä ole, mutta lystikäs se on. Löysin näytelmän Kariston seuranäytelmiä -sarjasta, jossa aikoinaan ilmestyi lähes 400 pientä näytelmää (esim. Kainulaisen Renk´ Kallen urotyöt, Virvatulen Varastettu polkupyörä tai Halmeen Onnen hyrrä). Esipuheen kirjoittajaa tai näytelmän kääntäjää en kirjasta löytänyt. Tuosta kirjastosta voisi löytyä paljonkin vähemmän tiedostavaa teatteritaidetta.

Näytelmä sijoittuu Neapeliin eli Napoliin. Ovela palvelija Scapin huijaa vanhoja saitureita Gérontea ja Argantea kollegansa Silvestren avulla. Nämä kauppiaat ovat jättäneet naimattomat poikansa Octaven ja Léandren palvelijoidensa huostaan ​​lähtiessään työmatkoilleen. Pojat alkavat heti pelehtiä naisten kanssa isien poissa ollessa sillä seurauksella, että Octave menee naimisiin Hyacinthen, Géronten tyttären kanssa. Léandre puolestaan rakastuu Zerbinetteen, joka on kasvanut kiertävien mustalaisten keskuudessa. Scapin haluaa varmistaa, että Argante suostuu poikansa avioliittoon ja että Géronte tarjoaa tarvittavan summan Zerbinetten lunastamiseen mustalaisilta, jotka sieppasivat hänet lapsena.

Scapin kiristää sitten Argantea ja Gérontea keksittyjen tarinoiden avulla saaden näin tarvitsemansa rahat kasaan. Scapin haluaa myös kostaa Gérontelle, joka kavalsi hänet Léandrelle. Scapin saa Géronten uskomaan, että palkkamurhaajat ovat hänen jäljillään. Scapin piilottaa uhrinsa säkkiin ja hakkaa häntä kartulla niin lujasti kuin pystyy, mutta hänen aikomuksensa tulevat ilmi. Géronte on kostamassa hänelle, kun yllättävästi Zerbinette tunnistetaan rannerenkaan avulla Arganten tyttäreksi ja Hyacinthe Géronten salaiseksi lapseksi toisesta liitosta. Viimeisessä kohtauksessa Scapin teeskentelee olevansa lähellä kuolemaa, koska oli onnettomuuden uhri ja pyytää Argantelta ja Gérontelta anteeksi tekojaan, nuoret saavat toisensa ja yleinen sopu vallitsee nuorten ja vanhojen kesken näytelmän lopussa. 

Käänteitä ja vauhtia näytelmässä on runsaasti, myös paljon sukkelaa sanailua. Itse teksti ei kuitenkaan nouse millään tavalla kovin korkealle tasolle. Luulen, että tämä näytelmä tarvitsee onnistuakseen hyviä komedianäyttelijöitä. Kaikki juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia.

Yksitoikkoinen onni muuttuu pian ikäväksi. Elämä vaatii myrskyä ja tyyntä, ja esteet vaan virittävät tulta ja lisäävät nautintoa.

On parempi olla naimisissa kuin kuollut.

Tarkoitan vaan, että alkusyy nuorten huonoon käytökseen on kasvatuksessa, jonka he ovat saaneet isältään.

Scapinin posliinihahmo (Meissen)
(Kuva:https://emuseum.gardinermuseum.com/objects/1128/scapin)