Kotikirjaston kertomaa I

Kotikirjasto on monikerroksinen muistojen kokoelma

Bibliofiilissä on aika-ajoin mielenkiintoisia esityksiä ihmisten kotikirjastoista. Ne ovat aina omistajiensa erityisen kiintymyksen kohteina ja heijastelevat siten kerääjänä sielumaisemaa ja harrastuksia. Varsin rikas teos aiheesta on myös vuonna 1946 julkaistu Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiena kuvaamina, jossa monipuolisesti käsitellään hyvinkin erilaisia kotikirjastoja, niiden omistajia ja kotikirjaston tehtäviä. 

Kirjojen omistaminen on monisyinen kysymys, ja laajemmat yksityiset kirjakokoelmat tuntuvat nykyään olevan vähenemässä. Oma kirjastoni ei ole suuri eikä pieni, kaikkiaan noin 3500 teosta, josta 600 on kaunokirjallisuutta, 900 vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta ja loput tieteellistä kirjallisuutta, pääasiassa teologiaa, historiaa ja kulttuurihistoriaa. Aikaisemmin minulla oli laajahko venäjänkielinen Neuvostoliitto-kokoelma, mutta makuloin sen jo parikymmentä vuotta sitten, koska siinä oli lopulta vähän kirjoja, joihin olisin halunnut myöhemmin palata. 

Siivoan kirjat kerran vuodessa kesän alussa imuroimalla ja pesemällä hyllyt. Samalla katson, mikä joutaa pois ja mihin kannattaa uudelleen tarttua. Se on aika mukavaa työtä, vähän kuin hoitaisi kasvimaata. Kirjojeni vaiheet muistan verrattain hyvin: missä hankittu, milloin ja mitä tarkoitusta varten. Tämä tuo tullessaan tunnesiteen noihin esineisiin, koska ne heijastelevat oman elämäni eri vaiheita. Vintissä on myös kirjalaatikoita, joita ajoittain perkaan.

Ostan nykyään aika vähän kirjoja, ainoa poikkeus on vanhemmat suomalaiset matkakirjat, joita hankin aina, kun antikvariaatti vain on lähellä. Kirjastolaitos on Suomessa erinomainen, josta saa miltei kaiken tarvitsemansa. Helsingissä tosin joskus pitää jonottaa aika kauan jotain tiettyä saadakseen (esim. nyt haluavat kaikki helsinkiläiset lukea liiviläisen nykyrunouden antologiaa). 

Tiettyihin kirjoihin kehittyy syvempi suhde, joka voi perustua hyvin erilaisille seikoille. Maat ja kansat -teos tuoksuu edelleen samalle kuin 60 vuotta sitten, jolloin sitä ensi kertaa luin. Sama tuoksu on myös Gummeruksen Tietosankirjassa. Goethen Faustin Reclamin keltainen, moneen kertaan paikattu taskupainos on yksi kruununjalokivistäni: kirja avasi lukiolaiselle portin suureen kulttuuriin ja kieleen, joka on ollut merkittävä elämässäni. Liikutuksella otan myös käteeni Wolfgang Borchertin Draußen vor der Tür -taskukirjan, joka ravisteli kovasti nuorta mieltä ja herätti ymmärtämään kirjallisuuden eettisen merkityksen. Samoihin nuoruudenkokemuksiin kuuluu myös Tšehovin näytelmien venäläinen painos. Puhtaasta kauneudenilosta voi pitää käsissään Insel-kustantamon kirjoja Goethe und der Ginkgo ja Ch´i Po-shih Farbige Pinselzeichnungen.

Sitten on kirjoja, joihin täytyy aina uudestaan palata: Aino Kallaksen Päiväkirjat, Czesław Miłoszin Vangittu mieli, Alexander von Schönburgin Die Kunst des stilvollen Verarmens, Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja, Vuoden 1701 virsikirja, Kersti Bergrothin Alkusoitto ja Löytöretki, Lempi Jääskeläisen Kevät vanhassa kaupungissa, Stefan Zweigin Die Welt von gestern... Nämä ja monet muut teokset jaksavat edelleen innoittaa ja antaa minulle pakopaikan kavalalta maailmalta. 

Näin on tehty pieni retki kirjastooni. Aion jatkossa kertoa tietyistä kirjaryhmistä, kirjoista, lukukokemuksista ja kirjojen vaiheista. 

Nämä lemmikit ovat aina käsillä lukunurkkani vierellä.