maanantai 24. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen mentävä musta uskontoaukko


Koko kristillinen maailma juhli pääsiäistä (2.3 miljardia kristittyä), mutta meillä Suomessa valtamedia ei katsonut aiheelliseksi kertoa mitään tästä kirkollisesta juhlasta, vaikka Suomenkin väestöstä suurin osa vietti pääsiäistä jollakin tavalla. Ei kerrottu edes vanhaan tapaan Isä Polykarpoksen pashaohjeesta tai muusta pittoreskistä hyvän vähemmistön tuohustelusta. Olisi kerrottu edes mämmistä (sen syöntiä kuuluu kauhistella, tai sitten kysyä ulkomaalaisilta, että eikös olekin kamalaa tämä mämmi!) Ei olisi tarvinnut edes kertoa, että myös mämmillä on uskonnollinen tausta puhumattakaan munista.

Hesari vaikeni pääsiäisestä täysin, ja televisiossa oli yksi tunnin dokumentti Tihvinän Jumalanäidin ikonin vaiheista (sentään oikea pääsiäiskirkkokunta!)  Uutistenlukijalta taisi lipsahtaa klassikko "ortodoksien suurin juhla". Näillä mennään, kuten kansalla on tapana sanoa. No onneksi on YLE:n Radio 1, josta sai kuulla pääsiäisohjelmia ja musiikkia kylläkseen. 

Uskonto on mediassa sopimaton teema: siitä on vaikea kirjoittaa, ja mieluiten se sopii unohtaa kokonaan, jos ei sitten ole kerrottavana jotain raflaavaa lastenahdistelua lestadiolaispiireistä, tai tiedostavien piispojemme uusimmista parisuhdenäkemyksistä. Surullisimmillaan tämä uskonvälttely on loruilevissa, kuulijoita aliarvioivissa ja tunnelmoivissa radion aamuhartauksissa. Uskonto on julkisuudessa musta aukko - kaukana oleva, pelottava entiteetti.

Pääsiäiskirkossa pastori saarnasi, että me ihmiset teemme usein parhaamme haudataksemme Jeesuksen ja pitääksemme hänet myös siellä. Tämä sana jäi minulle märehdittäväksi pyhinä. 




torstai 20. huhtikuuta 2017

Sadun ja seikkailun Kongo


Sadun ja seikkailun Kongon (Helsinki 1949) kirjoittaja Saga Roos oli minulle ennestään tuntematon matkakirjailija, mutta yllätyksekseni tämän kirjan pohjalta on Museovirasto tehnyt opetusaineiston lukiolaisille, ja hänen afrikkalaisen taiteen kokoelmansa ovat rikastuttaneet Kansallismuseon kokoelmia. 

Tamperelainen Saga Gester, myöhemmin Roos, vietti vuoden 1933 Kongo-joella miehensä Klas Roosin kanssa, joka oli belgialaisen s/s Mongalan kapteeni. Aluksen tehtävänä oli raivata ja kartoittaa Kongo-jokea ja sen sivuhaaroja. Suomalaisia laivamiehiä toimi aikoinaan toista sataa eri tehtävissä Belgian Kongossa. 

Roosin kirja vie lukijansa menneeseen maailmaan, missä oli valkoisia herroja ja herrattaria, joita mustat palvelivat. Kongo oli Belgian riiston kohteena, ja tätä työtä organisoimaan tarvittiin suuri virkamieskunta. Tekijä ei kyseenalaista tätä maailmanjärjestystä, vaan ottaa sen itsestäänselvyytenä. Mustien tehtävänä on palvella valkoisia, ja heidän arvonsa perustuu vain siihen - myös kypsä mies on valkoiselle ladylle vain boy. Lähes ainoa afrikkalainen, johon tekijälle on lämmin suhde, oli hänen lemmikkiapinansa. 

Tämä teos on ainoa vanha Afrikkaa kuvaava suomalainen matkakirja, jossa kirjoittajan suhde mustiin on suoran alentuva. Toisenlaisena esimerkkinä voisi mainita samalta ajalta peräisin olevan matkakertomuksen Rumpujen Afrikka, jossa afrikkalaiseen todellisuuteen suhtaudutaan positiivisesti ja myönteisen uteliaasti. Myös lähetyssaarnaajien tekemät Afrikka-kirjat suhtautuvat mustiin ihmisinä, tosin pakanareppanoina, joita oli autettava hengellisestä pimeydestä valoon. 

En kuitenkaan postaisi kirjasta, jos se olisi huono tai avoimesti rasistinen. Roos kirjoittaa oman aikansa lähtökohdista käsin, ja mustien elämä on tuolloin ollut varsin alkeellista. Tässä pari tyylinäytettä: 

"Neekerien sielunelämä on eräs maailman monista ratkaisemattomista arvoituksista. Olen kuullut kerrottavan, etteivät edes heidän keskuudessaan vuosikymmeniä viettäneet lähetyssaarnaajat voi täydellisesti ymmärtää heidän ajatuksenjuoksuaan. He ovat täysiä lapsia, mutta samalla kuitenkin realisteja. Siksipä heitä onkin kohdeltava ankarasti, mutta oikeudenmukaisesti. Valkoisiin herroihinsa he suhtautuvat kuin korkeisiin jumalolentoihin, ja jotta saisi heidän kunnioituksensa säilymään, on aina, kaikkein vaarallisimmissakin tilanteissa, kyettävä se hallitsemaan. Neekerille ei saa milloinkaan nauraa, vaikka hänen edesottamuksensa olisivat miten hassunkurisia tahansa, sillä silloin hän tuntee itseään syvästi loukatun. Haukkumiset, niin, vieläpä korvapuustitkin he pitävät täysin luonnollisena silloin, kun omasta mielestään katsovat ansainneensa rangaistuksen. Mutta heidän on hyvin vaikea unohtaa epäoikeudenmukaisuutta, ja koska neekerit ovat erikoistuneet myrkkyihin, joita heidän onkin helppo sekoittaa ruokaan, tekee varsin viisaasti, jos hillitsee itsensä." 

"Pian koko villi lauma oli laivamme vieressä ja kanootti pyöräytettiin ympäri. Olin jo mielestäni nähnyt tällä matkalla yhtä ja toista. Mutta näitä neekereitä katsellessani minua puistatti. Siinä oli karkeatekoisia, lihaksikkaita miehiä, joilla oli pehmeäksi hakattu kaarnakaistale lanteillaan. Tukka oli tungettu mustaan raffiapussiin, joten näytti siltä, kuin heillä olisi ollut lieritön huopahattu päässä. Pitkä neula, josta riippui otsalle näkinkengällä koristettu tupsu, oli pistetty siihen koristukseksi. Se antoi heille merkillisen demonisen näön. Heillä oli runsaasti aseita ja koko heidän olemuksensa vaikutti ihmissyöjämäiseltä. Heidän puhumansa kieli oli meille täysin tuntematonta, mutta muudan miehistämme arveli ymmärtävänsä, mitä he tahtoivat. He tahtoivat tietää, mitä tekemistä meillä oli heidän joellaan."

Kirjan parasta antia on Kongo-joen luonnon kuvaus. Vuoden aikana laiva ehtii kiertää kaikilla isoimmilla sivujoilla, joilla kaikilla on oma luonteensa. Floran ja faunan rikkautta kuvataan tarkasti, ja lukija pääsee elävästi mukaan Kongo-joen tunnelmiin. Varsin yllättävää oli myös se, että valkoisia löytyi miltei kaikkialta, myös sellaisia, jotka olivat paenneet eurooppalaista elämänmuotoa ja halusivat viettää afrikkalaista elämää. Myös Brazzavillen ja Leopoldvillen kaupunkielämän kuvaukset olivat eloisia ja mielenkiintoisia. Brazzavillestä alkavat Kongo-joen yli kolmesataa kilometriä pitkät kataraktit, jotka ovat koskilaskijoiden suosiossa:



Afrikan luonto on Roosin kirjassa ihana, mutta myös uhkaava: pienistä hyönteisenpuremista kehittyi raskaita tauteja, joihin oli vaikea löytää mitään lievitystä, eikä jokeenkaan sopinut mennä pulahtamaan, koska krokotiilit, virtahevot tai loiset kävivät heti kimppuun. Näihin tunnelmiin pääsee myös elokuvan avulla: Afrikan kuningatar vuodelta 1951 vie mukavasti Afrikan joille seikkailemaan. 

Kirjan valokuvista välittyy myös kätketty viesti: valkoihoinen on aina huolellisesti pukeutunut, mutta mustien alastomuutta esitetään estoitta - ovathan he villejä. Roosin kirja on kaikesta campmäisyydestään huolimatta kiehtova matka kadonneeseen siirtomaiden maailmaan ja meille vieraaseen kulttuuriin.


White Lady pousse-pousse- kyydissä Brazzavillessä

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa



Riitta Konttinen on tunnettu taidehistorioitsija. Hän on erikoistunut suomalaisten naistaiteilijoiden vaiheiden kuvaamiseen, ja hän on kirjoittanut lähes 40 teosta suomalaisista taiteilijoista. Suomessa on ollut lukuisia lahjakkaita naistaiteilijoita, mutta useimmat heistä eivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta. Tähän on monia syitä, joita Konttinen ansiokkaasti analysoi teoksessaan Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. 

Naisia väheksyttiin ja syrjittiin taiteilijoina osin siksi, että ajateltiin heidän naisina kykeneviä kuvaamaan vain kaikkea pientä ja somaa (kukat, linnut, lapset), mutta suuret aiheet olivat miesten aluetta. Ajateltiin, ettei nainen voi tuntea suuria tunteita, tai jos niitä tuntee, tuhoutuu hän niiden alle, koska on henkisesti heikompi astia. Mistä tällainen käsitys oli meille rantautunut, tarvitsisi lisätutkimusta: raamatullisella perhekäsityksellä sitä ei yksin selitetä. 

Osa naistaiteilijoista oli miestaiteilijoiden puolisoita, jolloin heidän taidettaan tarkasteltiin miehen luomistyön kautta. Ajateltiin miehen olevan kasvualustan myös naisen henkiselle kehitykselle. Perhe-elämä toi tullessaan myös naisten uhrautumisen kodinhoidon hyväksi. Miestaiteilija edusti taiteilijaperhettä, ja taiteilijavaimon tuli jättää henkiset ja taiteelliset tarpeensa taka-alalle ja tukea miestään. Naiseus pienensi naisia taiteilijoina. 

Naiset, jotka saivat nimeä ja olivat arvostettuja, eivät yleensä olleet naimisissa. Helen Schjerfbeck, Ellen Thesleff ja Fanny Churberg olivat jo eläessään tunnettuja taiteilijoita osin heidän kiistämättömän lahjakkuutensa johdosta. Schjerfbeck on heistä noussut arvostetuimmaksi suomalaiseksi taiteilijaksi. Konttisen kirja avaa kuitenkin näkymiä hyvin hienoihin esteettisiin maailmoihin esim. Elga Sesemannin, Gunvor Grönvikin, Ester Heleniuksen tai Helmi Kuusen taiteessa. 

Konttisen kirja on mielenkiintoista luettavaa ennen kaikkea taiteilijattarien monenkirjavien elämänkertojen vuoksi, mutta myös siksi, että näiden naisten vaiheet punoutuvat elävästi Suomen muuhun kulttuurihistoriaan. Konttinen puhuu kadonneesta sukupolvesta ja siinä hän lienee oikeassa: paljon lahjakkuutta tukahtui ennakkoluulojen, sodan ja perinteisen naiskuvan alle. Mieslukijalle teos antaa paljon ajattelemisen aihetta. Näihin taiteilijoihin pääsee tutustumaan Naismodernisteja Tampereen taidemuseossa -näyttelyssä, joka on avoinna toukokuun loppuun saakka.


Ester Heleniuksen puistonäkymä (Kuva Jorma Jormito)

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Theodor Fontane: Irrungen, Wirrungen


Theodor Fontane on hieno, vanhanaikainen kirjailija: kertojana aikaansa edellä ja syvällinen ihmissielun liikkeiden kuvaaja. Fontanelta on suomennettu ainoastaan hänen pääteoksensa Effi Briest nimellä Nuoren naisen kohtalo. Aikaisemmin olen postannut hänen  L´Adultera -teoksestaan. 

Fontanen sujuva ja yllätyksellinen kerronta koukuttaa lukijan tutustumaan myös muihin hänen romaaneihinsa. Hän kuvaa 1800-luvun berliiniläistä elämää. Paikan- ja ajantuntu on teoksissa vahva: lukija oppii paljon eri yhteiskuntaluokkien elämästä ja Berliinin kaupunkimaantieteestä. Fontanen saksa on vanhanaikaisuudessaan viehättävää. Fontanen sanotaan olleen Thomas Mannin kirjallinen esikuva, enkä ihmettele sitä yhtään: siksi kerroksellista ja rikasta on Fontanen kieli. 

Kertomus on lyhykäisyydessään seuraava: nuori upseeri Botho von Rienecker pelastaa ompelija Lene Nimptschin hukkumasta Spreehen. Tästä tapaamisesta kehkeytyy nuorten välille kaunis suhde, jota tosin hoidetaan säädyllisesti Lenen hoitoäidin silmien alla. Bothon ja Lenen rakkauden piti saada täyttymys retkellä Hankels Ablagen majataloon, mutta paikalle ilmestyvät Bothon upseeritoverit kevytkenkäisten naisten kanssa. Nokkavat naiset ja puolivillaiset upseerit pilaavat viikonlopun ja Bodo ja Lene ymmärtävät, ettei heidän suhteellaan ole tulevaisuutta säätyerosta johtuen. 

Bodo ei ole varoissaan, ja siksi äiti ja setä suosittelevat Bodoa naimaan rikkaan serkkunsa Käthe von Sellenthinin. Käthe on pinnallinen, elämänhaluinen nainen, joka puhuu olemattomia taukoamatta. Hän lähtee hoitamaan lapsettomuuttaan kylpylään, ja sillä välin Botholla on aikaa pohtia suhdettaan Leneen. Hän päätyy polttamaan Lenen rakkauskirjeet ja sulkemaan hänet pois mielestään. Tällä välin on Lene löytänyt uuden miehen, synkän Gideonin, joka tulee visiitille Bothon luo kertoakseen rakkaudestaan Leneen. Tapaaminen sujuu sivistyneesti. Käthen palattua kylpylästä hän näkee kirjeiden tuhkat takassa ja alkaa aavistella, että Botholla vanha suola janottaa. Hän ei kuitenkaan jaksa paneutua miehensä sielun syövereihin. Myöhemmin sanomalehteä lukiessaan Käthe huomaa Lenen ja Gideonin vihki-ilmoituksen. Siihen Botho toteaa sarkastisesti: "Gideon ist besser als Botho". Botho ymmärtää, että elämän arpajaisissa hän ei ole voittaja huolimatta vauraudesta, missä elää. 

Kirjan metatason viesti on yksilön vaikeus valita todellisten ja väärien arvojen välillä. Ihminen tyytyy mukavuudenhalussaan korvikeratkaisuihin elämässään. Romaanin yhteiskunnallinen viesti oli myös selvä: sääty-yhteiskunta ajoi ihmiset suhteisiin, joita he eivät pohjimmiltaan halunneet. Lene nousee teoksen keskeisimmäksi hahmoksi vahvan eetoksensa vuoksi. Tämä herätti aikanaan suurta kiukkua, ja lukijat haukkuivat Leneä huoraksi. Nykylukijan on tätä syytöstä vaikea ymmärtää.

Nautin kirjaa lukiessani Fontanen huumorista. Esimerkiksi Bothon suurimpia ilonaiheita oli etsiä kirjoitusvirheitä Lenen kirjeistä. Näitä virheitä hän piti ihastuttavina ja ne kuvasivat Lenen hyvää sydäntä. Fontane on myös mestari kuvaamaan luontoa ja kaupunkimiljöötä: Spreen rannat, kaupungin puistot ja pölyiset kadut tulevat lähelle lukijaa. Tekijä ei tunnu kuvaavan pikkuseikkaakaan sen itsensä vuoksi, vaan kaikki liittyy elämän suureen kudelmaan. Tässä mainio esitys romaanista playmobilehahmoilla:  

 




keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä


Kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille on jaettu Adichien pamfletti feminismistä. Luin kirjan, joka asiallisesti taustoitti feminististä maailmankuvaa nigerilaisista lähtökohdista käsin. Kirjassa ei ollut mitään, mitä en antaisi lasten lukea, mutta pelkoni on kahtalainen: se on omiaan lisäämään ennakkoluuloja, ja se tuntuu olevan osa jotain opetusministeriön indoktrinaatio-ohjelmaa, jonka lievempiä muotoja ovat mm. ilmiöpohjaisuus, sukupuolettomuus, ohjelmointi ja ruotsinopetuksen varhentaminen. Minä en jakaisi kirjaa koululaisille. Sen sijaan kyllä luettaisin lukiolaisille hänen Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen, joka on syvällinen ja järkyttävä kuvaus Nigerian 1960-luvun elämästä. Luettuani tuon kirjan, katsoin Afrikkaa uusin silmin, aivan samoin kuin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa avasivat näkemään Afganistanin kulttuurin moninaisuuden.

Jos olisin eettinen relativisti, voisin vain nyökytellen hyväksyä naisten kohtelun Nigeriassa: sehän on heidän kulttuurinsa, ja naiset ovat kasvaneet tuossa viitekehyksessä, jossa heillä on statistin rooli. Jokainen kulttuuri eläköön tavallaan, ja meillä eurooppalaisilla varsinkaan ei ole mitään opetettavaa tai sanottavaa afrikkalaisille, joita olemme työksemme sortaneet ja alistaneet. Tosin esim. Tulva-lehdessä kerrottiin, että 99% Egyptin naisista kokee jatkuvasti seksuaalista ahdistelua: eikö tällöin tuollainen asenne naisiin ole osa tuota kulttuuria? Ovathan myös äidit kasvattaneet sekä tytöt että pojat. 

Kirjaa lukiessa saa kuvan, että katselee jotakin villien touhua ja salaa säälii heitä. Tämä ei kai liene ollut tarkoitus. Minä en oppinut tätä kirjaa lukemalla mitään. Kristillisessä ja demokraattisessa Suomessa minua ovat kasvattaneet hienot itsenäiset naiset äidistä ja opettajista vaimoon, eikä minulle tulisi mieleenikään pitää heitä itseäni heikompina astioina. Tämän ymmärtämiseksi tuota kirjaa ei tarvita - hukkaan heitettyä rahaa, jota olisi voinut käyttää muuhun opetuksen kehittämiseen. Ehkäpä kirja oli alunperin tarkoitettu meidän koulujemme somalipojille, mutta häveliäisyyssyistä se jaettiin kaikille. Kenpä tietäis sen...

Minua arveluttaa myös indoktrinaatio: miksi meidän pitäisi olla feministejä? En puhu naisopettajista enkä naislääkäreistä, koska naiseus on vain osa heidän identiteettiään. Naiseus ei tee heistä parempia tai huonompia ihmisiä tai ammattilaisia. Feminismillä on paha kaiku: ikävimmillään se edustaa miesvihaa ja vääristää naiskuvaa. 

Kun tälle lasten indoktrinoinnin tielle on lähdetty, löytyy lisää aktuelleja aiheita ja varmaankin aiheisiin sopivaa kirjallisuutta. Seuraava kirjanen jaetaan kasvissyönnistä, koska hyvä ihminen syö kasveja ja paha lihaa. Sitten on vuorossa eutanasia: on niin ihana päättää kaikista omista jutuista, kuten omasta elämästään. Sitten voisi jakaa vielä lapsille pirteän Tom of Finland -voimisteluoppaan: pojat ovat poikia... 


torstai 23. helmikuuta 2017

Plundrarna. Hur nazisterna stal Europas konstskatter


Ruotsalaistoimittaja Anders Rydell on kahdessa teoksessaan perehtynyt kulttuurivandalismiin, mitä Saksa johdonmukaisesti harjoitti sekä Saksassa että valloittamissaan maissa vuosina 1933-1945. Suomeksi on käännetty toinen hänen aiheeseen liittyvä kirjansa Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana (Juva 2016). 

Rydellin meta-ajatus Hitlerin fasismista on, että se on estetisoitua väkivaltaa, jossa tavoitteena oli tuottaa täysin uusi yhteiskunta ja uusi ihminen. Taide toimi tässä keskeisenä välineenä. Tämä ajatus punoutuu tiiviisti Hitlerin omaan taidemenneisyyteen. Toinen keskeinen ajatus oli "alempiarvoisten" kulttuurien taideteosten tuhoaminen: tuhoamalla kulttuuri tuhotaan myös kansa, joka on sen luonut. Tämä hävitysvimma koski ennen kaikkea slaavilaisia kulttuureja. 

Natsit organisoivat taideryöstöt tehokkaasti: Saksassa ja Itävallassa päästiin juutalaisten taidekokoelmiin lainsäädännön avulla, läntisissä valloitetuissa maissa omistajat pakotettiin myymään kokoelmansa pilkkahintaan henkensä pantiksi, ja Puolassa sekä Venäjällä kokoelmat yksinkertaisesti ryövättiin. Ryöstöä varten perustettiin erilaisia organisaatioita, joita johtivat joko taidehistorioitsijat, taidekauppiaat tai poliittisten suhdanteiden harjalla liikkuvat hämärät hahmot. Rydell kuvaa laajemmin itävaltalaisen de Rotschildin ja puolaisen Czartoryskin kokoelmien kohtaloita, joissa Rubensit ja da Vincit vaelsivat mitä ihmeellisimpiin paikkoihin sodan aikana.


Linzin museon malli (Kuva: Wikimedia)
Kolmannessa valtakunnassa oli kaksi suurta "taidekerääjää": Hitler ja Göring. Ensimmäisen tavoitteena oli rakentaa Linziin maailman suurin taidemuseo, jossa olisivat esillä saksalaisen kulttuurin jaloimmat taideteokset. Hitlerin taidemaku oli konservatiivinen: hän arvosti saksalaisen romantiikan aikaisia töitä, esim. Spitzwegiä ja Friedrichiä. Hitlerin taidekäsityksessä Rembrandt oli korkein arjalainen taiteilija, ja hänen hengessään tulisi kasvattaa myös tulevat taiteilijat. Hitler varastoi varastamansa taiteen tulevaa varten. Toisen kollektöörin Göringin tavoitteena oli koota jahtilinnaansa Carinhalliin mahdollisimman näyttävä klassinen taidekokoelma. Rydellin mukaan marsalkka keskitti huomattavan määrän energiaa tähän harrastukseen, jopa niin paljon, että sodan ratkaisevimpina aikoina hän matkusteli säännöllisesti omalla junallaan Amsterdamiin ja Pariisiin tekemään taidekauppoja.  

Rydell kuvaa myös kirjassaan muutaman yksittäisen taideteoksen vaiheita: Klimtin Adele Bloch-Bauerin kuvaa ja Emil Nolden Blumengartenia. Kummatkin teokset olivat julkisissa kokoelmissa (Wienissä ja Tukholmassa), mutta ne olivat aikaisemmin kuuluneet juutalaisille perheille. Suvut alkoivat 2000-luvulla vaatia teoksia itselleen, josta syntyi molemmissa tapauksissa pitkät prosessit, joita Rydell kuvaa perinpohjaisesti. Esim. Klimtin teos on muodostunut osaksi itävaltalaista kulttuuri-identitettiä, mutta se on tällä hetkellä New Yorkissa. 

Rydell johdattelee hienosti lukijansa fasismin kulttuurikäsityksen ambivalenttiin maailmaan: raa´at julmurit ovat pohjimmiltaan suuria esteetikkoja, jotka haluavat luoda taiteen avulla uuden maailman. Tosin tuo maailma ei ollut tarkoitettu kaikille ja se rakentui rajoittuneen ihmiskuvan ja estetiikan perustalle. Hyvin ajankohtainen kirja, kun ajattelee sitä kulttuurivandalismia mitä tällä hetkelläkin maailmassa harjoitetaan. Rydell innostaa myös lukijaansa tutkimaan syvemmin monenlaisia taiteilija- ja henkilökohtaloita. 


Gustav Klimt: Adele Bloch-Bauer (Kuva: Wikimedia)

tiistai 21. helmikuuta 2017

Mikko Oinonen. Karjalan saloilta taiteen Parnassolle


Harvoinpa tulee vastaan eduskunnan oikeusasiamiehen, perustuslakiasiantuntijan ja korkeimman hallinto-oikeuden jäsenen kirjoittamaa taiteilijaelämänkertaa, mutta tässä esittelen sellaisen harvinaisuuden - Esko Hakkilan tekemän Mikko Oinosen taiteilijamuotokuvan Mikko Oinonen. Karjalan saloilta taiteen Parnassolle (Porvoo 1941). Kirjaa lukiessa pähkäilin, että tuon ajan taidehistorioitsijoita olivat mm. Lindström, Wennervirta ja Okkonen, mutta Hakkilan nimi yhdistyi jotenkin politiikkaan. Kirjaa lukiessa ei voi mitenkään luulla, etteikö tekijä olisi myös taidehistorioitsija. Täytyy vain ihailla monipuolista ihmistä, ja soisi mielellään, että vielä tänäänkin heitä löytyisi maan päättävissä tehtävissä.  

Riihimäen taidemuseon parin vuoden takaisen Oinos-näyttelyn esitteessä on seuraava lyhyt kuvaus taiteilijasta: "Mikko Oinonen syntyi Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven saloilla Nälkösuon mökissä Juho ja Loviisa Oinosen 6-lapsisen perheen kuopukseksi 30.6.1883. Taideopintojen jälkeen Oinonen asui Helsingissä, mutta maalasi kesäisin Koskella, Lammilla, Sääksmäellä, Lempäälässä ja Luopioisten Kukkialla. Toisina kesinä Oinosen maalausmatkat ulottuivat Porkkalan saaristoon ja Kannakselle, Tyrisevälle. Kesällä 1938 hän suuntasi maalausmatkansa Imatran seudulle Vuoksen koskille, jossa hän maalasi uransa keskeiset maisemakuvaukset vapaana kuohuvasta Vallinkoskesta. Mikko Oinonen kuului maamme eturivin taidegraafikoihin ja hän toimi myös taidegrafiikan opettajana. Oinonen sai professorin arvonimen vuonna 1953, ja hänelle myönnettiin valtion taitelijaeläke. Mikko Oinonen kuoli arvostettuna taiteilijana ja opettajana Helsingissä 30.12.1956."

Oinosen taiteellinen nuoruus oli hiukan samantapainen kuin Aukusti Uotilan. Taiteellinen lahjakkuus tuli ilmi hyvin varhain, ja Oinosta tukivat niin hänen opettajansa kuin myöhemmin mesenaatti Uno Staudinger. Taiteilijan lähtökohdat olivat varsin vaatimattomat, mutta Hakkila toteaa kauniisti: "Näyttääpä melkein siltä kuin kaihtaisi ylimmäinen lahjojenjakaja tämän maailman komeutta ja prameutta ja etsisi valittunsa sieltä, mistä ihmisviisaus ei osaisi heitä odottaa." Vaikka Oinonen oli nälän, vilun ja puutteen kasvatti, oli hän sekä taiteilijana ja ihmisenä auringon lapsi toisin kuin vaikkapa taiteilijatoverinsa Juho Rissanen, joka ponnisti samanlaisista lähtökohdista Suomen taiteen Parnassolle. 

Käänteentekevää Oinoselle, kuten niin monelle muullekin suomalaiselle vanhemman polven taiteilijalle oli opintomatka Pariisiin. Liikemies ja mesenaatti Uno Staudinger rahoitti Oinosen opinnot Pariisin Academie Julienissä vuonna 1907. Kosketus impressionisteihin ja ranskalaiseen kulttuuriin avasi taiteilijalle värin maailman. Oinosta arvostetaan ennen muuta koloristina. 

Pariisissa hän ystävystyi Magnus Enckellin kanssa ja Suomeen palattuaan hän liittyi Septem-ryhmään, jonka jäsenet olivat uusimpressionisteja. Suomalaisessa taiteessa oli tuolloin kaksi isoa linjaa: septemläisten valoisa ranskalaishenkinen taide ja marraskuun ryhmän synkempi ekspressionismi. Myöhemmin kansallishenkinen monumentaalitaide oli myös poliittisista syistä johtavassa asemassa Suomessa (Gallen-Kallela). Tätä taidesuuntaa Hakkila kutsuu tekokansallisia ihanteita palvovaksi Aino-tyyliksi.

Kirjan parasta antia on Oinosen teosten ja työskentelytavan analyysi ja taiteilijan inspiraation kotiseutujen, Sääksmäen ja Raivolan, rikkaan kulttuurihistorian kuvaukset. Miltei kaikilla Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöillä on ollut jokin suhde Sääksmäkeen. Hakkila kutsuu pitäjää taiteen Eldoradoksi. Oinonen viettää siellä useita kesiä erityisesti Mikko Carlstedtin ja Joel Lehtosen kanssa.

Oinonen kuvaa tuon ajan teoksissaan hämäläisiä maanteitä, metsäpuroja, koskia, savusaunoja ja kylämaisemia. Hänen otteissaan on ranskalaista keveyttä ja samalla jotain tuttua suomalaista. Hakkila kuvaa tätä näin: "Hän viipyilee suviehtoon hämyyn häipyvän maalaiskylän tunnelmissa. Hän elää koko sielullaan varhaiskevään väkevän ihmeen ja kesän saapumisen, jolloin viheriä, taiteilijan mieliväri - joko elontäyteisenä ja tuoksuvana laulaa hänen teoksissaan elämän ylistystä - saa niin lukemattomia vivahteita, kunnes se juhannuksen jälkeen alkaa sulaa ja solua samaan tummaan yhdenmukaiseen väriasteikkoon."

Seuraavan inspiraation lähteen hän löytää vuodesta 1930 alkaen Kannaksen Tyrisevältä, josta hän hankkii itselleen kesäasunnon. Kannaksen luonto ja ilmanala ovat Okkosen mielestä trooppisia. Hän kuvaa mielellään puro- ja jokimaisemia sekä tuuheita metsänsisustoja. Vammelsuussa hänelle avautuu merimaisema uusine taiteellisine haasteineen. Oinonen on veden maalari. E.J.Vehmas luonnehti tätä näin: "Hän ei ainoastaan mielellään kuvaa vettä, vaan täyttää sillä myös taulujensa ilman, se tihkuu lehvistöjen pinnalla ja sen voi miltei kuulla hiljaa tippuvan kosteaan maahan. Hänelle se merkitsee luonnon organismissa sykkivää verta, ihmeellistä eliksiiriä, joka on kaikessa kasvamisessa välttämätön. Siksi hän niin halusta maalaa sekä virkoavaa, tuoretta kevättä että rehevää, voimaa pursuavaa kesää, tuuheita lehtipuita ja varjoisia metsän siimeksiä.


Renoir-henkinen "Virtaavaa vettä" vuodelta 1936
(Kuva: Jorma Jormito)
Hakkilan kirja oli avartava lukukokemus monella tapaa. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka monenlaisista aineksista taiteilijapersoonallisuus ja itse taideteokset syntyvät. Oinosen esikuvina olivat Cézanne, Renoir ja myöhemmin Rembrandt. Hän jalosti näitä vaikutteita sekä oman persoonansa että luontokokemustensa kautta ja tästä synteesistä syntyi hänen taiteensa. Hakkila kuvaa myös laajasti, miten yhteys eri taiteilijatovereihin rikastutti Oinosen taidenäkemystä. Teoksessa on myös kansallinen viesti: mitä vaatimattomimmista lähtökohdista voivat kypsyä suomalaisen kulttuurin hienoimmat hedelmät. Tämä oli kaunis ja hieman vanhanaikainen kirja.