tiistai 19. syyskuuta 2017

Herkkusuun kasvatus


Joseph Wechsberg (1907-1983) oli tšekkiläissyntyinen toimittaja ja kirjailija. Herkkusuun kasvatus. Sinistä forellia ja mustia tryffeleitä on ilmestynyt alun perin 1953, ja suomennos vuonna 1990 (Jyväskylä). Teos on kokoelma amerikkalaisiin aikakauslehtiin tehdyistä artikkeleista.

Tekijä syntyi juutalaiseen pankkiiriperheeseen Ostravassa. Hän kuvaa varsin värikkäästi lapsuuttaan, henkistä ja kulinaarista kehitystään ympäristössä, joka tarjosi monenlaisia mahdollisuuksia. Vanha keskieurooppalainen kulttuuri näyttäytyy teoksessa kauneimmillaan zweigilaisessa hengessä. Wechsberg valmistui juristiksi Prahassa, työskenteli sekalaisissa töissä Pariisissa ja emigroitui lopulta juutalaisen taustansa vuoksi Amerikkaan ennen II maailmansotaa.  

Kirjan parasta antia ovat kulttuurihistorialliset retket pitkin Eurooppaa (lähinnä Itävalta-Unkariin ja Ranskaan). Teoksen ytimessä on ajatus, että hyvin tehty ruoka on kulttuuriteko, ja sen tekeminen kumpuaa pitkästä ruokakulttuurista. Hyvän eteen on nähtävä vaivaa. Kaiken kerronnan yllä häilyy suru kadonneesta maailmasta, jossa osattiin keittää ja myös arvostaa hyvin valmistettua ruokaa. 

Osa jutuista on sellaisia, ettei tavallinen lukija koskaan pääse nauttimaan kuvailtuja herkkuja tai juomia, esim. juomaan Château d'Yquemiä tai syömään tryffeleitä. Nuo kertomukset sopii jättää omaan kulttuurihistorialliseen arvoonsa. Sen sijaan kuvaus keitetystä naudanlihasta, Tafelspitzistä, oli varsin herkullinen. Itävaltalaiset ovat kehittäneet tämän arkisen ruuan valmistuksen varsin pitkälle. Varsin liikuttava oli myös kertomus budapestiläisen huippuravintola Gundelin vaiheista kommunistisessa Unkarissa.

Jokainen hyvän ruuan ystävä löytää kirjasta jokin mainion jutun, anekdootin tai ohjeen. Tekijä herättelee lukijassa kulinaarisia mielikuvia Tonavan rannoilta Provenceen. Itseäni liikutti tuo Tafelspitz, jota olen keitellyt seuraavalla ohjeella: 

500 g naudan kulmapaistia
1 sipuli
pari neilikkaa
muutama maustepippuri
1 laakerinlehti
250 g keittovihanneksia

Laita 1,5 litraa vettä kiehumaan yllä mainittujen ainesten kanssa, säädä sitten liemi noin 90 asteiseksi, eli se ei saa kiehua. Laita paisti siihen oleilemaan 90 minuutiksi. Ota liha sitten pois ja valmista siivilöidystä liemestä valkokastike (maidon ja kerman kanssa), johon laitat mausteeksi noin 30 g piparjuurta, 2 tl sitruunamehua, 1 tl sokeria, pippuria ja suolaa. Säätele aineksia makusi mukaan. Tarjoile keitettyjen papujen ja perunoiden kera. Kuiva saksalainen tai itävaltalainen valkoviini sopii tämän kanssa hyvin.  

Toisen luokan aineksista on vaikea valmistaa mitään hyvää, mutta on ihan helppoa tärvellä ensiluokkaisetkin ainekset.

Charles Gundel


tiistai 5. syyskuuta 2017

Variksenmarjoja ja mäntykukkia


Syksyinen suomalainen mäntykangas tarjoaa runsaasti liikunnallisia, kulinaarisia ja esteettisiä ilonaiheita. Kangasmetsä tuoksuu vienosti pihkalle ja kanervalle, se joustaa pehmeästi jalan alla ja tarjoaa kerääjälle kaikenlaista mukavaa. Kangasmaisemassa on jotain perisuomalaista, josta tulee mieleen Werner Holmbergin maalaukset, Nummisuutarit ja armeija-aika Säkylän kankailla. 

Viikonlopun metsäretkellä etsittiin variksenmarjoja. Tuo vaatimaton varpu, jota meillä kasvaa kahta eri sorttia (yksi- ja kaksikotisia), kasvaa Hangosta Petsamoon, eikä sen marjoja kerätä juuri lainkaan, vaikka ne edustavatkin Suomi-gurmeen huippua. Tosin napapiirin takainen väki on käyttänyt sitä monella tapaa kautta aikojen: lappalaiset ovat tehneet sorbettia laittamalla variksenmarjoja kuivattuihin poronvatsoihin poronmaidon kera ja jäädyttämällä koko herkun. Grönlantilaiset tekevät samaa hylkeenmahoihin veren kanssa. Nam! Saamelaiset ja koltat heittävät myös jäätyneitä variksenmarjoja tappaiskeittoon, jolloin marjat keräävät ympärilleen rasvakerroksen, ja näitä talimarjoja nautitaan suurena herkkuna. Tällainen herkuttelu on kuitenkin minulle vähän liian etnistä, joten olen tyytynyt mehun ja hyytelön keittoon.

Hienoa mehua saa aikaa ottamalla 2/3 mustikoita ja 1/3 variksenmarjoja. Variksenmarja antaa kevyen karvaan aromin, josta aikuisväki pitää. Hyytelöä varten kannattaa variksenmarjoista maijalla keittää mehua ilman sokeria, johon sitten lisätään noin 2/3 hillosokeria ja vähän sitruunamehua. Gelettä keitetään noin 10 minuuttia ja purkitetaan kuumiin purkkeihin. Variksenmarjahyytelö on erinomaista hirvipullien kanssa. Tässä taikinan ohje:


1 kg jauhettua hirveä
1 paketti suikaloitua pekonia
Provencen maustetta
2 tl suolaa
1 purkki ricottaa tai raejuustoa
valko- ja mustaa pippuria
muutama murskattu katajanmarja
korppujauhoja muutama desi
2 munaa
2 rkl variksenmarja- tai pihlajanmarjahyytelöä (puolukka käy myös)

Pullat sopii tarjota perunamuusin, keitettyjen porkkanoiden ja variksenmarjahyytelön kera. Ehkäpä tekisin vielä konjakilla maustettua ruskeaa kastiketta, johon on laitettu hieman pihlajanmarjahyytelöä. Juomaksi käy vissy, olut tai tanakka riistaviini. 



Kyynäränharju Tammelassa: kangasmaisemaa kauneimmillaan

Syksyisen kangasmaiseman yllättävä koriste on mäntykukka. Se on kuin sienet: tulee esiin halutessaan tai pysyy sitten piilossa. Raumalainen sanoisi mäntykukkaa säseräksi. Se kukkii vasta silloin, kun metsän muu kukinta alkaa olla ohi. Mäntykukan sitruunan värinen irisoiva sauva näkyy kauas metsässä. Sillä ei ole lehtivihreää ollenkaan ja se elelee symbioosissa männyn sienijuurten kanssa, joista se hörppii hiilihydraatteja ja auttaa samalla mäntyä saamaan typpeä ja fosforia. Mäntykukan näkeminen metsässä ilahduttaa aina silmää ja mieltä. Samoin sienten näkeminen. Outoja, salaperäisiä olentoja, jotka leijuvat eläimen ja kasvin välimailla, ja vievät samoojan metafysiikan äärelle. 

perjantai 25. elokuuta 2017

Nuoren sotilaan päiväkirja 1939-1945


Kirpparikorin pohjalta löysin Göran Schildtin Nuoren sotilaan päiväkirjan 1939-1945 (Helsinki 2003). Keväällä olin aikaisemmin lukenut hänen matkakirjansa Toivematkan, jossa Schildt kuvaa purjehdusmatkaansa Pohjanmeren kautta Ranskan kanavia pitkin Välimerelle. Tämä kirja oli perin toisenlainen ja murensi hieman Schildtistä saamaani apollonista kuvaa. Päiväkirja alkaa marraskuulla 1939, siihen tulee neljän vuoden tauko Schildtin haavoittumisesta johtuen, ja se päättyy joulukuun 8.1945. Päiväkirja on varustettu viitteillä ja parilla myöhemmin kirjoitetulla selventävällä tekstillä.

Päiväkirjassa on kaksi keskiötä: kirjoittajan eroottiset suhteet ja kirjallinen työskentely. Schildt menetti kiveksensä taistelussa, mutta hänen mieskuntonsa voitiin palauttaa leikkauksilla ja lääkkeillä. Hän oli naimisissa ruotsalaisen taiteilija Mona Moralesin kanssa, mutta piti kuitenkin samanaikaisesti yllä polyamorista elämää neljän muun naisen kanssa. Minusta lukijana oli kiusallista se, että nämä rakastajattaret esitellään nimeltä, ja osa heistä on ollut elossa ja tunnettuja julkisuuden henkilöitä kirjan julkaisemisajankohtana. Herrasmies ei toimi näin. Nämä naiset edustivat Schildtille erotiikan erilaisia vivahteita, ja hän kertoo näistä kohtaamisista varsin seikkaperäisesti. Kuvatut naiset olivat kuitenkin samanlaisia pelinaisia, jotka samanaikaisesti ylläpitivät useita miessuhteita. Siinä mielessä puntit olivat tasan. Koko tuon vällyissä peuhaamisen taustalla kuultaa kuitenkin jatkuva halu saada elämään jotain pysyvää ja kestävää. Tällaisen suhteen kirjailija omien sanojensa mukaan sai vasta toisen vaimonsa myötä. 

Minua harmitti jollain tavalla tämän kirjan lukeminen, koska tuli sellainen olo, kuin olisin kurkkinut avaimenreiästä jotain sopimatonta toisen yksityiselämästä. Schildtin purjehduskirjoissa esiintyy toisenlainen, hieno, suvereeni eurooppalainen kulttuuri-ihminen. No ehkäpä taiteilija sai lisäsyvyyttä teoksiinsa tästä Es-kerroksesta. 

Päiväkirjan parasta antia on mielenkiintoinen ajan ja tapojen kuvaus. Schildt oli vapautettu asepalvelusta vaivojensa vuoksi, ja hän pääsi matkustamaan vapaasti myös Ruotsiin. Pysyvästi hän asui Loviisassa. Taistelun äänet kantautuvat hänen kotiinsa Kannakselta ja Suursaaresta. Hän suunnitteli myös pakomatkan Ruotsiin siltä varalta, että venäläiset miehittäisivät Suomen. Hänelle ei ollut mitään illuusioita siitä, miten sivistyneistön tulisi siinä tapauksessa käymään. 

Schildt edusti suomenruotsalaista yläluokkaa, jolla ei ollut taloudellisia ongelmia. Schildtin sosiaaliseen pääomaan kuuluivat myös laajat suhteet talouden ja kulttuurin nimekkäisiin henkilöihin. Tämä tulee esille esimerkiksi eräällä purjehdusmatkalla Loviisasta Naantaliin, jolla kirjoittaja aina pystyi yöpymään sukulaistensa kartanoissa. Schildt pohtii olemistaan seuraavalla tavalla:

Pääharrastukseni, pyrkimys tulla oikeaksi ihmiseksi, halu kehittää "sieluani", ymmärtää elämää (...) - edusti sitä puolta olemuksestani, jota voin - niin uskon - viljellä ulkopuolisista olosuhteista huolimatta. Tai ehkä päinvastoin juuri kärsimyksen kautta ja tutustumalla muidenkin ihmisten kärsimyksiin oppisin tietämään paremmin, mitkä olivat elämän ehdot, ja pääsisin kiinni todellisiin ilonlähteisiin. 

Päiväkirjoissa on paljon aitoa ja syvällistä pohdintaa ja viisaita ajatuksia uskosta, yhteiskunnasta ja taiteesta. Kirjoittajan vahva eurooppalainen kulttuuritausta tulee esiin kaikesta, ja teos voisi aivan hyvin olla vaikkapa ranskalaisen kirjailijan tekemä. Schildtin innoittaja oli André Gide, jonka teoksia hän ruotsinsi, ja josta hän kirjoitti myös elämänkerran, joka osin vaikutti siihen, että Gidelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. 

maanantai 7. elokuuta 2017

Pyhiinvaellusta Pohjolan reunalla

Alatornion kirkko 
Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirjan Pyhimyksiä ja paanukattoja. Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin (Helsinki 2009) innoittamana suuntautui kesäretki Pohjanmaalle, joka on minulle kaikin puolin vierasta aluetta. Pohjanmaalla on kahdeksan keskiaikaista kirkkoa, joista osaa ei tosin tunnista vanhoiksi temppeleiksi, koska niitä on modernisoitu aikojen saatossa. Matka Alatorniosta Isoonkyröön on kaikkiaan 480 kilometriä ja sen varrella oli monenlaista luonnon ja ihmiskäden kauneutta. Tämä oli kesän toinen pidempi kirkkokierros, pyhiinvaelluksiksi en tohdi näitä retkiä nimittää, mutta monenlaista sisäistä liikettä nämä vuosisataiset monumentit saivat aikaan. Alkakoon tämä matka pohjoisesta, Alatornion kirkolta. 

Tornionjoen suulla on ollut kirkko jo 1316. Uppsalan piispa oli kiinnostunut joen lohikymmenyksistä ja määräsi Kemijoen kymmenykset Turkuun ja Tornionjoen kymmenykset Uppsalaan maksettaviksi. Kirkko on pyhitetty Johannes Kastajalle. Alun perin kirkko sijaitsi saarella, mutta maankohoamisen vuoksi saari kasvoi mantereeseen kiinni. Kirkon keskiaikaiset osat kätkeytyvät Jaakko Rijfin piirtämän kustavilais-tyylisen kirkon sisuksiin. Kirkko on ristikirkko, mutta alttari on sijoitettu poikkeuksellisesti keskelle kirkkoa, ei itäpäätyyn. Kirkon esineistö ja rakennushistoria on hyvin dokumentoitu: vierailija voi ottaa mukaansa parikymmensivuisen Reino Mähösen Alatornion kirkko -esityksen, jossa on seikkaperäisesti esitelty kirkon rakennushistoria ja sakraaliesineet. 1717 idän vainolainen kävi hävittämässä kirkkoa parhaan taitonsa mukaan ja otti vielä kellot mukaansa. Tornion kirkon torni on ollut myös yksi Struven ketjun mittauspiste, samoin Mapertuis´in ryhmän.


Seuraava kirkko matkalla oli Keminmaan vanha kirkko. Matkalla kirkolle ylitettiin Kemijoki Isohaaran voimalaitoksella. Sen on suunnitellut Sigurd Frosterus, ja se on hieno jälleenrakennuskauden muistomerkki. Keminmaan kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille. Kirkon ympäristö ja vanha hautuumaa ovat vaikuttavia: kaikesta tuntee, että tänne on tultu yhteen jo puoli vuosituhatta sitten. Paikan genius on arkaainen. Ei olisi mikään ihme, että paikka olisi muinoin ollut lappalaisille pyhä. Kemin kirkon tunnetuin nähtävyys on Nikolaus Rungiuksen muumioitunut ruumis. Kalmon yksi käsi on ryöstetty luultavasti pyhäinjäännökseksi ja vainajaa on myös lyhennetty. Rungiuksen kerrotaan sanoneen: ”Elleivät sanani ole totta, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat totta, se ei koskaan mätäne.” Kuka kirjoittaisi dekkarin Rungiuksen ranteen arvoitus?




Keminmaalta on parinsadan kilometrin matka Saloisten kirkolle Raaheen. Saloinen tai aikaisemmin Ranta, oli suuri emäpitäjä, johon kuului noin 50 seurakuntaa ja jonka keskuksena oli Salon kaupunki, joka nimettiin myöhemmin Raaheksi. Kirkkokierroksen suurimman yllätyksen koin tässä kirkossa: ulkoisesti vaatimaton vuonna1932 vihitty kirkko kätkee sisäänsä kansallisesti merkittäviä keskiaikaisia taideaarteita: Pyhän Olavin ja Neitsyt Marian alttarikaapit. Saloisten kirkon patronus on Pohjolan apostoli Pyhä Olavi. Alttarikaapit ovat lyypekkiläistä työtä, ja ne on kauniisti restauroitu. Erityisen vaikuttava on Pyhä Olavi polkemassa ihmiskasvoista käärmettä jalkoihinsa. Kuinka syvää teologiaa! Kirkkotarhassa on vielä toinen ihme, uusklassinen, italialaishenkinen kellotapuli, jonka on suunnitellut Kustaa III. Saloisten kirkko on mitä hienoin hengellinen ja taiteellinen kokemus, ehdottomasti käynnin arvoinen ja kätketty helmi Suomen nähtävyyksien joukossa.



Seuraavana oli vuorossa Vöyrin kirkko. Isoäitini lauloi leipää leipoessaan pilke silmäkulmassa Vöyrin marssia. Yllätys oli, että Vöyri, Vörå, on ruotsinkielinen kunta (yli 80%). Vöyrin kirkko on Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko. Ovet olivat valitettavasti kiinni, kun pyrimme pyhäaamuna sisään, mutta kirkkomaa ja kellotapuli olivat vaikuttavia ja hyvin hoidettuja. Vöyrin kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille ja sieltä löytyy runsaasti keskiaikaista taidetta, mm. hammassairauksilta suojeleva Pyhä Apollonia irrotettuine poskihampaineen on kuvattuna alttarikaapissa. Ei voi kuin ihmetellä sitä sivistystahtoa ja uhrimieltä näissä pienissä maalaisseurakunnissa, joka pani tilaamaan kallisarvoista kirkkotaidetta Lyypekistä asti. 



Viimeisenä pyhiinvaelluskirkkona esittelen Isonkyrön kirkon. Matka Vöyriltä Isoonkyröön kulkee kauniiden kulttuurimaisemien halki. Reinilänkosken rannalla seisoo Pyhälle Laurentiukselle nimetty kirkko. Heikkilän mukaan tässä on "suomalainen kulttuurimaisema parhaimmillaan". Kirkkoon astuessaan ei voi kuin hengähtää ihastuksesta: kirkkotaidetta keskiajalta 1700-luvulle, ja kaiken kruununa kolmessa rivissä kulkevat seinämaalaukset. Ylin rivi esittää Vanhan testamentin kertomuksia luomisesta laintaulujen murskaamiseen, keskimmäisessä rivissä on esitettynä Jeesuksen elämä ja alimmassa on kuvia kirkkovuoden eri teksteihin. Kirkon ympärillä on ollut kirkkokaupunki, mutta sen tuvat ovat jo kaikki hävinneet. Aidon kirkkokaupungin näkemiseksi täytyy matka Luulajan Gammelstadiin saakka. 
Kirkon pihalla on Napuen taistelun muistomerkki. Isonvihan aikana venäläiset käyttivät kirkkoa hevostallina ja harjoittivat kaikkea muutakin terroria Pohjanmaalla. On järkyttävää ajatella. kuinka syvälle Suomeen naapurin vihanpito on ulottunut. 
Matka Torniosta Isoonkyröön oli samalla matka Suomen historiaan ja omaan sielunmaisemaan. Oli liikuttavaa nähdä vuosisataiset viljelymaisemat, vanhat hautausmaat ja pieteetillä hoidetut kirkot. Kirkko on ollut tässä maassa ensimmäinen kulttuurin kantaja ja muotoillut meistä suomalaisista sellaisia kuin nyt olemme. 

Tänne kuin äidin armaan luo
johdata, Herra, meitä,
sun pyhä armos meille suo,
meidät sun suojaas peitä.
Suo pyhän kirkkos ainiaan
kutsuas viedä maailmaan
keskellä aikojen pauhun.
Virsi 214

Napuen taistelun muistomerkki

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Pyhän Honoratuksen saarella

Luostarikirkko
Cannesin elegantilta rantabulevardilta, Croisettelta avautuu näkymä kaupungin lahdelle ja Saint Honorat´n saarelle. Saarella sijaitsee yksi kristikunnan vanhimmista luostareista, Abbaye de Lérins, joka on perustettu vuonna 405. Luostarin perustaja, Pyhä Honoratus syntyi roomalaiseen konsuliperheeseen. Hän kääntyi jo nuorena kristityksi, samoin hänen veljensä, mutta heidän isänsä ei pitänyt ollenkaan poikien valinnasta. Näinhän oli myös Pyhän Barbaran ja Agathan laita: vanhemmat eivät pitäneet uskovaisista lapsistaan, vaan nämä joutuivat mitä kamalimpiin kohtaloihin. Honoratus vetäytyi myöhemmin Lérin´in saarella, jonne hän yhdessä Caprasius-nimisen munkin kanssa perusti luostariyhteisön, joka noudatti Pakomioksen luostarisääntöä.

Saarella asui tuolloin samanaikaisesti sekä kenobiitteja että anakoreetteja. Luostarielämä korosti askeesia ja siitä tuli vähitellen koko Gallian hengellisen elämän keskus. Honoratuksen kerrotaan puhdistaneen saaren käärmeistä pelkästään Jumalan sanan voimalla. Ainoan varjon saaren hurskaaseen elämään heitti semipelagiolainen oppi, jota saarella harjoitettiin. Honoratus valittiin lopuksi vasten tahtoaan Arlesin piispaksi. Hänen maalliset jäännöksensä on haudattu Arlesin katedraaliin. Honoratuksen omia tekstejä ei ole säilynyt, mutta Hilarius Arlesilaisen kertoman perusteella voi luoda kuvan Honoratuksen hengellisestä elämästä saarella. 


Lahdenpoukama Lérin´in saarella
Saarelle pääsee lautalla Cannesista varttitunnissa. Siellä vallitsee ihan toisenlainen tunnelma kuin Cannesin hulinacentterissä. Kävijä voi rauhassa kulkea saaren karuissa lehdoissa ja kappeleissa miettien niitä näitä. Nykyään luostaria pitävät yllä benediktiinit. Saarella on useita kirkkoja, viini- ja oliivitarhoja, vanhan puolustuslinnan rauniot ja luostarin kauppa, josta voi ostaa kaikenlaisia munkkien valmistamia elintarvikkeita ja hurskaustuotteita. On liikuttavaa ajatella, että tuolla paikalla on harjoitettu hengenelämää jo 1500 vuotta. 

Pyhä Honoratus suojelee mm. hevosia taudeilta ja lisäksi hän on leipureiden suojeluspyhimys. Tarinan mukaan Honoratuksen imettäjä oli leipomassa leipää, kun hän kuuli, että tämä oli valittu piispaksi. Imettäjä ei tätä viestiä uskonut, vaan iski leipälapion maahan sanoen, että jos se alkaa versoa, uskoo hän asian. No, lapiosta versoi sitten karhunvatukkapensas (niitä on runsaasti saarella), ja siitä lähtien leipurit ovat vannoneet hänen nimeensä. Lohjalla on St. Honore -kahvila, joka valmistaa myös pyhimyksen nimikkokakkua, ja ranskalaiset syövät samaista kakkua aina syntymäpäivillä. Katsoin hieman kakun valmistusohjetta ja päätin samalla luopua sen tekemisestä: voitaikinaa, kakkutaikinaa, tuulihattuja, sulaa sokeria ja crème pâtissière´ta... Onnistumisen mahdollisuudet eivät ole kovin suuret: poltetusta sokerista pitäisi saada aikaiseksi sädekehät kreemillä täyttettyjen tuulihattujen päälle. Tehkööt osaavammat. 


Luostarin linnoitustorni

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Vuosi idän silkkitiellä


Inkeri Kilpisen teos Vuosi idän silkkitiellä kuvaa tekijän ja hänen puolisonsa Harvey Bensonin automatkaa Helsingistä Ceylonille ja takaisin. Matkareitti kulki Turkin, Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan. Nykyään tuollaista matkaa tuskin pystyisi tekemään henkeään menettämättä, mutta vuonna 1976 ei tällaisessa matkanteossa ollut mitään ongelmaa. Kirjan esipuheessa vuodelta 1986 Kilpinen tosin jo toteaa, ettei automatkailijoilla ole enää menemistä useimpiin näistä maista uskonkiihkon sävyttämän väkivaltaisen politiikan vuoksi. Inkeri Kilpinen on tunnettu näytelmä- ja matkakirjailijana. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Rakas lotta ja Tuntematon potilas. Hän on myös profiloitunut taistolaisen kulttuuripolitiikan kriitikkona. Ammatiltaan hän on ollut tutkija.

Kirjaa lukee ilokseen, koska tarina kulkee koko ajan eteenpäin sattumuksesta toiseen. Liikuttavaa on matkalaisten kaikkialla kokema ystävällisyys ja apu: köyhät ihmiset avaavat usein heille kotinsa ja auttavat heitä kaikin tavoin. Ainoat hankaluudet olivat pienten virkamiesten kanssa rajoilla. Myös auton tekniikka toimi yllättävän hyvin huolimatta kovista olosuhteista huonoilla teillä ja läkähdyttävässä helteessä. Perhedynamiikkaakaan ei ollut kirjan mukaan kovin paljon. 

Kirjan teki eläväksi yleisen ja yksityisen yhdistäminen: toisaalta kerrotaan paikoin varsin laajasti eri paikkakuntien tai maiden kulttuurihistoriasta, toisaalta kuvaillaan käyntejä kaupoissa, kampaajalla, ravintoloissa, moskeijoissa ja yksityiskodeissa. Kirjoittajan asenne on eri kulttuureja kunnioittava. Islamin ja hindulaisuuden naiskäsitykseen suhtaudutaan tosin syystäkin kriittisesti. 

Turkissa tekijä esittelee varsin laajasti Kemal Atatürkin toimintaa, mutta kaikkein kiintoisinta oli Kappadokian kerrosluolien ja maanalaisten kaupunkien kuvaus. Iranissa käydään Teheranissa, Persepoliksessa ja Kaspianmeren rantakaupungeissa, missä hyvinvoivat teheranilaiset viettävät kesälomiaan. Afganistanissa käydään Heratissa ja Kandaharissa. Kabulia esitellään myös: 

Ja Kabulissa on naisia ilman huppua, rohkeasti maalattuja, tummia ja usein tuiman näköisiä, vankeudestaan juuri vapautuneita ja sen takia vapauttaan korostavia. 

Kabulissa tekijä yrittää käydä paikallisessa naisyhdistyksessä ja tavata teatteri-ihmisiä, mutta kaikki kilpistyy lupien, suositusten ja byrokratian ongelmiin. Surkuhupainen on heidän "teatterivierailunsa" Kabulissa: lavalle tuotiin huumetokkurassa olevia naisia, jotka yrittivät laulella jotakin, samalla kun katsomossa olevat miehet katselivat heistä itselleen yöseuraa. 

Pakistanista saa vähemmän mairittelevan kuvan: entinen idän Pariisi, Lahore on kuin sammunut bengaalitikku. Uskonnollinen fundamentalismi on tukahduttanut kaiken maallisen katukuvasta. Kilpinen kertoo myös perinpohjaisesti sekä Aleksanteri Suuresta että Pakistanin synnystä.  

Intia on matkalaisten varsinainen päämäärää, missä he viettävät puoli vuotta ja ehtivät tutustua maahan pohjoisesta etelään ja poikkeamaan myös Ceylonilla. Matkallaan he tutustuvat hyvin erilaisiin intialaisiin, rikkaisiin ja köyhiin. Ensimmäinen pysähdys on Le Corbusierin luomassa ihannekaupungissa Chandigarissa. Myöhemmin he käyvät myös toisessa kaupunki-utopiassa Aurovillessä. Intian rujous ja loisto ovat läsnä koko matkan ajan. Teiden varsilla matkustajaa tervehtivät kyltit, joissa lukee: "Me marssimme parempaan huomispäivään! Kansakunta on vauhdissa!" 

Kilpinen kuvailee erilaisia intialaisen elämän ilmiöitä: hyvää kasvisruokaa, sarin pukemista, elokuva- ja teatterimaailmaa, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ongelmia. Huomiot ovat teräviä, hauskoja eivätkä millään tavalla asenteellisia. Myös vallitsevien olojen kritiikki on ymmärtävää, mutta oikeudenmukaista. Hyvin mielenkiintoinen oli Aurovillen ja sen elämäntavan kuvaus. Sri Aurobindon, Pondicherryn Gurun ja hänen puolisonsa Mira Richardsin, Äidin perustama ihanneyhteisö, jonka kantavia ideoita olivat mm. seuraavat asiat: Auroville ei kuulu kenellekään erityisesti, Auroville on jatkuvan oppimisen ja kehityksen sekä iättömän elämän keskus, Auroville on silta menneisyydestä tulevaisuuteen ja Auroville on henkisen ja aineellisen tutkimustyön keskus. Tuossa yhteisössä eli tuolloin myös yksi suomalainen. Kilpinen antaa tosin myös ymmärtää, että käärme oli jo luikerrellut tuohon paratiisiin, eikä yhteiselo ollut aina kovin särötöntä. 

Kilpisen matka oli kestänyt vuoden, kilometrejä oli tullut 45.000. Kirjasta on aikanaan otettu useita painoksia eikä syyttä: se tarjoaa elävän näkökulman moniin maihin, minne ei tällä hetkellä ole menemistä epävakaan tilanteen vuoksi. Tekijä on kirjoittanut myös matkakuvauksia Australiasta ja Etelä-Amerikasta. 

Aurovillen keskellä on Matrimandir, rauhan paikka (Kuva: Wikimedia)
   


maanantai 26. kesäkuuta 2017

Virolahden kirkkomaalla

Virolahden kirkko seisoo suorassa, kuvaaja ei


Juhannusretki suuntautui Haminaan ja Virolahdelle. Haminan ja Viipurin väliseltä Kuninkaantieltä pitää poiketa muutama kilometri, jotta pääsee Virolahden kirkolle, joka sijaitsee keskellä kumpuilevaa karjalaista kulttuurimaisemaa. Virolahden kirkko täytti viime vuonna 250 vuotta, mutta kaikkiaan paikalla on ollut tätä ennen neljä kirkkoa. Keskiajalta on säilynyt kivinen sakasti. Pienen kävelyretken aikana löytyi monenlaisia mikro- ja makrohistoriaan liittyviä muistomerkkejä. Hautuumaa on hyvin hoidettu, kuten Suomessa yleensä. Jos minulla olisi ulkomaalaisia vieraita, veisin heidät katsomaan vaikkapa tätä syrjäistä kalmistoa, jossa näkyy kulttuurikansan suhde omaan menneisyyteensä. 

Sankarihaudat ovat kirkon edessä vasemmalla. Kaikkiaan mullissa lepää 163 sankarivainajaa. Pientä kuntaa on koeteltu kovalla kädellä. Virolahti oli myös sotatoimialuetta, ja kunta myös evakuoitiin kahteen otteeseen sotien aikana. Sotahistoriallisia muistomerkkejä on kunnassa runsaasti, mm. bunkkerimuseo. Hautausmaan perimmäisessä laidasta löytyy vakaumuksensa puolesta 1918 kaatuneiden muistomerkki, myös valkoisilla kaatuneilla on oma muistokivensä, jossa on seuraava teksti:

Eestä rakkaan isänmaan
miehet kävi kuolemaan.
Osa taisto kuulast´kuoli,
toiset murhamiehen kaatoi nuoli.
Mutt´muisto kaunis, kallis, pyhä
kaikista elää ijät´yhä.

Hautakiviä lukiessa huomaa paikkakunnan isot suvut. Täällä ne olivat mm. Tompureita, Kyötikkejä ja Klameja. Elli Tompurin, Uuno Klamin, Ester Heleniuksen ja Johannes Takasen juuret ovat näillä seuduilla - Virolahti on siis oikea kulttuuripitäjä. Hautausmaalta löytyi viiden Tompurin perheen lapsen haudat: mikä lie heidät surmannut. Kaikki he olivat kuolleet noin vuoden ikäisinä viime vuosisadan vaihteessa. 



Virolahdella olisi riittänyt nähtävää koko päiväksi: Pyterlahden louhokset, Bunkkerimuseo, kauniit pienet kylät, Johannes Takasen muistomerkki, Kuninkaantie...