maanantai 6. heinäkuuta 2020

Yrjö Kaijärvi: Italian-matka

Heraldikko Ahto Nummisen suunnitelema kansikuva vuodelta 1951

Kun keväiseen Roomaan ei tänä vuonna ole päässyt, on täytynyt Italia-ikävää tyydyttää kirjoilla. Yrjö Kaijärven Italian-matkan (Helsinki 1951) löysin antikvariaatin alennuslaarista. Kirjan välistä löytyi myös vanha Sorrennon Syrene-hotellin esite ja Firenzen Lucchesi-hotellin matkalaukkuun liimattava lappu. Kirjassa oli Kaijärven omistuskirjoitus Valto Riekkiselle kauniin Italian, sen kansan ja kielen merkeissä. Stalkkauksen tuloksena löysin, että Riekkinen oli vuonna 1965 Kuopion nailonsukkamurhaajan Ilkka Kiviojan puolustusasianajaja. Lisäksi hän puolusti Kiviojaa syytteessä, joka oli haureuden harjoittaminen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Yrjö Kaijärvi oli esillä viime kesänä laajemminkin, kun Rautalammin museossa oli näyttely, jossa yhtenä aiheena oli Kaijärven ja Reidar Särestöniemen pitkä eroottinen suhde. Kaijärvi oli runoilija, esseisti, matkakirjailija, teatteriarvostelija ja kääntäjä. Rautalammin kirjastossa on Kaijärvi-huone. 

Kaijärven kirja alkaa Goethen Mignon-runolla: Tunnetko maan? Sen kukkii sitruunat...Teos asettuu Goethen Italienische Reisen perinteeseen, missä pohjolan matkaaja joutuu taiteen, luonnon ja italialaisten lumopiiriin siinä määrin, että teksti alkaa saada panegyyrisiä piirteitä. Toisaalta tämä ei Italian ystäviä ollenkaan haittaa. Kaijärven matkakirja on korkeakulttuuria, kuten vaikkapa vastaava Tatu Vaaskiven matkakirja, jossa kirjailija keskittyy lähinnä Italian tarjoamiiin henkisiin arvoihin ja siihen, miten monella tavalla tämä maa on vaikuttanut maailman kulttuuriin. Mitään käytännön matkavinkkejä lukija ei löydä, koska kirjoittaja liikkuu jatkuvasti kulttuurin metatasolla. Kirjan matkareitti alkaa Venetsiasta ja kulkee Sirmion niemen, Assisin, Firenzen, Sienan, Caprin ja Via Appian kautta Sisiliaan, missä viipyillään Palermossa ja Taorminassa. 


Friedrich Overbeck: Italia und Germania (Kuva: Wikimedia)

Sirmion niemi ja Catulluksen muisto saa Kaijärven hurmioon:

Monet paheksuvat sinun aistillisuuttasi. Tiedätkö, Catullus, täällä etelässä sinun aurinkoisessa Italiassasi, olen tuntenut aistillisuuden toisenlaisena kuin pimeässä, kylmässä pohjolassa: vapautuneempana, luonnollisempana, olemuksemme oleellisena osana. Meillä ei ole tätä avointa, luonnollista, välitöntä aistillisuutta.

Sirmion niemellä tekijä laskeutuu alastomana uimaan vihertävänä, sulana kristallina väreilevään veteen ja tuntee olevansa kuin antiikin puolijumala. Tämän lisäksi tekijä ottaa osaa viininkorjuuseen hurmioituen myös siitä. Suomen kulttuurihistoriassa Sirmio elää V.A.Koskenniemen Hangon kesäkodin nimessä. Tässä Catulluksen 31. carmina Sirmion niemestä latinaksi ja Päivö Oksalan käännöksenä:


Paene insularum, Sirmio, insularumque ocelle, quascumque in liquentibus stagnis marique vasto fert uterque Neptunus, quam te libenter quamque laetus inviso, vix mi ipse credens Thuniam atque Bithunos liquisse campos et videre te in tuto.

O quid solutis est beatius curis, cum mens onus reponit, ac peregrino labore fessi venimus larem ad nostrum, desideratoque acquiescimus lecto? hoc est quod unum est pro laboribus tantis. Salve, o venusta Sirmio, atque ero gaude gaudente, vosque, o Lydiae lacus undae, ridete quidquid est domi cachinnorum.

Oi nienten, saarten kruunu Sirmio, joita
veen Ahti, välkkyväiset kannattaa järvet
tai merten aavat niitä helmassaan tuutii,
sua riemumielin saavun katsomaan jälleen. 
En usko jääneen taakse Thynian kenttäin,
oi ihme, taas sun tyynen rauhas saan nähdä.

On onnen kirkkain hetki: hälvenee huolet,
saa mieli heittää taakan harteillaan vihdoin,
kotiin kun uupuneena matkamies saapuu
ja taasen kaivatussa vuoteessa uinuu!
Se yksin matkan vaivat vaikeetkin korvaa.
Taas terve, armas Sirmio, jo soi riemu!
Myös Garda-järven aallot yhtykää riemuun,
kodin naurun helkkeet kaikki raikukaa jälleen. 



Sirmio

Kaijärvi käsittelee varsin laajasti Byronin, Shelleyn ja Keatsin vaiheita Italiassa ja käy myös tunnelmoimassa kahden viimeksi mainitun haudalla. Viidessä luvussa käsitellään varsin ansiokkaasti antiikin veisto- ja rakennustaidetta Italiassa, mutta Sisilia saa Kaijärven kerronnan hehkumaan myös maallisemmin sävyin. Hän käsittelee mielenkiintoisesti sisilialaisten moninaista etnistä taustaa, saaren köyhyyttä, ristiriitoja manneritalialaisten kanssa ja Sisilian rikasta kulttuuria. 

Rakastan tätä kansaa, jonka veressä yhtyvät ja piilevät niin monet vastakkaiset ominaisuudet ja mahdollisuudet ja joka on varmaankin arvoitus itselleen, vielä enemmän muukalaiselle.

Kirjan kuvitus on myös nykylukijalle mielenkiintoinen: kaduilla on ihan tavallisen oloisia, jopa kurjan näköisiä ihmisiä ilman bella figuraa, nähtävyydet ovat hieman rapistuneen näköisiä ja autoja on tuskin lainkaan kaupunkien kaduilla. Kadonnut maailma. 

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Juhana Ihalaisen Runoja

Alkukuva Juhana Ihalaisen kertomuksesta
 "Oulun Poika ja Juvan Tyttö vuodelta 1850
Rautalampi on entinen suurpitäjä, joka on tunnettu erityisesti kansanrunoilijoistaan ja hienosta puukirkostaan. Uudempaa kirjailijakuntaa edustivat runoilija ja esseisti Yrjö Kaijärvi, joka oli viime vuonna esillä tiedotusvälineissä, kun Peuran museo järjesti näyttelyn, joka toi esille mm. Kaijärven ja Reidar Särestöniemen pitkän eroottisen suhteen. Toinen tunnettu rautalampilaisrunoilija oli Matti Rossi, jonka suurin saavutus oli Shakespearen teosten uudet käännökset. Rossi on kirjoittanut näytelmän nimeltään "Mahtaja" Ihalaisesta vuonna 2000. Vähemmän mairittelevaa oli tämän valtionpalkinnon saaneen taistolaisen edesottamukset unkarilaisen runoilijan Dénes Kissin ilmiannon yhteydessä 1975 ja yhteistyö Johan Bäckmanin kanssa.

Kunnan kirjastotalon edessä on runoilijasuihkukaivo, jossa on kuvattuna viisi 1800-luvun kansanrunoilijaa: Paavo Korhonen (Vihta-Paavo), Pentti Lyytinen, Juhana Ihalainen, Anna-Reetta Korhonen ja Albert Kukkonen. Peuran Museosäätiö on vuonna 1962 julkaissut Juhana Ihalaisen (1798-1856) Runoja, minkä sai museosta ottaa ilmaiseksi mukaansa.

Ihalainen syntyi Rautalammilla 1798 aviottomana lapsena. Hänen äitinsä Anna Ihalainen ei pystynyt lasta elättämään, vaan tämä pantiin kerjuulle. Poika sairastu riisitautiin ja hänestä tuli loppuiäkseen rampa. Kävelytapansa vuoksi häntä kutsuttiin Kiekeriksi. Ihalainen elätti itseään kuitenkin rengintöillä, mutta sortui varastamaan vuonna 1824, josta hänet tuomittiin raipparangaistukseen, kirkkorangaistukseen ja hävitetyn omaisuuden korvaamiseen. Jos käyt Rautalammin kirkolla, niin poikkea katsomaan aivan kirkkomaan vieressä olevaa nk. raippapetäjää, johon rangaistavat sidottiin ruoskintaa varten. Huonon kuntonsa vuoksi Vaasan hovioikeus muutti raipat vesileipävankeudeksi. Ihalaisesta tuli merkitty mies ja ruotuvaivainen, joka kiersi talosta taloon asuen tupien nurkissa ja savusaunojen sopissa. Piiat ja rengit kuljettivat Ihalaista selässään talosta toiseen. 1820-luvulla Ihalainen alkoi kirjoittaa runoja, ja häneltä on säilynyt yli 6000 säettä. Häntä on Vihta-Paavon ohella pidetty lahjakkaimpana rautalampilaisrunoilijana. Kaiken tarvitsemansa kirjoitusmateriaalin hän joutui kerjäämään, mutta toisaalta Ihalaisesta tuli jo eläessään kansallisesti tunnettu runoilija. Snellman ja Lönnrot tukivat runoilijaa ja julkaisivat hänen tekstejään. Materiaalista apua hänelle antoi jyväskyläläinen lääräri Wolmar Schildt. Ihalaisella oli kerkeän kielensä ja kriittisten runojensa vuoksi myös vihamiehiä, jotka kiusasivat runoilijaa mm. seuraavalla tavalla: 


Multa Polttiva Poroksi
Paperija aivan Paljon
Läkki Horminkin Hosuvat
Palasiksi Paiskasivat
Ettei minun millonkana
Pitäis Rustata Runoja
Josma vielä jollon kullon
Saisin Paperin Palaisen
Että Läkkijä Lätäkön
Totta Rupeisin Runollen
Tariseisin Tarkemmasti
Että Kuuluis Kurjan äni
Kaukaisissa Kaupungeissa

Omaelämänkertarunon alku on varsin traaginen, jossa Isä ilkijä salavuoteudessa siittää Juhanan köyhän akan kanssa. Isä, joka oli luultavasti talollinen ei sitten myöhemmin välittänyt Juhanasta eikä opettanut lapselleen edes i:tä toisin kuin äiti, joka opetti pojan lukemaan. Muutenkin runoista käy ilmi, että höllätapaisuutta ja salavuoteutta harjoitettiin Rautalammilla jo tuolloin ihan riittävästi. Erityinen synnin Baabeli oli Toholahden pestuumarkkinat, jotka muuttuivat Kaiken pahuuden pajaksi.

Ihalainen arvostelee rikkaiden harjoittamaa eläinrääkkäystä (Herrain hevosentaposta) ja saituutta (Istunmäen talkoissa), jossa talkoovieraat jätetään nälkäisiksi. Toisaalta runoilija kiittää säkeissään ahkeria ja oikeamielisiä isäntiä ja kruununpalvelijoita. Häntä voi sanoa työkunnon ylistäjäksi. Varsin koskettava on Laulu rikkaan talon tyttärestä ja köyhästä torpanpojasta, jossa epäsäätyinen suhde lopulta päättyy kauniiseen yhteiseloon:

Jos Elettäisin Köyhänä
Kun Pysyttäisin nöyränä
Ei meiltä mitän Puttuis
Rakkawus Rauhan rakentaa
Kuin sytän onpi Balawa
Silloin murhet Ilox muttuis


Ihalaisen tuotannon merkittävä osa on teologista laatua. Kaksi runoa on omistettu harhaopeille. Erityisen karmea on kuvaus viitasaarelaisten pakanallisista tavoista (Viitasaaren velhoista):

Baljon vastusta pahoista
Ristityillen Riettahista
Nuista noitista näkyypi
Vijta Saressa Samassa
Kun ne Kuotat Kuollehetkin
Ylös Hautoista Hakevat
Ruumiit Rumaksi Repivät
Miltä Käten Kulta jalan
Miltä Kaulan Katkaisevat
Kallon vievät Kainalossa
Uhrix Heitän uskollensa

Runoilija varoittaa hengellisestä ylpeydestä ja kehottaa valvomaan ja luottamaan Herran armoon. Kritiikin kohde Ihalaiselle ovat varsinkin heränneet, joita hän pitää ulkokultaisina hurskastelijoina.

Wiisas Se Lamppuwansa
Ahkerasti walmistaa
Tyhmät ne maatessansa
Hää salista ulos suljetaan.

Jos weri Ruskijat olis
Ja Ruunin karwaiset
nekin synnit Pestyx Tulis
Kuin willa walkijat
Waan se on Herran Teko
Kuin Bawalillen myös
Jumalan Hengen weto
Eikä ihmisen omassa Työs
Amen

Ihalaisella on myös hää- ja hautajaisvirsiä, jotka ovat kyllä nykylukijalle tuoreita, niin kielikuviensa kuin teologiansa puolesta:

Hän sitten morsijanta
sylissän kohta kantaa
Wie vijna gellarijn
siellä sitten Hänen juotta
Ja mesi Leiwällä syöttä
morsijan juopuu nijn

Nyt neitseyteni Peitten ala Pantu
Sillä mieleheni Raskahalta Tuntuu
nyt Laulu Lintu istuu änetöinnä
Jlo kanteleini aivan kieletöinnä

Nyt Ruumin suljetan
Lukittujn ovein sisän
Van Sielun kuljetta
Se Taivallinen Jsä
Jeru salmin utehen
Jesusta Suutelen
Jo Loppui vajavus
murhe ja valitus

Ihalaisen virsiä haluttiin ottaa vuoden 1886 virsikirjaan, mutta tekijää pidettiin teologisesti niin oppimattomana, ettei näitä virsirunoja siihen kelpuutettu. 

Ihalaisen Runoja oli varsinainen runoelämys ja kannustaa tutustumaan myös muihin Rautalammin kansanrunoilijoihin. Myös kielellisesti on mielenkiintoista lukea savon ja svetisismien värittämää suomea puolentoistasadan vuoden takaa. Surullista ajatella, kuinka paljon lahjakuutta ja osaamista on ollut kituliekillä tai peräti sammunut kurjissa oloissa. Ihalaisen kirja tarjoaa retkiä monenlaisiin maailmoihin ja on puhdas tuulahdus viattomuuden ajalta. 

torstai 2. heinäkuuta 2020

“Viimne reliikvia”

Viimne reliikvia
(Kuva: https://kultuur.err.ee/1074025/retroretsensioon-pogene-vaba-laps)

“Viimne reliikvia” on eesti seiklusfilm aastast 1969. Eduard Bornhöhe romaani "Vürst Gabriel ehk Pirita kloostri viimsed päevad" põhjal on kirjutatud filmi käsikiri. Grigori Kromanov oli filmi režissöör. Filmi näitlejaskonnas oli eesti, vene ja läti näitlejaid. Film oli dubleeritud kümnesse keelde ja näiteks Eestis sel oli tol ajal 770.000 vaatajat.  

 “Viimne reliikvia” on saanud Eestis kultusfilmi seisundi. Filmi peategelased on Gabriel, vürst kes võitleb eestlaste poolel, tema kasuvend Ivo Schenkenberg, Hans von Riesbieter, kes tahab preili Agnes von Mönnikhuseniga abielluda ja pärast seda loovutada Püha Birgitta säilmetega reliikvia Pirita kloostrile. Sündmused paigutuvad keskaega, Liivi sõja ajal. 

Agnes ei taha Hansiga abielluda. Pulmapeo ajal ründavad mässajad  ja Agnes põgeneb sealt Gabrieliga. Pärast mitmeid pöördeid Agnes kaaperdati kloostrisse, kuhu Gabriel ratsutab vabastama oma armastatut. Rahvas vallutab kloostri Agnese ja Gabrieli abil ja jutustus saab õnneliku lõpu. Filmis on palju ratsutamisstseene, vehklemist, intrigeerimist ja ilusaid laule. Mitu laulu on jäänud ellu, näiteks Põgene vaba laps, Pistoda laul ja Mässajade laul. Mõned filmi tsitaadid on edasi elavad:  Meil lobisemise eest palka ei maksta!
Olen Rootsi kuningas! Vabad mehed ongi need kõige suuremad ketserid.
Tegelikult olen mina Liivimaa parim ratsutaja. Oled sa tont või inimene?
Meie reliikvia on vabadus!

Oli tore vaadata Youtuubist eesti koolinoorte paroodiad “Viimsest reliikviast”. See on märk sellest, et film on tõeline klassika.

See film on stiililiselt sellepärast paeluv, et see tegutseb draama ja paroodia vahel. Mõnikord näitlejad sihilikult ülemängivad. Näiteks kui Gabriel ja Agnes (poisi maskikostüümis) kõrtsis söövad sea kooti, on etteaste samalajal naljakas ja meeleline. Muide filmis mängivad kuulsad näitlejad, näiteks peaosade Aleksandr Goloborodko, Ingrida Andrina, Rolan Bõkov ja Raivo Trass. Vaataja leiab ka tuttavaid kante Tallinnas, nii kui Katariina käigu, Dominiiklaste kloostri ja Kiek in de Köki. Pirita kloostri makett ehitati Virtsusse ja osa filmist filmiti Lätis.

On huvitav, et nõukogude filmis usku ei käsitleda pilklikult, aga naeruväärsed on ainult silmakirjatsejad ja kiriklikud võimukandjad. Näiteks filmi alguse surmahoog on tõeliselt harras. Filmi peamõte on ometi inimese vabadus. Filmi lõpus Gabriel heidab reliikviat põrandale ja põrandal on ainult luud ja tolm. Ta karjatab: Meie reliikvia on vabadus! Ma usun, et tol ajal eestlased hästi käsitasid filmi sõnumi. Viimne reliikvia on hea, tore, hoogne ja poliitiline film. 

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Kolm pilte


Järgmises tutvustuses ma annan aru kolmest klassikalisest eesti pildist. Nendel on otsene või kaudne poliitiline sõnum. Kunst võib toetada või arvustada valitsevat süsteemi: ma olen valinud näited mõlemast rühmast Eesti rikkast kunstist. 

Viktor Karrus: Vilja riigile (1953)


See pilt on sotsialistliku realismi ikoonilik näite. Tehnilisest ja esteetilisest seisukohast vaadates pilt on suurepärane. Siin leidub kuldlõige, selle värvid on päikeseküllased ja tee, veoautod ja kombain loovad seesugust dünaamikat, et vaataja tunneb olevat kui üks osa töö draamas. Lagedad viljapõllud kaovad taevapiirisse ja õhus on jõukuse ja õnne meeleolu. Inimesed töötavad rukkipõllul ja meelde tuleb mõte rukkileivast, eestlaste põhitoidust. Kuigi Karruse pilt pole iseloomulikult eesti maastik, kunstnik on siiski maalinud pildile rukkililli, Eesti rahvuslilli. 

Vaataja silmitseb seda teost kahel viisil: see on ühel ajal ilus impressionistlik pilt ja samaaegselt poliitiline propaganda. Poliitiline range sõnum on kätketud pehmesse kujusse. Teose nimi räägib juba palju: “Vilja riigile” pole “ Vilja rahvale”. Teose tekkeajal juhtus Eesti põllumajanduse kollektiviseerimine. See oli raske aeg, sest eestlased ei tahtnud kolhoosis elada. Mõnedki kunstnikud olid siiski koos selles võitluses sotsialismi poolest. Karrus näiteks maalis 1951. aastal pildi "Sotsialistliku võistluse väljakutse vabariigi traktoristidele", mis oli puhas propagandistlik pilt. Karrus oli osav kunstnik, kes ometi tahtis teenida Nõukogude riiki. 

“Vilja riigile” kirjeldab kuldaega, aurea primat, mis pole olnud. See ilus maailm oli ainult tulevikus, ettekujutuses. Kõige keskel on punalipp, uue elu sümbol. Pildi ilu on vaieldamatu, aga see on samaaegselt kurblooline ja raske.  

Leili Muuga: Kohvikus (Kahtlejad) (1956)


Leili Muuga maal esitab ühe lühikese hetke Kultase kohvikus Vabaduse väljakul 1940. aastal. Kohvikus on seitse inimest ja üks ettekandja, tagaplaanil on Tallinna linnavalitsuse hoone, üksikuid inimesi ja demonstrante punalippudega. Pilti iseloomustab ambivalents: kohvikust avanev hele linnaruum, kus on rõõmuparaadi ja kohviku rõhutud õhkkond.  Kohviku kliendid on kütkestavad: nende riided on stiilsed, eriti elegantne on naine, kel on seljas helesinine kleit ja peas kollane kübar. Kõigi ilmed peegeldavad hirmu ja vastumeelsust. Akna taga on nimetu mass, kohvikus on isikud.  

Pilti saab tõlgendada igal juhul kahel viisil. Nüüdisaegne vaataja mõtleb, et kahtlejad  käsitavad, mis neid ootab Nõukogude Eestis: vangistus, deporteerimine, surm. Tänavatel on nende vaenlased ja hetk kohvikus sümboliseerib vabariigi elustiili lõppu, selle päevaloojangut. Aga Muuga maalis pildi sulaperioodil. Võib-olla, et pilt tahab kaitsta sotsialistlikku elulaadi. Ainus isik kohvikus, kes vaatab välja, on tööline, ettekandja. Mineviku esindajad selle asemel vaatavad tagasi ja nad on ängistunud. Elu väljas demonstrantitega ja punalippudega on vaba ja hele. Kus on tõde?

Tõde on, et maal on meistriteos. Selle värvid on peened: hallide pindade keskel on kollaseid ja punaseid värvilaike. Kunstnik käsitleb valgust oskuslikult. Teos koosneb kahest kolmnurgast. Kõik on pildil läbimõeldud. 


Raul Rajangu: Raul Rajangu ja tema abiliste saabumine Viljandisse (1988)


Paul Rajangu maal on postmodernistlik töö. See laenab teemasid teistelt epohhidelt ja kasutab erinevaid materjale, näiteks siin töös vaipkatet, sametit, penoplasti ja kipsi. Postmodernism tähendas ka suurte narratiivide (näiteks sotsialism) lõppu. Maali keskel on linnavaade Viljandist, vene veoauto, kirju auto ja palm. See linnaruum on ebatõeline, eriti kui tänavanurka valvab majavaim. Pildi alumises osas on idamaine vaip ja maali ülemise osa pildid on nagu seinakatteid. Kunstnik laenab maalil kaht V.M. Vasnetsovi pilti “Vägilased” ja “Aljonuška”, mõlemad Vene kultuuri olulisi maale.

See maal on osa Raul Rajangu sarjast “Nõukogude öö”. Rajangu kritiseerib ja ironiseerib nõukogude mõtteilma üle. Vasnetsovi vägilased on vene isamaaluse ja mehisuse sümbolid, Aljonuška seevastu väljendab vene hinge sügavmõttelisust ja vaimurikkust. Venelased armastavad katta oma kodude seinu seinakatetega ja vaipadega. Vasnetsovi pildid on oluline vene ikonograafia osa: nad ilustavad vene kodusid.  Nüüd need võõrad sümbolid varjutavad Eestit ja Viljandit niimoodi, et taevaranda pole siin näha. Oma kultuur muutub võõraks. Siin on Rajangu teose tuum. Võib ka mõtelda, et Aljonuška on kurb Eestimaa ja vägilased on vallutajad. Ma usun siiski, et Rajangu ja tema abilised tahavad olla need vägilased, kes vabastavad Eesti kultuurielu orjusest. Hea kunstiteos võimaldab mitu seletusi.

Ma vaatasin kaks filmi Raul Rajangust. Ta on Eesti avangardismi pärija. Rajangu on ka väga kehaline kunstnik, sest ta maalib end alasti ja armastab esineda napilt riides. See pole häbi, sest tal on ilus figuur. Ma kahjuks ei tea, mis eestlased Rajangust mõtlevad, aga mulle eriti meeldib Raul Rajangu ja tema abiliste saabumine Viljandisse.


maanantai 25. toukokuuta 2020

Mehis Heinsaar: Ebatavaline ja ähvardav loodus



See võrratu teos on kirjutatud Ovidius Naso “Metamorfooside” vaimus ja niimoodi see kuulub fantaasiakirjanduse traditsiooni, kus vormimuutusel on keskne roll. Heinsaare raamat on raamatuna eriti peen: see on trükitud koorevärvilisele paberile ja selle seas on ka sinised, hallid, seepiad ja oranžid lehed. Priit Pärna illustratsioon on lopsakas ja rikkalik, nii et raamatut on juba rõõm käes hoida. Trükitöö on teinud Tallinna Piiblitrükikoda. Suurepärase tõlke eest vastutab Hannu Oittinen.  Arvatavasti avaneb eesti lugejale rikkalik viidete maailm, kuid isegi ilma selle teadmiseta on teos ühtaegu lõbus ja sügav.


See raamat on novellikogu. Lood sünnivad nii, et ebatavaline ja ähvardav loodus sekkub ootamatul moel erinevate Eesti meeste ellu. Peategelased on muuhulgas "pooleldi tööle võetud loomade topistaja", "helilooja-geenius", "filmimasina operaator", "väikeste korterite planeerija" ja nii edasi. Äkki avaneb nende hallis igapäevaelus täiesti ootamatu mõõde, kus neil on vabadus oma unistusi ellu viia või millesse nad tahtmatult on tõmmatud. Erootiline meeleolu jookseb kogu teose vältel, kuid raamatu armumängud on ennekõike humoorikad ("Himu karm leek põletas kogu armastusreservi tuhaks"). Aga absurdi maailma kirjeldatakse nii, et see tundub üsna reaalne. Lühijuttudest õhkuvad ka autori põhjalikke teadmisi kultuurist.


Ehk eeskujuks kokkuvõte novellist "Kui Hermann õitseb". Igal kevadel ärkab Tartus hall arhivaar Hermann Vahtra imeliku vajaduse järele. Nii nagu suur ja mitmevärviline liblikas, kes on aastate jooksul oma hinge põhjal jõudu kogunud ja loobub nüüd nukust ja purskub valla. Je dois aller à Langres! heliseb tema sees ja nii lahkub ta Riia, Berliini, Düsseldorfi ja Luksemburgi kaudu Langresisse. Linnas ootab sadu inimesi teda, igaaastast külalist Eestist. Tal on kombeks kõndida kinni seotud silmadega, klarnetit mängides kahe kirikutorni vahel pinguletõmmatud köiel (siin on viitamine Jaan Krossi romaanile "Kolme katku vahel"). Pärast seda korraldab linnarahvas tema auks peod. Lisaks sellele pakub lopsakas pagarimoor Hermannile omade hõrgutisi igal aastal. Selle tegutsemise tulemusel kasvab pagarite peres juba kaheksa Hermanniga sarnast last (ehkki pagar vehkis Hermanni järel jaamas pussnoaga). Tartusse naastes on ta jälle "triviaalne ja halli välimusega mees". Naine tervitab teda, öeldes: "Sind siga!" Aga mees hundipassi ei saa. Halvakspanuga köögi poole noogutades naine andis mõista, et ahjus ootab jahtunud söök. See on tõeline armastus!


Lood on üks lõbusam kui teine, kuigi need on absurdsed, on nad samal ajal ka sügavad. Teost on lihtne lugeda ja see on kaasakiskuv. Arvan, et see raamat on väga eestlik, kuid samas ka maailmakirjandus. Raamatu meestüüpide seast leiab iga lugeja endale tuttavat tüüpi. Teose naised esindavad ebatavalist ja ähvardavat loodust. Võib-olla on see ka tõsi …


Huumorist hoolimata on Heinsaare raamatu alatoon melanhoolne. Puuduvad õnnelikud lõpud, inimelu on osa kaootilisest looduse tsüklist, kus on vaid põgusad rõõmuhetked. Inimkonna olemus on tühjus ja tarbetus, mis aga osutub omamoodi valgustuse kogemuseks. 

maanantai 18. toukokuuta 2020

Klaasveranda


Ma olin varem lugenud Õnnepalu “Piiririik”, mis oli väga sisutihe raamat. Siin raamatus käsitleb kirjanik Ida-Euroopa inimeste, eriti eestlaste vaimseid probleeme. Needsamad teemad leiduvad näiteks Tammsaare raamatus “Ma armastasin sakslast” ja Bergi raamatus “Ma armastasin venelast”. Väikesed kultuurid peavad ennast kaitsma suurte kultuuride raske surve eest. Seda teemat Õnnepalu vaatleb huviäratavalt.Õnnepalu kirjutas romaani Piiririik” pseudonüümi Emil Tode all. Ma ei tea, tahaks ta olla tõde või tobe. Samasugune kalambuur on piiririik ja pisiriik. 
Õnnepalu poeem-fantaasia “Klaasveranda” ilmus 2016. aastal. See on esimene raamat, mille ma olen lugenud eesti keeles. Õnnepalu elas viis aastat Järvamaal Esna mõisa mail. Ta istus kevaditi, suviti ja sügiselgi mõisa lääneverandal ja mõtles, mis selles oli kunagi: mida mõisnikud mõtisklesid ja mida nad tahtsid. Kas nende elu oli maapealne paradiis või ei? Draamast on järel ainult kulissid, inimesed, kes siin väga ammu elasid, on lahkunud: mõisnik lahkus lavalt esimesena, talupoeg jäi seda näitemängu lõpetama. Kirjanik tahab kirjutada mõisa elust, sest tema järgi eestlased on pärit talust ja lõpuks kõik on pärit mõisast. Kirjanik uurib Eestit baltisakslaste abil. 
Raamatu peategelane on paruness Elisabeth (Liza) von Schilling, kelle  neiupõlvenimi oli von Grünewaldt. Raamatus on vähe isikuid: Liza lähem ringkond, mõisa töölised (aednik Anton, teenijatüdruk Mari ja nimetu aednikupoeg, kellega Lizal on lühike, aga mõjukas suhe) ja Liza oma poeg Gneomar, lühidalt Neo. Jutustaja hääl on ainult Lizal ja Neol. Raamatus kujutati Liza ja Gneomari eluteed Eestis, Poolas ja Saksamaal. Liza elab 103-aastaseks ja ta saab näha kõige kadu: mõisa, abikaasa, armukese, isamaa ja oma lapse.  
Õnnepalu kujutab erinevaid hetki Liza elust. Jutustades Liza on väljaspool aega: minevik ja tulevik on nüüdisaja juures. Jutustuse laad on melanhoolne ja ilus. Mõisate maailm on mitmekeelne, näiteks kui Liza kirjutas armastuskirja aedniku pojale, kellega ta armatses mõisa pööningul, siis ta kirjutas temale saksa, vene, prantsuse ja eesti keeles (tõsi küll eesti keeles ta kirjutas Ärra unnusta mind mitte). Mõisnikud räägivad ja saavad aru eesti keelest, aga meelsamini nad räägivad saksa või prantsuse keelt. Eesti keel on nendel maarahva keel. 
Eriti ilusti kujutati mõisaelu argipäeviti. Korstnates tõuseb kuldne suits ja inimesed rühmavad viinaköögis, piimaköögis ja triiphoones. Triiphoones on tõeline Aafrika, sest seal kasvavad palmid, apelsinipuud, hüatsindid ja viinamarja kobarad. Kevaditi aednik Anton lõikab esimesi spargleid härraste lauale. Vana Anton saab alati aru, mis probleemid saksu vaevavad. 
Ikkagi on õhus mitmesuguseid pingeid: mõisnikud teavad, et nende eluvorm on hukule määratud: nad ei taha töötada ja nad elavad kui parasiidid (sellel moel Liza kritiseerib eakaid vanemaid ja tahab tööle minna kui eestlased). Vanemad teavad et mõisad lähevad varem või hiljem talumeeste kätte. Lisaks sellele vanemad hoitavad Liza: “Vaata et endale Eestimaalt meest ei võta!” Aga Lizal on erinevad mõtted. Ta mäletab, kui tugevad olid aednikupoja käed, kuidas ta lõhnas mulla ja sõnniku, lillede ja jaheda tiigivee järele ja kuidas ta oli tõeline silmarõõm, viks ja korralik poiss ilusa näoga...  
Von Grünewaldti pere tahaks linnas elada, aga nad olid vaeseks jäänud ja nendel pole maja Tallinnas nagu teistel mõisnikel. Ikkagi nad külastavad Tallinnat. Lizale teekond on kannatus. Samad asjad juhtuvad uuesti: Stude ekleerid, vanad igavad majad, igav õmblejanna, nõmedad buršid Helmuth ja Franz… Liza ema ei usu, et eestlastel võib olla kirjandust, kõige rohkem see on lehmkirjandust. Kui nad olid kontserdil ja kuulasid Sibeliuse “Luik”, ütleb ema, et selline ebakultuurne muusika paneb tal pea valutama. Liza räägib, et Revalis on ikka veel keskaeg. 
Raamatu eelviimase osa nimi on Deutschland, Saksamaa. Liza räägib kui unes minevikust Eestis, õnnelikust elust mõisa verandal ja käsitleb Eesti traagilist ajalugu. Liza tõeline elu oli Eestis, kõik seejärel oli ainult uni. Ta igatseb tagasi Eestisse mõteldes, et see muldade lõhn on minus. Raamatu lõpus Liza poeg Neo räägib elust Eestis ja Saksamaal. 
Õnnepalu raamat “Klaasveranda” on ilus ja liigutav. See räägib tabavalt Eesti ajaloost isikuloo kaudu. Raamatu vaatenurgad on huvipakkuvad ja ettenägematud. Raamat on ka tark ja kultuurne. Ma mõtlen, et see on tulevane klassik. Raamatu kujundus on ka suurepärane: lehikud on koorevärvised ja pildid seepiapruunid. Raamatus on ka cd-plaat, kus autor lugeb poeemi. 

Tallinna saksa teater

torstai 7. toukokuuta 2020

Kaunis, rietas, onnellinen...

Egyptiläistä falloksenpalvontaa teoksesta "Phallic Worship"



Viime aikoina ei Radio Suomen kuuntelija ole voinut välttyä oudolta musiikilta ja vielä kummallisemmalta naiskuvalta. Maustetyttöjen musiikki tuo kuultavaksi totisia avohoitopotilaiden tunnelmia, jossa elämää ylläpitävänä voimana on kalja, opiaatit ja yskänlääkkeet. Toinen genre on Kaija Koon ja Erika Vikmanin voimaannuttamislaulut, joissa naisia vimmataan riettauteen ja hillittömyyteen. Jos minulla olisi kotona vielä lapsia, kieltäisin heiltä välittömästi tällaisen naista halveksivan ja mieltä hajottavan musiikin kuuntelun ja vaihtaisin kanavan välittömästi Ylen Ykköselle, missä saattaisi olla mielenkiintoinen esitelmäsarja sonaatin rakenteesta tai sitten Orfeus ja Eurydice Glyndebournista...

Sanoissa tapahtuu toisinaan merkityksen siirtymä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa sana rietas. Riettaus oli ennen ykskantaan kielteinen ja tuomittava elämänasenne. Jo itse sanan lausuminenkin tuntui sopimattomalta ja tahraavalta. Nykyään sana taas tuntuu viittaavan itseään vapaasti toteuttavaan ihmiseen. Toisaalta rietastelu on aina kuulunut ihmisen konstituutioon, jota uskonto ja sivistys ovat yrittäneet pitää aisoissa. 

Uuden testamentin kreikassa riettaudesta käytetään sanaa porneia. Sanalla on kaksi päämerkitystä: a) kaikenkarvainen huoruus b) Jumalan hylkääminen. Viimeisen kohdan taustalla on juutalaisuudelle ja kristinuskolle vieraiden Isiksen, Kybelen ja Astarten kulttien temppeliprostituutio. Erityisesti midianilaisten ja kaldealaisten harjoittama miesten (kadeshim) temppeliprostituutio oli kauhistus juutalaisille ja kristityille. Fallinen palvonta ja rietastelu oli siis monoteismin vastakohta ja siksi kaihdettavaa toimintaa.

Uusi testamentti käyttää myös sanoja asotos, mikä viittaa tuhlaajapoikamaiseen rietastelevaan elämäntapaan, ja anakhysis, tulvavirta, mikä viittaa tulvavirtaan, minne pakanat hyppäävät huvikseen uimaan tietämättä, että saavat saastuneesta vedestä kuolemantaudin (ks. Jukka Thurén, Katoliset kirjeet). Tuo samainen tulvavirta upotti jo Nooan aikalaiset ja faaraon joukot (siis syntisten joukot). Vuoden 1938 Raamattu puhuu myös riettauden lätäköstä, minne ei sovi juosta (1.Piet. 4:4). Myös muotoa riettauden tuli käytetään Uudessa testamentissa.

Kirkkoisät ja myös Martti Luther sekä Johannes Arndt ovat käsitelleet riettauden kysymystä monella tavalla. Arndt kirjoittaa: Mutta vastahakaan taas niin näemme, kuinka haureus ja himoin riettaus on alinomainen kirous, jonka kautta kaikki kuivettuu kelvottomaksi, ja kaikki kedonkin voima tukehtuu ja häviää niinkuin nielevään lohi-käärmeen kitaan. Huoneessa taas on haureus niinkuin salattu varas eli kytevä tuli, joka kaikki syöpi ja turmelee, niinkuin se oli riettauden tuli, joka Sodomankin kukisti. Kirkkoisillä oli yllättävän suuri mielenkiinto näihin kysymyksiin, lue huviksesi, mitä Englannin kirkkoisä Beda asiasta kirjoitti. 

Nyt kun riettauden kulttuurihistoriaa on hieman sivuttu, voidaan palata itse asiaan. Erika Vikmanin viesti on seuraava:

Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee
En kaipaa rakkautta
Vaan kunnon kosketusta
Ota musta tiukasti kii
Kun joku kaunis päivä luoksesi saavun
Ei auta vaikka pukis' nunnakaavun
Tai vuoksein itkis' koko Argentiina
Jos on elänyt kuin Cicciolina
Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina
Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll' on itselleenkin vieras
En tarvii sormuksia
Pinkkejä unelmia
Ota musta tiukasti kii
Kun joku kaunis päivä…


(Erika Vikman, Janne Rintala, Mika Matti Laakkonen and Saskia Vanhalakka)

Periluterilainen näkemys, että olen syntynyt syntiseksi (sori siitä!) on oikein tuore avaus iskelmässä, mutta sitten meno muuttuu villimmäksi, kun ei kaivata rakkautta tai katumusta, vaan nautintoa ja riettautta, jotka ovat edellytyksenä ihmisen vapaudelle. Esikuvaksi nostetaan Cicciolina, joka oli muun touhunsa lisäksi kansanedustaja ja Jeff Koonsin vaimo. Tuo nallen vetäminen tuohon nautintojen suohon on kyllä kurjaa. Antakaa nallejen olla nalleja!

Kaija Koon maailma on hieman vivahteikkaampi:


Sä oot kerran jo nähnyt,
miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan
seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut,
ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien
mukana huudat kovempaa

Niin mä voin luvata, et aina
lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja
nyt, kun tanssitaan

Sä alat vihdoin viimein käsittää,
ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään,
etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda, että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata, ettei se satuta, kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää,
ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään,
etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen

Oot liian kaunis häpeemään,
etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä
Sä alat vihdoin viimein käsittää,
ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään,
etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen


(Saara Törmä)

Tässä voimaannutaan oikein olan takaa, ihan kiva, moni tarvitsee voimaantumista, mutta tuon rietas-sanan olisi voinut vaihtaa vaikkapa sanaan villi, niin jälki olisi ollut parempaa. Onko naisten äijittyminen se, mitä Minna Canth tai Miina Sillanpää halusivat?

Nimimerkki "Närkästynyt setä Ruskeasuolta"