sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Roomalaisia runoilijoita


On kirjoja, joita on pitkän aikaa suunnitellut lukevansa, koska ne teemaltaan tai muusta syystä ovat mieltä kiehtovia. V.A. Koskenniemen Roomalaisia runoilijoita on tällainen kirja, joka tuli minulle erään sukulaisen jäämistöä perattaessa ja odotteli monta vuotta hyllyssä lukemista. Sukulaismies oli hankkinut sen itselleen vuonna 1936 tenttikirjakseen, ja välistä löytyivät vielä muistiinpanot Rooman kirjallisuuden tenttiä varten. 1930-luvulla teologit joutuivat vielä tutustumaan varsin laajasti roomalaiseen ja kreikkalaiseen kirjallisuuteen alkukielillä. Ei tekisi pahaa nykyäänkään. 

On sääli, ettei Koskenniemellä ole edelleenkään sitä asemaa, minkä hän kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana olisi ansainnut. Kuuluisuudesta ja vallasta hän sai tosin nauttia elinaikanaan, mutta poliittisten konjunktuurien myötä hänen elämäntyötänsä on vähätelty ja nykyihmiset häntä tuskin tuntevat. Kari Hämeen-Anttilan hieno Koskenniemen bibliografia on onneksi ollut herättämässä uutta Koskenniemi-kiinnostusta. 

Koskenniemen teosta on ilo lukea hänen henkevän kynänkäyttönsä vuoksi. Runoilijoiden ominaislaatu avautuu lukijalle kuvauksissa, jotka itsessään ovat ainakin nykylukijalle runollisia. Teoksen loppusanoissa hän kirjoittaa:

Roomalainen runous on loistokautenaan, tasavallan loppuaikoina ja keisarivallan alussa, antiikin viimeinen suuri voimannäyte, viimeinen synteesi siitä mitä kreikkalais-roomalainen henki oli ajatellut ja uneksinut: hehkuva iltarusko ennen hämärän tuloa. Panin silmä alkoi sammua, Apollo jätti yhä harvemmin jumalien seuran, runouden kastaaliset lähteet kävivät yhä niukemmiksi.

Teoksessa käsitellään Lucretiuksen, Catulluksen, Horatiuksen, Tibulluksen ja Propertiuksen runoutta. Ajattelin seuraavassa poiketa lyhyesti Lucretiuksen ja Catulluksen maailmoihin. 

Catullukseen tutustuin jo koulupoikana hankittuani alennusmyynnistä Liber Carminumin Päivö Oksalan kääntämänä. Teos julkaistiin kaksikielisenä ja Oksala käänsi runot alkuperäisessä runomitassa, mikä jo sinänsä on saavutus. Historianopettajamme tapasi lausua meille joskus Catullusta, yksi hänen lemmikkirunoistaan oli Lugete, O Veneres Cupidinesque, et quantum est hominum venustiorum:passer mortuus est meae puellae. Yliopiston latinan jatkokurssi alkoi ensimmäisellä Carmina polymetralla: Cui dono lepidum novum libellum/arida modo pumice expolitum.  Oi menneitä aikoja...

Catullus oli rakkausrunoilija ja hänen runoutensa oli omistettu Lesbialle, joka oli syntyjään Rooman ylimystöpiireistä, mutta vietti kovin kyseenalaista elämää. Koskenniemi muotoilee asian näin: "Clodia (Lesbia) ei ollut niitä naisia, jotka tyytyvät yhteen rakkausidylliin." Lesbia saa Catulluksen koko tunneskaalan liikkeelle kiihkeästä rakkaudesta katkeraan halveksuntaan. Hän jopa pakenee lopulta onnetonta rakkautta sotaretkelle Vähään Aasiaan. Catulluksesta tekee ainutlaatuisen hänen taitonsa luoda latinalaisen runouden perusta, hänen runoutensa monipuolinen ihmiskuva ja tunteen syvyys. Hän ei ollut yhteiskunnallinen runoilija, vaan henkilökohtaisten tunteiden tulkki. Catullus on myös ensimmäinen roomalainen runoilija, joka otti rakkauden naiseen keskeiseksi runoutensa teemaksi. 

Lucretius oli eurooppalaisen runouden metafyysikko, epäilijä ja materialisti. Hänen elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta ilman korkean yhteiskunnallisen syntyperän tarjoamaa otiumia ei runoja tuolloin kirjoitettu. Hänen pääteoksensa on De rerum natura, jossa hän haluaa riisua olevaiselta yliluonnollisen verhon ja paljastaa sen kylmän ja kovan mekanismin. Hän uskoo demokritolaiseen maailmanjärjestykseen, joka rakentuu atominen varaan. Runoilija käsittelee erityisesti kuolemaa, joka merkitsee hänelle vain sielun hajoamista atomeiksi. Elämä on hetken lahja, soihtu, joka on uskottu meidän käsiimme. Lucretiukselle merkittävä kylvömies elämässä on sattuma, myös elämämme on sattumaa. 

Lucretiuksen mielisana on nequic-quam, turhaan. Erityisesti tämä turhuus koskee rakkauden iloja. Ruumiit voivat vielä koskettaa toisiaan, mutta sielut eivät koskaan. Siksi hän kehottaa välttämään kaikkia Venuksen pauloja. Koskenniemi toteaa lopuksi Lucretiuksesta seuraavaa:

Lucretius on kaikessa ristiriitaisuudessaan, epäilevässä uskossaan ja uskovassa epäilyksessään, niitä ikuisia pyrkijöitä, joille enkelikuoro Faustissa lupaa pelastuksen. Hän on eurooppalaisen hengen syvimpiä ja monipuolisimpia edustajia samassa mielessä kuin Leonardo da Vinci ja Goethe. Jokaiselle joka ymmärtää sydämen tulikieltä jäävää hän sen yleiseksi tulleen väitteen, ettei roomalaisilla olisi alkuperäistä runoutta ja filosofiaa.

Luin kirjaa työmatkalla raitiovaunussa, yleensä aamuisin. Kirja tarjosi aina pieniä matkoja vanhaan Roomaan. Teoksen ansiona on muinaisten runoilijoiden elävöittäminen ja kiinnostuksen herättäminen menneeseen kulttuuriin. Kirjoittajan tyyli on nykylukijalle jo hieman koukeroista, mutta siinä piilee myös teoksen essenssi. Lucretiukseen ajattelin palata, koska kosmologiset kysymykset ovat parhaillaan agendalla. Seuraava Koskenniemi-kohde voisi olla Runon kaupunkeja.



perjantai 23. syyskuuta 2016

Ludvig XIV



Syyskesän iltojani ilahdutti englantilaisen historioitsijan Vincent Croninin kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta (Otava 1969). Muistissa oli valkoisissa sukkahousuissa ja hermeliiniviitassa poseeraava Aurinkokuningas, joka väitti olevansa valtio - kovin yksipuolinen kuva tuosta suuresta persoonasta, joka muotoili Ranskaa väkevällä kädellään. Häneen oli kasaantunut voimaa ja lahjakkuutta. Lisäksi hän pystyi ympäröimään itsensä lahjakkailla henkilöillä, joille hän antoi edellytykset suurten ideoittensa toteuttamiseen niin talouden kuin kulttuurinkin aloilla.

Cronin esittelee värikkäästi Ludvigin elämän kaikki vaiheet, mutta fokus on Ludvigin persoonassa, joka oli yllättävän värikäs. Ludvigin lapsuus oli monipolvinen ja hengenmeno oli usein lähellä. Hänen kasvatuksensa annettiin kardinaali Mazarinille. Ludvigin nuoruuteen ajoittuu myös Fronde-kapina, jolloin hän tutustui valtapolitiikan kiemuroihin. Myöhemmin hänen hallituskaudellaan oli ainoastaan yksi ainoa voimakeskus: Ludvig XIV.

Kuninkaan vuode

Ludvig ei voinut mennä naimisiin ensimmäisen rakkautensa kanssa, vaan hänet naitetaan poliitisista syistä Espanjan infantan Maria Teresian kanssa. Vaikka liitto oli muodollinen, oppivat puolisot rakastamaan toisiaan. Maria Teresia synnytti kaikkiaan viisi lasta, mutta Ludvigilla oli kahdeksan merkittävämpää rakastajatarta, joiden kanssa hän sai kaikkiaan 17 lasta. Cronin kuvaa laajemmin Ludvigin suhdetta Louise de Vallièriin, nuoruuden rakkauteen, joka vetätyi sitten luostarielämään ja Athénaïs de Montespaniin, joka edusti aistillis-eroottista naismaailmaa. Hän synnytti Ludvigille kaikkiaan seitsemän lasta, mutta sortui myöhemmin noituuteen ja outoon myrkytysjupakkaan, ja joutui sen vuoksi maanpakoon. Madame de Maintenon oli Ludvigin loppuelämän uskollinen rakastajatar ja he menivät myös salaa naimisiin. 

Kuninkaalla ei juuri ollut yksityiselämää: hänen heräämisensä, maatamenonsa ja ruokailunsa olivat valtiollisia tapahtumia, joissa oli aina kymmenittäin hovilaisia läsnä. Myös yöllä oli hänen vuoteensa vierellä palvelijoita päivystämässä. Toisaalta hän oli tähän menoon kasvatettu, eikä osannut muuta kuvitellakaan.

Ei voi kuin ihmetellä tämän hallitsijan miesenergiaa: virantoimituksensa ohella, jonka hän hoiti aina tunnollisesti, hän jaksoi vaalia näitä naissuhteitaan ja olla vieläpä kiinnostunut lapsista, joita näistä suhteista syntyi. Croninin kirjan perusteella suhde de Maintenoniin oli näistä naisseikkailuista kaikkein syvällisin. 

Ludvig halusi olla suuri soturi, ja hänen hallituskaudellaan Ranska laajeni pohjoisessa ja idässä. Ludvig soti kaikkiaan yli kolmekymmentä vuotta. Hollannin sota 1670-luvulla kävi valtion kassan päälle siinä määrin, että Ranskassa alettiin nähdä nälkää. Cronin kuvaa liikuttavasti, kuinka kuningas kantoi huolta kansastaan ja otti myös aateliset maksumiehiksi. Nykyään tätä nimitetään meillä talkoiksi. 

Ludvig oli syvästi uskonnollinen ihminen ja hän osallistui päivittäin jumalanpalveluksiin. Hän oli kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä ja hänellä oli kiinteä suhde hovisaarnaajiinsa. Ludvigin uskonnollisen toiminnan synkkiin hetkiin kuului Nantesin ediktin kumoaminen, protestanttien vainoaminen ja satojen tuhansien hugenottien pako Ranskasta naapurimaihin. Tämä merkitsi myös aivovuotoa Ranskalle, sillä hugenotit olivat valtakunnan osaavinta ja ahkerinta väkeä.  

Ludvigin ajan kulttuuri loistaa jälkimaailmalle ehkäpä kirkkaimpana jalokivenä. Versailles on tämän aikakauden näkyvin muistomerkki. Cronin kuvaa palatsin puistoa seuraavasti: "Versaillesin puistossa Ludvig oli alistanut luonnon tahtoonsa ja antanut sille järjestysta ja muodollisia suhteita rakastavan henkensä leiman...Se oli Ludvigin yritys luoda pakanallinen paratiisi, toteuttaa vihdoin mielikuvituksessaan se kauneuden, harmonian ja viattomuuden maailma, joka oli osa hänen kasvatustaan..."

Ludvig oli taiteiden suosija. Hänen lähipiiriinsä kuuluivat mm. Molière, Racine, Lully, Lorrain ja Poussin. Erityisesti hän piti Molièren seurasta ja hänen terävistä draamoistaan. Ludvig suosi avokätisesti eteviä taiteilijoita. Cronin esittelee innostuneesti erilaisia kulttuurielämän saavutuksia, joissa kaikissa on Ludvigin hengen leima.  

Croninin kirja oli innostavaa luettavaa jo pelkästään sen sisältämän kulttuurihistoriallisen tiedon vuoksi. Parasta antia oli kuitenkin Ludvigin monikerroksisen persoonan esittely. Ludvig lienee asettanut tietyt ranskalaisuuden virstanpylväät, joiden mukaan maassa vieläkin kuljetaan. Ludvig oli erityisesti tanssin ja teatterin ystävä. Hän esiintyi myös itse baleteissa. Tässä linkki katkelmaan elokuvasta Le Roi Danse.

maanantai 29. elokuuta 2016

Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana


Yrjö Hirnin kirjahyllyn leveyssuhteet noudattavat kultaista jakoa
Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiensa kuvaamana (Porvoo 1949) on mielenkiintoinen sukellus suomalaisen sivistyneistön sielunmaisemaan sodanjälkeisessä maassa. 22 eri aloilla toiminutta henkilöä kertoo omista kotikirjastoistaan. Kirjoittajat edustavat pääasiassa perinteistä sivistyneistöä, mutta mukana on myös kauppiaan, talonpojan ja sepän kirjastot. 

Kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi tutustunut jo kauan sitten mereen vajonneen Atlantiksen ihmisten elämään. Unto Seppänen sanoo, että "kirjastoni muodostaa vähäisen ja vaatimattoman elämäni keskipisteen". Kustaa Vilkuna taas toteaa, että "puuhailu oman kirjaston parissa on elämän viehättävimpiä hetkiä, se tuntuu arkisen kiireen keskellä levolta ja lomalta. Mieli rauhoittuu, ja hyvät ideat kehkeytyvät." 

Kesällä 2010 kävin Kuopion asuntomessuilla. En nyt puutu enempää nykyarkkitehtuurin yksioikoisuuteen ja talojen sisustusten valko-harmaaseen maailmaan, mutta yhdessäkään modernissa kodissa ei ollut kirjastoa. Kaikkia muita ilopilttuita ja elokuvahuoneita oli runsaasti, muttei kodin sydäntä - kirjastoa. No, mitäpä tuota huokailemaan: monet teokset ovat nykyään napinpainalluksen takana.

Jokainen kirjasto on erilainen ja heijastelee omistajansa työtä ja harrastuksia. Yrjö Hirnin kirjaston hyllyt on rakennettu kultaisen leikkauksen mukaisesti ja kirjojaan hän säilyttää de Coppet´n kaksirivijärjestelmässä (suomeksi: hyllyllä on kaksi riviä kirjoja). Monet omistajat kertovat kuinka monta juoksumetriä heillä on kirjoja, ja jotkut itkevät Karjalaan jääneitä kirjastojaan tai asuntosäännöstelyn pienentämien lukaaliensa rajoittuneita mahdollisuuksia kirjaston laajentamiseen. 

Mielenkiintoista on, kuinka paljon suomalaista ja pohjoismaista kaunokirjallisuutta kaikki lukevat, usein myös alkukielillä. Eräs keräilijä omisti norjalaisia klassikkoja, joiden selkämykset oli tehty tainarin eli merikissan nahkasta. Kirjan sidosasu on myös merkittävä tekijä, mistä monet kertovat olennaisena osana kirjaharrastustaan. Osa sitoi myös itse kirjansa. Sitomattomia kirjoja hieman häpeillään ja niitä pidetään työkirjallisuutena: oikea kirja on sidottu, mieluiten marokiininahkaan. 

Oli hienoa lukea sepistä, maanviljelijöistä ja sotilaista, joilla saattoi olla täydelliset kokoelmat 1700-luvun suomalaista kirjallisuutta, 1800-luvun suomalaisten romaanien ensipainokset, koko ilmestynyt Tampere-kirjallisuus tai merkittävät teologiset kokoelmat, jotka pitivät sisällään myös inkunaabeleita. Missä nämä kirjastot nykyään ovat? Hyvässä lykyssä ne ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle tai huonossa tapauksessa ne ovat päätyneet kaatopaikalle. Eräs bibliofiili toteaa, että "keräilijän hartana toiveena ja päämääränä onkin saada pelastetuksi mahdollisimman monta suomalaista kirjaa myöhemmille sukupolville." Elävästi ja innostavasti kertoivat mm. Yrjö Hirn, Wäinö Aaltonen, Victor Hoving, Jenny Paulaharju ja Knut Tallquist kirjastoistaan. Itselleni paljastui nyt teosta lukiessani, että Tallquist on ollut aikanaan maailman huomattavimpia orientalisteja. 

Kirja avasi oven liikuttavaan idealismin värittämään sivistyneistön maailmaan, jossa painetulla sanalla oli keskeinen ja miltei pyhä asema. Kotikirjasto on heille orgaaninen osa elämää. Kirjan kuvitus kertoo myös omaa kieltään kauniista kirjastohuoneista, joissa näkyy omistajien hyvä maku ja rakkaus kirjallisuuteen. Oma kirjastoni on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka tarjoaa lukijalleen retken kadonneen sivistysihanteen maailmaan.


Jenny ja Samuli Paulaharjun kotikirjastossa

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Ruotsin pyhillä paikoilla

Olen ollut Ruotsin ja ruotsalaisuuden ystävä koko ikäni: kiitos siitä pakkoruotsille, joka avasi maalaispojalle portteja suurempaan maailmaan! Myös YLE:n testin mukaan olen henkisesti ruotsalainen (Luulitko olevasi suomalainen?). Intoni ei kuitenkaan ole vielä yltänyt Vadelmavenepakolaisen tasolle, mutta voin kuitenkin lämpimästi suositella kaikille lukijoilleni tutustumismatkaa hienoon naapurimaahamme: reissulla oppii myös monenenlaista omasta historiastamme. Seuraavassa esitelmöin muutamasta kohteesta Tukholman ulkopuolelta.


Lundin tuomiokirkko


Lundin tuomiokirkon apsis
Lundin tuomiokirkon juurella tuntee olevansa jo Etelä-Saksassa tai Italiassa. Kirkko on peräisin 1000-luvulta, jolloin Lund kuului Tanskaan, ja se on omistettu Pyhälle Laurille. Lundista tuli koko Skandinavian kirkollisen elämän keskus, myös Lundin yliopisto toimi aluksi tuomiokirkossa. Keskiajalla Lundissa oli 27 kirkkoa ja kahdeksan luostaria. Kaupunki on siis ollut kaikin puolin merkittävä paikka myös meidän sivistyksemme kannalta.

Kirkko on vaikuttava sekä sisältä että ulkoa. Apsiksen Kristus Pantokrator -mosaiikki näyttää vanhalta, mutta se on tehty 1920-luvulla. Kuorissa vallitsee kuitenkin täysin ravennalainen tunnelma.  Horologium Mirabile Lundense, astronominen kello on myös vaikuttava, samoin kirkon krypta. Koko kirkon ympäristö huokuu vanhaa kirkollista sivistystä, tosin moderni seurakuntatalo kirkon vieressä on ankea töräys, jonka olisi voinut pystyttää sivummallekin.


Pyhän Birgitan hauta

Tänä kesänä kävin ensimmäistä kertaa Vadstenassa. Kaupunki on kaikin puolin hieno ruotsalainen pikkukaupunki, ja olin heti keskiaikahurmoksessa päästessäni Vadstenan luostarikirkkoon ja Pyhän Birgitan haudalle. (Jos muut hautavisiitit kiinnostavat, pääset niihin näistä linkeistä: Katariina SienalainenBeda Venerabilis). 

Pyhä Birgitta oli monipuolinen persoona: äiti, visionääri ja pyhimys. Hänelle nimettyjä eläimiä olivat karhu ja leppäkerttu. Hänessä on vähän samaa kuin Katariina Sienalaisessa, joka sai näkyjä, jotka olivat osin poliittisia. Kumpikin nainen oli tavallaan myös reformaattori. Suomessa on Birgitta-muistumia 26 kirkossa ja aikanaan on Suomen kirkoissa ollut lukuisia Birgitan reliikkejä. 

Vadstena oli Lundin tapaan aikoinaan merkittävä hengellinen keskus ja pyhiinvaelluskaupunki. Naantalin birgittalaisten emoluostari oli Vadstenassa ja Vadstenan luostarille kuului myös Kotkassa oleva Kyminkartano. Naantalin luostarilla on ollut huomattava vaikutus meidän kulttuuriimme. Voimme siis olla birgittalaisille kiitollisia monesta asiasta.  

Heinäkuussa järjestetään monta pyhiinvaellusta Itä-Göötanmaalla. Nappasin tulevaa varten matkaani Pilgrimsommar-esitteen. Olen aina pitänyt birgittalaisista, osin siksi, että perustaja on pohjoismaalainen omapäinen nainen ja meillä Suomessakin on ollut ja on edelleen tämän sääntökunnan edustajia. Kun käyt Turussa, poikkea Ursininkadulle vaikkapa syömään birgittalaissisarten luona: tunnelma on miellyttävän kansainvälinen ja ruoka on hyvää.  

Alvastran luostarin raunioita
Parin peninkulman päässä etelään Vadstenasta on Alvastran luostarin rauniot. Luostarin perustivat sistersiläiset 1143, ja se toimi keskeytymättä vuoteen 1530. Pyhä Birgittakin viipyili täällä ennen lähtöään Roomaan ja ennusti, kuka munkeista tulee kuolemaan ruttoon. Uskonpuhdistuksen jälkeen luostarin rakennuksia alettiin purkaa muuta rakennustoimintaa varten. Luostari kokonaisuus on kuitenkin edelleen hyvin hahmotettavissa: kapitelisali, munkinkammiot, keittö, kirkko, kirjasto ja kalalammikot... Luostari sijaitsee korkean vuoren juurella ja siitä avautuvat laajat viljelykset. Kaukana häämöttävät Vätternin laajat ulapat. Tämä on ihanaa kulttuuriseutua. 

Pieni särö tähän idylliin tuli parkkipaikalla, missä oli ilmoitus:"Tyhjennä itse autosi, älä anna varkaiden tehdä sitä". Käsittämätöntä tuossa lintukodossa! Onko sinne luikerellut käärme? Tästä teemasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta hillitsen nyt itseni, ettei mene vipun puolelle.

Rökstenen
Kymmenisen kilometriä Alvastrasta löytyy vanhin Ruotsin kirjallisuuden dokumentti Rökstenen, Rökin kylästä. Kolme metriä korkean kiven pintaan on muinaisskandinaaviksi kirjoitettu eeppinen teksti, jota on tulkittu monella tapaa, koska riimut edustavat tuon kirjoitustavan varhaisinta muotoa. Kivi on peräisin 800-luvulta. Paikalla on myös mielenkiintoinen museokatos, jossa seikkaperäisesti esitellään riimukirjoitusta ja Rökin kiveä muutenkin. Aitoa menneiden aikojen havinaa! Jaksan vielä uskoa, että jostain suon pohjalta löytyy vielä muinaissuomeksi kirjoitettu tuohikäärö...



Vretan luostarin ristikäytävä

Vretan luostarin pienoismalli

Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Rökin kylästä on Ruotsin vanhimman luostarin, Vretan rauniot. Vreta perustettiin noin 1100-luvulla ja se lienee ollut sistersiläinen nunnaluostari. Luostari oli aikoinaan Ruotsin rikkain: se sai noin 300 maatilan verot ja runsaasti lahjoituksia. Luostarissa oli mm. juokseva vesi. Reformaation jälkeen luostarista tuli tyttökoulu ja myöhemmin Vretan seurakunnan kirkko. Luostariin kuuluu myös Pohjolan ainoa kastekappeli. Luostarialue on vielä tänäänkin hyvin tunnistettavissa, jopa keittiön tuhkainen hormi on tallella. Ristikäytävästä on tehty kaunis pergola, jossa sopii käyskennellä ja miettiä kaiken katoavaisuutta. 


Vanhan testamentin profeetat Husabyn kirkon holvissa
Husabyn kirkko on Ruotsin vanhin
Vänernin itärannalla on Ruotsin vanhin kirkko Husabyssä. Se on rakennettu Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan Olavi Sylikuninkaan aikana eli ennen vuotta 1022. Kerrotaan, että Olavi kastettiin kirkon läheisyydessä olevassa lähteessä. Husabyssä oli myös Ruotsin ensimmäinen piispanistuin. Kirkossa löytyy myös kirjaimellisesti piispan istuin, joka on samalla Ruotsin vanhin huonekalu. Kirkko sijaitsee kapean kylätien varrelta keskeltä synkkää tammimetsää. Kirkon sisätila on vaikuttava: kymmen apostolia ja neljä kirkkoisää on kuvattu ruoteiden alaosissa, ja holviin on maalattu Vanhan testamentin profeetat ja 12 kohtausta Jeesuksen elämästä. 



Glanshammarin kirkko

Härkebergan kirkko (Kuva: Flickr)
Jos ajaa E18 pitkin, on pakko poiketa Glanshammarin ja Härkebergan kirkoihin. Nämä ovat MUSTEJA, jos on kiinnostunut naapurimaamme kulttuurista. Glanshammar on ollut jo viikinkiaikana kulttipaikka, ja kirkon läheisyydessä on monia riimukiviä. Glanshammarin kirkon holvit ovat ainutlaatuiset. Niissä on kuvattuna Aatami maanviljelijänä, Aatami ja Eeva paratiisissä, syntiinlankeemus ja paratiisistä karkoitus. Lisäksi on kuvattu Jeesuksen lapsuus, Vanhan testamentin profeetat ja hyveet sekä paheet. Holvisto hohtaa harmaan sinisenä ja kuvakerronnan rikkaus häkellyttää katsojaa. 

Härkebergan kirkko on helmi keskiaikaisten kirkkojen joukossa. Ulkoa kirkko on pieni ja vaatimaton, mutta sisällä aukeaa turkoosia hohtava rikas Biblia pauperumin kuvamaailma. Kuvia ei kalkittu piiloon uskonpuhdistuksen aikana, ja siksi ne ovat niin hyvin säilyneet. Kirkon maalaukset on tehnyt Albertus Pictor, 1400-luvulla elänyt myöhäisgotiikan kirkkomaalari. 

Matkaa olisi vielä voinut jatkaa Mårbackaan ja suomalaismetsiin tai Västeråsin ja Uppsalan tuomiokirkoille, joista kaikista löytyy myös monia siteitä Suomeen. 

Du gamla, Du fria, Du fjällhöga nord
Du tysta, Du glädjerika sköna!
Jag hälsar Dig, vänaste land uppå jord,
 Din sol, Din himmel, Dina ängder gröna
Du tronar på minnen från fornstora da'r,
då ärat Ditt namn flög över jorden.
Jag vet att Du är och Du blir vad Du var.
 Ja, jag vill leva jag vill dö i Norden


tiistai 21. kesäkuuta 2016

Emil Nervander: Kesämatkoja Suomessa. Ahvenanmaalla ja Turun seudulla

Caloniuksen hauta Kaarinan kirkkomaalta
Kesäkuussa vuonna 1871 lähti Helsingistä liikkeelle yhdeksänhenkinen seurue tutkimaan Suomen muinaismuistoyhdistyksen toimeksiannosta Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan taidehistoriallisesti merkittäviä kirkkoja. Ryhmän tunnetuimmat jäsenet olivat Eliel Aspelin ja Albert Edelfelt. Matkakuvauksen kirjoitti Emil Fredrik Nervander. Retki aloitettiin Taalintehtaalta, mistä se eteni Turkuun, Turun saaristoon, Ahvenanmaalle, takaisin Turkuun ja sieltä Naantaliin, Taivassaloon, Nousiaisiin ja Maskuun. Matkaan kului kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta. 

Usko siihen, että me edelleenkin olemme sivistyskansa, vahvistuu lukiessa SKS:n painamia teoksia. Nervanderin kirjan albumimainen painoasu ja kaunis painopaperi houkuttelevat jo ottamaan kirjan käteen. Hieno kuvitus ja Markus Hiekkasen ja Leena Valkeapään viitetekstit tekevät kirjasta myös tieteellisesti validin teoksen. Tavalliselle lukijalle viiteapparaatti avaa mahdollisuuden seurata kulloisenkin taideteoksen tai rakennuksen myöhempiä vaiheita. Järkyttävää on huomata, kuinka paljon kaunista ja merkittävää tuli, vesi ja välinpitämättömyys ovat Suomen menneistä taideaarteista tuhonneet. 

Tämä ensimmäinen kartoitusmatka avasi silmät meidän kirkollisen taideperintömme rikkaudelle, ja sittemmin niitä järjestettiin kaikkiaan kahdeksan vuoteen 1902 mennessä. Nervander on rakentanut teoksen kirjeiden muotoon. Kerronta on sujuvaa ja paikoitellen hauskaakin. Päähuomio on kuitenkin kulloisenkin työkohteen kuvaamisessa. Retkikunta piirsi ja kuvaili kunkin kirkon taideteoksia, sekä näkyvillä olleita että varastoissa säilytettyjä. Tavoitteena oli näyttelyn järjestäminen näistä piirustuksista, mikä osin toteutuikin Turussa. 

Nervander on oikea runopoika kuvaillessaan varsinaissuomalaista luontoa:

Kun vaeltaa korkean kallion laella, avautuu katseelle mitä ihastuttavin hymyilevien saarten, kimaltelevien selkien sekä rauhallisten lahtien ja salmien näköala. Kauniit männyt ja kuuset peittävät kalliota, alempana näkyy vaaleanvihreitä, tuuheita latvojaan levittäviä koivuja ja lehmuksia ja rannalla heijastuvat lepät ulapan veteen. Se on eteläsuomalainen jäljennös Ferdinand von Wrightin meille suomalaisille rakkaaksi tulleesta maalauksesta "Näköala Haminanlahdelta". 

Paikallisia ihmisiä tavataan monella tavalla: kyydittäjiä ja majoittajia tarvittiin jatkuvasti. Yleensä liikutaan ruotsinkielisellä alueella, mutta jouduttuaan Turun pohjoispuolella tekemisiin suomenkielisten kanssa, iskee muutamiin ryhmän jäseniin ylimielisyys ja he naureskelevat maarahvaalle ja tekevät sopimattomia kepposia.

Ahvenanmaalaisia retkeläiset ylistelevät: kodit ovat siistejä, käytös on luontevaa ja arvokasta ja majoittajat eivät kisko kohtuuttomia summia palveluksistaan. Maarianhamina on "soma kaupunki", jonka monet rakennukset ovat kauniimpia ja siistimpiä kuin Helsingissä konsanaan. Kaupungista suunniteltiin myös kansainvälistä kylpyläkaupunkia. 

Kirkkokuvausten lisäksi kirjassa on elävä kuvaus talonpoikaishäistä Dalkarbyssä. Erikoisinta noissa häissä oli se, että pappi luki kovaan ääneen, kuka ja miten paljon oli lahjoittanut morsiusparille rahaa. Paikalliset papit eivät kuulemma oikein pitäneet tästä tavasta, mutta alistuivat kansan vaatimuksiin. Häissä retkeläiset tutustuivat myös Ahvenanmaan neitoihin, jotka olivat "melko sieviä ja sukkelasanaisia". 

Kirjan tekijät kiertävät kaikki Ahvenanmaan kirkot ja lisäksi Ahvenanmeren saarien kirkot. Kaikista valmistetaan piirustuksia ja kuvauksia. Välillä päivitellään, kun keskiaikaisia messukasukoita käytetään rätteinä ja muukin kirkkojen vanha irtaimisto on hunningolla. 

Lopuksi palataan Turkuun, jossa vietetään aikaa muutama päivä, ja sieltä matka jatkuu vielä Naantaliin, Nousiaisiin, Askaisiin ja Taivassaloon. Kuvaus Turun kaupungista on liikuttava, samoin Naantali näyttäytyy lukijalle pittoreskina kylpyläkaupunkina, jossa kaikki keskittyvät vain iloittelemaan. 

Kirjoittajaa elähdyttää isänmaallisuus ja toivo, että myös nämä tutkitut kirkolliset aarteet olisivat rakentamassa Suomea kulttuurivaltiona. Ahvenanmaata pidetään myös elimellisenä osana Suomea. Papistosta ja pappiloista tekijä antaa myös myönteisen kuvan. Olipa seutu kuinka karua tahansa, pääsivät retkeläiset pappiloissa aina kulttuurin ja punssin ääreen. Kirja on siis kaikin puolin mukavaa luettavaa menneestä Suomesta ja sen tavoista. 


sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Zachäus auf dem Maulbeerbaum



Die Predigt zum Frühjahrsgottesdienst der DSH am 3.6.2016 in der Agricola-Kirche
Luukas 19: 1-10
Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”
Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”

Und er ging nach Jericho hinein und zog hindurch. 
Und siehe, da war ein Mann mit Namen Zachäus, der war ein Oberer der Zöllner und war reich. 
Und er begehrte, Jesus zu sehen, wer er wäre, und konnte es nicht wegen der Menge; denn er war klein von Gestalt. 
Und er lief voraus und stieg auf einen Maulbeerbaum, um ihn zu sehen; denn dort sollte er durchkommen. 
Und als Jesus an die Stelle kam, sah er auf und sprach zu ihm: Zachäus, steig eilend herunter; denn ich muss heute in deinem Haus einkehren. 
Und er stieg eilend herunter und nahm ihn auf mit Freuden.
Als sie das sahen, murrten sie alle und sprachen: Bei einem Sünder ist er eingekehrt. 
Zachäus aber trat vor den Herrn und sprach: Siehe, Herr, die Hälfte von meinem Besitz gebe ich den Armen, und wenn ich jemanden betrogen habe, so gebe ich es vierfach zurück. 
Jesus aber sprach zu ihm: Heute ist diesem Hause Heil widerfahren, denn auch er ist Abrahams Sohn.
Denn der Menschensohn ist gekommen, zu suchen und selig zu machen, was verloren ist.

Liebe Brüder und Schwester in Jesus Christus!

Die Geschichte des heutigen Evangeliums über Zachäus ist uns allen geläufig. Sie gehört zu dem Urbestand der biblischen Erzählungen, die man schon als kleines Kind gelernt hat. Diese Geschichte ist inhaltlich so reich, dass sie dem Leser oder Zuhörer viele Auslegungsmöglichkeiten anbietet. Der kleine Leser freut sich über einen kleinen flinken Mann, der behände auf einen Baum klettert, der ältere Leser findet da gesellschaftliche und ethische Spannungen, die auf das Amt und auf die Person von Zachäus fokussiert werden und zuletzt werden noch die Glaubensfragen behandelt: was soll ich mit meinem Leben tun? In einer kleinen Erzählung ist die ganze Spanne des Lebens vorhanden! Wenn wir sie noch weiter mit unserem Brennglas vergrößern, erblicken wir den Kern der Geschichte, worüber erzählt wird: das ist die Veränderung, das ist der Sinneswandel.

Es wird über den großen Religionsbegründer Siddhartha Gautama, der später Buddha genannt wurde, folgendes erzählt. Als junger Prinz lebte er wohlbehütet in seinem Palast, umschlungen von allem Reichtum der Welt. Er war trotzdem unzufrieden mit seinem Leben, und wollte die Welt außerhalb des Palastes erkunden. Da sah er einen Kranken, einen Alten und eine Leiche, wobei er zutiefst erschüttert war: ist das das wirkliche Leben? Bin ich auch diesen Gesetzen des Lebens unterworfen? Er begann dann als ein Einsiedler in Entbehrung zu leben und ernährte sich mit Regenwasser und Vogelkot. Einmal saß er am Strand eines Flusses und hörte Töne geheimnisvoller Musik aus dem vorbeigleitendem Kahn. Er fragte sich: ist das mein Leben? Hier zu hocken und Abfälle zu verzehren? Und plötzlich kam er zur Einsicht: Das Lernen bedeutet sich zu ändern. Aus dem alten komme ich nicht heraus ohne Sinneswandel. Dadurch fand er den mittleren Weg.

Wie sah diese Veränderung in der Zachäus-Geschichte aus? Zachäus war kein Liebling des Volkes. Die Römer waren die Eroberer in Palästina, das nach einem Befreier, Messias sehnte. Die verhassten Sieger brauchten aber Menschen, die sich auf die neuen Machthaber einließen, um persönliche Vorteile zu gewinnen. Das tat auch Zachäus, als Pächter der Zollstationen. Diese Zusammenarbeit hatte einen doppelten Preis. Die Römer waren zwar auf die Mithilfe kleiner dienstwilliger Handlanger angewiesen, betrachteten und behandelten sie jedoch nicht als ihresgleichen. Aber auch das Volk, aus dem der Mietling stammte, verachtete den, der sich aus Eigennutz für fremde Zwecke hat anheuern lassen. Zachäus war also kein sonny boy, weder für Römer und Juden, noch für sich selbst. Das  hat er wahrscheinlich verstanden.

Ihn interessierte aber die Person Jesu, der reale Mensch Jesus, von dem etliche behaupten, er sei der Messias, der Retter. Er will nur das Einfachste was es gibt: mit eigenen Augen sehen, wer und was der andere ist. Es geht ihm um die Person dieses anderen, nicht um religiöse oder politische Lehre Jesu.
Dieser mächtige, aber kleinwüchsige Mann klettert also wie ein Straßenjunge auf einen Maulbeerbaum, um sich von einem schwankenden Ast aus seinen Wunsch, Jesus zu sehen, zu erfüllen.

Bald wird unser Zolldirektor mit Namen angesprochen: „Zachäus, steig eilend herunter; denn ich muss heute in deinem Haus einkehren.“ Dieses Selbstangebot Jesu ist es, das die Szene und die Lage zwischen den beiden grundlegend verändert. Zachäus nimmt das Angebot zur Gemeinschaft an und nimmt Jesus mit Freuden auf als den, der ihn entdeckt hat, auf ihn zugekommen ist, ihn angesprochen und damit voll als Person angenommen hat.

Damit erfährt er, wer dieser Jesus ist: Der auf Menschen Zugehenden, der sich den Menschen zu Gemeinschaft Anbietenden, der welcher Nächstenschaft und Gemeinschaft stiftet. Die Begegnung mit diesem Jesus befreit; denn es ist ein bedingungsloses Angenommenwerden.

Die Begegnung mit Jesus macht ihn also frei sein Leben zu ändern. Die Befreiung, die ihm in der Annahme des Selbstangebotes Jesu widerfahren ist, macht ihn frei zu anderem, neuem Verhalten gegenüber seinen Mitmenschen. Die in Jesus kennengelernte und erfahrene Menschlichkeit und Nächstenschaft macht ihn frei, selbst menschlich und mitmenschlich zu werden. Er gibt damit weiter, was ihm zuvor gegeben ist. Das war die grundlegende Veränderung in seinem Leben.

Liebe Brüder und Schwester! Wenn ihr das Treiben in der heutigen Welt anschaut, wisst ihr, wieviel noch Zächäusse ohne Sinneswandel gibt, die Erpressung und Ausbeutung zu ihrem Lebensinhalt gemacht haben, die unter Bruch ihrer Identität um des Besitzes und des Reichtums willen sich weggeworfen haben, die Nächstenliebe und Mitmenschlichkeit verweigert haben, um selbstsüchtig genießen zu können, und deren Reichtum nur möglich geworden ist, weil es Ärmere und Arme gibt, die den Reichtum bezahlen. Die Früchte dieser Politik sehen wir als Bettler auf unseren Straßen und als Flüchtlingsströmen überall in Europa. 

Diese Geschichte aus dem Lukasevangelium bezeugt, dass ein Stilwechsel im Leben nur möglich ist, wenn es zu einer persönlichen Begegnung mit Jesus als dem Herrn kommt. Dies geschieht nicht durch Appelle an den besseren moralischen Willen, sondern durch eine Begegnung mit dem lebendigen Christus. Martin Luther spricht über den wunderbaren Tausch, indem der Mensch seine Sünden und Not an Jesus verlässt und anstatt das Gnade, Freiheit, Freude und ewiges Leben bekommt. Zu diesem Austausch sind wir alle eingeladen.


In unserem schulischen Leben ist die Veränderung ein zentraler Begriff. Die Schule ist deswegen da diese Veränderung durchzuführen. Aus einem kleinen Kind wird im Laufe der Jahre ein junger Erwachsener. Zu den besten Stunden des Lehrerberufs gehört die Möglichkeit das Heranwachsen eines jungen Menschen zu fördern und zu bewundern, wenn die Knospen aufspringen. Die Hauptaufgabe der Schule ist das Wahre, das Gute und das Schöne in einem jungen Mensch zu pflegen und zu vermehren. Die Welt können wir nicht retten, aber wir können sie besser und menschlicher machen in den Rahmen, die uns gegeben sind. Die Botschaft Jesu bietet uns allen die beste Möglichkeit an diesen Werten zu bleiben. Allen eine gesegnete Sommerzeit!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Valkoinen täplä

A.Petrelius kartoittaa Kuolan niemimaata vuonna 1887 (Kuva: Helsingin Yliopiston museo)


Jyväskylän hienosta Päijänne Antikvariaatista löysin Ville Muilun teoksen Valkoinen täplä (Otava 1966). Tekijä oli herännäispappi ja kirjailija, joka toimi mm. rajaseutupappina Lentiirassa. Hänen tuotantonsa käsittää parikymmentä teosta. Valkoinen täplä käsittelee suurta Kuolan retkeä vuonna 1887. Kuolan niemimaa oli Venäjällä vielä 1800-luvulla kartoittamatonta aluetta. Tätä puutetta paikkaamaan lähti Helsingin keisarillisen yliopiston tutkijaryhmä pitkälle ja vaikealle matkalle. Tutkimusrynhmää johti Johan Axel Palmén, eläintieteilijä. Mukana oli myös geologeja, kasvitieteilijöitä ja maanmittaajia. Mikko Ivanov oli vienankarjalainen apumies matkan aikana. Muilun kirja on mielenkiintoinen esitys tuosta tutkimusretkestä, mutta ennen muuta se on hieno esitys Kuolan luonnosta ja sen ihmisistä. 

Kirja alkaa kehyskertomuksella, jossa kirjoittaja tapaa Petterin, joka oli ottanut osaa Kuolan retkeen. Petteri kertoo yhden yön aikana kaikki retken vaiheet. Kirjoittaja kuvaa kauniisti Turjanmaan luontoa:

Joutsenten tullessa järvi oli vielä jäässä. Nuorttijärven suussa välähteli silti uveavanto joutsenten levätä ja syödä. Hopealle heleähtelevä, kuulaassa pakkasaamussa kulahteleva soitto herätti erämaan. Rantakoivikoitten teeriparvet laskeutuivat jäälle hääjuhlia tanssimaan ja pyrähtelemään.  

Retkikuntaa kuvataan tarkasti, myös eri osanottajien persoonallisia ominaisuuksia. Koko matkan ajan kartoitetaan, otetaan kivi-, kasvi- ja eläinnäytteitä, ja lukija saa kuvan, että tieteellinen työskentely oli hyvin organisoitua. Retkieväinä miehillä oli säkeittäin kuivattua leipää, pemmikaania, voita, juustoa ja kuivattua kalaa. Alkuasukkailta ostettiin tarvittaessa lisämuonaa ja lisäksi kalastettiin ja metsästettiin. 

Retkikunta lähti liikkeelle Tulomasta Murmanskin vierestä kohti Imandran järveä. Kirjoittaja kuvaa elävästi kolttien nuotanvetoa. Naiset tekivät raskaimmat työt, ja kaloja tuli suuret määrät, joista valmistettiin heti rannalla rantakala, joka syötiin kädestä. 

Koltat söivät suunnattomasti. Syötyään he vääntyivät kammeihinsa pohjavarvuille nukkumaan. Mikään voima ei saisi heitä ennen iltaa jalkeille. Koirat hotkivat kalojen ruodot, päät ja sisälmykset, nuolivat padan ja vetäytyivät varjoon. Retkeläiset totesivat, että heidän läsnäolonsa ei häirinnyt kolttien elämää.

Koltat eivät pitäneet vieraista. He kokivat, että retkikunta puuttui heidän ikiaikaisiin nautinta-alueihinsa ja toi tullessaan asioita, jotka saivat heidän elämänmuotonsa järkkymään. Järkytystä olikin sitten myöhemmin luvassa, kun Hiipinän luonnonrikkauksia oli kuokkimassa tuhannet Stalinin vangit 1930-luvulla. Retkikunnan geologi Ramsay löysi kaikki ne mineraalit, joita myöhemmin kaivettiin tuolta alueelta, ja hän suunnitteli myös radan vetämistä Kuolasta Ouluun, jossa sitten jalostettaisiin Hiipinän aarteet. 

Imandralta suunnattiin kohti Kuolan niemimaan keskiosaa, Ponoi-joen latvoille ja tavoitteena oli Ponoin kaupunki Kuolan niemimaan itäkärjessä. Luujärven saarella miehet tapaavat varsin erikoisia paikallisia asukkaita.

Kiven takaa nousi näkyviin outo olento. Ihminen aivan ilmeisesti. Miehen vyötäisille laskeutuivat tukka ja parta lumivalkoisina. Ukko oli lakiton, paljasjalkainen, niin laiha ja luiseva kuin juuri haudasta kaivettu. Hänen yllään oli tuohipunoksella vyötetty, repelereunainen viitta, alkuun kai musta, mutta nyt tuntemattomaksi värittynyt. Mies ojenteli paljaita käsivarsiaan. 

Tämä hahmo puhui venäjää ja vei retkikunnan kolmen danilolaisen yhteisöön, joka oli paennut valtionkirkon vainoa tänne Luujärven saareen jo viisikymmentä vuotta sitten. Yksi veljistä oli sitoutunut vaikenemiseen, jota oli harjoittanut jo 80 vuotta. Danilolaiset olivat paenneet Paleostrovin saarelta, missä yli 3000 munkkia oli polttanut itsensä tsaarin joukkojen piirittäessä saarta. Tsaari Nikolai I oli munkkiveljille antikristus

Yksi munkkiveljistä lankesi yht´äkkiä loveen ja alkoi profetoida tulevista:

Niinkuin porot kaarteeseen ajetaan ihmiset korkeitten aitojen sisään. Niiden täytyy kaivaa, kaivaa, kaivaa...Kultaa, hopeaa, rautaa, kahleita ja itkua.

Järkyttävän tosi profetia. Kuulijat olivat laamaantuneita kun näkyjä saanut vanhus pyörtyi ja hänet kannettiin pois. Matkaa jatkettiin Siet-Jaurin suoalueelle, missä asui turvekammeissaan puolivillejä ihmisiä. Kukaan ei halunnut retkeläisiä auttaa, mutta pirtun voimalla voitiin hieman lypsää tietoja tulevista seuduista. Tältä seudulta Ramsay löysi myös harvinaista ioliittia. 

Retkikunta päättyi lopulta Älnä-joen suulle, joka oli vedenjaka-alueella: täältä joet alkoivat viettää kohti itäistä Kuolan niemimaata. Koska karttoja ei ollut, joutuivat tutkijat suunnistamaan paikallisten ihmisten tietojen perusteella. Tämä tuntui aina onnistuvan hyvin. Kirjan hurjimpiin kuvauksiin kuluu Ponoin eli Turjankosken lasku Vega-veneellä. Lopulta retkikunta pääsee Ponoin kaupunkiin, jonka asujamiston muodosti pääasiallisesti tsaarin karkottamien ihmisten jälkeläiset. Meno kaupungissa oli varsin venäläistä ja värikästä. Lopulta ryhmä lähtee höyrylaivalla Murmanskiin, johon retki päättyy. 

Tämä kirja oli pieni, tiivis ja hieno matkakirja, joka vie lukijansa merkittävälle löytöretkelle. Olisi mielenkiintoista käydä näissä maisemissa. 




Imandran järvi (Kuva: Murmanturism)