keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Mitä on siveys?


Kesäkuisella vaellusmatkalla Itävallassa piti välillä poiketa pakoon tolkutonta hellettä kirkkoihin (ehkä myös vähän hoitamaan spiritualiteettiakin). Salzburgin Sankt Sebastienkirchen esitehyllystä tuli mukaan katolinen katekismus, kirja ripittäytymisestä ja pieni valkoinen kirjanen nimeltään Was ist Keuschheit? Hilfen zur Gewissensbildung im 6. Gebot. Katumus ja siveys lienevät meillä Suomessa uskonnollisen keskustelun ulkokehällä, mutta katolisessa maailmassa ne ovat hyvin keskeisiä teemoja. Esimerkiksi katolisen kirkon Uskonopin kongregaatiossa Roomassa on kolme suurta osastoa, joista yksi käsittelee pelkästään avioelämään liittyviä kysymyksiä. 

Martin Rammin satasivuinen kirja siveydestä on varsin mielenkiintoinen, vaikkei kaikkia kirjoittajan käsityksiä jaakaan, ja avaa lukijalleen näkymiä katoliseen ajatteluun. Aluksi tekijä käsittelee omaatuntoa, joka hänen mukaansa on osa ikuista jumalallista lakia. Omantunto toimii järjen avulla. Kirkon opetus ja ihmisjärki eivät ole tässä asiassa koskaan ristiriidassa. 

Seuraavaksi käsitellään kymmentä käskyä ja esitetään, ettei kuudes käsky ole vain "älä tee huorin/aviorikosta", vaan "älä harjoita siveettömyyttä", jolloin se koskee kaikkia ihmisiä, ei pelkästään aviossa eläviä. Kuudennen käskyn tehtävä on suojella sitä, mikä ihmisessä on pyhää. Voi vain kysyä, miksi meillä uusimmassa katekismuksessa huorinteko muutettiin aviorikokseksi.

Seuraavaksi teoksessa siirrytään kritisoimaan nykyaikaista gender-ajattelua, erityisesti sitä harhaa, joka väittää, että sukupuolet ovat yhteiskunnan ja perinteiden tuotosta, ja jokainen voi itse valita sukupuolensa. Ihmisen pitäisi kuitenkin hyväksyä se sukupuoli, mihin on sattunut syntymään, eikä olla siihen tyytymätön. Tekijä puuttuu myös siihen, että nainen provosoivalla pukeutumisellaan herättää miehissä animaalisia tunteita sen sijaan, että "edle frauliche Kleidung" pukisi häntä. 

Ihmisen ruumiillisuudesta on tekijällä myös selvät sävelet: ihminen voi itse päättää antautuuko viettiensä vietäväksi vai ei. Jos valitsee viettielämän lavean tien, on ihminen eläintäkin alempana, koska eläimet luonnostaan toimivat viettiensä varassa. Ihmisen ruumiillisuus ei ole vain sitä, että ruumis toimittaisi meissä koneen virkaa, vaan se on kiinteässä yhteydessä ihmisen sieluun. Kristityt uskovat ruumiin ylösnousemukseen, joten ei ole yhdentekevää, kuinka ihminen ruumiinsa kanssa toimii. Koska perkele tuntee heikot paikkamme, on meidän koulittava aistejamme, ettei viettelijä pääse sisäämme. Aistit nimittäin ovat portteja sieluumme. Ei ole olemassa "kauniita syntejä", vaan kaikki synti on rumaa, vaikkakin synninteon ensimmäiset askeleet saattavatkin tuntua ihanilta. Kun tuntee kiusaajan vehkeet, on voittanut jo puolet taistelusta pahaa vastaan. 

Esiaviolliset suhteet ovat tuomittavia, ja pidättyvyys on merkki siitä, että ihminen on vastaisuudessakin viettiensä herra. Ihmisten tulee rukoilla itselleen hyvää puolisoa, ja todellisen rakkauden merkki on olla harjoittamatta siveettömyyttä ennen avioliittoa. Avioliitossa seksuaalisuus on ainoastaan merkki henkisestä rakkaudesta, eikä se koskaan saisi redusoitua pelkäksi ruumiillisten halujen tyydyttämiseksi. Tekijä suosittaa myös ajoittaista selibaattia aviossa eläville.

Tekijä omistaa seuraavaksi luvun avioliitolle sakramenttina ja aviolliselle uskollisuudelle, minkä jälkeen hän laajasti käsittelee syntyvyyden säännöstelyn problematiikkaa. Lähtökohtana on, että kaikki ehkäisy varmoja päiviä lukuun ottamatta on aborttiin verrattavaa toimintaa. Tekijän mukaan ehkäisypilleri on johtanut Euroopassa demografiseen katastrofiin, mikä johtaa esim. Saksassa siihen, että vuonna 2050 kuolee yli 600.000 ihmistä enemmän kuin syntyy. Ehkäisyllä on siis suora vaikutus esim. eläkepolitiikkaan. Ehkä tekijä olisi voinut ottaa huomioon myös ne ryhmät, jotka Saksassa lisääntyvät varsin voimakkaasti, ja pohtia, miksi he eivät säätele lisääntymistään niin kuin kantaväestö.

Ehkäisypillereillä on hajottava vaikutus ekosysteemiin, koska hormoneja joutuu jatkuvasti vesistöihin ja sitä tietä pieneliöihin. Myös muita ehkäisyn kauhuvaikutuksia kuvataan tarkasti: syöpää, klamydiaa, depressiota, unihäiriöitä... Pillerin tuomalla seksuaalisella vallankumouksella on ollut myös kielteinen vaikutus naiskuvaan, koska naisista ei ole tullut vapaampia, vaan "käytettävämpiä" (verfügbarer). Tätä väitettä tukemaan on otettu sitaatti tunnetulta feministiltä.

Erityisen tuomittavaa on kondomien käyttö, koska ne eivät täysin suojele viruksilta eivätkä raskauksilta. Niiden lateksi sisältää myös syöpää aiheuttavia aineita. Kondominen käyttö saman aviopartnerin kanssa voi olla myös kohtalokasta, koska raskausmyrkytyksia esiintyy enemmän juuri kondomia ehkäisyssä käyttävillä naisilla.

Kaikkia edellä esitettyjä väitteitä perustellaan väitöskirjasitaateilla ja otteilla liberaaleista aikakauslehdistä (esim. Spiegel). Kirjan lopussa annetaan lukijoille ohjeita siveän elämän viettämiseen ja kehotetaan tutkimaan eri paavien ensyklikoita, esim. Humanae vitae (1968) ja Veritatis splendor (1993). 

Rammin kirja herätti monenlaisia ajatuksia. On ihailtavaa, että ihmiselämän keskeisiä asioita käsitellään ymmärrettävällä tavalla. Myös kirkon viesti tällä alueella tulee selvästi esiin: ihmisen tulee ohjata viettiä eikä vietin ihmistä. Se että seksuaalisuus on henkisen ja hengellisen ihmisen yksi ilmaus ja että nämä elämänpiirit leikkaavat toisiaan, on hieno ajatus. Toisaalta nuo ehkäisyjutut olivat paikoin kovin kummallisia ja tarkoitushakuisia. Myös se kuvitelma, että pidättäydytään avioliittoon saakka, on ainakin meillä kovin marginaalista. Pohjoismaisesta lukijasta Rammin naiskuva on myös kovin museaalinen. 

Meidän kirkkomme ei ole onnistunut seksuaalietiikan alalla kovinkaan hyvin, ja se on antanut punavihreän sateenkaarilobbyn ja homofoobikkojen juoksuttaa itseään miten sattuu. Tämä kertoo meidän piispojemme johtajuuden puutteesta. Ehkä kannattaisi luoda katse Rooman kirkkoon? 




torstai 22. elokuuta 2019

Eutiner Bierbrot

Olutleipä Eutinista on tukevaa syötävää

Eutin on viehättävä pohjoissaksalainen pikkukaupunki, joka säästyi sodan tuhoilta, kun siellä ei ollut mitään pommitettavaa. Kaupungin tunnetuin poika on Carl Maria von Weber. Kolmannen valtakunnan aikana kaupunki oli tunnettu kiihkeästä kansallissosialismin kannatuksesta, ja sodan viimeisinä päivinä Saksan hallitus ja ministeriöt aikoivat siirtää toimintansa Eutiniin. 

Eutiner Bierbrot ei ole mikään käsite, tuskin edes Eutinissa, mutta löysin ohjeen kesällä hankkimastani Roswitha Huberin kirjasta Gutes Brot. Ohje tuntui hyvin saksalaiselta, joten päätin kokeilla sitä. Toimi näin:

50 g pellavansiemeniä
50 g auringonkukansiemeniä
50 g seesaminsiemeniä

Laita siemenet likoon 2 desiin 60 asteista vettä kahdeksi tunniksi.

Laita taikinakulhoon

300 g vehnäjauhoja
175 g ruisjauhoja
125 g vaaleaa leivänjuurta

Lisää joukkoon 20 g hiivaa/pussillinen kuivahiivaa, 15 g suolaa (n. viisi pientä tl), 2,5 dl olutta ja vedessä paisuneet siemenet. Vaivaa aineista taikina ja anna sen nousta noin puoli tuntia. Nujertele tämän jälkeen taikinaa aikansa, muotoile se leiväksi ja anna nousta liinan alla noin puoli tuntia. Tee leipään muutama viillos. Sivele sitten leipä oluella ja laita se sitten uuniin, jonka lämpö on 250 astetta ja laske lämpö 200 asteeseen. Paistoaika noin 50-60 minuuttia tai kun leivän sisälämpö on 98 astetta (kinkkumittari!).

Tuloksena on näyttävä leipä, jonka voi viedä kylään tuliaisena. Itse veimme sen rotinaleipänä miniälle. Leipä sopii myös alppihenkiseen iltapalaan juuston, ilmakuivatun kinkun ja oluen tai viinin kanssa. 

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Opettajan testamentti


Accralaislapset aloittavat kouluaamunsa voimaillen
Opetin neljännesvuosisadan helsinkiläisessä koulussa ja jäin kesällä virasta eläkkeelle. Minulla oli onni työskennellä oppilaitoksessa, jossa täysin pystyi keskittymään opetukseen, ei juurikaan kurinpitoon. Koulu myös tuki aktiivisesti opettajien täydennyskoulutusta ja ilmiöpohjaista opetusta perusopetuksen tukena. Oppilaat kunnioittivat opettajiaan ja opettajat oppilaitaan. Työyhteisössä pyrittiin myös aina tukemaan työtoveria. Lähdin joka aamu mielelläni töihin, mutta nyt olen yhtä mielelläni tekemättä enää rakastamaani koulutyötä, koska on aika tehdä jotain muuta. Tässä on pieni pedagoginen credoni.


                                                      Vaadin sinulta, koska arvostan sinua.
                                                                                                      Anton Makarenko

Opettaja luo hengen luokkaan ja antaa työnteolle raamit.

Opettaminen on kuin ratsastamista: ratsastaja antaa avuillaan hevoselle viestin, kuinka edetään. Ohjia voi kiristää tai päästää tarpeen mukaan. Avuilla oleva hevonen on sopusoinnussa ratsastajan kanssa. 

On outo ajatus, että koulussa pitäisi olla kivaa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois vaihtelevia työtapoja ja iloa opetuksessa. Työnteko ja sen tulokset ovat itsessään palkitsevia, ei viihtyminen.

Aseta rima tunnilla mieluummin liian ylös kuin liian alas.

Opettajan pitää jatkuvasti hoitaa instrumenttiaan ja erityistä osaamistaan. 

Opettajan pitää on kypsän aikuisen esikuva lapsille.

Opettajan pitää välittää ja olla oikeasti kiinnostunut oppilaistaan ja erityisesti heidän henkisestä kasvustaan.

Opettajan pitää kiittää hyviä ja tarjota heille enemmän ravintoa, tukea heikompia ja huomata sekä palkita heidän edistymisensä.

Opettajan pitäisi yrittää löytää jokaisen oppilaan helmi ja ihmetellä sen kaunista hohdetta.

Se että opettaja on vaativa ja valmistaa opetuksensa hyvin on merkki siitä, että hän arvostaa oppilaitaan.

Opettajan merkittävä tehtävä on kehittää oppilaiden abstraktiokykyä.

Provosoi hyviä oppilaita.

Naura itsellesi.

Ole oma itsesi.

Näytä, että rakastat sitä, mitä opetat.

Ole läsnä kun opetat: oppilaat huomaavat heti, jos et ole.

Uudista opetustapasi säännöllisin välein.

Tee yhteistyötä itseäsi fiksumpien kanssa.


Kasiluokkalaiset kuuntelevat turkulaisia keskiaikatutkijoita

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Mantsin poika

Kirjan kansi: Marianne von Werefkin "La grosse lune"
Rautalammin kirjaston poistolaatikosta hankittu (20 senttiä!) Anna Miskon kirja Mantsin poika herätti monenlaisia ajatuksia. Anna Misko on netin mukaan antropologi, joka on viestinnän ammattilainen. Hän on kirjoittanut mm. historialliset romaanit Armovuosi ja Kultaokra. Tuo antropologin tausta näkyy romaanin Laatokan Karjalan saarien elämänkuvauksessa hyvin.

Teoksen tapahtumapaikkoina ovat Mantsin, Lunkulan ja Valamon saaret Salmin pitäjässä, ja tapahtuma-aika 1800-luvun ensimmäiset vuosikymmenet. Kertomuksessa on kaksi fokusta: mantsilaisten taistelu oikeuksiensa puolesta nimismies Yrjö Neiglickiä ja hovin valtoja vastaan ja kalastajanvaimo Kiilin Annan ja tämän Petri-pojan vaiheet.

Kirja alkaa mantsilaisten Larin ja Annan häiden kuvaamisella. Puolisot tietävät toisistaan vain nimen ja omaisuuden määrän. Häämenot ovat varsin rajut: morsian riisutaan koko hääväen nähden ja hänet köytetään alastomana alastomaan sulhaseensa. Lempeä aletaan nostattaa seuraavalla tavalla:

Kliimoi tempaa housut ja alkaa läimiä niillä sulhasta selkään, reisille, pakaroille, erityisesti niille. Hän huitoo kiimaa ja siementä voimiensa takaa, housut hulmuavat edestakaisin ylös alas, pöllyttävät hedelmällisyyttä.

Hääväki jää kuuntelemaan ja katselemaan, kuinka hääyön toimet tästä sitten etenevät. Myöhemmin kerrotaan, kuinka vihitty vaimo harakoi nukkuvaa miestään. Tämä tarkoitti, että nainen kulki häpy paljaana hajareisin nukkuvan miehensä yli ja toi näin siunausta liitolle, ja otti näin miehen valtaansa. Tätä tointa tiedemiehet kutsuvat anasyrmaksi, mitä on harjoitettu monissa alkukantaisissa kulttuureissa. Lapsia, aseita, työkaluja yms. on voitu harakoida, ja tuottaa näin niille onnea ja menestystä. Harakointia sanottiin naisen väeksi: se edusti naisten genitaalien maagista voimaa, mutta saattoi muuttua myös vitun vihoiksi, jotka toivat kirousta yhteisöön. Muutenkin oli meno Mantsin saarella villiä ja pakanallista: kerran vuodessa uhrattiin Pyhälle Iljalle valkea vasikka, ja miehillä oli tapana kokoontua tyydyttämään itseään piirissä. Tosin Annan Lari ei ottanut osaa näihin onaniasessioihin.

Pietarilainen kauppias Fedul Gromov, joka omisti koko Salmin pitäjän ja riisti ankaralla verotuksella pitäjän asukkaita, törmää häätilaisuuteen ja on käärmeissään, kun ei ollut saanut niihin kutsua. 

...sillä vääryys kulki hovin herran hahmossa. Nyt se seisoi koirineen heidän keskellään rehottavassa sudennahkaturkissaan, jonka alle mahtuisi kokonainen ruokakunta keskitalven pakkasöinä lepäämään ja lämmittelemään.

Anna ja Lari pakenevat Valamon saaristoon, missä piilottelivat kaksi vuotta. Tänä aikana Anna ei tule raskaaksi yrityksistä huolimatta. Pariskunnan lemmensanailu Valamon piilolaavulla on spartalaista:

- Sattuu!
- Niin pitääkin.

Anna ja Lari palaavat Mantsinsaarelle ja asettuvat asumaan Larin kotiin, jossa Anna saa heti kokea miniyyden kirot. Lasta yritetään saada maailmaan erilaisin poppakonstein, joita kirjailija kuvaa antaumuksella. Saarelaiset pilkkaavat pariskuntaa kilvan hedelmättömyydestä. Anna päättää lähteä hakemaan apua Valamosta, missä Jumalanäidin ikoni tekee ihmeitä. Saarella Annan rukoillessa ikonin edessä hän vakuuttuu, että synnyttä pojan. Hän lupaa sydämessään pojan luostarille, kun tämä täyttää kuusi vuotta. 

Anna palaa Mantsiin ja tulee raskaaksi. Kirjassa seuraa sitten laaja kuvaus Iljanpäivän uhrimenoista. Tässä kohdassa leikkaa kaksi metatasoa: yhteisön antama uhri ja uhri, jonka Anna tulee antamaan luostarille. Do ut des. Uhrimenot päättyvät rokan syöntiin:

Tulehäi syömäh, on meijängi puas lihua da rokkua!


Nyt seuraa monenlaista dramatiikkaa: Annan synnytys on varsin värikäs ja sotii luultavimmin kaikkia kätilötieteiden periaatteita vastaan. Maailmaan saadaan kuitenkin pieni poika, Petri. Samalla alkaa tilanne saarella kiristyä: nimismies Neiglick on määrätty karhuamaan ylisuuria veroja pietarilaiselle lahjoitusmaahovilaiselle Gromoville. Samalla kolera alkaa koetella saarelaisia. Neiglick antaa koleralääkettä asukkaille ja puhdistaa kemiallisesti kaivoja, mistä asukkaat saavat päähänsä, että heidät halutaan myrkyttää. Tilanne kärjistyy siihen, että Neiglick apulaisineen suljetaan yhteen taloon, jossa miehiä kidutetaan ja lopuksi talo nimismiehineen poltetaan. Tämän seurauksena osa kapinallisista teloitetaan, osa lähetetään Siperiaan. Myös Lari joutuu pakkotyöhön. Näillä tapahtumilla on historiallinen tausta.

Kirjan toinen osa keskittyy Petrin elämään luostarissa. Kertoja ei enää palaa Mantsinsaarelle, ainoastaan äidin kuvajainen saattelee Petriä koko kilvoittelun ajan. Nuoren noviisin elämä kuvataan raskaaksi ja koti-ikävän leimaamaksi. Luostarin elämää häiritsee Läskelän luterilaisten ryöstöretki Valamoon, jolloin he tuhoavat ja häpäisevät sakraalitiloja ja -esineitä. Myös ystävän menetys painaa Petriä. Myöhemmin Petri löytää kuitenkin tiensä ja elämänsä tarkoituksen äärimmäisessä asketismissa. 

Paastojen välillä söin sieniä, marjoja, kasvien juuria ja lehtiä. Lähdevettä join ainoastaan kirkollisina juhlapyhinä. Muulloin sammutin janoni ojien ja lätäköiden vedellä, talvella lumella...Täydellisimpään sovitukseen kuului kolme miljoona piiskaniskua. Saavutin sen, sillä sivalsin itseäni lähes kaksisataa kertaa päivässä viidenkymmen vuoden ajan. 

Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Historialliset aiheet ovat aina mielenkiintoisia, samoin alueet, jotka ovat muuttuneet täysin toisenlaisiksi. Myös kansantieteellinen näkökulma sopii hyvin tällaisiin teoksiin syventäen lukukokemusta ja antaen uutta tietoa lukijalleen. Tässä olisivat teoksen hyvät ainekset, joista olisi toimittamalla ja fokusoimalla saanut paremman romaanin. Kirjan toinen osa on kovin irtonainen, ja tuntuu siltä, että kirjoittajan puhti on loppunut kesken. Kirja antaa ortodoksisesta spiritualiteetista varsin ristiriitaisen kuvan: väkivaltaa, taikauskoa ja tietämättömyyttä. Toisaalta tuntui, että kirjailija yritti tavoittaa juuri ortodoksista lukijakuntaa.  

Kirjassa oli kauniita Valamon ja Laatokan kuvauksia. Ihmisten sielunliikkeiden kuvaus sitä vastoin oli hieman vaatimatonta tai liioiteltua. Kansantieteellinen ote irrotti monet naurut. Kirjan kantta ihmettelin myös, koska se toi mieleen Laatokan sijaan lähinnä aasialaisia tunnelmia. Toisaalta siinä voi nähdä kuoleman ja elämän symboliikkaa kuin Ellen Thesleffin maalauksessa "Elonkorjaajia veneessä".




sunnuntai 11. elokuuta 2019

Intian elopelloilta.Kirjeitä 30-vuotiselta työkaudelta





Margit Andersin nuorena lähettinä
Margit Andersin (1883-1969) toimi 30 vuotta Intiassa NNKY:n lähetystyöntekijänä Intiassa. Toiminnastaan hän julkaisi vuonna 1942 kirjan Intian elopelloilta. Teos antaa mielenkiintoisen näkökulman lähetystyöhön, Intian elämään ja hindulaisuuteen, mutta vähemmällä hurskaudella siitä olisi saanut vielä paremman. Toisaalta on otettava huomioon, että osa kirjeistä oli seurakunnille tarkoitettuja lähetyskirjeitä, joiden tyyli oli luonnostaan toisenlainen kuin yksityiskirjeiden. Andersinin saavutuksena oli mm. partioaatteen levittäminen Keski-Intiaan, ja lisäksi hän organisoi toimipaikoillaan yhteiskouluja, joita Intiassa ei aikaisemmin ollut. Toiminnassaan hän keskittyi juuri intialaislapsien kouluttamiseen-lukutaidon ja ammattitaidon opettamiseen.

En juurikaan lue näitä vanhoja lähetyskenttäkuvauksia hengellisenä kirjallisuutena, vaan pikemminkin maantieteellisinä ja kulttuurihistoriallisina kertomuksina. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he tunnustavat täysin kohdemaittensa asukkaiden ihmisarvon, eivätkä suhtaudu heihin ylimielisesti. Se, että heitä kutsutaan alkuasukkaiksi, neekereiksi tai pakanoiksi, on aikaan sidottua kielenkäyttöä, mikä ei särähda edes tällaisen vanhan lukijan korvaan.

Andersin kasvoi kodissa, jossa lähetystyö oli tärkeä asia. Hänen tätinsä toimi Venäjällä suuren lähetyssairaalan johtajana Pashkovissa, jonne myös Margit yhtenä kesä matkusti. Hän sai nuorella iällään sisäisen lähetyskutsun Intiaan, jota hänen isänsä kuitenkin vastusti. Perhe kävi rukoustaistelua monta vuotta käännyttääkseen isän mielen, ja lopulta isä antoi Margitille siunauksen ja luvan lähteä Intiaan. Tällä välin Margit oli valmistunut opettajaksi. 

Kirjan parasta antia ovat elävät matkakuvaukset Lähi-Idässä ja Intiassa. Siinain niemimaalla oli elo tuolloin tällaista:

Koreapukuiset miehet kulkivat toimeliaina edestakaisin, juottivat kamelejaan, purkivat niiden kuormia ja kuormittivat toisia. Lapset juoksivat puolialastomina meluten ja huutaen, mutta mustiin puetut ja leuasta silmiin asti hunnutetut naiset liikkuivat hiljaa ja äänettöminä. Itämainen mies sitävastoin ei näyttänyt osaavan mitään huutamatta ja meluamatta minkä keuhkot sallivat. Koko matkallani en kuullut ainoatakaan noista tummista, onnettomista vaimoista lausuvan sanaakaan. Heidän puhuvissa silmissään on sanoin selittämätön alistuvan kärsimyksen ilme. 

Tuo naisten alistetut aseman muuttaminen oli ja on yksi lähetystyön keskeisiä ajatuksia. Intiassa vallitsi tuolloin purdah-järjestelmä, joka eristi naiset muusta maailmasta. Nk. zenana-lähetystyön avulla naispuoliset lähetystyöntekijät pääsivät korkeampikastisten naisten keskuuteen toiminaan. Muutos alkaa naisista - se on ymmärretty jo kauan lähetystyössä. Erityisen hankalaa tällainen tasa-arvokäsitys ja naisten käännyttäminen kristityiksi on hindujen ja muslimien keskuudessa, joissa naista pidetään jo itse uskontojen konstituutiosta käsin miestä alempana olentona. 

Kirjeissään Andersin kuvaa laajasti moninaisia vaikeuksia, jotka liittyivät ihmisten asenteisiin, ankariin luonnonolosuhteisiin ja jäykkään yhteiskuntarakenteeseen. Toisaalta kuvataan monia voittoja, iloisia kääntymisiä ja lähetystyön menestymistä eri kohteissa. Andersin kuvaa varsin synkästi hindujen pakanallisia uskomuksia ja niiden seurauksia. Myös hindupapistosta ja paikallisista virkamiehistä annetaan varsin surkea kuva. Korruptio ja silmänpalvonta rehottivat kaikkialla ja rikkaat riistivät köyhiä minkä kerkesivät. 

Erityinen luku kirjassa on kuvaus tuomaskristittyjen kokouksesta Pravara-joen saarella, jossa myös Andersin oli puhujana. Tuomaskristityt ovat Syyrian kirkon kristittyjä Intiassa, joita ovat vainonneet sekä muslimit että portugalilaiset siirtomaaherrat. Kerrotaan apostoli Tuomaan perustaneen tämän kirkon. Näistä nestoriolaisista on kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti Aapeli Saarisalo. Andersin kuvaa seuraavasti:

Kun meidän tavallamme tulee suoraan Maduran temppelistä, yhdestä Intian suurimmista ja kauneimmista, missä kohtaa pakanuuden koko hirmuisuudessaan, tuntuu kuin olisi astunut suoraan taivaaseen nähdessään lukemattoman valkoisen joukon. Ajatelkaa, edessämme 20-25 tuhatta kristittyä ihmistä Intian maassa---! Se tuntuu unelta ja kuitenkin se on totta.

Andersin kirjoittaa kauniisti intialaisten lahjakuudesta, maan kauneudesta ja sen suuresta potentiaalista tulevaisuudessa, mikä on jo osin toteutunut. Toisaalta teos avaa lukijalleen myös synkän kuvan niistä esteistä, mitkä estävät maan kehitystä (kastilaitos, naisten asema, korruptio). Vaikka teos on jo yli 70 vuotta sitten kirjoitettu, avautuu siitä nykylukijallekin erinomaisesti lähetystyön keskeinen merkitys: ihmisten parantaminen, kouluttaminen, lähimmäisenrakkaus ja Kristuksen valon eteenpäin vieminen maailmassa. 

Lähetyskoulun oppilaita Chhindwarassa

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Rakvere romaan. Kirjallis-historiallisia tuokiokuvia Rakverestä/Wesenbergistä

Keisarin luo on vähäväkisen vaikea mennä

Ennen Rakveren matkaani kesäkuun alussa luin Jaan Krossin Pietarin tiellä (viroksi Rakvere romaan). joka kuvaa rakvereläisten taistelua oikeuksiensa puolesta 1700-luvulla. Kross vaatii lukijaltaan pitkäjänteisyyttä, koska hän rakentaa romaanejaan varsin perusteellisesti ja polveilevasti, toisaalta kirjailija tarjoaa uutteralle lukijalleen todella aidon ja syvällisen lukukokemuksen ja luo oikean lukuflown. Hyvän romaanin merkki on myös siinä, että haluaa heti tutkia enemmän kirjassa kuvattuja paikkoja ja aikakautta. Olin iloinen, kun sain viettää viikon Rakveressä, Pietarin tien päätapahtumapaikalla. 

Kirjan päähenkilö Berend Falck työskentelee rakvereläisessä von Tiesenhusenin moisiossa kotiopettajana. Tiesenhusenit olivat saaneet Rakveren vääryydellä itselleen ja he keskittyivät balttilaisen aateliston tapaan alustalaistensa riistoon. Virassaan Falckia vedetään kahteen suuntaan: hän joutuu toimimaan aatelin asialla, mutta yksityishenkilönä hän taistelee kaupunkilaisten vapauden puolesta. Romaaniin on rakennettu myös jännitteinen rakkaustarina sekä pietarilaisen säätyläiselämän laaja kuvaus. 

Pietarin tien keskiössä on kysymys, kuinka moraalisia ratkaisuja tehdään yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kannalta olosuhteissa, jotka perustuvat heikomman alistamiseen ja riistämiseen. Kirjoittajan ansio on myös siinä, että teoksen henkilöhahmoissa on syvyyttä ja monipuolisuutta huolimatta siitä, mikä heidän asemansa yhteiskunnassa on. Tarinaa viedään eteenpäin Berend Falckin näkökulmasta käsin, ja se on myös jonkinlainen kehityskertomus. 

Tekstissä on varsin runsaasti historiallisia asiakirjoja ja sitaatteja saksaksi ja ranskaksi, ja lukija viedään varsin syvälle 1700-luvun henkiseen ja aineelliseen maailmaan. Myös Rakveren kaupunkia kuvataan elävästi. Jos haluaa lukea hyvän historiallisen romaanin, niin Pietarin tiellä on juuri sellainen: kun alkuun pääsee, se pitää otteessaan loppuun saakka. Suomalaista lukijaa puhuttelee varmasti myös tuo pienen ja vähäväkisen kansan kamppailu vapautensa puolesta. 

Oli ihme, että teos julkaistiin Neuvosto-Virossa, koska siksi selvä yhtäläisyys on teoksessa kuvatun Baltian aatelin toimintatavoilla Neuvostoliitossa vallinneisiin valtarakenteisiin. Toisaalta historian kautta voitiin Neuvosto-Virossa esittää myös varsin suoraa kritiikkiä vallitsevia oloja kohtaan (esim. filmissä Viimne reliikvia, missä keskiaikaan sijoitetun kertomuksen avulla käsitellään vapauden teemaa). 

Rekveressä on Tiesenhusenien kartano keskellä kaupunkia ja se toimii nykyään teatterina. Myös moision ja kaupungin väliset rajakivet ovat vielä tallella. Kun kysyin meitä opastaneelta asiantuntijalta, kuuluuko Krossin kirja Virossa lukion opetussuunnitelmaan, sanoi hän, ettei sitä lueta, koska siinä käsitellään koululaisille sopimattomia aiheita (lue: aviorikos). Neuvostolan jäljet näkyvät siis edelleen tällaisissakin asioissa.  


Von Tiesenhusenien maiden rajakivi Rakveressä
Rakvere on hienosti monikerroksinen kaupunki. Vanhinta kerrostumaa edustaa kalparitarien aikainen Rakveren linna, mitä voi käydä katselemassa ihan itsekseen tai sitten ottaa osaa toiminnallis-pedagogiseen kierrokseen, jossa tehdään ruutia ja mehiläisvahakynttilöitä sekä käydään kidutuskammiossa ja helvetissä yms. Kaupungissa on vähän Viipurin, Haminan ja Savonlinnan ilmapiiriä. EU:n ihmerahalla on saatu aikaiseksi hypermoderni kaupungintalo ja kaupunkia kunnostetaan edelleenkin varsin laajasti. Esimerkiksi Krossin romaanissa kuvattu pääkatu, Pikk tänav oli kokonaan myllätty nurin remonttia varten. Kaupungissa näki paljon myös hylättyjä taloja, joita ympäröivät villinä rehottavat puutarhat: entiset omistajat lienevät jo mullan alla Siperiassa, Saksassa, Kanadassa...

Pikk tänavaa pitkin pääsee nousemaan linnavuorelle, mistä löytyy ainutlaatuisen kaunis tammimetsä, tammik, jonka keskellä on saksalaisten sotilashautausmaa. Sinne on haudattuna 1400 saksalaista sotilasta, jotka kuolivat kaupungin sotilassairaalassa 1941-1944. Kaupungilla on ollut myös oma saksankielinen vähemmistönsä aina vuoteen 1939 saakka, siitä muistona on vielä Rakveren saksalaisen lukion ja ritarihuoneen rakennukset. Kaupungilla on myös saksalainen nimi, Wesenberg. 

Kalparitarien perustama Rakveren/Wesenbergin linna


Pikk tänav, jolla romaanin kaupunkikuvaukset tapahtuvat

Saksalainen sotilashautausmaa linnavuorella
Kaupungin suuri poika on Arvo Pärt, josta kurssimme opettaja kauniisti sanoi, että hän on suurempi kuin Viron kulttuuri. Pärt kuunteli pikkupoikana kaupungin keskustorilla musiikkia ja kuulutuksia, joita tuli kaikkialla kaupungissa olleista kovaäänisistä. Pärt joutui myöhemmin lähtemään maanpakoon Neuvosto-Virosta musiikkinsa takia. Nykyään hän asuu jälleen Virossa. 
 
Arvo Pärt kuuntelee pikkupoikana kaupungin ääniä

Kaupungissa on muutamia viehättäviä kahviloita ja ravintoloita. Työtoverini sanoi, että Pätsin leipomon pavlova on musti, ja oikeassa hän olikin. Suomalaiselle kaupunki on myös kovin halpa: kympin pintaan voit jo ruokailla ja kahvitella hyvin. Kaupungissa on myös iso kylpylä ja sen yhteydessä moderni hotelli. 


Pätsin leipomon pavlova on käsite
Viimeisenä iltana meillä oli mahdollisuus käydä Riho Hüttin taiteilijakodissa, jossa taiteilija elävästi kertoi luomistyöstään. Ilta päättyi kansanmuusikoiden säestämään yhteiseen tanhusessioon, mikä meistä suomalaisista oli varsin hauskaa ja muinaisen tuntuista. Kuorolaulu ja kansantanssit ovat Virossa todella merkittäviä juttuja, joiden ymmärtämiseen ulkomaalainen tarvitsee aikaa.
Riho Hütt kritisoi taiteessaan kuluttamista


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Die Reise nach Tilsit


Hermann Sudermannin "Die Reise nach Tilsit" on saksalaisen kirjallisuuden suuria kertomuksia. Se oli yksi neljästä novellista kokoelmassa Litauische Geschichten. Kertomus on myös filmattu neljä kertaa. Taiteellisesti kestävin lienee Friedrich Murnaun Amerikassa ohjaama Sunrise - The Song of Two Humans (1927). Tunnetuin ohjaus on Veit Harlanin vuodelta 1939. Harlan toi mukaan puolalaisvastaisen juonteen, ja filmiä esitettiin sittemmin sodan jälkeen leikattuna. Neuvosto-Liettuassa on novelli myös filmattu (Ansas, vuodelta1982). 

Viime vuosisadan vaihteessa Sudermannin yhteiskuntakriittiset näytelmät olivat hyvin suosittuja, ja niitä esitettiin myös Suomessa, mutta aika on ajanut niistä ohi. Kymmenistä näytelmistä ja romaaneista vain tämä teos on jäänyt elämään. Sudermann oli itse itäpreussilainen, ja kertomuksen tapahtumapaikka on Kuurin kyntään ja haffin seudut ja Tilsitin kaupunki. 

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: Ansas Balczus on kalastaja ja maanviljelijä, joka on mennyt naimisiin Indren, varakkaan talollisen tyttären kanssa. Heillä on liitosta kolme lasta. Taloon tulee piiaksi Busze, joka kietoo Ansaksen lemmenlonkeroihinsa ja alkaa vaatia Ansasta surmaamaan Indren, että pääsisi itse emännöimään. Tämän pelin katkaisee Indren isä, joka ajaa Buszen pois talosta. 

Piian viettelykset jäivät kuitenkin kalvamaan Ansasta ja tämä päättää päästä vaimostaan eroon purjehdusmatkalla Tilsitiin, jonka piti olla puolisoiden sovintoretki. Tilsitissä käydään kahvilla, torvisoittoa kuuntelemassa ja ostetaan lapsille tuliaisia. Tunnelma alkaa kääntyä iloiseksi ja murhamietteet kaikkoavat kun Ansas alkaa ymmärtää, kuinka hieno vaimo hänellä on. 

Paluumatka menee iloisissa merkeissä, mutta vene joutuu pyörteeseen, jolloin Ansas hukkuu ja vain Indre pystyy pelastautumaan apuneuvoilla, jotka Ansas oli varannut itsensä pelastamiseksi. Lopussa kuvaillaan lyhyesti, kuinka Indre eli hyvän elämän ja heidän lapsistaan tuli kunnon kansalaisia. 

Kyseessä on siis klassinen kolmiodraama, mutta fokus on puolisoiden keskinäisen dynamiikan kuvaamisessa veneretkellä. Busze edustaa julkeaa erosta, johon miehen on helppo langeta. Indre on sitä vastoin madonna. 

Kertoja rakentaa purjehdusmatkalle jännitystä, koska Indre tietää, että Ansas haluaa päästä hänestä merellä eroon. Kummankin mielessä pyörii, mikä on seuraava siirto. Indreä askarruttaa, mitä Ansaksen jaloissa olevassa säkissä on: onko siellä ase, jolla hänet surmataan? Hän pohtii myös, mistä hän kuollessaan joutuisi luopumaan. Tilsitin kaupunki avaa kuitenkin kummankin aistit elämän iloille, ja paluumatka sujuu suuren sovinnon merkeissä aina veneonnettomuuteen saakka, mistä Indre pystyy pelastautumaan. 

Minua viehätti hidas, vanhanaikainen kertomatapa, jossa hiljakseen avattiin erilaisia näkökulmia näiden ihmisten kohtaloihin. Myös Kuurin kyntään luonto puhuu kertomuksessa omaa kieltään ja muuttuu aktiiviseksi toimijaksi perhedraamassa. 

Sai myös aihetta miettiä, kuinka aikanaan maineikkaat kirjailijat saattavat vaipua unholaan, tai kuinka heidän tuotannostaan jää elämään aikanaan ihan marginaaliselta tuntunut teos. Kuurin kynnäs toi mieleen myös Thomas Mannin kesämökin Nidassa: olikohan kesäpaikan valinnan perusteet kirjalliset? Myös tuo Veit Harlanin rasistinen näkökulma, ja politiikan sekä taiteen dialogi jäi mietityttämään. Tilsit avasi taas kulinaarisen vinkkelin juustoihin ja tietenkin Suomen sotaan. Luettu teos oli siis avartava ja antoi mielelle aihetta monenlaisiin retkiin.