torstai 17. tammikuuta 2019

Viipurin hopeat


Mitäpä olisi suomalainen kustannustoiminta ilman SKS:n kirjoja?  Seura julkaisee tieteellisesti korkeatasoista kirjallisuutta kauniissa sidoksissa, joita on ilo lukea, katsella ja pitää käsissään. Kaikki on loppuun harkittua paperilaatua myöten. Sain joululahjaksi Marketta Tammisen teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa (SKS Helsinki 2017). Tamminen on toiminut pitkään museoalalla kirjoittaen samalla myös historiallista tietokirjallisuutta. Teos antaa mielenkiintoisia näkymiä Suomen kulttuurihistoriaan, Viipurin kaupunginhistoriaan suomalaisen hopean kautta ja se esittää myös uusia tutkimustuloksia. Teoksen erinomaisesta kuvituksen on tehnyt Katja Hagelstam.

Kirjan alussa esitellään suomalaisen hopeatutkimuksen historiaa, erityisesti kerrotaan tietenkin Thyra Borgista ja hänen teoksestaan Guld- och silversmeder i Finland vuodelta 1935. Borg on aikoinaan tutkinut ja kartoittanut kaiken merkittävän suomalaisen hopean. 

Seuraavaksi Tamminen kertoo Viipurin historiasta, jolloin käsitellään erityisesti kirkollisia esineitä ja niiden vaiheita Viipurissa, mm. Suomen merkittävintä keskiaikaista hopeaesinettä Sifridus-kalkkia, jota hopeatutkija Raimo Fagerström pitää Euroopan hienoimpiin lukeutuva romaanista tyyliä edustavana hopeaesineenä. Kalkki on poikkeuksellisesti ryöstösaalis Saksasta, yleensä viipurilaiset olivat kuitenkin aikojen saatossa ryöstön kohteina. Esim. Viipurin kirkkohopeat pakattiin Isonvihan aikana puulaatikkoon, joka toimitettiin Tukholmaan turvaan vainolaiselta. Nykyään näitä viipurilaisia sakraaliesineitä säilytetään mm. Porvoossa, Lohjalla ja Helsingissä. Viipuriin jääneistä esineistä löytyy osin kuvauksia Borgin kirjasta. Oli liikuttavaa katsoa kuvaa kauniista Lavansaaren seurakunnan ehtoolliskalkista vuodelta 1783: kuinka paljon köyhät seurakuntalaiset olivat valmiita uhraamaan asioihin, jotka olivat heille tärkeitä, kuinka monenlaisia vaiheita myös nämä kirkkohopeat ovat todistaneet.

Tamminen kertoo varsin perinpohjaisesti Viipurin kulta- ja hopeaseppien toiminnasta, killoista, oltermanneista ja kisälleistä, samalla lukija perehdytetään jalometallien leimaukseen. Tähän liittyi myös teoksen yksi tutkimustuloksista. Jos kotona on vanhempaa hopeaa, voi alkaa etsiä niistä W -leimaa, jolla viipurilaiset sepät esineensä leimasivat.

Teoksessa esitellään myös merkittävimmät tyylisuunnat. Viipurilaisen hopean merkittävin aikakausia oli 1600-luku eli barokin aika. Jos näitä esineitä haluaa nähdä luonnossa, on paras mennä Kansallismuseoon tai Reitzin taidemuseoon Helsingissä. Tamminen päättää teoksensa näin:

Keskieurooppalaisista innovatiivisista hopeasepäntyön keskuksista eri reittejä kulkeneet kansainväliset esinetyypit, tyylit ja koristeaiheet saivat Viipurissa parhaimmillaan taidokkaita ja omaperäisiäkin toteutumismuotoja. Paikalliset piirteet viipurilaismestarien tuotannossa kertovat kaupunkiin eri aikoina tulleista ruotsalaisista, saksalaisista, balttilaisista ja venäläisistä kulttuurivaikutteista.

Tammisen kirja tarjoaa mainion historiallisen matkan Suomen rikkaaseen ja varsin vaihtelevaan menneisyyteen esinekulttuurin kautta. Erinomaista luettavaa sunnuntai-iltapäivänä lehmuksenkukkateen, Couperinin sembalomusiikin ja mille feuille -kakun kanssa. Ethän unohda hopeista kakkuhaarukkaa!

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Peruna-artisokka pitsa



Viime keväänä Roomassa ostimme joskus kadulta peruna-artisokkapitsaa, joka oli halpaa ja hyvää. Tässä hieman parannettu ohje kotikäyttöön (yksi pellillinen):

- Noin kymmen keitettyä ja viipaloitua (2 mm) perunaa.
- Tee hyvä pohja makusi mukaan. Itse suosin seuraavaa: 2,5 vettä tai maitoa, neljännes hiivaa, kaksi tasapäistä teelusikkaa suolaa, hieman ruis- tai vehnälesettä ja vehnäjauhoja. Tee aluksi osasta jauhoja ja hiivasta vellimäinen taikina, jonka annat olla niin kauan, että se alkaa kevyesti kuplia (puoli tuntia). Lisää sitten loput jauhot, suola ja leseet siten, että alustettaessa taikinasta ei tule liian timakkaa, vaan ennemminkin pehmeää. Laita nousemaan parvekkeelle tai jääkaappiin vähintäin tunniksi.
- Paista pari hienonnettua sipulia öljyssä ja lisää joukkoon hieman joko kuivattua nokkosta, tuoretta persiljaa tai pinaattia. Lisää vielä rosmariinia, jos sitä kaapista löytyy. Anna sipuleille paistettaessa valko- tai kuohuviinihömpsy. Ota itsekin hieman. 
- Ota valkoisia maitotuotteita (smetanaa, kermaviiliä, ranskankermaa tai ruokajugurttia) mitä jäkäristä löydät n. neljän desin verran. Voit lötkistää seoksen kermalla. Mausta pippurilla ja suolalla.
- Raasta noin 200 g. emmentalia tai vastaavaa juustoa. Myös vuohenjuusto on oiva päällys.
- Leikkaa purkillinen artisokanpohjia ohuiksi viipaleiksi.
- Voitele uunipelti ja kauli taikinasta ohut pitsapohja ja levitä se pellille. Taikinaa jää yli noin kahden sämpylän verran: paista ne jälkilämmössä iltahuikaa varten.
- Levitä pitsapohjalle valkoinen maitotuotepohja, lado sen päälle perunat, artisokat ja sipulit. Sirottele lopuksi päälle juustoraaste. Aloita paistaminen kiertoilmauunissa pohjalämmöllä, ja kun reunoilla kuplii, vaihda tavalliselle vaihteelle tai sitten paista 200 asteessa niin kauan, että pitsa näyttää kauniin vaaleanruskealle.
- Jos olet anjoviksen ystävä, ripottele muutama file perunoiden päälle.
- Tämän pitsan kanssa sopii suolakurkku tai salaatti.
- Juomaksi olut tai kevyt valkoviini.
- Tästä linkistä pääset tunnelmiin...


perjantai 4. tammikuuta 2019

Alastalon salissa: lukupäiväkirja 2015-2019

17.7.2015

Yksi lempikäsitteitäni on kairos: oikea, optimaalinen aika tehdä jotain merkityksellistä. Nyt on aika lopulta lukea Volter Kilven Alastalon salissa (haluan lisäksi keekoilla paidassa, jossa lukee Olen lukenut Alastalon salissa)Jo pariin otteeseen olen yrittänyt aloittaa kirjaa, mutta jättänyt kesken sen raskassoutuisuuden vuoksi. Sekä romaanin tematiikka että kertomistapa ovat aikaisemmin vieroittaneet lukemasta. Kirja on kuulunut samaan kategoriaan kuin Joycen Ulysses ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä: olen aloittanut niiden lukemisen jo monet kerrat, mutta jostain syystä lukuflow ei etene. Uskon, että jos on selvittänyt Alastalon, selviää myös muistakin klassikkohaasteista. 

Jos aikakoneella voisi siirtyä joihinkin menneisiin tapahtumiin, olisin mielelläni 6. elokuuta 1933 Kustavin kirkossa kuuntelemassa, kun Volter Kilpi lukee Alastalon ensimmäistä lukua Kirkkomaa. Millä rakkaudella ja ymmärryksellä Kilpi kuvaa seurakuntaa, kirkkoa ja ympäröivää luontoa! Minkä henkevän aksentin hän asettaa koko kertomukselle! Mieleen nousee Rilken Immer wieder -runon elämän kierron traagisuus ja kauneus. Nyt ollaan suuren kirjallisuuden äärellä.

170 sivua on nyt takana ja hämmästys on suuri: miten näin moderni kirja on kirjoitettu Suomessa 1930-luvulla! Miten huvittavaa ja samalla rikasta on Kilven kerronta! 24 sivua kestää, kun Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan. 72 sivua kuluu, kun Härkäniemi valitsee piippua Alastalon piippuhyllyltä. Tätä ei voi uskoa todeksi ennen kuin on asian itse kokenut. Kuten huutomerkkien käytöstä näkee, olen vielä alkulumoissa. 

Häkellyttävää on se tapa, miten Kilpi sukeltaa henkilöidensä sielunliikkeisiin. Lukijalle tulee sellainen olo, että juuri näinhän se menee, näin ajatukset ja assosiaatiot polveilevat ja sitoutuvat toisiinsa.  Yllättävää on myös, kuinka kansainvälistä oli Kustavin rannikon väki: he liikkuivat Euroopassa kuin kotonaan, toivat sieltä tullessaan tavaroita ja ajatuksia. 

Kuinkahan tätä jaksaa menettämättä innostusta? 

24.7.2015

Tämä on kirja miehuusmittelöstä ja kilpailusta. Naapurin kaikki vahvuudet ja heikkoudet käydään läpi tarkkaan, ja jokainen sijoittaa itsensä johonkin Kustavin hierarkiassa. Manttaali on tärkeä. Istumajärjestys kirkossa on tärkeä. Kuinka kukin kenellekin kättä torkottaa, kuka kullekin ja miten syvään noikkaa, rekisteröidään tarkkaan. Kuka mitenkin pitää piipunperää käsissään on syvästi merkityksellistä. Totta puhuen näiden miesten toistensa tarkkailussa on jotain feminiinistä, siksi paljon siinä on psykologisointia ja yksityiskohtia. No, on siellä naisiakin, esim. Alastalon Siviä:

On vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurankantaman yltä vierasta hyvää nuorien silminen hymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä!

Taidatkos sen paremmin sanoa? Nyt ruvetaan kantamaan kahvia pöytään (ehkä seuraavat viisikymmentä sivua). Tämä on todella erilaista kirjallisuutta...

2.8.2015

Nyt Siviä tarjoaa kahvia, mutta näistä kahvitteluista avautuu eroottisten haaveiden kudelma. Punasteleva mutta päättäväinen Siviä herättää vanhoissa kustavilaisissa isäntämiehissä monenlaisia ajatuksia:

On sentään mukavaa, kun nuoruus herii nuoressa ja virvoittaa kuheran luuloille vanhankin veret...Tuntui melkein samalta kuin joskus suvikuussa niityn vartta kävellessä, kun ehtoo on lietona ympärillä ja lemun hula ilmassa heikottaa järjen aikamieheltäkin...

Isännät antavat mielikuvituksensa laukata nuoren kauneuden edessä, mutta pääasia on, että mies hallitsee nämä irrationaaliset viettinsä, koska on mies.

En minä tiedä sen makuisampaa väriä maailmassa kuin kerman kelta, kun se herkkuviltaan juoksee ja sopuhiljaa sekoittaa leppeän ruskonsa kahvin teräksiseen tummaan enkä sen hempeämpää kuin veren kainolentävä hereä, kun se valtoiminaan karkelee nuorilla poskipäillä ja hämmentää hipiä viivat liehtonsa lämpimällä.

Jo kahvikerman kaataminen kuppiin on aistillinen elämys.
Tämä on kovaa kamaa! Tämä on aitoa erotiikkaa! Nyt alkaa vähitellen jo tottua myös Kilven kieleen, joka tosin vaatii sukeltamista ja viipyilyä. Työstä tämän mainion romaanin lukeminen kuitenkin käy. 

7.8.2015

Vielä ollaan kahvipöydässä, ja Eevastiina näyttää nyt emännän- ym. kykynsä: hänen toimiaan rajoittaa vain hame. Luultavasti hänestä olisi saanut aikaiseksi kaksi kustavilaista miestä, sen myöntävät myös kylän miehet. Erikoista on, ettei Kilpi mene juurikaan naisten sielunliikkeisiin sisään, vaan he edustavat maalaisjärjen ääntä. Naisten tehtävänä on ylläpito, jotta miehet voivat suunnitella ja turista. 

Tämä Kilven kieli on yleensä niin runsasta ja viidakkomaisen tukehduttavaa, ettei millään machete-veitsellä tunnu pääsevän läpi. Mitään levähdyspaikkaa ei lukijalle anneta, vaan koko ajan mennään täysillä. Kolmannes luettu. 

8.9.2015

Työ sotkee lukemista: nyt kuukauden tauko Alastalosta. Kilpi on suuri humoristi: Kuudes luku. Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Onhan tämä nerokasta ja hauskaa! Luku on kuitenkin varsinainen suomalaisen kruusailun kompendium: milloin sopii ottaa pöydästä mitäkin ja mikä on kohtuullista ja säädyllistä. Tällaista käytöstä tapaa vielä maalla vanhempien ihmisten kesken: kaikki tietävät, mikä on marssijärjestys ja mitä kenellekin kuuluu ja sopii. 

Kilven maailma on universaalinen: koko maailmankaikkeutta voi tarkastella piipunperän tai lahnanpyrstön avulla. Kaikki on salatulla tavalla liittyneenä johonkin toiseen. On kuin kirjailija avaisi erilaisia makro- ja mikrokosmoksia lukijalleen taukoamatta. Toisaalta tämä on myös raskasta. Lukijalla on koko ajan olo, kuin söisi jatkuvasti täytekakkua, kermajuustoa ja sisäfilepihviä. Mitään löysää tai keveämpää ei ole tarjolla. Mitenhän tätä jaksaa eteenpäin?

11.11.2015

Ollaan yli puolenvälin. Työ ja muu touhu estää Alastalo-Rauschin, mutta jaksan uskoa, että jostain löytyy muutaman tunnin lokonen tähän uurastukseen. Periksi ei anneta!

1.1.2019

No periksi annettiin kuitenkin. Kolme vuotta sitten sain ulkoillessani sydärin, ja lukuflow jäi silloin kesken. Nyt joulunaika vimmasi minut taas jatkamaan lukemista, ja nyt ollaan jo niskan päällä. Helsinkiläisten kunniaksi on sanottava, että Alastalon saliin oli kirjastossa pitkä varausjono, vaikka kirjastolla on teoksesta kymmeniä kappaleita. Omaksi en kirjaa halua, koska uskon, että tämä yksi lukukertaa riittää täysin.

2.1.2019

Nyt ollaan siis toisessa osassa, totiveden kaatamiseen on käytetty noin 60 sivua ja yksi totivesikannu on jätetty provokatiivisesti lattialle. On myös tarkkaan kuvattu, kuinka sokeripala tulee totilasiin laittaa. Muitakin toimia on kuvattu varsin seikkaperäisesti: piipun valintaa, kahvijuontia ja sopimuksen allekirjoitusta. Itse asiaan, eli parkin rakentamisen suunnitteluun päästään noin sivulla 490, tosin tuon päätoimen keskeyttää noin 90 sivun pituinen Härkäniemen kertomus vaasalaisen Albatross-aluksen kohtaloista, josta Kilpi olisi voinut rakentaa ihan oman romaaninsa. Tuon kertomuksen tarkoituksena oli rohkaista isäntämiehiä riskiottoon kaupankäynnissä. Kaikki kirjassa kerrottu liittyy orgaanisella tavalla tuon kuuden tunnin elämänkudelmaan Alastalon salissa, vaikka joskus tarina tuntuu eksyvän yhä syvempiin mielen labyrintteihin.

Miehinen voimantunto ja kilpailua aineellisesta ja henkisestä ylemmyydestä kulkee läpi koko teoksen. Kilpi käyttää terhistelevistä miehistä myös osuvia eläinmaailman inspiroimia sanoja, kuten sorkkamajuri, kannuskeikari  ja helttaherra. Välillä on miehisen biologian kuvaus varsin suoraa:

"...omat mehut miehenkin suonet miesväkisiksi tykkivät, ja omat huuhdot omilta liehtimiltä miehen veren miesvereksi humaltavat."

Toinen teoksen läpäisevä aihe on raamatullinen kuvasto. Lukijan tulee tietää, mikä on Kidronin oja, Zarpahtin leski, Jaakob tai Leea. Uskonnollisen kuvaston tuntemuksen ohentuminen tulee osaltaan vaikeuttamaan tulevien polvien Alastalo-kokemusta. Erityinen teologinen osuus kirjassa on sen ensimmäinen luku Kirkkomaa.

3.1.2019

Onkohan tästä lukukokemuksesta tullut jo esitelmöityä liikaa kotioloissa? Sain jo joululahjaksi t-paidan, jonka selässä on teksti "Olen lukenut Alastalon salissa". En ole vielä pukenut sitä ylleni, koska sata sivua puuttuu lukutingistä. Nuorempi lapsista on kuulemma myös järjestänyt kesällä kavereilleen Alastalo-iltamat, jonka tarkempaa sisältöä en ole tohtinut kysyä. 

Nyt se on luettu!
Voisin sanoa vielä montakin asiaa tästä erikoisesta ja nerokkaasta teoksesta, mutten aio kuitenkaan heittäytyä kilpimäiseen tajunnanvirran vuohon. Teos kuvaa rikkaasti ihmistä, luontoa ja kulttuuria. Kilven maailmankuva muistuttaa Hildegard Bingeniläisen orgaanista elämännäkemystä, jossa kaikki oleva on salatulla tavalla yhtä, se ilmenee vain eri muodoissa. Kahvikerman, piipunpesän ja totiveden myötä lukijalle avataan uusia ovia yhä syvempiin mielenkätköihin, salaisuuksiin ja riippuvuussuhteisiin. Lukijalleen Kilpi ei ole armollinen: hänelle ei suoda hetkenkään lepopaikkaa. Siksi teosta on raskas lukea. Kirjailija loi kielen, joka pyrkii olemaan enemmän kuin kieli: se on instrumentti, jolla olemassaolon salaisuutta yritetään raottaa.  Alastalon salissa on yksi suomalaisen kulttuurin kirkkaimpia kruununjalokiviä.

Kevään kesteihinkin on jo luvassa einettä Eevastiinan tapaan:

Tulkaa nyt etukamarin puolelle, laitin jotain pientä pöytään meidän vähäisistä, ettei nälkinensä tarvitse talosta lähteä tuulta haukkomaan, linnunruokaa...

- juustolihaa palvin päällä
- vasikkaa
- paistettu porsas
- imelletty sahti
- leivotut lämpimät
- varit muhennokset
- survitut salaatit
- ankeriasta kammiosta
- siikaa verkon silmästä
- palvia ullakolta

Näillä mennään tapaa kansa sanoa...














perjantai 28. joulukuuta 2018

Joulumietteitä


Saksalainen joulupöytä vuonna 1945


Jouluun virittymisen aloin työmatkalla Saksaan. Neljän päivän aikana Düsseldorfissa, Kölnissä ja Bonnissa ehti poiketa myös kaupunkien joulumarkkinoilla (kaikkialla poliiseja, ei jihadistivaaraa!), Kölnin tuomiokirkossa ja Bonnin Haus der Geschichtessä, missä Saksan historian näyttely tarjosi hyvän kontrastin kaupungin mantelin-, hehkuviinin- ja makkarantuoksuiselle ilmapiirille. Maan nykyinen hyvinvointi on ollut kovien ponnistusten takana. Saksalaisten kunniaksi on sanottava, että he ovat käsitelleet vaikeaa historiaansa kriittisesti ja avoimesti, Ei tarvitse kuin katsahtaa Saksan naapurimaihin, joissa tätä työtä ei ole kunnolla tehty (vaikkapa Puola, Itävalta tai Ranska esimerkkeinä). 

Erityisesti museosta jäi mieleen saksalaisten ruokakorttiannos vuodelta 1945 ja valokuva näyttelijä Paul Rothista Borchertin "Ovien ulkopuolella" elokuvasta. Borchert oli ensimmäinen saksalainen kirjailija, johon tutustuin alkukielellä. Borchert kuvaa eettisten arvojen romahtamista sodanjälkeisessä Saksassa. Nuoreen ihmiseen kirjailijan pasifistinen paatos upposi hyvin ja edelleenkin hänen novellinsa ovat hienoa luettavaa, joita voisi huoletta painaa kaikkien sotahullujen maitten lasten oppikirjoihin. Tässä linkki Draußen vor der Tür -draamaan esitettynä kahdeksassa minuutissa.

Saksalaiset osaavat ottaa joulusta ilon irti, ja tarjolla on kaikkea mahdollista ja mahdotonta joulutuotetta. Omaan jouluuni kuuluvat aina saksalaisina elementteinä Lebkuchenit ja vaimon leipoma Christstollen, kapaloitua Jeesus-lasta muistuttava pitko. Myös Nußknacker seisoo joka vuosi ikkunalaudalla. Joulukuusi on kuitenkin lättiläistä perua, tosin Riian kulttuuri oli voimakkaasti saksalaisvaikutteista. Saksa on ehdoton joulumaa, kuitenkin toisella tavalla kuin Suomi. Jos haluaa tehdä joulumatkan Saksaan mihin vuodenaikaan tahansa, pitää matkustaa Rothenburg ob der Tauberiin ja mennä saman tien Käthe Wohlfahrtin joulukauppaan. Tuo puoti edustaa hienolla tavalla saksalaista aineellista joulukulttuuria. 
Paul Edvin Roth Beckmannin roolissa elokuvassa "Draußen vor der Tür"


Düsseldorfilaisia pukkeja joulumarkkinoilla

Suomessa joulu alkoi Cantores Minoreksen Jouluoratoriolla Helsingin tuomiokirkossa. Jauchzet, frohlocket, auf preiset die Tage. Ach mein herzliebes Jesulein, mach dir ein rein sanft Bettelein, zu ruhn in meines Herzens Schrein, daß ich nimmer vergesse dein! Kirkko ei kumma kyllä ollut täynnä, vaikka evankeliumia laulettiin voimallisesti.

Nyt on vuorossa setäihmisen valituksia tapainturmeluksesta ja sivistyksen romahtamisesta meidän tiedotusvälineissämme ja kirkossa. Radio Suomen joulumusiikki on masentavan tasapaksua. Ei sitä Jeesusta tarvitse kansankanavalle jatkuvasti tyyrätä, mutta joulupukkisuukonsai sadatta kertaa, kamala Sika tai tulkitsijamestari rakentamassa omavanhurskauden avulla sydämensä joulua viidettä kertaa päivän aikana, saa kuuntelijan kypsymään ja kääntämään kanavan äkkiä ykköselle. Joulumusiikin soitto Radio Suomessa loppuu kuin seinään tapaninpäivän jälkeen, vaikka joulu loppuu vasta nuutinpäivään. Oikeat joulunystävät kantavat kuusensa ulos vasta marianpäivänä. 

Toimittajat, nuo Laajasalon opiston nerot, panivat myös joulun alla parastaan: ortodoksien joulu (ei tosin sanottu, että "ortodoksien suuri juhla joulu"), juutalaiset ja joulu ja muuta eksoottista sekoilua. Joulumietteitä uutisissa esitti juutalainen näyttelijä (ne tosin olivat hyviä mietteitä). Onneksi oli edes Teemu-piispa musiikkiraadissa mukana edustamassa valtauskontoa. Samaisessa joululevyraadissa esiintyi tähtönen, joka on jo ehtinyt laulannallaan pilata monta viihteen klasikkoa. Hän oli julkaisuut joululevyn, mutta halusi ensi töikseen ilmoittaa olevansa ateisti. Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Minua hävettäisi sanoa itseäni ateistiksi, mutta nykyään kaikki tiedostavat ihmiset pitävät itseään jumalattomina, ihan kuin 1960-1970 -luvuilla uskottiin auringon nousevan Moskovasta.

Television uutislähetyksessä vihreiden kuihtuneen oraansuojelijan näköinen kaupunginvaltuutettu kertoi varakkaalta, mutta vaatimattomalta näyttävässä kodissaan kymmen minuutin verran, ettei joulussa ole keskeistä kuluttaminen. Hohhoijaa kuinka uutta... Pisteenä i:n päällä oli radiotoimittajan pällistely seuraavan joululaulun tiimoilta:  
    Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta –
tätä ymmärtää ei voi,
»ei, tää pulma on vasta;» –
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.

Ihmettelyn kohteena oli sana hasta. Hyvä toimittaja: ethän lyö lasta ja käy katsomassa mummoasi harmaahasta. Paasi tai niisi eivät taivu nykytoimittajalta, eikä myöskään ruotsinkielisiä nimiä enää osata lausua, vaikka ruotsia luetaan koulussa ihan tolkuttomasti. Myös Helsingin piispan joulukirjeessä oli karkea kielioppivirhe. Huoh! Mihin tämä kansakunta on vajoamassa?

Kotoinen tonttuasetelma: siinäpä on harmaahasta!

Kotikuusen jouluenkeli Rothenburg ob der Tauberista
Nyt kun olen päässyt tähän vanhatestamentilliseen saarnamoodiin, en voi vaieta ohuista joulusaarnoista. Suuren helsinkiläisen seurakunnan kirkko oli täysi, mutta pappi päätti loruilla joulun väreistä, joista kuulijan oli kovin vaikea löytää mitään siltaa Kristukseen. Edellisenä jouluna toisessa suuressa kaupunkiseurakunnan kirkossa pappi ihmetteli, kuinka kynttilä tuo valon pimeyteen. Kolme vuotta sitten pappi ylisteli kaunista naiskanttoria. JEE! 

Appivanhempani olivat tehneet sen ratkaisun, etteivät menneet kirkkoon kiirastorstaina tai jouluaattona, koska ne olivat heidän mielestään tunnelmoitsijoiden tilaisuuksia. Odotettavissa olisi vain ohennettua julistusta ja kirkollista kiltistelyä.

En nyt jaksa jakaa appivanhempieni käsitystä, muta papin tulisi kuitenkin käyttää leviskänsä hyvin juuri noina päivinä, kun kirkko kerrankin on täysi. Ihmiset tulevat kirkkoon saamaan hengellistä ravintoa. Ei ole oikein, että kirkkokansaa kohdellaan kuin lapsia ja he lähtevät joulun viettoon nälkäisinä. Mihin ovat kadonneet vuosien opinnot, kun seurakuntalaisille puhutaan kuin lastentarhan kuusijuhlassa? Papin paha virhe on aliarvioida kuulijoitaan ja heidän hengellistä ikäväänsä. 

Onneksi paavi vielä jaksaa pitää kristillistä julistusta yllä. Hänen joulusaarnansa oli selvä kannanotto siihen, mihin kristittyjen tulisi pyrkiä maailmassa: rauhaan ja yhteisyyteen. Tämän tiellä on ihmisen ahneus, joka taas johtuu huonosta luonnostamme. Tämän ristiriidan poistamiseen tarvitsemme Kristuksen pelastustyötä. Ei sen kummempaa julistusta, mutta kaikki olennainen tuli sanottua. Kiitos Rooman kirkolle!


Toukokuussa olin paavin vastaanotolla

Nyt olen ollut tavoistani poiketen kovin kielteinen monen asian suhteen, joten puhutaan vielä siitä, mikä teki joulusta ihanan. Aattona söimme puuroa ja radiosta kuului Sulho Rannan Taas kaikki kauniit muistot Viljo Kojon sanoihin. Kun Sulo Saarits tuli kohtaan "Niitä lausu ei enää kukaan" alkoi yllättäen tunteet tulla kovasti pintaan, kun mieleen tulivat edesmenneet vanhemmat ja isovanhemmat ja joulut heidän kanssaan. Se oli sana jouluksi: sinä olet yksi katoava lenkki joulujen saatossa. Sitten kun vielä tuli:

Katso: valo välkähtää,
hanget kaikki kimmeltää,
yli vuoren, metsien
käy kuin välke siipien.
Se on jouluenkeli.
Herra hänet lähetti
kanssa joululahjojen
luokse pienten lapsien.
Vakka häll´on kädessään
niikuin kuin kulkis kylvämään
 ja hän kyllä kylvääkin,
mutta ihmismielihin.

olivat kaikki joulukanavat auki kyynelkanavia myöten. Siunattuja joululauluja ja niin suomalaisia! Iloa on tuonut myös määriläinen joulumusiikki. Levyn liepeessä kerrottaan, että Määrissä on jo roomalaisajoista asti laulettu saturnaalioiden yhteydessä lauluja, mutta kristillinen kiertelevien joululaulajien perinne on alkanut 1300-luvulla benediktiinien myötä. Tapoihin kuului myös, että kylien silmäätekevät kävivät jouluna laulamassa kaikkein köyhimpien luona. Määriläisissä joululauluissa on iloinen, tanssillinen poljento. Tässä linkki kappaleeseen Maria Panna krmí děťátko, Neitsyt Maria ruokkii poikaansa. 



Määriläisessä jouluperinteessä oli paimenilla keskeinen merkitys
Sinebrychoffin museoon oli katettu jouluisia kahvi- ja ruokapöytiä eri aikakausien henkeen. Barokkisalissa oli ruokapöytä ja kustavilaisessa sekä empiresalissa kahvipöydät. Leipomukset olivat tutunnäköisiä, serviisit hieman tyyriimpiä kuin kotioloissa. Hieno tunnelma ja ainutlaatuinen museo kaikin puolin.


sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Andrzej Szczypiorski: Alku


Andrzej Szczypiorskin Alku (Hämeenlinna 1994) on vaikuttava teos. Kahdensadan sivun puitteissa käydään Puolan kansa viime vuosisadan kohtalonvaiheet läpi. Samalla valotetaan myös saksalaisten, juutalaisten ja moskoviittien (kirjailijan käyttämä sana) ikiaikaisia toimintatapoja. Meidän onnemme on ollut se, että saksalaiset pysähtyivät Baltiaan talonpoikia pieksemään. On ollut vain tuo yksi Bysantin perillinen meidän kimpussamme. Puolalaisilla on ollut enemmän kestämistä naapuriensa kanssa. 

Kirja on rakennettu kerrontateknisesti mielenkiintoisesti: kuvataan pieniä kertomuksia tai välähdyksiä varsovalaisten ihmisten elämästä saksalaismiehityksen aikana. Tarinat kietoutuvat kuitenkin toisiinsa, jolloin syntyy tunne elämän kudelmasta ja ihmisten kohtalonyhteydestä. Joskus kertomukset päätyvät 20-30 vuoden aikahyppyyn 1970-1980 -lukujen Puolaan, jolloin tarkastellaan henkilöiden tuolloisia vaiheita. Henkilöiden kohtalot saattavat siis liittyä toisiinsa myös tulevaisuudessa. Osa kuvattavista päätyy gheton raunioihin tai he joutuvat sattumalta teloitusryhmän eteen kadulla kulkiessaan. Sattumalla on kertomuksissa suuri merkitys ihmisen elämän ja kuoleman kannalta. 

Riitti pelkkä sana, täysin viaton lausahdus joka kuulosti santarmien korvissa haasteelta. Silloin kulkulupa lakkasi olemasta. Hetkeä myöhemmin lakkasi olemasta sen haltijakin.

Yksi kirjan kantava teema on ihmisten selviytyminen totalitaarissa järjestelmissä. Kun puolalaiset pääsivät hitleriläisistä eroon, tulivat stalinistit tilalle. Puolalainen erikoisuus oli myös maassa 1970-1980 -luvuilla harjoitettu voimakas antisemitismi. Ne juutalaiset, jotka selvisivät fasistien kynsistä, joutuivat myöhemmin kommunistien vainoamiksi. 

Kirjassa kuvataan hyvin erilaisten puolalaisten vaiheita: kauppiaita, koululaisia, räätäleitä, juristeja, lääkäreitä, ilotyttöjä, juutalaisia, saksalaisia ja nunnia. Puolalaisista on saanut sellaisen kuvan, että he enemmän tai vähemmän salaa iloitsivat juutalaisten kurjasta kohtalosta. Tässä kirjassa on pääasiassa puolalaisia, jotka keskittyvät toisten auttamiseen oman henkensäkin uhalla. Kirjailija tuo lukijan eteen sivistyneet puolalaiset, jotka syvästi ymmärtävät oman maansa historian traagisuuden. 

Mielenkiintoinen hahmo on esim. räätäli Kujawski, joka lunastaa juutalaisen esimiehensä yrityksen tämän jouduttua ghettoon. Räätäli harrastaa taiteen keräämistä ja myymistä, menestyvä räätälintoimi on hänelle vain toissijaista puuhaa.

Hänestä oli mieluisaa elää taide-esineiden keskellä. Raha taas lisäsi hänen itsevarmuuttaan. Liikkuessaan kulttuuripiireissä hän tunsi olevansa tervetullut vieras, ojensivathan hienot rouvat kätensä hänen suudeltavakseen...Silti hän tiesi ettei hänen ollut syytä rehvastella, olihan hän kaikesta huolimatta räätäli ja nuo toiset kuuluivat kansan eliittiin, olivat sivistyneitä, lukeneita, vapaita, ylpeitä, kohteliaita, ennen muuta hyvin hienovaraisia, viisaita, kauniita jopa ankeassa köyhyydessään, myydessään viimeisenkin koriste-esineensä...

Erityinen ansio on teoksessa se, että kaikki etnisiä ryhmiä, jotka Puolan historiaan ovat vaikuttaneet, käsitelleen rikkaasti ja monipuolisesti. Saksalainen on ennen kaikkea luterilainen tahtoihminen, joka jättää jälkeensä joko hävitystä tai järjestystä. Esimerkiksi yksi kirjan saksalaisista pelastaa Gestapon kynsiin joutuneen juutalaisnaisen. Juutalainen voi olla pienen juutalaisyhteisön hapankaalille ja sillille haiseva köyhimys tai varsovalainen huippututkija. Vain moskoviitit jäävät vähemmälle kiitokselle, koska puolalaisille Venäjän herruus on merkinnyt Siperiaa tai muun sorttista orjuutusta. Tekijä tuo myös hyvin esille puolalaisen elämänmuodon heikkoudet ja vahvuudet. 

Kirja on täynnä kirjallisuus- ja historiaviitteitä, jotka avautuvat tietenkin kaikkein parhaiten puolalaisille lukijoille, mutta voivat johtaa kuitenkin muutkin tutkimusmatkalle maan rikkaaseen kulttuurielämään. Kirjan tapahtumat päättyvät Puolan antisemitismiaaltoon 1970-luvulla, jota yksi päähenkilöistä pakenee Pariisiin. Tuosta onnettomasta vaiheesta Puolan historiasta on Kazimierz Barndys kirjoittanut mielenkiintoisen päiväkirjan (Warschauer Tagebuch. Die Monate davor. 1978-1981). 

Kirja oli vangitseva: luin sen parilla istumalla. Gustav Klimtin hieno maalaus "Dame mit Federboa" kuvastaa myös oivasti yhtä kirjan päähenkilöä.  

tiistai 20. marraskuuta 2018

Wagner-Rausch

File:DR 1933 507 Nothilfe Wagner Parsifal.jpg
(Kuva: Wikimedia)


Puolen vuoden sisällä olen nähnyt Kansallisoopperassa kaksi Wagnerin oopperaa, 
Parsifalin ja Lentävän hollantilaisen. Kummatkin teokset oli ohjattu varsin modernisti, Hollantilainen oli jopa siirretty kokonaan nykyaikaan, Parsifalissa seikkailtiin valojen ja videoitten luomissa ajattomissa maailmoissa. Wagnerin musiikki on niin suurta, että se kantaisi myös ilman noita tehokeinoja. Muutama vuosi sitten Helsingissä esitettiin Siegfried, jossa näyttämöllä koko teoksen ajan oli pari tukevaa lankkua ristissä ja se riitti täysin. 

On vaikeaa löytää keskustelukaveria Wagner-kokemuksista, koska monet klassisen musiikin ystävätkin kaihtavat Wagneria syystä tai toisesta. Wagner on kuin mämmi tai hapansilakka: niistä joko pitää tai ei pidä. Luulenpa, että Wagner on vanhempien, elämän kaulimien setien ja tätien musiikkia. Nuoriso pitäköön risserallinsa, heitelköön pelikoneita satama-altaaseen ja naurakoon vanhoille ja rumille ihmisille. Ainoa lohtu on, että heistäkin tulee joskus vanhoja, ehkäpä vielä Wagnerin ystäviä. Wagner-illat ovat ainakin minulle olleet myös syvästi hengellisiä kokemuksia, vaikka oopperoiden juonet ja tekstit ovat välillä kovin outoa pakanallista sylttyä.

Parsifal on kehityskertomus, joka on kiertynyt Graalin maljan ja keihään ympärille. Parsifal kasvaa joutsenia ampuvasta hölmöläisestä Graalin kuninkaaksi. Parsifalia houkuttelevat oikealta tieltä pahan velho Klingsorin alastomat kukkaisneidot sekä äidin ja ilonaisen risteytys Kundry, joka on kirottu, koska nauroi nähdessään Kristukselle ristillä. 


Komm! Komm!
Holder Knabe!
Lass mich dir blühen!
Dir zur Wonn' und Labe
gilt mein minniges Mühen.

Viimeisessä näytöksessä Kundry pesee Parsifalin jalat pyhässä lähteessä ja kuivaa ne hiuksiinsa Maria Magdaleenan tapaan. Parsifal voidellaan Graalin kuninkaaksi, hän parantaa Graalin kuninkaan pojan Amfortaksen haavat pyhällä keihäällä ja sovittaa Kundryn synnit suutelemalla tätä otsalle, johon suudelmaan tämä kuitenkin kuolee. Graalin malja hohtaa valoaan ja luomakunta puhkeaa kukkaan Pitkänperjantain lumouksessa.

Oopperassa kulkevat ritirinnan kristilliset ja pakanalliset aiheet: Parsifal Kristus-hahmona, Kundry syntisenä naisena, naispuolisena Ahasveruksena tai Herodiaana. Graalin ritarikunnan Montsalvatin linna symboloi kristikuntaa, ja linnasta karkotetun Klingsorin linna viettelysten puutarhoineen pakanuutta. Sekä Parsifalissa että Lentävässä hollantilaisessa on itsensä uhraava nainen. Tällainen naishahmo oli Kolmannen valtakunnan kulttuurissa pysyvä topos, esimerkkinä vaikkapa Kristina Söderbaumin lukuisat uhrautuvaan itsemurhaan päätyvät naishahmot Veit Harlanin filmeissä. Mitäpä tuosta pitäisi ajatella?

Käsiohjelmassa oli pieni Parsifal-sanasto. Bühnenweihfestspiel, Graal, houkka, Monsalvat, keihäs, Karfreitagszauber, taikapuutarha ja Titurel kuuluivat mm. nimiin ja käsitteisiin, jotka oopperaan liittyvät. Wagner harsi kertomuksen kokoon useammasta lähteestä, niin pakanallisista kuin kristillisistäkin. Parsifalin tematiikka on kuitenkin selvästi kristillistä. Esitysperinteeseen on kuulunut, ettei tiettyjen osien jälkeen taputeta ja oopperaa on aikaisemmin meillä esitetty pääsiäissunnuntaisin. Tällaiset perinteet murtuvat. Milloin muistat vaikkapa nousseesi seisomaan Händelin Messiaan Hallelujan aikana? 
  

Kuvahaun tulos haulle der fliegende hollander briefmarke
(Kuva: Wikimedia)
Jumalanpilkkaaja on myös Lentävän hollantilaisen pääroolissa. Hollantilainen joutuu teostaan rangaistuksena purjehtimaan merillä aina seitsemän vuotta kerrallaan ja sitten hänelle annetaan mahdollisuus tulla maihin etsimään itselleen uskollista puolisoa, mikä on osoittautunut vaikeaksi. Norjan rannikolla hän tapaa kuitenkin samaan vuonoon laivallaan purjehtineen kapteeni Dalandin tyttären Sentan, johon hollantilainen välittömästi rakastuu. Seuraa tunne-elämän sotkuisia solmuja, mustasukkaisuutta ja intohimodraamaa, minkä lopuksi Senta syöksyy kalliolta alas mereen uskollisuutensa merkiksi.   

Draaman eri musiikilliset motiivit (meri-, lunastus-, kuolemankaipuu- ja vaellusmotiivit) punoutuvat toisiinsa ja vievät kuulijansa myyttisiin maisemiin. Tämänkertainen Kasper Holten ohjaus teki kyllä parhaansa, ettei tätä siirtymää päässyt kovin helposti syntymään: kaikki tapahtumat oli väännetty nykypäivän taiteilija- ja finanssipiireihin, eivätkä naiset enää polkeneet rukkia vaan pyörittivät dreijaa. Sitten piti olla pakollista irstailua ja rälläystä: kuka tätä kaipaa? Sama koski myös Parsifalin puutarhakohtauksen kukkaistyttöjä, joista tuli enneminkin mieleen Reeperbahn 1960-luvulla. Hohhoijaa - setä ei enää tarvitse tällaista. Laitoin joko silmät kiinni tai sitten katselin tekstityslaitetta päästäkseni aitoihin wagneriaanisiin vuonotunnelmiin. 

Kävi myös niin erikoisesti, että oopperan johtaja Lilli Paasikivi tuli toisen näytöksen alussa kertomaan, että Senta (Miina-Liisa Värelä) oli menettänyt äänensä. Hän tosin näytteli ja aukoi suutaan, mutta hänen roolinsa lauloi näyttämön sivulta paikalle hälytetty ruotsalainen Liine Carlsson. Tuohon järjestelyyn tottui aika nopeastiIllan parasta laulullista antia olivat juuri Carlssonin, Jyrki Korhosen (Daland) ja Joachim Bäckströmin (Erik) osuudet. 

Kummatkin oopperaillat päättyivät runsaisiin suosionosoituksiin. Ehkä Wagnerin ystävät antoivat muutamat aplodit myös toisilleen. Tässä linkit edellisiin Wagner-postauksiin: Tristaniin ja Isoldeen ja Nürnbergin mestarilaulajiin.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Maalaispapin päiväkirja



Viime kesän iltahetkiä piti sulostuttaa lukemalla ääneen Georges Bernanos´n Maalaispapin päiväkirjaa (Eurooppa-sarja, Porvoo 1953). Olin joskus nähnyt romaanista tehdyn Bressonin filmin, ja antikvariaatin alekorista kirja löytyi 50 sentin hintaan. Herkän kansikuvan oli tehnyt Henrik Tikkanen. Kirjan puoliväliin ehdittyämme piti luovuttaa, koska se ei raskaan luonteensa ja hitaan luettavuutensa puolesta oikein soveltunut tähän tarkoitukseen. Annoin sen levätä pari kuukautta, mutta loppuun se täytyi lukea - siksi intensiivinen teos kuitenkin on. 

Kirjan juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Nuori pappismies tulee pastoriksi Ambricourtin kylään, jossa hän haluaisi alkaa uudistaa köyhän syrjäseudun hengellistä elämää. Kylän asukkaat eivät kuitenkaan pastorista pidä, ei myöskään kylän nuoriso. Kaikki ovat penseitä omalla tavallaan ja köyhyytensä tai pysähtyneen porvallisuutensa vankeja. Päähenkilöllä on pastoriystävä naapuriseurakunnassa, joka turhaan yrittää ohjata nuoren ystävänsä toimia ja ajattelua. Nuori pastori joutuu työnsä puolesta tekemisiin paikallisen aatelisperheen kanssa, missä on monenlaista perhedynamiikkaa. Talon rouvan, kreivittären esikoispoika on kuollut pienenä, eikä hän pääse tapahtumasta yli lyöden samalla laimin nuorempaa tytärtään Chantalia, joka pyörittää perhettä oikuttelemalla. Talon isäntä ylläpitää suhdetta Chantalin kotiopettajaan Louiseen, ja nämä kummatkin naiset vehkeilevät puolestaan nuorta pastoria vastaan. Kreivitär oli kyynistynyt vaikean elämänsä ja uskottoman puolisonsa vuoksi ja on menettänyt näin uskonsa Jumalaan. Hän käy pitkän sielunhoidollisen keskustelun pastorin kanssa. Seuraavana päivän kreivitär kuolee. Kreivi syyttä pastoria puolisonsa kuolemasta ja tunkeutumisesta perheen privaattielämään ja hän yrittää hankkia pastorille siirtoa toiseen seurakuntaan. Pastori (tämän nimeä ei mainita koko teoksen aikana) on fyysiseltä rakenteeltaan heikko ja elää varsin köyhää ja vaatimatonta elämää. Ravinnokseen hän nauttii sokeroitua viiniä ja leivänpalasia. Hän kärsii myös jatkuvista vatsakivuista. Yhtenä päivänä pastorin rippilapsi löytää hänet maahan lyyhistyneenä, ja pastori hakeutuu heti lääkärin hoitoon Lilleen, missä hänellä todetaan loppuvaiheessa oleva mahalaukun syöpä. Hän kuolee vanhan ystävänsä luona viimeisinä sanoinaan "Kaikki on armoa". 

Miksi tämä vanhanaikainen romaani pitäisi lukea? Minua kosketti päähenkilön rujous ja voimattomuus. Saattoi jopa haistaa hänen vaatimattoman kotinsa hajut: vanhat, rikkinäiset vaateensa, liedellä kiehuvat perunat ja tuhkassa kypsyvät omenat. Liikuttiin vanhassa Ranskassa, joka oli nykyistä paljon vaatimattomampi ja köyhempi maa. Toisaalta teoksen keskiössä on koko ajan totuuden etsiminen. Pastori käy jatkuvaa keskustelua päiväkirjansa kautta, repii siitä sivuja ja viivaa yli. Kertomuksen valopilkut löytyvät kohtaamisissa ihmisten kanssa: Torcyn kirkkoherran, rippilasten tai kreivittären kanssa. Näissä dialogeissa käydään läpi koko ihmisenä olemisen tuska. Mitään turhaa tarinointia tai sivupolkuja romaanissa ei ole. Uskoisin myös, että kirjasta avautuu näkymä katolisen spiritualiteetin vahvoihin puoliin. Siinä myös kristisoidaan varsin suorasti katolisen kirkon varjopuolia. Kirjallisten ansioittensa vuoksi teos ei joutunut 1930-luvulla kirkon kiellettyjen kirjojen listalle. 

Itsensä vihaaminen on helpompaa kuin luullaankaan. Itsensäunohtaminen on armoa. Mutta jos kaikki ylpeys olisi meissä kuollut, olisi suurin armo rakastaa nöyrästi itseään kuin mitä hyvänsä Jeesuksen Kristuksen kärsivää jäsentä.


(Kuva: https://www.culturopoing.com)