torstai 23. helmikuuta 2017

Plundrarna. Hur nazisterna stal Europas konstskatter


Ruotsalaistoimittaja Anders Rydell on kahdessa teoksessaan perehtynyt kulttuurivandalismiin, mitä Saksa johdonmukaisesti harjoitti sekä Saksassa että valloittamissaan maissa vuosina 1933-1945. Suomeksi on käännetty toinen hänen aiheeseen liittyvä kirjansa Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana (Juva 2016). 

Rydellin meta-ajatus Hitlerin fasismista on, että se on estetisoitua väkivaltaa, jossa tavoitteena oli tuottaa täysin uusi yhteiskunta ja uusi ihminen. Taide toimi tässä keskeisenä välineenä. Tämä ajatus punoutuu tiiviisti Hitlerin omaan taidemenneisyyteen. Toinen keskeinen ajatus oli "alempiarvoisten" kulttuurien taideteosten tuhoaminen: tuhoamalla kulttuuri tuhotaan myös kansa, joka on sen luonut. Tämä hävitysvimma koski ennen kaikkea slaavilaisia kulttuureja. 

Natsit organisoivat taideryöstöt tehokkaasti: Saksassa ja Itävallassa päästiin juutalaisten taidekokoelmiin lainsäädännön avulla, läntisissä valloitetuissa maissa omistajat pakotettiin myymään kokoelmansa pilkkahintaan henkensä pantiksi, ja Puolassa sekä Venäjällä kokoelmat yksinkertaisesti ryövättiin. Ryöstöä varten perustettiin erilaisia organisaatioita, joita johtivat joko taidehistorioitsijat, taidekauppiaat tai poliittisten suhdanteiden harjalla liikkuvat hämärät hahmot. Rydell kuvaa laajemmin itävaltalaisen de Rotschildin ja puolaisen Czartoryskin kokoelmien kohtaloita, joissa Rubensit ja da Vincit vaelsivat mitä ihmeellisimpiin paikkoihin sodan aikana.


Linzin museon malli (Kuva: Wikimedia)
Kolmannessa valtakunnassa oli kaksi suurta "taidekerääjää": Hitler ja Göring. Ensimmäisen tavoitteena oli rakentaa Linziin maailman suurin taidemuseo, jossa olisivat esillä saksalaisen kulttuurin jaloimmat taideteokset. Hitlerin taidemaku oli konservatiivinen: hän arvosti saksalaisen romantiikan aikaisia töitä, esim. Spitzwegiä ja Friedrichiä. Hitlerin taidekäsityksessä Rembrandt oli korkein arjalainen taiteilija, ja hänen hengessään tulisi kasvattaa myös tulevat taiteilijat. Hitler varastoi varastamansa taiteen tulevaa varten. Toisen kollektöörin Göringin tavoitteena oli koota jahtilinnaansa Carinhalliin mahdollisimman näyttävä klassinen taidekokoelma. Rydellin mukaan marsalkka keskitti huomattavan määrän energiaa tähän harrastukseen, jopa niin paljon, että sodan ratkaisevimpina aikoina hän matkusteli säännöllisesti omalla junallaan Amsterdamiin ja Pariisiin tekemään taidekauppoja.  

Rydell kuvaa myös kirjassaan muutaman yksittäisen taideteoksen vaiheita: Klimtin Adele Bloch-Bauerin kuvaa ja Emil Nolden Blumengartenia. Kummatkin teokset olivat julkisissa kokoelmissa (Wienissä ja Tukholmassa), mutta ne olivat aikaisemmin kuuluneet juutalaisille perheille. Suvut alkoivat 2000-luvulla vaatia teoksia itselleen, josta syntyi molemmissa tapauksissa pitkät prosessit, joita Rydell kuvaa perinpohjaisesti. Esim. Klimtin teos on muodostunut osaksi itävaltalaista kulttuuri-identitettiä, mutta se on tällä hetkellä New Yorkissa. 

Rydell johdattelee hienosti lukijansa fasismin kulttuurikäsityksen ambivalenttiin maailmaan: raa´at julmurit ovat pohjimmiltaan suuria esteetikkoja, jotka haluavat luoda taiteen avulla uuden maailman. Tosin tuo maailma ei ollut tarkoitettu kaikille ja se rakentui rajoittuneen ihmiskuvan ja estetiikan perustalle. Hyvin ajankohtainen kirja, kun ajattelee sitä kulttuurivandalismia mitä tällä hetkelläkin maailmassa harjoitetaan. Rydell innostaa myös lukijaansa tutkimaan syvemmin monenlaisia taiteilija- ja henkilökohtaloita. 


Gustav Klimt: Adele Bloch-Bauer (Kuva: Wikimedia)

tiistai 21. helmikuuta 2017

Mikko Oinonen. Karjalan saloilta taiteen Parnassolle


Harvoinpa tulee vastaan eduskunnan oikeusasiamiehen, perustuslakiasiantuntijan ja korkeimman hallinto-oikeuden jäsenen kirjoittamaa taiteilijaelämänkertaa, mutta tässä esittelen sellaisen harvinaisuuden - Esko Hakkilan tekemän Mikko Oinosen taiteilijamuotokuvan Mikko Oinonen. Karjalan saloilta taiteen Parnassolle (Porvoo 1941). Kirjaa lukiessa pähkäilin, että tuon ajan taidehistorioitsijoita olivat mm. Lindström, Wennervirta ja Okkonen, mutta Hakkilan nimi yhdistyi jotenkin politiikkaan. Kirjaa lukiessa ei voi mitenkään luulla, etteikö tekijä olisi myös taidehistorioitsija. Täytyy vain ihailla monipuolista ihmistä, ja soisi mielellään, että vielä tänäänkin heitä löytyisi maan päättävissä tehtävissä.  

Riihimäen taidemuseon parin vuoden takaisen Oinos-näyttelyn esitteessä on seuraava lyhyt kuvaus taiteilijasta: "Mikko Oinonen syntyi Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven saloilla Nälkösuon mökissä Juho ja Loviisa Oinosen 6-lapsisen perheen kuopukseksi 30.6.1883. Taideopintojen jälkeen Oinonen asui Helsingissä, mutta maalasi kesäisin Koskella, Lammilla, Sääksmäellä, Lempäälässä ja Luopioisten Kukkialla. Toisina kesinä Oinosen maalausmatkat ulottuivat Porkkalan saaristoon ja Kannakselle, Tyrisevälle. Kesällä 1938 hän suuntasi maalausmatkansa Imatran seudulle Vuoksen koskille, jossa hän maalasi uransa keskeiset maisemakuvaukset vapaana kuohuvasta Vallinkoskesta. Mikko Oinonen kuului maamme eturivin taidegraafikoihin ja hän toimi myös taidegrafiikan opettajana. Oinonen sai professorin arvonimen vuonna 1953, ja hänelle myönnettiin valtion taitelijaeläke. Mikko Oinonen kuoli arvostettuna taiteilijana ja opettajana Helsingissä 30.12.1956."

Oinosen taiteellinen nuoruus oli hiukan samantapainen kuin Aukusti Uotilan. Taiteellinen lahjakkuus tuli ilmi hyvin varhain, ja Oinosta tukivat niin hänen opettajansa kuin myöhemmin mesenaatti Uno Staudinger. Taiteilijan lähtökohdat olivat varsin vaatimattomat, mutta Hakkila toteaa kauniisti: "Näyttääpä melkein siltä kuin kaihtaisi ylimmäinen lahjojenjakaja tämän maailman komeutta ja prameutta ja etsisi valittunsa sieltä, mistä ihmisviisaus ei osaisi heitä odottaa." Vaikka Oinonen oli nälän, vilun ja puutteen kasvatti, oli hän sekä taiteilijana ja ihmisenä auringon lapsi toisin kuin vaikkapa taiteilijatoverinsa Juho Rissanen, joka ponnisti samanlaisista lähtökohdista Suomen taiteen Parnassolle. 

Käänteentekevää Oinoselle, kuten niin monelle muullekin suomalaiselle vanhemman polven taiteilijalle oli opintomatka Pariisiin. Liikemies ja mesenaatti Uno Staudinger rahoitti Oinosen opinnot Pariisin Academie Julienissä vuonna 1907. Kosketus impressionisteihin ja ranskalaiseen kulttuuriin avasi taiteilijalle värin maailman. Oinosta arvostetaan ennen muuta koloristina. 

Pariisissa hän ystävystyi Magnus Enckellin kanssa ja Suomeen palattuaan hän liittyi Septem-ryhmään, jonka jäsenet olivat uusimpressionisteja. Suomalaisessa taiteessa oli tuolloin kaksi isoa linjaa: septemläisten valoisa ranskalaishenkinen taide ja marraskuun ryhmän synkempi ekspressionismi. Myöhemmin kansallishenkinen monumentaalitaide oli myös poliittisista syistä johtavassa asemassa Suomessa (Gallen-Kallela). Tätä taidesuuntaa Hakkila kutsuu tekokansallisia ihanteita palvovaksi Aino-tyyliksi.

Kirjan parasta antia on Oinosen teosten ja työskentelytavan analyysi ja taiteilijan inspiraation kotiseutujen, Sääksmäen ja Raivolan, rikkaan kulttuurihistorian kuvaukset. Miltei kaikilla Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöillä on ollut jokin suhde Sääksmäkeen. Hakkila kutsuu pitäjää taiteen Eldoradoksi. Oinonen viettää siellä useita kesiä erityisesti Mikko Carlstedtin ja Joel Lehtosen kanssa.

Oinonen kuvaa tuon ajan teoksissaan hämäläisiä maanteitä, metsäpuroja, koskia, savusaunoja ja kylämaisemia. Hänen otteissaan on ranskalaista keveyttä ja samalla jotain tuttua suomalaista. Hakkila kuvaa tätä näin: "Hän viipyilee suviehtoon hämyyn häipyvän maalaiskylän tunnelmissa. Hän elää koko sielullaan varhaiskevään väkevän ihmeen ja kesän saapumisen, jolloin viheriä, taiteilijan mieliväri - joko elontäyteisenä ja tuoksuvana laulaa hänen teoksissaan elämän ylistystä - saa niin lukemattomia vivahteita, kunnes se juhannuksen jälkeen alkaa sulaa ja solua samaan tummaan yhdenmukaiseen väriasteikkoon."

Seuraavan inspiraation lähteen hän löytää vuodesta 1930 alkaen Kannaksen Tyrisevältä, josta hän hankkii itselleen kesäasunnon. Kannaksen luonto ja ilmanala ovat Okkosen mielestä trooppisia. Hän kuvaa mielellään puro- ja jokimaisemia sekä tuuheita metsänsisustoja. Vammelsuussa hänelle avautuu merimaisema uusine taiteellisine haasteineen. Oinonen on veden maalari. E.J.Vehmas luonnehti tätä näin: "Hän ei ainoastaan mielellään kuvaa vettä, vaan täyttää sillä myös taulujensa ilman, se tihkuu lehvistöjen pinnalla ja sen voi miltei kuulla hiljaa tippuvan kosteaan maahan. Hänelle se merkitsee luonnon organismissa sykkivää verta, ihmeellistä eliksiiriä, joka on kaikessa kasvamisessa välttämätön. Siksi hän niin halusta maalaa sekä virkoavaa, tuoretta kevättä että rehevää, voimaa pursuavaa kesää, tuuheita lehtipuita ja varjoisia metsän siimeksiä.


Renoir-henkinen "Virtaavaa vettä" vuodelta 1936
(Kuva: Jorma Jormito)
Hakkilan kirja oli avartava lukukokemus monella tapaa. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka monenlaisista aineksista taiteilijapersoonallisuus ja itse taideteokset syntyvät. Oinosen esikuvina olivat Cézanne, Renoir ja myöhemmin Rembrandt. Hän jalosti näitä vaikutteita sekä oman persoonansa että luontokokemustensa kautta ja tästä synteesistä syntyi hänen taiteensa. Hakkila kuvaa myös laajasti, miten yhteys eri taiteilijatovereihin rikastutti Oinosen taidenäkemystä. Teoksessa on myös kansallinen viesti: mitä vaatimattomimmista lähtökohdista voivat kypsyä suomalaisen kulttuurin hienoimmat hedelmät. Tämä oli kaunis ja hieman vanhanaikainen kirja. 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Matka Suomessa 1846


Jakov Grotin "Matka Suomessa 1846" (Pieksämäki 1983) tarjoaa lukijalleen leppoisan aikamatkan Suuriruhtinaskunnan Suomeen. Grot oli saksalaissyntyinen pietarilainen tiedemies, joka työskenteli Helsingin Keisarillisessa Aleksanteri-Yliopistossa venäjän professorina kymmenen vuotta. Tuona aikana hän solmi tiiviit yhteydet Suomeen ja sen johtaviin henkiin. Grot oli myös venäjän kielen ortografian isä, ja hän mm. venäjänsi Kalevalaa, Lönnrotia ja Runebergiä. On aika yllättävää, että Venäjän merkittävimmät kielioppi- ja sanakirjamiehet (Dal´) olivat kumpikin saksalaisia. 

Teoksessa kuvataan Grotin matkaa Pietarista Aavasaksalle. Matkaseuranaan hänellä on osan matkaa kuuluisa Ilja Ivanovitš Lenrot, siis Elias Lönnrot. Grot osasi ruotsia ja hän opetteli myös suomea. Kirjan johdannon perusteella Grotista saa miellyttävän kuvan: sivistynyt herrasmies, joka halusi tutkia maata, missä työskenteli. Grotin välittämä Suomi-kuva on leppeä ja kaunis: ahkera, yksinkertainen ja jalo kansa rakentaa maataan sivistyneen virkamieskunnan ja hyvän tsaari-isäsen johdolla. Kirja äityy kuitenkin lopussa Aleksanteri I:n panegyyriaksi tekijän kuvatessa keisarin matkaa Pohjois-Suomeen kesällä 1819. 

Matkakirjat oli suosittu genre Venäjällä 1800-luvulla, ja Suomi uutena osana Venäjän keisarikuntaa herätti paljon kiinnostusta - tässä kaksi vanhempaa postausta teemaan liittyen: Viattomien villien maassa ja Suuriruhtinaanmaa Suomi. Kirjan lopussa on luettelo kestikievareista ja etäisyydet kievareiden välillä virstoissa: reipas nykymatkaaja voisi varsin hyvin matkustaa läpi itäisen ja pohjoisen Suomen Grotin ohjeiden mukaan. 

Kirjan alussa Grot käy Käkisalmessa (Korelogorod/Korela), Sortavalassa (Serdobol´) ja Savonlinnassa. Käkisalmi ei ole kovin kummoinenkaan paikka: matalia taloja, raunioitunut linnoitus, pölyisiä katuja, kallista kalaa, vaikka ollaan Laatokan rannalla. Sivistystä kaupungissa edustivat venäläiset kauppiaat. Sortavala on Grotin mukaan saanut nimensä munkkien kallioon hakkaamasta tekstistä tšorta valjai eli pieksä pirua. Kuvauksen perusteella Sortavala oli varsin venäläinen kauppapaikka. Grot käsittelee myös Sortavalan mikroilmastoa: kevät on kylmä ja syksyllä on pitkään lämmintä Laatokan vesimassojen vuoksi. Savonlinna on myös vaatimaton linnoituskaupunki, jonka sotilaallinen merkitys oli jo mennyt, koska Olavinlinna ei enää ole rajalinna. Kaupungissa ei ole edes omaa kirkkoa, vaan kansan täytyy käydä kirkossa neljän virstan päässä Kerimäellä. Grot myös ihmettelee, miksi kellot käyvät Savonlinnassa tuntia edellä Venäjän aikaa. Kirjassa kuvataan vielä ihastuneena Punkaharjun maisemia, jonka jälkeen matka kääntyy Kuopioon päin. 

Matkalla pohjoiseen Grot yöpyy useissa pappiloissa, joissa valinnutta kotikulttuuria hän ylistää jatkuvasti: hänet otetaan aina ystävällisesti vastaan, pöytään pannaan parhaat ruuat ja juomat ja lisäksi papiston kanssa voi diskuteerata ruotsiksi, ranskaksi tai saksaksi. Grot kuvaa varsin seikkaperäisesti Suomen kirkon hallintoa ja papiston elämää. Raittiusaate ei myöskään vielä ollut iskenyt hengenmiehiin: "Pian päivällisen jälkeen tarjotaan kahvia...Väkeviä juomia käytetään paljon. Päivällisen ja illallisen välillä teitä kestitään teen lisäksi viinillä, punssilla tai totilla...Jos käytte pastorin luona ennen päivällistä, niin sen jälkeen ilmestyy pöydälle tarjotin pulloineen...".

Tekijä matkaa Kuopiosta Iisalmelle, Liminkaan ja Ouluun. Matkan varrella yövytään pappiloissa (joissa isännyyttä pitävät vanhat pappissuvut) tai kestikievareissa. Lopulta päädytään Tornioon, joka jo tuolloin vietti symbioosia Haaparannan kanssa. Matkan huipentuma on keskiyön aurinko Aavasaksalla. 

Grot kuvaa laajasti maan talouselämää ja eri elinkeinoja - aina myönteisessä sävyssä. Kirja huipentuu Aleksanteri I:n lyhyen vierailun ylistävään kuvailuun Haapalankankaan tallissa. Kirjan lopussa on rautalampilaisen kansanrunoilija Pentti Lyytisen runo Nöyrä ja sydämellinen Kiitos Armolliselle Keisarille ja Korkiallen Esiwallallen. Tässä pieni näyte:


Suomen maa
Ja pohjan puoli Suomen saarta
Näljäst
Jo oli nääntymässä.
Keisari,
Kuin kuuli tämän huudon,
Sekä tiesi,
Että löysi
Magasiininsä.

Grotin kirja on mukavaa luettavaa muinaisista ajoista kiinnostuneelle. Suomalaisuus on hyvin tunnistettavissa tässä venäläisessä Suomi-kuvauksessa. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Sigurd Frosterus: Taide elämänasenteena


SKS:n julkaisema teos Sigurd Frosterus. Taide elämänasenteena (Riika 2015) kuuluu Amos Anderssonin taidemuseon uuden sarjan julkaisuihin (nro 95). Kirjassa neljä tutkijaa valottaa eri näkökulmia Sigurd Frosteruksen elämään ja tuotantoon: Itha O´Neill kertoo Frosteruksesta taiteenkerääjänä, Susanna Thiel Libertyn taiteellisesta asioimistosta, Susanna Aaltonen kuvailee Frosterusten koteja ja Kimmo Sarje esittelee Frosteruksen esseistiikkaa. Kirjan painoasu on huomattavan kaunis painopaperia myöten: kirjaa oli ilo pitää kädessään, ja hieno sisältö palkitsi lukijan monella tapaa. 

Frosterus syntyi Asikkalassa insinööriperheeseen. Perhe asui 1880-luvulla jonkin aikaa Englannissa, jonka seurauksena Frosterus oli koko loppu ikänsä anglofiili. Hän opiskeli aluksi estetiikka ja taidehistoriaa, mutta valmistui lopulta arkkitehdiksi. Hän osallistui aktiivisesti 1900-luvun alun suomalaiseen kulttuurielämään mm. Euterpen piirissä. Hänen elämänsä merkittäväksi käännekohdaksi muodostui työskentely Henry van de Velden arkkitehtitoimistossa Weimarissa. Tuolla hän myös tutustui Nietzscheen. Weimarissa ollessaan hän myös hankki taidekokoelmansa ensimmäiset teokset. 

Ei voi kuinka ihmetellä sitä kaikkea hengen ja aineen runsautta, mitä Frosteruksen elämässä oli. Nuoruudessaan hän sai seurustella ja työskennellä Euroopan merkittävimpien henkien kanssa, Suomessa hän pystyi toteuttamaan visioitaan monella alalla. Hänen merkittävin saavutuksensa lienee Stockmannin tavaratalon suunnittelu. Työllään hän kykeni hankkimaan itselleen sellaisen elintason, että pystyi keskittymään juuri siihen, mitä halusi tehdä. Sodat tai muutkaan onnettomuudet eivät häntä suoraan koskettaneet. Kirjan kuvauksen perusteella Frosterus oli varsinainen onnenpoika. 

Kirjassa kuvataan varsin laajasti Frosteruksen toimintaa taiteenkerääjänä. Hänen intressinsä kohdistui aikalaistaiteeseen: hän keräsi ennen muuta Finchin, Enckellin ja ranskalaisten impressionistien (Seurat, de Vlaminck, Signac) teoksia - hän arvosti siis koloristeja. Keräilijänä Frosterukselle oli tärkeintä väri ja muoto - sisältö ja symboliikka oli toissijaista.  Finch oli hänen linkkinsä keskieurooppalaiseen kulttuurielämään. Tämä oli siksi merkittävää, koska Frosterus oli merkittävä esseisti ja hän pystyi näin vaikuttamaan elähdyttävästi suomalaiseen kulttuurielämään tuomalla sinne muitakin kuin kansallisia teemoja. Tästä välitystyöstä saamme muutenkin kiittää suomenruotsalaisia.

On suomalaisten onni, että meillä on ollut tällainen keräilijä, joka on pystynyt hankkimaan impressionismin mestariteoksia aikanaan kohtuulliseen hintaan. Kokoelma oli usein näytteillä Frosteruksen eläessä, ja hän testamenttasi sen myöhemmin Amos Anderssonin taidemuseolle, jonka peruskokoelmiin nämä taideteokset kuuluvat. 

On mielenkiintoista havaita, että arkkitehti, jonka tuotanto on hienoa mutta solidia, suosi keräilyssään kevyttä, ilmavaa ja hiukan eroottista taidetta (esim. Enckellin maalaukset) - ehkä tämä on vain osoitus rikkaasta ja monipuolisesta peroonallisuudesta. Kirjan takaosassa on kuvattuna koko taidekokoelma pienoiskuvina. Frosteruksen kodissa nämä teokset olivat ryhmiteltyinä teemoittain: "Finch-käytävä", "Enckell-seinä" jne. Ripustus oli niin tiivis, että käytännössä asunnon seinät olivat maalausten peitossa. 

Frosterusten kulttuurikoti Töölönkatu 12:ssa oli aikoinaan nähtävyys: sitä esiteltiin säännöllisesti suomalaisessa ja ruotsalaisessa lehdistössä. Koti oli sekä yksityiskoti että arkkitehdin elänmuodon ja osaamisen presentaatio. Frosterus oli itse suunnitellut talon jossa asui, ja hänen 350 neliömetrin asuntonsa talon ylimmässä kerroksessa oli tavallaan kaupunkihuvila kerrostalon katolla. 

Asunto oli pohjapiirustukseltaan klassinen porvariskoti, joka oli jakautunut sosiaalisten hierarkioiden mukaan: siinä oli julkinen herrasväen puoli, talouspuoli ja privaatit tilat. Huoneita asunnossa oli kaikkiaan 12. Nykysilmällä katsottuna koti on tyylikäs, mutta raskas tyylien ja tavaroiden sekoitus. Kuitenkin tavoitteena lienee ollut "Gesamtkunstwerk", jossa omistaja on voinut asua ja elpyä työn rasitteista esteettisesti miellyttävässä ympäristössä. 

Taide elämänasenteena on hieno kirja, jonka avulla voi matkata menneeseen maailmaan, jossa varakkaat idealistit saatoivat miltei rajoituksetta toteuttaa omia esteettisiä pyrkimyksiään. Kirja avaa kuvan myös toisenlaisesta Suomesta: kaikki eivät virsut jalassa vedelleet suolasärkeä ja piimänsintua. Keitä siis lehmuksenkukkateetä, ota tämä kirja käteesi ja kuuntele aluksi vaikkapa Jardins sous la pluie.




sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Alexandra Marinina: Seitsemäs uhri


Olen TV:n rikossarjojen ystävä, mutta dekkareita luen harvakseltaan, lähinnä kesäisin ja joulun aikaan. Nuorempana pidin niitä huonona kirjallisuutena ja siksi vältettävänä, vanhempana taas joutavana ajanvietteenä, kuten korttipeli. Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Rikoskirjallisuus on parhaimmillaan hyvää yhteiskunnallista analyysia, ja sen kautta oppii tuntemaan myös eri kulttuurien toiminta- ja ajattelutapoja.

Alexandra Marininan Seitsemäs uhri (Helsinki 2007) täyttää kaikki hyvän dekkarin tuntomerkit: jännitys pysyy yllä loppuun saakka, yllättäviä käänteitä on riittävästi ja ympäröivää yhteiskuntaa ja sen elämää kuvataan uskottavasti. Teos sijoittuu Jeltsinin ajan Venäjälle, vuoden 1998 valuuttakriisin jälkimaininkeihin. Teoksessa ei ole tarkkaan kuvattua väkivaltaa eikä seksiä ollenkaan, mutta älykäs juoni jaksaa kannattaa lukijaa sivulle 525 saakka, vaikka itse olisin tiivistänyt kirjaa parilla sadalla sivulla.

Kirja keskittyy sarjamurhaajan etsimiseen, joka valitsee uhrinsa seitsemän kuolemansynnin perusteella. Viimeiseksi uhrikseen murhaaja on suunnitellut rikosta tutkivan Nastja Kamenskajan. Kaikkien tappamiensa uhrien viereen tekijä jättää posliinisen kalan, jonka suuhun on työnnetty pieni nukke. Kamenskaja pääsee vähitellen jyvälle, että tuo rekvisiitta on peräisin Hieronymus Boschin maalauksesta, ja että murhaaja on huippuälykäs psykopaatti, joka leikkii hänen ja kuoleman kanssa. 

Juonipaljastuksiin en nyt ryhdy, mutta puutun muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan. Teoksen parasta antia on venäläisen elämänmuodon uskottava kuvaaminen: vaikea arki, sosiaaliset ristiriidat ja toimimaton yhteiskuntajärjestys, jossa jokainen joutuu kamppailemaan hyvinkin yksinkertaisten asioiden kanssa (esim. kuinka saada omat rahat pankista). Toisaalta kuvataan hienoa työyhteisöä, jossa työntekijät tukevat toisiaan niin työssä kuin vapaa-ajalla. Tutkijoiden tapaamisia, syömisiä ja illanviettoja kuvataan useaan otteeseen ja niistä pelmahtaa lämmin venäläinen tuoksu. 

Kirjan rikoksen keskiössä ovat kasvatuskysymykset: kuinka väärä kasvatus saa aikaan murhamiehen. Kasvatusideat saavat alkunsa yhteiskunnallisista tekijöistä, tässä tapauksessa vanhan ja uuden Venäjän aatteellisista ristiriidoista. Vanhempien, joilla on "näkemyksiä" lastenkasvatuksesta sopisi lukea tämä dekkari ja antaa lapsiensa kasvaa rauhassa tyrkyttämättä heille mitään absoluuttisina pitämiään totuuksia. 

Murhaaja alkaa siivota yhteiskuntaa sopimattomista aineksista, omien sanojensa mukaan hän toteuttaa eutanasiaa. Mikäpä ajankohtaisempaa! Maamme päämedia on ottanut asiakseen eutanasia tyyräämisen Suomeen (lue Hesari 22.1.2017). Ensiksi raivataan pois vanhat ja vaivaiset, sitten vammaiset ja sitten...

Mitään suurta kirjallisuutta Marininan teos ei ole. Toisaalta siinä käsitellään isoja aiheita ja sukelletaan välillä syvällekin venäläiseen sieluun. Välissä on myös mukavia kulttuuri- ja huumorivälähdyksiä. Kirja on aidosti venäläinen. Tässä linkki tuon ajan viihteelliseen tulkintaan venäläisestä todellisuudesta: Zveri "Dlja tebja"
  

maanantai 16. tammikuuta 2017

Aukusti Uotila



Kalastajatupa Bretagnesta

Joululomalla lukemani Aune Lindströmin monografia Sisäkuva Alankomaiden taiteessa, sai minut tarttumaan Lindströmin Aukusti Uotilaa (1858-1886) käsittelevään elämänkertaan (Porvoo 1948). Uotila ei kuulu ikonisiin kultakauden taiteilijoihin, eikä yksikään hänen teoksistaan ole yleisessä kansallisessa tietoisuudessa vaikkapa Taistelevien metsojen tavoin. Lindström muotoilee tämän kirjan lopussa näin: "Edelfeltin ja Berndtsonin niin paljon loistavamman ja näkyisämmän taiteen rinnalla hän ensimmäisenä edustaa puhtaasti suomalaisia, intiimimpiä ja hiljaisemman melankolisia piirteitä, yhdistäen ne samalla ranskalaiseen henkevyyteen. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka suoraan talonpoikaiskodista yleten lähti maalaustaiteen tielle.

Teoksen alussa Lindström varsin laajasti käsittelee Uotilan sukua ja taiteilijan kotioloja. Hän vertaa Uotilaa Johannes Takaseen, jonka taiteessa ilmeni myös suomalaisen talonpojan lahjakkuus. Tekijä virittää todellisen oodin suomalaisen talonpoikaiston sivistystahdolle ja korkealle kotikulttuurille, jonka hedelmä Aukusti Uotila oli. Hän kutsuu sitä talonpoikaisaateluudeksi, joka saa huipentumansa Uotilan taiteessa. Lindström kirjoittaa: "Täten liittyen sukuperintöönsä Aukusti Uotila edustaa myös sosiaalisesti katsoen mielenkiintoista murrosvaihetta - talonpoikaissuvussa piilleen ja kehittyneen lahjakkuuden puhkeamista kukkaan korkeatasoisena ja valmiina kulttuuri-ilmiönä...Se kuvastaa meille erästä vaihetta sivistyksellisesti itsenäistyvän maan elämästä ja tuo myös nähtäväksemme eräitä kansankulttuurimme ja suomalaisen kansanluonteen kauneimpia puolia."

Uotila oli valoisa persoona, joka menestyi koulussa ja opinnoissaan. Hänestä piti tulla lääkäri, mutta taide vei voiton, mistä vanhemmat eivät kovastikaan iloinneet. Hän opiskeli taidetta Pariisissa kahteen otteeseen ja lopuksi hän asettui Korsikalle, missä hän myös kuoli. Hänet on haudattu Ajaccioon. 

Lindströmin kirjassa kuvataan klassista taiteilijaelämää Pariisissa, missä kamppaillaan puutteen kanssa, mutta vastapainona on elävä taiteilijayhteisö, joka toimii sosiaaliturvana, opettajana ja viihdyttäjänä. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka 1800-luvulla kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset taiteilijat työskentelivät Pariisissa. Katsoin Google-mapsista, olivatko Uotilan käyttämät ateljeet vielä Pariisissa tallella - ja toden totta: kaikki löytyivät, mitään rakennusta ei oltu purettu. Reipas kulttuuriattasea voisi laittaa muistolaatan talon seinään. 

Pariisista lähettiin kesäksi Bretagneen, missä Uotila maalasi parhaimmat työnsä. Tästä ei välttämättä koti-Suomessa pidetty: olisi pitänyt maalata isänmaallisia aiheita eikä ranskalaisia osterityttöjä. Uotilan kuvakieltä pidettiin "ulkomaalaisena". Bretagnessa työskenteli myös skandinaavisia taiteilijoita, joilta Uotila sai monenlaisia vaikutteita. Lindström sanoo, että Uotilan taiteen erikoisuus ja vahvuus on sen "ranskalainen taidetunne". 

Lindströmin kirjaa on miellyttävä lukea sen analyyttisen asenteen vuoksi: se ei ole taiteilijan hagiografia, vaan siinä suhtaudutaan välillä hyvinkin kriittisesti Uotilan taidollisiin puutteisiin ja liikaan yrittämiseen, ja taiteilijan teoksia tulkitaan myös tarkkaan. Uotila kärsi koko ikänsä siitä, ettei ollut saanut tarpeeksi taidekoulutusta ratkaistakseen maalaamiseen liittyviä teknisiä ongelmia. Tämä osaltaan selittää sitä, ettei hänestä koskaan tullut suurta mestaria, mutta kylläkin oiva koloristi. Uotila kärsi luultavasti ruokatorven syövästä, mitä ei tuolloin pystytty hoitamaan. Hän kuoli ainoastaan 28-vuotiaana suurena Suomen taiteeen lupauksena. 

Kirja oli minusta hyvin liikuttava isänmaallisessa paatoksessaan ja talonpoikaissäädyn ylistyksessään. Epäsuorasti tekstistä käy ilmi, että paljon henkistä energiaa on Suomessa jäänyt käyttämättä sääty-yhteiskunnan synnyttämän epätasa-arvon vuoksi. Lindströmin kirja on kunnianosoitus tuolle Suomen kansan henkiselle heräämiselle. Kirja tarjoaa hienon matkan 1800-luvun taiteilijaelämään ja Suomen tuolloiseen henkiseen ilmapiiriin.



Aukusti Uotila: Osterinpyytäjät (Kuva Reitzin säätiö)

lauantai 14. tammikuuta 2017

Natsitrolli Lontoossa


Heinz Medefindin teos on varsin erikoinen: lehtimies kuvaa 1930-luvun Lontoota ja kaupungin historiaa varsin synkin värein. Kyseessä ei ole rembrandtmainen chiaroscuro, valon ja varjon leikki, vaan brittiläisen elämänmuodon mustamaalaus. Medefind oli natsien Signalin reporttereja. Sodan jälkeen hän työskenteli liittoutuneiden avustajana Liittotasavallassa. Lontoo-kirja on julkaistu suomeksi vuonna 1942 ja se julkaistiin myös monilla valloitetun Euroopan kielillä tarkoituksena muokata lukijoiden asenteita anglofobisiksi. Teos on tuonaikasta puhdasta trollausta sivistyneistölle.

En tunne Englantia enkä Lontoota hyvin. Minun Englanti-kuvani oli pitkälti muotoutunut BBC:n pukudraamojen perusteella: ensimmäinen matkani viitisen vuotta sitten Lontooseen ja Exeteriin muutti tätä käsitystä realistisempaan suuntaan. Englannin loputtoman hieno ja laaja heritage liikuttaa matkailijaa aina ja saa unohtamaan huonon ruuan, sosiaaliset ongelmat ja rappeutuneet korttelit kaupungeissa. 

Kaupungin varhempaa historiaa kuvaava osa on varsin eloisa ja välittää luultavasti aika uskottavan kuvan kaupungin kehitysvaiheista. Jaksan myös uskoa, että suurkaupungin elämä ennen vanhaan on ollut myös hyvin dickensmäistä. Kirjan läpikäyvänä ajatuksena on, että englantilaiset ovat nurkkakuntaisia, joilta puutuu suuret visiot esim. kaupunkia kehitettäessä, ja että jyrkät luokkaerot ja riisto aiheuttavat kurjuutta kaupungissa, joka oli maailman rikkain. Kaiken pahuuden juuri löytyy Cityn pankkiireissa (joista monet ovat juutalaisia). Yksinkertainen kansa antaa näiden loisten rehottaa ja tyytyy itse juomaan olutta ja panemaan viimeiset rahansa koirakilpailuihin. 

Antisemitistinen vire kulkee läpi teoksen ja saavuttaa huippupisteensä, kun tekijä kuvaa elämää Whitechapelin kaupunginosassa. Eastendinkin kurjuus jää tämän juutalaiskurjuuden varjoon. Itäjuutalaiset ovat valloittaneet kaupunginosan, missä rikos ja ihmiskauppa rehottavat. Nokkelimmat juutalaisista selviävät Cityyn pankkiireiksi, missä he jatkavat myyräntyötään, ei vain Brittein saarilla, vaan koko maailmassa. 

Kirjoittaja kuvaa asiallisesti kaupungin nähtävyyksiä, itse kaupunkirakenteen syntyä ja sen historiaa. Myös Englannin luokkayhteiskunnan aiheuttamia ongelmia käsitellään uskottavasti. Kaltevalle pinnalle joudutaan, kun usein viitataan, kuin edistyksellistä ja demokraattista on elämä Kolmannessa valtakunnassa verrattuna Englantiin. Teoksessa on myös kätketty rasistinen viesti: anglosaksien rotu on kyllä pystynyt hallitsemaan maailmaa, mutta se ei ole pystynyt luomaan kansalle tasaisesti jakaantuvaa hyvinvointia (kuten Saksa!), eikä se ole koskaan ottanut kiinni siitä hetkestä, jolloin olisi ollut mahdollista uudistaa Englannin yhteiskunnallista ja taloudellista elämää. Kirjan lopussa ennustetaan tuhoa ja hävitystä kaupungille, joka on ne ansainnut. 

Medefindin kirjassa on noin kaksi ja puolisataa sivua. Positiiviset asiat mahtuvat ehkä pariin sivuun (kauniit puistot, elegantit lontoottaret, Thamesin laakson kauneus), mutta kaikki muu on pientä piikittelyä ja besserwisseristelyä. Tekijä kuitenkin tuntee aiheensa erinomaisesti. Todella outo kirja, ja lukemistani matkakirjoista ainoa, jossa on otettu tällainen trollausaspekti keskiöön. Loppuun tekijän tyylinäyte, jossa kyllä on osa totta:

Mutta tällainen huono ruoka ei ollut suinkaan ole Lontoon erikoisuus. Koko Englannin kansan ravinto oli huonoa ja niukkaa. Tarkoin olosuhteita tutkittuaan ja punnittuaan päätyi englantilaisten lääkärien virallinen yhdistys siihen hävettävään tulokseen, että puolilla kaikista englantilaisista oli joko riittämätön tai muuten sopimaton ravinto. Koko väestöstä oli viidennes sellaisessa asemassa, ettei heillä ollut varaa syödä itseään kylläiseksi.


Hollantilaisen painoksen kansikuvan dramatiikkaa